Elämässämme tapahtuu lakkaamatta odottamattomia asioita

 

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luin juuri vanhus Emilianos Simonopetralaisen ajatuksia siitä, kuinka elämässämme tapahtuu lakkaamatta odottamattomia asioita. Se pysäytti minut heti. Ei siksi, että ajatus olisi ollut minulle aivan uusi, vaan siksi, että se kosketti minua hyvin henkilökohtaisesti. Tunnistin siitä omaa elämääni, omia pelkojani, omia pettymyksiäni ja myös omaa haparoivaa yritystäni oppia ottamaan vastaan sellaista, mitä en koskaan olisi itse valinnut.

Minunkin elämässäni on tapahtunut paljon sellaista, mitä olen pitänyt odottamattomana. Olen ajatellut olevani terve mies, tai ainakin kohtuullisen terve. Silti olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa sairaus on tullut osaksi arkeani niin vakavasti, että suuri leikkaus näyttää välttämättömältä. Juuri siinä kohtaa oma sisimpäni pysähtyy. Jos olisin elänyt huolimattomasti, välinpitämättömästi tai omaa hyvinvointiani halveksien, en ehkä kokisi tätä samalla tavalla. Mutta kun olen kuvitellut eläväni ainakin jollakin tavoin järkevästi ja terveyttä ajatellen kohtuullisen hyvin, yllätys on ollut suuri.

Silloin oma tahtoni ja todellisuus menevät solmuun. Minä olin ajatellut elämäni kulkevan yhteen suuntaan, mutta se alkaakin yhtäkkiä kulkea toiseen. Tulevaisuus näyttää alkuun pelottavalta, vaikka samalla tiedän, ettei kaikki ehkä lopulta ole niin synkkää kuin ensimmäisessä pelossa näyttää. Silti tämä törmäys todellisuuden kanssa on todellinen. Se on kohtaaminen oman rajallisuuden kanssa. Se on myös kohtaaminen sen kanssa, etten minä hallitse elämääni niin paljon kuin mielelläni kuvittelen.

Juuri tässä vanhus Emilianos Simonopetralaisen sanat alkavat avautua minulle. Se, mitä kutsun odottamattomaksi, on usein jotakin sellaista, joka sotii omaa tahtoani, toiveitani ja suunnitelmiani vastaan. En oikeastaan ylläty vain tapahtumista. Yllätyn siitä, että elämä ei tottele minua.

Tämä on aikojen saatossa näkynyt toki sairauden lisäksi monessa muussakin. Ihminen etsiytyy johonkin elämäntilanteeseen toivoen löytävänsä jotakin suurempaa, kirkkaampaa ja merkityksellisempää, mutta kohtaakin vaikeuksia, pettymyksiä ja joskus vaikeita ihmisiä. Se tuntuu odottamattomalta. Ihminen rakentaa jotakin hyvällä mielellä ja vilpittömästi, mutta huomaa myöhemmin tehneensä suuren virheen. Sekin tuntuu odottamattomalta. Joku toinen lähestyy meitä tietyin oletuksin, ehkä kuvitellen tuntevansa meidät jo valmiiksi, mutta huomaa pian, että meissä onkin jotakin aivan muuta kuin hän odotti. Ja toisinaan käy niinkin päin, että minä itse lähestyn toista ihmistä tietyin ennakko-oletuksin, kuvittelen tietäväni, millainen hän on, mutta huomaan pian erehtyneeni. Silloin odottamattomuus ei paljastakaan vain toista, vaan myös minun oman katseeni rajallisuuden.

Tällaisia tilanteita tulee eteeni jatkuvasti. Niitä ei voi estää, eikä niitä voi järjestää pois elämästä. Vaikka kuinka yrittäisin elää viisaasti, vastuullisesti ja oikein, se ei tuo minulle sellaista lupausta, että saisin kulkea ilman haavoja, murheita tai hämmennystä. Tämä on ollut minulle vaikea hyväksyä. Jossakin syvällä minussa on elänyt ajatus, että jos yritän elää kunnolla, elämäkin kulkisi edes suurin piirtein hallitusti. Mutta niin ei ole.

Olen huomannut, että juuri tuo sisäinen vastarinta tekee monesta asiasta raskaamman kuin itse tapahtuma. Sairaus on raskas. Epätietoisuus on raskas. Ja leikkaus tulee olemaan raskas. Mutta niiden lisäksi raskasta on myös oma sisäinen kamppailuni. Minun on vaikea hyväksyä sitä, etten voi määrätä tahtia, etten voi jatkaa kuten ennen, etten voi aina olla sellainen kuin olin tottunut olemaan. Vielä vaikeampaa on hyväksyä se, ettei elämä anna minulle selitystä silloin, kun minä sitä pyydän.

Minusta ei ole ollut sellaiseksi ihmiseksi, joka sanoisi heti sydämestään: tapahtukoon Sinun tahtosi. Sanat kyllä tunnen, mutta niiden todeksi eläminen on paljon vaikeampaa. Kun koettelemus tulee lähelle omaa ihoa, se ei jää enää hengelliseksi ajatukseksi. Se käy luonnolle. Se koskee pelkoa, turvattomuutta, ylpeyttä, tottumuksia ja kaikkea sitä, mitä ihminen kantaa sisällään. Minulle tämä kaikki on ollut juuri sitä. Se ei ole ollut jalostunutta tyyneyttä eikä valmista luottamusta, vaan opettelua, joka on tapahtunut osin vastentahtoisesti ja joskus hammasta purren.

Minun on pitänyt opetella, etten järkkyisi joka kerta täysin. Minun on pitänyt opetella kantamaan sitä, mikä tulee kannettavaksi. Minun on pitänyt opetella odottamaan, ettei kaikki mene suunnitelmieni mukaan. Se ei ole helppoa. Se vaatii paljon. Joinakin hetkinä se tuntuu vaativan liikaakin. Ehkä juuri siinä kohtaa huomaan, ettei hengellinen elämä ole sitä, että kaikki sisäiset reaktiot katoaisivat, vaan sitä, että niiden keskelläkin yrittää jäädä Jumalan eteen eikä pakene pois.

Aikoja sitten tuli eteeni eläköityminen. Sitäkin pidin jollakin tavoin vapautena. Ajattelin, että nyt avautuu aikaa, tilaa ja mahdollisuuksia tehdä kaikkea sitä, mikä on aiemmin jäänyt syrjään. Mutta ei sekään mennyt niin kuin olin kuvitellut. Eläke ei poistanut elämän keskeneräisyyttä. Se ei vienyt pois ihmisyyden haurautta. Se ei tehnyt minusta huolettomampaa eikä automaattisesti tyytyväisempää. Sekin toi mukanaan omanlaisensa yllätyksen. Ihminen kuvittelee saavansa yhden asian, mutta saakin sen mukana jotakin aivan muuta.

Tiesin toki vanhenevani. Tiesin myös, että vanhuuteen kuuluu sairauksia, vaivoja, luopumista ja rajojen kaventumista. Mutta tieto ei ole sama asia kuin kohtaaminen. Asiat voivat olla periaatteessa tuttuja ja silti tulla omalle kohdalle täysin yllättävinä. Niin on käynyt minullekin. Vaikka olen tiennyt tämän kaiken olevan osa ihmiselämää, silti kun ne ovat tulleet lähelle, ne ovat tuntuneet odottamattomilta. Ihminen ei oikeastaan koskaan totu etukäteen siihen, että omat voimat vähenevät, oma varmuus murenee ja oma elämä muuttuu.

Ehkä kaikkein vaikeinta ei kuitenkaan ole itse kärsimys, vaan se, miten helposti sen keskellä alkaa synnyttää syyllisyyttä. En aina osaa kohdata epäonnistumisia ja koettelemuksia oikein. Liian helposti alan kysyä, mitä olen tehnyt väärin, miksi en ole osannut paremmin, miksi en ole ollut vahvempi, viisaampi tai hengellisesti kypsempi. Sen sijaan että pysähtyisin Jumalan eteen köyhänä ja avuttomana, alan helposti soimata itseäni. Se ei tuo rauhaa. Se tuo vain lisää raskautta.

Vasta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei jokaiseen koettelemukseen pidä vastata syyllisyydellä. Kaikki kärsimys ei ole rangaistusta. Kaikki vastoinkäyminen ei ole merkki siitä, että ihminen olisi epäonnistunut. Joskus se on yksinkertaisesti elämää tässä särkyneessä maailmassa. Joskus se on muistutus siitä, ettemme ole täällä pysyvästi. Joskus se on kutsu luopua siitä harhasta, että voisimme rakentaa turvamme omaan voimaamme, terveyteemme, suunnitelmiimme tai onnistumiseemme.

Sävyisyys, josta vanhus Emilianos puhuu, ei minulle tarkoita tunteetonta alistumista tai sitä, ettei mikään enää sattuisi. Pikemminkin se alkaa näyttäytyä hitaana suostumisena siihen, että Jumala on Jumala ja minä olen ihminen. Se on suostumista siihen, että elämässä on sellaista, mitä en valitse, mutta jonka keskellä voin silti yrittää olla katkeroitumatta. Se on sitä, etten tee jokaisesta vastoinkäymisestä vihollista, vaikka en osaisikaan ottaa sitä heti vastaan kiitollisena. Joskus sävyisyys alkaa ehkä niinkin pienestä asiasta, että lakkaa taistelemasta todellisuutta vastaan ja sanoo edes hiljaa: tämäkin on nyt kannettava.

Ortodoksisessa hengellisessä elämässä puhutaan paljon nöyryydestä. Usein ajattelen sitä hyveenä, jota pitäisi jotenkin harjoittaa tietoisesti. Mutta toisinaan elämä opettaa nöyryyttä toisella tavalla. Se riisuu. Se pysäyttää. Se näyttää, etten jaksa, etten osaa enkä hallitse. Juuri sellainen kokemus voi olla hengellisesti hedelmällinen, vaikka se tuntuu hetken aikaa vain raskaalta ja pimeältä. Silloin en enää seiso Jumalan edessä onnistumiseni varassa, vaan tarpeeni varassa.

Ehkä juuri siinä on myös lohdutuksen paikka. Jumala ei odota minulta täydellistä tyyneyttä, ennen kuin hän tulee lähelle. Hän ei vaadi minulta valmista pyhyyttä, ennen kuin hän armahtaa. Hän kohtaa minut myös silloin, kun olen hämmentynyt, pettynyt, väsynyt ja peloissani. Hän kohtaa minut myös silloin, kun rukoukseni on rikkonainen eikä mieleni löydä oikeita sanoja. Ehkä tärkeintä ei olekaan se, osaanko ottaa kaiken vastaan oikealla tavalla, vaan se, etten sulje sydäntäni häneltä, joka on läsnä myös odottamattomassa.

Kun nyt ajattelen omaa matkaani sairauden, tulevan leikkauksen, vanhenemisen ja muiden elämän yllättävien käänteiden keskellä, en voi sanoa oppineeni tätä kaikkea täydellisesti. En osaa vieläkään ottaa kaikkea vastaan rauhallisesti. En ymmärrä vieläkään aina, miksi jokin tapahtuu. Enkä pääse aina ensimmäisestä pelosta tai pettymyksestä nopeasti eteenpäin. Mutta ehkä jotakin on silti muuttunut. Ainakin sen olen alkanut nähdä, etteivät odottamattomat asiat välttämättä ole este hengelliselle elämälle. Päinvastoin - joskus ne ovat juuri se paikka, jossa hengellinen elämä alkaa paljastua kaikkein todellisimpana.

Sillä niin kauan, kuin kaikki käy oman tahtoni mukaan, minun on helppo kuvitella luottavani Jumalaan. Mutta vasta silloin, kun oma tahtoni murtuu todellisuuden edessä, paljastuu, mihin sydämeni oikeastaan nojaa. Ja ehkä juuri siinä alkaa hiljainen, kivulias mutta todellinen oppi: elämä ei ole minun hallinnassani, mutta se ei silti ole vailla Jumalaa.

Odottamattomat asiat tulevat edelleen. Niitä ei voi estää. Mutta ehkä niiden keskellä voi vähitellen oppia jotakin sellaista, mitä ilman ihminen jää hengellisesti pinnalliseksi. Ehkä voi oppia sävyisyyttä. Ehkä voi oppia kärsivällisyyttä. Ehkä voi oppia jättämään jotakin omasta tahdostaan Jumalan käsiin. Ja ehkä voi lopulta, edes hetkittäin, sanoa ilman katkeruutta: kiitetty olkoon Herran nimi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
-----

Yllä olevassa kuvassa oleva Hellyyden Jumalanäidin ikoni on tullut matkaani Ateenasta vuonna 2000, jolloin elin Kreikassa. Rukousnurkassani sen yhteyteen on vuosien varrella liittynyt myös yllättäviä esineitä oman taipaleeni varrelta: ortodoksinen rukousnauha Athokselta, käsiristi Romaniasta, vanhauskoisten lestovka sekä katolinen kaularisti. Ne kertovat kukin omalla tavallaan tästä monipolvisesta matkastani moniulotteisessa maailmassa. Ne tuntuvat myös odottavan jotakin, aivan kuten ihminen itsekin usein elämänsä keskellä odottaa, kyselee ja etsii. Ehkä jollain tavoin puhuttelevin niistä on Romaniasta ystävältäni saama käsiristi, jota minä maallikkona voinen käyttää vasta kuolemani jälkeen, arkussa. Sekin muistuttaa hiljaisesti siitä, että elämä, kuolema ja toivo kulkevat tässä maailmassa rinnakkain.

HAP