27.2.16

Tutut ja kylänmiehet

Tuli näemmä kirjoitettua taas melko* särmikkäästi tuo edellinen blogijuttu, mutta se kuuluu ilmiselvästi* perusominaisuuksiini - onneksi tai valitettavasti, ihan lukijan näkökannasta riippuen. Kirjoitin myös jälleen sellaista tekstiä, ettei se kaikille kuulemma* avautunut. No sekin kai kuuluu ominaisuuksiini, mutta johtuu myös ainakin osin* tällaisen blogijutun asettamista laillisuusrajoituksista. Olisikohan minun siis pitänyt sittenkin toimia vastoin omaa luontoani ja olla mielin kielin kaikille, mahdollisesti valehdella tai ainakin toimia hyviä tapoja ja lakeja vastaan?

Minä kirjoitan yleensä* - ainakin silloin kun kirjoitan näitä Pyykkönen-juttuja - jokseenkin* kriittisesti, sillä katselen maailmaa aivan selvästikin* kriittisesti ja pyrin mitä ilmeisimmin* omalta osaltani ainakin hieman* parantamaan sitä. Ikuinen optimistiko - vaiko kuten joku epäili: pessimisti se on. Kehun, jos on aihetta ja sanon kriittisesti, jos on aihetta. Ei minulla sen kummempia* tarkoitusperiä kirjoittamiselleni ole, vaikka joku melko usein* muuta arvelee. Arvelkoot! Kyllä arveluja maailmaan mahtuu.

Monesti kuitenkin tällaisissa mielipiteen ilmauksissa - etenkin jos mielipide ei satu miellyttämään - vedetään esiin erilaisia "kortteja". Kekkosen aikaan se oli politiikassa usein Neuvostoliitto-kortti, joskus natsi- tai fasisti-kortti. Näinä aikoina se ortodoksisen kirkon piirisissä on usein joko homo-kortti (tai pitäisiköhän sanoa homofobia-kortti) tai sitten se voi olla joko konservatiivi / liberaali- tai  suvakki / tiukkis-kortti. Saattaa
* niitä olla muitakin, en ehkä tunne kaikkia. 

Jotkut valittivat jälleen kerran, ettei blogini teksti avaudu heille. No ei varmasti avaudu, jos elää ravihevosen sivuläpät silmillä, katselematta suuremmin* ympärilleen ja leikkien - ainakin somessa - mahdollisimman oikein* elävää ja näinä päivinä lisäksi viimesen päälle* paastoavaa julkihurskasta, joka puhuu enemmän kuin oikeasti tekee. Mutta mitäpäs se minulle kuuluu!

Ei tekstini mahdollisesti
* avaudu sellaisellekaan, joka elää pelkästään kirjoista ja muiden itsensä kaltaisten puheista opittua muodollista ja pinnallista some-orto-to-do-ksisuutta, käy silloin tällöin kirkossa näyttäytymässä, ikoneja ja laulua ihailemassa ja muodostaa käsityksensä kirkosta ja ortodoksisuudesta siitä, mitä somessa kirjoitetaan tai virallisesti julkisuuteen kerrotaan. Eikä se varmaan auennut sellaisellekaan, joka on oppinut ortodoksiasta vain sen, että meillä on ikonit, kauniit kirkkolaulut ja komiat kirkonmenot.

En minä oikeastaan edes heille kirjoitakaan, kuten lienen jo varmaan miljoona kertaa
* sen sanonut - kirjoitan, jotta omat ajatukset selkiintyisivät. Ja usein* olen vielä toivonutkin, etteivät nuo edellä luetellut ihmiset edes lukisi näitä juttujani ja mahdollisesti* ihan turhaan pahoittaisi mieltään, kuten taas näyttää joidenkin kohdalla käyneen. Periaatteeni mukaisesti, kun olen sitten jutun näytölle repäissyt, mitäpä sitä enää sen jälkeen suuremmin* kommentoimaan ja selittelemään. Vaikka toisaalta sitähän tässä nyt osin joudun toki tekemään. Monestakin syystä, mutta ihan vapaaehtoisesti mutta myös hieman vastahankoisesti silti*.

Ymmärtäkööt tekstejäni sitten ne, jotka ihan oikeasti tietävät
* tai edes luulevat tietävänsä, mistä kirjoitan - heitäkin on melko* paljon - ja nariskoot ne, jotka kyllä tietävät, mistä on kyse, mutta silti elävät tai haluavat elää yhä jossain luomassaan ja omien odotuksiensa ja usein myös illuusioittensa mukaan muovatussa ja oman näköisessä ortodoksian harhakuvassa, fantasiassa. Ja sitten se kolmas ryhmä, joka ei tiedä, eikä ymmärrä. Heistä löytynee varmaan* monenlaisia: narisijaa ja ymmärtäjää ja varmaan niitä H. Moilasia*, joille en suuremmin voi mitään, enkä oikein tiedä, tarvitseekokaan. Mene ja tiedä. Näin se vain on. Minun kannaltani katsottuna. Vastuu on siis lukijalla*.

Joittenkin* mielestä - tai pitäisköhän korjata yksikköön eli olisikohan sittenkin* ollut enää vain yksi epäilevä, toinen on ottanut opikseen ja ei enää ilmeisesti* lue some-juttujani tai ei ainakaan kommentoi julkisesti - niin siis hän epäili, että puran omaa ahdistustani näillä kirjoituksillani. Mitä ihmeen ahdistusta? Hän ilmeisesti* tuntee minut hyvin kyselleessään moista, vaikkei ole koskaan edes nähnyt minua. Näin päättelin niistä melko* henkilökohtaisista viesteistä, joita häneltä sain - ihan kuin entinen pääministeri: pyytämättä. En tainnut kiittää viesteistä, joten sanon sen nyt. Mutta saavat kyllä jo riittää. Pyydän, jos katson tarvitsevani.

Nyt kun ärsytykseni on hieman laantunut, voin sanoa, että ihan varmasti minuakin, kuten kaikkia ihmisiä "ahistaa"
* joskus. Puranko sitä ahdistustani näin, se on sitten ihan eri asia. Mutta vastaan kaiken varalta, ettei tarvisisi tätäkin taas arvailla: en pura. Minä en pura ahdistuksiani somessa enkä pidä somea virtuaalisena rippituolinani enkä edes minään Lyylian lepotuolina (mistähän tuokin sanonta lienee peräisin?). Facebook-kaverini tai yleisemmin blogini lukijat eivät ole rippi-isiäni eikä -äitejäni, joille purkaisin ajatuksiani, pahoja tekojani ja syntejäni näin virtuaalisesti vihjaillen ja sitten kirjoittelun ja kenties jälkiselittelyjen kautta niitä mahdollisesti* julkisesti katumalla. Näinhän moni nykyajan somesidonnainen saattaa* toki tehdä. Mutta minulla ei ole mitään tarvetta purkaa omia tähän aiheeseen liittyviä tai liittymättömiä ahdistuksiani täällä ja tällä tavalla. Jos niitä nyt siis edes suuremmin* onkaan. 

En myöskään ole omasta mielestäni homofoobikko, jollaiseksi minua myös jossain* somekommentissa melko pian arvailtiin. Taisi olla lisäksi henkilö, jota en myöskään ole koskaa edes tavannut tai nähnyt livenä. Sanottakoon samalla, että en kyllä ole homokaan, joten puntit lienevät siltä osin osittain tasan. Pärjään kyllä homojenkin kanssa, eikä minulla ole suuremmin* ollut mitään ongelmia toimia heidän kanssaan. Ystäväpiiriini kuuluu heitäkin ja mukavia ihmisiä yleensä ottaen* he ovatkin, niin kuin muutkin ystävät tavallisimmin ovat.

Toki minäkin olen ihminen, joka pitää joistain, hyväksyy jotkut helpommin, jotkut hitaamminen tai sitten inhoaa tai jollain muulla miedommalla tavalla ilmaistuna, en pidä, joistain tyypeistä. Homoudella tai muillakaan samankaltaisilla ominaisuuksilla ei ole tämän asian kanssa yhtään mitään tekemistä. Ja tässä en nyt suinkaan tarkoita mitään seksuaalista pitämistä tai pitämättömyyttä, vaan ihan yleensä normaalia kanssakäymistä ihmisten kanssa.

Joidenkin kanssa on vain helppo hengittää, heitä ymmärrän, joidenkin kanssa kuristaa kummasti ja heidän elämänsä ja kulissinsa ihmetyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Eikä siinä silloin kysellä eikä pohdita, onko henkilö homo tai ei. Näin se kai tässä oikeassa elämässä on, jos jollakin sitä somen lisäksi on. Siis oikeaa elämää. Toivottavasti minulla on.

Lisään vielä tuosta homoasiasta sellaisen yksityiskohdan, etten omasta mielestäni pidä, enkä hyväksy, että tuollaisen seksuaalisen identiteetin omaava henkilö on kirkon töissä, siis palkkatöissä. Kirkon palveluksessa olevan ihmisen pitää minun mielestäni opettaa ja siksi elää kuten kirkko opettaa - tai ainakin pyrkiä elämään niin, näyttää haluavansa elää niin.
Tässä tietysti törmätään sitten siihen iänikuiseen kiistaan: mikä onkaan kirkon näkemys kyseisestä asiasta. No - onneksi se on jo sanottu aikaa sitten, eikä se muuksi muutu minun tai kenenkään muunkaan omin nykyaikaisin tulkinnoin.

Muilta osin jokainen ihminen saa minun puolestani tehdä, rakastaa ja elää suurimmassa osassa omia asioitaan ja omaa elämäänsä ihan kuin itse haluaa. Se ei vaikuta minun käyttäytymiseeni, jos tuo toisen ihmisen eläminen ei myöskään vaikuta oleellisesti
* haittaavasti omaan eläämääni. Jokainen vastatkoon pääsääntöisesti* itse omasta elämästään ja teoistaan. Yleensä jos joku kysyy tai tarvitsee apua tai huomaan hänen sitä tarvitsevan ja haluavan, annan apuani, jos osaan ja siihen on mahdollisuus. Tuollaisiin henkilökohtaisiin asioihin en puutu, en opeta, en neuvo, koska osaamiseni ei siihen riitä. Mutta oma arvovalintani on näissä asioissa on tehty ja edellä sanottu: kirkon työ on minusta tärkeää hoitaa mahdollisimman hyvin ja kirkon oppia noudattaen.

Tuosta ahdistamisesta vielä. Jos minua ahdistaa, saatan ottaa vaikka perinteiset kunnon pers'kännit* ja sen jälkeen ahdistaa vielä enemmän tai sitten ei*. En ole vielä täysin oppinut, johtuuko lopputulos aineesta ja sen laadusta, vai onko määrällä jotain tekemistä. Mutta onneksi suurin ahdistuksen poistaja ovat tarvittaessa vunukat ja ystäväni, eivät mitkään kylänmiehet Facebookissa tai muu sosiaalisen median kasvoton porukka.

Yksi asia, josta minua taas jälleen kerran* edellisen kirjoituksen yhteydessä hurskaiden ortodoksien toimesta syytettiin, oli, että kirjoittelen tällaisia paastoaikana. No - meillä ortodokseilla on neljä pitkää paastoa: joulupaasto, Jumalanäidin paasto, Suuri paasto ja apostolien paasto ja sen lisäksi keskiviikot ja perjantait ovat melkein* kaikki paastopäiviä ja sunnuntaisin ei saa tehdä töitä. Jos odottelisin oikeaa hetkeä kirjoittaa paastottomina päivinä, joita vuodessa on muuten yllättävän* vähän, nämä jutut saattaisivat jäädä pohtimatta ja kirjoittamatta. Joten kirjoittelen niitä silloin kun sattuu, silloin kun juttu on tullakseen, aika lailla ns. inspiksen vai olisikohan se fiiliksen mukaan. Ja niin teen jatkossakin.

Mutta palatakseni tuohon edelliseen kriittiseen juttuuni, joka käsitteli oman kirkkoni tilaa ja hajaannusta, en voi muuta sanoa - kaikesta huolimatta - lukemieni some-kommenttien jälkeen kuin, osui ja upposi eli M.O.T. Muistanet kai, mitä tuo kirjainyhdistelmä tarkoittaa:  quod erat demonstrandum tai peräti kreikaksi Arkhimedeksen tavoin: ὅπερ ἔδει δεῖξαι (hóper édei deĩxai) eli mikä olikaan todistettava.

Juttuni kommentoijat jakaantuivat melko
* nopsaan eri leireihin kuin varpuset*. Pääasiassa* he kuitenkin syyttivät jopa henkilökohtaisuuksiin mennen, ettei kirjoitus pidä paikkaansa, ei sellaista ole oikeasti missään (en tosin väittänytkään, että sitä olisi kaikkialla, kaikissa seurakunnissa) ja samaan aikaan joku harva muu todisti kainona: veli puhuu asiaa. Nämä jälkimmäiset olivat mahdollisesti* jopa oikeassa, sillä he olivat - sikäli kun teksteistä ymmärsin - todennäköisesti* tässä reality-elämässä nähneet, eläneet ja kokeneet asiat toisin. Mutta tästäkin voi toki olla eri mieltä. Ihmisluonto kun on sellainen.

Toinen silmään pistävä seikka kommentoinnissa oli, että tuosta pitkästä kirkon tilaa koskevasta jutustani nostettiin tikun nokkaan
* vai yksi kappale, yksi asia - oli se sitten homoasia tai kirkolliskokousedustajien valintaprosessi. Olihan siellä muutakin ja koko jutun ydinkin ja keihään kärki taisi* olla ihan muualla. Mutta näin tarttumalla epäolennaisiin, fokus voitiin kääntää pois oikeista ongelmista ja ryhdyttiin puhumaan aidan seipäistä*. Tai siten voihan sitä ajatella niinkin, että taas mentiin suomalaisen sananlaskun mukaan: Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa!

Tällaisissa jutuissa ja erityisesti niiden selittelyissä usein tuo sama todellisuus näyttää myös melko erilaiselta, kun sitä katsoo Saimaan rannalta tai sitten vaikka Rue de l’Etuve- ja Rue du Chêne -katujen kulmauksesta. Kummassakin helposti joko  "kakka haisee" (
naapurissa olevalta puhdistuslaitokselta) tai "pissi lentää" (kivettyneeltä pikkujulkkikseta), "jäte" lentää siis hieman eri tavoin vain. Jakauma suhteessa 'puolesta ~ vastaan' oli varmaan enemmän 'vastaan'-puolella, mitä en yhtään ihmettele, kun olen tässä vuosien saatossa seurannut suomalaisten some-keskusteluja. Näenhän sen toki myös itsestäni. Toisen haukkuminen ja morkkaaminen on meille helpompaa kuin toisen kiittäminen ja kehuminen. Etenkin, koska tuota jälkimmäistä (kiittämistä) tekee, jos nyt yleensä tekee, vain se ns. hiljainen enemmistö ja heidän tapansa toimia - siis vaikka kiittää toista jostakin - on hieman erilainen* kuin tämän äänekkään ja räyhäävän somekansan joskus suuremmin harkitsematon ja yleensä monesti roisi puhe.

Se taisi olla jo herra Paretskoi, joka penäsi eräässä kolumnissaan joku aika sitten hiljaista enemmistöä, savolaisittain tolokun immeisiä
*, barrikaadeille. Saapas nähdä, mitä siitäkin tulee, kunhan he viimein heräävät todellisuuteen ja sinne kömpivät*.

Tosin samalla, kun katselee noita jakaumia, pitää nähdä metsä puilta: vaikka 'vastaan'-osuus näyttää suuremmalta, syynä ei ole ko. ryhmän ihmisten lukuisuus, vaan kuten
yleensä, "kvaliteetin puutteessa kvantiteetti riittää" - jonkun ärsyyntyneen yhden lukijan lukuisat viestit antavat tunteen laajasta vastustuksesta. Laskekaapa asiaa "vastustajien" lukumäärä ja suhteuttakaa se "vastustamattomiin". Yllätytte!

No - niin tai näin. Elämä jatkuu ja on kaikesta huolimatta mielenkiintoista katsella jakaantuneiden "leiriläisten" kotipaikkoja, joista sitten näin somessa voi vain arvailla vaikkapa heidän kotiseurakuntiaan. Sekin todisti jotain - ainakin minulle - mutta myös osoitti, että paljon olisi vielä tehtävissä, ennen kuin "kissanpojilta avautuvat silmät".



M.O.T

Hannu Pyykkönen

nettihoukka@gmail.com

(laitoin nuo *-merkinnät suunnilleen sellaisiin kohtiin joiden arvelin olevan ns. savolainen ilmaus [ihan vain erään blogiani lukeneen innoittamana] pelkästään itseäni varten nähdäkseni ja havainnollistaakseni itselleni, kuinka paljon karjalaispoika onkaan 40 vuoden aikana savolaistunut. Huh - täytyy sanoa - jäljet pelottavat)

23.2.16

Hajoaako Suomen ortodoksinen kirkko?

Oma vastaukseni on melko tyly: se on jo hajonnut. Mistä tällainen synkkä päätelmä? Siihen en tälläkään kertaa tarvitse muita tarkkailijoita, itse olen mielestäni siihen riittävä mittari. Kun tulkitsen erilaisia saamiani palautteita, omia tuntemuksiani ja näkemääni sekä kokemaani, väitän, että kirkkomme on jo hajaantunut. Ja pahasti onkin.

Se ei ole hajaantunut tai jakaantunut sillä tavalla, että maassamme olisi kaksi suomalaista ortodoksista kirkkoa. Kaksi täällä on, mutta toinen on venäläinen ja se on eri asia ja se on kanonisessa mielessä väärin sekin. Oma suomalainen kirkkomme on organisatorisesti toki yksi, mutta henkisesti se on aivan hajalla. Tosin tilanne saattaa muuttua, mikäli jotain ei tehdä. Ja tässä tilanteessa me sitten vielä levittelemme käsiämme ja ihmettelemme, kun venäläiset maahanmuuttajat eivät oikein halua tulla mukaan kirkkomme toimintaan.

Mistä tällainen synkkä näkemykseni pulppuaa? Yritän avata sitä siinä määrin, kuin se tällaisessa julkisessa blogitekstissä on mahdollista. Viimeisimmät tätä tukevat synkät ajatukset olen kokenut melkein päivittäin, kun luen mm. sosiaalisesta mediasta tai myös saamistani viesteistä sellaista, että väkisin tulee mieleeni kysymys, olemmeko me tuon - niissä puhuvan, kirjoittavan, toimivan - toisen ihmisen, toisen ortodoksiksi itseään kutsuvan ihmisen kanssa todellakin samassa kirkossa? Onko meidän uskontomme todellakin sama? Kuulummeko me todellakin molemmat Suomen ortodoksiseen kirkkoon?

Mielipiteemme monista perustavaa laatua olevista uskon asioista poikkeavat lukuisissa kohdissa, liian monissa kohdissa ja lisäksi varsin oleellisissa kohdissa, arvomaailmamme on aivan erilainen ja lisäksi puhumme totaalisen erilaista uskonnollista kieltä.

Olen joissain aiemmissa blogikirjoituksisani vierittänyt silloin tällöin osan syytä kirkkoon liittyvien niskaan ja saanut tuta melkoista kritiikkiä. Aiheesta. Ilman muuta tuollainen yleistävä väite on epäreilua kaikkia liittyjiä kohtaan, mutta sen voin myös "kirkkain silmin" sanoa, että suurin osa nyt ongelmaksi kokemistani asioista kirkossa ovat valitettavasti näiden kirkkoon liittyjien aikaansaannoksia. Se, että puhun siitä näin suurilla kirjaimilla, ei suinkaan tarkoita, että kaikki liittyjät olisivat tällaisia. Se on hyvä pitää mielessä, kun suunnittelet kivittämistäni. Ne ei-kirkkoon liittyneet, joista myös käytetään toisinaan sanontaa "äidinmaito-ortodoksit" eivät kyllä kaikilta osin ole syyttömiä hekään. He usein tietämättöminä, osaamattomina, kirkon asioita seuraamattomina ja asioihin välinpitämättömästi suhtautuvina, melkoiselta osin maallistuneina, osin luterilaistuneina eivät tee mitään - katsovat kuin "lehmät uutta hevosta", passiivisina, sanattomina, typertyneinä.

Otan tähän vielä muutamia esimerkkejä tuon hajaantumisväitteeni tueksi. Olen pahoillani, mutta melkoinen osa niistä sijoittuu melko pienelle maantieteelliselle alueelle maassamme, mistä tietysti voi myös tehdä monenlaisia johtopäätöksiä.

Kirkkomme keskittynyt hiippakunnallinen hallinto ei toimi. Kolmen hiippakunnan johtajat ovat kuin kissat ja koirat - he eivät pärjää pääsääntöisesti keskenään. Parista johtajasta on huhujen ja julkisuudessa liikkuneiden tietojen mukaan jo valitettu korkeimpaan kirkolliseen toimielimeen ja sieltä onkin saatu joku päätös uloskin. Kaikkia päätöksiä ei vain ilmeisesti ole julkistettu, mutta sekin joka on jollain tavoin julkistettu ja josta on puhuttu myös mediassa, ei kelvannut "syytetylle". Tämäkin kertonee omaa karua kieltään tilanteen vakavuudesta. "Syytetty" ei ilmeisesti tunnusta "oikeudenjakajan" arvovaltaa ja päätösvaltaa asiassa ja "syyttäjäkin" arkailee asian kanssa, koska kyseessä on entinen "mallioppilas", Suomen ortodoksinen kirkko, ekumenian ja demokratian kehto, jossa ongelmat - jos niitä vertaa suurten ortodoksimaiden toisenlaisiin ongelmiin - ovat todella vähäisiä ja marginaalisia. Mehän olemme vain pieni osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa ja toistaiseksi ei ole - onneksi - mahdollista, että Suomen kirkko olisi ns. "suunnannäyttäjä" maailmanlaajuisen kirkkomme modernisoinnissa ja liberalisoinnissa.

Koska hiippakunnallinen hallinto ei toimi, ei myöskään yhteistyö hiippakuntien välillä toimi, paitsi ehkä parin hiippakunnan kesken. Ja sielläkin ilmeisesti vain johtajien kesken ja kirkon kannalta epäoleellisissa - joku huimapää saattaisi heikkona hetkenään jopa sanoa, että ajoittain hereettisissäkin - asioissa. Valitettavasti välissä vain on se "kolmas pyörä", jonka kanssa ei kumpikaan kahdesta suostu "leikkimään", vaan haluaa - kuten ortodoksiseen kirkolliseen hierarkiaan kuuluu - olla "kukkona tunkiolla" - sananmukaisesti tai "leikkiä omilla leluilla".

Samalla valitettavasti oman hiippakunnan asiat saattavat olla jokseenkin retuperällä - seurakunnat huseeravat, miten tahtovat ja ovat täysin vailla minkäänlaista hiippakunnan johtajan pastoraalista toimintaa. Joku tosin on ihan vakavissaan kysynytkin, kykenevätkö, osaavatko johtajat edes sitä antaa. En tiedä, mutta savolaisen konduktöörin sanoin: "suattaahan se olla niinnii". Mikäli seurakunta on riittävän suuri ja sen "pomo" - "Capo religioso" riittävän härski, homma toimii kuin Ukrainassa tai miksei myös kuin Italiassa, vaikka seurakunnan johtaja olisi suurimman osan sairaanakin ja mukana - yleensä jonkinlaisen "ihmeparannuksen kokeneena" - vain edustustilaisuuksissa ja ulkomaan matkoilla sekä joissain suuremmissa ja näyttävissä kokouksissa. Riittää, kun on "oma porukka" vallassa ja "Capo bastone" johtaa, niin homma toimii tässä "meidän asiassamme" - mitä se muuten olikaan italiaksi.


Keskushallintokin on omituisessa tilassa. Kirkkomme lainsäädäntö perustuu hämärän historiamme luterilaisiin säädöksiin, joita hätäpäissämme otimme käyttöön sotien jälkeen ja se tarjoaa oivan mahdollisuuden tehdä "laillisesti vallankumous", kuten sen olemme jo muutamaan otteeseen saaneet havaita. Yksi hiippakunta - ei edes naapuri - valitsee toiseen hiippakuntaan johtajan kysymättä heiltä, joita asia koskee ja pyrkii nyt dominoimaan samalla tavalla koko kirkkoa valta-asemassaan, joka perustuu sen suuruuteen - valitettavasti ei kuitenkaan kirkolliseen viisauteen eikä edes uskonnolliseen hengellisyyteenkään. Valta-asema, suuruudenhulluus, toisista välittämättömyys, häikäilemättömyys ovat nousseet arvoon arvaamattomaan ja samalla joidenkin "kellokkaiden" päähän, aivan kuten se eräs kuuluisa neste tai kuten nykyään sanotaan: aivan kuten eräällä itäisen naapurivaltiomme päämiehellä. Mistään ei välitetä, nomenklatuura jyllää ja johtaa, henkilöstö voi pahoin, mutta selviää pillereillä ja tarvittaessa vaikka viinan voimalla ja terapeuttien avulla, vaalikarja on vain vaaleja varten ja koska se on maallistunutta ja melko passiivista kaiken lisäksi, se tarjoaa mahdollisuuden tällaisellekin. Rahaa kuluu epäoleelliseen, vuokria pitää korottaa, veroja nostaa, jotta saataisiin kulut peitettyä, vaikka kyseessä on aina ollut rikas seurakunta. Palkataan asioita hoitamaan - Juha Watt Vainion vai oliko se Loirin sanoja hieman soveltaen - tuomareja, kanttoreita, melkein mitä vain ja ne luoda lupaa tuulentupaa pelkkää sanoissaan.

Viimeisin tilanne, muttei suinkaan ensimmäinen kerta, kun tämän havaitsee karmaisevalla tavalla, on jälleen pian koittava kirkolliskokouksen edustajien vaali. Jos henkilö - siis sellainen, jonka seurakunta (eli siis tässä tapauksessa pappi ja nomenklatuura) on hyväksi havainnut (joka on siis ohjailtavissa, nöyrä papille ja piispalle, kunnianhimoinen, muttei silti osaa ajatella omilla aivoillaan, erilaisia etuja ja taloudellisia tai muita etuuksia tavoitteleva, jne.) - pyrkii vaikkapa oman seurakunnan valtuustoon ja ei sinne pääse - mitä tapahtuukaan. Seurakunta (eli siis jälleen tässäkin tapauksessa todellisuudessa pappi ja nomenklatuura, vaikkakin jokin elin nimellisesti sen tekeekin) valitsee hänet seurakunnanneuvostoon tai jopa kirkolliskokousedustajaksi, jonka läpimeno kirkolliskokousedustajaksi turvataan taas uudella valinnalla: valitsijamiehiksi valitaan jälleen vain sopivia, ei ajattelevia ja asiaa tuntevia. Jossain vaiheessa joku esitti - taisi muuten olla toinen niistä järkevistä piispoista - että kirkolliskokoukseen pitäisi laittaa ehdolle vain seurakunnanvaltuuston jäseniä, joilla siis on valtakirja kirkkokansalta (vaikkakin usein valitettavasti melko pienellä äänestysprosentilla) ja joilla on siksi myös juohevampi yhteys omaan seurakuntaan ja joilla on ainakin pieni mahdollisuus ja teoriassa kyky ja taito ajatella omilla aivoilla, eikä suostua nomenklatuuran lobbauksen ja painostuksen uhriksi.

Tässä jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa verrattiin tällaista valta-asemaan perustuvaa toimintaa mafiaan ja välittömästi asia korjattiin niin, että sinne laitettiin voimassa olevat säädökset, joista yksiselitteisesti selvisi, että on toimittu oikein. Niin onkin. Mutta voidaan silti aivan aiheellisesti kysyä - onko sittenkään toimittu oikein kokonaisuutta ja koko seurakuntaa ja erityisesti kirkkoamme ja ortodoksisuutta ajatellen. Onko "laillinen oikeus" tällä kertaa sama kuin "moraalinen oikeus"? Onko yhden alueen harvojen oikeus koko kirkon oikeus? Minusta ei ole. Silloin kun jyrätään tällaisin keinoin asioita läpi ja jätetään suuri hiljainen enemmistö, vaalikarja, syrjään, asiat eivät mene niin kuin niiden pitäisi. Ja voin aivan hyvällä syyllä sanoa: kirkkomme on pahasti jakaantunut - mitähän tästä seuraa jatkossa. Ennustan, ettei mitään hyvää.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Tässä kuitenkin vielä piristykseksi yksi musiikkivideo, ettemme nyt ihan synkkyyteen vaipuisi:



19.2.16

Tuntematon numero soittaa

Ollessani mukana vielä työmaailmassa, minulla oli suuren osan aikaa kaksi matkapuhelinta: oma henkilökohtainen matkapuhelin ja työnantajan minun käyttööni antama matkapuhelin. Oma matkapuhelin minulla on ollut jo noin neljännesvuosisadan, ensimmäisen sain joskus 1990 ja se oli silloin hinnaltaan aivan tolkuton, muistaakseni jotain 22 000 mummon markkaa eli nykyeuroina yli 3500 euroa. Onneksi sen hankintaan osallistuivat silloin muut tahot, enkä tarvinnut ostaa sitä itse omilla rahoillani, joten se ei kirpaissut omaa taloutta tolkuttomasti.

Ihan tarkkaan en muista, milloin sain ns. työpuhelimen, mutta joskus myöhemmin 1990-luvulla se ilmeisesti oli. Kauan matkapuhelin oli työntekijöillä jonkinlainen statussymboli. Paitsi kaupparatsuille, jotka kantelivat matkalaukun kokoisia Mobira-matkapuhelimiaan autosta matkailumajaan. Statussymbolius johtui varmaan osittain myös sen kalleudesta. Vasta myöhemmin niistä tuli kaiken kansan huvia, ja nykyään taitaakin maassamme olla matkapuhelimia enemmän kuin asukkaita, eli se tarkoittaa, että monella on useampi puhelin kuin yksi.

Jo varsin varhaisessa vaiheessa omasta matkapuhelimesta alkoi tulla ongelma, riesa. Kun minulla tiedettiin olevan se, minulle voi siis soittaa milloin vain ja mistä asiasta tahansa. Koskipa se sitten työtä tai jotain omia henkilökohtaisia asioita.

Työtehtäväni vuoksi jouduin silloin pahimmillaan melko usein vastaamaan puhelimeen aamukuuden ja keskiyön välisenä aikana. Soittaja ei ollenkaan ihmetellyt soittaessaan omaa lastaan koskevaa asiaa minulle klo 6 aamulla, kun vastasin siihen unisella äänellä herättyäni makeasta unesta, mitä vuorokauden aika mahtoikaan silloin olla.

Samoin soittaja ei suuremmin pohtinut, kun hän soitti keskiyön maissa ja halusi kertoa perheensä vaikeasta tilanteesta, joka sitten vaikutti lapsenkin kouluelämään. Ja tarinaa riitti sitten tunnin, pari. Yleensä kuuntelin, koska katsoin asian tärkeäksi, mutta samalla toki ärsyynnyin. Eikö minulla saanut olla ollenkaan omaa aikaa ja omaa elämää, vapaa-aikaa.

Noiden kokemusten rikastuttamana päätin sitten vaihtaa oman henkilökohtaisen matkapuhelimeni salaiseksi numeroksi. Vuodessa parissa se oli hävinnyt luetteloista ja ihmisten muistista, ja aloin saada sitä kaipaamaani rauhaa. Siihen soittivat vain ne, joille numeron olin anatanut.

Tosin moni muu valitteli, ettei minuun saa enää yhteyttä. Vastasin, että olen normaalisti tavoitettavissa klo 8 ja klo 16 välisenä aikana ja usein pitempääkin esimerkiksi klo 18 saakka omasta työpuhelimesta.

Henkilökohtaista numeroani ei enää saanut numerotiedustelusta eikä soittajan, siis minun numero näkynyt hänen puhelimessaan, kun soitin toiselle. Siinä oli vain teksti (hieman puhelinmerkistä riippuen): "Tuntematon numero soittaa".


Maailma on muuttunut sitten isiemme ajoista, jolloin vielä kierrettiin puhelimen kampea ja pyydettiin keskusneitiä, "sentraalisantraa", yhdistämään johonkin numeroon tai myöhemmin, kun pyöritimme puhelimen numerokiekkoa ja sitten myöhemmin näppäilimme puhelinnumeron, johon soitimme lankapuhelimella. Silloin ei toinen, joka nosti ns. lankapuhelimen korvalleen, tiennyt, kuka soittaa.

Nyt siis näemme, kuka soittaa tai ainakin yleensä näemme numeron, mistä soitetaan. Paitsi näiden salaisten numeroiden kohdalla. Silloin se ei näy. Se näkyy vain, jos lähetän tekstiviestin jollekin tai erikseen koodaan numeron näkymään numeron alkuun laitettavalla koodilla.

Jotkut ärsyyntyvät siitä, etteivät tiedä, kuka soittaa. Jotkut ovat sulkeneet tällaiset numerot pois omasta puhelimestaan ja ne eivät edes hälyytä tällaisessa puhelimessa. Jotkut eivät vain vastaa tällaisiin numeroihin. Miksi? Ilmeisesti syyllisiä ovat suurelta osin ns. puhelinmyyjät, jotka kauppaavat milloin lehtiä tai muita tarpeellisia tai tarpeettomia tavaroita. Moni kokee heidän joskus jopa lievästi aggressiiviset puhelunsa kiusallisiksi, koska he eivät ehkä osaa niin helposti sanoa: ei kiitos, ei kiinnosta.

Usein kuitenkin unohtuu, että joillain viranomaisilla on salaiset numerot. Viranomainen saattaa soittaa asiassa, joka voi - tai onkin - usein tärkeä. Poliiseilla ja lääkäreillä on usein salaiset numerot. Kirkonkin piirissä olen tavannut piispoja ja pappeja, joilla on salaiset numerot. Ainakin ns. henkilökohtaisissa puhelimissaan. Monella julkkiksella on myös salainen numero, jotta hän saa olla rauhassa vaikkapa yli-innokkailta faneiltaan.

Mutta mitä teet, kun puhelimesi soi ja soittajasta näkyy vain: tuntematon numero? Luulen, että kansa jakaantuu melko laajalti tässä asiassa. Jos itse en tunnista numeroa, joka soittaa minulle - minullakin siis yhä on salainen numero - vastaan kyllä, mutta vanhasta tottumuksesta sanon vain: "Haloo". Jos soittaja kysyy, kuka siellä, sanon vastaan: "Kuka soittaa?" Jos soittaja kysyy minua, mutta ei esittele itseään, kysyn yhä, kuka hän on, ennen kuin vastaan muuta.

Kovin on siis muuttunut tuo puhelimeen vastaamisen ja yleensä koko puhelinkulttuuri sitten isiemme ajoista. En tosin osaa sanoa, parempaan vai huonompaan suuntaan, kun itsekin toimin noin, kun toimin. Tänään kuitenkin kohtasin toisen kansankirkkomme papin, jolle soitin kiireessä niin, etten muistanut tai kerennyt koodata numeroa, jotta oma numeroni näkyisi hänelle, joten esittelin itseni heti puhelun aluksi. Kerroin nimeni ja paikkakuntani, mistä soitan. Mitä teki hän?

Kysyi ensin minulta, mistä firmasta soitan. Vastasin, etten mistään, vaan olen yksityinen henkilö. Se jälkeen hän sanoi sulkevansa puhelimen ja pyysi minua soittamaan sellaisesta numerosta, joka näkyisi hänen puhelimessaan ja löi luurin korvaan. En soittanut, koska asia, miksi soitin olisi ollut hänelle hyvä ja myönteinen asia kuulla, minulle se oli "aivan sama", yhdentekevä. Jos kohtelias esittäytyminen puhelun aluksi ei riitä, olkoon muutkin. Papillekin.

Kiukutti hieman. Kirjoitin blogin. Ja unohdan koko jutun ja lauhdun. Hulluja me suomalaiset!


Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

17.2.16

Hapan vanha netissä

Muistatko, kun julkisuudessa jo kauan ennen sosiaalista mediaa levisi kädestä käteen moniste, joka luettiin laajalti työpaikoilla ja muuallakin ja jossa oli kirjoitus nimeltä Abbedissan rukous. Sehän kuului seuraavasti:
"Herra, sinä tiedät paremmin kuin minä itse, että minulle karttuu ikää ja että jonain päivänä minä olen vanha. Varjele minua puheliaisuudelta ja varsinkin siltä kohtalokkaalta luulolta, että minun täytyy sanoa mielipiteeni joka asiasta ja tilanteesta.

Päästä minut taipumuksestani pyrkiä järjestämään kaikkien ihmisten asiat. Vapauta ajatukseni takertumasta loputtomiin yksityiskohtiin - anna minulle siivet päästäkseni suoraan asiaan.

Opeta minulle armeliaisuutta, että kuuntelisin muiden valituksia ja auta minua kestämään ne kärsivällisesti; mutta sinetöi huuleni, etten puhuisi omista vaivoistani - vaikka ne lisääntyvät ja niistä kertominen on vuosi vuodelta yhä hauskempaa.

Auta minua oppimaan se suurenmoinen läksy, että minäkin saatan joskus erehtyä. Anna minun pysyä kohtalaisen hyvänä. Pyhimys en haluaisi olla, sellaisten kanssa on ylen vaikea elää - mutta hapan vanha nainen on paholaisen ikävimpiä luomuksia.

Tee minusta ajattelevainen, mutta ei synkkä. Avulias, mutta ei komenteleva. Niin suunnatonta viisautta, kuin minun, on sääli olla käyttämättä viimeistä rahtua myöten - mutta sinä tiedät, Herra, että tahtoisin pitää muutaman ystävän elämäni iltaan asti."

Jotenkin tuo teksti palasi mieleeni, kun tässä männä viikolla ja aiemminkin olen teutaroinut eräiden asioiden kanssa, joihin on tavalla tai toisella liittynyt vanha - ilmeisen hapan - nainen. Vaikka kyllähän tuo teksti sopii hieman muuteltuna yhtälailla meihin happamiin miehiinkin. Joten anteeksi happamat vanhat naiset, jos jotenkin loukkaan, se ei ollut ainoa tarkoitukseni.

Väkisin tein noista hajatelmistani myös sellaisen johtopäätöksen, että kyllä ennen kelpasi, kun ei ollut Internettiä eikä sosiaalista mediaa. Tuollaiset turhanpäiväiset harmitukset - jos niitä nyt ihan oikeasti sellaiseksi voi edes nimittää - eivät olleet ollenkaan näin yleisiä "vanhaan hyvään netittömään aikaan", kun ihmiset vielä keskustelivat kasvokkain, "Face to Face" eikä "Facebook to Facebook". Silloin viesti ei kulkenut niin nopeasti, eikä tarvinnut asioiden kanssa muutenkaan teutaroida. Elämäntyyli kun oli ihan erilainen. Toista on nykyään netin ja tietokoneiden aikaan.Nyt yhtenä päivänä manataan, kun ei ole lunta ja seuraavava jo harmitellaan, että riittäis jo.

Mistä minulle tuollaiset ajatukset mieleeni nousivat, siihen ei nyt ole mitään suurempaa tarvetta syventyä sen tarkemmin, sillä lienen jo muutenkin jonkin verran pahoittanut joidenkin herkimpien mielen tälläkin vähäisellä tekstillä, mitä tänne suollan, puhumattakaan aiemmista blogiteksteistäni. Kaiken kaikkiaan olen huomannut, että minulle jollain tavalla väkisin tai ainakin pienellä pakolla ahdetaan toisinaan blogikirjoittajan roolissani niskaani mielenpahoittajan rooli. Ei siis mielenpahoittajan - siis oman mielen - vaan toisten mielen. Vai otankohan minä vain sen? Tietysti on olemassa vielä yksi vähäinen ja pelottava vaihtoehto: olen oikeasti sellainen - mutta en nyt suostu ajattelemaan sellaista.

Muutama edellinen blogi on todellakin aiheuttanut monenlaisia reaktioita. Minussa ja muissa. Joku on heivannut minut ulos kavereistaan Facebookissa tai jostain muista yhteyksistä ja samalla blokannut profiilini, etten vaan missään nimessä pääse katsomaan kyseisen ihmisen profiilia tai viestejä. No en kyllä katsellut ennenkään. Joku on "kostanut" minuun suuttumisen toisaalla eroamalla "jostain muusta", koska minä liityn "jollain tapaa" tuohon "johonkin muuhun" ja kyseinen henkilö katsoo näin "kostavansa" minulle ja siitä sitten kovaan ääneen sosiaalisessa mediassa toitottaa ja hakee myötätuntoa. Eipä hätkäytä tuokaan. Hakekoon. Tässä matkan varrella on tottunut kaikenlaiseen.

Ainahan noita huutajia on ollut, jotka särjettyään kristallimaljan, huutavat kurkku suorana: "Mutta kun Hannu potkas, se on Hannun syy!"

No mikä hätkäytti - siis tässä asiassa? Yritän olla mahdollisimman analyyttinen ja viileä tulkinnassani, ettei siihen vain mitenkään sekottuisi sovinismia tai muutakaan vastaavaa ennakkoasetelmaa. Ikärasismista nyt puhumattakaan. Hetken mietittyäni, jotain sieltä löytyy, kun riittävästi kaivelee, ihan tönkimällä tönkii ja jonka tässä nyt hieman ujona tunnustan. Kun tuollainen jollain tapaa vanha hapan nainen pääsee huseeraamaan netissä erilaisilla tietoteknisillä tempuilla, joita hän ei alkuunkaan ymmärrä, se hätkäyttää. Aina. En nyt ihan sydäriä saa, mutta hieman heilauttaa.

En nyt ala tuotakaan sen suuremmin avata, mutta jonkinlaista selitystä kuitenkin. Joskus on meistä vanhemmista ihmisistä sanottu - taisi olla joku ruotsinlaivan työntekijä, jolta kysyttiin eläkeläisten käyttäytymisestä laivalla - että ero eläkeläisellä ja teinillä on se, joissain asioissa eläkeläinen osaa ja tietää, mutta ei kykene, mutta teini ei osaa, eikä tiedä, mutta kykenee. Jotain tuon tapaista on minusta noissa vanhojen happamien naisten nettikäyttäytymisessäkin, nyt tosin roolit ovat menneet toisinpäin, nyt he ovat noiden teinien roolissa: eivät osaa, eivät tiedä, mutta kykenevät. Samalla he tietysti luulevat osaavansa ja tietävänsä. Voi ollakin, että juuri se pienen pieni nyanssi - luulevat - tässä ärsyttää. Tiedä häntä. Minua kun nykyään ärsyttää niin moni asia. Vanhaa hapanta miestä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
 
Kuitenkin edellisen jälkeen piristyksenä kaikille - etenkin loukkaantuneille - oheinen YouTube-video:

12.2.16

Kirkon ihmisten rooleja

Matkustelin neljä päivää papin ja kanttorin kyydissä noin 500 km ympäri omaa Mikkelin ortodoksista seurakuntaa, joka levittäytyy keskellä Suomea todella laajalle, jopa kolmen läänin alueelle. Etelä-Suomen läänistä seurakuntaan kuuluvat lähellä Lahtea ja Heinolaa olevat Hartola, Sysmä ja hieman eri suunnasta Suomenniemi, joka tosin nyt on kuntaliitoksen myötä osa Mikkelin kaupunkia ja siten Itä-Suomen lääniä. Itä-Suomesta seurakuntaan kuuluvat: Hirvensalmi, Juva, Kangasniemi, Mikkeli, Mäntyharju, Pertunmaa, Pieksämäki ja Ristiina, joka tosin sekin kuuluu nyt Mikkelin kaupunkiin. Länsi-Suomen läänistä läheltä Jyväskylää Mikkelin seurakuntaan kuuluvat itähämäläiset Joutsa ja Luhanka sekä entinen Leivonmäki, joka nykyään kuuluu kuntaliitoksen myötä Joutsaan. Eli entisen, ennen kuntaliitoksia olevan ajan noin 20 kunnasta on seurakunnassa enää "vain" 11 kuntaa hieman yli 10500 neliökilometrin alueella, jossa asuu noin tuhatkunta ortodoksia. Suurin osa asuu taajamissa Mikkelissä ja Pieksämäellä, mutta heitä löytyy myös muista kunnista - mistä enemmän, mistä vähemmän. Melkoinen työsarka seurakunnan työntekijöille.

Kun tuotakin aluetta tarkastelee maantieteellisesti, se on melkoisen suuri alue yhden papin ja yhden kanttorin hoidettavaksi, vaikka samalla tietysti pitää muistaa, että suurin osa alueen ortodokseista asuu kuitenkin keskittyneinä kaupunkialueille. Mutta en voinut välttyä ajellessani - tai oikeammin ollessani auton kyydissä, kun pappi ajoi ja kanttorikin oli nyt onneksi samassa autossa kyydissä - muutamana päivänä 50 - 120 km yhdensuuntaisia matkoja - tosin edestakaisin - aikavälillä noin klo kolmesta iltapäivällä aina iltakymmeneen saakka, seitsemän tuntia, josta noin 1½-2 tuntia palveluksia ja ihmisten kohtaamista, siis sitä "oikeaa työtä", ajatukselta, että voisi kirkon työntekijöiden työtä muuhunkin käyttää, kuin autossa istumiseen. Mutta helpommin sanottu, kuin tehty.

Viime aikoina on kirkon piirissä pohdittu ns. hallinnon uudistamista, joka pitkälti kuitenkin on keskittynyt ajoittain varsin epäoleellisiinkin ja asian käsittelyyn on kummasti tullut erilaisia ulkopuolelta ohjattuja sivupolkuja varsin pitkän käsittelyprojektin aikana. Tampereen nyt jo eläkkeellä oleva kirkkoherra lausuikin viimeisessä kirkolliskokouksessa melko suoria ja mielestäni myös oikeita sanoja tämän "uudistuksen" tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä. Kun homma on ollut joillain keskeisessä asemassa olevalla kirkon hallinnon työntekijällä ainoana "sydänkäpysenä" omassa työssään, kaikki muu kehitystyö ja asioiden paremmaksi saattaminen on jäänyt odottamaan aikaa parempaa - hallinnonuudistusta, jota - saa nyt nähdä - tuleeko koskaan sellaisena, kuin joku siitä haaveili.

Samalla koko prosessi on mutkistunut ja vaikeutunut, joudutaan pohtimaan asioita, jotka eivät alkuunkaan kuuluneetkaan koko prosessiin. Kuten vaikkapa nyt kuka oikein saakaan kerätä kirkollisveroa, seurakunta vai hiippakunta. Ja taustalla on - tietysti, kuten aina - valtapolitiikka: mistä hiippakunnan piispa saa määrätä ja etenkin, miten hän voi ja saa käyttää seurakunnan verorahoja. Vaarallista pohdintaa, sanon minä.

Samalla, kun on puuhasteltu vuosikaupalla hallinnon uudistamisessa, moni tärkeämpi asia on jäänyt kesannolle. Ei siksi, etteikö niihin olisi asiantuntijoita ja osaajia, vaan enemmänkin siksi, että kaikki museotoiminnan tukemisen ohesta ylijääneet ja liikenevät taloudelliset resurssit ovat ohjautuneet muualle ja "oikeita asioita" ei ole voitu korjata ja hoitaa, kun rahat ovat menneet tuohon "neljänteen hiippakuntaan".

Yksi asia, jota on myös hallinnon uudistamisen lisäksi pohdittu vuosikausia, on kirkon koulutus: pappien, kanttorien ja opettajien koulutus. Nyt, kun kiersin seurakuntaa tällaisena kameran linssin läpi tutkiskelevana reissulaisena, huomasin "yhden totuuden", joka jossain määrin vahvisti omaa ajatustani siitä, että kirkon työntekijöiden roolitusta tulisi vakavasti pohtia ja mahdollisesti pyrkiä muutoksiinkin.

Jossain vaiheessa pian sodan jälkeen oma suomalainen ortodoksinen kansallinen identiteettimme oli ilmeisen kovilla. Perinteinen Kuopion pappisseminaari ei enää riittänyt, vaan piti saada yliopistokoulutettuja työntekijöitä. Oli aivan oivallinen asia, että saimme silloiseen Joensuun yliopistoon, nykyiseen Itä-Suomen yliopistoon koulutusta, joka on nyt tuottanut meille akateemisesti koulutettuja työntekijöitä. Liian usein vain meiltä unohtuu, tarvitsemmeko heitä seurakuntatyössä, valmistuuko heitä riittävästi ja onko heillä mutkaton ja kiinteä suhde omaan kirkkoonsa ja seurakuntaansa jo ennen opiskelemaan lähtemistä.

Tuolla tarvitsemisella tarkoitan sitä, että pitääkö papin ja kanttorin olla teologian maistereita hoitaakseen työnsä. Hieman tuhmasti sanottuna, eikö kanttorilla riittäisi laulutaito ja pienemmät opinnot. Joku vastaa heti kovalla äänellä: EI. Miksi? No - jälleen hieman ilkeästi sanottuna, palkka ei olisi silloin akateemisesti koulutetun palkka. Varmaan niin, mutta ...

Tuolla valmistumisella tarkoitan taas sitä, että kohta tarvittaisiin seurakunnissa lukuisa määrä pappeja, kun suurten ikäluokkien papit siirtyvät eläkkeelle. Onko heitä tarjolla riittävästi? Kiinnostaako työ oikeasti nuoria? Hieman olen epäillen seurannut tätäkin kehitystä ja päätynyt siihen ajatukseen, että meilläkin pitäisi pian lisätä pappien ja erityisesti piispojen maahantuontia, kuten sitä tosin onkin joissain seurakunnissa pappien osalta jo tapahtunutkin. Piispat ovat vielä kovin kotikutoisia ja se näkyy toiminnassamme.

Vielä puutun tuohon kolmanteen teesiini, joka käsitteli edellä opiskelijan suhdetta omaan kirkkoonsa ja seurakuntaansa ennen opiskelemaan lähtemistä. Ennen pappisseminaariin menijän oli saatava suositus oman seurakuntansa papilta. Yleensä riitti se, että pappi tunsi opiskelijan, tiesi hänet ortodoksiksi, joka ainakin joskus oli näyttäytynyt kirkossakin. Entä nyt? Nykyinen yliopisto-opiskelija saattaa olla aivan omasta seurakunnastaan irrallinen, ilman minkäänlaista suhdetta pappiinsa tai seurakuntaansa. Monesti - tai ainakin liian usein - hän on jostain toisesta tunnustuskunnasta ortodoksiseen kirkkoon liittynyt, jolta puuttuu täydellisesti perustiedot ortodoksisuudesta. Hän ei ole saanut ortodoksista uskonnonopetusta, hän ei ole käynyt ortodoksista kristinoppikoulua. Yliopistossa hänen kanssaan on lähdettävä "pylly edellä puuhun", perusteista, ortodoksisen lukutaidon opettelemisesta. Anteeksi, jos olen skeptinen: miten tällaisesta saa - ainakaan helposti - ortodoksisen papin tai muun kirkon työntekijän. Hirvittävällä työmäärällä. Mutta jaksaako opiskelija?

Kuten huomaat, monenlaiset ajatukset nousivat pintaan autoajelullani ympäri seurakuntaani. Samalla ajattelin tai oikeammin vertasin mielessäni kirkon työntekijöitä postinkantajiin. Molemmathan vievät viestejä ihmisille. Mutta jotain muutakin yhteistä mahdollisesti on. Nykyisin, kun ihmiset eivät enää lähetä kirjeitä ja postinkantajan tällainen postinkantotyö on vähentynyt ja siksi - etenkin työnantajan taholta - haetaan erilaisia muita tehtäviä, joita he voivat tehdä samalla alueella, missä työskentelevät. He vievät postinkantamisen ohessa joillakin kokeilualueilla ruokaa ja lääkkeitä vanhuksille ja sairaille, katsovat muutenkin tarvitsevatko he apua ja pyytävät sitä sitten muilta asiantuntijoilta. Ja mitä muita tehtäviä heille nyt sitten tuleekaan, sen aika näyttää. Hyvä kehitys, jos ajatellaan sitäkin, että vaihtoehtona olisi työn loppuminen.

Ortodoksisen kirkon työntekijöidenkin olisi pian ryhdyttävä ajattelemaan omaa työtään. Hieman samanlaisin kuvioin, kuin postinkantajat. Riittäkö sitä jatkossa? Pitääkö kaikkien erikoistua omaan kapeaan osaamisalueeseensa? Voisiko yksi henkilö tehdä toistenkin töitä ja jos voi, mitä? Enää ei kauaa kirkon piirissäkään voida edetä näin, kun nyt edetään. Rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Ihmiset vähenevät ja samalla verotulot vähenevät, mutta kulut kasvavat.

Samalla henkilökohtaisesti toivoisin, että useampi kirkon työntekijäryhmä alkaisi oikeasti entistä enemmän kiinnostua oman työnsä kehittämisestä. Enää ei riitä, että opetetaan lapsia samalla tavalla kuin isoisä opetti, kuvatauluilla ja liidulla taululle kirjoittaen. Nyt tarvitaan toisenlaisia opetusmenetelmiä ja niiden jatkuvaa seuraamista, kehittämistä, mukana pysymistä. Miksi? No - ainakin siksi, että mikäli aikoo olla nykynuorille ymmärrettävä, on puhuttava samaa kieltä heidän kanssaan. Edelleen kauhein asia, jonka aina silloin tällöin kuulen - milloin minkäkin ammattikunnan taholta, ei siis vain edellä mainittujen - "minä en ole koskaan tarvinnut enkä tule tarvitsemaan tietokonetta / tablettia / Facebookia /" jne. jne. Tuolla asenteella tapetaan samalla - mikäli työskentelee vaikka lapsien ja nuorten parissa - kaikkinainen kiinnostus ja mielenkiinto asiaan, jota tekee. Samalla luovutaan kaikesta itsensä ja oman ammattitaitonsa kehittämisestä ja näin edesautetaan vaikka oman ammattikunnan töiden loppumista ja pahimmillaan sen siirtämistä muiden - eritavalla tehtävään suhtautuvien, usein vielä eri ideologiaa edustavien - ammattilaisten hoteisiin. Emmehän halua tätä! Emmehän!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

7.2.16

Montako totuutta on?
Entäs tolkun ortodokseilla?


Katselin jokin aika sitten televisiosta erästä sellaista, nykyään melko usein telkkarista tulevaa, mitään sanomatonta hömppäsarjaa, ilmeisesti jonkinlaista ns. reality-ohjelmaa, nimeltään "Yökylässä", jossa jostain Pohjois-Karjalasta Ruuhka-Suomeen muuttanut ja siellä näköjään mitä ilmeisimmin pian "kuplaantunut" nuori toimittajanainen vietti yönsä perussuomalaisen kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen kodissa.

Enpä olekaan pitkään aikaan nähnyt mitään niin hölmöön sterotypiaan ja populismiin sortunutta TV-ohjelmaa kuin tuo oli. Vieläkin puistattaa, kun ajattelen, että ilmeisesti tuollaisia "kuplivia" toimittajatyyppejä on maassamme vino pino. Ja lisäksi melko usein myös useissa ns. valtamedioissa. Näin olen kuullut isojen poikien puhuvan. Tiedä sitten häntä, totta vai ei, kun en itse tuota televisiota kovin paljoa katsele. Joskus, jos ei ole todellakaan yhtään mitään tekemistä, saatan katsoa jotain muutakin kuin uutiset tai jonkun elokuvan.

En nyt puutu tässä blogijutussani niihin lukuisiin ennakkoasenteisiin, joita toimittaja tuossa reality-ohjelmansa alkujuonnossa sanoin tai rivien välistä toi esille, ennen kuin edes "uskalsi" mennä yöksi taloon, jossa ei suinkaan asunut vain maamme median raivoisasti riepottelema kansanedustaja, vaan myös hänen viehättävä naisystävänsä. Puutun siihen, että kaiken tuon toimittajan suoltaman ennakkoasenteellisen hömpän seasta, edes hieman omilla aivoilla ajatteleville katsojille näkyi varsin selvästi, että ihan tavallinen suomalainenhan tuo Hakkarainen näytti olevan. Aivan eri tyyppi, minkä kuvan kupla-media on hänestä antanut. Varsin tyypillinen maalla elävä suomalainen mies, joka aina silloin tällöin ottaa kupin jos toisenkin, joskus enemmänkin, mahdollisesti joskus liikaakin. Sellaisia löytyy Ruuhka-Suomen ulkopuolelta tuhansittain, ja löytynee tuolta Kupla-Suomestakin, jos vain etsisivät. Vaikka tuo mahdollinen alkoholiongelma lienee kummallakin alueella melko samansuuruinen, luonteeltaan se saattaa olla hieman erilainen. Toisaalla se tehdään melkein salaa ja kabineteissa, pikkurilli pystyssä
viiniä ryypäten, valtion reippaasti tukeman oopperan kahviossa ja usein vielä työnantajan matkakorvauksilla. Toisaalla julkisesti kylän raitilla tai Esson baarissa keskiolutta hörppäillen karaokea kuunnellen tai jopa siihen osallistuen, niin ja aina omin varoin ilman valtion tukea usein vielä työttömyyskorvauksilla.

Lienee kaiken varalta tässä samalla selitettävä, kun tuo blogiteksti näyttää jälleen vääntyvän melko kriittiseen suuntaan, etten itse kuulu mihinkään puolueeseen, en ole koskaan kuulunut. Siksi voin puhua ja kirjoittaa mistä puolueesta tahansa omia mielipiteitäni omassa blogissani ilman, että ne olisivat ko. puolueen propagandaa tai jonkun muun puolueen vastapropagandaa. En ole useinkaan edes äänestänyt samaa puoluetta kahta kertaa peräkkäin ja niiden puolueiden kirjo, joita olen äänestänyt, on melko suuri. Olen siis poliittisestikin melko ambivalentti vai olisiko se sittenkin monijakoisen todellisuuskäsityksen omaava. Minun se kai pitäisi tietää!

Mutta samalla pitänee sanoa selityksen II-osana, että asun ja olen koko elämäni asunut ns. Kupla-Suomen ulkopuolella ja melkoisen osan siitä myös ns. maalla - niin kuin helsinkiläiset sen hienosti sanovat, kun tarkoittavat maaseutua, periferiaa, jossa kuulemma kurkutkin kasvavat puissa ja spagetti pellolla.

Meillä suomalaisilla on kummallinen tapa. Kun ns. oma ryhmä tai puolue tai jonkin sortin muu joukkue, jota joku henkilö tavalla tai toisella sympatiseeraa ja äänestää
vaaleissa tai jopa on sen joukkueen jäsen, siis kuuluu siihen, - kun sitten tuo ryhmä - häviää tai jää siis ainakin oppositioon oikeissa vaaleissa (siis sellaisissa, jossa vaikkapa äänestysprosentti on riittävän suuri osoittamaan todellisen demokratian toimimisen), alkaa hirmuinen hässäkkä toisen, mahdollisesti voittaneen ja hallitukseen tms. menevän joukkueen morkkaamiseksi.

Sekin on minua aina ärsyttänyt, vaikka saatan toki itsekin siihen sortua. Siis tuohon morkkaamiseen. Tosin itse yritän selitellä sitä sillä, että kyllä mielestäni arvostella saa, asiallisesti ja ilman henkilökohtaisia loukkauksia ja väärän todistuksen antamista toisesta ihmisestä. Tosin se taitaa olla melkoinen taitolaji meille somessa riehuville nykyihmisille. Kun katselin valtakunnan puoluepolitiikkaa, pääpolitiikoilla, etenkin hävinneiden puolueiden johtajilla, oli kauan tärkeimpänä sanomana, mikä on toisen puolueen ohjelmassa pielessä, ei se, mikä on oman puolueen ohjelma ko. asiassa ja miten se mahdollisesti olisi parempi. Puhumattakaan, ette he olisivat kunnioittaneet kansan ääntä - demokratiaa - ja ryhtyneet yhdessä korjaamaan ja parantamaan maan asioita. Ei, päin vastoin, he alkoivat heti jarruttamaan ja tekemään haittaa ja kiusaa. Viemään koko maan asioita ja hyvinvointia vielä huonompaan suuntaan, vaikka jo nyt olemme melkein kuilun partaalla. Se onkin sitä puoluepolitiikkaa, jossa arvot mitataan kaiketi kukkaron paksuudella ja asemalla yhteiskunnassa!

Se, mikä tuossa vaalien jälkipyykissä otti todella paljon päähän, oli juuri tuo, josta puhuttiin asetelmana "Kupla-Suomi vastaan periferia" tai kaupunkilaiset vastaan maalaiset, joka helposti sitten käännettiin julkisuudessa uudenlaisiin laatusana-asetelmiin "viisaat vastaan tollot" tai "sivistyneet vastaan moukat".

Usein tuli mieleen eräs historian valtakunta, jossa sen aikainen "parempi kansanosa" saatteli "huonomman kansanosan" paikkaan, missä heidät likvidoitiin, jotteivät he häiritsisi jalomman rodun elämää. Hieman tämä diskriminointi ja julkisuuden keskustelu siltä aina aika ajoin joiltain osin vaikuttaa - tosin paljon pienemmässä ja lievemmässä mittakaavassa kuin tuossa alkuesimerkissä. Mutta välistä tuntuu, kuin haluttaisiin likvidoita kaikki periferian äänestäneet moukat ja tollot, jotka aivan vilpittömästi haluavat vain vaikuttaa oman elämänsä ja ympäristönsä asioihin.

Etenkin silloin, kun joku ilmeisen tarkoitushakuisesti ja varsin syväopitusti puhuu edelleen halventavasti "persuista", ainakin minulla soi hälytyskellot ja vältän tuollaisen ihmisen seuraa. Minusta tuollainen puhuja ei ole minun mittakaavassani sivistynyt, vaikka niin usein väittää.

Sama asetelma on melko pitkälti ollut joillakin muillakin areenoilla maassamme. Yksi sellainen on ollut Suomen ortodoksinen kirkko, jossa tälläkin tavoin näyttää kirkko hajonneen kahtia,
"viisaat vastaan tollot" tai "sivistyneet vastaan moukat".

Hajaantumislinjoja löytynee toki mahdollisesti muitakin - liberaalit ~ konservatiivit, "luterilaistuneet" ~ "mukamas alkuperäiset" ortodoksit, modernistit ~ perinteeseen tukeutuvat - vaikka osin ne ovat yhteneviä tämän eräänlaisen maansisäisen "poliittisen" vai olisiko se "kulttuurillisen" jakolinjan kanssa. Mutta ainakin minusta, täällä periferiassa asuvasta ortodoksista melko usein tuntuu, etteivät välttämättä tuolla Kupla-Suomessa asuvat ortodoksit ole ollenkaan aina edes samaa uskontokuntaa kanssani. Niin erilainen on meidän kahden ryhmän ihmisten arvomaailma, puheet, teot ja toiminta. Minusta tuntuu usein, että emme edes keskustele samasta ortodoksisuudesta, kun puhumme omasta kirkostamme ja sen arvoista. Jos tuota jakoa yrittäisi jotenkin kuvailla, niin yksi - ehkä kuitenkin vajavainen - mutta osaltaan selittävä nimitys noille kiisteleville ryhmille olisi: "uusortodoksit" vrs. "perinteiset ortodoksit". Ei ehkä parhaat nimet, mutta kelvatkoot.

Valitettavasti pitää heti tähän lisätä, että "nuo toiset" - saat arvata kummat - eivät edes pidä joittenkin ihmisten mielipiteitten ilmaisemista keskusteluna vaan "pienen äänekkään ryhmän räyhäämisenä".

Tietenkään tässäkään ei ole pelkkää mustaa ja valkeaa, löytyy harmaakin sävy ja mikä oleellisinta, kummassakin ryhmässä ja alueilla on toisen ryhmän ajatukset hyväksyviä, sympatiseeraavia ja jopa enemmän tuohon toiseen, vastakkaiseen ryhmään kuuluvia, vaikka asuvat toisen ryhmän reviirillä. Se tekeekin tästä asiasta vielä monimutkaisemman ja kivuliaamman selvittää ja hoitaa kuntoon. Kun alueella tuppaa olemaan jos jonkinlaisia vähemmistöjä ja enemmistöjä, ettei niistä enää kukaan ota selvää.

Julkisuudessa keskusteltiin äskettäin paljon Jyri Paretskoin Iisalmen Sanomissa julkaisemasta kolumnista "Tolkun Ihmiset", jonka myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö hehkutti. Kolumnissa vaadittiin ja jopa peräänkuulutettiin maltillista yhteiskuntakeskustelua. Paretskoi haki hiljaisen enemmistön mielipiteen parempaa kuuluville saamista.

Paretskoin reseptin mukaisesti yhteiskunnassa ja miksei sitten sovellettuna myös kirkon piiriin, ratkaisuja olisi hyvä välillä hakea myös yhteisymmärryksestä. Olisi haettava asioita, joista ollaan yhtä mieltä ja asioita, joissa ollaan lähellä toisiaan. Hän käytti nimitystä tolkun ihmiset sellaisista, jotka ymmärtävät, joita on paljon ja jotka voivat estää turhat ylilyönnit. Vastapoolista hän käytti meille ortodokseillekin tuttua ilmausta: pieni ja äänekäs vähemmistö. Mutta samalla hän kehotti hiljaista enemmistöä aktivoitumaan. Hiljaa ei pitäisi kenenkään olla.
Tosiasiahan kuitenkin lienee, että jos ei tunnista omaa "taudinkuvaansa", on sitten kumman ryhmän jäsen tahansa, on vaikea tehdä parannusta, kun ei oikein tiedä, mistä se pitäisi tehdä. Mutta asiaa hieman helpottaa kirkon puolella se, että on olemassa "Kirkon säännöt", jotka sanovat riittävän selkeästi ja yksiselitteisesti, mikä on oikein, mikä väärin, miten pitää elää, miten ei saa elää, jne. Eri asia on sitten, millaisen arvon kukakin antaa noille vanhoille - tai kuten joku niitä kutsuu, "antiikkisille" - kirkon säännöille ja ohjeille, jotka eivät kaikin osin monen mielestä enää sovi tai ole relevantteja nykyisessä yhteiskunnassa, jossa tietämys ja arvot ovat tältä uudelta ajalta.

Monesti saattavat juuri nämä ns. kuplasuomalaiset viitata kintaalla noille muinaisuudesta periytyville säännöille, jotka eivät enää heidän mielestään tällaiseen liberaaliin ja moderniin ja etenkään heidän itsensä määrittelemään "suvaitsevaiseen" yhteiskuntaan sovi ja he määrittelevät omat sääntönsä, jotka sitten siihen tuohon omaan kokonaiskuvaan sopivat, ovat mukavampia ja keksijää tai soveltajaa itseään tyydyttäviä, mutta usein saattavat olla toisen ryhmän mielestä lähes hereettisiä.

Ongelmaa mutkistaa juuri kirkon puolella huomattavasti sekin, että niiden, joiden pitäisi opettaa, selittää ja neuvoa tai jopa valvoa noiden sääntöjen mukaista elämää ja niiden noudattamista, eivät aina itsekään niitä noudata ja jopa saattavat opettaa väärin. Silloin ovat konstit vähissä,  varsinkin kun ainoa konstikaan - ylemmän tai jopa ylimmän kirkollisen auktoriteetin huomautus - ei edes aina auta, eikä näytä tehoavan. Huono siinä on silloin edetä mallikkaasti. Pakko silloin on jättää nämä asiat sen oikean Ylimmän Auktoriteetin aikanaan ratkaistavaksi, mikä tietysti ei tässä hetkessä aina ole se taloudellisin ja oikeudenmukaisin ratkaisu.

Ongelma - siis riitely, ristiriitaiset ohjeet ja tavat, jne. - eivät suinkaan ole ainoastaan Suomen ortodoksisen kirkon ongelma. Samaan aikaan kun me täällä Suomessa pähkäilemme näiden tietyllä tavalla nappikauppa-asioittemme kanssa, ortodoksisen kirkon "isot pojat" noin maailmalaajuisesti katsottuna pähkäilivat ja tulevat piakkoin edelleen pähkäilemään laajempien ortodoksista kirkkoa koskevien suurien ongelmien kohdalla suunnilleen yhtälailla ja yhtä syvälle omiin poteroihinsa kaivautuneena. Osittain jopa samantyyppisistä asioista kuin me, mutta, kuten sanottu, suuremmassa mittakaavassa.

Kun jostain löytyy joku taho, joka yrittää ihan kristillisen vilpittömästi korjata Kirkon maailmalaajuiset ongelmat, aina löytyy jostain se paikallinen taho, jonkinlainen oppositio, joka yrittää ulosmitata siitä kaiken mahdollisen hyödyn omalle ryhmälleen.

Ja kaiken takana on, kuten niin usein - nyt ei suinkaan kuitenkaan nainen vaan - nyt on valta, kuka hallitsee ryhmässä, "ken on maassa kaunehin". Siinä ei merkitse mitään silloin se, onko kirkossa se valta ja kauneus ihan muualla, kuin noissa johtajissa. Oma napa, oma etu, raha, valta, maine ja kunnia, menee kaiken kristillisen ideologian ohi niin, että humisee. Ja nyt on sama puhutaanko maailmalaajuisesta organisaatiosta vai vain paikallisesta. Sama vika rahmanovissa kuin rahikaisessakin.

Toinen asia, joka näissä kuvioissa usein aiheuttaa aivan hirvittävän kalabaliikin ja hämmingin, on narsismi. Suomessa meillä löytyy oikein kirkas helmi, malliesimerkki maallisesta politiikasta, tuollaisesta narsismista. Eräs pitkään politiikassa vaikuttanut ihminen ei halunnut jäädä historiaan viisaana valtiomiehenä, vaan narsistina, joka ei voinutkaan vaikuttaa Suomen, Euroopan ja ihmiskunnan asioihin niin kuin HÄN ITSE olisi halunnut.

Johtajien, vallassa olevien suunnaton narsismi, jota sitten eritoten tässä omassa ortodoksisessa kirkossamme vielä ruokkii ajoittain tolkuttomaksi menevä kirkollinen henkilöpalvonta, on ongelma. Siis ajattele - kirkossa: henkilöpalvonta. Kirkossa, jonka pitäisi olla Kristuksen ruumis.

Henkilöpalvonnan lisäksi tuota kielteiseksi luokittelemaani tunnetta, narsismia, ruokkii vielä useiden johtajien laitostuminen. Heillä ei ole ollut vuosiin oikeaa elämää, oikeitten ihmisten kanssa oikeassa ympäristössä ja he ovat totaalisen laitostuneita, jotka vain odottavat, mistä löytyy joku, joka syöttää ja juottaa heidät ja suutelee kädelle siinä ohessa.

Tämän blogipuuskauksen aiheuttajia olivat muuten pari esiin tullutta ärsyttävää seikkaa. Toki tällä "jäitten poltteluperiodilla", siis kun ulkona sataa, tuulee, pakkastaa, liukastuttaa ja milloin mitäkin, lienee ollut oma vaikutuksensa.

Toinen seikka oli jo entuudestaan tuttu ja aiemminkin nähty: joidenkin somessa olevien "kylänmiesten" eli Fb-kaverien reaktiot ja toinen oli jälleen uutinen - tuon surullisen kuuluisan toisinaan jopa uskontovastaisen, mutta ilmeisen selvästi myös erään vaaleissa voittaneen puolueen vastainen ja valitettavasti myös melko usein kuplasuomalaisittain ajatteleva YLE, jonka yhdelle toimittajalle Venäjän metropoliitta on sama asia kuin koko ortodoksisen kirkon päämies ja vuoden 1054 skismassa ortodoksinen kirkko erosi Vatikaanin kirkosta. Huoh!


Ville Rannan näkemys "Kirkko & kaupunki" -lehdessä.
(Kuva Ville Rannan Fb-sivulta © Ville Ranta)
Omissa pienemmissä piireissä käyskennellessäni syntyi somessa jälleen pieni myrsky vesilasissa eräästä kirjoituksestani, jossa mielestäni ei ollut mitään valheellista. Vihjailevaa siinä oli yllin kyllin, koska se on osa blogini kirjoitustyyliä tällaisessa oikeusvaltiossa nimeltä Suomi. Täällä kun ei voi sanoa ääneen ja nimillä, että joku tekee syntiä tai joku elää ja toimii minun mielestäni eettisesti tai muutoin väärin ja arvojeni vastaisesti, vaikka on sellaisessa tai tuollaisessa yhteiskunnallisessa tai kirkollisessa asemassa, että pitäisi olla sadoille ellei tuhansille esimerkkinä. Ei. Täällä pitää joko vaieta, kuten suuri hiljainen enemmistö, tolkun ortodoksit, tekevät (joko tietämättömyyttään tai viisautaan), taikka sitten puhua, tai kuten eräät sanovat: räyhäävät. Sitähän tämä ei niinkään vähäinen, mutta omalla tavallaan äänekäs ryhmä todellakin tekee omalla tavallaan. Siitä, onko tuo äänekäs porukka vähemmistö, olen vahvasti eri mieltä. Sen on kokemus ja saamani palaute selkeästi osoittanut.

Niin se toinen ärsyke jutun teolle. Meinasi ihan unohtua tässä lörpötellessäni. Se oli jälleen eräs YLE-uutinen, jonka otsikko kertoi ensin: "Kansanedustaja Hakkaraisen suvun sahan pihalta löytynyt ruumis". Tarkemmin uutisessa mainittiin, että poliisin mukaan tapauksessa ei ole viitteitä henkirikoksesta. Jos YLE aikoo jatkaa valitsemallaan tiellä, sillä tulee varmaan olemaan melkoinen urakka selvittää, kuka kellokas tai hänen sukunsa milloinkin liittyy johonkin normaalisti tai ainakin jokseenkin luonnollisesti kuolleen ihmisen kuolinpaikkaan ja uutisoida siitä joka kerta. Jos se ei näin tee, nyt uutisoitu asia vaikuttaa melkoisen tarkoitushakuiselta propagandalta.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Hyvää Suurta paastoa kaikille. Se alkaa huomenna (julkaisin tämän 7.2.) Yritän edes sen aikaa olla ihmisiksi ja välttää suurempaa kriittisyyttä blogissani ja yleisemminkin elämässäni. Mutta varma en ole, pystynkö. Yritän kuitenkin.
HAP