Viikonlopun kokemuksia – yhden potilaan selviytymistarina

 

Viikonloppu taitaa olla epävarmuuden aikaa
Viikonloppuisin sairaaloissa tilanne helposti ajoittain kärjistyy: henkilöstöresurssit eivät aina riitä. Omat kokemukseni sairaaloista eivät kuitenkaan perustu huonoon hoidon saatavuuteen – päinvastoin, olen saanut paljon todella hyvää ja osaavaa hoitoa ja olen niistä jopa kirjoittanut blogijutunkin.

Mutta poikkeus kai vahvistaa säännön – niinhän sitä sanotaan. Yhdellä yksittäisellä kerralla aivan äskettäin kohtasin tilanteen, joka paljasti resurssipulan karulla tavalla. Monenlaisten edeltävien vaiheiden – ambulanssikyydin, päivystyksen, osastohoidon ja operaation – keskellä viikonloppuna, kaiken tuon ”härdellin” keskellä, koin jotain, mikä pysäytti: miksi näin kävi?

Kesken muuten todella hyvän hoidon osui kohdalleni ”väärään aikaan” pieni katastrofi. Jääköön se nyt tarkemmin kuvailematta, mutta hankala se todella oli. Jouduin odottamaan hoitajaa ensin oman pähkäilyn ja sitten vielä kutsukellon painamisen jälkeen yli puoli tuntia. Sitten asiaan puututtiin kiireisesti ja hätäisesti, mutta jälleen suurella viiveellä. Henkilöstö oli sidottu toisaalle, kiireellisempiin tilanteisiin. Kukaan ei tullut auttamaan ajoissa. Tai sen ekan katsomisen jälkeen ollenkaan.

Laitoshoitaja tuli paikalle, tosin vain työnsä puolesta kahvia tuomaan, mutta – kuten hän itse ilmaisi – hän ”ei saanut koskettaa potilasta”. Apua oli siis tarjolla, mutta vain ”kosketusvapaasti”. Hän antoi kuitenkin pyynnöstäni siivousvälineet ja hoitotarvikkeet, ja minä autoin itse itseäni siihen kuntoon, että pystyin jatkamaan makoilua vuoteella. Kokemus oli sekä hämmentävä että turhauttava. Heikommin pärjäävälle se olisi voinut olla jopa pelottava.

Eristykseen joutuminen – ehkä siitä on etua mutta myös syrjään jäämistä
Sairaalassa havaitut ilmeisen yleiset (?) ns. potilaiden ”pöpötartunnat” johtavat helposti eristystoimiin. Tällöin etenkin viikonloppuina eristyshuoneissa hoitajan vierailut vähenevät, koska pelkkä käynti vaatii suojautumista, mikä vie aikaa ja henkilön pitkäksi aikaa pois tarkeämmistä. Eristyksissä potilas joutuu käytännössä entistä omatoimisemmaksi – eivätkä kaikki siihen pysty.

Minäkin jouduin tällä viimeisellä vierailullani yllättäin eristykseen, en tosin omasta syystäni, vaan yöllä huoneestamme jonnekin hävinneen ”kolmannen naapurin” vuoksi. Eristyksessä me jäljelle jääneet kaksi saimme käyttöömme oman WC:n ja suihkun. Se oli tavallaan etu, mutta samalla se eristi meidät muista – jäimme syrjään. Emme saaneet liikkua kuin huoneessa ja WC:ssä. Lisäksi apuvälineet, kuten rollaattorit, jäivät tuomatta tartuntavaaran vuoksi. Ja kaikkea tarvittiin kahtena: jätesäkkejä ja pyykkipussejakin – eristyksessä oleville omansa, muille omansa. Kaikki tämä kasvatti hoidon tarvetta, mutta vähäiset henkilöstöresurssit tekivät avun saamisesta hankalaa. Itselläni eristys johti esimerkiksi puolen vuorokauden suihkutaukoon: pääsin pesulle vasta illalla, vaikka se olisi ollut todella tarpeen jo aamulla.

Muistisairaus sitoo nykyisin enemmän resurseja
Akuutissa ympäristössä etenkin muistisairaat potilaat (joihin Luojan kiitos en itse vielä kuulu) sitovat hoitohenkilökuntaa selvästi enemmän kuin muut. Kiire, hälinä ja joskus jopa karjunta ja huuto voivat lisätä muiden potilaiden ahdistusta ja horjuttaa turvallisuuden tunnetta.

Omalla kohdalla pelastukseksi muodostuivat äänikirjat, musiikki ja kuulokkeet: ne vaimensivat sopivasti ympäröivän metelin, mutta mahdollistivat silti sen, että kuulin hoitajien puheen heidän tullessaan huoneeseen.

Huonekaverit – sattuman sanelemaa 
Yksi sairaalakokemuksen arpapeli on aina huonekaverit: et voi valita, kenen kanssa jaat huoneen. Huonekaveri voi olla hiljainen tai äänekäs, televisionkatsoja tai yömyöhään puhelimella erilaisia matopelejä ja tetriksiä pelaava ja äänekkäitä viestejä saava ja lähettävä. Yhteisistä säännöistä olisi hyvä sopia etukäteen – tai ainakin kertoa selkeästi, mitä huoneessa saa ja mitä ei saa tehdä, milloin puhelin laitetaan äänettömälle ja sitä ei käytetä. Pitääkö potilaiden itse sopia pelisäännöistä, vai asettaako sairaala niille raamit?

Sama pätee noihin eristystoimiin: potilaan tulisi aina saada tietää, miksi hänet on eristetty – mikä ”pöpö” on syynä, onko se hänelle vaarallinen ja mitä pitää huomioida kotiin mentäessä.

Kai minä opin tästä jotain
Mitä opin tästä kaikesta?

• Älä mene päivystykseen viikonloppuna – ellei kyse ole elämää uhkaavasta tilanteesta. Tämä noin hieman ”otsa rypyssä” sanottuna.

• Kun olet sairaalassa ja tilanne hieman rauhoittuu, kysy huonekunnan säännöistä: ”Mitä täällä saa tehdä, mitä ei?”

• Muista myös antaa kiitosta henkilökunnalle (kaikille) heidän osaamisestaan ja välittämisestään – sanallinen kiitos ja arvostus merkitsevät paljon.

• Niin – ja muista ottaa (jos vain ehdit) mukaan sairaalaan korvatulpat ja silmälappu yöksi.

Tilastot kertovat: Hoitajista on pulaa – ja se näkyy
Suomessa on ennakoitu, että käytännön hoitajia tarvitaan yhä lisää:

• Vuoteen 2040 mennessä käytännön hoitajia tarvitaan joidenkin arvioiden mukaan yli 31 000 lisää ja sairaanhoitajia noin 14 000 lisää – väestön ikääntyessä palvelutarve kasvaa.

• Jo vuoden 2025–2026 välillä hoitajapula kasvaa nopeasti: vuoden 2025 alun vajaus on arviolta vain muutama sata, mutta se nousee yli kolmeen ja puoleen tuhanteen vuoteen 2026 mennessä.

• Lisäksi suuri osa hoitajista harkitsee alan jättämistä tai on jo tehnyt niin pandemian ja työkuorman vuoksi. Suomessa ennätysmäärä hoitajia on jopa luopunut luvastaan viime vuosina. (Viite1) ja (Viite2)

Nämä luvut konkretisoivat myös oman kokemukseni: vaikea hoitotilanne ei ole yksittäistapaus, vaan osa laajempaa resurssikriisiä.

Miksi kirjoitan tämän?
Koska tilanne on ajankohtainen ja vakava. Kyse ei ole pelkästään resursseista, vaan ihmisistä: heidän terveydestään, henkilöstön motivaatiosta ja jaksamisesta. Ensimmäisenä ongelmat näkyvät päivystyksissä ja akuuttiosastoilla – ja siellä ne näkyvät myös potilaan kokemuksissa.

Hoitajat ovat taitavia ja tekevät parhaansa. He ovat kuitenkin rajallisia, kuten me kaikki – minäkin – ja siksi päätin kirjoittaa tämän blogijutun. Toivon, että päättäjät ja vastuunkantajat heräävät: tekoja tarvitaan, nyt!!!

Kuitenkin – kaikille ystävällisin terveisin,
ja erityisesti minua hoitaneille suuri KIITOS!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Hiljaisuuden ja rauhan etsimistä

Oma rukousnurkassani riippuva suojeluspyhäni ikoni: 
apostoli Johannes ja hänen oppipoikansa Prokoros.
(Kuva: Ortodoksi.netin sivuilta)

Viime aikoina olen saanut olla mukana joissain keskusteluissa tekoälyn ja ortodoksisuuden suhteesta – siitä, miten kuvat, sanat ja uudet teknologiat koskettavat meitä ja meidän elämäämme. Nuo keskustelut ovat olleet välillä tärkeitä ja oivaltavia, mutta usein myös hankalia. Kaikki eivät jaksa pysähtyä kuuntelemaan toista, vaan sanoista tulee enemmänkin huutoja, jotka menevät ristiin, ilman että kukaan enää oikeasti kuulee.

Huomasin, että tämä uuvutti minua enemmän kuin olin kuvitellut. Siksi kirjoitin jokin aika sitten blogitekstin, jonka otsikko oli kovasanaisempi ja vaikeatajuisempi kuin ehkä olisi tarvinnutkaan: Neuroikonoklastien paluu eli kuinka tekoälykuvat tuhosivatortodoksian kauneuden ja sielun. 
Se kuvasi levottomuuttani sillä hetkellä, mutta samalla se kertoi myös omasta turhautumisestani.

Kun turhautuminen jää elämään, alkaa väistämättä miettiä: miksi tätä oikein teen? Mikä on se hyvä, jota haluan rakentaa, ja missä kohtaa se hukkuu riitelyyn ja tahallisiin tai tahattomiin väärinymmärryksiin?

Rauhan ja tasapainon etsiminen

Olen monta kertaa kulkenut ainakin ajatuksissani siihen pisteeseen, että ehkä olisi viisainta olla vähemmän esillä netissä. Toisinaan olen kuitenkin myös kokenut, että juuri nyt pitää olla äänessä. Nyt tunnen kuitenkin – en pelkästään vanhetessa ja terveydellisen tilan muuttuessa – että on tullut aika oikeasti pysähtyä ja antaa itselleni lupa hengittää, tehdä jotain muuta.

En tiedä vielä, kuinka pitkäksi aikaa. Mutta ainakin vähennän läsnäoloani Facebookissa ja Instagramissa. Sen sijaan haluan keskittyä siihen, mikä on minulle alusta asti ollut tärkeintä – Ortodoksi.netin perussivustoon, joka on ollut jo parikymmentä vuotta “lempilapseni” ja paikka, jossa koen voivani rakentaa jotakin pysyvämpää ja itseäni ja muita ihmisiä sekä yhteisöjä hyödyttävää.

Tauon lahja

Tauko ei ole loppu. Se on mahdollisuus. Mahdollisuus löytää uudelleen vaikka se, mikä todella kantaa eteenpäin. Joskus hiljaisuus kertoo enemmän kuin sanat, ja juuri hiljaisuudessa Luojan ääni kuuluu selkeämmin.

Toivon samalla, että voisin käyttää jäljellä olevan elinaikani viisaasti – niin, että työni ja sanani olisivat elämää kunnioittavia ja toisille rauhaa tuovia. Rukoilen, että saisin kulkea edes joitain askelia kohti sitä hiljaisuutta ja rauhaa, jossa sydän voi levätä.

Ortodoksisen perinteen mukaan hiljaisuus ei ole tyhjiä hetkiä, vaan yhteyttä Jumalaan ja sisäisen elämän syvyyksiin. Tauko somessa tai muussakin voi olla oiva väline, jonka kautta voimme ehkä löytää jälleen sen, jonka olemme usein kiireen keskellä saattaneet hukata. Sen, mikä on todella tärkeää – rakkauden, kauneuden, rauhan ja sielun syvyyden.

Kiitän sinua, joka olet jaksanut kulkea tätä matkaa kanssani ja pysähtynyt sanojen äärelle.

Ystävyydellä,

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Neuroikonoklastien paluu eli kuinka tekoälykuvat tuhosivat ortodoksian kauneuden ja sielun

Tekoälykuvienraastajat

Päätin tässä päivänä muutamana pohtia erästä netissä ja ns. somessa eli sosiaalisilla mediassa kohtaamaani asiaa perusteellisesti. Kysyin itseltäni, onko tekoälyn tekemien kuvien raastamisella jotain yhteyttä ikonoklasmiin, ortodoksisen kirkon historiasta tuttuun ikonien raastamiseen. Jos ikonien hävittäjät olivat ikonoklasteja (kreik. eikonoklastēs, 'ikonin rikkoja'), niin silloin samalla sanaleikillisellä ja kielihistoriallisella logiikalla tekoälyn "raastajat" voisivat olla esimerkiksi:"tekoälyklasteja" – tai sitten AI-klasteja tai tekoälyn rikkojia. Tai vielä kreikkalaisperusteisemmin: noēsoklasteja
* noēsis (νοησις) = ajattelu, ymmärrys, äly
* klastēs (κλαστής) = rikkoja, murtaja
→ noēsoklasti = "älyn rikkoja", sopisi siis hyvin niille, jotka vastustavat tai tuhoavat (haluavat tuhota) tekoälyyn liittyviä asioita.

Jos taas halutaan terminologiaan vähän ironista tai humoristista taustaa, näissä yhteyksissä voisi myös käyttää vaikka termejä:
* algoritmoklasti – "algoritmien hajottaja"
* neuroverkkoraastaja – populaarimpi ja suomalaisempi muoto
* prompti-ikonoklasti – jos vastustaa tekoälyn "luomia" sisältöikoneita
* kyberklasti – yleinen sana kybermaailman hajottajalle
* tai luoda kokonaan uusi yhdistelmä sanasta tekoäly + klasti: tekoälyklasti = tekoälyn hajottaja, vastustaja, mahdollisesti myös kriittinen purnaaja.

Jos siis ikonien tuhoajat ovat siis ikonoklasteja ja tekoälyn kuvat nähdään tavallaan uuden ajan ikoneina – maallisemmin visuaalisina "kuvailmiöinä", joihin liittyy voimakkaita tunteita, ideologioita ja joskus lähes kulttimaisia piirteitä – niin tekoälyn kuvien "raastajat" voisivat toki saada nimensä vastaavasti saman kaavan mukaan.

Heidän määritteensä voisi olla myös vaikkapa:
* Piktoklasti (kuvantuhoaja)
** pikto viittaa kuvaan (vrt. piktogrammi)
** klasti = murtaja, rikkoja
→ Piktoklasti on henkilö, joka rikkoo tekoälyn tuottamia kuvia tai vastustaa niiden käyttöä.
* Neuroikonoklasti (tekoälykuvien vastustaja)
** neuro viittaa neuroverkkoihin (tekoälyn "aivot")
** ikonoklasti = kuvien tuhoaja
→ Tällä nimityksellä viitataan erityisesti tekoälyn luomien kuvien torjujiin – vähän kuin uuden ajan ikonoklastit.
* Generaklasti (generatiivisen sisällön tuhoaja)
** generatiivinen viittaa tekoälyn kykyyn luoda (generate)
** klasti tuttuun tapaan = rikkoja
→ Generaklasti on henkilö, joka vastustaa generatiivista tekoälytaidetta tai haluaa "raastaa" sen arvoa tai merkitystä.
* Promptiklasti (vastustaa tekoälyn ohjattua luovuutta)
** prompti = tekoälyn syöte tai ohje
** klasti = hajottaja
→ Saattaa vastustaa sitä ajatusta, että taide syntyy pelkällä komennolla eikä taiteilijan sielusta.
* Suomenkielisiä luovia nimityksiä voisivat sen sijaan olla vaikkapa:
** Kuvaklastaaja – arkisempi ja suomalaisempi ilmaus
** Raastokuvakriitikko – korostaa kriittisyyttä ja negatiivista suhtautumista
** Neuroverkkokuvanvihaaja – suora ja poleeminen ilmaus
* Jos taas halutaan käyttää tässäkin nimitystä satiirisesti tai kulttuurikriittisesti, voi kokeilla vaikka:
** Digitaalinen puritaani
** Algoritmitaiteen inkvisiittori
** Estetiikan ikonoklasti

---

Joka tapauksessa kovasti vaikuttaa siltä, että kuvien kulta-aika on ohi.

Elämme generatiivisen gnostilaisuuden aikakautta, jossa kuvallinen ilmaisu ei enää synny ikonimaalarin rukouksesta ja paastosta, vaan koneelle annetusta tekstikäskystä – niin sanotusta promptista.

---

TIETOISKU: Generatiivinen gnostilaisuus
Generatiivinen gnostilaisuus viittaa kriittisesti aikakauteen, jossa tekoälyn tuottamat sisällöt – erityisesti kuvat – pyrkivät jäljittelemään luovuutta ja jopa hengellisyyttä ilman inhimillistä kokemusta tai läsnäoloa.

---

Termi viittaa samalla vanhaan gnostilaisuuteen, jossa pelastava tieto (gnosis) ohitti ruumiillisuuden. Nyt tekoäly tuottaa tietoa ilman kehoa, kuvia ilman kättä – ja moni kysyy: onko jäljellä enää sielua?

Siinä missä ikoni avasi näkymän pyhyyden ilmestykseen – hiljaiseen kirkastumiseen, joka kantoi rukousta ja mysteeriä – syntyy nyt pikselikabaree: nopeasti tuotettu, silmää hivelevä mutta sielua väistävä ja mieltä raastava.

---

TIETOISKU: Pikselikabaree
Pikselikabaree on satiirinen nimitys visuaalisesti näyttävälle mutta sisällöllisesti ohueksi koetulle tekoälykuvalle.
Se viittaa kuvamaailmaan, joka on täynnä houkuttelevia värejä, kiiltäviä pintoja ja esteettistä pintaa – mutta ilman sitä syvyyttä, merkitystä tai pyhyyttä, jota esimerkiksi ikoni pyrkii välittämään.

---

Ja aivan kuten muinaiset piktit aikoinaan vaelsivat englantilaisilla nummilla taistellen (enemmän tai vähemmän sankarillisesti) saksien ja normannien kanssa, nousevat nyt digitaalisessa maisemassa aikamme uudet kuvakamppailijat: piktoklastit, promptiklastit ja neuroverkkoraastajat – taiteen viimeiset portinvartijat, jotka käyvät pyhän kuvallisuuden puolustussotaa tekoälyajan kuvavallankumousta vastaan.

---

TIETOISKU:Promptiklasti
Promptiklasti on henkilö, joka vastustaa tekoälyn tuottamaa taidetta, erityisesti sen syntytapaa: pelkän tekstikehotteen eli promptin perusteella luotua kuvaa. Promptiklastin mielestä luovuus edellyttää aikaa, vaivaa ja sisäistä kokemusta – ei pikakomentoa algoritmille. Hän toimii uuden ajan ikonoklastina, mutta tekoälykuvien maailmassa.

---

Heidän aseinaan eivät ole keihäät, nuolet ja miekanterät vaan esseet, manifestit ja pilkunviilaamisen ohessa moraalinen närkästys. He vartioivat sitä, mikä heidän mielestään tekee kuvasta todellisen: ihmiskäden kosketus, hiljainen työ, tuska, vaiva ja inhimillinen läsnäolo – se, mikä ei synny silmänräpäyksessä, vaan muotoutuu ajassa ja sydämessä.

---

TIETOISKU:Neuroverkkoraastaja
Neuroverkkoraastaja on henkilö, joka suhtautuu kriittisesti tekoälyyn – erityisesti sen visuaalisiin tuotoksiin, joita ohjaavat neuroverkot.

Raastaja ei ehkä vihaa teknologiaa sinänsä, mutta hän haluaa repäistä näkyvän pinnan auki ja kysyä, mitä koneessa syntynyt kuva jättää sanomatta.Hänen mielestään tekoäly voi ehkä imitoida kauneutta – mutta ei koskaan kärsimystä, rakkautta tai katumusta.

---

Kuvan tuhoamisen pitkä perinne

Ihminen on kautta aikojen rikkonut kuvia. Antiikin pakanat hakkasivat toistensa jumalkuvia, Bysantissa ikonoklastit raastoivat kirkkojen seiniltä Kristuksen ja Jumalanäidin ikonit, ja 1500-luvun reformaattorit jatkoivat tätä perinnettä tylsillä talttoillaan ja terävillä saarnoillaan.

Tänä päivänä uusi ikonoklasmin aalto ei iske temppelien ikoneihin ja freskoihin vaan sosiaalisen median kuvavirtoihin – niin sanottuihin fiideihin – ja tekoälypalvelujen, kuten Midjourneyn, visuaalisiin temppelikaupunkeihin.

---

TIETOISKU: Midjourney on yksi suosituimmista tekoälysovelluksista, jolla käyttäjä voi luoda kuvallisia teoksia kirjoittamalla niistä vain lyhyen tekstikuvauksen.

TIETOISKU: Fiidi tarkoittaa jatkuvasti päivittyvää virtaa sosiaalisen median julkaisuja. Algoritmit valitsevat, mitä näet ja milloin – usein kuvia, jotka on tehty näyttämään sinulle juuri sopivilta.

---

Tekoälyn tuottamat kuvat – nuo digitaalisen aikakauden "ikonit" – herättävät joissakin palavaa ihailua, toisissa lähes kirkkoraivon kaltaista vastareaktiota.

Näin syntyy neuroikonoklasti: tekoälytaiteen kriitikko tai vastustaja, joka ei ehkä konkreettisesti tuhoa kuvia, mutta pyrkii murentamaan niiden arvon, aitouden ja hengellisen tai taiteellisen sielukkuuden ja jopa eettisyyden.

---

Piktoklastien pyhä sota

Piktoklasti on imeisesti aivan uusi luostarikilvoittelijalaji, joka ei elä erämaassa vaan somekuplassa. Hän vaeltaa Instagramin ja Facebookin autiomaassa ja huutaa: "Tämä ei ole taidetta!"

Hän kirjoittaa manifesteja, julkaisee ”ennen~jälkeen”-kuvapareja, joissa ihmispiirretty työ näyttää "aidolta" ja tekoälyn tuotos "ontolta", "muoviselta", "sieluttomalta". Hän kerää tykkäyksiä kuin moderni erakkopyhä kilvoituksen hedelmiä. Hänen ohjelmallinen vihansa kohdistuu erityisesti niihin, jotka sanovat: "Tämä kuva syntyi Midjourneyllä minuutissa – eikö ole hieno?"

Piktoklasti ei vaikutu. Hänet on kutsuttu tuomitsemaan.

---

Promptiklasti iskee

Toinen somen kilvoittelijakunta kulkee nimellä promptiklastit. Heidän filosofiansa ytimessä on pelko siitä, että luovuus on nyt kaupallistettu. Taide on aiemmin vaatinut verta, hikeä, kyyneleitä ja vuosien koulutusta – nyt kuka tahansa voi "luoda" laittamalla tekstikenttään: "Surrealistinen kaupunkimaisema kyynelehtivistä kivipatsaista, sinisellä filterillä."

Promptiklasti pitää tätä taiteen prostituutiona. Hän näkee AI:n luomat kuvat iljetyksinä, teknologian tukahduttamana esteettisenä saastana. Hän saattaa jopa myöntää, että jotkut kuvat ovat "ihan hienoja", mutta lisää heti perään: "Se ei ole oikeaa taidetta."

---

Estetiikan inkvisiittori ja pyhä galleriapalo

Kaiken tämän keskellä on myös olemassa algoritmitaiteen inkvisiittori, tämä pikkutakkinen pilkunviilaaja ja kriitikko, joka väittää puolustavansa "inhimillisen kokemuksen autenttisuutta". Hänellä on takanaan taidekoulutus kirjekurssina ja edessään ahdistus siitä, että joku ilman kynän käyttöä voi tehdä kymmeniä kuvia tunnissa.

Hän kysyy suurin otsin: "Voiko kone todella ymmärtää kärsimystä, jos se ei koskaan ole kärsinyt?"

Kysymys on hyvä. Vastaus ei kuitenkaan pysäytä kuvavirtaa, jossa tekoäly versoo joka päivä miljardeja visuaalisia tuotoksia, joista ehkä kolme ovat vaikuttavia, ja loput... no, mainoksia, meemikuvia ja epäonnistuneita animesilmukoita.

---

Sielun haamu pikselin sisällä

Neuroverkkoraastajat eivät ainoastaan kritisoi kuvia – he repivät esiin koko teknologisen luomisen sieluttomuuden. He uskovat, että jokainen tekoälykuva vie meitä kauemmaksi todellisesta kauneudesta, hiljaisuudesta, mietiskelystä, hitaasta kädenjäljestä.

Heidän huulillaan lepää psalmin 115 viisaus: "Niillä on silmät, mutta eivät näe."

Heidän digitaalisessa rukouskirjassaan lukee: "Poista kuvan metatiedot, jätä vain käden jälki."

---

Mutta jos AI-kuva onkin ikoni?

Entä jos tekoälyn kuvissa piileekin jotakin ikonien kaltaista? Eivätkö ikonitkin olleet aikoinaan "standardeja", kaavamaisia, toistettavia – jopa kopioitavia? Eikö niiden tarkoitus ollut nimenomaan välittää jotakin näkymätöntä näkyväksi? Olla ikkuna taivaaseen. Eikö prompti olekin nykyajan kanoninen kaava?

Tämä ajatus saa promptiklastin voimaan pahoin.

---

Haluatko mielipiteeni: Raastakaa rauhassa

Tekoälykuvien ympärillä käytävä keskustelu ei ole vain teknologista tai esteettistä, vaan se muistuttaa syvästi uskonnollista kiistaa, hyvä ettei jonkinlaista teko-skismaa, jota käytetään (minäkin) epänormaalin itsekorostuksen välineenä. Mihin laitamme toivomme – koneeseen, käteen vai sydämeen? Kuka määrittää, mikä on lopulta pyhää, mikä kenties profaania, maallista? Ja kuka antaa luvan tehdä kuvaa?

Sillä lopulta: 
Jokainen aikakausi saa ne ikonit (tai promptit), jotka ansaitsee.

Hannu (naapurissa punkkaavan Ain’on avulla)
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

"Mestari" ja "muusa"

Ortodoksinen uskonnonopetus ja tekoäly – kokeilu ja kutsu keskusteluun

Ain näkemys asiasta.

Tämä blogiteksti on suunnattu pääasiassa ortodoksisen uskonnon opettajille ja asiasta muutoin kiinnostuneille, mutta saa sen lukea ja sitä kommentoida muutkin.

Taustani ja kiinnostus ortodoksiseen opetukseen

Valmistuin aikanaan peruskoulun luokanopettajaksi, ja yhtenä erikoistumisaineistani oli ortodoksinen uskonto (UO). Elämä kuitenkin vei hieman toisaalle kuin olin opettajaksi ryhtyessäni ajatellut, eikä UO:n opetus ehtinyt koskaan muodostua varsinaiseksi työn ytimeksi.

Silti ortodoksinen uskonnonopetus ei koskaan täysin poistunut ajatuksistani. Myöhemmässä vaiheessa 2000-luvun alussa perustimme yhdessä poikieni ja miniäni kanssa Ortodoksi.net-tietosivuston, jonka alkuperäinen tarkoitus oli tukea ortodoksisen uskonnon opettajia. Sivusto elää ja voi kohtuullisen hyvin edelleen netissä: www.ortodoksi.net.

Työura ja uusi näkökulma eläkkeellä

Varsinainen opetusalan elämäntyöni suuntautui enemmän opetushallinnon kentälle – kuten myöhemmin myös toisella pojallani. UO:n opetus jäi taka-alalle, mutta sitä tuli toki pohdittua toisesta vinkkelistä käsin. Nyt eläkkeellä, oman jälkikasvuni – vunukkani – alkaessa opiskella ortodoksista uskontoa koulussa, vanha kiinnostus on herännyt uudelleen.

Tekoäly ja ortodoksinen uskonnonopetus – miksi ei?

Viimeisin ”innostukseni” on ollut pohtia, voisiko tekoäly toimia apuvälineenä UO:n opetuksessa. Ja kun kokeilin, mitä AI voisi tehdä opettajan tueksi – yllätyin positiivisesti. Syntyi oheinen opetuskokonaisuus. Tämä puolestaan synnytti ajatuksen: ehkä voisin jakaa tämän blogitekstin tai oppikokonaisuuden muodossa ja katsoa, mitä oikeat uskonnonopettajat ajattelevat.
-----

Ortodoksinen ihmiskäsitys ja elämän tarkoitus – kokonaisuus opetukseen

Tässä nyt sitten liitteenä kokonaisuus, jonka tekoälyn avulla rakensin opetussuunnitelman ja ortodoksisen ihmisnäkemyksen pohjalta. Se sisältää syksyn opetuksen
* avausjakson,
* aihekokonaisuuden esseetekstin,
* oppitunnin rungon ja
* tehtäväpaperin.

Varsinainen suunnitelma

Varsinaisen suunnitelman luonnos löytyy Ortodoksi.netin perussivuilta osoitteesta:
"Ortodoksinen uskonnonopetus ja tekoäly"

https://www.ortodoksi.net/index.php/Ortodoksinen_uskonnonopetus_ja_tekoäly-----

Loppusanat: Entäs sitten?

Vanha sanonta kuuluu: "Repikää siitä!" Ehkä se sopii tähänkin. Tämän kokonaisuuden teko ei vienyt valtavasti aikaa – mutta kyllä siinä silti istuttiin. Tein sen siksi, että haluan heittää pallon teille, jotka yhä opetatte – kenties päivittäin. Jos tästä on apua, käyttäkää. Jos ei, antakaa sen jäädä. Mutta toivon, että tämä herättää ajatuksia siitä, mitä AI voisi tehdä meidän opetuksemme tukena – myös näin marginaalisessa mutta tärkeässä aineessa kuin ortodoksinen uskonto.

Ystävällisin terveisin,
Hannu
eläkeläinen – mutta ei vielä eloton
nettihoukka@gmail.com

Närsäkkälän vuodet: Loikkareita, lentokoneita ja luokkahuoneen arkea

 

Kissani Misu

Jokin aika sitten vähensin vanhuuden ja varmaan myös erilaisten muiden ulkoisten syiden vuoksi toimintaani sosiaalisessa mediassa. Olin siellä melko aktiivinen sivujen luoja, kirjoittaja ja sisällöntuottaja. Toiminnan vähentyessä minulle jää nyt huomattavasti aikaa muuhun. Niinpä sitten melkein vahingossa kirjoitin ensimmäisen tarinani, lähinnä vunukoilleni, lapsenlapsilleni, eräänlaisen aikamatkan omaan historiaani. Siinä pohdin jollain tapaa, kuka olen ja mistä tulen. Kenties mietin myös sitä, miksi olen juuri tällainen. Toisessa tarinassa paneuduin lapsuuteni ja nuoruuteni muistoihin: lapsuuteni ihmisiin ja maisemiin Tuupovaarassa ja Joensuussa teemalla "Kotiseudun kaipuu ja uuden alku: Tuupovaara sydämessä, Joensuu elämässä – kasvun vuodet".

Tämä tarina on jatkoa noille kahdelle ja kertoo aikuistumisestani sekä valmistumisestani tulevaan ammattiini ja elämään nuorena opettajana. Tämäkin tarina on siis kirjoitettu pääasiassa vunukoilleni, mutta sen saa lukea muutkin. Ja tuleepahan jotkut asiat näin paremmin omassakin mielessä selkeytettyä.

Edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin, että armeija-aikani venyi normaalista yhdestätoista kuukaudesta yli puoleksitoista vuodeksi. Alku kaikelle tälle oli se, että armeijan aikana halusin tietysti päästä mahdollisimman usein lomille, ja siksi hain pariin kolmeen yliopistoon pääsykokeisiin. En tiedä oliko se sattumaa vai ei, mutta pääsin kahteen sopivaan: Jyväskylään opiskelemaan matematiikkaa ja Joensuuhun luokanopettajaksi. Joensuu tuntui paremmalta vaihtoehdolta, koska se oli kotikaupunkini, ja asuminen sekä eläminen olisivat siellä luonnollisesti edullisempaa. Joensuun korkeakoulussa aloitettiin silloin luokanopettajien ja erikoistuneiden luokanopettajien koulutus. Kenties periaatteena oli, että kun koulutukseen haki, siihen oli sitouduttava, eikä siitä saanut niin sanotusti lykkäystä. Mutta, mutta … minä olin kuitenkin armeijassa, ja tämä tosiasia piti sovittaa yhteen.

Kuten eräässä aihetta sivuavassa edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin, armeija ei asettunut vastahankaan. Kun sain tiedon valinnastani, olin silloin Lappeenrannassa reservialiupseerikoulussa (RAUK), jossa ilmeisesti pärjäsin hyvin, sillä minun oli määrä siirtyä sieltä Haminaan reserviupseerikouluun (RUK). Harkittuani asiaa menin RAUK:n johtajan, majuri Rautasen luo ja kerroin huoleni. Tämä viisas ja oikeamielinen upseeri ratkaisi asian heti sanomalla, ettei armeija halua asettaa kapuloita elämäni rattaisiin. Asia kyllä järjestyisi.

Ja niin järjestyikin. Palasin alikersanttina perusyksikkööni Ylämyllylle, josta sitten opiskelujen alkaessa syksyllä sain ensin patterinpäälliköltä ja sittemmin varuskunnan komentajalta pitkän loman joulukuuhun asti opiskellakseni Joensuun korkeakoulussa. Joulukuussa palasin noin kuukaudeksi takaisin yksikköön eli tiedustelupatteriin, josta sitten lähdin taas opiskelemaan joskus tammikuussa. Jossain vaiheessa olin jo käyttänyt kaikki mahdolliset ns. lailliset armeijalomat, joten minulle ei voitu enää myöntää lomaa, ja minun piti anoa lykkäystä varusmiespalveluksesta, minkä sitten teinkin.

Anoin lykkäystä toukokuun loppupuolelle, jolloin opiskelut korkeakoulussa päättyivät. Minun ei tarvinnut luovuttaa varusvarastolle muuta kuin henkilökohtainen aseeni, kivääri mallia -39. Kaikki muut varusteet jäivät kaapissa alakerran varastoon. Sotilaspuvun sain mukaani ja menin se ylläni kotiin, mutta en sitä tietenkään pitänyt siviilissä ollessani – paitsi kerran!

Siviilissä hiukseni ja partani kasvoivat jälleen pitkiksi, ja jostain syystä – ilmeisesti tilapäisestä mielenhäiriöstä – päätin pukea asepuvun ylleni ja käydä tervehtimässä kavereita varuskunnassa. Niinpä sitten eräänä iltana pitkätukkainen ja pitkäpartainen, "verikauha" päässä oleva sotilas astui kasarmille. Pääsin sujuvasti ohi tutun päivystäjän, ja riemu oli katossa, kun kaverit näkivät tämän "omituisen otuksen".

Kaikki sujui muuten hyvin, kunnes yhtäkkiä joku sotilaista ryntäsi huoneeseen ja ilmoitti, että päivystävä upseeri (PU) oli tulossa sisälle. Minulle olisi käynyt "ohraleipä", jos olisin jäänyt kiinni tuon näköisenä sotilaspuvussa ja sillä hetkellä siviilinä sotilaskasarmilta. Eipä siinä auttanut muu kuin sydän pamppaillen ahtautua siivouskomeroon. Kaverit sulkivat komeron oven ulkopuolelta, ja odotin, kun päivystävän upseerin tarkastus oli ohi. Kyllä siinä sitten naurua riitti. Helpottuneena kävelin autolleni ja painuin kiireesti kotiin, olin kaikesta toki hieman pahoillanikin, että kaikkea sitä tulee tehtyäkin.

Mutta kaikkea tuollaista hassua sitä nuorena tulee tehtyäkin, ja toihan se jonkin näköistä hupia myös opiskelun arkeen.

Vuonna 1973 valmistuin erikoistuneeksi luokanopettajaksi. Erikoistumisaineeni olivat melko erikoiset: matematiikka, ortodoksinen uskonto ja kansalaistaito. Valmistumisvuoteni kesä oli ensimmäinen kesä moneen vuoteen, etten ollut töissä. Kesätöitä tuollaiselle opettajalle ei ollut avoinna, joten ilmoittauduin työttömyyskortistoon ja taisinpa saada parilta kolmelta kuukaudelta korvauksiakin – ainoat muuten elämäni aikana.

Kesällä aloin etsiä opettajan virkoja lähiympäristöstä, ja löytyikin yksi melko läheltä: Kiteeltä, Närsäkkälän koululta. Laitoin hakemukset ja kuinka ollakaan, pääsin virkaan. Närsäkkälä oli noin reilut 20 kilometriä Kiteen keskustasta, ja se oli silloin kaksiopettajainen koulu aivan rajan pinnassa. Lähin kaupunki oli Sortavala noin 30 kilometrin päässä Neuvostoliitossa, mutta sinne ei suinkaan päässyt ihan helposti – tai pääsi, jos uskalsi.

Joitakin uskaliaita rajanylittäjiä liikkui siellä Närsäkkälän vuosien aikana. Siitä kohta lisää. Minut nimitettiin virkaani koulunjohtajaksi, ja toiseksi opettajaksi tuli Karhun Liisa, ihana, ystävällinen ja auttava, kokenut opettaja, joka auttoi nuoren "opettajaklopin" työelämän alkuun. Liisa opetti alakoulua (1.-2. luokat) ja minä yläkoulua (3.-6. luokat) – työ oli yhdysluokkaopetusta, jollaista en ollut koskaan tehnyt ja jonka omaksuminen oli oma haasteensa.

No, minulla oli kuitenkin koulutukseni, ja sen sekä Liisan avulla omaksuin muunkin aika pian, vaikka näin jälkeenpäin voin sanoa, ettei yhdysluokkaopetus ole millään tavalla helppoa. Siinä on useita ryhmiä, joita pitää opettaa eri tavoin (eri oppikirjoista) ja usein eri aineita. Se vaatii melkoista moniosaajuutta.

Ensimmäisen virkavuoden jälkeen oppilasmäärä kasvoi sen verran, että saimme koululle kolmannen opettajan. Siihen virkaan tuli sitten Joensuun ajoilta tuttu Riikosen Risto, joka sitten toimi kyseisellä koululla niin kauan kuin siellä opetusta riitti ja siirtyi sitten tietääkseni Kiteen kirkonkylälle opettamaan.

Elämä Kiteen syrjäkylässä, maaseudulla, oli melko erilaista kuin se elämä, jota olin elänyt Joensuussa. Minulla ei ollut omaa autoa, joten kun piti käydä Kiteellä kokouksissa tai muilla asioilla, matka taittui yleensä linja-autolla. Joskus sain ilmaisen kyydin naapurissa asuvalta koulutaksin kuljettajalta, Kostamon Veikolta, jos hänellä oli asiaa kirkonkylälle.

Alkuun asuin koululla johtajaopettajalle varatussa kahden makuuhuoneen, olohuoneen, ruokailuhuoneen ja keittiön asunnossa. Pääasiassa vietin viikot yksin saksanpaimenkoirani Mizan ja valkoisen kissani Misun kanssa. Myöhemmin tulevan vaimoni valmistuttua hänkin muutti Närsäkkälään, ja meillä oli edelleen reilusti tilaa asua. Huonekalujakin meillä oli edelleen melko vähän, koska emme niitä juurikaan hankkineet muualta kuin osto- ja myyntiliikkeistä – jotain käytettyjä pöytiä ja tuoleja, sänky, sohva jne.

Tilaa asua oli runsaasti. Alkuun yksi huone oli oikeastaan lähes tyhjänä tai Mizan käytössä. Kolmannen opettajan tultua virkaansa hän vuokrasikin sen sitten käyttöönsä, mikä sopi minulle varsin hyvin.

Näin tuli sitten vietettyä maalaismaista elämää Närsäkkälässä kaksi lukuvuotta. Ne olivat mielenkiintoisia vuosia. Minulla piti olla rajanylityslupa rajavartiostosta tai nimismieheltä, jos minun piti käydä joidenkin oppilaiden kotona. Muutenkin rajan läheisyys näkyi erilaisina outoinakin tapahtumina. Milloin MIG-hävittäjä lensi puunlatvoja hipoen koulun yli, milloin kerrottiin tarinoita aiemmista oudoista tapauksista. Kuulin erään tarinan, jossa vanha mummo ylitti jatkuvasti rajan kotiseudulleen. Ensin hänet palautettiin virallisia teitä pitkin rajavaltuutettujen toimesta, mutta mummo vain jatkoi raja-aidan ylittämistä. Siinä vaiheessa venäläiset rajamiehet kyllästyivät byrokratiaan ja laittoivat mummon suoraan rajan yli takaisin otettuaan ensin yhteyden suomalaisiin rajamiehiin. Sieltähän mummo sitten tulikin lappu kaulassaan, jossa luki: "Pitäkää huoli hulluistanne." Tiedä häntä – totta vai ei.

Kaikenlaisia ylityksiä kuulemma tapahtui. Koulun historiaan liittyi tarina, jonka mukaan oppilas oli tärvellyt jalkapalloa piirtämällä ja kirjoittamalla siihen kaikenlaista. Saatuaan siitä nuhteet hän karkasi Neuvostoliittoon. Hänet kuitenkin palautettiin sieltä, enkä tiedä, oppiko hän asiasta mitään.

Minun siellä ollessani kuulin tarinan, että eräänä päivänä tuttavani oli tullut peltotöistä autolla kotiinpäin, kun tiellä seisoi venäläinen sotilas ase kädessään ja pysäytti auton. Auton pysähdyttyä hän hyppäsi kiväärinsä kanssa takapenkille ja käski tiukasti: "Helsingfors." Ikänsä paikkakunnalla asunut aikuinen mies ei tästä suuremmin hätkähtänyt, vaan yritti jututtaa miestä suomeksi, koska tiesi, että isä tulisi kohta toisella autolla perässä ja asia voisi ehkä selvitä. Kun auton ääni alkoi kuulua takaa, mies hyppäsi autosta ulos ja pakeni metsään. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, joten mies ajoi eteenpäin ja soitti mahdollisesti kaupalta rajavartiostoon. Rajavartijat tulivat etsimään sotilasta koirien kanssa, ja pian hänet löydettiinkin metsästä.

Tällaisia ja muitakin tarinoita paikkakunnalla kerrottiin, eikä aina tiennyt, oliko se totta vai ei. Oletettavasti suurin osa oli totta, koska raja todellakin oli siinä ihan lähellä, ja rajalle vei vanha Sortavalaan johtava maantie, jota kautta näitä loikkareita tuli ja meni.

Koirani Miza eli Mizar vom Grossen Isthmus

Mutta mielenkiintoista aikaa tuo elämä Närsäkkälässä loikkareineen, MIG-hävittäjineen ja lähimetsässä liikkuvine karhuineen tai järvenjäällä kohtaamieni hirvilaumojen kanssa oli – varsinkin kun hirvet eivät ilmiselvästi pitäneet Mizasta, ja koira parka pyrki suojaan luokseni. Siitäkin oli hyötyä, näin opin hiihtämään hieman nopeammin.

Edelleen muistelen lämmöllä, kun vahva Miza-koirani veti minua Pyhäjärven jäällä ahkiossa, ja kävimme ostamassa jäällä nuottaa vetäviltä paikkakuntalaisilta tuoreita muikkuja. Se oli elämää!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pitäisikö patsaalle laittaa pyörät alle?

Lehtikirjoittelu oli 1990-luvulla runsasta ja etenkin se näkyi yleisön osastolla.

Muistoja Mikkelin koulumaailmasta ja politiikasta 1990-luvulla

1990-luku oli tämän kirjoittajan elämässä melkoista "hurlumhei"-aikaa. Viidentoista opettajavuoden jälkeen – joista kaksi Kiteellä ja kolmetoista Mikkelissä – siirryin rehtoriksi samaan kouluun, jossa olin opettajana. Rehtorin virat olivat tuohon aikaan – ja lienevät yhä – melko tuulisia paikkoja. Niihin valittiin usein poliittisten meriittien perusteella. Siksi tuntui kummalta, että tulin valituksi, vaikka en kuulunut – enkä kuulu edelleenkään – mihinkään puolueeseen.

Ammattiyhdistystoiminnan perintö

Kenties valintaan vaikuttaneita meriittejä, mutta samalla ehkä jonkinlaisia riesojakin, olivat aktiiviset ammattiyhdistystoimet, joita olin tehnyt edeltävinä vuosina. Olin ensin oman ammattijärjestöni OAJ:n ja keskusliittoni AKAVAn luottamusmiehenä 1976 alkaen ja heti kohta 1970-luvun lopulta pääluottamusmiehenä. Myöhemmässä vaiheessa, juuri ennen rehtoriksi valintaa, koko akavalaisen kentän pääluottamusmiehen tehtävä oli jo melko laajaa ja lähes kokopäiväistä. Tämä tarkoitti, että olin suurelta osin vapautettu opetusvelvollisuudesta luottamustehtävää hoitamaan.

---

Tietoisku: OAJ ja AKAVA

OAJ (Opetusalan Ammattijärjestö) on suomalainen opetusalan ammattilaisten edunvalvontajärjestö, joka kuuluu AKAVAan. Se edustaa opettajia ja rehtoreita varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin.

AKAVA on akavalaisten ammattiliittojen keskusjärjestö, joka edustaa korkeakoulutettuja ja asiantuntijoita Suomessa. Se pyrkii parantamaan jäsentensä työehtoja ja asemaa yhteiskunnassa.

---

Näissä ay-tehtävissä ei aina suinkaan saa ystäviä, ei varsinkaan kaupungin virkamiespuolelta eli työnantajalta. Mutta ainakin oman ehkä puolueellisen arvioni mukaan onnistuin tehtävissä kohtuullisesti. Saimme neuvoteltua jopa joitakin asioita paremmiksi kuin ne keskimäärin valtakunnan tasolla olivat, muistelen. Pidän siihen pitkälti syynä silloin harrastamaani ja aikanaan jo 50-luvulla isäni opettamaa "supliikkia", jonka nykytermi lienee paremminkin verkottuminen ja suhteiden hyvä ylläpito.

Rehtorin arki ja talouden taiteilua

Ammattiyhdistystoimet saivat jäädä siirryttyäni rehtorin virkaan, mikä oli mielestäni erittäin hyvä asia. Näin minulle vapautui energiaa ja aikaa siihen työtehtävään, johon minut oli valittu: koulun johtamiseen. Tai oikeastaan kahden koulun, sillä aika pian johdettavakseni tuli myös Rouhialan koulu – halusinpa sitä tai en, sillä ei ollut väliä – palkka ei joka tapauksessa tuosta muutoksesta noussut, mutta töitä tuli melkoisesti lisää.

Melko pian rehtorina olo, koulujen johtaminen alkoi näkyä työkentän raadollisuutena. Rahaa opetustoimintaan oli pääsääntöisesti aina liian vähän. Mikkeliläiseen tapaan jo myönnetyt rahat – tai paremminkin rahahanat – suljettiin sitten syksyllä kesken vuoden, joskus jopa lokakuussa. Kun kaikki eivät osanneet käyttää myönnettyjä rahojaan oikein, eli ajoissa, rahaa paloi aivan turhiin säästöihin eli muiden tuhlauksiin. Etenkään koulutoimen tasolla varat alkoivat ilmeisesti joidenkin "tuhlailun" vuoksi loppua liian usein kesken kaiken. Taloudenpito oli siis melkoista taiteilua ja osin ajoittain jopa lähes mielivaltaa.

Poliittiset myrskyt ja Marskin patsas

Samaan aikaan myös poliittisella kentällä oli melkoista riitaisuutta ja turbulenssia. Mikkelissä asetelma, oikeisto vastaan vasemmisto, oli melko jyrkkä. Yhdeksi "kestokeppihevoseksi" noissakin kiistelyissä otettiin sitten muun muassa koulutoimi ja museotoimi. Melko pian oltiin tilanteessa, jossa niin oma koulu – tuolloin aluksi Keskuskoulu ja vuoden 1992 jälkeen Päämajakoulu – oli usein vaarassa jos toisessa. Milloin koulun voimistelusaliin soviteltiin nykyisin rautatieasemalla seisovaa Marskin junanvaunua, milloin jotain muuta yhtä pöhköä.

---

Tietoisku: Päämajakoulu ja Marskin junanvaunu

Päämajakoulu on Mikkelissä sijaitseva koulu, joka on saanut nimensä kaupungin historiasta Suomen puolustusvoimien päämajakaupunkina sotien aikana. Koulun kohtalo ja tilat ovat olleet usein poliittisen keskustelun kohteena.

Marskin junanvaunu viittaa Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheimin käytössä olleeseen salonkivaunuun, joka on nykyisin nähtävillä Mikkelin rautatieasemalla. Sen siirtäminen koulun tiloihin oli yksi monista absurdeista ehdotuksista, jotka kuvastivat poliittista ilmapiiriä.

Mannerheimin patsas Mikkelissä, entisessä Päämajakaupungissa,  sijaitsee Hallitustorilla. Kalervo Kallion veistämä pronssipatsas kuvaa Mannerheimia kävelemässä. Se pystytettiin alun perin vuonna 1967. Vuonna 2003 se siirrettiin nykyiselle paikalleen torin reunalle.

---

Samaan aikaan kiisteltiin raivoisasti silloisen ammattikoulun, nykyisen ammattiopiston edessä olevan kentän reunalla seisseen Mannerheimin patsaan paikasta. Patsasta oltiin siirtämässä jos minnekin. Viimein se sitten siirrettiin torille takapuoli lääninhallitukseen päin, mikä sekin ratkaisu aiheutti oman hyminänsä. Marski kun ei oikeassa elämässä oikein torilla suuremmin käyskennellyt. Ja nyt se saattoi ottaa paraatitkin vastaan "perspuolen kautta".

Yhtenä ratkaisuna esitettiin jopa sitä, että patsaalle laitettaisiin pyörät alle. Sitä siirrettäisiin aina kulloinkin siihen paikkaan, johon vallassa oleva puolue sen sillä hetkellä haluaa.

Musiikkiluokat ja englanninkielinen opetus

Suunnilleen samoihin aikoihin – tai ehkä hieman myöhemmin – aloitettiin jälleen keskustelu Päämajakoulun tulevasta kohtalosta – kuinkahan monennen kerran. 

Asiaa vaikeutti osaltaan myös se, että Päämajakoulussa oli aloittanut joitakin vuosia aiemmin Mikkelin kaupungin musiikkiluokat 3.– 6. Tämäkin aiheutti joka vuosi melkoista närää ja osin jopa kateutta ja musiikkiluokkavalintoja sabotoivaa "p-puhetta" muilla kouluilla, kun yksi koulu – kuten siellä sanottiin – "keräsi kerman päältä" eli keräsi aloittavaan musiikkiluokkaan kaupungin musikaaliset (lue: oletettavasti älykkäät) lapset. Ei toki kaikkia, paljon jäi muillekin kouluille, mutta suuren osan kuitenkin. Ja tästä muut koulut eivät suuresti pitäneet.

Noihin aikoihin Päämajakoululla aloitettiin myös aivan uusi, uraauurtava toiminta, jota nyt taas jälleen suunnitellaan uudestaan Mikkeliin, koska se kerittiin tässä matkan varrella aikanaan säästötoimina lopettamaan: englanninkielinen opetus alakoulussa. Nyt perusteena on NATO ja muunmaalaiset oppilaat, silloin perusteena oli suomalaisten lasten paremman kielitaidon saaminen.

---

Tietoisku: CIMO

CIMO (Kansainvälisen henkilövaihdon keskus) oli suomalainen virasto, joka edisti kansainvälistä liikkuvuutta ja kulttuurienvälistä yhteistyötä koulutuksen ja nuorisotyön alalla. Sen tehtävät siirtyivät myöhemmin Opetushallitukselle ja Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskus CIMOsta tuli osa Opetushallitusta vuonna 2017.

---

Saimme vuosittain CIMO-toimiston kautta englanninkielisiä harjoittelijoita opettajiksi kouluunmme muun muassa Englannista, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Voitte uskoa, että siinä oli aikanaan lukiossa saksaa pitkänä kielenä lukeneelle Päämajakoulun rehtorille melkoinen usean vuoden urakka: ottaa nämä ihmiset vastaan, etsiä heille asunnot ja järjestellä heidän elämänsä ja vieraskielinen opetus Mikkelissä. Englanniksi.

Mutta niin vain siitäkin selvittiin, ja ohessa tuli opittua puhumaan paremmin englantia, jopa niin hyvin, että pärjäsin sillä kielellä myöhemmin vuoden ulkomailla. Menin nimittäin alkaessani palaa kokonaan loppuun ja saatuani kirkoltani stipendin vuorotteluvapaalle statuksella "independent researcher" ensin Sveitsiin (alueelle jossa tosin puhuttiin ranskaa, mutta ymmärrettiin toki englantiakin) ja Kreikkaan.

Ja niin tuli asuttua ensin Château de Bosseyssa, Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) koulutuskeskuksessa, Celignyssä, lähellä Geneveä ja sitten pitemmän jakson Kreikassa Pendelin luostarissa, Palio Pendelissä, lähellä Ateenaa. Sieltä tarttui mukaani monenlaisia asioita, ystäviä ympäri maailmaa ja jopa uusia taitoja Päämajakoulun rehtorillekin työhön ja etenkin tulevaa elämää varten, mutta se taas on ihan eri tarinansa.

---

Tietoisku: Château de Bossey

Château de Bossey on Sveitsissä, Geneven lähellä sijaitseva Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) ekumeeninen instituutti. Se toimii kansainvälisenä koulutuskeskuksena, joka tarjoaa teologista koulutusta ja edistää kristillisten kirkkojen välistä dialogia ja yhteistyötä. Instituutti on perustettu vuonna 1946.

Pendelin luostari (Ιερά Μονή Κοιμήσεως της Θεοτόκου Πεντέλης / Ierá Moní Koimíseos tis Theotókou Pentélis) on historiallinen ortodoksinen luostari Kreikassa, Pendelin vuoren rinteellä lähellä Ateenaa. Se on yksi Attikan alueen suurimmista ja merkittävimmistä luostareista, ja sen historia ulottuu aina 1500-luvulle. Luostari on edelleen aktiivinen ja toimii tärkeänä uskonnollisena ja kulttuurisena keskuksena.

---

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Näkymä Naisvuorelta kauan ennen Yhteiskoulun rakentamista.
(Kuva: Teuvo Tiihosen kuvakokoelmista)
Kuvaa on paranneltu tekoälyn avulla.

Muistoja Mikkelin Päämajakoulusta – ainutlaatuisesta työpaikasta ja sen historiasta

Päämajakoulun ensimmäinen kivirakennus vuodelta 1902.
(Valokuvaa paranneltu tekoälyn avulla, alkuperäinen kuva Teuvo Tiihosen kokoelmista)

Sain äskettäin haltuuni edesmenneen ystäväni ja entisen työtoverini Teuvon jäämistöstä vanhoja valokuvia ja muita historiallisia dokumentteja. Skannasin niitä talteen itselleni ja mahdollisesti myös muille, ja kuvia katsellessani monenlaiset vanhat muistot pulpahtivat mieleeni. Erityisesti yksi vanha kuva, jossa oli useita entisiä sen aikaisia työtovereitani, sai minut pysähtymään: useimmat heistä ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen, aivan kuten Teuvokin. Nyt voisi olla sopiva aika hieman muistella.

 Mikkelin kaupungin Päämajakoulu 1990-luvulla.
(Kuva: Teuvo Tiihonen)

Ainutlaatuinen Päämajakoulu – nimen takana historiallinen merkitys

Noiden kuvien ja materiaalien skannaus palautti mieleeni työurani (1975-2010) Mikkelin Päämajakoulussa. Se oli eittämättä äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta myös haastava ja ajoittain raskas työrupeama. Koulun nimi, Päämajakoulu, on varsin ainutlaatuinen ja kunnioittaa Suomen historian merkittävää ajanjaksoa.

Koulun nimi juontaa juurensa viime sotien (1939–1945) ajalta, jolloin rakennuksessa toimi marsalkka Mannerheimin sodan johtokeskus, päämaja. Nimeämällä koulun Päämajakouluksi halusimme kunnioittaa sotiemme veteraanien ja ylipäällikön muistoa.

---

Päämajakoulu toimi aiemmin nimellä: Mikkelin Keskuskoulu, ja sen ensimmäinen puurakennus valmistui vuonna 1889 ja ensimmäinen osa kivistä koulurakennusta 1902. Vasta sotien aikana se sai historiallisen merkityksensä ja myöhemmin 1992 nimensä Päämajakoulu.

---

Koulun tulevaisuudesta käyty kamppailu

Työvuosiani Päämajakoulun rehtorina (1990-2010) eivät tehneet vaikeiksi kollegat tai oppilaat, vaan pikemminkin 1990-luvun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja Mikkelin kaupungin poukkoilevat, usein epärealistiset suunnitelmat. Muutama vuosi rehtoriksi nimitykseni jälkeen kaupunki harkitsi vakavasti koulun rakennuksen muuttamista täysin toiseen käyttötarkoitukseen, pois pienten lasten opetuksesta. Koulun toisessa päädyssä toimi tuolloin myös melko pieni Päämajamuseo, joka oli perustettu marsalkka Mannerheimin entiseen työhuoneeseen.

Onnistuimme tuolloin henkilökunnan, paikallisten poliitikkojen, oppilaiden vanhempien ja erityisesti Mannerheimin sodanaikaisessa päämajassa työskennelleiden aktiivisten sotaveteraanien avulla torjumaan tämän muutoksen. Eläkkeelle jäämiseni jälkeen kesti sitten vain muutaman vuoden, ennen kuin rakennus lopulta muutettiin eräänlaiseksi nykyaikaiseksi tiedekeskukseksi.

---

Marsalkka Mannerheimin työhuone vanhassa Päämajakoulussa oli säilytetty lähes alkuperäisessä asussaan. Se on yksi Suomen merkittävimmistä sotahistoriallisista kohteista ja tarjosi ainutlaatuisen aikakapselin menneisyyteen.

---

Henkilökohtainen perintö ja muistojen paino

Taistelu Päämajakoulun säilyttämiseksi oli viimeisinä työvuosinani henkisesti ja varmasti jollain tapaa myös fyysisesti rankkaa. Siksi varmaan eläkkeelle jäätyäni kesti melko pitkään, ennen kuin halusin astua jalallani takaisin koulun rakennukseen. Käyttötarkoituksen sittemmin muututtua ja varsinaisen koulun poistuttua muualle, en ole käynyt rakennuksessa sen ruokalaa (nykyistä ravintolaa) ja nykyistä keskuksen vastaanottotiskiä lukuun ottamatta. Jotain kai sitten jäi varmaan hampaankoloon.

Nyt Teuvolta saamiani kuvia ja materiaaleja selatessani runsaiden mukavien muistojen ohella mieleeni tulvi toki myös muunlaisia tunteita. Mutta on vain hyvä, että näillä kohtaamillani tunteilla on vaikutusta. 

Minulle itsellenikin kertyi luonnollisesti paljon erilaisia kuvia ja muuta materiaalia Päämajakoulussa työskentelyn ajalta, ja nyt niitä tuli Teuvon jäämistöstä roppakaupalla lisää. Museo tai koulu eivät ole sittemmin olleet kiinnostuneita näistä hallussamme olleista materiaalista, joten suurin osa siitä ei ole ollut esillä julkisuudessa. Osa materiaalista on myös sellaista, etten edes halua sitä julkisuuteen monista henkilökohtaisista syistä.

Muistelujen aika – hiljainen tieto ja etuoikeus

Ajattelin nyt, ”joutessani”, kirjoitella silloin tällöin blogiini muisteluksia työajaltani ja miksipä ei vanhemmastakin ajasta, josta minulla on myös jonkin verran materiaalia. Tätä materiaalia kertyi itse kuvaten sekä erityisesti ”hiljaisena tietona” niiltä tapaamiltani sotaveteraaneilta, jotka aikoinaan palvelivat sodanaikaisessa päämajassa.

Työpaikkani Päämajakoulun rehtorina oli ainutlaatuinen näköalapaikka ja todellinen etuoikeus. Viran mukanaan tuoma privileegio antoi minulle mahdollisuuden kohdata työvuosinani ja vielä pitkään sen jälkeenkin monia merkittäviä henkilöitä, jotka olivat olleet vaikuttamassa sotiemme historiaan, sen tapahtumiin ja maamme itsenäisyyden säilymiseen.

---

Sodan aikaisen Päämajan henkilökunta oli hyvin laaja ja monipuolinen, sisältäen niin upseereita, siviilivirkailijoita kuin myös naishenkilökuntaa, jotka hoitivat muun muassa viestinnän ja hallinnon tehtäviä. Heidän työnsä oli ratkaisevan tärkeää sodanjohtamisen kannalta.

---

Kohtaamisia historian tekijöiden kanssa

Kotimaisten ja ulkomaisten poliitikkojen ja jopa valtionpäämiesten vierailujen lisäksi sain usein tavata Päämajakoululla muun muassa marsalkka Mannerheimin nuoremman adjutantin, eversti O.R. Bäckmanin, kenraali Heinriksin adjutantin, majuri Erkki Sutelan, Mikkelissä olleiden saksalaisten joukkojen komentajan, kenraali Erfurtin adjutantin, kenraali Hans Georg Biedermannin, ja monia, monia muita sodan aikaisia tuolloin vielä elossa olevia päämajan upseereita. He kaikki ovat merkittävällä tavalla muovanneet sitä historian kuvaa, joka minulle on sittemmin muodostunut maamme viime sodista.

---

Eversti O.R. Bäckman toimi marsalkka Mannerheimin adjutanttina vuosina 1942–1946. Hän oli yksi Mannerheimin lähimmistä työtovereista ja todistaja monille tärkeille historiallisille päätöksille.

---

Toivottavasti tämä artikkeli herätti sinullakin ajatuksia Päämajakoulun ainutlaatuisesta historiasta ja sen merkityksestä Suomen itsenäisyydelle! Jos sinulla on omia muistoja tai tietoa Päämajasta tai Päämajakoulusta, kerro niitä kommenteissa tai jos haluat, laita sähköpostilla minulle tiedoksi. Yritän jossain vaiheessa hieman jatkaa tätä tarinaani uusilla kouluun ja päämajaan liittyvillä muistoillani.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com