Totuus, joka ei jätä rauhaan

 

Konevitsan Jumalanäiti
(© munkki Stefanos)
(ikoni kokoelmissani)

Viime aikoina on ollut aikaa tehdä monenlaisia asioita. Myös sellaisia, joihin aiemmin tuntui, ettei muka ollut aikaa. Tai ehkä rehellisemmin: ei ollut halua. Kun kiire hellittää, huomaa helposti, kuinka paljon kaikkea, joskus ihan tarpeellistakin, on tullut väistettyä. On ollut aikaa pysähtyä, lukea, mietiskellä ja jopa rukoilla. Ei mitenkään suurieleisesti, vaan hiljaa ja elämäänsä mietiskellen.

Tässä rauhallisemmassa rytmissä luin jostain netin uumenista erään kirjoituksen, joka jäi heti vaivaamaan. Ei siksi, että se olisi paljastanut jotakin uutta, vaan siksi, että se sanoi tutun asian tavalla, joka osui ns. hermoon.

Kirjoituksen perusajatus oli yksinkertainen: totuus ei ole mielipide eikä idea, vaan persoona. Raamatussakaan Kristusta ei kuvata totuuden opettajana, vaan totuutena. Silloin kysymys totuudesta ei enää koske väittelyä, vaan olemista: miten elämme, mihin katsomme, mitä kohti kuljemme.

Tästä näkökulmasta maailmamme levottomuus alkaa näyttää ehkä hieman ymmärrettävämmältä. Kun totuus irrotetaan persoonasta ja muutetaan välineeksi, sitä aletaan heti taivuttaa tarpeen mukaan. Näemme tämän brutaalissa sodassa Ukrainassa, suurvaltojen arvaamattomuudessa ja myös lännessä tavassa, jolla sanat menettävät merkityksensä ja todellisuus muuttuu kertomukseksi tai kuten nykyisin sanotaan: narratiiviksi. Hetkittäin tämä voi näyttää toimivan, mutta mikään ei tunnu silti kestävän. Epämiellyttävä epävarmuus jää.

Kirjoituksessa käytettiin kahta kuvausta, jotka jäivät mieleeni. Todellisuus on kuin terästä: sitä voi vääntää, mutta se palautuu. Valhe taas on kuin pallo veden alla: se pysyy piilossa vain niin kauan kuin joku jaksaa painaa. Siis jollain tavalla ajatellen tuo ei ole uhkaa, vaan seurausta.

Totuuden puhuminen ei tässä mielessä ole sankariteko, vaan usein yksinkertaisesti epämukavaa. Se rikkoo sovittuja vaikenemisen sääntöjä ja paljastaa asioita, joiden yli on yleensä totuttu katsomaan. Siksi totuutta puhuva jää helposti sivuun, ei siksi että hän olisi erityisen rohkea, vaan siksi että totuus ei aina sovi tilanteeseen. Sellaisen kaverina ei haluta olla.

Valhe ei kuitenkaan useimmiten ole kovaa tai äänekästä. Se on tämän päivän maailmassa mielistelyä, jopa ylimakeaa, sanoisin suorastaan vaivaannuttavaa imartelua, hiljaisuutta ja vaikenemista, vaikeiden asioiden siirtämistä myöhemmäksi. Myös omassa ortodoksisessa kirkossani, siis kirkollisissa yhteyksissä, totuutta voidaan väistää rauhan tai mukamas yksimielisyyden nimissä. Ei sanota: tuo on väärin, mutta ei sanota mitään muutakaan, laitetaan sanan paikalle vaikka kaunis selfie-kuva. Se tuntuu turvalliselta, mutta jättää jotakin käsittelemättä.

Tämä johtunee kai siitä, että oman ortodoksisen kirkon traditio on sisäistänyt tämän totuuden asian hyvin. Siksi kirkko ei kai sitten lähde ensisijaisesti korjaamaan mielipiteitä, vaan kutsuu enemmänkin sydämen puhdistumiseen ja tarkkaavaisuuteen. Kirkon mielestä totuus ei synny melussa, vaan rukouksen ja mietiskelyn rauhassa. Se ei löydy uutisista ja otsikoista, vaan kilvoituksesta, jossa ihminen oppii tai ainakin pitäisi oppia ensin näkemään ja tuntemaan itsensä.

Kirkko ei tässä mielessä pyri totuuteen, vaan elää siitä. Se ei ole mielipiteiden summa, vaan yhteys. Tätä yhteyttä kuvaa yksinkertaisesti vaikkapa tämän tekstin yläosassa sijaitsevassa kuvassa oleva omistamani Konevitsalaisen Jumalanäidin ikoni. Jumalansynnyttäjä Jeesus-lapsi sylissään: siis Jumala ja ihminen vierekkäin, ilman selityksiä.

Siksi kai tuo lukemani teksti ei jättänyt helpolla rauhaan. Se ei kysynyt, kuka on oikeassa, vaan mihin suuntaan sydän on kääntynyt. Ja pakotti lopulta kirjoittamaan taas blogijutun.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S. Noita alussa olevan kaltaisia ikoneja löytyy lisää Ortodoksi.netin virtuaalisista ikoninäyttelyistä, jotka ovat auki 24/7 ja kaikkien katseltavissa ilmaiseksi netissä.
Vaikkapa tuolta:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Jumalanäiti_-Taivaallinen_suojelijamme_(ikoninäyttely)