(osa II: https://pyykkonen.blogspot.com/2025/12/osa-ii-boomerin-mielen-ja-sielunmaisema.html
ja osa III: https://pyykkonen.blogspot.com/2025/12/osa-iii-boomerin-pohdintoja-somekuolema.html).
Tämä neljäs osa jatkaa samaa rataa, ehkä vieläkin hitaammin ja tuttuun tyyliini vähän sivupolkuja kulkien.
Olen kulkenut pikkuruisen osan elämästäni Kreikan kivisillä mutta lämpimillä kujilla ja elänyt valon täyttämissä maisemissa. Ei mitenkään sankarillisesti, enemmänkin ihmetellen ja välillä jopa eksyen, mutta aina takaisin tielle palaten. Aivan äskettäin luin netistä selvityksen, jossa kreikkalaiset listasivat omasta mielestään maailmanhistorian suurimmat käännekohdat: valtakuntien tuhot, vallankumoukset, keksinnöt ja sodat, joiden vaikutukset ulottuvat yli vuosisatojen ja mantereiden.
Lista oli vaikuttava. Olihan se kreikkalainen. Sellainen, että teki mieli nostaa kulmakarvoja ja ehkä vähän huokaistakin. Se muistutti suurta ortodoksista katedraalia, jonka kaaret ovat korkealla ja freskot kertovat isoista asioista. Hienoa katsottavaa, mutta tällaiselle tsasounoiden maassa asuvalle boomerille hieman suureellista.
Ja niin aloin miettiä: miltä samanlainen kertomus näyttäisi suomalaisesta näkökulmasta. Mitkä hetket ovat olleet ratkaisevia meille täällä pohjoisen laidalla. Olemmeko koskaan olleet historian tekijöitä, vai olemmeko lähinnä oppineet elämään sen seurausten kanssa, parhaamme mukaan.
Suomi maailmanhistorian laitamilla
Kreikkalaisten nimeämät mullistukset eivät tapahtuneet Suomessa, mutta niiden jälkiaaltoja on kyllä täälläkin nähty. Länsi-Rooman valtakunnan tuho ei täällä ketään säikäyttänyt, mutta sen raunioista syntynyt Eurooppa, kristinuskon vakiintuminen ja kirkolliset rakenteet loivat lopulta ne puitteet, joiden kautta Suomi liitettiin osaksi länttä ja itää, vähän molempia ja silti omalla suomalaisella tavallaan.
Kirjapainotaito toi lukutaidon ja suomen kirjakielen. Teollinen vallankumous muutti työn ja arjen. Maailmansodat asettivat koko kansakunnan olemassaolon vaakalaudalle. Ei silti mitään sellaista, mistä olisi itse keksitty uusi ismi, mutta sellaista, mihin oli pakko vastata.
Suomen historia ei ole irrallaan maailmanhistoriasta. Se on pikemminkin tarina siitä, miten suuret muutokset ovat lopulta löytäneet tiensä tännekin, meren taakse, melkein kuin saareen, metsien keskelle, ja pakottaneet miettimään, miten tästäkin nyt selvitään.
Ne hetket, jotka oikeasti ratkaisivat
Suomen omassa historiassa ratkaiseviksi nousevat hetket, jotka eivät ehkä olleet maailmaa mullistavia, mutta jotka määrittivät tämän maan suunnan. Liittyminen Ruotsin valtakuntaan, autonomian aika Venäjän keisarikunnassa ja itsenäistyminen vuonna 1917. Näissä hetkissä Suomi ei ollut historian keskipiste, mutta sen tulevaisuus meni kaikissa uusiksi.
Talvi- ja jatkosota olivat osa maailmanlaajuista myrskyä, mutta suomalaisille ne olivat ennen kaikkea kysymys olemassaolosta. Ei siinä rakennettu suuria visioita tai puhuttu brändeistä. Siinä opittiin, että jatkuvuus, sitkeys ja vastuu tulevista sukupolvista painavat enemmän kuin hyvät "diilit", nopeat voitot tai suureelliset puheet.
Ehkä tästä syntyi se boomerisukupolven perisynti, jota nykyään joskus kummastellaan: varovaisuus, epäluulo äkkikäänteitä kohtaan ja taipumus kysyä, että mitenköhän tämä sitten oikeasti toimii arjessa.
Hiljainen tapa olla maailmassa
Kun kysytään, ovatko suomalaiset muuttaneet maailmaa, vastaus ei löydy imperiumeista eikä vallankumouksista. Se löytyy pitkäjänteisestä työstä, yksittäisistä ihmisistä ja älykkäistä ratkaisuista, joiden vaikutus on usein huomattu vasta jälkikäteen.
Tieteessä, teknologiassa ja koulutuksessa suomalaiset ovat vaikuttaneet maailmaan tavalla, joka ei ole ollut näyttävää, vaan kestävää. Ei huudettu torilla, vaan tehtiin töitä. Ei ehkä kovin trendikästä, mutta toimivaa.
Tämä kertoo suomalaisesta tavasta olla maailmassa. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä eivätkä yhdellä päivityksellä, vaan hitaasti, rakenteiden ja arjen kautta. Elämää varten.
Selviytymisen kaari
Siinä missä maailmanhistoriaa kuvataan usein vallankumousten ja äkillisten murrosten kautta, suomalainen kokemus painottaa selviytymistä. Muutokset ovat meillekin usein tulleet ulkoa ja joskus vasten tahtoa. Niihin ei ole vastattu pyyhkimällä kaikkea pois, vaan rakentamalla uutta vanhan päälle.
Suomalaiset instituutiot, koulutus ja luottamus eivät syntyneet yhdessä hetkessä. Ne syntyivät kriisi kerrallaan. Ehkä juuri siksi niitä ei heitetä kevyesti romukoppaan, vaikka joskus tekisi mieli.
Hiljaista vaikuttamista, boomerityyliin
Suomi ei ole ollut maailmanhistorian estradin keskellä, mutta ei myöskään täysin sivussa. Pienen maan historia osoittaa, että maailmaa voi kohdata myös hiljaisesti. Ei määräämällä suuntaa muille, vaan reagoimalla viisaasti siihen, mitä eteen tulee.
Maailma muuttuu usein muualla. Se, miten muutokseen vastataan, on aina paikallinen kysymys. Tässä Suomi on tehnyt omat, tunnistettavat ratkaisunsa. Ei ehkä aina täydellisiä, mutta usein kestäviä.
”Elämä on vaikeaa”, sanoi kreikkalainen
Mitä minulle muuten jäi tuosta alussa mainitusta Kreikassa asumisesta? Todella paljon. Vaikkapa se, että opin tuntemaan, mitä on retsina, jota luostarissa, jossa asuin, juotiin lähes päivittäin ruokajuomana, ja metaxa, josta opin myöhemmin myös pitämään, kun talous antoi periksi. Mutta ennen kaikkea tuota ajalta jäi elämään yksi lause.
Silloisen keljanaapurini ja ystäväni, romanialaisen papin, isä Neculain opettama fraasi. Hän tapasi sanoa hymyillen: I zoí íne dískoli! Elämä on vaikeaa. Ja jos hän sanoi sen, minä vastasin: Kanoniki! No, niinhän se on.
Myöhemmin opin jopa kirjoittamaan sen kreikaksikin: Η ζωή είναι δύσκολη ja vastaus Κανονική. Se ei ole valitus eikä tragedia. Se on toteamus. Elämä on vaikeaa, ja silti ihan tavallista.
Hieman fatalistista. Hyvin kreikkalaista. Ja yllättävän suomalaista.
Boomeri nyökkää tälle edelleen.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
---
(Tämä blogijuttu on julkaistu ajastettuna 31.1.2026)
HAP
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti