Se taisi olla maineikas puoluejohtaja, kansanedustaja ja poliitikko Veikko Vennamo, joka aikoinaan keksi termin "pelin politiikka", jolla tarkoitetaan tilannetta, kun jostain asiasta tehdään keinotekoisesti poliittisen kiistelyn aihe. Onko samaa pelin politiikkaa kirkossakin, pelin kirkkopolitiikkaa? No katsotaan kohta.
Minua on viime aikoina melkoisesti ärsyttänyt aivan tyhjänpäiväinen p****n jauhaminen, pelin politiikka mediassa. Aiheena on ollut useimmiten Sipilä ja hänen tekemisensä tai tekemättä jättämisensä. On ilmestynyt milloin minkäkinlaisia ”asiantuntijoita”, jotka ovat laukoneet ”totuuksia” ja vaatineet vaikkapa uusia vaaleja, koska joidenkin asiantuntijoiden mielestä, kansa on äänestänyt väärin ja hallitus on epäonnistunut. Odotan innolla, milloin yliopiston vahtimestarikin vaatii uusia vaaleja.
Mielestäni viimeisin floppi oli oikeuskanslerin ja joidenkin professorien esiintulo politikoimaan tälle samalle haisevalle läjälle. Näin sen ainakin itse koin ja pidin sopimattomana käyttäytymisenä varsinkin, kun sitten heti seuraavana päivänä ainakin oikeuskansleri alkoi heti selitellä sanojaan. Minusta tällainen käyttäytyminen poliittisessa kentässä kertoo jostain suuremmasta ja perustavaa laatua olevasta ongelmasta, joka ei suinkaan ole kansan enemmistön ongelma, vaan jonkun ns. kuplassa elävän eliitiksi kokevan osan ongelma.
Jotain samanlaisia tunteita – vaikkakin ihan eri syistä ja aivan eri ”kuplassa” – olen kokenut oman kirkkoni uutisoinnissa ja asioiden käsittelyssä. Jotain olen siitäkin yrittänyt näissä blogijutuissani kirjoittaa – jopa melko rakentavassakin hengessä. Tilanne alkaa selvästikin joulun vuoksi nyt vaipua sopivuuden ja häveliäisyyden unholaan, kunnes se varmaan taas alkuvuodesta ponnahtaa esiin, kun tiettyjen päätösten aika koittaa.
Viimeisin puheenaihe kirkkomme huhumyllyissä on ollut tuleva erään seurakunnan papinvaali. Olen joskus kertonut erään luterilaisen tuttuni valmistautumisesta papinvaaliin maalismarkkinoiden aikaan Mikkelissä. Hän sanoi silloin vaalisaarnassaan, että kyllä on ollut pirulla töitä viime päivinä, kun on tosiaankin papinvaali ja markkinat yhtä aikaa. Meillä tuo markkina on jatkunut kauan ja jatkunee pian joulun jälkeen. Nyt me ihmiset vedämme henkeä, piru ei vedä.
Yritän kuitenkin kertoa joitain tuntemuksia tästäkin asiasta ihan omasta näkökulmastani katsottuna.
Papin paikkaa tuolla eteläsuomalaisessa seurakunnassa haki neljä teologisen koulutuksen saanutta, joista yhdellä ilmeisesti on vanhamuotoinen pappisseminaarikoulutus ja muilla yliopistokoulutus. Kaikki päteviä hakemaan tointa, vaikka yhtä heistä ei ainakaan vielä ole vihitty papiksi. Diakoni hän nyt jo on ja sehän on pappeuden alin aste ennen varsinaista papiksi vihkimistä. Kaikki hakijat jollakin tavalla tunnen ja olen heidät joskus myös tavannut. Omilla persoonallisilla tavoillaan ihan miellyttäviä ihmisiä.
Mielenkiintoinen tuo asetelma on siltäkin kannalta, että hakijoista kaksi on ensin menettänyt pappeutensa ja sitten saanut sen takaisin, toinen sai sen takaisin noin vuosi sitten, toinen aivan äskettäin. Kummallakin syynä menetykseen oli omat henkilökohtaiset syynsä, joista viime vuosina on paljonkin keskusteltu julkisuudessa etenkin ei-ortodoksien parissa ja osin myös roskamediassa. He – siis nämä ”liberaalit enemmistöläiset” – kas kun katsovat, että papin tai diakonin rankaiseminen joistain oman siviilielämän kriisitilanteista ei ole oikein ja se on heidän mielestään lähes ihmisoikeuskysymys tai oikeammin ihmisoikeusrikkomus.
No tämä ei kerro mitään asian oikeasta, todellisesta ja myös samalla laillisesta laidasta, sillä pappeus ei ortodoksisessa kirkossa ole tuollainen länsimainen, demokraattinen ”ihmisoikeusasia”, se on pyhä sakramentti, jolla on omat sääntönsä ja nämä säännöt jokainen pappeuteen vihittävä tuntee ennen vihkimystä ja tietää seuraukset, jos toimii niitä vastaan. Kirkko kutsuu ja vihkii jonkun miehen pappeuteen ja se voi myös pappeuden ottaa pois. Pappeus kun ei ole mikään oppilaitoksesta saatu oppiarvo.
Kirkko voi käyttää piispojensa kautta kuitenkin myös tarvittaessa ns. ekonomiaa, tässä tapauksessa sen voisi suomentaa armotaloutta ja sallii tietyn katumusajan jälkeen ihmisen palata papiksi jälleen, mikäli hän omilla toimillaan osoittaa katumusta ja haluaa todella palata palvelemaan Jumalaan, kirkkoa ja seurakuntaa. Siis oikeasti haluaa olla mukana niin usein kuin mahdollista jumalanpalveluksissa ja auttamassa seurakuntaa erilaissa toimissa pappina tai diakonina.
Sitten on tietysti niitäkin, jotka eivät tuota katumusta osoita, vaan purnaavat ja taistelevat päätöksiä vastaan. Se on aina tuollaista ”Don Quijote”-taistelua tuulimyllyjä vastaan. Julkisuus ja asioista mediassa paasaaminen ja mellastaminen eivät ole koskaan johtaneet näissä asioissa hyvään, enemmänkin päinvastoin.
Joka tapauksessa nyt vaaliin ilmoittautuneissa oli siis kaksi tuollaisen – pappeutensa menettäneen – tien kulkijaa. Toinen vielä ihan hyvissä voimissa, millä tarkoitan ihan sopivaa ikää hakea tointa. Toinen jo hieman vanhempi, mutta ilmeisesti myös voimissaan, vaikka vielä kuusvitosena mahdollisesti jopa omasta halustaan haluaa päästä taas papin toimeen. Ja kumpikaan ei ollut asioistaan paasannut suuremmin julkisuudessa.
Yksi hakijoista on ns. poikamiespappi, joka kirkossamme tarkoittaa joko munkkia tai ns. selibaattipappia. Nyt kyseessä on jossain Kreikassa munkiksi vihitystä pappismunkista, joka kuitenkaan ei ole viettänyt elämäänsä luostarissa paljoakaan. Tarkemmin en tiedä, mutta hän on papin uran aikana kiertänyt laajalti Suomea erilaisissa tehtävissä niin vakituisissa toimissa että sijaisena. Mielenkiintoiseksi hänen uransa tekee juuri tuo vaihtuvuus, hän ei ole todellakaan vielä juurtunut mihinkään paikkaan ja tehtävään ja monenlaisia – myös henkilökohtaisia – lienevät ne syyt, miksi hän on paikkaa vaihtanut niinkin tiuhaan.
Kaikissa noissa kolmessa hakijassa, jotka nyt sitten ovat päässeet ns. ehdokassijalle hiippakunnan piispan asettamana, taustalla on kenellä enemmän, kenellä vähemmän noita ns. henkilökohtaisia syitä, jotka ovatkin sitten varmaan syystäkin herättäneet jonkin verran keskustelua varsinkin siellä, missä ne tunnetaan paremmin. Tässä ei ole mahdollista suomalaisen intimiteettikäytännön ja yksityisyyden suojan vuoksi niihin tarkemmin perehtyä, mutta valitsijoilla ja toivottavasti etenkin niillä seurakuntalaisilla, keitä palvelemaan valittava tulee, lienee mahdollisuus aikanaan haastatella hakijoita ja kysellä enemmän vaikka näistäkin.
Neljäs hakija poikkeaa noista kolmesta ainakin siinä, että hän on yhä naimisissa saman naisen kanssa, jonka kanssa meni aikanaan naimisiin ja sai muutaman lapsen. Hänellä on myös teologinen loppututkinto yliopistosta ja hän on toiminut myös erilaisissa tehtävissä pappina eri puolilla Suomea ja mm. kirjoittamalla teologisia artikkeleja, osoittanut perehtyneisyytensä asiaan. Mutta ilmeisesti joku tökkii silti ainakin yhtä ”esivalitsijaa” – piispaa – koska hän ei asettanut tätä henkilöä ehdokkaaksi, joista pappi sitten valitaan toimeensa. Mikä on seurakunnan osuus ehdollepanossa, on täysin arvailujen varassa, mutta tässä tapauksessa lienee niinkin, että jonkinlaista viestiä sieltä varmaankin piispalle tullut, koska pappi on toiminut seurakunnassa sijaisena ja hänet kyllä tunnetaan sielläkin.
Jos joku jossain työpaikassani aikoinaan työskennellyt oli joskus ollut ns. poikkiteloin, hankala tai perännyt oikeuksiaan vaikkapa lakiteitse tai muutoin "kovaäänisesti" pääluottamusmiehen tai ammattiyhdistyksen kautta, hänestä helposti jäi tietynlainen "muistijälki" ja ehkä pelko ainakin esimiehen mieleen. Näin muistelen itse aikanaan esimiehenä toimiessani tapahtuneen kovinkin helposti, vaikka aina siihen ei todellista syytä olisi ollutkaan. Tällaisilla syillä saattoi sitten valintatilanteessa joskus kuitenkin olla omat vaikutuksensa.
Kaikista hakijoista liikkuu varmasti erilaisia kertomuksia maailmalla ja mahdollisesti joku muukin tietää enemmän syistä, miksi näin on käynyt. Joka tapauksessa tässä ehdokasasettelun tehnyt piispa pelaa melko kovaa peliä, sanoisin jopa Vennamoa mukaillen "pelin (kirkko)politiikkaa". ”Rannalle jätetty” on suosittu ainakin nuorison keskuudessa ja muut ehdolle laitetut ovat omalla tavallaan ehkä näiden samojen nuorten mielestä vaikkapa ristiriitaisia hahmoja. Tiedä häntä! Asettelu joka tapauksessa kertoo meille sivullisille ja asianosattomille melkoisesta ”sisäpiirin pelistä”, jolle voisi antaa vaikka vanhan lastenpelin nimen: ”puh-pah-pelistä pois”. Tuntuu kuin tietynlaisella asettelulla yritetään turvata jonkun läpimeno, sillä syrjäytettiin yhden – ilmeisen varman läpimenijän pääsy valintaan – ja samalla kuitenkin ehdolle pannut muut hakijat ovat oikeasti melkoisen eriarvoisessa lähtöasetelmassa. Valitsijoiden tehtävä on melko vaikea tai sitten ei. Valitaan vain se, jonka piispa siihen haluaa, mutta haluaako hänet ne ihmiset, joita hän tulee palvelemaan. Shakespearea mukaillen: ”That’s the Question!”
Voisivatko valitsijat toimia sitten jotenkin muutoin? Kyllä, mutta vain ehdolle laitettujen kanssa, ei enää ulkopuolella jätetyn kanssa. Kirkkoherraa valitessa seurakuntalaisen on mahdollista asettaa tietyin reunaehdoin ns. ”musta hevonen”, mutta muissa papin vaaleissa se ei ole mahdollista ja sellaisesta valinnasta on nyt kyse. Joten joku kolmesta valitaan ja siinä se sitten on. Tai sitten ei ole, jos päättävät olla täyttämättä tointa tällä erää.
Joka tapauksessa jo nyt tällainen peli on aiheuttanut sen, ettei kyseinen seurakunta enää ole kovin suosittu työpaikka. En tosin ole ihan varma, onko ollut ennen tätäkään. Huhut kun kertovat jo joidenkin nykyistenkin työntekijöiden halusta päästä pois tavalla tai toisella ja osa lienee saatu pois erilaisilla muilla toimilla ja korvattu uusilla, mieluisemmilla. Ongelmaksi ei suinkaan ole muodostunut vain se, että hiippakunnan piispa pelaa omaa peliään, vaan myös se, että seurakuntaan on syntynyt erilaisia kuppikuntia. Sieltäkin löytynee jopa jonkinlainen sisäpiiri, eliitti, joka melko erikoisin – joidenkin, kuten vaikka minun, mielestä jopa epäeettisin – tavoin on menneinä vuosina johtanut seurakuntaa ja osittain jopa omalla toiminnallaan aiheuttanut hajaannusta ja myös melkoisia taloudellisia rasitteita ja menoja vaikkapa erilaisten oikeustoimien vuoksi, mitkä ovat mahdollisesti tuollaisen johtamistyylin vuoksi syntyneet.
Millaiset ovat kytkökset hiippakunnan ja seurakunnan välillä, sitä en uskalla oikeilla sanoilla ryhtyä edes arvailemaan. Mutta minusta on koko ajan tuntunut, että ”jäljet haisevat”. Missä määrin tilanne rauhoittuu tai jopa muuttuu hiippakunnan päämiehen poistuttua lähiaikoina kuvioista, jää nähtäväksi. Mutta asiaa ei toki helpota sekään, että pahat kielet väittävät kaiken hänen jälkeensä tulevan sovitun jo etukäteen – kuka siis tulee johtamaan asioita jatkossa. Asioihin kun liittyy myös melkoisia taloudellisia intressejä. Huhujen mukaan joku olisi jo ilmoittautunut hommaan. Viime vuosien tapahtumista kirkon hallinnossa voi toki tehdä erilaisia päätelmiä tästäkin, koska eteläsuomalaiset ovat – käyttäisin jo aikaisemmin jossain blogitekstissä omaksumaani sanontaa – ”laillisella enemmistödiktatuurilla” ohjailleet kirkon päätöksiä haluamaansa tai ainakin joidenkin haluamaan suuntaan.
Ongelmaksi tällaisissa asioissa yleensä kaikissa erilaisissa enemmän tai vähemmän despoottisissa organisaatioissa vain helposti tulee se, ettei pelin jatkajiksi enää löydykään asiansa oikeasti osaavia, taitavia ja tehtävän vaatimukset täyttäviä henkilöitä. Kun samaan aikaan eliitin peli ja valintayritykset saada maahan tai organisaatioon heidän ohjailemansa ”nukkehallitsija” alkavat paljastua suurelle kansalle, alkaa ”päiden putoilu”, kun kansa nousee kapinaan. Näinhän on ollut monessa eri organisaatiossa historian saatossa, suuret ja mahtavatkin ovat sortuneet ja näin tapahtuu yhä maailmalla. Nyt on sitten mielenkiintoista nähdä, toistuuko sama kuvio omassa piskuisessa kirkossamme.
Itseäni harmittaa suuresti samalla se, että nyt hakijoina olevista - joista kuten sanoin, tunnen kaikki - osa ainakin on varmasti asialla ihan oikeasti ja vilpittömin mielin. Voi olla, että he eivät tienneet, mihin peliin lähtivät ja joutuivat. Tai sitten he tiesivät. Tiedä nyt sitäkään tällaisessa pelin politiikassa!
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Minua on viime aikoina melkoisesti ärsyttänyt aivan tyhjänpäiväinen p****n jauhaminen, pelin politiikka mediassa. Aiheena on ollut useimmiten Sipilä ja hänen tekemisensä tai tekemättä jättämisensä. On ilmestynyt milloin minkäkinlaisia ”asiantuntijoita”, jotka ovat laukoneet ”totuuksia” ja vaatineet vaikkapa uusia vaaleja, koska joidenkin asiantuntijoiden mielestä, kansa on äänestänyt väärin ja hallitus on epäonnistunut. Odotan innolla, milloin yliopiston vahtimestarikin vaatii uusia vaaleja.
Mielestäni viimeisin floppi oli oikeuskanslerin ja joidenkin professorien esiintulo politikoimaan tälle samalle haisevalle läjälle. Näin sen ainakin itse koin ja pidin sopimattomana käyttäytymisenä varsinkin, kun sitten heti seuraavana päivänä ainakin oikeuskansleri alkoi heti selitellä sanojaan. Minusta tällainen käyttäytyminen poliittisessa kentässä kertoo jostain suuremmasta ja perustavaa laatua olevasta ongelmasta, joka ei suinkaan ole kansan enemmistön ongelma, vaan jonkun ns. kuplassa elävän eliitiksi kokevan osan ongelma.
Jotain samanlaisia tunteita – vaikkakin ihan eri syistä ja aivan eri ”kuplassa” – olen kokenut oman kirkkoni uutisoinnissa ja asioiden käsittelyssä. Jotain olen siitäkin yrittänyt näissä blogijutuissani kirjoittaa – jopa melko rakentavassakin hengessä. Tilanne alkaa selvästikin joulun vuoksi nyt vaipua sopivuuden ja häveliäisyyden unholaan, kunnes se varmaan taas alkuvuodesta ponnahtaa esiin, kun tiettyjen päätösten aika koittaa.
Viimeisin puheenaihe kirkkomme huhumyllyissä on ollut tuleva erään seurakunnan papinvaali. Olen joskus kertonut erään luterilaisen tuttuni valmistautumisesta papinvaaliin maalismarkkinoiden aikaan Mikkelissä. Hän sanoi silloin vaalisaarnassaan, että kyllä on ollut pirulla töitä viime päivinä, kun on tosiaankin papinvaali ja markkinat yhtä aikaa. Meillä tuo markkina on jatkunut kauan ja jatkunee pian joulun jälkeen. Nyt me ihmiset vedämme henkeä, piru ei vedä.
Yritän kuitenkin kertoa joitain tuntemuksia tästäkin asiasta ihan omasta näkökulmastani katsottuna.
Papin paikkaa tuolla eteläsuomalaisessa seurakunnassa haki neljä teologisen koulutuksen saanutta, joista yhdellä ilmeisesti on vanhamuotoinen pappisseminaarikoulutus ja muilla yliopistokoulutus. Kaikki päteviä hakemaan tointa, vaikka yhtä heistä ei ainakaan vielä ole vihitty papiksi. Diakoni hän nyt jo on ja sehän on pappeuden alin aste ennen varsinaista papiksi vihkimistä. Kaikki hakijat jollakin tavalla tunnen ja olen heidät joskus myös tavannut. Omilla persoonallisilla tavoillaan ihan miellyttäviä ihmisiä.
Mielenkiintoinen tuo asetelma on siltäkin kannalta, että hakijoista kaksi on ensin menettänyt pappeutensa ja sitten saanut sen takaisin, toinen sai sen takaisin noin vuosi sitten, toinen aivan äskettäin. Kummallakin syynä menetykseen oli omat henkilökohtaiset syynsä, joista viime vuosina on paljonkin keskusteltu julkisuudessa etenkin ei-ortodoksien parissa ja osin myös roskamediassa. He – siis nämä ”liberaalit enemmistöläiset” – kas kun katsovat, että papin tai diakonin rankaiseminen joistain oman siviilielämän kriisitilanteista ei ole oikein ja se on heidän mielestään lähes ihmisoikeuskysymys tai oikeammin ihmisoikeusrikkomus.
No tämä ei kerro mitään asian oikeasta, todellisesta ja myös samalla laillisesta laidasta, sillä pappeus ei ortodoksisessa kirkossa ole tuollainen länsimainen, demokraattinen ”ihmisoikeusasia”, se on pyhä sakramentti, jolla on omat sääntönsä ja nämä säännöt jokainen pappeuteen vihittävä tuntee ennen vihkimystä ja tietää seuraukset, jos toimii niitä vastaan. Kirkko kutsuu ja vihkii jonkun miehen pappeuteen ja se voi myös pappeuden ottaa pois. Pappeus kun ei ole mikään oppilaitoksesta saatu oppiarvo.
Kirkko voi käyttää piispojensa kautta kuitenkin myös tarvittaessa ns. ekonomiaa, tässä tapauksessa sen voisi suomentaa armotaloutta ja sallii tietyn katumusajan jälkeen ihmisen palata papiksi jälleen, mikäli hän omilla toimillaan osoittaa katumusta ja haluaa todella palata palvelemaan Jumalaan, kirkkoa ja seurakuntaa. Siis oikeasti haluaa olla mukana niin usein kuin mahdollista jumalanpalveluksissa ja auttamassa seurakuntaa erilaissa toimissa pappina tai diakonina.
Sitten on tietysti niitäkin, jotka eivät tuota katumusta osoita, vaan purnaavat ja taistelevat päätöksiä vastaan. Se on aina tuollaista ”Don Quijote”-taistelua tuulimyllyjä vastaan. Julkisuus ja asioista mediassa paasaaminen ja mellastaminen eivät ole koskaan johtaneet näissä asioissa hyvään, enemmänkin päinvastoin.
Joka tapauksessa nyt vaaliin ilmoittautuneissa oli siis kaksi tuollaisen – pappeutensa menettäneen – tien kulkijaa. Toinen vielä ihan hyvissä voimissa, millä tarkoitan ihan sopivaa ikää hakea tointa. Toinen jo hieman vanhempi, mutta ilmeisesti myös voimissaan, vaikka vielä kuusvitosena mahdollisesti jopa omasta halustaan haluaa päästä taas papin toimeen. Ja kumpikaan ei ollut asioistaan paasannut suuremmin julkisuudessa.
Yksi hakijoista on ns. poikamiespappi, joka kirkossamme tarkoittaa joko munkkia tai ns. selibaattipappia. Nyt kyseessä on jossain Kreikassa munkiksi vihitystä pappismunkista, joka kuitenkaan ei ole viettänyt elämäänsä luostarissa paljoakaan. Tarkemmin en tiedä, mutta hän on papin uran aikana kiertänyt laajalti Suomea erilaisissa tehtävissä niin vakituisissa toimissa että sijaisena. Mielenkiintoiseksi hänen uransa tekee juuri tuo vaihtuvuus, hän ei ole todellakaan vielä juurtunut mihinkään paikkaan ja tehtävään ja monenlaisia – myös henkilökohtaisia – lienevät ne syyt, miksi hän on paikkaa vaihtanut niinkin tiuhaan.
Kaikissa noissa kolmessa hakijassa, jotka nyt sitten ovat päässeet ns. ehdokassijalle hiippakunnan piispan asettamana, taustalla on kenellä enemmän, kenellä vähemmän noita ns. henkilökohtaisia syitä, jotka ovatkin sitten varmaan syystäkin herättäneet jonkin verran keskustelua varsinkin siellä, missä ne tunnetaan paremmin. Tässä ei ole mahdollista suomalaisen intimiteettikäytännön ja yksityisyyden suojan vuoksi niihin tarkemmin perehtyä, mutta valitsijoilla ja toivottavasti etenkin niillä seurakuntalaisilla, keitä palvelemaan valittava tulee, lienee mahdollisuus aikanaan haastatella hakijoita ja kysellä enemmän vaikka näistäkin.
Neljäs hakija poikkeaa noista kolmesta ainakin siinä, että hän on yhä naimisissa saman naisen kanssa, jonka kanssa meni aikanaan naimisiin ja sai muutaman lapsen. Hänellä on myös teologinen loppututkinto yliopistosta ja hän on toiminut myös erilaisissa tehtävissä pappina eri puolilla Suomea ja mm. kirjoittamalla teologisia artikkeleja, osoittanut perehtyneisyytensä asiaan. Mutta ilmeisesti joku tökkii silti ainakin yhtä ”esivalitsijaa” – piispaa – koska hän ei asettanut tätä henkilöä ehdokkaaksi, joista pappi sitten valitaan toimeensa. Mikä on seurakunnan osuus ehdollepanossa, on täysin arvailujen varassa, mutta tässä tapauksessa lienee niinkin, että jonkinlaista viestiä sieltä varmaankin piispalle tullut, koska pappi on toiminut seurakunnassa sijaisena ja hänet kyllä tunnetaan sielläkin.
Jos joku jossain työpaikassani aikoinaan työskennellyt oli joskus ollut ns. poikkiteloin, hankala tai perännyt oikeuksiaan vaikkapa lakiteitse tai muutoin "kovaäänisesti" pääluottamusmiehen tai ammattiyhdistyksen kautta, hänestä helposti jäi tietynlainen "muistijälki" ja ehkä pelko ainakin esimiehen mieleen. Näin muistelen itse aikanaan esimiehenä toimiessani tapahtuneen kovinkin helposti, vaikka aina siihen ei todellista syytä olisi ollutkaan. Tällaisilla syillä saattoi sitten valintatilanteessa joskus kuitenkin olla omat vaikutuksensa.
Kaikista hakijoista liikkuu varmasti erilaisia kertomuksia maailmalla ja mahdollisesti joku muukin tietää enemmän syistä, miksi näin on käynyt. Joka tapauksessa tässä ehdokasasettelun tehnyt piispa pelaa melko kovaa peliä, sanoisin jopa Vennamoa mukaillen "pelin (kirkko)politiikkaa". ”Rannalle jätetty” on suosittu ainakin nuorison keskuudessa ja muut ehdolle laitetut ovat omalla tavallaan ehkä näiden samojen nuorten mielestä vaikkapa ristiriitaisia hahmoja. Tiedä häntä! Asettelu joka tapauksessa kertoo meille sivullisille ja asianosattomille melkoisesta ”sisäpiirin pelistä”, jolle voisi antaa vaikka vanhan lastenpelin nimen: ”puh-pah-pelistä pois”. Tuntuu kuin tietynlaisella asettelulla yritetään turvata jonkun läpimeno, sillä syrjäytettiin yhden – ilmeisen varman läpimenijän pääsy valintaan – ja samalla kuitenkin ehdolle pannut muut hakijat ovat oikeasti melkoisen eriarvoisessa lähtöasetelmassa. Valitsijoiden tehtävä on melko vaikea tai sitten ei. Valitaan vain se, jonka piispa siihen haluaa, mutta haluaako hänet ne ihmiset, joita hän tulee palvelemaan. Shakespearea mukaillen: ”That’s the Question!”
Voisivatko valitsijat toimia sitten jotenkin muutoin? Kyllä, mutta vain ehdolle laitettujen kanssa, ei enää ulkopuolella jätetyn kanssa. Kirkkoherraa valitessa seurakuntalaisen on mahdollista asettaa tietyin reunaehdoin ns. ”musta hevonen”, mutta muissa papin vaaleissa se ei ole mahdollista ja sellaisesta valinnasta on nyt kyse. Joten joku kolmesta valitaan ja siinä se sitten on. Tai sitten ei ole, jos päättävät olla täyttämättä tointa tällä erää.
Joka tapauksessa jo nyt tällainen peli on aiheuttanut sen, ettei kyseinen seurakunta enää ole kovin suosittu työpaikka. En tosin ole ihan varma, onko ollut ennen tätäkään. Huhut kun kertovat jo joidenkin nykyistenkin työntekijöiden halusta päästä pois tavalla tai toisella ja osa lienee saatu pois erilaisilla muilla toimilla ja korvattu uusilla, mieluisemmilla. Ongelmaksi ei suinkaan ole muodostunut vain se, että hiippakunnan piispa pelaa omaa peliään, vaan myös se, että seurakuntaan on syntynyt erilaisia kuppikuntia. Sieltäkin löytynee jopa jonkinlainen sisäpiiri, eliitti, joka melko erikoisin – joidenkin, kuten vaikka minun, mielestä jopa epäeettisin – tavoin on menneinä vuosina johtanut seurakuntaa ja osittain jopa omalla toiminnallaan aiheuttanut hajaannusta ja myös melkoisia taloudellisia rasitteita ja menoja vaikkapa erilaisten oikeustoimien vuoksi, mitkä ovat mahdollisesti tuollaisen johtamistyylin vuoksi syntyneet.
Millaiset ovat kytkökset hiippakunnan ja seurakunnan välillä, sitä en uskalla oikeilla sanoilla ryhtyä edes arvailemaan. Mutta minusta on koko ajan tuntunut, että ”jäljet haisevat”. Missä määrin tilanne rauhoittuu tai jopa muuttuu hiippakunnan päämiehen poistuttua lähiaikoina kuvioista, jää nähtäväksi. Mutta asiaa ei toki helpota sekään, että pahat kielet väittävät kaiken hänen jälkeensä tulevan sovitun jo etukäteen – kuka siis tulee johtamaan asioita jatkossa. Asioihin kun liittyy myös melkoisia taloudellisia intressejä. Huhujen mukaan joku olisi jo ilmoittautunut hommaan. Viime vuosien tapahtumista kirkon hallinnossa voi toki tehdä erilaisia päätelmiä tästäkin, koska eteläsuomalaiset ovat – käyttäisin jo aikaisemmin jossain blogitekstissä omaksumaani sanontaa – ”laillisella enemmistödiktatuurilla” ohjailleet kirkon päätöksiä haluamaansa tai ainakin joidenkin haluamaan suuntaan.
Ongelmaksi tällaisissa asioissa yleensä kaikissa erilaisissa enemmän tai vähemmän despoottisissa organisaatioissa vain helposti tulee se, ettei pelin jatkajiksi enää löydykään asiansa oikeasti osaavia, taitavia ja tehtävän vaatimukset täyttäviä henkilöitä. Kun samaan aikaan eliitin peli ja valintayritykset saada maahan tai organisaatioon heidän ohjailemansa ”nukkehallitsija” alkavat paljastua suurelle kansalle, alkaa ”päiden putoilu”, kun kansa nousee kapinaan. Näinhän on ollut monessa eri organisaatiossa historian saatossa, suuret ja mahtavatkin ovat sortuneet ja näin tapahtuu yhä maailmalla. Nyt on sitten mielenkiintoista nähdä, toistuuko sama kuvio omassa piskuisessa kirkossamme.
Itseäni harmittaa suuresti samalla se, että nyt hakijoina olevista - joista kuten sanoin, tunnen kaikki - osa ainakin on varmasti asialla ihan oikeasti ja vilpittömin mielin. Voi olla, että he eivät tienneet, mihin peliin lähtivät ja joutuivat. Tai sitten he tiesivät. Tiedä nyt sitäkään tällaisessa pelin politiikassa!
nettihoukka@gmail.com
1 kommentti:
Kokonaan on jäänyt sivuun se, mikä on valtuuston tehtävä: valita pappi yhteisöön, joka on lähes kymmenen vuotta elänyt näköalatonta elämää. Papit ovat vaihtuneet lähes vuosittain, on ollut vaihdoksia kanttorin ja vahtimestarin, vieläpä isännöitsijän tehtävien haltijoissa ylen aikaa.
Vastuuntuntoinen valtuusto tiedostaa valintansa merkityksen tämän yhteisön kehitykselle eikä sorru mielenosoituksiin eikä nokkapokkiin.
Tässä yhteisössä jo 30 vuotta mukana olleena
Anja Lindström
Lähetä kommentti