Talvi ja tylsyys väistyvät – vai siirtyvätkö ne vain

Se tulee kuin kevätesikot alkavan kevään ja kesän merkkinä tienpientareille. Sen tulemisen voi jo pitkällä kokemuksella melkein ennustaa, jos ei nyt ihan päivälleen, niin melkein viikolleen. Väsymisen itseensä ja siinä ohessa varmaan jonkin verran myös kanssakulkijoihinsa.

Jos nyt yhtään osaan diagnostisoida muita, epäilen, etten ole yksin noissa tuntemuksissani. Monen ihmisen somepäivityksistä on mahdollisesti rivien välistä luettavissa samanlaisia tuntemuksia, joita itsekin näihin aikoihin tunnen.

Muutamat asiat itsessäni ja ympäristössäni ja jopa jotkut ihmiset ärsyttävät, saavat huonolle tuulelle ja mieli tekee karsia tai heittää ne kokonaan pois omasta elämästä, elinpiiristä ja suhdetoiminnasta. Siinä, kun itselläni alkaa olla ilo alkamassa ihanan kesän ja liikkumisen, matkustelun odotuksessa ja toteutuksessa, niin joillakin meistä joku kumman katkera myrkky on saavuttanut melkein lakipisteensä myrkkyrauhasessamme ja suusta tai ehkä oikeammin sormenpäistä tuo myrkky ja katkeruus jopa viha virtaa näppäimien kautta tietokoneen tai mobiilin ruudulle ja siitä kaikkialle maailmaan. Ole siinä sitten itse iloinen!

Monesti oma suojautumiskeino tuossa tilanteessa on vetäytyminen, vauhdin hiljentäminen ja hyvistä sekä iloisista asioista nauttiminen. Se edellyttää kuitenkin usein itseltäni joitain sellaisia toimia, jotka eivät välttämättä ole itselleni tyypillisiä tällaisena ”sosiaalisena eläimenä”.

Kuinkahan monena vuonna olenkaan tehnyt päätöksen vähentää tai jopa lopettaa somessa touhuamisen. Joskus olen jopa lopettanut joitain sivustoja ärsytyksen saavuttaessa lakipisteensä, mutta kohta taas joko avannut entisen tai luonut uuden sivuston. Enää en tee noin!

Olen myös lukuisia kertoja pohtinut syitä tällaiseen käyttäytymiseeni. Varmasti oleellisin syy on jossain geeneissä ja perimässä, mutta näin eläkkeelle siirryttyäni melkein kymmenen vuotta sitten, yhdeksi tärkeäksi syyksi on varmaan noussut myös turhautuminen, hölmö joutenolo talviaikaan ja saamattomuus omissa asioissa. Talvella ei ole riittävästi tai sitten oikeaa tekemistä, joka torjuisi tuon joutilaisuuden ja siitä aiheutuneen turhautumisen.

Kesällä liikun paljon matkailuautolla tai muutenkin. Silloin on usein niin, ettei seuraavaa päivää tiedä, millainen se on, missä silloin olen ja mitä teen. Ja sitä tekemistä riittää, jos vain voimia riittää. On nähtävää, koettavaa, kuvattavaa, kirjoitettavaa joka lähtöön. Tuo aika on täysin erilaista kuin unelias, laiska ja joissain asioissa passiivisen olemisen talviuniaika, aika, jolloin saattaa mennä pari tai kolmekin päivää, etten saa edes pyjamaa pois päältäni koko päivänä. Kertaluontoisena tuollainen on mukavaa, mutta jos se toistuu liian usein, siitä häviää pian mukavuus.

Tänä keväänä olen jo nyt tehnyt paljon sellaista, joka on avannut aivojen tukoksia, lisännyt mielihyvää ja tuonut mukanaan mukavia tunteita. Niin yllättävää kuin se onkin – etenkin heille, jotka minut tuntevat paremmin – olen saanut noita tunteita siivoamisestakin. En ole koskaan pitänyt siivoamisesta ja siksi minulla on oma siivooja, jota tosin nimitän mieluummin mielenterveyshoitajakseni. Hän on tehnyt tuota arvokasta työtään minua auttaen jo vuosikausia. Tänä keväänä pyysin häntä avukseni siivoamaan joitain kotini kohteita, joita ei ole liikutettu sitten viiteen tai kymmeneen vuoteen.

Minulla on kodissani yksi tai ehkä rehellisesti sanottuna noin parinkymmenen kaapin joukossa useampi kaappi, joka on tarkoitettu niille asioille, esineille, jotka pitää saada piiloon, kun joku tulee kylään tai joita en vain sillä hetkellä halua katsella tai pohtia niille oikeaa sijoituspaikkaa. Usein ne esineet sitten pesiytyvät kummasti siihen kaappiin. Kaappien lisäksi samanlainen paikka on eteisen kirjahyllyn päällinen, jossa ovat vuosikausia olleet mm. joskus 1980-luvulla käyttämäni merikortit, lehtileikkeet ja vino pino monenlaisia muita esineitä. Paikkaa on hyvä ystäväni ja entinen työtoverini ja entinen työpaikkani työturvallisuusvastaava nimittänyt turvallisuusuhaksi romahtamisvaaran vuoksi.

Tämä keväänä – tässä äskettäin – pyysin mielenterveyshoitajasiivoojaani auttamaan muutaman tällaisen kohteen putsaamisessa. Näin sitten selkiintyi eteisen kirjahyllyn päällinen, jääkaapin viereinen korkea kaappi ja pari pienempää keittiön kaappia. Kirjahyllyn päällä ovat nyt kauniit maljakkoni – joita löytyikin runsaasti – kuparipannuni ja isäni perintönä minulle kulkeutuneet kaupan kuparipunnukset.

Jääkaapin viereisestä kaapista löytyvät nyt kaikki kauniit vierasastiani, säilytysrasiat ja viinavarastoni, joka olikin kohtuullinen – siis juomatonta materiaalia oli ilahduttavan runsaasti. Tosin onkohan joku jo mennyt ihan piloille asti – mene ja tiedä. Pitäisiköhän se testata!

Siivotut kaapit ja kirjahyllyn päällinen ovat nyt kunnossa, mutta mitä teen niille suurelle määrälle tavaroita, jotka nostimme sieltä keittiön pöydälle ja muualle kotini pöydille. Mihin minä ne nyt panen?

Taidan tästä lähteä ajelemaan matkailuautolla, jos vaikka asia siellä selviäisi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Muistot palasivat mieleeni

Vapun edellä tapahtui Mikkelissä pieni epämiellyttävä episodi, joka palautti monenlaisia muistoja mieleeni. Osa surullisia muistoja.

Kun olin pieni – se oli joskus 1950-luvulla – ja elin Pohjois-Karjalassa pienessä Tuupovaaran kirkonkylässä, sodan jälkeen sinne muuttaneen isäni perustamassa perheessä. Isä oli ollut sodassa ja tullut sitten evakkona paikkakunnalle, löysi sieltä sotalesken vaimokseen ja perusti sekä perheen, että K-kaupan keskelle kirkonkylää.

Sodan jälkeinen aika – muutama vuosi sodan päättymisestä ja melko katkerasta rauhasta – oli monelle vaikeaa aikaa. Omaisuus oli jäänyt suureksi osaksi Neuvostoliiton valloittamalle alueelle, sodassa oli kaatunut läheisiä ihmisiä – isiä, poikia myös naispuolisia joko lottina tai siviileinä pommituksissa tai muissa kahakoissa. Oli puutetta, köyhyyttä, sotatraumoja ja vaikka mitä

Itse synnyin noin viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen ja ensimuistot tuolta varhaiselta lapsuuden ajalta ovat kuitenkin jokseenkin hyviä. Isäni pärjäsi hyvin kauppiaana, minulla oli heti sodan jälkeen syntynyt isoveli ja viisi vuotta jälkeeni syntynyt pikkuveli. Vaikka kaupassa oli kiireitä molemmilla vanhemmilla, yhteistäkin aikaa oli joskus. Kävimme isän kanssa kalallakin, verkkoja pyytämässä ja onkimassa.

Osin meitä hoitivat kotiapulaiset, jotka tekivät ruuan ja siivosivat talossa, mutta merkittävin ihminen vanhempien lisäksi oli mummo – Iida Maria – äidin äiti. Hän eli osin halvaantuneena kanssamme pitkiäkin aikoja, vaikka mummon oma mökki oli melko lähellä ja hän asui siellä joskus, kun oli paremmassa kunnossa. Menetin mummon noin kahdeksanvuotiaana ja se oli kova paikka pikkupojalle monella tapaa.

Varmaan se oli joskus noihin samoihin aikoihin, kun kuulin ensi kertaa minua nimitettävän nimellä, jota en ymmärtänyt. Sanoivat minua "ryssäksi". Kun kysyin asiaa vanhemmilta he joko (äiti) vaikenivat ja sanoivat, etten välittäisi tai (isä) vain hymähtivät asialle. Myöhemmin joku selitti minulle, että sillä tarkoitetaan ”ryssänuskoisia” eli ortodokseja.

No – ei tuo ortodoksisuuskaan ollut niin vahvasti minuun vielä juurtunut, sillä kylällä ei ollut omaa ortodoksista kirkkoa ja maailman tärkeimmät ihmiset – äiti ja mummo – olivat luterilaisia. Mummo veisasi virsiä, vaikkei kai kovin kiihkouskovainen ollutkaan. Niin – ja kävimme joskus myös luterilaisessa kirkossa – se oli isän osalta kylän kauppiaana varmaan eräänlainen sosiaalinen pakko tuohon aikaan.

Aina kun kylällä vieraili – yleensä kansakoululla – ortodoksinen pappi. Olimme siellä mahdollisuuksien mukaan. Tosin silloin ei ollut papeilla omia mersuja ja bemareita, vaan he liikkuivat viitta päällä ja risti kaulassa harvakseltaan kulkevilla linja-autoilla. Meidän pappimme asui Ilomantsissa ja sinne oli melko pitkä ja mutkainen matka. Monesti papin piti yöpyä tällaisella matkalla jossakin ortodoksisessa perheessä. Kasteet, vihkimiset ja hautajaiset tapahtuivat aina pienellä viiveellä, muut kirkolliset toimitukset usein vielä pitemmällä.

Suurin osa kyläläisistä oli luterilaisia, meitä ortodokseja oli kyllä nykyiseen verrattuna enemmän, sillä kylällä ja ympäristössä asui evakkoja. Kaikki kumminikin olivat kylältä – yksi, Andreas (Antti), maineikasta Vornasten sukua ja toinen Erkki ja Eeva, toisesta maineikkaasta suvusta, Karhapäistä. Niin ja kolmas kummi oli Karttusen Pekka.

Kummius silloin oli aika erilaista ja koko ajan se on muuttunut ehkä ohuemmaksi ja ohuemmaksi nykypäivään tultaessa. Silti pidimme melko tiivistä yhteyttä kummeihin ja kummit meihin, yhden kummin pojista yksi oli samanikäinen ja siksi tunsimme toisemme hyvin koulusta ja vapaa-ajaltakin. Toinen kummi teki minulle kerran veikkausrivin – 1x2 – ja voitin sillä 11 oikein ja ostin itselleni polkupyörän. Tältä kummilta minulla on vielä tallella hänen jostain uuden rajan takaa sodan jaloista tuomansa pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän ikoni – pyhän, jonka muistolle isäni synnyinpaikan ortodoksinen kirkko oli pyhitetty Korpiselässä.

Tällaisessa ympäristössä siis tämä pikkuinen ”ryssänpentu” kasvoi ja meni sitten aikanaan oppikouluun lähikaupunkiin Joensuuhun, sen mainekkaaseen Joensuun lyseoon, josta sitten aikanaan pääsi ylioppilaaksikin. Tuo oppikouluvaihe kasvatti eniten minun ortodoksista luonnettani ja identiteettiäni.

Syyt kasvuun löytyvät kahdelta taholta, hyvistä opettajista ja huonoista opettajista. Minulle oli ”siunaantunut” ortodoksisen uskonnon opettajiksi maineikkaita nimiä: isä Olavi Jokio ja sittemmin Aamun Koiton päätoimittajankin tutuksi tullut Irja Laine, jotka kauniilla ja tehokkaalla tavalla opettivat meitä ortodokseja joko lyseon kirjoja täynnä olevassa ahtaassa, mutta niin arvoituksellisessa ja mystisessä kirjastossa tai sitten karsserissa, joiden olemassa olosta ei nykynuorilla ole mitään käsitystä. Se oli eräänlainen oppikoulun putka, jonne joutui tarpeeksi paha poika – sillä Joensuun lyseo oli poikalyseo.

Kun mainitsin äsken identiteettini vahvistajaksi myös huonot opettajat, sellainenkin minulta löytyi. Tämän monivuotisen, epäpätevän sijaisopettajan ortodoksinen puoliso oli joitain vuosia sitten karannut kotiapulaisensa kanssa toiselle paikkakunnalle ja jätti vaimon perheineen Joensuuhun. Tuosta suivaantuneena opettaja kantoi sitten kaiketi kaunaa kaikille ortodokseille ja minäkin sain sen osaltani nahoissani tuntea.

Siihen aikaan ortodoksisina kirkkopyhinä – jos meni kirkkoon jumalanpalvelukseen – sai koulupäivän vapaaksi, eikä siitä tullut mitään seuraamuksia. Minä pinkona ahkeroijana en yleensä jäänyt pois koulusta ja istuin kiltisti tunnilla, jolloin tämä opettaja kovaan ääneen kaikkien kuullen luokassa morkkasi minua, että täällä se ryssä istuu tunnilla, vaikka voisi olla poissakin.

Kiitos tämä opettaja – sinun ansiostasi minulle kasvoi vahva ortodoksinen identiteetti, joka on kantanut tuosta tapahtumasta jo noin kuusikymmentä vuotta edelleenkin.

Nämä ajatukset palasivat osin mieleeni, kun nykyisen seurakuntamme kanttori kirjoitti Facebookin sivulla, että hänen viedessään kaupungin kirjastoon seurakunnan kuorojen konsertin ilmoitusta, asiakaspalvelussa ollut kirjastovirkailija torjuin sen ja sanoi, ettei uskonnollisten tapahtumien ilmoituksia julkaista kirjaston ilmoitustaululla. Suutuin tuon luettuani ja otin yhteyden mm. kirjastonjohtajaan, jolta tulikin sitten seuraavana aamuna pahoitteleva viesti, ettei virkailija ollut tiennyt kirjaston käytäntöjä ja konsertti-ilmoitus sittemmin otettiin vastaan. Mutta vahinko ehti jo tapahtua.

Itse koen tällaisen melko vahvasti syrjivänä ja ennakkoluulona omaa uskontoani kohtaan. Katson, että julkisin verovaroin toimivan kirjaston pitää tuoda toiminnassaan esille koko kaupungin, kaikkien sen ihmisten ja erilaisten kulttuurien asioita. Ja onhan ortodoksinen kirkko sentään Suomen toinen virallinen kansallinen kirkkomme – ei siis ihan mikä tahansa uskonto tai kirkko kaupungissamme eikä maassamme, maailmanlaajuisesti nyt puhumattakaan.

Toiminta ei ollut mielestäni pelkkää oman työpaikan säännöistä tietämättömyyttä, joka muuten sekin on huono asia asiakaspalvelijalle. Mielestäni käytös osoitti myös jonkinlaista outoa ennakkoluuloa – ja minulla se kulminoitui tuohon lapsuuden kokemukseen – ”ryssänuskoisuuteen”. Kiitos kirjaston esimiehille, jotka mahdollisesti pian syntyneen ulkoisen paineen edessä toimivat normaalia nopeammin ja ainakin selittelivät asiat oikein päin. Tällaista sattuu, mutta tällaista ei saisi enää toistamiseen sattua – sillä sitten se tuntuu jo joltakin muulta. Ihan oikeasti.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com