Hellyyden Jumalanäiti - Eleusa
Presidentin kravatti on vinossa. Tai ei ole. Tai on juuri sillä tavalla vinossa kuin muodin mukaan kuuluukin. Hetken ajan kansakunta huolestuu, sitten huolestuminen perutaan asiantuntijan lausunnolla. Ne, jotka ehtivät ihmetellä, paljastuvat moukiksi.
Samaan aikaan somepersoona saa lapsen ja on siitä itsekin yllättynyt. Asia selvisi yllätttäen vasta pari viikkoa sitten, kerrotaan. Meteorologin telkkarissa lupaama lumitykki jää tulematta, ja iltapäivälehti raivoaa. Petosta! Talvella on kylmä, ja kylmyys leviää Suomeen, kuten sillä on aina ollut tapana. Ihmiset saavat lapsia, palomiehet varoittavat autojen turvallisuudesta, julkisuuden henkilöt kertovat voinnistaan. Ja kaikki tämä tapahtuu saman päivän aikana, saman lehden sivuilla.
Kun lukee näitä otsikoita peräkkäin, huomaa jotakin olennaista. Mikään ei ehdi olla tärkeää kauaa. Kaikki on hetken aikaa suurta, hirveää, järkyttävää tai ihmeellistä, kunnes seuraava otsikko vie huomion muualle. Lapsen syntymä on ihme, paitsi silloin, kun joku toinenkin saa lapsen, ja ihmeitä aletaan vertailla. Ihmisen uupumus on totta, mutta sekin asetetaan samalle sivulle kuin kravatin asento ja poliisin näppäimistönkulutus.
Otsikot kyselevät: luuletko osaavasi terveyden perusasiat? En luule. Olen ihan muun alan ihminen. Katso, oletko velkaisempi kuin ikäisesi keskimäärin. Mistä ne minun varani tietävät? Kysymykset eivät oikeastaan etsi vastausta, vaan reaktiota. Pientä säikähdystä, pientä tunnereaktiota, kenties kateuden tunnetta, nopeaa klikkausta.
Ja sitten, kaiken tämän keveyden keskelle, ilmestyy otsikko, jonka pitäisi pysäyttää: Amerikka on saanut uuden diktaattorin. Ensimmäinen sotatoimi: hyökkäys Venezuelaan.
Normaalisti tällainen uutinen ravistelisi maailmaa. Nyt se vain liukuu ohi virran mukana. Se on yksi otsikko muiden joukossa, yksi painava asia samassa jonossa kuin eilinen kravatti ja somepersoonan yllätysraskaus.
Hetken aikaa tuntuu, että nyt kaiken pitäisi muuttua. Että nyt meidän pitäisi havahtua. Mutta uutisvirta ei pysähdy. Se ei kysy, mikä on olennaista ja mikä ohimenevää. Pian taas jonkun koira katoaa, joku kertoo parisuhteensa päättyneen, ja algoritmi haluaa tietää, kiinnostaisiko minua vielä yksi huoli lisää.
Tämä ei ole uuvuttavaa siksi, että uutiset olisivat vääriä tai etteivät ne koskisi oikeita ihmisiä. Se on uuvuttavaa siksi, että kaikki asetetaan samalle tasolle. Sota, lapsen syntymä, ihmisen hätä ja vinossa oleva kravatti muuttuvat samanarvoisiksi huomion kohteiksi. Kaikesta tulee otsikkoa.
Oma ortodoksinen kirkkoni katsoo onneksi maailmaa toisin. Se ei kiellä tapahtumia eikä käännä katsettaan pois kärsimyksestä. Mutta se ei hyväksy sitä, että kaikki asiat vaativat samanlaista huomiota ja samanlaista reaktiota. Kirkon näkökulmasta kaikella on oma painonsa. On asioita, jotka koskettavat syvästi ihmisen elämää ja sielua, ja on asioita, jotka menevät ohi, vaikka ne hetken huutaisivatkin kovaa.
Nykyinen otsikkomaailma yrittää opettaa meille, että ymmärrämme todellisuutta sitä paremmin, mitä enemmän reagoimme ja mitä nopeammin otamme kantaa. Ortodoksinen usko sen sijaan opettaa päinvastaista. Se muistuttaa, että ihminen ei ymmärrä elämää sen enempää lisäämällä ääntä ympärilleen, vaan pysähtymällä, hiljentymällä. Todellisuus ei selkiinny huutamalla, vaan kuuntelemalla.
Siksi ortodoksisuudessa hiljaisuudella on merkitys. Hiljaisuus ei ole pakenemista maailmasta, vaan tapa kohdata maailma ilman, että kaikki menee sekaisin. Hiljaisuudessa asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Siinä alkaa erottua, mikä on todellista hätää, mikä vaatii rukousta ja vastuuta, ja mikä on vain ohimenevää kohinaa.
Kirkko ei kilpaile otsikoiden kanssa. Se ei yritä olla äänekkäämpi eikä nopeampi. Se seisoo paikallaan kuin tuohus pimeässä. Se ei valaise kaikkea, mutta se valaisee tarpeeksi, jotta ihminen näkee, missä seisoo. Sen valo ei pakota reagoimaan, vaan kutsuu katsomaan rauhassa.
Kun kaikki on otsikkoa, mikään ei lopulta ehdi tulla kohdatuksi. Silloin hiljaisuus ei ole tyhjää aikaa, vaan vastalause. Se katkaisee otsikkovirran ja palauttaa ihmiselle sen, mitä otsikot eivät voi antaa: mahdollisuuden ymmärtää, rukoilla ja muistaa, että hän ei ole vain reagoiva olento, vaan Jumalan kuva, jolla on sielu – ja sielu tarvitsee hiljaisuutta elääkseen.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti