Jumalanäidin Terebinin ikoni: Aikamatka Tverin hengelliseen sydämeen

Terebinin Jumalanäiti
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Useita vuosia sitten, 2004, kun vielä oli mahdollista matkustaa Venäjälle, sain mahdollisuuden vierailla ystävieni Tuulan ja Pepen kanssa Tverin Karjalassa Venäjällä, jonne Pepe oli lahjoittanut hankkimansa käytetyn Belarus-traktorin ja siihen erilaisia muita laitteita ja toimittanut sen sitten junalla Tveriin.

Traktori, igumenia Juliana ja Pepe
Kuva: HAP

Lahjoittaja ei ollut ortodoksi ja kun Pyhän Katariinan luostarin suomalaissyntyinen johtajatar, igumenia Juliana (Kirsi Ritoniemi) kutsui lahjoittajat Tveriin, Pepe ja Tuula pyysivät minut eräänlaiseksi epäviralliseksi ”asiantuntija-avustajaksi” matkalle.

Igumenia Juliana
(Kuva:HAP)

Silloin tutustuimme muutaman päivän aikana lukuisiin alueen kirkkoihin ja luostareihin ja taisinpa kirjoittaa siitä pienen jutun myös Aamun Koittoonkin.

Viime aikoina olen ”joutessani” järjestellyt vuosien saatossa ottamiani lukuisia matkakuvia etenkin juuri erilaisista ortodoksisista kohteista ja ”löysin jälleen” Tverin kuvat. Tämä sai minut taas paneutumaan aiheeseen ja kirjoittamaan matkasta ja eräästä siellä kohtaamastani ikonista hieman enemmän.

Silloin eräällä monista päivittäisistä matkoistamme "sukelsimme Tverin hengelliseen sydämeen", tällä kertaa Nikolsko-Terebinin erakkolaan, joka sijaitsee Mologa-joen rannalla. Tämäkin matka ja paikka oli kuin aikakapseli, joka kätki sisäänsä vuosisatojen historian ja jätti jälkeensä tämän tekstin oheen liittämäni kuvan erakkolassa olleesta ihmeitätekevästä Jumalanäidin Terebinin ikonista, jonka juhlapäivää, praasniekkaa, vietetään 14./27. toukokuuta. Kaksi päivämäärää siksi, että toinen on vanhaa lukua ja toinen uutta lukua – eli uudemman gregoriaanisen kalenterin mukainen päivämäärä.

Erakkomajan juuret ulottuvat syvälle 1300-luvulle, jolloin Terenin kylä mainittiin ensi kerran kronikoissa. 1400-luvulla hurskas Mihail Obutkov aikoi rakentaa kirkon pyhälle Nikolaus Ihmeidentekijälle. Valittu paikka osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi, kun seinälle laitettu pyhän Nikolauksen ikoni putosi jatkuvasti seinältä ja siirtyi toistuvasti toiseen paikkaan, järven ja Mologa-joen rannalle, jossa kasvoi viisi koivua ja oli lähde.

Tämä ihmeellinen tapahtuma tulkittiin pyhän Nikolauksen tahdoksi, ja paikalle rakennettiin ensin seurakuntakirkko vuonna 1492 ja myöhemmin Nikolsko-Terebinin erakkola. Luostari sai erityistä merkitystä, kun pyhät munkki Nil Sorski ja Aleksanteri Syväriläinen (Svirski) aloittivat siellä askeettisen elämänsä. Luostarin lähellä on edelleen heidän luolansa ja maanalainen kappeli, jotka muistuttavat heidän hengellisestä perinnöstään.

Luostari koki vaikeita aikoja, erityisesti 1600-luvun alussa, kun puolalais-liettualaiset miehittäjät ryöstivät sen. Vasta vuonna 1641 luostari alkoi elpyä munkki Abrahamin ja pajari Artemi Mazovetskin johdolla. He rakensivat uuden kirkon ja löysivät ihmeellisesti säilyneen pyhän Nikolaus Ihmeidentekijän ikonin, jonka toimesta alkoi tapahtua ihmeitä.

Erityisen merkittävä ihme tapahtui vuonna 1654, kun tämä toinen ikoni, Jumalanäidin ikoni, pelasti koko Bežetskin alueen ruttotartunnalta. Tämän muistoksi järjestetään yhä vuosittain ristisaatto ikonin kanssa.

Ristisaatto Tverissä
(Kuva: HAP)

1800-luvulla luostarissa oli kolme temppeliä, joista päätemppeli oli Nikolskin katedraali. Luostari suljettiin vuonna 1920, ja sen munkit kokivat traagisen kohtalon. Ilmeisesti kaikki ammuttiin luostarin pihalle. Luostarin hengellinen elämä alkoi elpyä vasta 2000-luvun alussa, ja vuonna 2004 eli samana vuonna, kun siellä vierailimme, se muutettiin nunnaluostariksi.

Korjauksen alla olevan kirkon kattomaalauksien jäänteet
(Kuva: HAP)

Tuossa elpymisessä oli mukana myös suomalaissyntyinen nykyinen igumenia Juliana, kun hän yhdessä kolmen muun nunnan kanssa matkusti Tverin alueelle ja nunnat perustivat uudelleen siellä luostareita ja elvyttivät kirkollista elämää.

Tverin ja Koshinin arkkipiispa Viktor (Oleinik) halusi perustaa Tverin kaupunkiin luostarin ja erilaisten vaiherikkaiden tapahtumien kautta v. 1992 neljä sisarta saapuivat kaupunkiin luostaria perustamaan. Silloin perustetulla luostariyhteisöllä oli käytännössä kaksi toimipistettä, Toinen Tverissä Pyhän Katariinan kirkon ympärillä ja toinen Orshassa ns. maaseutuluostarina Herran taivaaseenastumisen luostarin ympärillä. Tätä suurta yhteisöä johtamaan määrättiin nunna Juliana.

Igumeniat Efpraksia ja Juliana jakavat lahjoja orpokodin lapsille
(Kuva: HAP)

Muutaman vuoden kuluttua nämä kaksi luostaria erotettiin omiksi yksiköikseen. Orshaan määrättiin igumeniaksi yksi neljästä Tveriin saapuneista sisarista, äiti Efpraksia (Inber) ja Tveriin äiti Juliana. Yhteistyö jatkui monella tavalla, sillä Tverissä oli vaikea pitää mm. karjaa, joka siirrettiin kokonaan Orshaan. Diakoniatyössä tapahtui jakaantuminen niin, että Orshaan jäi tyttöjen orpokoti ja Tveriin vanhukset, joille on tarkoitus saada aikaiseksi oma vanhainkotinsa.

Orpokodin lapsia pääsiäisajan juhlassa
(Kuva: HAP)

Neljästä sisaresta oli jo kaksi igumeniaa, kun kolmaskin, äiti Larissa (Lobanova) sai v. 2000 määräyksen lähteä johtamaan Tverin kaupunkiin uudelleen avattua Kristuksen syntymisen luostaria. Sisarten määrä luostareissa oli samalla kasvanut ja Pyhän Katariinan luostarissakin oli silloin jo yli 20 sisarta, joista noin puolet nunnia.

Erakkoluostarin erityinen aarre on Jumalanäidin Terebinin ikoni, jossa Neitsyt Maria ja pieni poika (Jeesus-lapsi) seisovat eräänlaisella korokkeella. Tämä ikonityyppi on harvinainen, ja se korostaa lapsen jumalallista asemaa. Lapsen levitetyt kädet symboloivat siunausta ja välittämistä. Ikonin ympärillä on tapahtunut useita ihmeitä, jotka ovat tehneet siitä pyhän paikan monille pyhiinvaeltajalle.

Luostarissa on koettu myös monia muita ihmeellisiä ilmiöitä, joiden selittäminen on osoittautunut mahdottomaksi. Nämä ilmiöt ovat herättäneet sekä ihmetystä että tieteellistä kiinnostusta, mutta niiden todellinen syy on edelleen arvoitus.

Tuolloin 2004 luostarissa asui joukko nunnia, jotka ylläpitivät sen hengellistä elämää ja vaalivat sen rikasta perintöä. He ovat omistautuneet palauttamaan luostarin entiseen loistoonsa ja tekemään siitä jälleen pyhiinvaelluskohteen. Luostarin maatila, jossa on lehmiä, hevonen ja aasi, on osa heidän arkipäiväänsä, ja he suunnittelevat jopa perinteisen piparkakkuleipomon perustamista.

Orpokodin lapsia ja henkilökuntaa
(Kuva:HAP)

Tuonne luostariin Pepen hankkima traktori tuli silloin parikymmentä vuotta sitten todella tarpeeseen ja tärkeään käyttöön. Mikä lienee tilanne nykyään, sitä en tiedä. En usko, että minulla tulee enää olemaan mahdollisuus vierailla siellä ja kaikenlaisen tiedon saaminen on viime vuosina vaikeutunut melkoisesti. Toivon silti, että heillä olisi siellä edelleen hyvä elämä ja he voisivat auttaa ympärillä olevia ihmisiä niin hengellisesti kuin myös sosiaalisesti.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Suomettuminen / Finlandisierung / Finlandization

Wikipedia määrittelee suomettumisen seuraavasti:

”Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) eli finlandisoituminen on Suomen toisen maailmansodan jälkeistä ulko- ja sisäpolitiikkaa kuvaava käsite. Suomettuminen viittaa kielteiseen sävyyn Neuvostoliiton vaikutusvaltaan Suomen poliittisessa päätöksenteossa.”

2000-luvun taitteessa tai jo hieman ennen sitä Suomessa alkoi eräänlainen itsensä ruoskinta, jossa aiheena oli aika pitkälti juuri tuo suomettuminen, menneiden vuosikymmenien sodan jälkeisen käyttäytymisemme arvioiminen. Etenkin monien suomalaisten poliitikkojen ja siinä ohessa melko laajan osan koko kansan toiminta, ajatellen heidän suhtautumistansa sodan ns. voittajaan Neuvostoliittoon, oli nöyristelevää ja monen mielestä ala-arvoista toimintaa. Suomi oli tuolloin eräänlainen naapurimme ”siirtomaa”. Itsenäinen mutta ei kuitenkaan itsenäinen.

Luin aivan äskettäin tuoreen Christer Pursiaisen suomettumista monella tavalla sivuavan kirjan ”Zdanov Tornissa”. Tuon kirjan lukeminen herätti minussa monenlaisia tunteita. Valitettavasti ne olivat monella tapaa vihamielisiä tunteita. Huonoja muistoja, sillä olen itse syntynyt heti sodan jälkeen ja jossain määrin muistan ja itsekin jollain tavalla koin silloin noita aikoja. En niinkään henkilökohtaisesti kuin enemmänkin ympärillä olevien aikuisten kautta. Ja kyllä myöhemmin 1960- ja 1970-luvuilla ja siitä eteenpäin ihan itsekin.

Noita pintaan pulpahtaneita tunteita jouduin käsittelemään vahvasti lukiessani tuota Christer Pursiaisen kirjaa. Kenraalieversti Andrei Ždanov, kirjan yksi päähenkilöistä oli eräänlainen tuon ajan venäläinen kenraalikuvernööri Suomessa. Hän tosin käytti titteliä: liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja.

Vaikka hän oli äitinsä puolelta aatelisista sukua ja hyvästä suvusta isänsäkin puolesta, kouluttautunut, sivistynyt, musikaalinen ihminen, hän tuon ajan omassa bolsevistisessa yhteiskunnassa melko pian muuttui aivan toisenlaiseksi luonteeltaan. Hänestä tuli melko pian kiusaaja, joka toiminnallaan aiheutti suuria ongelmia suomalaisille poliitikoille ja koko Suomen kansalle. Kiusaaja, jolla samalla oli jossain määrin kieroutunut luonne, joka lopulta alkoholismin kautta ajoi hänet tuhoon suhteellisen nuorena.

Hämmästyttävää ja jopa pelottavaa oli muistaa itsessään silloin nuorena tapahtuneet muutokset. 50- ja 60-luvulla eläneenä lapsena ja nuorena minut oli varsin nopeasti opetettu siihen, että monissa asioissa piti toimia toisin, kuin mitä siitä ajatteli. Oli asioita, sanoja ja tekoja, joita ei voinut sanoa, ajatella, tehdä. Ja ajan myötä nuo tavat juurtuivat pysyväksi käyttäytymiseksi.

Siksi oli myös hämmästyttävää ja jopa pelottavaa havaita lukiessani tuota kirjaa, että monet tuolloin omaksumani asiat alkoivat muuttaa rajusti muotoaan. Ne konkreettisisti kuplivat, murenivat käsiin, rapistuvat ja totuus alkoi näkyä niiden takaa. Tuo tunne oli jopa osittain pelottava ja ehkä hieman hävettikin, mutta samalla se oli helpottava tunne.

Mutta vähitellen tuo tunne siis myös vapautti. Tunsin jonkinlaista mielihyvää siitä, että minun ei tarvitse enää ajatella noin. Minun ei tarvitse enää toimia noin. Minä voin toimia nyt eri tavalla ja ajatella ja toimia ja tehdä asioita eri tavalla. Voin olla vapaa kokonaisvaltaisesti.

Eilen – 28.2.2025 – asioihin tuli taas jonkinlainen uusi käänne. Katsoin televisiosta kun Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ja hänen varapresidenttinsä JD Vance moukaroivat häpeällisesti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin suorassa TV-lähetyksessä. Aivan kuten sodan jälkeisessä Suomessa ns. sodan voittajat tekivät suomalaisille. Eräs somekaverini käyttikin heistä nettikirjoituksessaan nimitystä koulukiusaajat, joka mielestäni on todella osuva nimitys myös Trumpille ja Vancelle.

Samalla havahduin toiseenkin pelottavaan ajatukseen. Onko maailmassa alkamassa uusi globaalimpi suomettumisen kausi? Tehdäänkö maailmanpolitiikkaa mielistelemällä, valehtelemalla ja vääristelemällä? Ovatko mineraalit ja kauppasuhteet arvokkaampia kuin ihmiset? Annetaanko vääryyden ja muiden sen kaltaisten asioiden voittaa hyvyys, oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus ? Onko maailma taas tulossa hulluksi?

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Mutta kun minä haluan ...

Muistelen eräässä television mainoksessa käytetyn tuota sanontaa: ”Mutta kun minä haluan ...” Sama lausahdus näkyy minun mielestäni "taustalla" joissakin niissä kannanotoissa, joita viime päivinä on voinut lukea julkisuudesta koskien mm. rukoilemista Ukrainan sodassa kuolleiden puolesta.

Eripura alkoi siitä, kun toinen piispa ilmoitti, että kirkoissa rukoillaan Ukrainan sodan muistopäivänä tietty rukous, jota toinen piispa ei halunnut oman hiippakuntansa alueella käytettävän. Kumpikin oli omalla tavallaan oikeassa. Piispa voi omassa hiippakunnassaan määrätä, mitä ja miten, millä sanoilla, oman hiippakunnan alueen kirkoissa rukoillaan. Tai toisinpäin: piispa voi myöntää myös poikkeusluvan, että voidaan rukoilla juuri jonkun ns. ulkopuolisen tahon kirjoittaman rukouksen sanoilla.

Ortodoksisen kirkon pitkään perinteeseen kuitenkin kuuluu, että jumalanpalveluksessa käytettävät tekstit ovat yleisesti korkealla kirkollisella taholla hyväksyttyjä, ts. piipainkokouksen, synodin hyväksymiä. Näin maallikkona voisi ajatella, että tuolla turvataan se, ettei kirkossa tapahdu mitään turhanpäiväistä hurmahenkisyyttä tai jopa harhaoppisuutta teksteissä. Omalla tavallaan ihan hyvä periaate, jonka tarkoitus on pitää ortodoksinen oppi – niin kuin nimikin se sanoo – oikeana eli oikeinylistävänä.

Kun jumalanpalvelukset on laadittu tällaisten tarkkojen säädösten mukaisesti, ortodoksi mennessään jumalanpalvelukseen missä maassa tahansa ortodoksiseen kirkkoon, hän aika pitkälti ymmärtää jumalanpalveluksen kulun ja jopa tekstitkin ainakin omalla kielellään. Hän voi jopa vaikka rukoilla tai hyräillä mielessään tuttuja kirkkoveisuja, jotka silloin lauletaan jollakin muulla kielellä, mutta hyräillä hän voi ne omalla kielellään, äidinkielellään.

Tällaisilla käytännöillä ja perinteillä ortodoksinen kirkko on melko pitkälti säilyttänyt samaan oppinsa alkukirkon ajoilta alkaen. Toki joitain muutoksiakin on ajan saatossa tapahtunut, mutta hallitusti. Uutta on tullut mukaan ja kansallinen ortodoksisuus näkyy jumalanpalveluksissa aina jollakin tavalla.

No – miksi sitten ei voitu hyväksyä rukousta, joka oli laadittu mitä ilmeisimmin papiston ulkopuolisin voimin. Se voisi tässä tarkoittaa myös: muiden kuin oman paikallisen kirkon kaikkien piispojen toimesta tai siunauksella. Suomessa – kuten kaikissa muissakin ortodoksisissa maissa ja niitten kirkoissa – kaikki jumalanpalveluksessa käytettävät tekstit ovat oman paikallisen kirkon piispojen yhteisen kokouksen hyväksymiä ja sertifioimia. Ja kuten edellä totesin, mitään hiippakunnan piispan hyväksynnän ulkopuolelle jäänyttä tekstiä tai veisua ei voida hiippakunnan kirkoissa esittää ilman hiippakunnan piispan suostumusta.

No – palataanpa vielä tuohon otsikkoon: ”Mutta kun minä haluan …” Tällainen tilanne ja siitä syntynyt konflikti on minun mielestäni mahdollista vain sellaisissa maissa, jossa ortodoksinen kirkko ei ole enemmistön kirkko. Vähemmistönä olevassa Suomen ortodoksisessa kirkossa on jäseninä erittäin suuri määrä ihmisiä, jotka ovat liittyneet ortodoksiseen kirkkoon joko siviilirekisteristä tai jonkun muun kirkollisen yhteisön jäsenyydestä. Tämä saattaa aiheuttaa pieniä pulmia tällaisissa asioissa, kuin juuri nyt kyseessä oleva rukoileminen.

Aina silloin tällöin voi lukea iltapäivälehdistä, että se ja se julkkis on päättänyt liittyä ortodoksiseen kirkkoon, koska kokee ortodoksisuuden vapaamielisempänä, iloisempana, kauniimpana ja mitä kaikkea superlatiiveja sitten mainitaankaan. Riippuu pitkälti seurakunnista ja niiden käytännöistä, kuinka moni kirkkoon liittyjä saa ns. katekumeeniopetusta, joissa yritetään kertoa erilaisia ortodoksisuuteen liittyviä asioita, mm. miten kirkossa toimitaan, millaista kirkon käytäntö on ja miten me uskomme.

Mikäli tällainen katekumeenikurssi jää käymättä tai opiskelu on jäänyt varsin pintapuoliseksi, usein käy myös niin, että vanha hyjätty ja kouluissakin päähän päntätty oppi puskee joissain tilanteissa uuden ohuesti opitun ohi. Silloin huulille saattaa tulla juuri tuo otsikossa mainittu asia: ”Mutta kun minä haluan ..”

Jos vielä lopuksi ajatellaan tuota varsinaista asiaa: rukoilemista ortodoksisissa kirkoissa Ukrainan sodan uhrien puolesta. Siinä ei ole mitään eriskummallista. Se olisi voitu toteuttaa aivan ilman eripuraa ja täysin turhia ja siksi jopa osin väärän kuvan antaneita median otsikoita. Se olisi vain pitänyt toteuttaa sillä tavalla, kun se ortodoksisessa kirkossa on totuttu toteuttamaan: piispainkokouksen johdolla ja sen hyväksynnällä. Piispainkokouskin osaa nykyään kokoustaa etänä, joten kokoontuminen voi olla nopeaakin. Tuon olisi luullut rukouksen tekstin tekijöiden itsensäkin toki tietäneen, mutta väliin tuli ehkä mahdollisesti muita vaikuttajia.

Voi olla että piispojen aiemmat eripurat – ja kenties nyt tulevatkin eripurat – vaikuttavat sillä tavalla, että piispojen ulkopuolelta nousee muita vahvempia vaikuttajatahoja, jotka haluavat ohjata kirkkoa heidän mielestään oikeampaan suuntaan. Jonkinlaisia havaintoja näistä ”harmaista eminensseistä” vaikuttaisi jo nyt ehkä olevan. Näiden ”eminenssien” olemassaolo ja mahdolliset keskinäiset eripurat ja kilpailutilanteet saattavat joissakin tapauksissa heijastua niin, että konfliktit näyttävätkin piispojen eripuralta, mutta sylttytehdas onkin jossain muualla. Esimerkiksi joku kirkon työntekijä kokee joutuneensa kaltoin kohdelluksi ja antaa tuta nyt takaisin. Tai jossain on tehty vääriä henkilövalintoja – ainakin näiden eminenssien mielestä – ja nyt sitten vaikeutetaan koko kirkon työtä synnyttämällä erilaisia konflikteja, kostamalla. Tällaisia arveluja olen kuullut joidenkin kertovan. En tiedä, totta vai tarua. Aika sen näyttää, jos näyttää.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Sohvaperunat ja mediapersoonat

Kuulun siihen ikäpolven, jonka sodan käyneet Karjalasta evakkoon joutuneet kasvattivat ajatuksella, että heidän lapsillaan pitäisi elämän tulevaisuudessa olla parempi, kuin mitä se heillä oli ollut. Tuon turvatakseen he olivat valmiita tekemään töitä koko maan hyvinvoinnin ja sodasta nousemisen puolesta, mutta siinä ohessa myös oman perheen puolesta, ja huolehtimaan lastensa kouluttautumisesta mahdollisuuksiensa mukaan. Se ei suinkaan tarkoittanut, että kaikkien pitäisi mennä yliopistoihin ja korkeakouluihin, vaan enemmänkin sitä, että jokaisen tulee hankkia itselleen kunniallinen ammatti, millä hän elättää itsensä ja perheensä.

Niin minäkin sitten pääsin pienestä pohjoiskarjalaisesta kunnasta oppikouluun opiskelemaan ylioppilaaksi. Sitä varten piti mennä kouluun useamman kymmen kilometrin päähän lähimpään kaupunkiin, Joensuuhun. En muista, oliko silloin ketään muuta opiskelemassa omalta kylältä samalla tavoin. Ei ainakaan samassa oppikoulussa. Lienemme olleet niitä ”harvoja valittuja”.

Koulumatka taittui aluksi mopolla vanhemman veljen kyydissä kirkonkylältä rautatieasemalle, jonne oli matkaa noin reilut 5 km. Herätys oli aamulla kuuden maissa ja juna oli perillä Joensuussa sillä lailla, että juoksemalla juuri ennätti kouluun kello 8.00. Jos juna oli myöhässä tai juoksit liian hitaasti, Joensuun lyseon vahtimestari laittoi koulun kellon soidessa sisälle kello 8.00 ulko-ovet lukkoon. Ne avattiin sitten jälleen aamuhartauden jälkeen ja myöhästyneenä jouduit selittämään opettajalle tai rehtorille, miksi olit myöhässä ja oliko siitä sitten syytä antaa jonkinlainen huomautus tai rangaistus.

Koulussa sai lounasaikaan ostaa vahtimestarin myymillä ruokalipuilla sitten lautasellisen yksinkertaista ruokaa, joka usein tuli syötyä kotoa saatujen eväsleipien kanssa.

Iltapäivällä koulun loputtua joutui usein sitten kulkemaan huomattavan hitaasti rautatieasemalle, koska juna ei suinkaan lähtenyt heti koulun päätyttyä, vaan vasta myöhemmin illalla, siten, että kotona oli joskus 7 tai 8 maissa pimeässä ajetun mopomatkan jälkeen. Tuhtin iltapalan jälkeen oli sitten jonkin aikaa mahdollisuus tehdä kotiläksyjä ja sitten olikin jo aika mennä nukkumaan, koska aamulla oli taas aikainen herätys. Joskus, kun ei jaksanut tehdä kotitehtäviä illalla, niitä tuli tehtyä sitten kouluun menomatkalla junassa, joskus myös kotiinpäin mennessä.

Näin jatkui sitten pari-kolme kuukautta ja talven lähestyessä ja illan pimeyden alkaessa entistä aikaisemmin ja liukkaan kelin turvallisuutta pelätessä, vanhempani päättivät, että pojille järjestetään ns. kortteeri, alivuokralaisasunto iltaruualla, Joensuusta. Näin sitten tapahtuikin ja yksitoistavuotias Hannu aloitti näin oman elämänsä itsenäistymisen asumalla viikot kaukana kotoa Joensuussa, alkuun veljen kanssa ja myöhemmin yksin. Viikonloppuna pääsin kotiin.

Seuraavat vuodet kasvattivatkin sitten pientä Hannu-poikaa melko konkreettisella tavalla selviytymään elämästä ja etenkin usein: selviytymään siitä yksin. Tämä, jos mikä, myös omalla tavallaan kannusti minua hankkimaan koulutuksen ja sitä kautta aikanaan kohtuullisen ammatin, jossa selviäisin helpommalla ja myös hengissä niin omalta kohdaltani kuin myöskin tulevan perheeni kohdalta. Ja näin myös tapahtui.

Tuollaisia ajatuksia putkahti päähäni tässä eräänä päivänä, kun lueskelin mediasta ihmisistä, jotka olivat joko törttöilleet tai tehneet jotain muuta vähemmän merkittävää tai tärkeää, ja heidän nimiensä edessä vilahti eriskummallisia ammattinimikkeitä: mediapersoona ja sohvaperuna.

Mietin huvittuneena, missähän noitakin ammatteja opetetaan? Mikä on se koulutus, jonka jälkeen ihminen voi käyttää noita ”ammattinimikkeitä” vai käyttääkö media niitä ihan luvatta ja jossain tietyssä tarkoituksessa?

Samalla tuli tietysti mietittyä sitäkin, että kyllä tämä maailma on tosiaan sitten siitä ajasta, kun Hannu-poika oli yksitoistavuotias, muuttunut melkoisesti. Vaikeaa vaan sanoa kumpaan, suuntaan parempaan vai huonompaan. No - tai ei nyt niin vaikeaa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja (outo ”ammattinimike” muuten tuokin)
nettihoukka@gmail.com

Ihmiseläintarhassa 4: Epilogi

Aloita sarjan ekasta osasta, jos et ole lukenut muita tämän sarjan osia: Osa I
---

Kotiin pääsy sairaalasta on aina yhtä juhlaa. Niin nytkin. Ilmiselvästi ympärilläni oli melko lailla kiireestä ja ruuhkaista aiheutuva lähes kaoottinen sairaalaympäristö – kaoottinen kuitenkin mieluummin lempeämmässä mielessä kuin aivan sananmukaisesti. Joten rauhallinen koti oli melkoisesti erilainen siihen verrattuna.

Päivystysosasto POS, eli oikeammin maallikon mielestä enemmänkin päivystyksen vuodeosasto, poikkeaa varmaan monessa suhteessa sairaalan normaalista osastoista. Asiakasvaihtuvuus on todennäköisesti melkoisesti nopeampaa ja – en tiedä mutta luulen – että asiakkaitten kuntokin on noin yleisesti ja kokonaisuutena ottaen heikompi ja todella ”kirjava”.

Oman jmielipiteenäni sanoisin, että hoitotyö oli siellä hyvin organisoitu. Kaikki eivät hoitaneet kaikkia, vaan vaikutti kuin se olisi lokeroitu melko tehokkaasti pienempiin moduuleihin.

Silti – kuten aina – persoonalliset ihmiset – hoitajatkin – erottuvat niin hyvässä kuin varmasti pahassa. Itselleni jäi äärettömän hyvä kuva useimmista, mutta erityisesti yhdestä tehokkaasta hoitajasta, joka sitten – yllätys, yllätys – ilmenikin olevan sairaanhoidon opiskelija, ei vielä valmis sairaanhoitaja. Tälle – salanimellä ”Vesilintu” – kulkevalle hoitajalle haluan osoittaa erityiskiitokseni etähalauksin. Tosi tomera tyttö!

Tosin samalla on pakko sanoa hänelle, että älä kyynisty, vaan pysy tuollaisena kuin olet. Mukana on tällä hetkellä varmasti paljon "lempeää tietämättömyyttä" tulevasta tuntemattomasta, mutta suhtaudu siihenkin sitten maltilla ja tuolla hyvällä energialla menet vaikka harmaan kiven läpi. Kiitos A!!

Asioiden edetessä, selvisi sitten, että itse asiassa kuvainnollisesti siirryn sairaalasta toiseen: keskussairaalasta liikkuvan sairaalan hoidon piiriin. Moinen yksikkö, joka oli kuulemma toiminut jo noin 15 vuotta oli minulle täysin tuntematon. Ehkä siksikin, että se oli muuttanut nimensä tällaiseksi moderniksi uudeksi nimeksi, ja tietysti siksi, että en ole ehkä tarvinnut tuollaista palvelua aikaisemmin suuremmin. En ainakaan tuolla nimellä.

Liikkuva sairaala oli jälleen erittäin suuri miellyttävä yllätys. Sain hyvää hoitoa kotona ammattilaisten antamana, säännöllisesti ja nimenomaan sellaista hoitoa, jota en muutoin olisi kotona voinut normaalisti saada. Luonani vieraili öin ja päivin kolme kertaa vuorokaudessa ensihoitajia, sairaanhoitajia, laborantteja, sairaanhoidon opiskelijoita ja homma pelasi upeasti. Lisäbonuksena tästäkin hoidosta voisin kehua sitä, että koko homma oli organisoitu henkilömäärällisesti tehokkaasti ja kokonaisuutenaan kustannustehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti. Ja mikä tärkeintä – ainakin meille useimmille – potilaiden maksukyky huomioiden.

Kirjoitan tätä päätösjaksoa noin vuorokausi jälleen omin avuin elämisen alkamisen jälkeen. Tämäkin on yhtä juhlaa. Minun ei tarvitse nuokkua puolihorroksessa yöllä ja odottaa ensihoidon saapumista, vaan saan nukkua melko vapaasti, kunhan muistan ottaa lääkkeet suurin piirtein oikeaan aikaan. Viime yönä en tosin laittanut herätyskelloa herättämään ja nukkumisessa näkyikin sitten menneiden vuorokausien väsyn vaikutus ja vedin unta kalloon yhtä mittaa 10 tuntia. Lääkkeen otto myöhästyi pari tuntia, mutta en todennäköisesti kuole siihenkään.

Paistoin eilen vielä joulutorttuja ja samalla lämpimillä paistui myös karjalanpaisti. Sitä nyt olen jouluksi saamieni aitojen karjalanpiirakoiden kera nautiskellut ja hörpännyt jälkiruuaksi kahvia ja tähtitorttuja. Elämä on taas melko lailla ihanaa, kunhan vain muistaisin aina sen sellaisena ottaa.

Kiitos vielä kaikille hoitooni osallistuneille, jos nyt satutte tätä blogia jostain syystä lukemaan. Olen erittäin kiitollinen saamastani hoidosta ja eritoten siis ammattimaisesta hoidosta, hyvästä hoidost,a ja olen tyytyväinen Etelä-Savon hyvinvointialueen sairaalapalveluihin ja yleensäkin terveydenhuoltopalveluihin. Ongelmia toki varmasti on ja toivottavasti niitä joskus saadaan jollakin tavalla hoidettua, mutta omalle kohdallani niitä ei vielä suuremmin ole osunut. Jotenkin kiitos vielä!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Tässä ja tulevissakaan teksteissä en tarkoituksella käytä kenestäkään henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.

Jokaisen osan lopussa on linkki seuraavaan osaan.
Aloita halutessasi alusta ensimmäisestä osasta:
Osa I

P.P.S.
Kaikki neljä osaa voi lukea myös englanniksi omilta Fb-sivuiltani (Hannu Hap Pyykkönen).
Eka löytyy osoitteesta:
https://www.facebook.com/hap.pyykkonen/

Ihmiseläintarhassa 3: Ikä on vain numeroita

Aloita sarjan ekasta osasta, jos et ole lukenut muita tämän sarjan osia: Osa I
---
Havainto siitä, että kello – tai siis aika – hidastui sairaalaan mentäessä ja siellä ollessa, näkyy vieläkin siinä, että vaikka tapahtumista on oikeasti kovinkin lyhyt aika, tuntuu ihan siltä, kun siitä olisi vähintään viikko tai kaksi. Sama oli ihmiseläintarhassa vietetystä ajasta. Olin siellä varmaan muutaman tunnin, mutta sekin aika tuntuu nyt kovin pitkältä.

Pitkäpinnaiset, hermostumattomat hoitajat ”Arttu Viskari”, ”Bruce Willis” ja ”Jari Mentula” paimensivat laumaansa hyvällä sekoituksella ammattitaitoa ja sopivaa jämäkkyyttä yhdistettynä hyvään huolenpitoon ja hermohallintaan. Ilmeisesti paine päivystyksessä oli valtava ja sijoitustilaakin piti saada ja ”vanhoille tarhalaisille” piti saada jatkosijoituspaikat ja uusia tarhalaisia sisään tarkkailuun. Rotaation piti tapahtua, vaikka hieman vaikutti siltä, kuin järjestelmä olisi toiminut jo nyt melkein äärirajoilla. Hoitajista sitä ei kyllä tosin olisi arvannut, sen verran rauhallisesti ja ammattitaitoisesti he toimivat koko ajan.

Lempeä kehonrakentaja ”Mentula” kärräsi minut viimein alkuillasta tulevaan uuteen sijoituskoppiini. Pääsin päivystysosaston erillisille vuodeosastolle huoneeseen numero 8. ”Mentula” työnteli sairaalasänkyäni ahtaita käytäviä pitkin, välillä hissillä alas tai ylös, toiseen nurkkaan rakennusta pitkän käytävän päässä olevaan viimeiseen huoneeseen, jossa minua odotti – yllätys, yllätys – ihastuttava uusi huonekaverini, ihana lady E.

Ruokahuoltokin alkoi viimein pelata ja sain jotain purtavaa vatsani täytteeksi. Kumma kyllä, pitkästä ruokatauosta huolimatta ei ollut kovinkaan nälkäinen olo. Hämmästyttävää oli kohdata osastolla – varsinkin juuri tämän huoneen hoitajissa – tilanteista huolimatta jälleen asialleen omistautuneita, hyväntuulisia ja osaavia ammattilaisia. Ristiriita työskentelyolosuhteissa, etenkin juuri siinä, että potilaita oli paljon, ruuhkaksi asti ja aika moni heistä vaatii suurempaa vaivan näköä, paljon hoitoaikaa ja hoivaamista, hoitajat vaikuttivat suurimmaksi osaksi hyväntuuliselta, ystävällisiltä ja osaavilta ihmisiltä.

Oma oloni sen sijaan oli kuin olisin ollut alien toiselta planeetalta. En pystynyt nukkumaan kunnolla, koska jouduin makaamaan sängyssä sellaisessa asennossa, jossa en osannut nukkua. Kääntyminen nukkuma-asentoon aiheutti liian paljon ongelmia ja kipuja. Olotilani alkoi selvästi heiketä, välillä horkka puistatti ruumistani ja kuume sahasi 37 ja 40 asteen välillä. Olo oli siis jokseenkin hankala. Elämää helpotti kuitenkin ajoittain vieressä oleva lady E, varsinkin silloin, kun häntä käytiin hoitamassa ja he puhuivat kaikenlaisista asioista. Meidät erotti toisistamme sininen muoviverho ja siksi äänet kuuluivat hyvin siellä tännepäin ja toisin päin. Minua hän ei kuullut hyvin, koska käytti kuulolaitetta, joka ei edes aina ollut korvassa.

Lady E kertoi eläneensä Suomessa kaikkien virassa olleiden presidenttiemme aikana. Kun hoitaja kysyi häneltä, kuka presidenteistä oli hänen mielestään ollut paras, vastaus tuli melko jämäkästi ja nopeasti: Ståhlberg ja Koivisto. Lady oli siis 100-vuotias ja todellakin nähnyt kaikki Suomen presidentit. Ladyn henkinen vireys ja kunto oli ikäänsä nähden hämmästyttävä. En ollut ainut, joka sitä hämmästeli. Myös hoitajat olivat ihmeissään tuon ikäisen ihmisen kognitiivisesta skarppiudesta.

Toki hän samalla oli – ja sai olla – vanha ja hauras ihminen. Lukuisia olivat ne kerrat, jolloin minäkään en voinut mitään, että hihitin hiljaa sängyssäni, kun hän antoi vastauksia hoitajille. Lääkkeitä tuovalle hoitajalle hän sanoi: ”Mikä on tuo suuri mötikkä tuossa purkissa?” – ”Se on kalkkipurutabletti.” – ”En minä pysty sitä puremaan.” – ”Minä voin puolittaa sen.” – Ja niin hoitaja sitten tekikin ja antoi puolikkaan ladylle, johon lady E totesi: ”En minä pysty tuotakaan puremaan.” – ”No, mikä siinä oikein maksaa.” – ”Minulla ei ole hampaita suussa.”

Puolitoistametrinen lady E antoi tiukasti tarkat ohjeet siitä, millaisena hän halusi juoda kahvin: mustana ilman sokeria, ja ettei hän halua missään nimessä juoda teetä. Ja olisi kauhistus, että juomissa todellakin käytettäisiin sokeria. Leivän piti ruoalla aina olla muuta kuin ruisleipää.

Kun lounaalla eteemme kannettiin tonnikalapastaa, kuului viereisestä sängystä kovaääninen ja vaativa kysymys: ”Mitä tämä on?” – saatuaan vastauksen, hän totesi: ”Jaa, en ole koskaan syönyt sellaista vaikka kävin Italiassakin syömässä makaronia.” – johon hoitaja totesi: ”No, pitäähän sitä ihmisen nyt ainakin kerran sataan vuoteen maistaa tonnikalapastaakin”. Kaiken kaikkiaan tonnikalapasta sai sitten lady E:n täyden hyväksynnän kaikkien meidän muiden hihittäessä hyväntuulisina.

Itseäni kiinnosti kovin tietää, mitä lady E oli tehnyt elääkseen. Asia kiinnosti lähinnä siksi, että hän oli kovin kiinnostunut nykyajasta ja uutisista ja totesi pojalleen heti joka kerta, kun hän tuli huoneeseen: ”Tuliko Hesari, oliko siinä mitä uutisia?” Pyysin hoitajaa kysymään, voisiko hän vastata kysymykseen, missä hän oli työskennellyt työssä ollessaan. Hän vastasi mielellään. Kertoi olleensa omassa kotikunnassaan koulun keittäjänä, josta sittemmin siirtyi Etelä-Suomeen sairaalaan samoihin hommiin. Eläkkeelle päästyään hän palasi takaisin kotipaikkakunnalle, missä asuu edelleen yksin omakotitalossa. Hänellä käy pari kertaa päivässä kodinhoitaja ja poika tekee hänelle ruokaa. Hän siis oli 100 vuoden iästään huolimatta melko lailla itsellinen, ihastuttava vanha rouva, roolimalli meille kaikille.

Niin koitti sitten aika, että meitä alettiin kotiuttamaan. Minä pääsin ensin ja lady E mahdollisesti hieman myöhemmin. Pois lähtiessäni kävin vielä hyvästelemässä ihan kasvotusten ihanan huonetoverini ja kiitin häntä hyvästä ja mukavasta seurasta ja toivotin hänelle mukavaa alkanutta uutta sadatta ensimmäistä vuottaan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Tässä ja tulevissakaan teksteissä en käytä kenestäkään henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.

Osa IV
täsrtä pääset seuraavaan, viimeiseen osaan.

Ihmiseläintarhassa osa 2: ίσοι δύσκολη - κανονική

Lue ensin edellinen osa: Osa I.
---
Bill Burray vietti yhtä ja aina samaa päiväänsä murmelina elokuvassa Groundhog Day (Päiväni murmelina), minä sen sijaan aloitin lyheyen eloni trimmattuna tarhaihmisenä. Rooleissa oli toki jotain samaakin, mutta en silti oppinut tarhaeläimenä ollessani soittamaan pianoa.

Minua kuvannettiin sitten tarhassa ollessa erilaisin keinoin, kuten röntgenillä ja ultralla. Niillä nyt ainakin, sillä ne ovat jääneet aivojeni muistipoimuihin. Voi olla jotakin muutakin, mutta en välttämättä kaikkea muista. Olo oli melkein kuin todellisen tarhaeläimen, tosin yleisö, katsojat puuttuivat. Ympärillä hyöri pelkästään henkilökuntaa, joka hoiti meitä ihan kelvollisella ja hyvällä tavalla. Aika menetti täysin merkityksensä, siinä missä paikkakin.

Hiljalleen ajatuksetkin alkoivat ajautua ihan selvästi johonkin toiseen olotilaan, jossa vilisivät erilaiset unet tai unen kaltaiset harhat ja hallusinaatiot, jotka eivät millään tavalla olleet normaaleja. Eivät ne mitään pahojakaan olleet – pornosta nyt puhumattakaan - mutta erikoisia ne olivat. Enemmänkin johonkin nimenomaan ympärillä olevaan lääkinnälliseen tai hoidolliseen asiaan informatiivisesti painottuneita tietoiskuja, jonkinlaisia informatiivisia videoita, joita päässä pyöri silloin non-stoppina, koko ajan. Kuului kai taudinkuvaan, mutta sitä suuresti ihmettelen, mistä ihmeestä ne noin yhtäkkiä ilmestyivät päähäni.

Ajan ja paikan tajuttomuus veivät kenties myös nälän. Se ei mitenkään suuresti häirinnyt olotilaani, vaikka aina silloin tällöin muistutin ”Arttu Viskaria”, että olisiko mitenkään mahdollista, että hän taikoisi jostakin pari voileipää.

Suurin osa tästä tarhassa viettämästäni ajasta kuului trimmaukseen eli minun valmisteluun ”tarhaeläimeksi”. Ja sitten seurasi jonkinlaisia odotuksen ajanjaksoja, jolloin kerätty tieto siirtyi jonnekin ja niitä sitten analysoitiin ja lopputulemana viereeni ilmestyi sitten aikanaan onnellinen ”Martta”, hoitava lääkärini.

Mikäli meitä tarhaeläimiä olisi ollut vähemmän, eikä ylipäätänsä olisi ollut sellaista ruuhkaa päivystyksessä, loppusijoittaminen olisi kenties sitten ollut helpompaa. Nyt meitä jouduttiin arpomaan eri paikkoihin ja vain tuurilla ja työntekijöiden vankalla ammattitaidolla vältimme sijoituksen siivouskomeroon.

Meidän tarhaeläinten kirjo oli melko laaja ja minun sanastossani tuo kirjo ei suinkaan tarkoita mitään autismia tai vastaavaa, vaan hieman jotain muuta asiaa. Kenestäkään lähellä olevistani muista tarhaeläimistä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, keitä he olivat. Ainoastaan kenties jonkinlainen kuulohavainto siitä, että tuo ja tuo iäkkäämpi todella äänekkäästi huutava ja osin raivoava mies oli jostain maakunnan alueelta ja hänellä ei nyt ollut minkäänlaista kuvaa siitä, missä hän on ja miksi hän on täällä oudossa, vieraassa paikassa. Siksi hän repi kasvoiltaan ja ruumiiltaan niin happiviikset kuin kaiken muunkin piuhoituksen. Eikä siinä auttaneet hoitajien viisaat ja rauhoittelevat sanat paljoakaan, eikä hoitajat myöskään turvautuneet millään tavalla voimaan tai väkivaltaan, mistä heille 10 plus.

Hämmästyttävää oli kuulla, kun tämän raivoavan miehen tytär oli sitten junalla tullut jostakin maakunnastamme isänsä luo ja puhui hänelle tavallisia asioita, rauhoittavasti, jokapäiväisiä normaaleja arkisia asioitaan. Seurauksena oli, että isä rauhoittui, puhui hiljempaa, ei repinyt enää piuhoja pois ja oli helpommin hoidettava.

Silti tarhassa oli liian monta muistisairasta, jotka aiheuttivat hurjasti ylimääräistä työtä ja vaivaa henkilökunnalle. Kun pohditaan ja etsitään juurisyitä tämän hetkiseen terveydenhoitomme tilaan, luulen, että yksi niistä juurisyistä saattaisi hyvinkin olla hurjasti lisääntyneet muistisairaat ja monisairaat vanhukset, jotka työllistävät kohtuuttoman paljon terveysalan henkilökuntaa.
---
Kenties jo tässä vaiheessa jollekin on herännyt kysymys, mitä ihmettä tuo kreikkalainen kirjoitus ίσοι δύσκολη – κανονική otsikossa tarkoittaa ja miten se liittyykään tähän aiheeseen. No kerron vielä siihen liittyvän tarinan. Loput "tarhatarinoista" sitten jätänkin taas seuraaviin blogikirjoituksiin.

Vietin jossakin vaiheessa elämääni, ollessani vuorotteluvapaalla, melko pitkän ajanjakson parissa maassa Sveitsissä ja Kreikassa. Miksi ja miten, se selviää asiasta tietoa haluaville toisesta blogistani (Oltiin sitä ennenkin) aivan ko. blogin ensimmäisistä noin 50 jutusta. Tuolla reissulla ollessani asuin muutaman kuukauden tittelillä ”independent researcher” kreikkalaisessa Pendelin munkkiluostarissa Ateenan ulkopuolella. Naapurinani oli kolme romanialaista ortodoksista pappia opiskelemassa teologiaa ja he asuivat samassa luostarissa. Vietin paljon vapaa-aikaa kaupungilla ja luostarissa heidän kanssaan. Elin- ja asuinolosuhteet olivat molemmilla kotioloista varsin poikkeavia, ainutlaatuisia ja meille jossakin vaiheessa kehkeytyi tällainen eräänlainen humoristinen ”hyvän päivän toivotus”, jonka me sitten lausuimme toisillemme. Toinen sanoi toiselle: ”ίσοι δύσκολη” (isoi diskoli) ja toinen kuittasi tervehdyksen sanomalla: ”κανονική” (kanoniki). Erittäin vapaasti suomennettuna eli suomennettuna siten, mitä sillä silloin tarkoitettiinkaan, voisi olla vaikka seuraavaa. Toinen sanoo: ”Elämä on tänään taas hieman vaikeaa”, johon toinen vastaa: ”Eikös se ole normaalia”.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Tässä ja tulevissakaan teksteissä en käytä kenestäkään henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.

Osa III
tulee tähän linkiksi, kunhan jaksan sen taas sanella.