Elokuun lopulla kirjoitin blogijutussa ”Autokefalia vai ei – siinäpä kysymys!” Ukrainan varsin kinkkisestä tilanteesta maan ortodoksisen kirkon itsenäistymispuuhissa. Maan presidentin johdolla aloitettiin joku aika sitten kampanja Ukrainan kirkon irtaantumisesta Venäjän kirkon alaisuudesta ja oman autokefalisen, täysin itsenäisen kirkon perustamisesta. Taustalla oli varmasti Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan kapinatila.
Ajatus ei suinkaan ole uusi. Se on ollut ilmassa jo vuosikymmenien tai pitemmänkin ajan, ainakin alkaen Venäjän vallankumouksesta, jolloin Ukraina monen muun valtion kanssa joutui väkipakolla kommunistisen ja kirkkovastaisen, ateistisen Neuvostoliiton osaksi ja kirkollinen elämä maassa ajoittain lähes kuoli. Noihin aikoihin mm. perustettiin UAOK eli Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko vuonna 1921 Kiovassa kirkolliskokouksessa ja sen päämieheksi vihittiin metropoliitta Vasil (Lipkivski). UAOK oli tuolloin täysin itsenäinen eli autokefalinen suhteessa muihin paikalliskirkkoihin. Kirkko sai kuitenkin virallisen autokefaalisen statuksensa vasta muutama vuosi tuon jälkeen, vuonna 1924, kun Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Georgios VII antoi Tomos-asiakirjan Kiovan Rus-Ukrainan metropoliittakunnan (hiippakunnan) uudelleen perustamisesta autokefaalisena kirkkona. Vastuu uuden piispainkokouksen perustamisesta annettiin Varsovan metropoliitta-arkkipiispa Dionisij’lle (Waledinskij). Ukrainahan oli ja on perinteisesti kuulunut Konstantinopolin alaisuuteen kirkkopoliittisessa mielessä jo lähes ”aikojen alusta”.
Venäjän hajoamisen yhteydessä tämä kirkko haki lievempää itsenäisyyttä eli autonomiaa Moskovan patriarkaatilta. Tämän seurauksena neuvostohallitus alkoi sen sijaan vainota kirkkoa ja Venäjän ortodoksinen kirkko myös esti jonkin aikaa UAOK:n sijoittumista sen kirkolliseen jurisdiktioon, alaisuuteen. Sotien välillä UAOK hyväksyttiin Venäjän kirkkoon ja sen sallittiin toimia Ukrainan neuvostotasavallan alueella.
Vuonna 1941 UAOK:n edustajat päättivät pitää Ukrainan kirkon Saksan Ukrainan miehityksen aikanakin kanonisessa yhteydessä Moskovan patriarkaattiin. Arkkipiispa Oleksij (Hromadski) ilmoitti olevansa tämän kirkon metropoliitta, jota harhaanjohtavasti kutsuttiin ”autonomiseksi kirkoksi”.
Lokakuun 8. päivä 1942 arkkipiispa Nikanor ja UAOK:n piispa Mstislav ja autonomisen kirkon metropoliitta Oleksij kirjoittivat liittosopimuksen Svjato-Uspenska Potschajivskan lavrassa yhdistäen nämä kaksi kirkkoa. Saksan miehitysviranomaiset ja autonomisen kirkon nationalistiset piispat saivat metropoliitta Oleksijn kuitenkin perumaan allekirjoituksensa. Metropoliitta Oleksij teloitettiin Voliniassa toukokuun 7. päivänä 1943 UPA-kapinallisten toimesta. (UPA [ukrainaksi: УПА] = Українська Повстанська Армія / Ukraiens’ka Povstans’ka Armija / Ukrainan kapinallisarmeija)
Venäjän ortodoksinen kirkko sai toisen maailmansodan jälkeen yleisen kirkollisen yksinoikeuden Ukrainan neuvostotasavallassakin. Useimmat muista kirkoista pakotettiin neuvostohallinnon toimesta tunnustamaan Venäjän vallankumouksesta henkiin elpynyt Moskovan patriarkaatti ainoana laillisena kirkkona Neuvostoliitossa. Useat syyttivät sitä kuitenkin kommunistisen puolueen marionetiksi, nukketeatteriksi. Moskovan patriarkka Tiihon Moskovalaisen epäilyttävän kuoleman jälkeen nämä autokefaliset kirkot anoivat itsenäisyyttä – asiaa, jota Moskovassa ei siedetty sodan jälkeen, etenkään kun useita Ukrainan ortodoksisen kirkon papiston jäsentä, jotka eivät olleet liittoutuneet Moskovan kanssa, oli paennut Saksaan tai Yhdysvaltoihin. UAOK Ukrainassa likvidoitiin tuolloin neuvostoviranomaisten toimesta Moskovan patriarkaatin avustuksella. Jokainen UAOK:n piispa ja pappi, joka jäi Ukrainaan ja kieltäytyi liittymästä Venäjän kirkkoon teloitettiin tai lähetettiin keskitysleirille.
Kirkko alkoi sen jälkeen toimia pääasiassa ulkomailla ja ulkomailta käsin, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Monenlaisia kuvioita ja sotkuja mahtui tuohonkin aikaan. Saatuaan takaisin valtiollisen tunnustuksen Yhdysvalloilta myöhään 1980-luvulla, kirkkoa johdettiin alkuun ulkomailta käsin patriarkka Mstislavin toimesta ja hänen kuoltuaan vuonna 1993 juuri perustetun ja itsenäiseksi julistautuneen ja myöhemmin paljonkin sekaannusta aiheuttaneen Ukrainan ortodoksisen kirkon – Kiovan patriarkaatin toimesta tapahtumia seuranneen lyhyen yhteisen liiton ajan.
Aikaisemmin useita seurakuntia ulkomailla Ukrainan ulkopuolella Kanadan ja Yhdysvaltojen emigranttiyhteisöissä kuului UAOK:oon, mutta pikku hiljaa useimmat näistä seurakunnista lopulta vaihtoivat jurisdiktiota ja järjestäyivät Kanadan ukrainalaiseen ortodoksiseen kirkkoon tai Yhdysvaltojen ukrainalaiseen ortodoksiseen kirkkoon, jotka molemmat kuitenkin kuuluvat Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen eli jurisdiktioon. Seurakuntia on myös mm. Australiassa ja Iso-Britanniassa. Noista ”emigranttikirkoista”, Yhdysvalloista Pamfilonin arkkipiispa Danielin ja Kanadasta Edmontonin piispa Ilarionin, Konstantinopoli nyt juuri äsken nimitti omiksi eksarkeikseen Kiovaan autokefaliaa valistellessaan.
Varsin sekasotkuinen historia ja oikeastaan siis nykyisyyskin. Lisäksi lähes jokainen taso tulkitsee historiaa ja nykyisyyttä omien lasiensa takaa, oman totuutensa mukaan. Myös Suomesta löytyy monenlaista tulkitsijaa ja yhden jos toisen tason kiihkomielistäkin tukijaa, jotka kaikin tavoin yrittävät sotkea täälläkin jo muutenkin sekavaa soppaa omilla, usein lähes ilmasta tempaistuilla tai muuten tunnepitoisilla ja varsin värittyneillä tai jopa fanaattisilla kommenteillaan.
Mitä nyt Ukrainassa todella tapahtuu, on vielä hämärän peitossa. Se, mikä on tullut selväksi, on, että Ukraina saa autokefalian, mutta millä kokoonpanolla, sitä ei vielä tiedetä. Lokakuussa kokoontuva Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä Synodi päättänee asiasta.
Moskova ja siitä tavalla tai toisella joko taloudellisesti tai historiallis-ideologisesti – toivottavasti ei kuitenkaan henkisesti – riippuvat tasot ovat aloittaneet omat kampanjansa. Serbia – jolla on ”oma lehmä ojassa” – Jerusalem – hieman samoista syistä – ja ”melkein samaan patriarkaattiin” kuuluva, "vanhan vallan" partiarkan johtama Georgia nyt ainakin ovat metropoliitta Ilarionin ohella ilmoittaneet paheksuntansa koko ortodoksisen uskon tuhoamisesta ja kansainvälisen globalisaation lonkeroiden tunkeutumisesta ortodoksisuuteen.
Venäjän kirkon taholta on ilmoitettu, että patriarkka Bartholomeuksen ja hänen kollegojensa toimeenpanema toiminta uhkaa Pyhän Ortodoksisuuden yhtenäisyyttä ja tämän kehityksen valossa patriarkaatti kehottaa Venäjän ulkopuolisten (venäläisten) ortodoksisen kirkon pappeja ja seurakuntia yhdessä muiden paikallisten ortodoksisten kirkkojen kanssa kaksinkertaistamaan pyhät ja hartaat rukoukset rauhaan Ukrainassa. Rauhalla ei ilmeisesti tässä kuitenkaan tarkoiteta esimerkiksi Krimin tai Itä-Ukrainan tilannetta, joten pyrkimys rauhaan lieneen jossain määrin rajoitettua ja muualle suunnattua ja kenties muita, toisenlaisissa sfääreissä liikkuvia tarkoitusperiä palvelevaa.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Ajatus ei suinkaan ole uusi. Se on ollut ilmassa jo vuosikymmenien tai pitemmänkin ajan, ainakin alkaen Venäjän vallankumouksesta, jolloin Ukraina monen muun valtion kanssa joutui väkipakolla kommunistisen ja kirkkovastaisen, ateistisen Neuvostoliiton osaksi ja kirkollinen elämä maassa ajoittain lähes kuoli. Noihin aikoihin mm. perustettiin UAOK eli Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko vuonna 1921 Kiovassa kirkolliskokouksessa ja sen päämieheksi vihittiin metropoliitta Vasil (Lipkivski). UAOK oli tuolloin täysin itsenäinen eli autokefalinen suhteessa muihin paikalliskirkkoihin. Kirkko sai kuitenkin virallisen autokefaalisen statuksensa vasta muutama vuosi tuon jälkeen, vuonna 1924, kun Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Georgios VII antoi Tomos-asiakirjan Kiovan Rus-Ukrainan metropoliittakunnan (hiippakunnan) uudelleen perustamisesta autokefaalisena kirkkona. Vastuu uuden piispainkokouksen perustamisesta annettiin Varsovan metropoliitta-arkkipiispa Dionisij’lle (Waledinskij). Ukrainahan oli ja on perinteisesti kuulunut Konstantinopolin alaisuuteen kirkkopoliittisessa mielessä jo lähes ”aikojen alusta”.
Venäjän hajoamisen yhteydessä tämä kirkko haki lievempää itsenäisyyttä eli autonomiaa Moskovan patriarkaatilta. Tämän seurauksena neuvostohallitus alkoi sen sijaan vainota kirkkoa ja Venäjän ortodoksinen kirkko myös esti jonkin aikaa UAOK:n sijoittumista sen kirkolliseen jurisdiktioon, alaisuuteen. Sotien välillä UAOK hyväksyttiin Venäjän kirkkoon ja sen sallittiin toimia Ukrainan neuvostotasavallan alueella.
Vuonna 1941 UAOK:n edustajat päättivät pitää Ukrainan kirkon Saksan Ukrainan miehityksen aikanakin kanonisessa yhteydessä Moskovan patriarkaattiin. Arkkipiispa Oleksij (Hromadski) ilmoitti olevansa tämän kirkon metropoliitta, jota harhaanjohtavasti kutsuttiin ”autonomiseksi kirkoksi”.
Lokakuun 8. päivä 1942 arkkipiispa Nikanor ja UAOK:n piispa Mstislav ja autonomisen kirkon metropoliitta Oleksij kirjoittivat liittosopimuksen Svjato-Uspenska Potschajivskan lavrassa yhdistäen nämä kaksi kirkkoa. Saksan miehitysviranomaiset ja autonomisen kirkon nationalistiset piispat saivat metropoliitta Oleksijn kuitenkin perumaan allekirjoituksensa. Metropoliitta Oleksij teloitettiin Voliniassa toukokuun 7. päivänä 1943 UPA-kapinallisten toimesta. (UPA [ukrainaksi: УПА] = Українська Повстанська Армія / Ukraiens’ka Povstans’ka Armija / Ukrainan kapinallisarmeija)
Venäjän ortodoksinen kirkko sai toisen maailmansodan jälkeen yleisen kirkollisen yksinoikeuden Ukrainan neuvostotasavallassakin. Useimmat muista kirkoista pakotettiin neuvostohallinnon toimesta tunnustamaan Venäjän vallankumouksesta henkiin elpynyt Moskovan patriarkaatti ainoana laillisena kirkkona Neuvostoliitossa. Useat syyttivät sitä kuitenkin kommunistisen puolueen marionetiksi, nukketeatteriksi. Moskovan patriarkka Tiihon Moskovalaisen epäilyttävän kuoleman jälkeen nämä autokefaliset kirkot anoivat itsenäisyyttä – asiaa, jota Moskovassa ei siedetty sodan jälkeen, etenkään kun useita Ukrainan ortodoksisen kirkon papiston jäsentä, jotka eivät olleet liittoutuneet Moskovan kanssa, oli paennut Saksaan tai Yhdysvaltoihin. UAOK Ukrainassa likvidoitiin tuolloin neuvostoviranomaisten toimesta Moskovan patriarkaatin avustuksella. Jokainen UAOK:n piispa ja pappi, joka jäi Ukrainaan ja kieltäytyi liittymästä Venäjän kirkkoon teloitettiin tai lähetettiin keskitysleirille.
Kirkko alkoi sen jälkeen toimia pääasiassa ulkomailla ja ulkomailta käsin, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Monenlaisia kuvioita ja sotkuja mahtui tuohonkin aikaan. Saatuaan takaisin valtiollisen tunnustuksen Yhdysvalloilta myöhään 1980-luvulla, kirkkoa johdettiin alkuun ulkomailta käsin patriarkka Mstislavin toimesta ja hänen kuoltuaan vuonna 1993 juuri perustetun ja itsenäiseksi julistautuneen ja myöhemmin paljonkin sekaannusta aiheuttaneen Ukrainan ortodoksisen kirkon – Kiovan patriarkaatin toimesta tapahtumia seuranneen lyhyen yhteisen liiton ajan.
Aikaisemmin useita seurakuntia ulkomailla Ukrainan ulkopuolella Kanadan ja Yhdysvaltojen emigranttiyhteisöissä kuului UAOK:oon, mutta pikku hiljaa useimmat näistä seurakunnista lopulta vaihtoivat jurisdiktiota ja järjestäyivät Kanadan ukrainalaiseen ortodoksiseen kirkkoon tai Yhdysvaltojen ukrainalaiseen ortodoksiseen kirkkoon, jotka molemmat kuitenkin kuuluvat Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen eli jurisdiktioon. Seurakuntia on myös mm. Australiassa ja Iso-Britanniassa. Noista ”emigranttikirkoista”, Yhdysvalloista Pamfilonin arkkipiispa Danielin ja Kanadasta Edmontonin piispa Ilarionin, Konstantinopoli nyt juuri äsken nimitti omiksi eksarkeikseen Kiovaan autokefaliaa valistellessaan.
Varsin sekasotkuinen historia ja oikeastaan siis nykyisyyskin. Lisäksi lähes jokainen taso tulkitsee historiaa ja nykyisyyttä omien lasiensa takaa, oman totuutensa mukaan. Myös Suomesta löytyy monenlaista tulkitsijaa ja yhden jos toisen tason kiihkomielistäkin tukijaa, jotka kaikin tavoin yrittävät sotkea täälläkin jo muutenkin sekavaa soppaa omilla, usein lähes ilmasta tempaistuilla tai muuten tunnepitoisilla ja varsin värittyneillä tai jopa fanaattisilla kommenteillaan.
Mitä nyt Ukrainassa todella tapahtuu, on vielä hämärän peitossa. Se, mikä on tullut selväksi, on, että Ukraina saa autokefalian, mutta millä kokoonpanolla, sitä ei vielä tiedetä. Lokakuussa kokoontuva Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä Synodi päättänee asiasta.
Moskova ja siitä tavalla tai toisella joko taloudellisesti tai historiallis-ideologisesti – toivottavasti ei kuitenkaan henkisesti – riippuvat tasot ovat aloittaneet omat kampanjansa. Serbia – jolla on ”oma lehmä ojassa” – Jerusalem – hieman samoista syistä – ja ”melkein samaan patriarkaattiin” kuuluva, "vanhan vallan" partiarkan johtama Georgia nyt ainakin ovat metropoliitta Ilarionin ohella ilmoittaneet paheksuntansa koko ortodoksisen uskon tuhoamisesta ja kansainvälisen globalisaation lonkeroiden tunkeutumisesta ortodoksisuuteen.
Venäjän kirkon taholta on ilmoitettu, että patriarkka Bartholomeuksen ja hänen kollegojensa toimeenpanema toiminta uhkaa Pyhän Ortodoksisuuden yhtenäisyyttä ja tämän kehityksen valossa patriarkaatti kehottaa Venäjän ulkopuolisten (venäläisten) ortodoksisen kirkon pappeja ja seurakuntia yhdessä muiden paikallisten ortodoksisten kirkkojen kanssa kaksinkertaistamaan pyhät ja hartaat rukoukset rauhaan Ukrainassa. Rauhalla ei ilmeisesti tässä kuitenkaan tarkoiteta esimerkiksi Krimin tai Itä-Ukrainan tilannetta, joten pyrkimys rauhaan lieneen jossain määrin rajoitettua ja muualle suunnattua ja kenties muita, toisenlaisissa sfääreissä liikkuvia tarkoitusperiä palvelevaa.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti