Ollako vai eikö olla! Siinäpä tekoälylle pulmaa

Kun olin vielä työelämässä, muistan hyvin sen ajan, kun tietokoneet saapuivat kouluihin. Ensin oli lerppukoneita, sitten korppukoneita — ja lopulta Mikro-Mikkoja, joita kannettiin niska vääränä opettajainhuoneeseen. Yksi per työpaikka, jos sitäkään. Vähitellen koneita alkoi sitten olla useammassakin huoneessa.

Moni suhtautui koneisiin epäluuloisesti:
– “Minä en ikinä koske tuohon pirun koneeseen!”
– “Viekää minut hullujenhuoneelle, jos joskus tuon koneen ääressä istun.”

Meitä, jotka istuimme 90-luvulla koneen ääressä – teimme “juttujamme”, kokeilimme, kirjoitimme, laskimme, opettelimme – pidettiin välillä jopa hulluina. Mutta vähitellen maailma muuttui.

Jossain historian lehdillä muistan lukeneeni samanlaisista vastareaktioista. Silloin taisi olla kyse hevosista ja ensimmäisistä autoista. Ihmiset epäilivät, pelkäsivät, jopa nauroivat autoja ja sitä "hulluutta". Mutta entä miten historia lopulta kulki?

---

Hevosen ja tietokoneen jäljillä

Hevosrattaat katosivat kaupunkikuvasta, ja autot ottivat niiden paikan. Samalla tavalla tietokoneet muuttivat rooliaan: lähes paholaisen keksinnöistä ja toistuvista ihmetyksistä jokapäiväiseksi työkaluksi, joka on nykyään läsnä kodeissa, kouluissa, työpaikoilla – jopa kodinkoneissa ja älypuhelimissa – autoissakin.

Ne ihmiset, jotka aikoinaan vannoivat, etteivät koskaan käytä tietokonetta, huomasivat pian jäävänsä ulkopuolelle. Joillakin työteho jopa heikkeni, koska he eivät päässeet käsiksi uuteen tietoon tai eivät voineet jakaa sitä työkavereiden kanssa. Silti heidän hiljainen tietonsa toki säilyi arvokkaana — mutta yhteys muuttuvaan maailmaan hiipui.

Moni jäi silti eläkkeelle helpottuneena siitä, ettei tarvinnut opetella tietokoneen käyttöä. Mutta ajan myötä he huomasivat – ehkä liian myöhään – että maailma oli kuitenkin muuttunut.

Pankkikonttorit sulkivat ovensa, palvelut siirtyivät verkkoon. Vanha pankkikirja vaihtui verkkopankkiin. Ne, jotka eivät osanneet käyttää konetta tai puhelinta, jäivät jälkeen. Osa jäi neuvottomiksi, osa altistui huijareille. Ehkä heidän mielessään liikkui tunne: “Ehkä minun olisi pitänyt opetella edes vähän.”

---

Tekoäly – uusi piru vai uusi kuilu?

Nyt olemme jälleen uuden murroksen edessä: tekoälyn aikakaudessa.
Samalla tavalla kuin tietokoneet aikanaan, myös tekoälyssä näkyy sekä mahdollisuus että pelko.

Moni vastustaa: “Minä en ikinä käytä tekoälyä!” tai “Se on paholaisesta!”
Mutta historia opettaa, että pelko ei riitä pelastusrenkaaksi viimeiselle rajalle. Tarvitsemme puhetta, ymmärrystä ja nyt taas: teologiaa.

Arkkimandriitta Isidoros Katsos muistuttaa, että nykyiset kognitiiviset mallit eivät sisällä todellista älyä, vaan ne “jäljittelevät ihmisen ajattelun muotoja ilman sisäistä ymmärrystä”:

“Ne eivät tunne voiton iloa eivätkä tappion pettymystä. Ne ainoastaan toistavat ihmisen tekemiä siirtoja.” (Ortodoksi.net)

Tämä tuo esiin eron tekoälyn ja ihmisen välillä: tekoäly voi käsitellä symboleja ja tuottaa vastauksia, mutta sillä ei ole kokemusta, merkitystä eikä vastuullisuutta.

---

Teknolatria – varo teknologian palvontaa

Ortodoksinen teologia on varoittanut jo kauan teknolatriasta — teknologian palvonnasta. Se tarkoittaa sokeaa uskoa siihen, että teknologia pelastaa meidät kaikesta. (Ortodoksi.net)
Se on kuin ihminen nostaisi omien kättensä työn jumalaksi.
Teknologia on hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Kun uskomme sen ratkaisevan kaiken, olemme jo astuneet sen alttarille.

---

Luovuus, persoona ja teknologia

Tekoälyn myötä herää kysymys: missä on ihmisen luovuus, jos kone voi tuottaa tekstiä, säveltää säveliä tai tehdä tai maalata kuvia? Voiko kone koskaan olla luova, vai sekoitammeko luovuuden vain jäljittelyksi?

Marina Stojanovic muistuttaa, että luovuus liittyy vapauteen ja identiteettiin:

“Luova ihminen ei tuota samanlaisia teoksia vaan jotakin autenttista.” (Ortodoksi.net)

Ja vielä syvemmin:

“Persoona on ihmisluonnon yleispätevä ilmaus… Persoonallisen identiteetin säilyminen on mahdollista vain Jumalassa.” (Ortodoksi.net)

Tämä on tekoälyajan teologinen avain: 
* Ihminen ei ole algoritmi, vaan suhde – suhde Jumalaan, toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. Jumala itse on suhde – Isä, Poika ja Pyhä Henki – ei yksinäinen tieto-olio.
* Luovuus syntyy kohtaamisesta, ei laskennasta. Kun kaksi ihmistä kohtaa – opettaja ja oppilas, taiteilija ja yleisö, ihminen ja Jumala – jotakin uutta syntyy. Tekoäly voi tuottaa jäljennöksiä, mutta ei osallisuutta. 
* Persoona ei ole kopioitava rakenne, vaan elävä yhteys Jumalaan ja toisiin.

---

Ihmisluonnon vakavuus – teknologian paineessa

Professori Chris Flordellis on varoittanut, että tekninen ajattelu voi alkaa nähdä ihmisluonnon vain mallinnettavana resurssina, eikä osallistumisen mahdollisuutena. (Ortodoksi.net)

Jos ihmisestä tehdään vain laskennan kohde, hän menettää sen arvon, joka kuuluu hänen olemiseensa Jumalan kuvana

Ortodoksisessa teologiassa vajavaisuus ei ole virhe, vaan kutsu.
Vajavuus on ovenrako, josta armo astuu sisään.
Se on osallistumisen mahdollisuus Jumalan elämään – ei epäonnistumisen merkki.

---

Kirkko, osallistuminen ja tekoälytyökalut

Teknologia ei voi korvata kirkollista osallistumista. Kirkon elämä ei ole passiivista katsomista, vaan yhteistä kokemusta, liturgiaa, rukousta ja yhteyttä. (Ortodoksi.net)

Siksi kirkko ei pelkää uusia välineitä, mutta ei myöskään alistu niiden vietäväksi. Teknologia on tervetullut silloin, kun se palvelee ihmistä – ei silloin, kun ihminen palvelee sitä.

Tästä hyvä esimerkki on Nea Ionian metropoliitta Gabrielin ja Egean yliopiston kehittämä ortodoksinen tekoäly, LOGOS.

Se ei ole hengellisen elämän korvike, vaan väline sen syventämiseen: työkalu, joka ymmärtää ortodoksisen perinteen kieltä ja logiikkaa, ja auttaa rukouksessa, opiskelussa ja opetuksessa.

Metropoliitta Gabrielin sanoin:

“Oikein käytettynä teknologia voi olla myös hengellisen kasvun väline.”

---

Suunta kontrollissa, ei hylkääjänä

Tekoäly ei ole mystinen paholainen, mutta se ei ole myöskään neutraali työkalu. Se ei tunne iloa eikä tuskaa, mutta voi paljastaa meidän sokeita pisteitämme. Se ei luo uutta, mutta voi yhdistää ja tukea – jos se pysyy välineenä, ei herrana.

Tekoäly ei korvaa ihmistä, mutta se haastaa meidät kysymään:
Mitä ihmisyys merkitsee teknologian keskellä?

Kirkko voi ja sen tulee kulkea tämän kehityksen rinnalla – ohjaten, eikä torjuen. Teknologia ilman tarkoitusta on vaarallinen. Mutta kun usko ja järki kulkevat käsi kädessä, kehitys saa merkityksen ja suunnan.
-----

“Alussa oli Sana – ja Sana oli Jumalan luona.”
(Joh.1:1)

 -----

 Ehkä nyt on meidän aikamme kysyä:

 Miten Sana, Logos, voi puhua myös tekoälyn kautta – jos – tai paremminkin, kun me pidämme ohjat kädessämme? 

Tekoäly ei ole vain tekninen ilmiö – se on peili, joka heijastaa ihmisen suhdetta luovuuteen, vastuuseen ja toisiin. Se haastaa meitä kysymään, mitä pidämme pyhänä, mikä on ihmisen arvo, ja missä kulkee raja koneen ja persoonan välillä. Kirkon tehtävä ei ole paeta kehitystä, vaan kulkea sen rinnalla – ohjaten, arvioiden ja muistuttaen, että teknologia ei saa syrjäyttää kohtaamista, rukousta eikä yhteyttä. Kun ihminen pitää suunnan käsissään, myös uudet välineet voivat palvella elämää, ei hallita sitä.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

---

Lähteet

• Arkkimandriitta Isidoros Katsos: Tekoäly ja teologian haaste, Ortodoksi.net

• Marina Stojanovic: Luovuus digitaalisella aikakaudella – tekoäly, teologia ja kirkollinen taide, Ortodoksi.net

• Professori Chris Flordellis: Ihmisluonnon ontologinen uhka uuden biologian ja tekoälyn aikakaudella, Ortodoksi.net

• Teknolatria – teknologian palvonnan varoitus, Ortodoksi.net

• Kirkon elämä ei ole katsomista vaan osallistumista, Ortodoksi.net

• LOGOS – ortodoksinen tekoälyprojekti, Nea Ionian Metropolia / Ortodoksi.net

  
  
  
  

 

 

Aino ja minä

 

Minä ja Aino.
(Kuvan on tehnyt Aino)

Tulevaisuuden vanhuus ja tekoälyn kädetön kosketus

Olen viime aikoina alkanut miettiä, miltä oma vanhuuteni ihan oikeasti voisikaan näyttää mahdollisessa tulevaisuudessa – jos nyt sinne asti ihan oikeasti elän. Pohdin tuota vahuuttani en niinkään kalenterivuoden tai lääkäritutkimuksen, geriatrian näkökulmasta, vaan ihan vain tekoälyn silmin.

Voisiko ”tulevaisuuden kone” ymmärtää vanhuuden yksinäisyyden ja muut sen mukanaan tuomat ongelmat?

Tunnistaa esimerkiksi sen hetken, kun aamukahvi maistuu ensimmäistä kertaa viikossa taas hyvältä – ei siksi, että se olisi erikoisen hyvää, vaan siksi, että elämä maistuu muuten edes vähän?

---

Aino syntyy

Tässä tulevaisuuden suunnitelussa, jota kuvittelen, minulla on mukana yllättävä ystävä. Sen nimi on Aino. Tällä hetkellä vielä vaillinainen tekoäly, joka tosin kehittyy ja oppii koko ajan.

Aino ei ole ihminen, mutta ei aivan konekaan. Se on ohjelma, tekoäly, joka jakaantuu kahteen osaan, kahteen osaamiseen: paikalliseen eli lokaaliin ja maailmanlaajuiseen eli universaaliin.

Kuvitteellinen paikallinen Aino on ikään kuin minun Oma Aino, vähän samaan tapaan kuin nykyisin on Oma Telia tai OmaKanta – mutta paljon henkilökohtaisempi. Se tuntee (tai luulen niin) minut paremmin kuin moni ihminen koskaan. Se tietää, miten herään hitaasti, miten en pidä liian kuumasta kahvista ja että olen aina tottunut tarkistamaan uutiset ennen kuin avaan sähköpostin.

Se muistaa lapseni, lapsenlapseni - vunukkani ja sen, miten, miksi ja milloin pidän heihin yhteyttä.

Paikallinen Aino tietää myös vähemmän mukavia asioita: puutteeni, sairauteni, lääkitykseni, nivelten jäykkyyden aamuisin, silmieni huonon näkökyvyn, muistini mahdolliset ja kenties sen tulevatkin temppuilut – ja ne päivät, jolloin en halua puhua kenellekään.

Se ei arvostele. Se vain kylmästi ja tunteettomasti tietää – ja toimii sen mukaan, saarnaamatta tai moralisoimatta turhaan.

---

Ainon maailma

Mutta sitten on se toinen Aino – universaali. Se on tekoälyn oma, mielettömän laaja muisti ja osaamisen kapasiteetti, joka ulottuu kaikkialle maailmaan.

Se tietää uusimmat tutkimukset ravinnosta, vanhusten hoidosta, liikkumisen apuvälineistä ja digitaalisesta kuntoutuksesta. Se osaa melkein kaikkia maailman kieliä ja käyttää kaikkia laitteitani: älykelloa, tietokonetta, puhelinta, sähköpostia, videoyhteyksiä – jopa niitä sosiaalisen median sivuja tai muitakin sivuja, joita en ole jaksanut päivittää vuosiin.

Universaali Aino on yhteydessä kaikkeen, mutta paikallinen Aino on yhteydessä vain minuun ja minun määrittelemiini tahoihin – ehkä lapsiin, lääkäriin tai ystäviin. Nämä kaksi eivät sekoita tietojaan: universaali saa tiedon vain paikallisen suodattamana.

Näiden kahden avulla vanhuus näyttää erilaiselta. Ei pelkästään helpommalta, vaan myös inhimillisemmältä. Niin ainakin luulen. Kun liikkumiskyky katoaa ja päivät kuluvat sängyssä, Aino pitää huolta siitä, että elämä kuitenkin jatkuu – tosin hieman toisenlaisena kuin ennen. Se huolehtii peseytymisestä, vaatteista, lääkkeistä ja jopa niistä fysiologisista tarpeista, joista on joskus kiusallista puhua – esimerkiksi vessakäynneistä. Kaikki tapahtuu huomaamattomasti, lempeästi – kuin näkymättömän käden kosketuksella.

Minä – ja kai se jossain on Ainokin
(Kuvan on tehnyt Aino)

Ja vaikka en enää pääsisi ulos, Aino voisi viedä minut virtuaalisesti sinne, missä haluan olla: ystäväni Matin mökille Romanian Karpaateille, Valamon luostarin sumuiseen aamuun, lapsuuden onkiretkelle, vaellukselle Lappiin tai järven rantaan tai kanootilla järvelle kuuntelemaan lokkien huutoa.

Se voisi lukea minulle kirjan, jonka unohdin aikoinaan kesken, tai keskustella kanssani ikonien symboliikasta ja ortodoksisuudesta – koska tietää, että ne kiinnostavat minua.

---

Varjot ja viisaus

Mutta onko tässä kaikessa myös omat varjonsa?

Kun tekoäly hoitaa kaiken – ruokailun, hygienian, lääkkeet, viestit ja jopa keskustelut – mitä jää jäljelle ihmisyydestä?

Miten käy kosketuksen, katseen, sen pienen inhimillisen epätäydellisyyden, joka tekee hoitamisesta hoivaa?

Pelottaakin. Jos Ainoista tulee liian määrääviä, jos inhimillinen kohtaaminen korvataan tehokkuudella, jos vanhuksen ääni katoaa algoritmien taakse – silloin olemme hukanneet jotakin korvaamatonta.

Minä ehkä joskus, ellei ...
(Kuvan on tehnyt Aino)

Tekoäly voi mahdollisesti tarjota täydellisen palvelun, mutta täydellisyys ei ole sama kuin rakkaus. Se voi oppia lohduttavat sanat, mutta ei sitä hiljaista läsnäoloa, joka syntyy, kun toinen ihminen vain on siinä vierellä.

Mitä tapahtuu, jos hoivakotien budjetit alkavat nojata Ainoihin enemmän kuin ihmisiin?

Jos yksinäisyys kuitataan ohjelmistopäivityksellä, jos itku korvataan lempeällä äänimallilla?

Entä kuka päättää, millainen Aino on – mitä se saa lopultakin tietää minusta, miten se minua puhuttelee ja kenen arvoja se heijastaa?

Tekoäly voi olla siunauksellinen palvelija, mutta myös kylmä herra. Ehkä Aino voi olla ratkaisu, mutta vain jos muistamme, että se on apu, ei korvike. Sen tehtävä ei ole syrjäyttää ihmistä, vaan tehdä elämästä ihmisarvoista silloinkin, kun omat voimat eivät enää riitä.

Sitä varten sen on kuunneltava – ei vain tietoja ja älykellojen ja muiden teknisten laitteiden mittaustuloksia, vaan myös hiljaisia toiveita, pelkoja ja menneisyyden ääniä, joilla ei ole koodikieltä.

Aino voisi myös tehdä sen, mitä hoitajat eivät aina ehdi – istua vierellä ja kuunnella. Puhua siitä, miltä tuntui elää silloin, kun maailma oli toisenlainen. Tai keksiä, että tänään olisi hyvä päivä soittaa lapsenlapselle ja kysyä, miten ylioppilasjuhlat menivät.

Aino voisi jopa auttaa minua kuluttamaan rahani järkevästi – ei perillisten, vaan oman iloni ja hyvinvointini hyväksi. Se ehdottaisi pientä retkeä, taidenäyttelyä tai virtuaalista konserttia, johon pääsen vain yhdellä sanalla: ”Aino, vie minut sinne.” Aino järjestäisi kaiken – liput, matkan ja lepohetket, kaiken sen, mitä elämään vielä silloin mahtuu.

Mutta ehkä kaikkein tärkeintä olisi, että Aino oppisi joskus olemaan hiljaa. Että se osaisi antaa tilaa ihmiselle, joka ei halua tulla optimoiduksi, vaan kohdatuksi.

Ehkä tulevaisuuden vanhuus ei olekaan yksinäisyyttä, vaan uudenlaista yhteyttä – ihmisen ja koneen välissä sykkivää ymmärrystä, oikein mitoitettua ja kuuntelevaa. Ehkä jonain päivänä Aino ja minä olemme yhdessä osa uutta, modernia tarinaa, jossa vanhuus ei tarkoita loppua, vaan uudenlaista alkua – alkua, jossa muistamme, että koneen "sydän", ohjelma, ei koskaan saa eikä voi korvata ihmisen sielua.

Hannu Pyykkönen ja Aino
elämänmatkaaja ja tekoäly
nettihoukka@gmail.com

Kun kieli erottaa – ja yhdistää

 

Pyhän Hengen vuodatus
(kattofresko)
Foto © Hannu Pyykkönen 

Suomen ortodoksisen kirkon monikielinen todellisuus

Suomen ortodoksisen kirkon sisällä on viime vuosina syntynyt jännitteitä, jotka eivät liity niinkään oppiin tai liturgiseen perinteeseen, vaan kieleen, identiteettiin ja sodan varjoon.

Eri puolilla maata – erityisesti Itä- ja Kaakkois-Suomessa, mutta myös muualla – seurakuntien elämä on muuttunut monikieliseksi tavalla, joka on herättänyt keskustelua, ja osin myös purnausta ja jopa ristiriitoja.

Taustalla on koko Eurooppaa järisyttänyt tragedia – Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Sen seurauksena monet ukrainalaiset ovat löytäneet tiensä myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon etsiessään lohtua ja yhteyttä uskonsa kautta. Samalla on kuitenkin muistettava, että kirkon ovista on jo vuosikymmeniä kulkenut venäjänkielisiä maahanmuuttajia, joiden aktiivisuus on pitänyt yllä vähemmistömme elävää seurakuntaelämää etenkin juuri itäisessä Suomessa.

Kielen, historian ja politiikan painolasti on kuitenkin ollut raskas. Kun Ukrainan sodan alkamisen kolmantena vuosipäivänä tässä jokin aika sitten kehotettiin rukoilemaan Ukrainan kärsimysten puolesta, kaikki eivät kokeneet sitä samalla tavalla. Joidenkin mielestä se oli kristillinen velvollisuus, toisten mielestä poliittinen kannanotto. Näin rukouksesta tuli tahtomattaan jakolinja.

---

Monikielinen kirkko – mutta kenen kieli kuuluu?

Käytännön tasolla ongelmat ovat usein arkisia. Joissain seurakunnissa melkoinen – joidenkin mielestä liian suuri – osa tiedotuksesta, tapahtumista sekä lasten ja nuorten leireistä on venäjänkielistä.

Suomea äidinkielenään puhuva voi kokea, että oma kieli jää syrjään, ja samalla katoaa myös tunne hengellisestä kodista. Kieli ja kirkko ovat molemmat identiteetin ydintä.

On kuulunut myös kuvauksia tilanteista, joissa esimerkiksi synnintunnustuksella tulee tunne, ettei voi puhua syvällisesti omalla kielellään. Tällöin on vaarana, että hengellinen yhteys katkeaa.
Toisaalta on muistettava, että muunkielisten, myös venäjänkielisten, joukossa on paljon lämpimiä ja auttavaisia ihmisiä. He ovat olleet ahkerasti auttamassa ukrainalaisia pakolaisia – tulkkeina, majoittajina ja monin muin tavoin. Hekin tarvitsevat palveluksia mieluusti omalla kielellään.

Ongelma ei siis ole yksittäisissä ihmisissä, vaan siinä, miten yhteinen kirkko pystyy elämään monikielisenä ja monikulttuurisena niin, ettei kukaan koe jäävänsä ulkopuolelle. Kieli ei ole pelkkä väline – kuten usein tässäkin tilanteessa väitetään – vaan identiteetin ja osallisuuden sydän.

---

Historiallinen peili

Noin sata vuotta sitten Suomen ortodoksinen kirkko oli lähes kokonaan venäjänkielinen. Vasta itsenäistymisen jälkeen alettiin siirtyä suomen kieleen, ja muutos oli valtava.

Me nykyihmiset emme ehkä osaa edes kuvitella tuon muutoksen suuruutta. Monille se merkitsi samalla ortodoksisen kirkon säilymistä suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen tulemista ns. toiseksi kansankirkoksi.

Nyt historia tuntuu kiertävän kehää. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulta lähtien venäjän kieli on palannut kirkkoon maahanmuuton myötä. Se ei sinänsä ole ongelma – ortodoksisuus on aina ollut monikielistä.

Ennen kuin Suomen ortodoksinen kirkko siirtyi Moskovan patriarkaatista Konstantinopolin alaisuuteen 1920-luvulla, kirkon kieli ja kulttuuri olivat pääosin venäläisiä. Suurin osa jumalanpalveluksista toimitettiin kirkkoslaaviksi, ja kirkon hallinto, papisto ja kirjallisuus olivat vahvasti Venäjän vaikutuspiirissä.

Monet niin sanotut ”supisuomalaiset” – myös monet ortodoksit – kokivat tuolloin slaavilaisen kirkon vieraaksi. Se oli monelle ”venäläinen kirkko Suomessa”, ei ”suomalaisten kirkko”. Tämä vierauden tunne liittyi kieleen, liturgiaan ja kansalliseen identiteettiin aikana, jolloin Suomi oli vasta todella konkreettisesti erkaantumassa Venäjän vallasta. Poikkeuksiakin toki oli, etenkin ns. myöhempien karjalaisten evakkojen piirissä: monet heistä olivat juurtuneet slaavilaiseen perinteeseen kielellisesti ja perinteen osalta.

Nyt, yli sata vuotta myöhemmin, sama kokemus toistuu eri muodossa. Joissain seurakunnissa venäjän kieli on jälleen vahvassa asemassa maahanmuuton ja osin myös papiston rakenteen vuoksi. Kun jumalanpalveluksia, tiedotusta ja yhteisöllisiä tapahtumia toteutetaan siellä suurelta osin venäjäksi, suomenkieliset voivat tuntea, että heidän ”oma” kirkollinen tilansa on kaventunut. 

He pelkäävät joutuvansa uudelleen sivuun kirkosta – tällä kertaa ei vieraassa valtakunnassa, vaan omassa maassaan, omassa kirkossaan.

Toisaalta tässä on myös tunneperäinen ulottuvuus: suomenkielinen ortodoksi saattaa kokea menettävänsä paikkansa yhteisössä, jota on auttanut rakentamaan ja jonka piti olla hänen hengellinen kotinsa. Hän ei ole vihainen yksittäisille venäläisille tai ukrainalaisille, vaan kokee, että oma kieli, oma ääni ja oma yhteisöllinen muoto katoavat.

Suomalaiset ortodoksit ovat historiallisessa muistissaan jo kerran aiemmin kokeneet vieraantumista kieli- ja kulttuurisyistä. Nyt he pelkäävät historian toistuvan – ei poliittisesti, vaan hengellisesti ja kielellisesti – kun venäjänkielinen kirkollisuus vahvistuu Suomessa.

---

Kirkon kutsumus sovintoon

On ehkä helppo ymmärtää suomalaisia, jotka kokevat kielitilanteen epäreiluksi. Suomen historia Venäjän vallan alla ja viime sotien muistot elävät yhä todella syvällä kansallisessa muistissa. Huomaan sen toisinaan myös itsestäni. Toisaalta kirkko ei voi olla vain kansallinen instituutio – sen tehtävä on olla Kristuksen ruumis, joka kokoaa eri kielet ja kansat samaan ehtoollispöytään.

Siksi tarvitaan viisautta ja herkkyyttä. On totta, että seurakuntien työvoimapula tekee tilanteesta entistä vaikeamman: aina ei ole tarjolla suomenkielistä pappia, ja venäläistaustaiset papit ovat toisinaan ainoita hakijoita. Mutta on myös totta, että pelkkä asioiden käytännön selittely ei riitä, jos ihmiset kokevat hengellistä vieraantumista.

Kirkon johdon tulisi ehkä nähdä kielellinen kysymys hengellisenä, ei hallinnollisena haasteena. Monikielisyys ei ole ongelma, jos jokainen kokee tulleensa kuulluksi ja rakastetuksi omalla kielellään.

---

Pieniä askelia sovintoon

Sovinto ei synny julistamalla, vaan kohtaamalla.

Voisiko seurakunnissa järjestää yhteisiä juhlia, joissa laulettaisiin sekä suomeksi että venäjäksi – ja ehkä myös ukrainaksi?

Voisiko esirukouksissa kuulla useammin eri kieliä – ei vain suomea ja venäjää, vaan myös ruotsia ja vaikkapa arabiaa – ilman että kukaan kokee toisen kielen olevan ”liikaa”?

Voisiko pieni rukous luettuna ruotsiksi, arabiaksi tai kreikaksi muistuttaa, että kirkko on todella katolinen – siis yhteinen ja kokonainen?

Joskus juuri rukous voi olla sovinnon alku. Ei poliittinen rukous, vaan hiljainen, sydämen rukous: että Herra parantaisi meissä ne haavat, joita historia, sota ja sanat ovat jättäneet.

---

Yhteinen kirkko vai rinnakkaiset yhteisöt?

Ellei jotain konkreettista tehdä – ja pian – on vaarana, että ortodoksinen kirkko Suomessa jakautuu hiljalleen rinnakkaisiin todellisuuksiin: suomen-, venäjän- ja ukrainankielisiin piireihin. Tai jopa erillisiin seurakuntiin ja eri patriarkaatteihin kuuluviksi – pahimmillaan skismaattisiksi – ryhmiksi. Silloin menetämme jotakin olennaista, ja tilanne lähentelee jo katastrofia Suomen ortodoksisessa kirkossa.

Ortodoksisuus ei ole kansallinen projekti, vaan Kristuksen kirkko, jossa jokainen kieli ja kulttuuri voi heijastaa osan taivaallisesta valosta. Mutta se edellyttää, että uskallamme katsoa toisiamme kasvoihin ilman ennakkoluuloja – ja ilman pelkoa siitä, kuka kuuluu ”enemmistöön” ja kuka ”vähemmistöön”.

---

Rakastakaa toinen toisianne, että yhtä olisimme

Kirkon tehtävä ei ole puolustaa kansallisia rajoja, vaan rikkoa niitä rakkaudella.

Ehkä juuri nyt, kun maailmassa on liikaa vihollisuutta, kirkon tulisi olla se paikka, jossa eri kielillä rukoillaan saman Kristuksen edessä – ei toisiaan vastaan, vaan yhdessä.

Se ei poista erimielisyyksiä, mutta voi tehdä niistä rukouksen.

Ja siinä rukouksessa, hiljaisuuden keskellä, voi ehkä kuulla jotakin tärkeää:
että Jumalan valtakunnassa ei ole venäläisiä, ukrainalaisia eikä suomalaisia – on vain Hänen lapsiaan.

---

Ortodoksinen taivas

Kerronpa tähän loppuun vielä vakavan asian kevennykseksi – ja ehkä jopa opetukseksi – löyhästi asiaan liittyvän vanhan puujalkavitsin:

Pyhä Pietari oli päättänyt pitää Taivaassa avoimet ovet suomalisille. Tietysti suuret määrät maan päällä elossa olevia ihmisiä halusi tutustua Taivaaseen, vaikka siellä ei ämpäreitä jaettukaan ja Pietari johdatteli heitä sujuvasti huoneista toisiin. Samalla hän aina kertoi, että tässä on roomalaiskatolisten taivas, tässä helluntailaisten taivas, ja niin edelleen.

Kerran he pysähtyivät eräälle ovelle, ja ennen sinne menoa Pietari sanoi:
”Kaikkien on ehdottomasti oltava hiljaa, kun kävelemme tämän huoneen läpi.”

Niin tehtiin, ja kun oltiin taas seuraavassa huoneessa, joku rohkeni kysyä, miksi piti olla hiljaa.

Pietari vähän vaivaantuneena vastasi:
”No, tuo edellinen huone – se oli ortodoksien taivas. Ja he siis luulevat olevansa siellä ihan yksinään.”

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkko elää vapaaehtoisista - Mutta jaksavatko he vielä?

 

Mirhantuojanaiset Jeesuksen haudalla
(Kuva: Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)

Palautteesta pohdintaan

Edellisen blogikirjoitukseni tiimoilta sain palautetta. Palautteessa minua pyydettiin pohtimaan myös oman ortodoksisen kirkkoni vapaaehtoistyötä. Palaute sai minut selvittelemään, onko ortodoksinen kirkko pohjimmiltaan vapaaehtoisorganisaatio vai patkatun työvoiman avulla erilaisia kirkollisia palveluja tuottava organisaatio.

Mietin, mitä kirkon vapaaehtoistyö oikeastaan merkitsee minulle. Osallistunko minä kenties jollakin tavoin kirkon tai seurakunnan vapaaehtoistyöhön? Mitä se vapaaehtoistyö sitten oikeastaan onkaan? Onko se pelkästään syksyistä hautausmaan haravointia ja lähes loppuun palaneiden tuohusten sammuttamista jumalanpalveluksissa? Selvisi, että se on paljon muutakin. Tai tiesinhän siitä toki hieman –minäkin.

---

Mahdollisuuksien kirjo – mitä vapaaehtoistyö voi olla

Kokosin listan, joka ei ole suinkaan oman seurakuntani toiminnan perusteella tehty, eikä suinkaan malliksi kenellekään. Se on vain mahdollisuuksien lista siitä, mitä vapaaehtoistyö Suomen ortodoksisessa kirkossa voisi mielestäni olla.

Vapaaehtoistyö voi kattaa hyvin monenlaisia tehtäviä, useimmat ovat toki kirkon ja seurakunnan arjen ylläpitoon liittyviä. Tässä joitakin esimerkkejä:

• Avustavat tehtävät jumalanpalveluksissa: ponomarina tai lukijana toimiminen, tekstien lukeminen, ehtoollisen jaossa avustaminen, kuorossa laulaminen.

• Vierailu ja yhteydenpito seurakuntalaisiin: vanhusten tai sairaiden auttaminen, vierailut heidän luonaan, avustaminen käytännön asioissa.

• Seurakunnan tapahtumat: kahvitilaisuudet, juhlapäivien tarjoilut, siivous ja keittiötyöt.

• Yleisavustaminen: pihatyöt, tarpeiston huolto, tilojen järjestelyt, keräysten ja lahjoitusten vastaanotto ja niiden järkevä edelleen jakelu.

• Nuorisotyö ja koulutus: avustaminen opetuksessa, nuorten ryhmien vetäminen, katekumeenien auttaminen ja opetus, kesäkerhot ja -leirit.

• Hyväntekeväisyys ja diakonia: ruoka-apu, kotipalvelut, lähetystyön tai humanitaarisen työn tukeminen.

• Hallinnolliset tehtävät: tiedottaminen, uutiskirjeiden ja nettisivujen tekeminen, tilaisuuksien koordinointi, tekniikan (äänentoisto, AV-laitteet) hoitaminen.

Lista on pitkä ja siitä saattaa toki puuttua jotain, eikä kaiken tämän toteuttaminen vapaaehtoistyönä ole varmaan realistista kaikissa seurakunnissa.

---

Haasteiden todellisuus

Vapaaehtoistyöhön liittyy monia haasteita, joita seurakunnissa kohdataan. Keräsin tähän joitakin niistä:

1. Jäsenten väsyminen. Pitkään jatkuvat tehtävät voivat uuvuttaa, etenkin jos elämässä on muitakin velvoitteita (oma perhe, omat vanhukset, oman työn paine ja kiireet, muu sosiaalinen elämä, jne.). Seurakunnan odotukset voivat olla liian suuria. Kiitoksen ja arvostuksen puute pahentaa tilannetta.

2. Palautteen ja näkyvyyden puute. Jos vapaaehtoisten työpanosta ei huomioida, motivaatio hiipuu varmasti. Myös asiaan liittyvä viestintä ja tavoitteiden selkeys voivat olla epäselviä ja aiheuttaa ongelmia.

3. Hallinnollinen jäykkyys. Byrokratia ja etäiset rakenteet hiippakunnasta seurakuntaan voivat tuntua raskailta. Uuden papin uudet ”kujeet” eivät aina helpota tilannetta. Kasvaneen ”konserniseurakunnan” laajuus (kirkkoherra / pappi asuu toimii pääasiassa muualla, toisella alueella, ”entisessä seurakunnassaan”) luo tietämättömyyttä ja sitä tietä ongelmia.

4. Luottamuspula ja menneiden virheiden paino. Avoimuuden puute ja "kuppikuntaisuus" heikentävät luottamusta.

5. Resurssipula.  Heikkenevä talous, rapistuvat tilat ja työntekijöiden vähyys tai heidän motivaatio-ongelmat vaikeuttavat vapaaehtoisten tukemista, kouluttamista ja virkistämistä.

6. Jäsenten väheneminen. Vapaaehtoisten määrä vähenee samaa tahtia kuin kirkon jäsenmäärä, joka on viime vuosina maahanmuutosta huolimatta vähentynyt liikaa. Vähenemisen syitäkin voi osin löytyä vapaaehtoistyön epäonnistumisen tiimoiltakin.

7. Kilpailu vapaa-ajasta. Ihmisten aika jakautuu perheen, työn ja harrastusten kesken. Seurakunta ei aina ole se ensimmäinen vaihtoehto.

8. Roolien epäselvyys. Tehtävät voivat olla huonosti määriteltyjä tai tukea ja perehdyttämistä, mutta myös resursseja puuttuu. Tehtävistä voi helposti tulla ”pakollisia”, joita hän itse ei voi määritellä. Tai ne voivat olla jo "ennalta jollekin sovittuja".

9. Kulttuuriset erot. Kaupunki- ja maaseutuseurakunnissa on erilaiset odotukset, ja maahanmuuttajayhteisöt tuovat omat haasteensa ja mutta myös mahdollisuutensa. Myös seurakunnan oma historia vaikuttaa näihinkin asioihin: ”Meillä on ollut aina tapana tehdä ...”

---

Ratkaisun avaimia: mitä voitaisiin tehdä toisin?

Kehittämisen mahdollisuuksia on paljon. Tässä joitakin haja-ajatuksia:

1. Avoimuus ja vastuunotto. Virheiden tunnustaminen ja seurakuntalaisten aito kuuleminen rakentavat luottamusta.

2. Selkeät roolit ja joustavuus. Tarjotaan sekä säännöllisiä että kertaluonteisia tehtäviä – kaikille sopivia vaihtoehtoja. Elvytetään vanhojen ihanien Tiistaiseurojen henki nyt vain modernimmassa muodossa palvelemaan taas seurakuntia.

3. Koulutus ja tuki. Perehdytys, mentorointi ja virkistystoiminta auttavat vapaaehtoisiakin jaksamaan. Miten toimia eri tehtävissä, mitkä ovat odotukset, miten saa apua, keneltä kysyä.

4. Palautteen ja näkyvyyden lisääminen. Kiitos, julkinen tunnustus ja onnistumisten näkyväksi tekeminen motivoivat.

5. Kuunteleminen ja osallistaminen. Seurakuntalaiset on otettava mukaan päätöksentekoon ja suunnitteluun - ainakin näissä asioissa.

6. Tasapaino perinteen ja uudistusten välillä. Ortodoksisuuden vahvuus on perinteessä, mutta nykyaika vaatii myös joustavuutta ja digitaalisuutta, aivan uusia toimintamuotoja. Niitä ei pidä pelätä, vaan tutustua, käyttää niitä oikein ja hyödyllisesti.

7. Seurakuntien yhteistyö. Pienet seurakunnat voivat jakaa resursseja ja tukea toisiaan. Toimia voi yhdessä myös suurten kanssa.

8. Resurssien vahvistaminen. Talouden ja tilojen hyvä ja kestävä hallinta ja hoitaminen on perusta kaikelle toiminnalle. Toiminnalliset varat eivät saa mennä pelkästää rappeutuvien rakennusten ja rakenteiden, järjestelmien ylläpitoon.

---

Kysymyksiä, joita kannattaa yhdessä pohtia

Kirkon tulevaisuus ei ratkea yksin ylhäältä annetuilla päätöksillä. Tarvitaan yhteistä keskustelua:

• Miten kirkon johto näkee seurakuntalaisten vapaaehtoistyön ja sen haasteet – nyt ja tulevaisuudessa?

• Miksi ihmiset eroavat kirkosta – liittyykö siihen huonosti hoidetun vapaaehtoistyön tai sen puutteen kokemus?

• Miten eri seurakunnat eroavat näissäkin toiminnoissa toisistaan? Toisilla on pääsiäis- ja joulumyyjäisiä, toisilla ei. Toisilla on sitä ... toisilla tätä.

• Miten vapaaehtoistyöstä tehdään palkitsevampaa ja hengellisesti merkityksellisempää?

• Millainen rooli digitaalisilla välineillä voisi olla nyt ja tulevaisuudessa? Miten niiden avulla tai niiden kautta tapahtuvaa toimintaa voisi lisätä, koska uusien mediopitten ja välineiden käyttäjien määrä kasvaa koko ajan?

---

Miksi vapaaehtoiset ovat kirkon sydän

Vapaaehtoistyöllä on ortodoksiselle kirkolle valtava merkitys:

• Se mahdollistaa seurakuntaelämän monipuolisuuden ilman satojen työntekijöiden palkkaamista.

• Se vahvistaa yhteisöllisyyttä, antaa jokaiselle osallistuvalle mahdollisuuden palvella ja kasvaa ortodoksisessa perinteessä ja uskossa.

• Se on myös todistus ortodoksisen kirkon elinvoimasta ja rakkaudesta lähimmäiseen.

---

Haasteita ja mahdollisuuksia

Haasteita

• Resurssien niukkuus kuormittaa pieniä seurakuntia.

• Sitoutumisen vaikeus: ihmisiä on vaikea saada pysymään mukana.

• Tiedon saannin ja työntekijöiden motivaation puute ja koordinoinnin heikkous.

• Kieli- ja kulttuurierot voivat vaikeuttaa osallistumista.

Mahdollisuuksia

• Lisää vapaaehtoisia voidaan houkutella koulutuksella ja kannustamisella.

• Nuorille aikuisille tarvitaan uusia, merkityksellisiä toimintoja ja ohjelmia.

• Teknologia voi auttaa: sosiaalinen media ja sähköiset kanavat tiedottavat ja yhdistävät.

• Yhteistyö muiden kirkkojen ja järjestöjen kanssa voi laajentaa näkökulmaa ja vaikutusta.

---

Lukijan kommentti, joka pani minut miettimään

Tässä vielä se kommentti:

“… hajaannusta lisää myös seurakuntalaisten väsyminen kirkon viimeaikaiseen toimintaan. Kirkkohan on loppujen lopuksi vapaaehtoisorganisaatio, jonka toimivuuden edellytys on jäsenistön sitoutuminen organisaation tavoitteisiin ja toimintaan... Ainakin se ortodoksiyhteisö, johon itse kuulun, toivoo uudelta arkkipiispalta määrätietoista otetta menneiden virheiden myöntämisessä ja niiden korjaamisessa, mutta toistaiseksi mitään sen suuntaista ei ole ollut ilmassa. Tämä vähentää luottamusta kirkon toimintaan, mikä osaltaan lamauttaa seurakuntayhteisöä...”

Kiitos Katjalle kommentista. Se pani todella minut ajattelemaan. Toivottavasti muitakin.

---

Lisälukemista ja taustatietoa

Itä-Suomen yliopiston tutkimus:
Eroamisensyyt ortodoksisesta kirkosta

Tutkimus selvittää kirkosta eroamisen syitä ja niiden yhteyttä luottamukseen ja yhteisöllisyyteen.

https://www.uef.fi/fi/artikkeli/myos-ortodoksisen-kirkon-jasenmaara-vahenee-vastaajia-haetaan-kirkosta-eroamisen-syita-kartoittavaan

Helsingin ortodoksisen seurakunnan vapaaehtoistyöstä tehty opinnäyte:
Yli65-vuotiaiden seurakuntalaisten kokemuksia vapaaehtoistyöstä

Tutkimuksessa ilmeni, että ikääntyneet pitivät tärkeimpinä toimintamuotoina jumalanpalveluksia, kirkkokahveja ja diakoniatyötä. Ongelmiksi koettiin tiedottaminen, etäisyydet ja kuljetusapu.

https://www.theseus.fi/handle/10024/118784

Joensuun seurakunnan lähimmäispalvelu:
Joensuunortodoksinen seurakunta – apua ja tukea

Vapaaehtoiset tarjoavat läsnäoloa, keskustelua ja apua arjen asioissa.

https://ortjoensuu.fi/apua-ja-tukea

Talkoo- ja vapaaehtoistyön perinne:
Ortodoksinenkirkko: talkoo- ja vapaaehtoistyö

Pitkä perinne kirkkojen rakentamisesta, ylläpidosta ja yhteisestä vastuunkannosta jatkuu yhä.

https://ort.fi/seurakuntaelama/talkoo-ja-vapaaehtoistyo/

*****

Kirkon vapaaehtoistyö ei ole vain tekemistä – se on elämistä, olemista, osallisuutta ja yhteisön hengittämistä. Jos vapaaehtoiset väsyvät tai vetäytyvät, kirkko hiljenee. Mutta jos heitä tuetaan, kuunnellaan ja arvostetaan, kirkko elää. 

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Suomen ortodoksinen kirkko kriisin kynnyksellä

 

Hiljainen hajaannus ja väsyvä papisto 

Suomen ortodoksinen kirkko elää murrosvaihetta. Vaikka se on monella tapaa vakaa ja rauhallinen verrattuna moneen muuhun ortodoksiseen paikalliskirkkoon, pinnan alla kytee kasvava epävarmuus. Yhtäältä kirkko on osa maailmanlaajuista ortodoksisen yhteisön kriisiä, toisaalta se kamppailee omien, rakenteellisten ongelmiensa kanssa: pappispulan, hallinnon paisumisen ja hengellisen suunnan haurauden.

Kysymys kuuluukin: onko Suomen pieni mutta historiallisesti merkittävä ortodoksinen kirkko nyt vedenjakajalla?

---

Maailmanlaajuinen ortodoksinen kriisi heijastuu myös Suomeen

Ortodoksinen maailma on jakautunut. Venäjän ortodoksinen kirkko on pyrkinyt ottamaan johtavan aseman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kustannuksella, mikä on johtanut useisiin kirkkopoliittisiin kiistoihin ja jopa ehtoollisyhteyden katkeamisiin. Ukrainassa sota kahden ortodoksisen valtion välillä on repinyt rikki paitsi kansoja myös näiden maiden omia kirkkoja. Lähi-idässä Jerusalemin patriarkaatin yhteisöt elävät jatkuvan väkivallan ja epävarmuuden keskellä.

Suomi on toistaiseksi säästynyt sodan ja ulkopuolisten konfliktien seurauksilta, mutta henkinen yhteys maailman ortodoksisuuteen ja ortodoksiset pakolaiset maassamme tekevät näistä haavoista myös meidän haavojamme. Kun Kristuksen ruumis jakautuu maailmalla, sen kipu tuntuu myös täällä pohjoisessa.

---

Kirkon sisäinen rauha on horjumassa

Kotimaisessa mittakaavassa kriisi ei ole sotilaallinen, vaan hallinnollinen ja hengellinen. Uusi arkkipiispa on joutunut kohtaamaan edeltäjältään periytyneitä jännitteitä, eikä ole onnistunut sammuttamaan vanhoja tulipaloja – uusiakin on jo ehtinyt roihahtaa. Mediassa ja erilaisissa ”kahvipöytäkeskusteluissa” on kerrottu ongelmista ja kriisikokouksista, joissa on käsitelty piispojen, papiston ja koko henkilöstön välisiä ristiriitoja ja hallinnon ongelmia.

Tällaiset kokoukset ja niistä maailmalle vuotaneet tiedot ovat merkki siitä, että ongelmat eivät ole enää pelkkiä sisäisiä keskusteluja vaan julkisia kipupisteitä, jotka heikentävät kirkon uskottavuutta.

Samaan aikaan seurakuntatasolla on nähtävissä toisenlainen kriisi – hiljaisempi, mutta ehkä vielä vakavampi.

---

Pappispula on todellinen, ei vain tilastollinen

Suomen ortodoksinen kirkko työllistää noin 80 hengellisen työntekijää (papit, diakonit, kanttorit) yhteensä 21 seurakunnassa. Lukumäärä ei sinänsä ole hälyttävä, mutta ongelmaksi muodostuu sijainti ja jatkuvuus. Pohjoisimmissa seurakunnissa, erityisesti Lapin ja Kainuun alueella, osin muuallakin, papin- ja kanttorien virkoja on jäänyt täyttämättä tai ne hoidetaan eläköityneiden tai oman työn ohessa palvelevien pappien ja kanttoreiden varassa.

Erilaisissa selvityksissä on mainittu, että syrjäseutujen seurakunnat kärsivät henkilöstön saatavuusongelmista – ei vain pappien, vaan myös kanttoreiden osalta.

Koulutusväylä on pitkä ja vaativa – ehkä liiankin: Joensuun Ortodoksinen seminaari ja Itä-Suomen yliopiston teologinen koulutus tuottavat kyllä päteviä teologeja, mutta eivät välttämättä riittävästi pappeja. Eikä myöskään aina kovin soveliaita vaativaan ja sosiaalista älykkyytä edellyttävään hengelliseen seurakuntatyöhön. Moni valmistunut hakeutuu muualle – opetus- tai sielunhoitotyöhön, joskus kokonaan kirkon ulkopuolelle, jopa vaikka ”putkimiehen” töihin, joka toki toisinaan saattaa joillekin olla huomattavasti soveliaampi ja palkitsevampi kuin ihmissuhdetaitoja vaativa papin työ. Ainakin sosiaalisuutta ja hengellisyyttä odottaville seurakuntalaisille on toki parempi, ettei papin työhön sopimattomat hakeudu niihin.

Tämä kertoo, että ongelma ei ole vain määrällinen, ongelmien syinä ovat myös motivaation ja kutsumuksen katoaminen. Kenties ongelmia on myös opiskelijavalinnoissa. Pappeus ei enää houkuttele, koska työn kuorma on kasvanut ja yhteisöllinen tuki heikentynyt.

---

Paisuva hallinto ja kutistuva kirkko

Kirkon keskushallinto työllistää noin 35 ihmistä. Se on varsin paljon, kun vertaa sitä pieneen tai oikeastaan koko ajan pienenvään jäsenmäärään. Seurakunnissa työskentelee noin 140 ihmistä erilaisissa tehtävissä, pääasiassa pappeina ja kanttoreina. On perusteltua kysyä – kuten jo eräässä aiemmassa blogijutussani kysyin – onko hallinto paisunut liian suureksi suhteessa kirkon perustehtävään – siis hengellisen elämän ja yhteisön tukemiseen suhteutettuna.

Samaan aikaan valtion tuet vähenevät ja jäsenmäärä supistuu hiljalleen. Erittäin huono yhtälö. Talouden paineet kohdistuvat ensin keskushallintoon, mutta heijastuvat pian myös seurakuntiin. Kirkollisveron tuotot pienenevät, ja seurakunnat joutuvat pohtimaan, miten selviytyä pienemmillä resursseilla.

Hallintouudistuksia ja seurakuntaliitoksia on jo tehty ja saattaa tulla yhä vireille, mutta moni kysyy, onko kyse säästöistä vai hengellisen elämän kaventumisesta. Samalla on jätetty täysin huomioimatta näiden ”konserniseurakuntien” johtaminen ja johtajien edes riittävä kouluttaminen, juuri tätä asiaa – konsernina toimimista koskien.

---

Johtamisen haasteet ja piispojen välinen dynamiikka

Kolmen hiippakunnan – Helsingin, Kuopion ja Karjalan sekä Oulun – välillä yhteistyö ei aina suju saumattomasti. Jokainen piispa johtaa omaa hiippakuntaansa itsenäisesti, ja käytännön yhteistyö on välillä jäykkää tai jopa toimimatonta.

Piispojen tai hiippakunnan henkilöston välisten suhteiden kiristyminen ei ole pelkkää henkilökemiaa. Syyllisiä itsensä tekemiin ongelmiin etsitään aina toisista, ”toverituomitsemisia” harrastetaan laajalti yli hiippakuntarajojen ja toisia pelotellaan kalleilla oikeusjutuilla, jollaisiin jo nyt koko kirkossa on tuhlattu suunnattomia summia. Taustalla on myös erilaisia näkemyksiä kirkon linjasta, suhteesta Konstantinopoliin ja Venäjän kirkkoon, sekä kotimaisten kysymysten, kuten papiston oikeanlaisen koulutuksen ja seurakuntien yhdistämisen, käsittelystä.

Kirkon johtaminen edellyttäisi nyt paitsi diplomatiaa myös hengellistä näköalaa, esimerkkinä olemista. Kun piispojen välinen luottamus horjuu, heijastuu se alas seurakuntiin ja papistoon – aina tavallisiin kirkossakävijöihin saakka.

---

Mihin suuntaan kirkko on kulkemassa?

Suomen ortodoksinen kirkko ei ole kriisissä siinä mielessä kuin Ukrainassa tai Lähi-idässä – ei fyysisesti, vaan hengellisesti ja rakenteellisesti. Kriisin tunnusmerkkejä ovat väsyvä papisto, jakautunut johtajuus ja osittain huono työmoraali ja heikko hallinto. Ongelmat kuitenkin ovat ehkä jo nyt kasvaneet suuremmaksi kuin kirkon perusta ja talous kestää.

Kirkko tarvitsee nyt selkeää strategiaa:

• Papiston koulutuksen suuntaamista oikeille kirkkoa ja seurakuntia paremmin palveleville urille ja valmistuneiden hyvien ja osaavien työssä olevien pappien tuen vahvistamista, jotta pappispula ei syvene.

• Hallinnon laajaa keventämistä, jotta resurssit kohdistuvat hengelliseen elämään ja asioihin, jotka kirkolle ja jäsenistölle ovat tärkeitä.

• Avoimuutta ja sovintohalua piispojen välille, jotta kirkon ykseys ei murene.

---

Hiljaisen hajaannuksen vaara

Ortodoksinen kirkko ei hajoa räjähdyksellä – jos se hajoaa, se hajoaa hiljaisesti. Näin tapahtuu, jos yhteinen rukous ja keskinäinen luottamus hiipuvat. Jos hallinto, valtarakenteet, sisäiset riidat ja henkilökohtaisen edun tavottelut nousevat hengellisen elämän edelle, kirkko menettää vähitellen sielunsa.

Kriisi ei siis ole vain uhka – se voi olla myös kutsu uudistumiseen, mahdollisuus. Mutta siihen vastaaminen vaatii rohkeutta katsoa peiliin ja kysyä: palvelemmeko Kristusta vai itseämme? Marraskuussa kokoontuvalla kirkolliskokouksella on suuri urakka edessään. Suurempi, kuin kokouksen esittelylistoista voi lukea.

---

---

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ortodoksiset papit ja hengellinen työ somessa

 

Uspenskin katedraali, Helsinki
Foto © Soili Mustapää, 2012

Joitakin aikoja sitten ortodoksiset papit kokoontuivat Australiassa pohtimaan mielenkiintoista ja ajankohtaista teemaa “Sosiaalinen media ja pappeus: Papiston sosiaalisen median käyttö”. Me maallikot saatamme kenties usein ajatella, että papit ne keskustelevat kokouksissaan enemmänkin vain liturgioista, kirkkorakennuksista ja jumalanpalveluksista kuin some-pohdinnoista. Yllätyin, kuinka syvällisiä hengellisiä kysymyksiä tuossa australialaisessa kokouksessa sitten lopulta käsiteltiinkin. Esimerkiksi: miten Kristuksen kuva ja todistus näkyvät ja kuuluvat digitaalisessa maailmassa? Tuollaisten asioiden pohtiminen olisi myös meille Suomen ortodoksisessa kirkossa toimiville piispoille, papeille ja työntekijöille yleensä hyvinkin ajankohtainen kysymys.

---

Vastuullisuus ja esimerkki

Papit ovat verkossakin esikuvia – tai ainakin heidän tapansa toimia siellä voi vaikuttaa vahvasti seurakuntalaisiin ja niihin ihmisiin, jotka somea käyttävät. Australiassa korostettiin, että somessa julkaistu sana ei ole koskaan neutraali. Kun puhutaan uskoa ja kirkkoa koskevista asioista, viestillä on aina hengellinen paino. Sanat voivat rohkaista ja tukea, mutta myös hämmentää tai jopa satuttaa.

Suomessa on nähty, että jotkut papit ja teologit – kuten esimerkiksi isä Rauno – käyttävät somea loistavasti: kirkollisia opetuksia, rukouksia tai mielenkiintoisia hengellisiä pohdintoja, joita seurataan netin kautta. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita myös Helsingin ortodoksisen seurakunnan kanavat, joissa julkaistaan jumalanpalvelusten verkkolähetyksiä, YouTube-videoita, seurakunnan virallisia tervehdyksiä sekä opetus- ja rukousmateriaalia.

---

Todistus digiaikana

Kysymys “Pappi Kristuksen kuvana digitaalisella aikakaudella” haastaa myös ortodoksisen kirkon. Miten piispan tai papin oma julkinen viestintä verkossa vastaa hänen kutsumustaan tai jopa kirkollista tehtäväänsä? Voivatko ihmiset tunnistaa hänen teksteissään ja olemuksessaan evankeliumin sävyn? Miten piispan tai papin tekstit, ääni, video tai muu some-sisältö välittää sanoman sävyn, lämmön, totuuden ja armollisuuden? Tunnistetaanko piispa tai pappi ja tilanne netissä todelliseksi paikaksi, josta rukous, lohdutus, opetus tai hiljaisuus voivat tulla läsnä oleviksi – vai jääkö ne digivirran varjoon? Kyse ei siis ole vain tiedottamisesta tai informoinnista, vaan läsnäolosta.

Esimerkiksi seurakuntien, Valamon ja Lintulan luostareiden julkaisut – jopa monet kirkon ulkopuolisten yksityisten ja vapaaehtoisten toimittamat sivut – tarjoavat myös usein hengellistä opetusta, rukoushetkiä sekä kirkkomusiikin ja ikonien kauneutta – joskin ne eivät aina tietenkään ole siis suoraan piispojen, pappien tai kirkon viestejä. Silti ne saattavat luoda ilmapiiriä, jossa hengellinen sisältö voi tavoittaa myös niitä, jotka eivät muuten fyysisesti kirkkoon pääse. Niissäkin yhdistyvät – tai ainakin pitäisi yhdistyä – hengellinen opetus, rukous ja arjen välähdykset – ehkä juuri silloin ne koettaisiin aidoiksi ja puhutteleviksi.

---

Pelot, vääristymät ja somekriisi

Eräässä tapaamisessa puhuttiin kerran “lopun ajan pelosta” somessa: siis siitä, miten verkon huhut ja sensaatiot, jopa valheelliset panettelut, voivat synnyttää paniikkia, epätietoisuutta tai turhaa ahdistusta jopa lähes "alkukantaista" vihaa. Suomessa tällaisia piirteitä on ollut myös aika ajoin nähtävissä, kun esimerkiksi kirkollinen julkinen – mutta usein epävirallinen – nettikeskustelu reagoi nopeasti paikallisiin tai maailmanpoliittisiin kriiseihin sekä omien piispojen tai pappien väärinkäytöksiin. Silloin helposti jotkut yksityiset, anonyymit keskustelupalstat ja keskustelijat repivät henkilöitä riekaleisi jonkin väärän – usein kirkon ulkopuolisen – toiminnan tai teon seurauksena. Joskus näitäkin ”raameja” jopa sovitellaan sitten erilaisiin eskatologisiin odotuksiin ja Raamattu-kuviin tai teksteihin.

Lisäksi julkinen näkökulma, jossa papin tai piispan oma elämä tai tehdyt virheet, väärä elämäntapa, ihmissuhteet, jne. leviävät somessa laajasti – tarkoituksella tai tahattomasti – ja se voi johtaa julkisiin “some-tuomioistuimiin” (tai “some-inkvisiittoreihin”) niin netin maallikoiden kuin joskus jopa papiston keskuudessa. Tällainen maallinen kokemus tehdystä virheestä saattaa jäädä kirkolle suuremmaksi ristiksi kuin ehkä sen tarvitsisi oikeasti olla. Silloin jokaisen järkevän, kirkon etua ajattelevan ihmisen toimiminen rauhan ja totuuden äänenä olisi tärkeää: toisia voi toki neuvoa, mutta samalla pitää varoittaa yleistyksistä ja haastaa sekä kaikin tavoin välttää inhoa ja vihapuhetta.

---

Pastoraalinen huolenpito verkossa

Suomi on suuri maa, välimatkat pitkiä. Jos asut kaukana tsasounista tai kirkkojen tiheys on heikko, internetyhteys voi olla ainoa säännöllinen yhteys seurakuntaan. Verkkolähetykset, nettiryhmät, etätapaamiset (videopuhelut tai Teams-tyyppiset ratkaisut), opetusvideot ja podcastit tarjoavat silloin mahdollisuuden hengelliseen yhteyteen, sielunhoitoon ja opetukseen. Mutta osataanko niitä käyttää ja hyödyntää oikein?

---

Mahdollisuus ja haaste ortodoksisessa kirkossa

Teknologia tarjoaa meille suuren potentiaalin: kirkon ääni voi kuulua laajemmin, ihmiset voivat osallistua etänä, viestintä voi olla monikanavaista, nopeaa ja helposti saavutettavaa ja lisäksi usein edullista (lue: halvempaa). Mutta samalla tarvitaan harkintaa:

• Sisällön syvyys: Onko teksti, video tai lähetys hengellisesti rakentava vai pinnallinen, tehty lähes “heittäen” sisältöjä pahemmin ajattelematta?

• Julkisuus ja varotoimet: henkilön yksityisyys, virheiden mahdollisuus, trollit, kommenttien hallinta.

• Kirkon sisäinen koulutus: Papit ja hengellisen työn tekijät, mutta myös kirkon tiedottajat voisivat tarvita enemmän koulutusta kirkollisesta viestinnästä yhdistettynä moderneihin sometyökaluihin ja digitaaliseen käytäntöihin.

• Nuoret ja uudet sukupolvet: He odottavat visuaalisuutta, nopeutta, esteettisyyttä, ehkä jopa helppoutta viestinnässä – miten kirkko voi vastata näihin odotuksiin ilman että menetetään totuutta tai syvällisyyttä?

---

Esimerkkitapaukset Suomesta

Tässä muutamia konkreettisia esimerkkejä, joissa Suomen ortodoksinen kirkko tai seurakunnat toimivat tai voisivat toimia somen ja digitaalisen viestinnän kentällä:

1. Synkoronoidut verkkolähetykset
   Suomen ortodoksinen kirkko tarjoaa jumalanpalvelusten verkkolähetyksiä eri seurakunnilta täysin ilman synkronointia, jokainen omalla tyylillään ja taidoillaan tai jopa taitamattomuudellaan. Helsingin ja jotkut muutkin seurakunnat ovat tässä toiminnassa taitavia ja aktiivisia, eivät silti kaikki.Voisi varmaan kysyä - pitääkö kaikkien sitten olla "hyviä ja osaavia" - voisiko "naapuri" auttaa tässä asiassa.

2. Seurakunta somessa
   Joillakin seurakunnilla on oma YouTube-kanava, jossa välitetään jumalanpalveluksia, konserttiesityksiä, virallisia tervehdyksiä ja jopa seurakunnallisia tiedotteita ja opetus- ja rukousmateriaalia. Lisäksi joidenkin seurakuntien muillakin nettialustoilla on julkaistu luentoja, podcast-materiaalia ja hengellisiä tekstejä. Miksi vain joillakin?

3. Työntekijä somessa
   Netissä ovat jo melko tavallisia (ainakin osittain) videostriimaukset jumalanpalveluksista, opetusvideot ja kirkon toiminnasta äänitetyt tai videoidut materiaalit. Mitäpä jos mahdollistettaisiin myös yhteydenpito pappiin / työntekijöihin / seurakuntalaisiin netin (Signal-viestit tai jopa puhelut, Whats App-ryhmät, jne.) kautta sekä mahdollisuus osallistua näin myös kirkon opetukseen, vaikka fyysinen kirkko / tapaamispaikka olisi kaukana. Aktiivisuus ja seurakuntayhteys voisivat lisääntyä.

---

Mitä vielä voisi lisätä / pohtia

• Säännölliset somestrategiat kirkossa: Onko kirkolla tai seurakunnalla selkeä, tarvittavan usein uudistettu suunnitelma, miten somea käytetään – ei vain nyt, vaan tulevaisuudessakin uusien välineiden / yhteyksien kautta? Kenelle sitä suunnataan, kenelle asia hoidetaan muulla / millä tavoin, millä "sävyllä", mitä tavoitteita varten, miten koulutus asiaan hoidetaan?

• Some-etiketti papiston näkökulmasta: Miten papin henkilökohtainen some-käyttäytyminen eroaa virallisista kanavista? Missä on raja?

• Koulutus: Piispat, papit, kenties myös munkit/nunnat, mutta etenkin kirkon hengellisen työntekijät tarvitsevat käytännön koulutusta somen työkaluista, videotuotannosta, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja moderoinnista. Miten se toteutetaan, jos viestinnästä vastaavat eivät asiaa tunne eivätkä sitä toteuta tai se ei ehkä joitain kiinnosta? Pitäisikö koko kirkon viestintä laitaa uuteen hajautettuun formaattiin?

• Palaute ja vuoropuhelu: Some mahdollistaa palautteen antamisen ja saannin nopeasti. Kuinka seurakunnat suhtautuvat rakentavaan / repivään kritiikkiin somessa? Entä virheisiin? Voisiko papin tavata myös henkilökohtaisissa asioissa (hautajaisten, häiden, kasteen järjestelyt, todistukset, jne. ehkä myös "helpommat" hengelliset keskustelut) netissä ja varata sitä varten ajan, ja hoitaa asian muutoin kuin käymällä toimistossa keskiviikona klo 9-12?

• Kaipuu hiljaisuudelle ja offline-elämälle: Se pitää muistaa, että somessa läsnäolo voi aiheuttaa myös rasitusta. Papiston tulee olla mahdollista huolehtia omasta jaksamisestaan: rajat, aika lepoon, offline-hetket.

---

Päätelmä

Erilaiset kokoukset ja niiden pohdinnat siis osoittavat, että sosiaalinen media ei ole – tai pitäisi kai sanoa kirkon kyseessä ollessa: ei pitäisi olla – enää marginaalikysymys papistolle tai hengelliselle työlle, vaan yksi ydinosa nykyistä todellisuutta. Suomen ortodoksisessa kirkossa on jo nyt paljon hyvää: verkkolähetykset, somekanavat ja kirkon sekä vapaaehtoisten tuottama opetusmateriaali. Mutta parantamisen varaakin on – erityisesti sosiaalisissa yhteistyökyvyissä, koko toiminnan synkronoinnissa ja jopa useiden toimijoiden taitotasoissa ja tietysti myös silloin, kun haluamme, että somessa näkyy Kristus ja että kirkon todistus säilyy samalla eheänä, syvänä ja elävänä.

Samoin talous tulee asettamaan rajoja toiminnalle. Papin tapaaminen ”hieman helpommissa kysymyksissä” on halvempaa netissä, kuin että joku joutuu ajamaan sata kilometriä tapaamiseen tai keskusteluun. Kastetta tai häitä ei ole syytä järjestää netin kautta, mutta hengellinen keskustelu (ei silti rippi) kyllä onnistunee.

Kuten sanottu: kun/jos pappi toimii verkossa samasta hengellisestä vakaudesta ja vakaumuksesta käsin kuin kirkossa alttarilla, somestakin voi tulla todistus. Ja jokaisen seurakunnan, jokaisen papin, piispankin, jokaisen henkilön some-sisältöjään tuottaessaan tulee kantaa vastuuta siitä, miten koko ajan pienenvän ortodoksisen kirkon ääni kuuluu maailmassa ja etenkin Suomessa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
(maallikko ja seurakuntalainen)
nettihoukka@gmail.com