Demokratian yksi peruspilareista on, että valta nousee kansasta ja nojautuu kansan tahtoon.
Synodaalisuudesta löytyy erilaisia määritelmiä. Maamme toisen, sen suuremman kansallisen kirkon, luterilaisen kirkon hallinnon yksi perusperiaate on nk. synodaalinen hallinto, jolla tarkoitetaan siellä edustuksellisia luottamuselimiä. Luterilaisen kirkon hallinto eroaa esimerkiksi Suomen valtion ja kunnan hallintojärjestelmästä siten, että edustuksellinen ja piispajohtoinen hallintorakenne on kirkossa rinnakkain hoitaen omia tehtäviään.
Ortodoksisessa kirkossa synodaalisuudella tarkoitetaan vaikkapa sitä, että se suojelee Kirkkoa miltä tahansa uskon asian muuttamiselta, jonka voisi tehdä yksi henkilö (vaikkapa korkea piispa). Synodaalisuutta käytetään tietysti eniten juuri erittäin tärkeissä, koko kirkkoa koskevissa asioissa, mutta kyllä sitä jotenkin pitää ja voidaan toki soveltaa muissakin päätöksissä.
Oman ortodoksisen kirkkomme korkein piispa, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos on vajaat kaksi vuotta sitten italialaiselle La Civiltà Cattolica-lehdelle antamassaan lausunnossa todennut, että ”Kirkon synodaalisuus edellyttää protoksen eli johtajan hyväksymistä. Ilman protosta ei voi ymmärtää synodaalisuuden mekanismia.” Mutta heti tuon lausuman jälkeen hän myös toteaa, että ”johtajan tehtävä on etsiä konsensusta”. Minä ymmärrän sen niin, ettei johtaja voi toimia aivan diktatoorisesti muita kuulematta. Huolimatta, että juuri piispalle lauletaan häneltä siunausta pyydettäessä, että ”εἰς πολλὰ ἔτη, Δέσποτα” (is polla eti, Despota) eli toivotetaan hänelle – despootille – monia vuosia.
Tällainen suomalainen ortodoksinen demokraattisuus on eräänlainen kummajainen ortodoksisessa maailmassa, jossa tuo kirkollinen synodaalisuus on vallalla, mutta milloin minkäkinlaisissa muodoissa. Voisi kai luokitella kaksi prototyyppiä – joihin en nyt tällä tietomäärällä sen suuremmin mene – ja jotka ovat karkeasti luokitellen ehkä slaavilainen ja bysanttilainen tai toisin sanoilla, venäläinen ja kreikkalainen.
Suomalainen synodaalaisuus onkin sitten ihan oma juttunsa. Siinä on mukana kaiketi ripaus luterilaisuutta, hieman länsimaista demokraattisuutta ja lopputulosta on usein vaikea enää puhtaaksiviljellyksi ortodoksiseksi synodaalisuudeksi tunnistaa.
Tätä kirjoittaessani otsikon asia – demokraattisuus vastaan synodaalisuus – on jälleen tullut esiin eräässä eteläsuomalaisen ortodoksisen seurakunnan papinvaalissa, jossa hiippakunnan piispa on omien kriteeriensä perusteella asettanut neljästä tointa hakeneesta kolme ns. valintasijoille.
Tointa haki kolme papiksi vihittyä ja yksi diakoni, jolla kuitenkin on papin tehtävään vaadittava yliopistollinen koulutus ja hänet voidaan vihkiä mahdollisen valinnan tapahtuessa papiksi. Yksi ehdolle laitetuista on lähellä eläkeikää tai jopa saavuttanut sen, mikä se papilla sitten lieneekään, mutta joka tapauksessa se on hieman alasta riippuen välillä 63 – 68 vuotta. Hänelle palautettiin noin vuosi sitten pappeus, jonka hän jossain vaiheessa henkilökohtaisten syiden vuoksi menetti. Hän toimi ennen tuota palauttamista monelaisissa maallisissa tehtävissä. Yksi ehdolle laitetuista on toiminut merkittävässä kirkollisessa tehtävässä diakonina ja sen jälkeen hänkin menettänyt pappeuden ja jälleen saanut sen takaisin, väliaikana toiminut erilaisissa järjestöllisissä ja oppilaitokseen liittyvissä tehtävissä. Kolmas ehdolle laitetuista on toiminut pappina ja kirkkoherrana useammassa paikassa, mutta joko eronnut tai mahdollisesti joutunut eroamaan tehtävistä erilaisten henkilökohtaisten syiden vuoksi, joista ei ole suuremmin julkisuudessa keskusteltu, vaikka moni sanoo asioista tietävänsä enemmänkin. Syyt lienevät siis varsin henkilökohtaisia, ei julkisuuteen kuuluvia.
Valintasijojen ulkopuolelle jäänyt nuori perheen isä on myös toiminut papin tehtävissä eri puolilla maata ja kuten edellinenkin hakija, myös kirkkoherrana. Paikkakuntien vaihdokset lienevät liittyneet mm. perheen tilanteeseen ja puolison työllistymiseen. Lisäksi kyseinen pappi tunnetaan aktiivisesta osallistumisestaan mm. sosiaalisessa mediassa, missä hän kirjoittaa suosittua papin blogia.
Ehdollepano on herättänyt monenlaisia reaktioita. Itse kyseessä olevan seurakunnan henkilöstö tai seurakunnan luottamushenkilöt ovat nyt kuitenkin vaienneet lähes kokonaan. Syyksi on sosiaalisessa mediassa epäilty pelkoa tai muita vastaavia syitä tai mahdollista rangaistusta, syrjintää tai muuta kielteistä kohtelua, jos osallistuu keskusteluun. Huolimatta siitä, että ennen ehdollepanoa puhetta sosiaalisessa mediassa oli monelta heistä suuresti, myös poisjätetyn ehdokkaan puolesta. Kontrasti siis nyt on melkoinen.
Itse olen viime aikoina tai oikeammin jo viime vuosina kirjoitellut melkoisen paljon ja kriittisesti tuon eteläisen seurakunnan ja hiippakunnan asioista, joissa mielestäni on paljon ongelmallisuutta, joka nytkin jälleen kerran purkautuvat ulos tässä vaaliasiassa melko brutaalilla tavalla. Muutama päivä aikaisemmin jonkin verran yli 70-vuotias hiippakunnan piispa ilmoitti jäävänsä tulevana vuonna eläkkeelle. Syytä päätökseensä hän ei ilmoittanut, mutta sitäkin on monissa keskusteluissa varmasti sivuttu.
Samainen piispa on ollut aikaisemmin ”framilla” useita kertoja sellaisissa asioissa, jotka eivät oikein kuulu ortodoksiseen kirkkoon ja sen perinteeseen. Hänen asioista on kanneltu aina patriarkalle saakka ja patriarkkakin on reagoinut asioihin, mutta mitään suurempaa ”synnintuntoa” ei nuhdeltu ole osoittanut, ei ainakaan julkisuuteen, melkeinpä päinvastoin. Meidät kriittisesti asioita katsovat ja kirjoittavat on monissa tuon eliitin viinikerhoissa ainakin ”ammuttu” noin virtuaalisesti ja manattu varmaan syvimpään koloseen. Nyt kaikesta huolimatta hieman hymyilyttää, mutten silti sano, ”enkös minä sanonut”.
Lainaan tähän loppuun vielä lisää suuresti kunnioittamaani Konstantinopolin ekumeenista patriarkka Bartholomeosta. Hän sanoi tuossa jo edellä siteeraamassani italialaisen lehden haastattelussa:
Hän sanoi vielä asian, joka tässäkin asiassa on syytä visusti muistaa:
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Synodaalisuudesta löytyy erilaisia määritelmiä. Maamme toisen, sen suuremman kansallisen kirkon, luterilaisen kirkon hallinnon yksi perusperiaate on nk. synodaalinen hallinto, jolla tarkoitetaan siellä edustuksellisia luottamuselimiä. Luterilaisen kirkon hallinto eroaa esimerkiksi Suomen valtion ja kunnan hallintojärjestelmästä siten, että edustuksellinen ja piispajohtoinen hallintorakenne on kirkossa rinnakkain hoitaen omia tehtäviään.
Ortodoksisessa kirkossa synodaalisuudella tarkoitetaan vaikkapa sitä, että se suojelee Kirkkoa miltä tahansa uskon asian muuttamiselta, jonka voisi tehdä yksi henkilö (vaikkapa korkea piispa). Synodaalisuutta käytetään tietysti eniten juuri erittäin tärkeissä, koko kirkkoa koskevissa asioissa, mutta kyllä sitä jotenkin pitää ja voidaan toki soveltaa muissakin päätöksissä.
Oman ortodoksisen kirkkomme korkein piispa, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos on vajaat kaksi vuotta sitten italialaiselle La Civiltà Cattolica-lehdelle antamassaan lausunnossa todennut, että ”Kirkon synodaalisuus edellyttää protoksen eli johtajan hyväksymistä. Ilman protosta ei voi ymmärtää synodaalisuuden mekanismia.” Mutta heti tuon lausuman jälkeen hän myös toteaa, että ”johtajan tehtävä on etsiä konsensusta”. Minä ymmärrän sen niin, ettei johtaja voi toimia aivan diktatoorisesti muita kuulematta. Huolimatta, että juuri piispalle lauletaan häneltä siunausta pyydettäessä, että ”εἰς πολλὰ ἔτη, Δέσποτα” (is polla eti, Despota) eli toivotetaan hänelle – despootille – monia vuosia.
Tällainen suomalainen ortodoksinen demokraattisuus on eräänlainen kummajainen ortodoksisessa maailmassa, jossa tuo kirkollinen synodaalisuus on vallalla, mutta milloin minkäkinlaisissa muodoissa. Voisi kai luokitella kaksi prototyyppiä – joihin en nyt tällä tietomäärällä sen suuremmin mene – ja jotka ovat karkeasti luokitellen ehkä slaavilainen ja bysanttilainen tai toisin sanoilla, venäläinen ja kreikkalainen.
Suomalainen synodaalaisuus onkin sitten ihan oma juttunsa. Siinä on mukana kaiketi ripaus luterilaisuutta, hieman länsimaista demokraattisuutta ja lopputulosta on usein vaikea enää puhtaaksiviljellyksi ortodoksiseksi synodaalisuudeksi tunnistaa.
Tätä kirjoittaessani otsikon asia – demokraattisuus vastaan synodaalisuus – on jälleen tullut esiin eräässä eteläsuomalaisen ortodoksisen seurakunnan papinvaalissa, jossa hiippakunnan piispa on omien kriteeriensä perusteella asettanut neljästä tointa hakeneesta kolme ns. valintasijoille.
Tointa haki kolme papiksi vihittyä ja yksi diakoni, jolla kuitenkin on papin tehtävään vaadittava yliopistollinen koulutus ja hänet voidaan vihkiä mahdollisen valinnan tapahtuessa papiksi. Yksi ehdolle laitetuista on lähellä eläkeikää tai jopa saavuttanut sen, mikä se papilla sitten lieneekään, mutta joka tapauksessa se on hieman alasta riippuen välillä 63 – 68 vuotta. Hänelle palautettiin noin vuosi sitten pappeus, jonka hän jossain vaiheessa henkilökohtaisten syiden vuoksi menetti. Hän toimi ennen tuota palauttamista monelaisissa maallisissa tehtävissä. Yksi ehdolle laitetuista on toiminut merkittävässä kirkollisessa tehtävässä diakonina ja sen jälkeen hänkin menettänyt pappeuden ja jälleen saanut sen takaisin, väliaikana toiminut erilaisissa järjestöllisissä ja oppilaitokseen liittyvissä tehtävissä. Kolmas ehdolle laitetuista on toiminut pappina ja kirkkoherrana useammassa paikassa, mutta joko eronnut tai mahdollisesti joutunut eroamaan tehtävistä erilaisten henkilökohtaisten syiden vuoksi, joista ei ole suuremmin julkisuudessa keskusteltu, vaikka moni sanoo asioista tietävänsä enemmänkin. Syyt lienevät siis varsin henkilökohtaisia, ei julkisuuteen kuuluvia.
Valintasijojen ulkopuolelle jäänyt nuori perheen isä on myös toiminut papin tehtävissä eri puolilla maata ja kuten edellinenkin hakija, myös kirkkoherrana. Paikkakuntien vaihdokset lienevät liittyneet mm. perheen tilanteeseen ja puolison työllistymiseen. Lisäksi kyseinen pappi tunnetaan aktiivisesta osallistumisestaan mm. sosiaalisessa mediassa, missä hän kirjoittaa suosittua papin blogia.
Ehdollepano on herättänyt monenlaisia reaktioita. Itse kyseessä olevan seurakunnan henkilöstö tai seurakunnan luottamushenkilöt ovat nyt kuitenkin vaienneet lähes kokonaan. Syyksi on sosiaalisessa mediassa epäilty pelkoa tai muita vastaavia syitä tai mahdollista rangaistusta, syrjintää tai muuta kielteistä kohtelua, jos osallistuu keskusteluun. Huolimatta siitä, että ennen ehdollepanoa puhetta sosiaalisessa mediassa oli monelta heistä suuresti, myös poisjätetyn ehdokkaan puolesta. Kontrasti siis nyt on melkoinen.
Itse olen viime aikoina tai oikeammin jo viime vuosina kirjoitellut melkoisen paljon ja kriittisesti tuon eteläisen seurakunnan ja hiippakunnan asioista, joissa mielestäni on paljon ongelmallisuutta, joka nytkin jälleen kerran purkautuvat ulos tässä vaaliasiassa melko brutaalilla tavalla. Muutama päivä aikaisemmin jonkin verran yli 70-vuotias hiippakunnan piispa ilmoitti jäävänsä tulevana vuonna eläkkeelle. Syytä päätökseensä hän ei ilmoittanut, mutta sitäkin on monissa keskusteluissa varmasti sivuttu.
Samainen piispa on ollut aikaisemmin ”framilla” useita kertoja sellaisissa asioissa, jotka eivät oikein kuulu ortodoksiseen kirkkoon ja sen perinteeseen. Hänen asioista on kanneltu aina patriarkalle saakka ja patriarkkakin on reagoinut asioihin, mutta mitään suurempaa ”synnintuntoa” ei nuhdeltu ole osoittanut, ei ainakaan julkisuuteen, melkeinpä päinvastoin. Meidät kriittisesti asioita katsovat ja kirjoittavat on monissa tuon eliitin viinikerhoissa ainakin ”ammuttu” noin virtuaalisesti ja manattu varmaan syvimpään koloseen. Nyt kaikesta huolimatta hieman hymyilyttää, mutten silti sano, ”enkös minä sanonut”.
Lainaan tähän loppuun vielä lisää suuresti kunnioittamaani Konstantinopolin ekumeenista patriarkka Bartholomeosta. Hän sanoi tuossa jo edellä siteeraamassani italialaisen lehden haastattelussa:
”Ortodoksisen kirkon panoksessa ajan haasteisiin korostetaan uskollisuutta varhaisen kirkon perinnölle. Ortodoksinen kirkko tarjoaa lännelle ensimmäisen vuosituhannen kirkon kokemuksen. Opetamme sen välityksellä lännelle yksinkertaisen hengellisyyden ja askeettisen moraalin perintöä.”Nostan tuosta esille mietittäväksi erityisesti sanat: kirkon perintö, kirkon kokemus, hengellisyys, askeettinen moraali.
Hän sanoi vielä asian, joka tässäkin asiassa on syytä visusti muistaa:
”Meidän tulee kantaa rukouksemme aina ensisijaisesti toisten puolesta. Jos sanomme, että rakastamme Jumalaa, mutta emme lähimmäisiämme, olemme valehtelijoita.”
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti