 |
| "Kärsivällisyydelläsi saavutit palkkion, oi pyhä isä, | koska pysyit lujana lakkaamattomassa rukouksessa ja rakkaudessa. | Suuressa rakkaudessasi köyhiä ja vaivattuja kohtaan, | sinä pidit huolta heidän sielujensa ja ruumiidensa tarpeista. | Nyt me hartaasti anomme sinua tarpeessamme, oi pyhä isä Samson, || ano Kristusta, meidän Jumalaamme, pelastamaan meidän sielumme." (Tropari) |
Pysähtyminen ei ole pakenemista
Kovien pakkasten ja omien henkilökohtaisten syiden vuoksi minulla on viime aikooina ollut tavallista enemmän aikaa pysähtyä. Kun vauhti hidastuu, huomaa ajattelevansa asioita, joita ei mukamas ns. kiireen keskellä ehdi edes nähdä. Olen kirjoittanut enemmän kuin pitkään aikaan, ja sekin kertoo jotakin. Kun päivät eivät täyty tekemisestä, ne alkavat täyttyä ajatuksista. Aamu seuraa iltaa, ilta aamua, ja rytmi löytyy jostakin muualta kuin kalenterista. Viikossa minulla on nykyisin useita tiistaita.
Muutoksen nopeus ja elämän kiertokulku
Nuorempana olin itsekin varma, että maailma muuttuu juuri siihen suuntaan kuin minä haluan. Uskoin, että kehitys kulkee eteenpäin suoraviivaisesti ja että seuraava askel on aina parempi kuin edellinen. Nyt huomaan ajattelevani, että maailma muuttuukin aivan liian nopeasti, ja usein aivan väärään suuntaan. Ehkä tämä ristiriita ei ole vain pettymys, vaan osa elämän kiertokulkua. Kun oma elämä hidastuu, maailman kiihtyminen ei enää tunnu lupaavalta vaan uuvuttavalta.
Uutiset ja vääristävä peili
Olen myös lukenut uutisia uudella tavalla. En vain selaillut, vaan pysähtynyt niiden äärelle. Välillä naurattaa, välillä huokailuttaa, välillä tekee mieli sulkea koko laite. Uutisvirta elää omassa rytmissään: se kiihtyy, keskeyttää ja vaatii huomiota jatkuvasti. Sen rinnalla oma elämä tuntuu toisinaan väärätahtiselta, ikään kuin askel osuisi aina hieman sivuun.
Vallan, näkyvyyden ja tehokkuuden harha
Maailman meno tuntuu ajoittain käsittämättömältä. Ajatus siitä, että valtionpäämies voi tavoitella rauhanpalkintoa ja samaan aikaan käydä hyökkäyssotaa, on yhä järjetön, vaikka siitä on tullut osa arkipäivää. Samalla näkyvyys ja tehokkuus ovat nousseet itseisarvoiksi. Ihmisen arvoa mitataan sen mukaan, kuinka paljon hän ehtii, näkyy ja tuottaa. Tässä rytmissä ei ole pysähdyksiä eikä hiljaisia kohtia.
Hitauden hyve vastapainona tehokkuuspakolle
Hitaus ei kuitenkaan ole vain lepoa. Se on vastalause maailmalle, joka ei osaa odottaa. Hitaus palauttaa mittasuhteet: päivän kulkuun kuuluu hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään näkyvää. Juuri niissä hetkissä ihminen huomaa olevansa enemmän kuin suorittaja. Kun elämä saa kulkea omaa tahtiinsa, asiat asettuvat paikoilleen ilman pakottamista.
Sukupolvien erilaiset rytmit
Nuoret elävät maailmassa, jossa melu on normaalia ja hiljaisuus poikkeus. Minä taas tulen ajasta, jossa hiljaisuus oli itsestäänselvyys ja melu poikkeus. Ehkä siksi reagoimme eri tavoin samoihin asioihin. Siinä missä nuorempi sukupolvi on tottunut jatkuvaan valtoimenaan juoksevaan virtaan, minä kaipaan katkoja, taukoja ja hetkiä, jolloin mikään ei vaadi vastausta.
Teknologian ja ihmisen eri tahti
Teknologia päivittyy nykyisin viikoittain. Ihminen ei päivity samalla tavalla. Sisäinen maailma tarvitsee toistoa, tuttuja kaavoja ja rytmiä, joka ei muutu koko ajan. Kun kaikki ympärillä elää jatkuvassa uudistumisen tilassa, ihminen alkaa väsyä, ellei hänellä ole jotakin pysyvää, mihin palata.
Sisäinen melu, ikääntyminen ja odotuksen paino
Melu ei ole vain ulkoista. Usein ihmisen sisäinen melu on vielä kovempaa. Ajatukset palaavat samoihin asioihin, huoli ei pysy poissa ja mieli käy kierroksilla silloinkin, kun ympärillä on hiljaista. Vanheneminen tuo mukanaan asioita, joita ei voi enää sivuuttaa. Tällä hetkellä omalla kohdallani siihen kuuluu myös piinaava odotus tulevasta leikkauksesta. Pelko ei ole koko ajan läsnä, mutta se ei myöskään poistu. Se kulkee mukana arjessa, joskus taustalla, joskus aivan iholla.
Odotus tekee ajasta erilaista. Päivät eivät etene suoraviivaisesti, vaan palaavat samaan kohtaan yhä uudelleen. Aamulla ajatus on toinen kuin illalla, ja silti sama. Tässä rytmissä ei auta kiirehtiminen. On vain elettävä päivä kerrallaan.
Hetki, joka kantaa
Juuri tällaisessa odotuksessa huomaa, miten tärkeää on, että päivä ei ala tyhjästä eikä pääty sattumanvaraisesti. Kun samaan aikaan palaa kerta toisensa jälkeen, edes lyhyesti ja antaa niiden sanojen, jotka ovat kulkeneet mukana vuosisatojen ajan, kannatella itseään, kaikki ei tunnu yhtä hajanaiselta. Pelko ei katoa, mutta se ei myöskään jää yksin. Aika ei täyty vastauksista, vaan pysymisestä.
Kirja kädessä, maailma etäällä
Onneksi kirjat ovat yhä olemassa. Minulle ne ovat nykyään usein äänikirjoja, vanhan miehen kompromissi. Seuraavaksi kuuntelulistalla on Mika Waltarin Johannes Angelos. Sen maailma on täynnä epävarmuutta, odotusta ja kysymyksiä, joihin ei ole nopeita vastauksia. Se tuntuu tässä ajassa lohdulliselta.
Pienet ärsytykset ja lempeä itseironia
Ja sitten ovat ne pienet ärsytykset, jotka paljastavat ehkä enemmän minusta kuin maailmasta. Sosiaalisen median lukutaidottomuus jaksaa ärsyttää jatkuvasti, vaikka tiedän, että ärsyyntyminen kertoo myös omasta iästäni. Ehkä tärkeintä on huomata se ja osata edes ajoittain hymyillä itselleen. Kaikkeen ei tarvitse puuttua, eikä kaikkea tarvitse korjata.
Viisauden alku
Maailma saa jatkaa juoksuaan. Minä voin välillä ihan oikeasti pysähtyä ja antaa sen mennä ohitse. Odotus, pelko ja huoli eivät katoa, mutta ne asettuvat toiseen mittakaavaan, kun elämä saa kulkea omaa rytmiään. Ehkä juuri siinä on jotakin olennaista: ei suuria oivalluksia, vaan se, että päivä kerrallaan riittää. Ja joskus se on jo paljon.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti