Mikä ortodoksisuudessa kiinnostaa?

 

Hyvä Paimen - seinämaalaus entisestä
Iisalmen evakkokeskuksesta.

Viime vuosina yhä useampi suomalainen, niin luterilaisista, vapaista suunnista kuin myös katolisesta kirkosta, on alkanut katsoa ortodoksisuuteen päin. Ilmiö ei ole äänekäs eikä helposti mitattavissa. Se ei näy kampanjoina tai suurina otsikoina, mutta se on todellinen. Usein se on hiljainen ja pitkään kypsynyt prosessi. Kun näitä kertomuksia kuuntelee, huomaa nopeasti, ettei kyse ole uskonnollisesta uteliaisuudesta tai halusta vaihtaa hengellistä tyyliä. Pikemminkin kyse on kaipuusta: toiveesta löytää uskolle paikka, joka kantaa myös silloin, kun sanat ja selitykset eivät enää riitä.

Etsijän tie ja käännynäiskriisi

Kaikki kiinnostuneet eivät tule samanlaisesta tilanteesta, eivätkä samasta syystä. Osa on etsinyt pitkään, osa pysähtyy vasta ensimmäistä kertaa. Joidenkin kohdalla taustalla on ilmiö, jota olen aiemmin kutsunut käännynäiskriisiksi. Tällä tarkoitan tilannetta, jossa ihminen huomaa, ettei hänen käyttämänsä hengellinen kieli, tavat tai rakenteet enää kanna samalla tavalla kuin ennen. Usko itsessään ei ole kadonnut, mutta sen paikka ja muoto tuntuvat epäselviltä.

Tällaisessa tilanteessa ortodoksisuus voi alkaa kiinnostaa juuri siksi, ettei se tarjoa nopeita vastauksia tai uusia muotoiluja, vaan kokonaisen kirkollisen elämän, johon voi astua vähitellen. Se ei lupaa ratkaista etsijän kysymyksiä kerralla, mutta se tarjoaa tilan, jossa kysymysten kanssa saa olla rauhassa ja jossa usko saa kasvaa ajan kanssa.

Liturgia, joka pysyy

Yksi selkeimmistä ortodoksisuuden vetovoimatekijöistä on jatkuvuuden kokemus. Moni huomaa, että ortodoksisessa kirkossa on jotakin pysyvää ja rauhoittavaa. Liturgia ei etsi uusia muotoja tai elämyksiä, eikä sen tehtävänä ole seurata ajan virtauksia. Ortodoksisuus ei kaipaa kokeellisia ratkaisuja, vaan pitäytyy perinteisessä liturgiassa, joka on muotoutunut vuosisatojen rukouksessa.

Tämä pysyvyys ei näyttäydy jäykkyytenä, vaan luottamuksena. Jumalanpalvelus saa olla sellainen kuin se on, ilman että sitä tarvitsee jatkuvasti selittää tai puolustaa. Monelle tämä on helpotus maailmassa, jossa lähes kaiken odotetaan muuttuvan.

Kauneus, joka kutsuu oppimaan

Ortodoksinen jumalanpalvelus ja kirkollinen elämä eivät avaudu heti. Paljon jää aluksi ymmärtämättä: sanat, eleet, ikonit, rukouksen rytmi. Silti kauneus vetää puoleensa. Kaikkea ei tarvitse käsittää heti, jotta voisi osallistua. Ortodoksisuus ei vaadi nopeaa ymmärtämistä, vaan kärsivällistä läsnäoloa.

Yllättävää kyllä, juuri se, ettei kaikkea voi omaksua kerralla, lisää monien kiinnostusta. Usko ei muutu projektiksi, eikä kirkko suorituspaikaksi. Ortodoksisuus antaa luvan olla oppija koko elämän ajan. Sitä se on myös aina ortodoksina eläneillekin.

Rukous arjen keskellä

Ortodoksinen rukous ei rajoitu kirkon seinien sisälle. Se kulkee mukana arjessa, joka paikassa. Ristinmerkki on tästä yksinkertainen mutta syvä esimerkki. Sen voi tehdä kirkossa, mutta myös kadulla kävellessä, työmatkalla tai vaikka hiljaa Jeesuksen rukousta mielessään toistaen. Rukous ei vaadi näkyvyyttä eikä selityksiä. Se on ele, joka yhdistää ihmisen Jumalaan keskellä tavallista elämää.

Monia puhuttelee juuri tämä rukouksen ruumiillinen ja arkinen luonne. Usko ei jää ajatusten tasolle, vaan saa näkyä ja tuntua osana koko elämää.

Ei helppo tie – eikä tuputtava

Ortodoksinen usko ja sen tavat eivät ole nopeasti opittavia. Paastot, rukousrytmi ja kirkollinen ajattelu vaativat aikaa ja sitoutumista. Samalla ortodoksisuudessa on jotakin lempeää: ketään ei painosteta, eikä uskoa tuputeta. Harvoin törmää kadulla kulkiessaan ortodoksiseen julistajaan.

Kirkkoon tutustuminen on henkilökohtainen tie, jolla saa edetä rauhassa. Kiinnostus saa kypsyä omassa tahdissaan. Ortodoksisuus ei etsi kannattajia, vaan avaa oven niille, jotka haluavat astua sisään.

Netti porttina – kirkko perustana

Moni kohtaa ortodoksisuuden ensimmäisen kerran verkossa. Netti tarjoaa runsaasti tietoa, tekstejä, kuvia, videoita ja opetusta niille, jotka etsivät. Tässä mielessä netti voi toimia hyvänä porttina ortodoksisuuteen. Siinä vaiheessa yksin opiskelu auttaa kyllä alkuun, mutta se ei riitä kantamaan pitkälle.

Ortodoksisuuden perusta on aina kirkossa ja elävässä jumalanpalveluksessa. Vasta liturgiassa ja seurakunnan elämässä asiat alkavat asettua paikoilleen. Uskon sisältö kirkastuu vähitellen rukouksessa, osallistumisessa ja ajassa. Usein tarvitaan avuksi myös toinen ihminen: rippi-isä, kummi, toinen etsijä, tuttu ortodoksi. Uskon tie on yhteinen tie, vaikka se onkin henkilökohtainen.

Kirkko, joka kantaa

Kun näitä asioita katsoo yhdessä, piirtyy kuva kirkosta, joka ei lupaa helppoja vastauksia eikä nopeaa hengellistä tyydytystä. Ortodoksisuus kiinnostaa, koska se tuntuu kestävältä. Se ei houkuttele yksinkertaisuudella, vaan syvyydellä. Se ei pyydä ihmistä muokkaamaan itseään sopivaksi, vaan kutsuu vähitellen kasvamaan osaksi kirkon elämää.

Ehkä lopulta kysymys ei ole niinkään siitä, miksi ortodoksisuus kiinnostaa, vaan siitä, mitä ihminen itse etsii. Kaipaako hän selityksiä vai tilaa hiljaisuudelle. Haluaisiko hän uskon, jota ei tarvitse koko ajan perustella tai puolustaa, vaan jonka kanssa voi kulkea. Ja jos kirkko alkaa jossakin vaiheessa tuntua enemmän kodilta kuin mielipiteeltä, uskaltaako sen äärelle pysähtyä rauhassa, ilman kiirettä ja ilman valmiita vastauksia.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun maailma meluaa, on lupa pysähtyä

 

"Kärsivällisyydelläsi saavutit palkkion, oi pyhä isä, | koska pysyit lujana lakkaamattomassa rukouksessa ja rakkaudessa. | Suuressa rakkaudessasi köyhiä ja vaivattuja kohtaan, | sinä pidit huolta heidän sielujensa ja ruumiidensa tarpeista. | Nyt me hartaasti anomme sinua tarpeessamme, oi pyhä isä Samson, || ano Kristusta, meidän Jumalaamme, pelastamaan meidän sielumme." (Tropari)

Pysähtyminen ei ole pakenemista

Kovien pakkasten ja omien henkilökohtaisten syiden vuoksi minulla on viime aikooina ollut tavallista enemmän aikaa pysähtyä. Kun vauhti hidastuu, huomaa ajattelevansa asioita, joita ei mukamas ns. kiireen keskellä ehdi edes nähdä. Olen kirjoittanut enemmän kuin pitkään aikaan, ja sekin kertoo jotakin. Kun päivät eivät täyty tekemisestä, ne alkavat täyttyä ajatuksista. Aamu seuraa iltaa, ilta aamua, ja rytmi löytyy jostakin muualta kuin kalenterista. Viikossa minulla on nykyisin useita tiistaita.

Muutoksen nopeus ja elämän kiertokulku

Nuorempana olin itsekin varma, että maailma muuttuu juuri siihen suuntaan kuin minä haluan. Uskoin, että kehitys kulkee eteenpäin suoraviivaisesti ja että seuraava askel on aina parempi kuin edellinen. Nyt huomaan ajattelevani, että maailma muuttuukin aivan liian nopeasti, ja usein aivan väärään suuntaan. Ehkä tämä ristiriita ei ole vain pettymys, vaan osa elämän kiertokulkua. Kun oma elämä hidastuu, maailman kiihtyminen ei enää tunnu lupaavalta vaan uuvuttavalta.

Uutiset ja vääristävä peili

Olen myös lukenut uutisia uudella tavalla. En vain selaillut, vaan pysähtynyt niiden äärelle. Välillä naurattaa, välillä huokailuttaa, välillä tekee mieli sulkea koko laite. Uutisvirta elää omassa rytmissään: se kiihtyy, keskeyttää ja vaatii huomiota jatkuvasti. Sen rinnalla oma elämä tuntuu toisinaan väärätahtiselta, ikään kuin askel osuisi aina hieman sivuun.

Vallan, näkyvyyden ja tehokkuuden harha

Maailman meno tuntuu ajoittain käsittämättömältä. Ajatus siitä, että valtionpäämies voi tavoitella rauhanpalkintoa ja samaan aikaan käydä hyökkäyssotaa, on yhä järjetön, vaikka siitä on tullut osa arkipäivää. Samalla näkyvyys ja tehokkuus ovat nousseet itseisarvoiksi. Ihmisen arvoa mitataan sen mukaan, kuinka paljon hän ehtii, näkyy ja tuottaa. Tässä rytmissä ei ole pysähdyksiä eikä hiljaisia kohtia.

Hitauden hyve vastapainona tehokkuuspakolle

Hitaus ei kuitenkaan ole vain lepoa. Se on vastalause maailmalle, joka ei osaa odottaa. Hitaus palauttaa mittasuhteet: päivän kulkuun kuuluu hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään näkyvää. Juuri niissä hetkissä ihminen huomaa olevansa enemmän kuin suorittaja. Kun elämä saa kulkea omaa tahtiinsa, asiat asettuvat paikoilleen ilman pakottamista.

Sukupolvien erilaiset rytmit

Nuoret elävät maailmassa, jossa melu on normaalia ja hiljaisuus poikkeus. Minä taas tulen ajasta, jossa hiljaisuus oli itsestäänselvyys ja melu poikkeus. Ehkä siksi reagoimme eri tavoin samoihin asioihin. Siinä missä nuorempi sukupolvi on tottunut jatkuvaan valtoimenaan juoksevaan virtaan, minä kaipaan katkoja, taukoja ja hetkiä, jolloin mikään ei vaadi vastausta.

Teknologian ja ihmisen eri tahti

Teknologia päivittyy nykyisin viikoittain. Ihminen ei päivity samalla tavalla. Sisäinen maailma tarvitsee toistoa, tuttuja kaavoja ja rytmiä, joka ei muutu koko ajan. Kun kaikki ympärillä elää jatkuvassa uudistumisen tilassa, ihminen alkaa väsyä, ellei hänellä ole jotakin pysyvää, mihin palata.

Sisäinen melu, ikääntyminen ja odotuksen paino

Melu ei ole vain ulkoista. Usein ihmisen sisäinen melu on vielä kovempaa. Ajatukset palaavat samoihin asioihin, huoli ei pysy poissa ja mieli käy kierroksilla silloinkin, kun ympärillä on hiljaista. Vanheneminen tuo mukanaan asioita, joita ei voi enää sivuuttaa. Tällä hetkellä omalla kohdallani siihen kuuluu myös piinaava odotus tulevasta leikkauksesta. Pelko ei ole koko ajan läsnä, mutta se ei myöskään poistu. Se kulkee mukana arjessa, joskus taustalla, joskus aivan iholla.

Odotus tekee ajasta erilaista. Päivät eivät etene suoraviivaisesti, vaan palaavat samaan kohtaan yhä uudelleen. Aamulla ajatus on toinen kuin illalla, ja silti sama. Tässä rytmissä ei auta kiirehtiminen. On vain elettävä päivä kerrallaan.

Hetki, joka kantaa

Juuri tällaisessa odotuksessa huomaa, miten tärkeää on, että päivä ei ala tyhjästä eikä pääty sattumanvaraisesti. Kun samaan aikaan palaa kerta toisensa jälkeen, edes lyhyesti ja antaa niiden sanojen, jotka ovat kulkeneet mukana vuosisatojen ajan, kannatella itseään, kaikki ei tunnu yhtä hajanaiselta. Pelko ei katoa, mutta se ei myöskään jää yksin. Aika ei täyty vastauksista, vaan pysymisestä.

Kirja kädessä, maailma etäällä

Onneksi kirjat ovat yhä olemassa. Minulle ne ovat nykyään usein äänikirjoja, vanhan miehen kompromissi. Seuraavaksi kuuntelulistalla on Mika Waltarin Johannes Angelos. Sen maailma on täynnä epävarmuutta, odotusta ja kysymyksiä, joihin ei ole nopeita vastauksia. Se tuntuu tässä ajassa lohdulliselta.

Pienet ärsytykset ja lempeä itseironia

Ja sitten ovat ne pienet ärsytykset, jotka paljastavat ehkä enemmän minusta kuin maailmasta. Sosiaalisen median lukutaidottomuus jaksaa ärsyttää jatkuvasti, vaikka tiedän, että ärsyyntyminen kertoo myös omasta iästäni. Ehkä tärkeintä on huomata se ja osata edes ajoittain hymyillä itselleen. Kaikkeen ei tarvitse puuttua, eikä kaikkea tarvitse korjata.

Viisauden alku

Maailma saa jatkaa juoksuaan. Minä voin välillä ihan oikeasti pysähtyä ja antaa sen mennä ohitse. Odotus, pelko ja huoli eivät katoa, mutta ne asettuvat toiseen mittakaavaan, kun elämä saa kulkea omaa rytmiään. Ehkä juuri siinä on jotakin olennaista: ei suuria oivalluksia, vaan se, että päivä kerrallaan riittää. Ja joskus se on jo paljon.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

Totuus, joka ei jätä rauhaan

 

Konevitsan Jumalanäiti
(© munkki Stefanos)
(ikoni kokoelmissani)

Viime aikoina on ollut aikaa tehdä monenlaisia asioita. Myös sellaisia, joihin aiemmin tuntui, ettei muka ollut aikaa. Tai ehkä rehellisemmin: ei ollut halua. Kun kiire hellittää, huomaa helposti, kuinka paljon kaikkea, joskus ihan tarpeellistakin, on tullut väistettyä. On ollut aikaa pysähtyä, lukea, mietiskellä ja jopa rukoilla. Ei mitenkään suurieleisesti, vaan hiljaa ja elämäänsä mietiskellen.

Tässä rauhallisemmassa rytmissä luin jostain netin uumenista erään kirjoituksen, joka jäi heti vaivaamaan. Ei siksi, että se olisi paljastanut jotakin uutta, vaan siksi, että se sanoi tutun asian tavalla, joka osui ns. hermoon.

Kirjoituksen perusajatus oli yksinkertainen: totuus ei ole mielipide eikä idea, vaan persoona. Raamatussakaan Kristusta ei kuvata totuuden opettajana, vaan totuutena. Silloin kysymys totuudesta ei enää koske väittelyä, vaan olemista: miten elämme, mihin katsomme, mitä kohti kuljemme.

Tästä näkökulmasta maailmamme levottomuus alkaa näyttää ehkä hieman ymmärrettävämmältä. Kun totuus irrotetaan persoonasta ja muutetaan välineeksi, sitä aletaan heti taivuttaa tarpeen mukaan. Näemme tämän brutaalissa sodassa Ukrainassa, suurvaltojen arvaamattomuudessa ja myös lännessä tavassa, jolla sanat menettävät merkityksensä ja todellisuus muuttuu kertomukseksi tai kuten nykyisin sanotaan: narratiiviksi. Hetkittäin tämä voi näyttää toimivan, mutta mikään ei tunnu silti kestävän. Epämiellyttävä epävarmuus jää.

Kirjoituksessa käytettiin kahta kuvausta, jotka jäivät mieleeni. Todellisuus on kuin terästä: sitä voi vääntää, mutta se palautuu. Valhe taas on kuin pallo veden alla: se pysyy piilossa vain niin kauan kuin joku jaksaa painaa. Siis jollain tavalla ajatellen tuo ei ole uhkaa, vaan seurausta.

Totuuden puhuminen ei tässä mielessä ole sankariteko, vaan usein yksinkertaisesti epämukavaa. Se rikkoo sovittuja vaikenemisen sääntöjä ja paljastaa asioita, joiden yli on yleensä totuttu katsomaan. Siksi totuutta puhuva jää helposti sivuun, ei siksi että hän olisi erityisen rohkea, vaan siksi että totuus ei aina sovi tilanteeseen. Sellaisen kaverina ei haluta olla.

Valhe ei kuitenkaan useimmiten ole kovaa tai äänekästä. Se on tämän päivän maailmassa mielistelyä, jopa ylimakeaa, sanoisin suorastaan vaivaannuttavaa imartelua, hiljaisuutta ja vaikenemista, vaikeiden asioiden siirtämistä myöhemmäksi. Myös omassa ortodoksisessa kirkossani, siis kirkollisissa yhteyksissä, totuutta voidaan väistää rauhan tai mukamas yksimielisyyden nimissä. Ei sanota: tuo on väärin, mutta ei sanota mitään muutakaan, laitetaan sanan paikalle vaikka kaunis selfie-kuva. Se tuntuu turvalliselta, mutta jättää jotakin käsittelemättä.

Tämä johtunee kai siitä, että oman ortodoksisen kirkon traditio on sisäistänyt tämän totuuden asian hyvin. Siksi kirkko ei kai sitten lähde ensisijaisesti korjaamaan mielipiteitä, vaan kutsuu enemmänkin sydämen puhdistumiseen ja tarkkaavaisuuteen. Kirkon mielestä totuus ei synny melussa, vaan rukouksen ja mietiskelyn rauhassa. Se ei löydy uutisista ja otsikoista, vaan kilvoituksesta, jossa ihminen oppii tai ainakin pitäisi oppia ensin näkemään ja tuntemaan itsensä.

Kirkko ei tässä mielessä pyri totuuteen, vaan elää siitä. Se ei ole mielipiteiden summa, vaan yhteys. Tätä yhteyttä kuvaa yksinkertaisesti vaikkapa tämän tekstin yläosassa sijaitsevassa kuvassa oleva omistamani Konevitsalaisen Jumalanäidin ikoni. Jumalansynnyttäjä Jeesus-lapsi sylissään: siis Jumala ja ihminen vierekkäin, ilman selityksiä.

Siksi kai tuo lukemani teksti ei jättänyt helpolla rauhaan. Se ei kysynyt, kuka on oikeassa, vaan mihin suuntaan sydän on kääntynyt. Ja pakotti lopulta kirjoittamaan taas blogijutun.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S. Noita alussa olevan kaltaisia ikoneja löytyy lisää Ortodoksi.netin virtuaalisista ikoninäyttelyistä, jotka ovat auki 24/7 ja kaikkien katseltavissa ilmaiseksi netissä.
Vaikkapa tuolta:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Jumalanäiti_-Taivaallinen_suojelijamme_(ikoninäyttely) 

Kun Kreikan ja Pendelin luostarin ruokamuistot palaavat

Revani

Muistoksi jostain rohkeasta, jonka uskalsin joskus tehdä

Kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika, mutta jotkut maut eivät haalistu. Kun Kreikan ja Pendelin luostarin ruokamuistot palaavat mieleen, ne tulevat aina kokonaisina: tuoksuina, valona, ääninä ja hetkinä, joita ei silloin osannut ajatella muistoiksi.

Asuin siis nuorempana useita kuukausia tittelillä "independent researcher", en siis munkkina enkä edes veljestön jäsenenä  Pendelin luostarissa Ateenan kupeessa. Se oli rohkea päätös, ehkä vähän uhkarohkeakin, mutta sellainen, jonka merkitys on auennut kunnolla vasta vuosien jälkeen. Arki luostarissa oli yksinkertaista, jopa karua, mutta juhlapäivät ja erityiset hetket avautuivat aivan toisenlaisina. Ne olivat täynnä lämpöä, huolenpitoa ja yhteistä iloa ja ruokaa, joka ei ollut vain ravintoa, vaan osa yhteistä elämää.

Keittiö, jossa muistot syntyivät

Luostarin keittiössä söin usein emäntien, albanialaissyntyisen Letan ja ikivanhan, varmaan lähes ysikymppisen Marian kanssa. Heidän tapansa valmistaa ruokaa oli rauhallinen ja keskittynyt, kuin hiljaista rukousta. Siellä opin tuntemaan kreikkalaisen ruokakulttuurin tavalla, johon tavallinen matkailija harvoin pääsee käsiksi. Kyse ei suinkaan ollut vain juhlapäivien herkuista, vaan etenkin juuri arkisista, toistuvista aterioista, jotka rytmittivät päiviä ja antoivat niille turvallisen kehyksen.

Vaikka elämä on sittemmin kuljettanut minut kauas noista päivistä, jotakin niistä mauista jäi pysyvästi sydämeen, eikä vain jälkiruoista ja makeista herkuista. Yhtä vahvasti mieleen ovat painuneet luostarin kreikkalaiset arkiruoat: yksinkertaiset, mutta huolella valmistetut ateriat, joissa vähästä syntyi paljon.

Luostarissa opin syömään ja juomaan myös sellaisia kreikkalaisia ruokia ja juomia, joista en ennen siellä elämistäni ollut erityisesti pitänyt. Feta (φέτα) ja retsina (ρετσίνα) kuuluivat niihin. Vähitellen ne muuttuivat lähes vastenmielisistä tai ainakin oudoista tutuiksi ja lopulta rakkaiksi. Ne eivät olleet enää vain makuja, vaan merkkejä kuulumisesta ja sopeutumisesta.

Erityisen merkityksellisiä olivat odotteluhetket ruokalan keittiössä ennen yhteisiä aterioita. Se aika, jonka vietin Letan ja Marian seurassa, oli hiljaisesti kasvattavaa. Heidän kanssaan opin ensimmäiset kreikankieliset sanani: ensin yksittäisiä sanoja, sitten varovasti sanojen ketjuja, joista alkoi muodostua lähes ymmärrettäviä lauseita. Keittiö oli samalla kielikoulu, kohtaamispaikka ja turvasatama.

Siellä opin myös laittamaan ruokaa itse. En vain seuraamaan vierestä, vaan hieman jopa osallistumaan: pilkkomaan, täyttämään ja maustamaan. Opin valmistamaan tavallisia arkiruokia, mutta myös hieman näyttävämpiäkin – kuten täytettyjä tomaatteja, munakoisoja ja paprikoita, gemistaa (γεμιστά). Ne olivat ruokia, joissa yksinkertaisuus ja huolenpito kohtasivat, ja joissa tekeminen oli yhtä tärkeää kuin lopputulos.

Juhlapäivien makea kieli

Juhlapäivät toivat mukanaan toisenlaisen rytmin ja toisenlaiset maut. Revani (pεβανί), kostea ja sitruunalla maustettu semolinakakku, kuului luostarin juhlapäivien vakiotarjontaan. Se tehtiin vaatimattomista aineksista, mutta lopputulos oli aina lohdullinen ja kaunis. Minulle revani ei ole niinkään historiallinen jälkiruoka, vaan muisto siitä, miten yksinkertaisuus voi olla runsasta.

Bougatsa (mπουγάτσα) ei kuulunut luostarin arkeen, mutta silloin kun sitä joskus saatiin, se tuntui erityiseltä. Rapea filotaikina, lämmin vaniljakreemi ja pinnalle siroteltu kaneli tekivät siitä jotakin ylellistä, sellaista, joka pysäytti hetkeksi.

Galaktoboureko (Γαλακτομπούρεκο) oli luostarin keittiölle liian vaativa. Sen makuun tutustuin vasta luostarin ulkopuolella, mutta lopputulos oli usein taivaallinen: sitruunalla tai appelsiinilla maustettu maitokiisseli, filotaikinan rapsahdus ja kirkas sokerisiirappi.

Joulun tuoksu ja hunajan makeus

Joulun aikaan keittiön täyttivät melomakaronan (mελομακάρονα) tuoksut. Hunaja, kaneli ja pähkinät leijuivat ilmassa ja tekivät joulusta käsinkosketeltavan. Ne kuuluivat luostarin jouluun yhtä luontevasti kuin hiljaiset palvelukset ja hämärä talviaurinko.

Kourabiedekset (kουραμπιέδες) puolestaan olivat kuin pieniä lumipalloja, tomusokeriin kätkeytyneitä mantelipikkuleipiä. Niiden yksinkertainen makeus tuntui sopivan täydellisesti juhlan hillittyyn iloon.

Loukoumadekset (λουκουμάδες) olivat harvinaista herkkua, mutta ehkä juuri siksi sitäkin rakkaampaa. Pienet, kuumat taikinapallot hunajan ja kanelin kanssa söin useimmiten luostarin ulkopuolella, mutta nekin kytkeytyvät mielessäni tuohon aikaan, jolloin maailma tuntui yhtä aikaa suurelta ja hyvin rajatulta.

Miksi Suomessa jokainen kreikkalainen leivonnainen on juhla

Suomessa näitä herkkuja kohtaa harvoin, ja ehkä juuri siksi jokainen kohtaaminen niiden kanssa tuntuu juhlalta. Kun löydän jostakin tsourekin (tσουρέκι), baklavan (mπακλαβάς) tai palan hyvää revani-kakkua, aika tuntuu pysähtyvän hetkeksi.

Se ei ole vain maku. Se on muisto luostarin hiljaisuudesta, samaan aikaan koetusta koti-ikävästä, Attikan kuumasta tuulesta ja siitä tunteesta, että elämä voi joskus olla yksinkertaista ja hyvää.

Pieniä, makeita ja suolaisia ikkunoita menneeseen

Kreikkalaiset jälkiruoat eivät minulle ole vain sokeria ja siirappia. Ne ovat osa kulttuuria, vieraanvaraisuutta ja yhteisöllisyyttä. Ennen kaikkea ne ovat pala omaa historiaani – pieniä, makeita tai suolaisia ikkunoita aikaan, joka muovasi minua enemmän kuin silloin osasin ymmärtää.

Ehkä siksi palaan niihin yhä uudelleen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ortodoksisen uskonnon (UO) opetuksesta koulussa

 

Konevitsalainen Jumalanäiti Heinäveden Valamossa
(Valokuva © Hannu Pyykkönen)

Olen viime päivinä pohtinut jostain syystä yhä useammin ortodoksisen uskonnon (UO) opetuksen tilaa nykyisessä peruskoulussa, lukiossa ja miksei myös yliopistollisessa opettajankoulutuksessa. Kysymys ei koske vain oppimateriaaleja tai opetusmenetelmiä, vaan jo perustavampaa asiaa: miten ja millä valmiuksilla ortodoksisen uskonnon opettajia nykyään koulutetaan, ja millainen ymmärrys heillä on opetettavasta traditiosta.

Aihe nousi uudelleen esiin sen jälkeen, kun nykyinen opetusministeri liittyi siihen yhä kasvavaan joukkoon, joka on alkanut puhua ortodoksisen uskonnon opetuksen lopettamisesta ja sen korvaamisesta yhteisellä katsomusaineella. Ajatus on hämmentävä ja lasten kannalta kestämätön. Kirjoitin tästä jo aiemmassa blogijutussani ja kysyin, uhkaako lapsi jälleen jäädä ideologisten kokeilujen jalkoihin.

Viime aikoina minulla on ollut tavallista enemmän aikaa seurata opetuskentän kehitystä, ja sen myötä kiinnostukseni ortodoksisen uskonnon opetuksen ja nykyaikaisten opetusmenetelmien suhteeseen on kasvanut. Erityisesti olen tarkastellut digitaalisia välineitä: tietokoneita, verkkoalustoja ja ohjelmia, joita käytetään opetuksen tukena tai joskus jopa sen runkona.

Minulla ei ole ollut romanttisia harhakuvitelmia ortodoksisen uskonnon opettajien digitaidoista. Olen itse toiminut opetusalalla useita vuosikymmeniä, ja minulla on myös ortodoksisen uskonnon opettajan pätevyys. Jo opettajana ollessani pyrin hyödyntämään digitaalista maailmaa opetuksen tukena niin paljon kuin se suinkin kulloinkin oli mahdollista. Varsinainen ortodoksisen uskonnon opetus jäi kuitenkin myöhempinä vuosina vähemmälle, sillä viimeiset työvuoteni kuluivat pitkälti hallinnollisissa tehtävissä.

Olen silti seurannut opetuksen kehitystä läheltä. Tähän on vaikuttanut myös se, että oma poikani kouluttautui opettajaksi ja jatkoi siten isänsä ammattia, vaikkakin hänkin siirtyi muutaman vuoden jälkeen hallinnollisiin tehtäviin. Lisäksi omat vunukkani opiskelevat par'aikaa ortodoksista uskontoakin. Näiden kokemusten kautta olen saanut varsin konkreettisen kuvan siitä, millaisten paineiden ja odotusten keskellä opetustyötä nykyään tehdään. Ja ainakin myös osin kuvan siitä, missä ihan oikeasti mennään.

Viimeisin suuri murros opetusalalla on ollut tekoäly. Se on tullut hämmästyttävällä nopeudella lähes kaikille elämänalueille, myös koulumaailmaan, mutta mitenkäs UO-opetukseen. Kai sinnekin. Keskustelu tuntuu jakautuvan jyrkästi kahtia: toiset suhtautuvat tekoälyyn lähes kritiikittömällä innolla, toiset taas torjuvat sen periaatteellisista syistä. Näiden ääripäiden välissä on toki suuri joukko opettajia, jotka etsivät vielä omaa tapaansa suhtautua uuteen välineeseen.

Itse ajattelen, että tekoälyä tulee käyttää harkiten ja vastuullisesti. Sen ei pidä nousta isännäksi, vaan sen on pysyttävä renkinä ja apuvälineenä. Erityisen vaarallista on käyttää tekoälyä aihealueilla, joita käyttäjä ei itse tarkemmin tunne. Ortodoksisen uskonnon opetuksessa tämä riski on ilmeinen: jos opettaja ei hallitse opetettavaa traditiota eikä kykene tunnistamaan virheitä, seurauksena voi olla teologisesti kestämätöntä ja kirkollisesti harhaanjohtavaa materiaalia.

Reilun parinkymmenen vuoden ajan olen toteuttanut yhdessä poikieni ja miniäni kanssa runsaasti ortodoksisen uskonnon opetusta tukevaa ja helpottavaa verkkomateriaalia. Tähän työn tai muiden askareiden lomassa ilman palkkaa toteutettuun vapaaehtoistyöhön on kuulunut sisällöntuotantoa, toimitustyötä sekä yhteistyötä pääasiassa ortodoksisten ulkopuolisten kirjoittajien ja materiaalin tuottajien tai muiden ortodoksisten tahojen kanssa. Materiaalia on syntynyt monessa muodossa: teksteinä, valokuvina ja videoina, ja myös muutamia ortodoksisia oppikirjoja on saatettu verkkokäyttöön.

Emme ole maamme ainoita ortodoksisen nettiopetusmateriaalin tuottajia, mutta ehkä ensimmäisiä. Samalla sivustomme Ortodoksi.net on yksi merkittävimmistä ortodoksisen uskonnon opetuksen nettilähteistä, joka tarjoaa laajan ja monipuolisen kokonaisuuden, jota voisi toki hyödyntää opetuksessa huomattavasti nykyistä enemmänkin. Monella tapaa voisi sanoa, että verkko on jo jokseenkin valmis ottamaan vastaan ortodoksisen uskonnon opetuksen. Kynnys ei ole niinkään materiaalien puutteessa, vaan opettajien valmiudessa irrottautua tiukasta oppikirjasidonnaisuudesta ja kenties jostain muustakin.

Tilannetta mutkistaa se, että ortodoksisen uskonnon opettajina toimii edelleen paljon henkilöitä, joilla ei ole muodollista pätevyyttä kyseiseen oppiaineeseen, eikä joskus edes opettajan kelpoisuutta. He tulevat muilta aloilta paikkaamaan todellista opettajapulaa, ja ovat useimmiten itse onneksi ortodokseja. Tämä asettaa opetukselle jo lähtökohtaisesti epätasaiset edellytykset.

Näistä syistä päätin tarkastella tarkemmin sitä, miten ortodoksista uskontoa nykyään opetetaan ja millaista digitaalista materiaalia opetuksen tueksi käytetään. Tässä yhteydessä törmäsin marraskuussa valmistuneeseen opinnäytetyöhön, joka käsitteli aihetta. Tutkimus herätti minussa enemmän huolta kuin toivoa, ja avasi kysymyksiä, joihin on syytä pysähtyä.

Huomioita tutkimuksesta

Tutkimuksen lähtökohdat ja rajaukset herättävät vakavia kysymyksiä sen tieteellisestä ja sisällöllisestä uskottavuudesta. Kun ortodoksisen uskonnon opetuksen digitaalisuutta tarkastellaan ilman, että huomioon otetaan yksi merkittävimmistä ortodoksisen uskonnon opetuksen nettilähteistä, tutkimuksen kuva opetuksen todellisuudesta jää olennaisesti vajaaksi. Tällainen sivuutus ei ole vain vähäpätöinen yksityiskohta, vaan vaikuttaa suoraan siihen, mitä tutkimus ylipäätään kykenee sanomaan ortodoksisen opetuksen sisällöistä, painotuksista ja käytännöistä.

Aineiston suppeus korostaa tätä ongelmaa entisestään. Neljän opettajan haastatteluihin perustuva tutkimus voi parhaimmillaan valaista yksittäisten toimijoiden kokemuksia, mutta sen varaan ei ole perusteltua rakentaa yleisiä päätelmiä ortodoksisen uskonnon opetuksen tilasta, kehityssuunnista tai haasteista. Tällöin tutkimus kertoo ennen kaikkea haastateltujen opettajien pedagogisista valinnoista ja digitaalisista tottumuksista, ei ortodoksisen opetuksen kentästä kokonaisuutena.

Erityisen ongelmallista on, että tutkimuksen painopiste siirtyy opetuksen sisällöstä opettajien subjektiivisiin kokemuksiin digitaalisuudesta. Ortodoksisessa uskonnon opetuksessa kysymys ei kuitenkaan ole vain menetelmistä tai välineistä, vaan ennen kaikkea opetettavan tradition teologisesta täsmällisyydestä, kirkollisesta uskollisuudesta ja pedagogisesta vastuusta.

Tällainen lähestymistapa heijastaa laajempaa ongelmaa: ortodoksisen tradition omien, kirkollisesti sitoutuneiden opetusresurssien jäämistä akateemisessa uskontopedagogisessa tutkimuksessa sivuraiteelle. Digitaalisuus näyttäytyy tällöin teknisenä ilmiönä, ei tradition jatkumona, jossa opetus, sisältö ja kirkon elämä muodostavat erottamattoman kokonaisuuden.

Kokonaisuutena tarkasteltuna tutkimus jää sisällöllisesti kapeaksi ja näkökulmaltaan yksipuoliseksi. Sen perusteella ei ole kestävää arvioida ortodoksisen uskonnon opetuksen digitaalisia resursseja tai opetuksen teologista ja kirkollista perustaa. Tutkimus voi toimia rajattuna puheenvuorona opettajien kokemuksista, mutta sen painoarvo heikkenee ratkaisevasti silloin, kun sitä käytetään kuvaamaan tai arvioimaan ortodoksista uskonnonopetusta laajemmassa merkityksessä.

Ehkä onkin niin, ettei ole syytä ihmetellä, jos myös opetusministeri eksyy harhateille. Kun ortodoksisen uskonnon opetusta koskeva ymmärrys rakentuu kapeiden aineistojen, ohitettujen sisältöjen ja opettajien kokemuksiin typistettyjen näkökulmien varaan, lopputulos on väistämättä vinoutunut. Jos kuva opetuksesta on valmiiksi vääristynyt, ei ole yllättävää, että myös siitä tehdyt poliittiset johtopäätökset horjuvat.

On mahdollista, että ongelma ei ole yksittäisessä tutkimuksessa, opettajassa tai päätöksentekijässä, vaan laajemmassa tavassa katsoa ortodoksista uskonnon opetusta. Kun traditio nähdään lähinnä kunnilta rahaa vievänä hallinnollisena järjestelynä tai rehtorilta ylimääräistä työtä aiheuttavana pedagogisena erikoisuutena, eikä elävänä ja vaativana opetettavana kokonaisuutena, on helppo päätyä ratkaisuihin, jotka näyttävät paperilla järkeviltä mutta todellisuudessa köyhdyttävät opetusta ja aiheuttavat ongelmia lasten identiteetille.

Ehkä tämä on vain harhainen ajatus. Tai ehkä se on juuri se ajatus, jota ei ole haluttu ajatella ääneen. Mutta jos ortodoksisen uskonnon opetusta tarkastellaan ilman sen omia sisältöjä, omia resursseja ja omaa kirkollista itseymmärrystä, ei ole lopulta ihme, että päädytään kysymään, tarvitaanko koko opetusta lainkaan. Silloin ongelma ei ole opetuksessa, vaan katseessa, jolla sitä katsotaan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Jääkö ortodoksinen lapsi yhteisen katsomusaineen jalkoihin?

 

Ortodoksisen papin ns. koruristejä, joiden saaminen ja oikeus kantaa
sellaista edellyttää pitempää kirkollista palvelusta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen) 

Vähemmistöryhmää puolustavasta poliittisesta puolueesta lähtöisin olevan opetusministeri Anders Adlercreutzin (rkp) esille nostama ajatus yhteisestä katsomusaineesta on herättänyt vilkasta keskustelua. Puhe yhdenvertaisuudesta kuulostaa hyvältä, mutta juuri vähemmistöjen näkökulmasta on syytä kysyä, mitä yhdenvertaisuus tässä tarkoittaa. Tarkoittaako se todellista tilaa olla oma itsensä vai enemmistön tai vallalla olevan maailmankuvan kehykseen sulauttamista? Kun katsoo aikaa ja maailman tapahtumia tänään hieman laajemmin, asia tuollaisesta maailmankuvasta puistattaa.

Ortodoksit ovat Suomessa pieni mutta historiallisesti merkittävä vähemmistö. Ortodoksinen uskonnonopetus on ollut osa suomalaista koululaitosta yli sadan vuoden ajan. Se ei ole sattuma eikä etuoikeus, vaan tunnustus siitä, että Suomi on kotimaa myös niille, jotka eivät kuulu enemmistökirkkoon. Oman uskonnon opetus ei ole uskonnonharjoittamista, vaan kasvatusta, jossa lapsi saa turvallisessa ympäristössä jäsentää omaa identiteettiään ja kulttuurista perintöään. Olisi voinut olettaa, että itsekin vähemmistöön kuuluva opetusministeri olisi tuon asian sisäistänyt.

Keskustelussa unohtuu usein, ettei yhteinen katsomusaine tapahdu tyhjiössä. Sen taustalla näkyy myös sukupolvien välinen jännite. Monet päätöksentekijät ja mielipidevaikuttajat edustavat sukupolvea, joka on etääntynyt kristinuskosta tai suhtautuu uskontoihin lähinnä ongelmana. Samalla useat tutkimukset ja koulujen arki osoittavat, että nuoret ovat aiempaa avoimempia ja kiinnostuneempia perinteisistä uskonnoista, myös ortodoksisuudesta. Tämä kiinnostus ei synny abstraktista yleiskeskustelusta eri katsomuksista, vaan konkreettisesta, täsmällisestä ja juurtuneesta tiedosta.

Opetushallituksen laaja asiantuntijatyö päätyi keväällä 2025 siihen, että yhteiseen oppiaineeseen siirtymisessä on enemmän ongelmia kuin hyötyjä, erityisesti vähemmistöjen kannalta. Tämä ei ole mielipide vaan asiantuntijoiden johtopäätös. Jos tästä huolimatta edetään, kyse ei ole enää tiedolla johtamisesta vaan ideologisesta ja poliittisesta valinnasta, jossa uskonnon merkitys typistyy yleiseksi, usein sisällöltään ohueksi puheeksi.

Ortodoksiselle lapselle oman uskonnon opetus ei ole vain tiedon välittämistä. Se on viesti hyväksynnästä: sinun taustasi, sinun kirkkosi ja tapasi kuuluvat tähän maahan, ovat jopa osa maamme historiaa. Kun tämä tila kavennetaan, lapsi jää helposti kahden tulen väliin. Kotona eletään yhtä traditiota, koulussa katsomusta käsitellään yleisellä ja väistämättä pinnallisella tasolla. Syvällinen ymmärrys omasta uskonnosta jää syntymättä, eikä se rakenna dialogia vaan juurettomuutta.

Usein väitetään, että yhteinen katsomusaine lisäisi ymmärrystä eri katsomusten välillä. Todellisuudessa aito dialogi edellyttää, että keskustelijoilla on jotain, mistä keskustella. Oman tradition tunteminen ei ole este kohtaamiselle, vaan sen edellytys. Ortodoksinen uskonnonopetus antaa lapselle kielen, käsitteet ja historiallisen ymmärryksen, joiden varassa hän voi kohdata toisia avoimesti ja tasavertaisesti.

Kysymys ei ole vain ortodokseista. Sama koskee muslimeja, juutalaisia, katolilaisia ja myös uskonnottomia. Vähemmistöjen oikeudet mitataan juuri silloin, kun ne ovat hankalia tai vaativat järjestelyjä ja etenkin rahaa. Jos yhteinen katsomusaine johtaa siihen, että vähemmistöjen ääni hiljenee ja identiteetti ohenee yhdeksi luvuksi oppikirjassa, yhdenvertaisuudesta jää jäljelle vain sana.

Todellinen yhdenvertaisuus ei synny poistamalla eroja, vaan tunnustamalla ne. Kun nuorilla on aitoa kiinnostusta uskontoihin, sitä tulisi tukea täsmällisellä ja asiantuntevalla opetuksella, ei korvata yleisellä ja sisällöltään kevyellä katsomuspuheella. Ortodoksisen uskonnon opetuksen puolustaminen ei ole menneisyyteen takertumista, vaan tulevaisuuden rakentamista yhteiskunnassa, jossa moninaisuus ja uskonnollinen lukutaito ovat pysyviä tarpeita.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

 

Pyhän hiljaisuuden aika

Äitini lapsena ollessani sänkyni päätyyn
laittama pieni taulu suojelusenkelistä.

 Miten talvikausi opettaa sisäistä hereilläoloa

Talvi ei ole ortodoksisessa kirkollisessa kokemuksessa vain vuodenaika vaan se on myös eräänlainen hengellinen tila. Se on elämän hidastamisen, kuuntelemisen ja sisäisen kokoamisen aikaa. Etenkin tällaiselle vanhalle miehelle. Luonto vetäytyy, äänet vaimenevat ja valo vähenee, mutta juuri tämä ulkoinen hiljaisuus paljastaa jotakin olennaista ihmisen sisäisestä elämästä. Talvi opettaa, ettei hengellinen kasvu synny kiireessä eikä jatkuvassa nettimaailman luomassa ärsyketulvassa, vaan tilassa, jossa ihminen uskaltaa olla läsnä itselleen ja Jumalalle.

Tämä ei ole vain kirkon kalenteriin sidottu ajatus, vaan kokemus, joka voi tulla kenelle tahansa ihmiselle hyvin konkreettisena elämäntilanteena. On aikoja, jolloin ihminen joutuu odottamaan. Ei vain hetken, vaan pitkään. Odottamaan jotakin ratkaisevaa, tietämättä tarkalleen, millaiseksi elämä sen jälkeen asettuu. Odotus voi olla raskasta, ja tunteet saattavat vaihdella päivittäin "lattiasta kattoon": välillä mieli on tyyni, välillä pelko nousee pintaan. Erityisesti näin iän myötä ihminen tiedostaa selvemmin oman haavoittuvuutensa. Vanhan miehen odotus ei ole enää levotonta ryntäilyä, vaan hiljaista, joskus vapisevaakin pysähtymistä elämän ja kuoleman todellisuuden äärelle.

Ortodoksinen teologia ei ymmärrä hiljaisuutta tyhjyytenä. Hiljaisuus on tila, jossa Sana voi tulla kuulluksi. Pyhät isät puhuvat hesykhiasta, sydämen rauhasta, joka ei ole vain ulkoista vaikenemista vaan mielen ja ajatusten hiljentymistä Jumalan edessä. Etenkin minulla juuri tämä talvi tukee tätä kilvoitusta luonnollisella tavalla. Se riisuu kaiken ylimääräisen, pakottaa yksinkertaistamaan ja kutsuu ihmistä sisäiseen valvomiseen, silloinkin kun mieli ei välttämättä pysy tasaisena vaan huojuu epävarmuuden keskellä.

Talveen liittyvä pimeys ei ortodoksisessa traditiossa ole uhka eikä merkki Jumalan poissaolosta. Päinvastoin pimeys nähdään usein ikään kuin kohtuna, suojaavana tilana, jossa uusi elämä saa muotonsa. Suojeluspyhäni Johannes Teologin kirjoittama evankeliumi sanoo tämän yksinkertaisesti ja voimakkaasti:
“Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa” (Joh.1:5).

Pimeys ei ole vastavoima Jumalalle, vaan tila, jossa ihminen joutuu luopumaan omasta hallinnan tunteestaan ja oppii turvautumaan johonkuhun itseään suurempaan.

Kristuksen syntymä tapahtuu yössä, maan alla olevassa luolassa, ja kirkon rukouksessa pimeys on usein juuri se tila, jossa Jumalan kirkkaus tulee näkyviin. Tämä ajatus kantaa myös kirkon talvikauden hengellistä rytmiä. Loppiaisesta eteenpäin katse alkaa vähitellen kääntyä kohti valmistautumista, kohti mielen kirkastamista ja sydämen puhdistumista ennen suurta paastoa. Kristus itse on sanonut:
“Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh. 8:12).
Valon seuraaminen ei tarkoita sitä, ettei pelkoa olisi, vaan sitä, ettei ihminen jää pelkonsa vangiksi.

Jumalanpalveluselämä heijastaa tätä siirtymää hienovaraisesti. Iloinen loppiaisen juhla ei katkaise sisäistä kokoamista, vaan asettaa sen oikeaan suuntaan. Kristus ilmestyy maailmalle, ja juuri siksi ihmistä kutsutaan vastaamaan tähän ilmestymiseen valveutuneella sydämellä. Talvikauden teksteissä korostuvat teemat valvomisesta ja hengellisestä tarkkaavaisuudesta. 

Pyhät isät puhuvat usein sydämen lämpenemisestä. Se ei ole ohimenevä tunne, vaan merkki siitä, että rukous alkaa kantaa myös silloin, kun ajatukset poukkoilevat ja mieli ei löydä levollista asentoa. Talven kylmyys tekee tästä kielikuvasta erityisen puhuttelevan suomalaisessa kokemuksessa. Ulkoinen kylmyys ja sisäinen pelko voivat yhdessä ohjata etsimään lämpöä sieltä, mistä sitä ei voi itse tuottaa. Mielen kirkastaminen ei ole äkillinen oivallus, vaan päivä päivältä etenevä suostuminen siihen, että elämä on lopulta Luojan käsissä.

Talvikausi kutsuu katsomaan rehellisesti myös omaa pelkoa, ei kieltämällä sitä, vaan tuomalla sen rukoukseen.

Jumalanäidin suojeluksen alla

Kun ihminen joutuu odottamaan jotakin suurta ja pelottavaa, oma usko ei aina kanna samalla tavalla kuin ennen. Silloin ortodoksinen perinne ohjaa katsomaan myös Jumalanäitiä, joka seisoo hiljaa, suojelevasti ja horjumatta niiden rinnalla, jotka eivät enää jaksa seisoa yksin. Jumalanäidin suojelukseen turvautuminen ei ole pakoa todellisuudesta, vaan syvää luottamusta siihen, että ihminen saa olla heikko toisen kannettavana.

Vanhan miehen rukous ei aina ole pitkiä sanoja. Usein se on vain huokaus, joskus vain ristinmerkki, joskus pelkkä hiljainen lohdutus. Päivä päivältä edetään eteenpäin, Luojaan luottaen, vaikka tuleva leikkaus pelottaa ja mieli vaihtelee toivon ja ahdistuksen välillä. Jumalanäidin esirukous muistuttaa siitä, ettei tämä odotus ole yksinäinen. Läheiset kantavat, Kirkko kantaa, rukous kantaa, ja Jumala itse varjelee, silloinkin kun ihminen ei tunne olevansa vahva.

Talvi opettaa odottamista. Se muistuttaa, ettei kaikkea voi pakottaa kasvamaan heti. Ortodoksinen kirkko ei pelkää tätä odotusta, vaan näkee sen hengellisenä lahjana. Hiljaisuudessa ihminen oppii kuulemaan oman sydämensä lisäksi Jumalan äänen, joka ei huuda vaan kutsuu. Ja joskus tämä kutsu avaa oven siihen, että edessä on jotakin täysin uutta. Elämä, jos se jatkuu, ei ole vain entisen jatkumoa, vaan toisenlaista elämää, joka syntyy juuri tämän hiljaisuuden, pelon ja luottamuksen keskellä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com