12.1.26

Jääkö ortodoksinen lapsi yhteisen katsomusaineen jalkoihin?

 

Ortodoksisen papin ns. koruristejä, joiden saaminen ja oikeus kantaa
sellaista edellyttää pitempää kirkollista palvelusta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen) 

Vähemmistöryhmää puolustavasta poliittisesta puolueesta lähtöisin olevan opetusministeri Anders Adlercreutzin (rkp) esille nostama ajatus yhteisestä katsomusaineesta on herättänyt vilkasta keskustelua. Puhe yhdenvertaisuudesta kuulostaa hyvältä, mutta juuri vähemmistöjen näkökulmasta on syytä kysyä, mitä yhdenvertaisuus tässä tarkoittaa. Tarkoittaako se todellista tilaa olla oma itsensä vai enemmistön tai vallalla olevan maailmankuvan kehykseen sulauttamista? Kun katsoo aikaa ja maailman tapahtumia tänään hieman laajemmin, asia tuollaisesta maailmankuvasta puistattaa.

Ortodoksit ovat Suomessa pieni mutta historiallisesti merkittävä vähemmistö. Ortodoksinen uskonnonopetus on ollut osa suomalaista koululaitosta yli sadan vuoden ajan. Se ei ole sattuma eikä etuoikeus, vaan tunnustus siitä, että Suomi on kotimaa myös niille, jotka eivät kuulu enemmistökirkkoon. Oman uskonnon opetus ei ole uskonnonharjoittamista, vaan kasvatusta, jossa lapsi saa turvallisessa ympäristössä jäsentää omaa identiteettiään ja kulttuurista perintöään. Olisi voinut olettaa, että itsekin vähemmistöön kuuluva opetusministeri olisi tuon asian sisäistänyt.

Keskustelussa unohtuu usein, ettei yhteinen katsomusaine tapahdu tyhjiössä. Sen taustalla näkyy myös sukupolvien välinen jännite. Monet päätöksentekijät ja mielipidevaikuttajat edustavat sukupolvea, joka on etääntynyt kristinuskosta tai suhtautuu uskontoihin lähinnä ongelmana. Samalla useat tutkimukset ja koulujen arki osoittavat, että nuoret ovat aiempaa avoimempia ja kiinnostuneempia perinteisistä uskonnoista, myös ortodoksisuudesta. Tämä kiinnostus ei synny abstraktista yleiskeskustelusta eri katsomuksista, vaan konkreettisesta, täsmällisestä ja juurtuneesta tiedosta.

Opetushallituksen laaja asiantuntijatyö päätyi keväällä 2025 siihen, että yhteiseen oppiaineeseen siirtymisessä on enemmän ongelmia kuin hyötyjä, erityisesti vähemmistöjen kannalta. Tämä ei ole mielipide vaan asiantuntijoiden johtopäätös. Jos tästä huolimatta edetään, kyse ei ole enää tiedolla johtamisesta vaan ideologisesta ja poliittisesta valinnasta, jossa uskonnon merkitys typistyy yleiseksi, usein sisällöltään ohueksi puheeksi.

Ortodoksiselle lapselle oman uskonnon opetus ei ole vain tiedon välittämistä. Se on viesti hyväksynnästä: sinun taustasi, sinun kirkkosi ja tapasi kuuluvat tähän maahan, ovat jopa osa maamme historiaa. Kun tämä tila kavennetaan, lapsi jää helposti kahden tulen väliin. Kotona eletään yhtä traditiota, koulussa katsomusta käsitellään yleisellä ja väistämättä pinnallisella tasolla. Syvällinen ymmärrys omasta uskonnosta jää syntymättä, eikä se rakenna dialogia vaan juurettomuutta.

Usein väitetään, että yhteinen katsomusaine lisäisi ymmärrystä eri katsomusten välillä. Todellisuudessa aito dialogi edellyttää, että keskustelijoilla on jotain, mistä keskustella. Oman tradition tunteminen ei ole este kohtaamiselle, vaan sen edellytys. Ortodoksinen uskonnonopetus antaa lapselle kielen, käsitteet ja historiallisen ymmärryksen, joiden varassa hän voi kohdata toisia avoimesti ja tasavertaisesti.

Kysymys ei ole vain ortodokseista. Sama koskee muslimeja, juutalaisia, katolilaisia ja myös uskonnottomia. Vähemmistöjen oikeudet mitataan juuri silloin, kun ne ovat hankalia tai vaativat järjestelyjä ja etenkin rahaa. Jos yhteinen katsomusaine johtaa siihen, että vähemmistöjen ääni hiljenee ja identiteetti ohenee yhdeksi luvuksi oppikirjassa, yhdenvertaisuudesta jää jäljelle vain sana.

Todellinen yhdenvertaisuus ei synny poistamalla eroja, vaan tunnustamalla ne. Kun nuorilla on aitoa kiinnostusta uskontoihin, sitä tulisi tukea täsmällisellä ja asiantuntevalla opetuksella, ei korvata yleisellä ja sisällöltään kevyellä katsomuspuheella. Ortodoksisen uskonnon opetuksen puolustaminen ei ole menneisyyteen takertumista, vaan tulevaisuuden rakentamista yhteiskunnassa, jossa moninaisuus ja uskonnollinen lukutaito ovat pysyviä tarpeita.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

 

Ei kommentteja: