30.12.21

Tiedottamisen kriisi

Taisi olla jo muutama vuosi sitten, kun – en silloinkaan kai ekakertaa – kirjoitin oman kirkkomme tiedottamisen kriisistä. Silloin se oli ajankohtainen myös siitä syystä, että eräs vaikuttava suomalainen ortodoksinen media oli – tietokonekieltä käyttääkseni – kaatunut, siis pois yleisestä toiminnasta, käytöstä.

Tuolloin ajatukset tulevasta olivat varmaan melko ankeita, koska tuo yksityishenkilöiden vapaaehtoistyönään ja omin varoin toimittama sivusto oli silloin aivan omaa luokkaansa ortodoksisessa tiedottamisessa. Silloin – tai oikeastaan siis jo muutama vuosia aiemmin – sillä kaatuneella sivustolla
puhuttiin muustakin kuin oman kirkon – Suomen ortodoksisen kirkon – asioista, ja näin ihmisille – etenkin ei-ortodokseille Suomessa – valkeni tuonkin sivuston kautta ehkä hieman paremmin ortodoksisuuden globaalisuus ja ekumeenisuus, jota sanaa mielummin kirkossamme käytetään. Maailmanlaajuus täällä enemmistökirkon puristuksissa olevassa vähemmistökirkko-Suomessa.

Itse olin mukana tuon sivuston ylläpidossa tuolloin todella aktiivisesti, mutta ajatus – kuten niin monesti aiemmin ja sen jälkeenkin – oli pikkuhiljaa hellittää. On tainnut kuitenkin aina tuo jäädä pelkäksi ajatukseksi, kun yhä sivustolla jossain määrin hyörin ja roikun, vaikka vähentänyt toki olen suuresti osuuttani sivuston toimissa.

Tuo sivuston tekninen kriisi muute selvisi sitten kuitenkin – ei kuitenkaan virallisen kirkon avustuksella vaan – yksittäisten kirkon piirissä toimineiden ihmisten avulla ja sivu on jatkanut toimintaansa jonkin verran repertuaariaan supistaen.

Yhä edelleenkin seuraan muutakin ortodoksista viestintää niin omassa maassamme kuin laajemminkin. Ja siinäkään en ole valitettavasti paljoakaan tarvinnut ajauksiaan ja mielipiteitään muuttaa – ainakaan koskien oman maamme eli oman kirkkoni tiedotustoimintaa. Edelleen se on – sanoisinko melko raa’an rumasti (anteeksi!) – ala-arvoista näpertelyä ja ihmeellisen linjatonta ja suurelta osin ajastaan jälkeen jäänyttä. Tekisi jopa osin mieleni sanoa osaamatonta, mutta sen sanomiseen ei ammattitaitoni kuitenkaan riitä.

Samaan aikaan, kun muualla mediamaailmassa satsataan nopeaan ja toimivaan, helposti ja notkeasti taipuvaan, nykyään jo lähes kaikkien käytössä olevaan digitaaliseen viestintään ja jätetään kankea printtiviestintä vähemmälle, meillä heitetään rutkasti rahaa jähmeään printtilehteen. Joidenkin pahansuopaisten jurnuttajien – johon ryhmään en tietenkään minä kuulu  :)  – mielestä näin on vain luotu suojatyöpaikkoja osaamattomille työntekijöille. Ihmisille, joilla ei ole oikein käsitystä – taidosta nyt puhumattakaan – digitaalisesta viestinnästä ja sen mahdollisuuksista. Mutta kuten jo sanoin, oma ammatitaitoni tuossa asiassa ei riitä sen syvempään arviointiin.

Huhuilijat kertoivat tässä männä viikolla kauhutarinana erään kirkkoomme liittyvän lehden päätoimittajan sanoneen – kun lehdestä esitettiin kritiikkiä – olevan enemmänkin lehden sisällöntuottaja kuin päätoimittaja. Liekö oikeasti totta, mutta jos on – huh, huh – on tainnut mennä valinta hieman pieleen tai sitten taitaa joku kuiskuttelija ohjata PÄÄtoimittajaa hieman harhapoluille ja tehdä hänestä mahdollisesti sijaiskärsijää koko kirkon viestinnän osaamattomuudelle. Toivotaan, että ovat vain ilkeämielistä huhuja, sillä en missään nimessä toivoisi oman kirkkomme julkaisulla menevän noin kehnosti.

Toinen, mikä on hieman myös arveluttanut, että lehden juttuja – jälleen tosin huhujen mukaan – ostetaan oman kirkkomme lehteen ulkopuolisista tahoilta kovalla tai vähemmän kovalla hinnalla, mutta siis joka tapauksessa pääasiassa ostetaan, ei tehdä kirkon sisällä tai lehden toimituksessa itse. Mistähän sekin kertoo, jos se on totta!

Huhuja on näköjään liikkeellä pilvin pimein ja kaikesta ei aina ota selvää, missä oikein mennään, eikä kai kaikkea pitäisi edes kuunnella, mutta joka tapauksessa tuollainen toiminta kertoo kuitenkin jostain, josta pitäisi varmasti kaikkien meidän "kuluttajien" olla jossain määrin huolissaamme. Sitä en tiedä, ovatko päättäjät huolissaan!

Tiedottamisen kenttä ei ole kirkossamme todellakaan kaikista helpoin. Täällä häärää hyvää tarkoittavien vapaaehtoisten lisäksi muitakin enemmän tai vähemmän jopa käytännössä kirkosta irti olevia muunlaisia ”vapaaehtoisia”, jotka kaikin mahdollisin tavoin omaa egoaan korostaakseen luovat tai ainakin yrittävät luoda erilaisia kriisejä, oikeusprosesseja tai skandaalikirjoituksia milloin mistäkin. Vaikka pienoismallien siirtelystä. Nykyinen holtiton somemaailma tarjoaa tällaiselle hyvän alustan vaikka mihin – hyvään ja pahaan. On sivustoja, joita kannattaa lukea, niistä oppii paljon ja saa uutta tietoa, mutta on myös erilaisia ”do-it-yourself”-sivustoja, joissa tehdään omaa ortodoksista oppia keskustelijoiden omin voimin niin, että päätä huimaa ja jaetaan sitä vielä muille – usein toisille samoista asioista, sananmukaisesi, tuon taivaallista tietämättömille – tosina, hyvä ettei dogmeina. Kauhistuttaa välillä oikeasti ja sääliksi käy noiden ihmisten omia pappeja, jos papit joutuvat heidän kanssaaan toimimaan omassa seurakunnassaan. Jos he nyt ihan oikeasti edes siellä toimivat. Useimmille kai some on se ainoa oma seurakunta, jossa voi olla yhtäaikaa kaikkitietävä tohtoristason seurakuntalainen ja loistava saarnaaja.

Tuohon kriisinluojien joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä – yleensä kirkkoon tai johonkin sen osaan valitettavasti ehkä epäonnistuneita ja pettyneitä kirkon työntekijöitä, opettajia, tavallisia maalikoita, päähän potkittuja, katkeroituneita ihmisiä, jopa omaa egoaan korostavia narsisteja, jotka jatkavat ”henkilökohtaista sotaansa” netissä ja somessa mahdolliseen katkeraan loppuun saakka, mikä kai heidän mielestään lienee sitten koko kirkon tuho – näin minä sen arvelen olevan. Tällaiseen olen päätynyt, kun niitä kriisissä olevien ihmisten tekstejä olen lukenut ja pohtinut niiden todellisia vaikutuksia ja tavoitteita. Mutta tämä on vapaa maa ja täällä saa jokainen sanoa mielipiteensä. Nyt vain sitten kirkon oman viestinnän ja tiedottamisen pitäisi olla timmissä kunnossa vastaamaan noihin haasteisiin. Mutta kun ei ole!

(Kuva: Ekumeeninen patriarkaatti)

Viimeisin melkoinen ainakin itseäni suurssti kummastuttanut asia, jopa floppi, oli oman ekumeenisen patriarkkamme koronaan sairastumisesta tiedottaminen. Sairastuminen tapahtui pari päivää ennen joulua ja tätä kirjoittassani noin viikko myöhemmin kirkko ei ole tiedottanut asiasta vieläkään mitään isommissa medoissaan tai virallisilla omilla julkisilla nettisivuillaan. Taisi olla pari riviä jotain asiasta Facebookissa, jonne eivät kaikki pääse tai halua mennä ja muuta en ainakaan itse ole nähnyt. Voin toki olla väärässäkin, mutta yleensä katselen tällaisia asioita tarkasti medoista. Sama ilmiö oli erään englanninkielisen uutisen mukaan havaittavissa osassa Amerikan ortodoksista kreikkalaista ortodoksista kirkkoa ja sielläkin ihmettelivät samaan. Miksi?

Selitykseksi onkenties tarjottu jouluaikaa ja lomailua, mutta ei kelpaa, jos kuitenkin on viestitetty joitain muita asioita virallisilla sivuilla – synttäreitä ja muuta vastaavaa vähemmän tärkeää. Ja edustan itse tällaisessa asiassa sitä tiukkaa kantaa, ettei tietotuksesta vastaavat ole koskaan ”oikeasti” lomalla tai vapaalla, vaan tarvittaessa 24/7-ovat valmiita kriisitiedottamaan, jos aihetta ilmaantuu. Nytkö ei ole ilmaantunut! Hups!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

22.12.21

Epäinhimillistä

(Kuva: Karnevaalikauppa Aprilli)

Tämäkin koronajoulu – siitäkin huolimatta, ettei se ole ensimmäinen lajiaan – vaikuttaa melko pahalta. Joihinkin asioihin olemme kai jo tottuneet – kuten vaikka maskeihin, käsihygieniaan ja välien pitämiseen – mutta aina näköjään tulee uuttakin, kuten tämä uusin variantti omikron on osoittanut. Vanhat varautumiskeinot eivät aina riitäkään.

Mediassa käydään koronaan liittyen monenlaista keskustelua puolesta ja vastaan ja sanon suoraan, etten kaikkea ihan ymmärrä, tai pitäisi kai sanoa hieman ronskimmin: en hyväksy. Julkisuudesta löytyy lukuisia sellaisia kommentteja ja mielipiteitä, joista olen vahvasti erimieltä ja jotka saavat aikaan minussa erilaisia jopa negatiivisia tuntemuksia.

Yksi erityisen paljon verenpainettani lausunnoillaan nostanut henkilö on se MaRa:n pomo, olisiko titteliltään toimitus- tai toiminnanjohtaja, joka on suunnilleen aina, kun on tehty yrityksiä parantaa rajoituksilla ihmisten oloa ja torjua sairatumisia, lausunut jotain outoa, suunnilleen tätä luokkaa: epäinhimillisiä, haitallisia, en ymmärrä. Voihan olla, että hän on oman järjestönsä silmissä ”hyvä johtaja”, minun silmissäni aivain toisenlainen. Jos ihmisten juhliminen, ryyppääminen ja lomailu asetetaan oman järjestön firmojen edun vuoksi kaikkien ihmisten terveyden ohi etusijalle, jokin mättää.

Ymmärrän kyllä, että kyse on tuolloin ravintola- ja matkailualan ihmisten selviytymisestä, kun he joutuvat työttömiksi tai lomautetuiksi. Tällöin valtion kuuluu tulla auttamaan. Nyt valtio syytää miljoonia kaiken maailman globaaleille firmoille, joiden tuloskunto näyttää median tietojen mukaan jopa kohentuneen koronavuonna. Olisiko jokin keino ohjata noita miljoonia oikeampaan osoitteeseen – työtä vaille jääneille palkansaajille korvaukseksi lomautuksista tai työttömyydestä
– tai vaikka uudelleenkoulutukseen, jos niin halutaan.

Tuohon samaan toisenlaisten kategoriaan mahtuu toki muitakin julkisuudessa olleita järjestöjohtajia, jotka minun mielestäni tekemällä muka ”hyvää jäsenilleen” aiheuttavat samalla huomattavan mainehaitan koko ammattikunnalle ja siinä ohessa omalle järjestölleen tai ammattiliitolleen. Luonnehtisin tuota heidän esiintymistään ja mielipiteitään enemmänkin sanoilla ”ahneus” tai jopa ”toisista [liittoon kuulumatomista ihmisistä] piittaamattomus”. Tuollainen ammatiliittojen ja etujärjestöjen ahneus on hurjasti lisääntynyt viime vuosina, vaikka – ainakin minusta – meillä menee Suomessa taloudellisesti ja todennäköisesti myös palkkatasoon nähden kohtuullisen hyvin koronasta huolimatta tai ainakin ennen koronaa ja toivottavasti sen jälkeenkin.

En toki kiellä joidenkin ammattien vaativuutta ja raskautta tässä koronatilanteessa, mutta tilanteen härskiä hyväksikäyttöä vertaisin vaikkapa tilanteeseen, jossa sotilaat kieltäytyisivät puolustamasta Suomea sodan aikana, ellei palkkausta ja eritoten konepistoolilisää saada kuntoon. Tai palomiehet eivät lähtisi sammuttamaan tulipaloa, elleivät saisi tulipalolisää. Jos nyt nähdyilla tempuilla ei ole vaikutusta ko. ammattien mainekuvaan, alalle hakeutumiseen, ihmettelen – tai sitten pitää kai hyväksyä se, että lienen outo. Mikä ei sekään olisi outoa.

Terveyteen, ihmisten elämään ja hyvinvointiin merkittävästi vaikuttavia rajoitustoimia tehdään mielestäni kaupalliset edut ja vähemmistöryhmän
rokottamattomien edut ensisijaisesti mielessä. Sanotaan koronarajoitusten haittaavan Lapin sesonkia, minusta se on toisinpäin: matkailu haittaa ihmisten terveyttä ja elämää Lapissa.

Sitten ovat vielä ne ihmiset, jotka kuka mistäkin syystä kieltäytyvät rokotuksista. Osalla on piikkikammo, osalla erilaisia salaliittoteorioita, kellä mitäkin. Luin somesta hyvän iskulauseen: ”Älkää kieltäkö lapsia uskomasta joulupukkiin, kun aikuiset samaan aikaan uskovat salaliittoteorioihin.” En mitenkään jaksa uskoa, miksi ihmiset saattavat uskoa kaikkeen siihen huu-haahaan, jota mediassa ja somessa saa lukea. Varsinkin, kun tieteellisesti todistettua ja varmaa tietoa on laajalti saatavissa. Mutta ilmeisesti aina löytyy joku, joka muka tietää paremmin kuin tiedemiehet. Näinhän on ainakin täällä somessa ollut jo kauan.

Itse olisin rokotusasiassa melko jyrkkä, jos olisin diktaattori. Rokottamattomat saisivat maksaa tehohoitonsa itse ja oikeat asiaansa paneutuneet hoitajat varattaisiin oikeisiin töihin, sairaita hoitamaan – sellaisia sairaita, jotka eivät ole itse voineet vaikuttaa sairauden saamiseen. No – onneksi en ole diktaatori. Saataisi moni kaveri hävitä maisemista, kuka kuolemalla koronaan, kuka lopettamalla kaveruuden.

Oman kirkkoni päämies, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos, on jouluviestissään ottanut kantaa tähänkin asiaan. Hän kirjoitti:
"Kuluneen vuoden aikana covid-19-koronaviruspandemia on vaivannut ihmiskuntaa. Kunnioitamme armollista Jumalaa, joka on vahvistanut asiantuntijoita ja tutkijoita kehittämään tehokkaita rokotteita ja muita lääkkeitä kriisin kohtaamiseksi, ja rohkaisemme kaikkia uskovaisia, jotka eivät ole vielä rokottautuneet, tekemään niin ja kaikkia noudattamaan terveysviranomaisten antamia suojatoimenpiteitä. Tiede on korvaamaton Jumalan lahja. Meidän tulee ottaa tämä lahja kiitollisena vastaan eikä meitä saa johtaa harhaan tietämättömien ja itsensä jumalaksi ja aidon uskon edustajiksi julistautuneiden "hengellisten neuvonantajien" vastuuttomien äänien kautta, jotka kuitenkin valitettavan paljon samalla mitätöivät itseään veljiään kohtaan osoittaman rakkauden puuttumisen kautta, veljien, joiden elämän he altistavat suurelle vaaralle."

Hannu Pyykkönen
kolmeen kertaan koronarokotettu
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

16.12.21

"Enkeli kävi alttarissa"

Ortodoksisessa maailmassa kokonaisvaltaisesti elävällä tosiuskovaisella on koko vuoden aikana melkoinen määrä paastopäiviä. Ortodoksisessa kirkossa suunnilleen jokaviikkoisia paastopäiviä ovat keskiviikot ja perjantait. Lisäksi kirkolla on neljä pidempää paastojaksoa: joulupaasto, pääsiäistä edeltävä suuri paasto sekä hieman lyhyemmät apostolien paasto ja Jumalansynnyttäjän paasto. Koko vuotta katsoen paastopäiviä on siis melkoinen joukko ja niiden viettämisessä onkin sitten ihmisillä varmaan yhä suuri määrä erilaisia sovelluksia.

Se, mitä paasto kullekin henkilökohtaisesti tarkoittaa, on tietyllä tavalla jokaisen oma asia, mutta paastoamisen tarkoitus olisi kuitenkin kilvoitella jollakin tavoin – omien mahdollisuuksiensa mukaan – erilaisista jokapäiväisistä asioista ja etenkin kai voisi sanoa erilaisista nautinnoista, kuten vaikkapa ruuasta, mässäilystä. Mutta kyllä tuota listaa voi jokainen jatkaa monilla muillakin asioilla ihan tarpeidensa ja halujensa sekä elämäntilanteensa mukaan. Listaan voisi kai laittaa mukaan vaikkapa netissä olemisen, alkoholin käytön, karkkien syömisen tai onpa joku laittanut siihen myös erilaiset seksuaaliset toimetkin.

Paasto ei sellaisenaan ole mikään kerskumisen asia. Parasta kai olisi, että jokainen vaikenesi asiasta mahdollisuuksiensa mukaan, eikä huutelisi koko maailmalle, että ”minä oikeauskoinen tässä paastoan”. Luonnollisesti nykymaailmassa ja etenkin jos on työelämässä mukana, eteen tulee tilanteita, joissa paastoaminen aiheuttaa jonkinlaisia sosiaalisia ongelmia. Olet vaikka vierailulla, juhlassa, kokouksessa, kyläilemässä ja sinulle tarjotaan sellaista ruokaa, josta normaalisti paatoaisit. Mitä teet? Kirkon ohjeiden mukaan, älä näytä, että paastoat, syö, mitä tarjotaan kohtuudella ja ota syötävää ja juotavaa maltilla.

Paasto on siis jokaisen oma henkilökohtaista kasvamista ja kilvoittelua, ei toisille näyttämistä. Monien ohjeiden mukaan asiaa ei ole syytä sen suuremmin jakaa muiden kanssaihmisten kanssa. Asia on tosin monimutkaistunut nykymaailmassa, jossa paastotaan paljon ja aivan muista syistä kuin kirkon ohjeiden mukaan kilvoitellen. On laadittu erilaisia paastoruokaoppaita ja -ruokia, jopa omalla tavalla irvokkaasti: paastoherkkuja. Paaston yksi tarkoitus kuitenkin lienee ollut syödä yksinkertaista ja edullista (halpaa) ruokaa ja antaa säästyneet ruokarahat hyväntekeväisyyteen, almuina vähäosaisille.

No – se tuosta paastoamisesta. Paastoaikaan on usein liittynyt mielenkiintoinen kielteinen asia. Joku tosiuskovainen on sanonut sen asian olevan paholaisen toimia. Silloin näet ihmiset – johtuneeko paastoamisen aiheuttamasta kiukkuisuudesta ja kärttyisyydestä vai mistä – kiistelevät ja riitelevät yllättävän paljon. Joidenkin mielestä normaalia enemmän ja siksi varmaan tuo paholainen on laitettu kehään mukaan. Kummallisesti on kuitenkin usein juuri paastoajalle sattunut useita ns. ”kirkon kriisejä”, joiden syy sitten vieritetään varsinaisilta syyllisiltä – mahdollisesti kirkon työntekijöiltä tai seurakuntalaislta, "kriisin" aiheuttajilta – paholaiselle, joka houkuttelee näin ihmisiä – näiden joidenkin oikeinuskovien mukaan – pois paastoamisesta ja kilvoittelusta.

Nyt lienee jo aika palata juttuni alkuperäiseen otsikkoon, joka ennen otsikon muuttamista oli: "roska vai hirsi". Nuo kaksi asiaa – roska vai hirsi omassa tai toisen silmässä – kohtaavat usein juuri noissa paastoajan ”kriiseissä” – jotka useimmiten kuitenkin ovat loppujen lopuksi pelastautumistamme ajatellen aivan pieniä ja usein vielä viattomia vahingoissa tai huolimattomuuttaan tehtyjä toimia. Viimeisin esimerkki on aivan äsken eräästä eteläsuomalaisesta seurakunnasta, jossa on ollut tapana näin joulun alla – ja oikeastaa muulloinkin – pitää erilaisia konsertteja kirkossa. Jo tuo asia: ”konsertti kirkossa” – on joillekin ”punainen vaate”, mutta en kirjoita siitä nyt tällä kertaa enempää, vaikka asiani ehkä hieman sitäkin liippaa.

Tällä kertaa asia koski kirkon pyhää tilaa, alttaria, joka kirkkomme käytäntöjen mukaan on tarkoitettu vain niille ihmisille, joilla on siellä tapahtuvissa jumalanpalveluksissa tai toimituksissa tai niihin liittyvissä aputoimissa jotain asiaa. Sinne ei siis saisi mennä muulloinkaan ilman asiaa. Joku on käyttänyt tilasta hurskasta nimitystä: Jumalan koti. Se kertonee asiasta enemmän. Sanonta, että sinne ei saa mennä kuin miehet, ei pidä paikkaansa, sillä joissain kirkoissa alttarinkin siivoavat naiset.

Alttarissa on kuitenkin yksi paikka – alttaripöydän ja pyhän portin välinen tila – sellainen, että siihen saa mennä vain pappeuteen vihitty – siis piispa, pappi tai diakoni – ei kukaan muu. Ja alttaripöytää tai siinä olevia esineitä ei saisi koskea kuin pappeuteen vihitty tai siihen erityisen tehtävän saanut henkilö. Näillä säännöillä halutaan korostaa tilan ja etenkin alttarin pyhyyttä.

Varsinkin aiemmin, oli olemassa – ja kai ne osaltaan ovat vieläkin voimassa – erilaisia ankaria sääntöjä tuollaisen pyhyyden loukkaamisista. Kerrotaan tilanteista, joissa alttarin pyhyyden loukkaaminen johti koko tilan tai ainakin alttarin uudelleen vihkimiseen, vihmomiseen pyhällä vedellä.

Tuo asia on iskostettu meidän ortodoksien mieleen melko syvälle. Muistan itse tilanteen, kun Mikkelin kirkossa riehunut tulipalo aiheutti koko alttarihuoneen remontoimisen. Vaikka alttari ja ikonit ikonostaasista olivat puretut ja tilan pyhyys eräällä tavalla ”peruutettu”, minä kuvatessani huonetta ja tilan vaurioita kiertelin alttarin paikkaa – siinä ei siis silloin ollut mitään alttaripöytää, pelkkää lattiaa – kuin varoen astumasta kielletylle alueelle. Sisään mennessäni alttarihuoneeseen – joka oli siis riisuttu kaikesta kalustosta – en koskaan käyttänyt pyhää porttia vaan aina sivuovia. Eikä se minusta tuntunut edes oudolta.

Mutta mitekäs nyt, kun kuoro seurakunnan työntekijän kenties vahingossa antaman ja epätietoisuudesta johtuvan ohjeistuksen mukaan käyttikin kirkon alttaria kuorolaisten omien henkilökohtaisten esineiden – ilmeisesti puhelimien, kukkaroiden ja päällysvaatteiden – säilytystilana. Meteli alkoi välittömästi. Muslimimaailmasta tutut, mutta tällä kertaa ortodoksiset ”moraalipoliisit” alkoivat heti mellakoida somessa. Kohta oli maailmalla jo juttuja, että alttarissa oli hypitty varmaan melkein ilkoisillaan vaatteita vaihtamassa ja vaatteita sun muita oli väliaikaisesti ”pyhitetty” pitämällä niitä alttaripöydällä.

En mene enää asian ytimeen siinä mielessä – oliko teko tahallinen vai vahinko ja miten suuri ”synti” tai rikkomus se oli kirkon pyhyyttä kohtaan – tehkööt oppineemmat sen tuomion aikanaan, jos siihen on aihetta. Pohdin vain sitä, mitä ihminen, joka alkoi asiasta meuhkata somessa, sillä oikein saavutti. Oman narsistisen itsetunnon kohottamisen lisäksi.

Yritys oli ainakin saada aikaan uusi ”kriisi”, joten kieltämättä kyllä se paholainen kävi minunkin ajatuksissani yhtenä syyllisenä. Samalla se lietsoi nykymaailmassa niin kovin yleistä erilaisten salaliittoteorioiden ja muiden vastaavien ”huu-haitten” leviämistä ja ns. feikkitietoisuuden leviämistä. Samoin ajattelevat ”opetuslapset” olivat pian kuorossa mukana ihmettelemässä, miten tällaista voi tapahtua ja miten tästä nyt pitääkään vähintään rankaista jokaista osallista ankarasti. Vahtimestarille kuulemma ehdotettiin jo potkuja tai jalkapuuta solealla ja kuorolaisille sijoittamista luostariin munkeiksi ja nunniksi katumaan syntistä tekoaan.

Alkuun asia nauratti minua, mutta hymy hyytyi pian, kun ymmärsin, että taitavat olla tosissaan. Siksi kirjoitin itse eräässä somen sivustossa tarinan Valamon luostarin vanhasta igumenista, arkkimandritta Simforianista, joka aikanaan koko luostarin tulevaisuuden ollessa uhattuna
jopa luostarin loppuakin taidettiin odotella toimi koko luostarin hengellisenä kivijalkana ja omalla esimerkillisellä toiminnallaan piti kasassa koko ”hengellistä härdeliä”.

Igumeni Simforian toimittamassa jumalanpalvelusta Valamossa.
(Kuva Valamon luostarin kuvakokoelmista, kuvaaja ei tiedossa)

Hän – aina muistettava igumeni Simforian – toimittaessaan jumalanpalvelusta Valamon pääkirkossa, havaitsi kerran yhtäkkiä, että pieni tyttölapsi taapersi solealta pyhän portin kautta sisälle alttariin. Ovesta, jota vain papisto saa käyttää. Kirkkokansa katseli tapahtumaa kauhistuneena – sanan mukaisesti – henkeänsä pidätellen. Isä Simforian ei hätkähtänyt, hän otti lasta hellästi kädestä ja vei hänet kauhistuneille vanhemmille ja sanoi samalla solealta kirkkokansalle rauhoittaen: ”Enkeli kävi alttarissa.”

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

2.12.21

Mitä sitten oikeastaan päätettiinkään!

Tuli nettiä ja kirkkomme asioita selatessa hieman sellainen tunne, että jotkut muutkin ovat olleet tyytymättömiä joihinkin ortodoksisen kirkkomme tuottamiin palveluihin, kun luin muutamia tekstejä sieltä. Siksi pitää kai minunkin vielä kerran murista tuosta samasta asiasta.

Melko lähekkäin - taisi olla jopa samana päivänä – uutisoitiin kahta asiaa: erästä kirkkomme printtilehdessä julkaistua artikkelia ja netissä julkaistua kirkolliskokousten päätöksien ”rautalankamallia” – jonkinlaista ”viestintäkatekismusta” – päätöksiä ymmärtämättömille eli mitä se olikaan, mitä päätettiin, jos et sitä kirkon viesteistä jostain syystä tajunnut.

Tuo lehtiuutinen kertoi ekumeenisen patriarkamme sanoneen jotain sellaista, jota tapahtumasta laadittujen raporttien ja paikalla olleiden mukaan hän ei kuitenkaan sanonut. Tarvittiin oikaisu. Hups! Mitä siis lienee tapahtunut?

Tiukat ennakkoarvailut muualla netissä kirkon sivujen ulkopuolella johtivat syyn kirjoituksen synnystä naapurimaallemme, joka ei viime aikoina ole ollut mitenkään väleissä Konstantinopolin patriarkaatin kanssa johtuen jonkin verran Ukrainan tapahtumista, mutta perussyy lienee pohjaton vallanhalu ja tahto olla kirkkojen n:ro 1 maailmassa kenties valtakunnan päämienen käskyn mukaisesti
tiedä häntä. Kun sitten oma kirkkomme saamansa palautteen ja muiden kuin meikäläisen murinoiden ja juonipaljastusten vuoksi päätyi viimein selittelemään netissä asiaa, tuo yhteys paljastui. Tekstin lähde oli Konstantinopolin patriarkaatin kanssa ”primus inter pares”-asemasta kilpailevan patriarkaatin ja sen hämärien taustavoimien – joidenkin trollitehtaiden – tuottamasta materiaalista, jota kirkon oma lehtemme käytti tarkistamatta tai tahallaan – tiedä häntä – uutisesaan. Hups!

Toinen samaan kokonaisuuteen kuuluva silmäänpistävä teksti löytyi ihan kirkon omilta sivuilta, jossa uutisoitiin joitain kirkolliskokouksessa tehtyjä päätöksiä. Tässä ensimmäinen lainaus:
”7e: Aloite digiviestinnän kehittämisestä
Aloite hylättiin.”

Selitysteksi tosin jatkui vielä. Siinä sanottiin: ”… osa digiviestinnän kehittämiseen suunnitellusta rahasta siirrettiin lehden kustannuspaikalle viidennen vuosittaisen lehden julkaisua varten. Todettiin, että digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta ja sen painopisteen on oltava enemmän sisällössä kuin tekniikassa.”

Väkisin palasi mieleeni teksti, jonka kirjoitin edellisessä blogijutussani. Siellä sanoin suunnilleen näin: [kirkon] ”pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä”. En näytä – ainakaan omasta mielestäni – siis erehtyneen paljoakaan arvioinnissani. Siis annetun selityksen mukaan suunnilleen näin: nykytekniikasta välittämättä tuotetaan vanhaan tapaan – kunhan jotain – vastaanottajien tarpeista välittämättä.

Myös tuo asenne, joka on puettu sanoihin ”digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta” heijastelee jotain siitä mahdollisesta nykyisen viestintätekniikan osaamisvajeesta ja yksipuolisesta ammattitaidosta, josta myös kirjoitin.

Toinenkin kohta herätti huomioni ja siitäkin jo kirjoitin aiemmin blogissani. Kirkon sivulta löytyi seuraava teksti:
”Asia 7s: Aloite kirkon kasvatuksen ja opetuksen verkkosivustosta
... Sivuston kehittämisen lisäksi hänen
[sivuston koordinaattorin] tulee osallistua myös viestinnän kehittämiseen.”

Se on jokaisen mielikuvituksesta kiinni, mitä tuokin nyt tarkoittaa. Itse – ehkä tälläkertaa lievästi keljuna – tulkitsen sen niin, kuin olen aiemmin sanonut. Jossain ei osata jotain ja tällä tavalla toivotaan oikeaa osaamista sinnekin, tekemään toisen puolesta niitä töitä, joita ne ei osaa.

Kaikkien kirkon yksiköiden ja työntekijöiden velvollisuutena on osallistua omalla panoksellaan kirkon viestintään. Se ei toimi niin, että vain yksi viestijä toimii ja sensuroi, mitä julkaistaan ja mitä ei, sanoo, miten julkaistaan, miten kirjoitetaan ja mitä sanotaan. Ei tosiaan.

Ei ole mitään järkevää syytä sanoa uuden työntekijän tehtävästä ennakkoon julkisuudessa, että hänen tulee osallistua työpaikkansa – kirkon – viestintään oman työnsä osalta. Se on ilmiselvää, että pitää ja se on samalla tuon uuden työntekijän osaamisen noloa aliarvioinia. Jos se pitää päätöksen yhteydessä toistaa ja toitottaa maailmalle, mitä se kertoo harmituksen lisäksi. Sano sinä – minä sen tiedän.

Se, minkä olisi tietysti voinut tuossa yhteydessä sanoa, että tämä uusi työntekijä ei onneksi tule viestintäyksikön alaisuuteen, vaan koulutuksesta vastaavan yksikön työntekijäksi.

Kun katselin ja luinkin tuota kirkon viestinnän julkaisemaa ”katekismusta”, vahvistui jälleen se käsitys, että kyllä siellä kirkolliskokouksessa olisi ollut sellaistakin asiaa, josta olisi tosissaan pitänyt toitottaa maailmalla – medialle – enemmän. Siis - "Katsokaa, miten me suhtaudemme asiaan, miten me hoidamme asian", jne. Nyt taisi se jäädä tekemättä – ja sanoisin tästä tohtori Henry Morton Stanleyta mukaillen, kun hän löysi tohtori David Livingstonen Ujiijista Tanganjika-järven rannalta - "oletan".

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

29.11.21

Kirkolliskokouksen epilogi 5+/5

Kirkkomme ensimmäisen kirkolliskokoujksen ryhmäkuva vuodelta 1919 Aamun Koitossa (1937)


Olkoon tämä blogikirjoitus vielä jonkinlainen jälkinäytös, joka sattuu tuon nimen varsinaiseen tarkoitukseen niinkin, ettei se enää liity oikeastaan kokouksen varsinaiseen juoneen. Tämä käsittelee ehkä enemmänkin kaikkea sitä kuohuntaa ja joitain yksittäisiä tapahtumia kokouksen ympärillä ja sen jälkeen.

Olen nyt muutaman päivän, viikon verran, seurannut yleistä mediaa tuota kokousta ajatellen ja tulos ei ole oikein mieluinen. Joku kirjoitti jo aiemmin jossain sosiaalisessa mediassa, ettei ortodoksinen kirkkomme ole enää kiinnostava. Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta vanha kun olen, voin sanoa, tuokin asia oli aiemmin toisin. Ja minun mielestäni kirkkoni on kiinnostava yhä edelleen. Mediaa on vain ruokittu väärällä tavalla ja unohdettu se oikea ja tehokas tapa – jatkuva yhteys ja hyvät suhteet.

Aikanaan erilaiset kirkkomme osa-alueet – vaikkapa ikonitaide, kirkkomusiikki – olivat varsin haluttuja aiheita medialle. Niistä kirjoitettiin paljon ja televisiossakin asiat tulivat esille usein todella myönteisessä valossa. Toisaalta tuo oli hieman ihmeellistä, sillä ainakaan minun mielestäni kirkko ei itse – eikä siis etenkään kirkon viestintä – edesauttanut asiaa suuremmin. Aiheet vain OLIVAT kiinnostavia ja ovathan ne yhä sitä ja vapaaehtoiset toimijat
– ikonimaalarit, kuoronjohtajat toivat asioita esille.

Mihin sitten suli melko lyhyessä ajassa tuo myönteisyys vähemmistökirkkoamme kohtaan? Siinäpä tuhannen taalan kysymys, johon minulla ei luonnolisestikaan ole muuta vastausta kuin omat arvailuni. Syitähän on vanhan sanonnan mukaan niin ”sysissä kuin sepissä” – ja sysihän tuossa on sitä polttoainetta, sysiä tai informaatiota, mitä seppä tai kirkon työntekijä työstää. Lienevät nuo mukavat ”kuherrusajat” ohi ja arkinen arki on ylättänyt omahyväiset viestijät. Nyt pitäisi jo olla asiaakin ja todellisia tehokkaita toimia.

Osin siis syy on mielestäni itse kirkon joissain työntekijöissä, siis siinä kuvassa, minkä he toimillaan kirkosta antavat sekä heissä, joiden tätä kuvaa pitäsi työkseen pitää kiiltävänä ja tarpeeksi kattavana. En ryhdy nyt tarkastelemaan enää noita erilaisia kriisejä ja kamppailuja sekä oikeudenkäyntejä, joita olemme viime vuosina tarpeeksemme saaneet lukea mediasta ja joiden vaikutus kirkkomme kuvaan on ollut todella suuri ja masentava. Keskityn enemmäkin siihen työhön, jota kirkon ja sen työntekijöiden pitäisi koko ajan tehdä asian tilan
– kokonaisuuden, kirkkomme kuvan parantamisen eteen. Sillä tarkoitan lähinnä tehokasta suhdetyötä ja avoimmuutta, en asioista vaikenemista tai niiden piilottelua.

Marraskuun 2021 kirkolliskokous oli mielestäni jälleen yksi esimerkki kirkon epäonnistumisesta tiedottamisessa, ulkoisessa viestinnässä maallisille medioille ja pahasti myöhässä olemisesta monessa viestintään liittyvässä asiassa ja osittain jopa - vaikka se tuntuu keljulta sanoa
malliesimerkki jonkinlaisesta ammatillisen osaamisen puutteista vai olisiko se vain rajallisuutta, kykenemättömyyttä oikeanlaiseen ja tehokkaaseen, nykyajan mukaiseen ja etenkin nykyihmisten odottamaan viestintään. Siihen ei riitä "jähmettyneen" kameran suuntaaminen puhujapönttöön.

Kokouksen aikana ihmettelin ääneen näissä blogiteksteissänikin, miksi valtamedia ei kerro oikeastaan mitään koko kokouksesta. Aivan loppumetreillä YLE kertoi sitten pikku-uutisella piispan valinnasta, mutta olihan kokouksessa muitakin merkittäviä asioita – vai oliko!

Ymmärrän piispavalinnan media-arvon, mutta en ymmärrä, miksi kirkkomme viestintä ei saanut sitä eikä muitakaan asioita riittävästi esille oikeastaan muualla kuin omilla sivuillaan ja parilla luterilaisen naapurikirkon nettisivulla. Yrittiköhän se edes tosissaan? No – omia arvailuja toki on, tiedä häntä sitten niiden kuranttiudestaan, mutta kerronpa kuitenkin.

Ensinnä typillinen vastaus kritiikkiin on yleensä, kun tällaista kritiikkiä esitetään, että kyllä lehdistötiedotteita on lähetetty vinot pinot, jne. jne. Kyllä – mutta kaiken takana on mielestäni pitkäjännitteisen, tehokkaan tiedottamisen heikkous tai osittain joskus jopa puute ja jonkilainen yksipuolisuus. Ei riitä, että kirkolliskokouksen yhteydessä tiedotetaan muka tehokkaasti, sitä on tehtävä koko vuosi tehokkaasti, luoda verkostoja ja suhteita ulkopuolelle oman ”navan” ja oman elinpiirin.

Tätä asiaa sivuten kirkolliskokouksen listoilla oli pari, kolme mielenkiintoista asiaa. Tiedotuksen parissa puuhaavat haluavat mitä ilmeisimmin enemmän lehtiä tai oikeammin lehden sivuja kuin jotain tehokkaampaa. Mistä se kertoo? Arvaukseni: osaamatomuudesta nykyisessä digimaailmassa ja digitiedottamisessa. Osaavaa digihenkilöä ei oikein haluta sisäpiiriin paljastamaan karua todellisuutta ja homma halutaan hoitaa ”vanhoin parroin”, osasivat he sitten sitä tai ei. Minusta digimaailma on niin nopsaan liikkuvaa ja kehittyvää, että pysyäkseen kärryllä pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä. Digiaktiivisuuteen ja -osaamiseen ei riitä osallistuminen johonkin vanhaan somekeskusteluun laittamalla sinne perhekuvia. Kirkosta siellä pitäisi enemmän kertoa ja olla useammalla alustalla mukana tehokkaasti. Ja kaiken olisi syytä olla samaan aikaan edes jotenkin koordinoitua, yhteen sovitettua, kaiken kattavaa ja samalla suunnitelmallista, mutta ei sensuroitua
viestintää (sanan vakavimmassa merkityksessä).

Huolestuttavat käytäväpuheet kirkolliskokouksessa uuden, kirkon omien työntekijöiden piiristä lähteneen, opetuksellisen nettisivun kohtalosta pelottivat. Jäi kirkolliskokousedustajien kuulemisen jälkeen sellainen tunne, että ne viestinnästä vastaavat, jotka tuon tyyppisistä asioista kirkon piirissä yleensä tiedottavat (tai paremminkin yrittävät tiedottaa), eivät osallistuneet projektiin oikein mitenkään. Kun projekti oli vapaaehtoisin voimin sitten puserrettu valmiiksi ja aikaansaatu upea sivusto, mukaan haluttiinkin sitten siinä määrin, että haluttiin kenties jopa ottaa haltuun koko sivusto ja määrätä, miten sitä toimitetaan. Toivottavasti olen ymmärtänyt asian väärin, sillä se tuntuu aivan mahdottomalta, absurdilta, mutta toisalta sopii kokonaiskuvaan melko hyvin. Aika näyttää tässäkin, miten käy. Toivon uudelle sivustolle onnea ja menestystä.

Montakohan henkilöä on muuten kirkon viestintäyksikön ”leivissä”, en sitä varmaksi tiedä, mutta olisiko kenties kolme täyspäiväistä (teknistä hekilöstöä lukuunottamatta) ja muutama osa-aikainen – näin luulen, en ole varma. Entäs koulutuksella, opetuksella ja diakonialla – olisikohan tällä hetkellä yksi täyspäiväinen ja yksi määräaikainen. Oletan suhteen olevan jotain tuollainen ja jos näin on, se kertonee siinä tapauksessa jotain asioiden arvostamisesta.

Kun nyt jo todennäköisesi muutama syyttävä sormi osoittaa minua kohti, sanon, että lähes kaikki tämä, mitä kirjoitan, perustuu pitkään (ehkä jopa liian pitkään) kokemukseen ja tarkkailuun, viime vuosien ajalta joudun tosin myös hieman arvailemaan, kun minua ei oikein kiinnosta enää riitaisa lähituntuma. Tein monta vuotta sitten – paljon ennen kirkon koronastriimauksia – itse striimauksia ilmaiseksi mm. kirkolliskokouksista ja jumalanpalveluksista, jotka silloin olivat avoimia kaikille – minullekin. Tein niitä aina luvan perästä, en koskaan luvatta. Tosin – kuten olen useissa yhteyksissä jo aiemmin maininnut – kirkon viestintään jollakin tavoin osalliset yrittivät sabotoida toimintaa ja lähes joka kerran ajaa minut pois mm. kirkolliskokouksesta kuvaamasta ja stiimaamasta.

Kerran, pari minun annetiin ymmärtää myös yllättäen seurakuntatasolla, etten ollut tervetullut seurakunnan kirkkoa kuvaamaan, eikä niitä joko voi tai saa julkaista netissä. Silloinkin minulla oli lupa joko kirkon isännöitsijältä tai kyseisen kirkon papilta. Syy torjuntaan tässä asiassa (kuvaaminen) ei ollut oletettavasti kuvaamiseen liittyvä, vaan se oli varmaan enemmän henkilökohtaista keljuilua hankalaa ja suorapuheista Hannua kohtaan. Jos kirkon tiedottaminen ja suhtautuminen on tätä tasoa, että kirkon työntekijät, asiakaspalvelijat, sielunparantajat, eivät osaa toimia hankaloiksi kokemiensa ihmisten kanssa, ei voi kuin ihmetellä suuresti.

Myönnän sen suututtaneen, mutta ei suinkaan katkeroittaneen, vaan enemmänkin sisuunnuttaneen puhumaan oikeiden asioiden ja oikean tekemisen sekä avoimmuuden puolesta - en salailun, kyyräilyn enkä minkään sellaisten negatiivisten asioiden puolesta.

Siitä olen entisenä, eläkkeellä olevana opetusalan ammattilaisena kuitenkin erittäin iloinen, että huolimatta kirkon sisäisestä ja sanoisin osin jopa hieman ”likaisesta” lobbauksesta huolimatta, opetuksen sivusto sai kohtuullisen vuosittaisen määrärahan kolmeksi vuodeksi nyt alkuun ja ohjeen olla alan ammattilaisten, kirkon kasvatusyksikön alaisuudessa. Sen sijaan kohta historiaan häviävän muinaisviestinnän konkretisoituman, muualta jo pitkälti hävinnyt viesintämuoto, printtilehti, ei ilmeisesti saanut haluamaansa tolkutonta määrärahaa ja sivumäärää ei ymmärtäkseni ole tarkoitus suuremmin ilmeisesti lisätä, pikemminkin toisin päin, eikä paperin laatua parantaa – näin olen ymmärtänyt.

Kirkolliskokousta harhautettiin kuitenkin vielä hieman digiajattelusta ja sitä koskevan aloitteen toteutus ”naitettiin” meko ”epäpyhään” parisuhteeseen yksikön kanssa, jolla ei oikein ole käsitystä, millaisen partnerin se saikaan ja mitä sen kanssa pitää tehdä
– vähän niin kuin Ruotsin valtakunnan Kustaa III aikoinaan avioon mennessään, hänhän tarvitsi oppiakseen asioita ratsumestarin apua – ja siksi tuo outo asia on siis syytä painaa ”vällyn alle piiloon”. Näin luulen ja arvelen, en taida oikeasti tietää!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

25.11.21

Kirkolliskokous nojatuolista 5/5

Kirkkomme sai uuden piispan, Haminan piispan

Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2021 kirkolliskokous ja samalla uuden apulaispiispan, kirkolliselta virkanimikkeeltään Haminan piispan, valinta saatiin päätökseen. Valinta tapahtui äänin 27 puolesta ja 8 tyhjää. Vastaehdokastahan tässä vaalissa ei ollut, siksi spekulaatiot kohdistuivat tässä vaiheessa enää kaiketi vain noihin äänimääriin ja niiden jakautumiseen.
Uusi tuleva esipaimenemme, Haminan piispa,
arkkimandriitta Sergei 25.11.2021 Valamossa valinnan tapahduttua.
(Kuva © Jouko Kärki)

Istunnoissa äänestettiin jo ensimmäisenä päivänä siitä, valitaanko ylipäätänsä uusi apulaispiispa. Äänet tuossa äänestyksessä, joka oli avoin ja julkinen käsiennostoäänestys, jakaantuivat 25 valinnan puolesta, 9 vastaan ja yksi ei äänestänyt kumpaakaan. Niistä numeroista ja henkilöistä voinee päätellä jossain määrin mahdollisesti nyt tässä toisessa äänestyksessä tyhjää äänestäneitä, keitä he olivat, vaikka eihän se toki ole mitenkään varma asia, että he äänestivät samalla tavalla. Eikä oikeastaan muutenkaan mitenkään relevantti asia enää. Selkeä yli 3/4 enemmistö antoi äänensä valitulle.

Joka tapauksessa Suomen ortodoksinen kirkko sai uuden piispan, Haminan piispan, jonka toimipaikka on Helsingissä ja toimenkuva kattaa melko laajasti melko monta toimialuetta aina julkaisutoiminnasta nuorisotyöhön, hieman rumasti sanottuna vino pino hommia, joita muut piispat halusivat tyrkätä uudelle piispalle.

Olen tuntenut nyt piispaksi valitun arkkimandriitta Sergein monia vuosia ja hyväksi ortodoksiksi havainnut. Siksi jo alusta alkaen iloitsin hänen ehdokkuudestaan ja nyt valinnasta ja voin koko sydämestäni sanoa, kuten ortodokseilla on tapana: Aksios! (kelvollinen). Kirkkomme sai tähän vaikeaan kirkkopoliittiseen ja monesta muustakin syystä ongelmalliseen tilanteeseen sopivan, tasoittavan ja tilannetta varmasti rauhoittavan piispan, jolla ei ole mitään vaikeita asioita kaapissa piilossa ja joka varmasti saa laajasti kirkkokansan tuen.

Hän on luostarin johtajana saanut oppia monia sellaisia asioita, joiden osaaminen ja tunteminen on hyväksi uudessa piispallisessa palvelutehtävässään. Sekä hyviä asioita että vastoinkäymisiä, joka molemmat kasvattavat ja jalostavat ihmistä työssään, kun ne osaa oikein ottaa, selvittää ja elää niiden kanssa.Hän on myös osannut verkottatua laajasti ja kirkkoamme hyödyntävästi.

Luulen myös, että Valamon luostarin tilanne nyt, kun arkkimandriitta Sergei siirtyy pois sieltä, ei ole ylipääsemätön. Tässäkin suhteessa katson akkimandriitta Sergein toimineen kaukoviisaasti ja luostarin etua ajatellen.

Luostarin johtaminen on vaikea tehtävä, joka varmasti jollakin tavoin on kasvattanut arkkimandriitta Sergeitä uuteenkin tehtävään. Silti piispuus on jo monta astetta vaikeampi ja vaativampi tehtävä ja siinä ohessa huomattavasti raskaampi taakka. Tilannetta helpottaa kuitenkin alussa se, että apulaispiispa saa toimia toisen piispan kanssa, hänen ohjauksessaan. Näin vaikeisiinkin asioihin pääsee helpommin sisälle ja ratkaisujen löytymisessä on aina tarvittaessa apuna toinen piispa vierellä.

Kaiken kaikkiaan silti uskon, että tämä apulaispiispavalinta saattaa jäädä kirkkomme lyhyessä historiassa viimeiseksi. Syitä lienee monia ja kaikkia en tässä osaa avata, yritän jotain. Piispuus ortodoksisessa kirkossa pitäisi aina olla lauman paimenena oloa. Apulaispiispalla ei ole hiippakuntaa eikä seurakuntaa, jonka paimenena hän selkeästi olisi. Tehtävä on vuosien saatossa muuttunut perinteisestä piispuudesta toisenlaiseksi ei pelkästään Suomessa vaan joissakin muissakin ortodoksisissa maissa. Apulaispiispa on asetettu jonkin erillisen tehtävän tekijäksi ja usein myös vanhenevan kirkon ylimmän piispan avuksi. Samalla apulaispiispa on tehtävässä, josta on mahdollista ja jopa toivottavaa nousta hiippakuntapiispaksi tai jopa kirkon johtavaksi piispaksi, jonka nimitys vaihtelee eri maissa. Meillä hän on arkkipiispa, monessa muussa ortodoksisessa paikalliskirkossa metropoliitta.

Meiltä pienenä paikallisena ortodoksisena kirkkona puuttuu oikeastaan täysin sellaiset kirkolliset tehtävät, joista on sujuvaa nousta aikanaan piispan palvelustehtävään. Sellaisia ovat muissa maissa juuri luostarin johtajuus, joka toimi nyt meilläkin, sekä erilaiset kirkon hallinnolliset tai taloudelliset tehtävät. Siksi en ole täysin varma luovutaanko apulaispiispainstituutiosta, mutta näin silti arvelen tapahtuvan. Ei pelkästään edellä mainituista syistä, syy voi olla meillä vaikka taloudellinen, jos kirkkomme jäsenmäärä jatkaa pelottavaa laskuaan.

Joka tapauksessa toivon kirkollemme ja sen uudelle apulaispiispalle, Haminan piispalle, onnea ja menestystä ja kaikkea hyvää tulevina vuosina. Yritän itse omalta osaltani auttaa siinä, missä voin ja osaan ja annan kaiken vaatimattoman tukeni uudelle esipaimenellemme.

Kiitän tässä samalla kaikkia blogini lukijoita, jotka varsin runsaslukuisina olette seuranneet tätä mielenkiintoista kirkolliskokousta kanssani omilta nojatuoleiltanne tai missä nyt kukin sitten on aina ollutkaan. Kirjoitukseni tässä blogissa edustaa yksinomaan omaa näkökantaani asioihin. Yritän mahdollisuuksien mukaan olla kuutelematta paikkansapitämättömiä puheita ja huhuja ja perustaa mielipiteeni muodostamisen todellisiin ja useammalta taholta saatuihin faktoihin. Jokainen arvioikoon osaltaan, olenko siinä onnistunut.

Hyvää talven odotusta kaikille!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

24.11.21

Kirkolliskokous nojatuolista 4/x

Ne tekniset ongelmat tuli sitten kai – edelleen kuitenkin pienellä ärsyttävällä viiveellä – korjattua ja ”hieman” myöhässä pääsi alkamaan klo 9:ksi suunniteltu kokous joskus puolenpäivän jälkeen.

Kun ei ole paikanpäällä kuulemassa herkullisia käytäväkeskusteluja eikä suuremmin ole tarvetta soitella kiireisille ja väsyneille edustajillekaan ja kysellä heiltä, jäin kuitenkin ihmettelemään tuota ”teknistä ongelmaa”. Mutta ei hätiä mitiä, asia saattoi selvitä kokouksen edetessä tai sitten ei.

Suurin osa kokouksessa pöydälletuoduista asioista meni sujuvasti jatkoon, mutta pian alkoi kummasti tökkiä. Kyse oli kirkolliskokouksen asialistan lopulla olevasta hallintovaliokunnan käsittelemästä asiasta ”Palvelukeskuksen nykymuotoisen toiminnan arviointi”, asiasta jonka tekijää, kansliapäällikköä, ei kuulemma puheiden mukaan edes tarvittu kokoukseen esittelemään valmistelemaansa asiaa. Hieman ennen kirkolliskokousta hänelle ilmoittiin melko tylysti töissä, että voi sananmukaisesti lähteä kotiin ja ei tarvitse enää takaisin tulla.

Olen jo seonnut laskuissani, monesko tällainen toimenhaltija hän olikaan, joka lähes sanan mukaisesti lähti työstään ”ilman kakkukahveja”. Liekö heitä ollut mahdollisesi pari, kolme ennen häntä. Aika karuja tapoja joka tapauksessa päättää työsuhde. Poislähteneen työtä jatkoi kerrotun – ja taisi olla jossain tiedotteessakin – mukaan viraston johtoryhmä, josta kuulimme nyt kokouksessa hallintovaliokunnan puheenjohtajan esittelyssä, ettei sellaista pitäisi kai olla olemassakaan tuossa viraston organisaatiossa minkään säädöksen mukaan.

Valiokunnan puheenjohtaja mainitsi jossain lauseessa jotain sellaista – sanat jäivät hieman ilmaan riippumaan – että näitä keskusviraston töitä on jotenkin hajasijoitettu Rovaniemelle ja Tampereelle. Jostain kuulin, että jotenkin näin kai oikeasti on. Yksi tekee töitä ilmeisesi kotoaan Tampereelta – näin arvelen, en varmaksi tiedä – ja yhdelle lienee vuokrattu joku toimitila Rovaniemeltä – tästäkään en tiedä paljon mitään, kuullut vain olen jostain tällaisesta. Itselleni on kuitenkin noussut esille kysymys, jos näin on: miksi ihmeessä? Kun kyseessä on lisäksi varsin oleellisia toimenhaltijoita.

Kun yritin selvittää tuota tarkemmin, kohtasin jonkinlaisen ”puheteknisen ongelman”, vaikenemisen muurin ja samalla kuitenkin joillain tahoilla salaa ihmeteltiin niitä summia, joita moiseen hajasijoittamiseen uhrataan kirkon varoja. Jonkun mielestä niillä saatettaisiin melkeinpä maksaa vaikka kohta apulaispiispan vuosipalkka. Tiedä sitten, mikä on touus, mikä huhupuhetta, mutta hieman karvoja nostattavaa puhetta tuo kuitenkin on.

Minusta alkoi joka tapauksessa yhä enemmän vaikuttaa siltä, että tuo ”tekninen ongelma” olikin tuo hallintovaliokunnan mietintö, joka sitten erittäin poikkeuksellisella tavalla – puheenjohtajan omalla yksinään tekemällä päätöksellä – torjuttiin ja siirrtettiin vuodella eteenpäin eli vuoden 2022 kirkolliskokoukseen. Tarvittiin siis aikaa tuon torjuntateksin laatimiseen lakiteknisesti oikein, siinä se "lakitekninen ongelma". Katsotaan nyt tuleeko tähän mitään varmistusta vai kielletäänkö asia tuttuun tyyliin kokonaan.

Olin kyllä kuullut erilaisia huolestuneita sivupuheita tuosta suoritetusta auditoinnista jo ennen kirkolliskokousta. Ainakin yksi – liekö ollut enemmänkin – toimenhaltija kertoi tuolinsa kaatumista ja potkujen mahdollisuudesta, jos tuo selvitys sellaisenaan julkaistaan ja hyväksytään. Samalla ilmeisesti myös valmistelijan lähtöä osattiin melko laajasti ounastella ja sille tuli runsaasti kannatusta työntekijiden joukossa.

Minusta tämä käsittely ja tuo hylätty hallintovaliokunnan mietintö – jonka toivoisin tulevan jollakin tavalla esille ja julkisuuteen tekstinä – osoittavat, että ”ei savua ilman tulta” – jotain on pielessä. Tuon asian selviäminen voi toki johtaa joidenkin muidenkin ongelmien äärelle, mutta se on vain hyvä asia. Pyykki pitäisi pestä nyt, kun siihen on ilmennyt aihetta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokous nojatuolista 3/x

Kolmas kirkolliskokouspäivä alkoi tällaiselle kotikatselijalle toisaalta mukavasti. Aamun kokous oli jostain ihneellisestä teknisestä syystä siirtynyt kolmella tunnilla. Kesti tosin jonkin aikaa, kunnes tämänkin tiedon saivat ruudulle ja saattoi lopettaa turhan odottelun. Muutoikin olen ollut hieman tuhautunut jälleen kerran kirkon tiedottamiseen kokouksesta. Laadusta tai mistä sitten kertookaan se, ettei minkään kirkkomme ulkopuolisen suuremman median uutinen kirkolliskokouksesta ole saavuttanut ainakaan minua – median suurkuluttajaa – näinä alkupäivinä. Yksi maksumuurin takana oleva vanhempi Kotimaa24:n uutinen ja nyt eilen YLEn uutinen arkkimandriitta Sergein valinnasta ehdokkaaksi. Kovin aneemista ulkoista tiedottamista.

Kirkkomme tiedottamisella on tosin vuosien saatossa ollut melkoisen huono maine – pitänee tarkentaa: ainakin minulle. Tietoja ei aina ole saanut edes pyytämällä ja syy lienevät enemmän henkilökohtaisia kuin asiallisia. Henkilökohtaisuudet, henkilökohtaiset välit ovat menneet mahdollisen ammattitaidon ohitse. Liekö muitakin saman kohtalon kokeneita, päätellen siitä, että somessa velloo jos jonkinlaista tietoa kaiken maailman kaikesta tietäjien kertomina.

Piispanvalinta oli hyvä esimerkki. Kirkon tiedottamisessa oli minusta hieman erikoisia piirteitä, kun ennakkoon maalailtiin ”kuvaa” mahdollisesta uudesta piispasta. Hieman taisi mennä pieleen. Samoin on somessa. Pääsin eilen lukemaan ystäväni avustamana hänen profiilinsa kautta erästä sivustoa, jonne en ole halunnut liittyä itse missään tapauksessa lähinnä keskustelun laadun vuoksi. Hirveää panettelua, jopa valehtelua, feikkiuutisia ja arveluja ja mikä kauheinta, sellaisten ihmisten suusta, jolla ei näytä olevan edes alkeellisimpia tietoja ortodoksisuudesta tai oman kirkkomme asioista. Monet heistä mahdollisesti melko uusia kirkon jäseniä tai sitten ei jäseniä ollenkaan, mistä sen tietää. Tosin on joukossa joitain tietäviä, mutta heitä nimittäisin enemmän kirkolta tai joltain sen työntekijältä ”turpiinsa saaneiksi”.

Näiden kaikesta tietävien nimien joukossa oli useita sellaisia, joista en ole koskaan kuullut mitään kirkon asioiden yhteydessä – enkä muuten muutenkaan – vaikka kymmeniä vuosia olen näissä kuvioissa melko syvällä ”uinut” – lienenkö uinut liian syvällä. Hieman kävi mielessä, ovatkohan hekin jonkilaisia trolleja tai niitä ”hyväntahtoisia tolloja”, joista joskus olen kirjoittanut ja joita joitain tunnenkin. Nämä tuntemani siis ovat ihan oikeita tyyppejä, joskin useimmiten melkolailla omissa harhoissaan eksyneitä. Silloin kun kirkkomme piispojen toimintaa verrataan Pohjois-Korean toimintaan, ollaan jo melko lailla sivussa normaalista elämästä.

Tyypillisimpiä asian ohi puhumisia, huhuja ja jopa valheita on viime aikoina ollut paljon juuri piispa-asiassa. Silmiini sattui eräs uuden ehdokkaan valinnan jälkeinen varmana tietona esitetty väite, jossa ihmeteltiin, voiko uusi valittava apulaispiispa toimia yhtäaikaa piispana ja luostarin johtajana. Ei ole tekstin esiin loihinut – näemmä oli kertomansa mukaan saanut tiedon jostain kirkolliskokousedustajalta – kartalla alkuunkaan. Päättävät kirkolliset elimet olivat aiemmin selkeästi päättämeet piispan toimipaikan ja se ei ole Valamossa.

Samoin herätti huomiota erään tietääkseni ulkomailla asuvan ”suuret tiedot” asioiden ”oikesta laidasta”. Luettuani niitä, heräsi vahva epäilys tarkoituksenmukaisesta bulvaanista, jota joku kirkkoomme suuttunut käyttää hyväkseen. Siis jos noin todella on, luokittelisin hänetkin niihin ”hyväntahtoisiin”.

Noiden lyhyeiden lukutuokioiden jälkeen halusinkin jo pois moiselta sivulta, jota ei ilmeisesti sen suuremmin moderoida vaan annetaan ”kaikkien trollikukkojen kiekua” ja tietoisesti mahdollisesti jonkun toisen suuren voiman avustamana aiheuttaa mahdollisimman paljon pahaa kirkollemme.

Otan vielä yhden noilla somesivuilla esitetyn väitteen tarkasteltavaksi. Sen voisi kai kuvata lauseella: ”Tarvitaanko kirkossamme neljättä piispaa”. Ainakin vastaukset tuohon kysymykseen näyttäisivät olevan ihan hatusta tempaistuja (metaforalla ei ole mitään syvällisempaa tarkoitusta): pärjäämme vähemmälläkin määrällä, mihin häntä tarvitaan, kun on jo kolme ja eläkkeelläkin kaksi, ei me ainakaan tuota tyyppiä haluta, jne.

Olisiko vaikka kirkon viestinnän paikka kertoa, miksi piispa oikeasti valitaan, millainen on oman kirkkomme ihmisen uratie piispaksi, metropoliitaksi, arkkipiispaksi. Tulee välillä sellainen tunne, että näiden heittojen esittäjät vamaan sitten aikanaan poimisivat kadulta suoraan jonkun mieluisen tyypin arkkipiispaksi, kun edellinen poistuu kuvioista – hallitusti tai äkillisesti. Näinhän on piispavalinnoissa historiassamme jo aiemmin tapahtunutkin. Samoin suurin osa tästä ”hattukansasta” ei vaikuta tuntevan yhtään jo toimissa olevia kirkon piispoja ja usein eivät ehkä edes omaa pappiakaan. Tai jos tuntevat, perustavat mielipiteensä sellaisiin epämääräisiin asioihin kuin vaikka miten hän kävelee, miten pitää klobukkia tai minkä värinen kamilavka on päässä. Hengellinen sanoma, elämäntyyli, ihmisläheisyys, työntekijöistä ja seurakuntalaisista huolehtiminen, jne. ovat tuolloin sivuseikkoja. Puistattaa!

Tässä nyt tällä erää hieman erilaista pohdintaa tuon kokousteknisen ongelman vuoksi. Lisää illemmalla, jos aihetta ilmenee.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

23.11.21

Kirkolliskokous nojatuolista 2/x

Huomasin tuon edellisen blogijuttuni otsikon hieman oudoksi, sillä eihän tuo eilinen kirkolliskokous tuolissa ollut vaan ihan muualla ja siksi muutin yhä kirjainta vastaamaan paremmin todellisuutta. Näin pienellä asialla voi usein muuttaa monta asiaa.

Toisen kokouspäivän mielenkiinto kohdistui suurimmaksi osaksi piispavalintaan ja muut asiat jäivät hieman syrjään, vaikka niissäkin oli monia merkittäviä ja kauaskantoisia asioita.

Aamupäivä pitkälle iltapäivään jäi vapaaksi tekemään kaikenlaisia omia töitä ja kun lisäksi lääkärinvastaanottoaikanikin peruttiin ja muutettin pari päivää myöhemmäksi, oli aikaa monelle muulle askareelle. Kaikkien niiden ohessa tuli otettua kolmas koronarokotus. Kahteen aiempaan rokotukseen olen ollut tyytyväinen, mitään sivuoireita tai haitallisia asioita ei ole ilmennyt, ainoastaan turvallinen olo sitä, että tauti ei niin helposti tartu ja jos tarttuu, se mahdollisesti on lievempi.

Pari päivää sitten tuli täyteen kuusi kuukautta edellisestä (toisesta) rokotuksesta, joten olin sen ja ikäni puolesta oikeutettu saamaan kolmannen rokotteen. Lisäksi ajanvaraus rokotukseen oli helppoa netin kautta ja miellyttävät ja kauniit saraanhoitajat hoitivat asian tyylikkäästi ja nopeasti. Iloitsen uuden rokotteen tuomasta uudenlaisesta ja suuresta helpotuksen ja vapauden tunteesta, vaikka silti käytän ihmisjoukoissa kaupungilla liikkuessani edelleen maskia. Harmin paikka tämä olotilani niille, jotka eivät toimistani pidä (heitäkin kuulemma on), sillä jatkan akiivista elämääni ja toimintaani eikä suunnitemissa tai tiedossa ole toistaiseksi ajatellakaan edes kuolemaa.

Tiistain kirkolliskokoukseen osallistuminen oli jälleen melko helppoa istuskellen mukavassa nojatolissani ja lisäksi se ajallisesti kesti todella lyhen ajan. Silti moni merkittävä asia eteni käsittelyssä eteenpäin ja se tapahtui varsin tyypillisellä ortodoksisen kirkolliskokouksen byrokraattisella tavalla: keskustelematta sen enempää enää salissa. Puheet oli puhutu suljetuissa valiokinnissa.

Eteenpäin matkaavat käsittelyssä mm. kirkon keskusrahaston tilinpäätös ja tilintarkastuskertomus vuodelta 2020 sekä vastuuvapaudesta päättäminen ja toimintaohjeen laatiminen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tai aikuiseen kohdistuvan seksuaalisen häirinnän estämiseksi sekä kirkon barometrin käynnistäminen. Käsittely pysäytti toistaiseksi kirkollisen oikeuden palauttamisen Suomen ortodoksista kirkkoa koskevaan lainsäädäntöön. Kirkkokalenterityöryhmä asetetaan ja koltansaamenkielisten liturgisten tekstien ja Raamatun tekstien kääntämisestä jatketaan ja kehitetään.

Mutta – kuten alussa mainitsin, suurin mielenkiinto kohdistui kuitenkin apulaispiispakysymykseen. Aamupäivällä kirkolliskokouksella oli ulkopuolisisita suljettu istunto, jolloin edustajat keskustelivat ja tekivät ehdotuksia uudeksi apulaispiispaksi. Dokumenttejä kirkolliskokoukselta ei ole vielä saatavissa, mutta sen sijaan piispainkokous, jolle ehdotukset menivät sen jälkeen käsiteltäväksi ja päätettäväksi, kertoi jo enemmän. Pöytäkirjassa luki enemmän tai vähemmän kapulakielellä:
”Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous on kirkkojärjestyksen (OrtK 2007/174) 64 §:n nojalla piispan vaalia valmistelevassa istunnossa 23. marraskuuta 2021 nimennyt ehdokkaiksi arkkimandriitta Sergein (Yrjö Rajapolvi) sekä pappismunkki Damaskinoksen (Jaakko Olkinuora).”

Sitä seuraavassa pykälässä ilmenevä Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen päätös sen sijaan todennäköisesti hämmästytti monia – ei kuitenkaan minua. Harmi etten lyönyt jonkun kanssa vetoa asiasta, olisin varmaan voittanut. Päätöksessä luki:
”Keskusteltuaan kirkolliskokouksen asettamista ehdokkaista piispainkokous ortodoksisesta kirkosta annetun lain (OrtL 2006/985) 42 §:n nojalla asettaa 25. marraskuuta 2021 pidettävään apulaispiispan vaaliin ehdolle arkkimandriitta Sergein (Yrjö Rajapolvi)."

Eli toinen ehdotetuista pudotettiin ehdokasasettelusta ja vain toinen jäi. Se, mikä kenties aiheutti tällaisen käyttäytymisen, jäänee oikeasti pelkkien arvailujen varaan. Pöytäkirjaan sitä ei kirjattu. Itse arvioisin yhden syyn olleen mm. se, että tämän poistiputetun puolesta on viime aikoina ollut tuhottomasti erilaista informaatiota sosiaalisessa mediassa. Tämäkin omalla tavallaan osoitti siis somen valtaa tai sitten myös heikkoutta nykypäivänä.

Mutta toisaalta asia ei liene noin simppeli. Erilaisten ilmassa liikkuneiden puheiden perusteella syitä tiputtamiseen tai valintaan on ollut toki muitakin ja jopa voisi kai sanoa tässäkin tapauksessa yllätyksenä meille kaikille – henkilökohtaisia syitä niin hyväksymisessä kuin listalta pudottamisessa.

Vastaavasti, kun toisesta kandidaatista on ollut monenlaista informaatiota, toisesta ei ole tarvinnut – me kaikki tunnemme hänet hyvänä ehdokkaana, joka muutaman kerran jo aiemmin on ollut lähellä ehdokkuutta aiemmissa vaaleissa, mutta ilmeisesti useimmiten kieltäytynyt itse niistä viime hetkellä. Nyt oli oikea hetki ja valintaan lienevät tyytyväisiä suurin osa – se selviää torstaina. Mutta valinta on joka tapauksessa varmaa, sillä valintaan riittää yksikin ääni ja uskon, että niitä on huomatavasti enemmän.

Miten sitten tästä eteenpäin? Siitä lienee monenlaisia ajauksia. Piispamuutoksia tulee mahdollisesi melko nopeallakin tempolla ja mitä silloin tapahtuu. Tuleeko ”piispakiertoa”, vai valitaanko uusia? Joka tapauksessa johonkin tehtävään tai jopa useampaan pitää lähivuosina valita uusia piispoja. Ne, jotka ovat ”kurkku suorana” täysin ”umpihangessa” huutaneet, että ”jo riittää piispojen määrä”, eivät tiedä todellisuutta kirkossamme. Kaikki kolme – arkkipiispa ja kaksi metropoliittaa – ja nyt vielä uusi apulaispiipa ovat kaikki yli kuusikymppisiä. Jollain aikavälillä he poistuvat reserviin tai muuten ja tarvitaan uusia piispoja. Ei siinä silloin täysin asiantuntemattomien huutelut auta. Mistä ”varastosta” uusia piispoja valitaan, vai tehdäänkö ”virolaiset”, tuodaan piispa ulkomailta?

Toinen kysymys on tietenkin talous. Samalla kun kirkkomme jäsenmäärä hupenee silmissä, neljän piispan palkanmaksu alkaa kohta rasittaa kirkon taloutta, nyt se ei vielä sitä tee. Asiaan pitää kuitenkin etsiä uusia keinoja ratkaista ongelma. Ratkaisuja voi toki etsiä ja tutkia muista suuemmista ortodoksista maista, joissa suurempiin piispallisiin tehtäviin kasvavia karriaarikandidaatteja listataan jo varhaisessa vaiheessa ja heitä sijoitetaan kirkon piirissä sellaisiin tehtäviin, joissa he kasvavat uuteen tehtävään kirkon oppien parissa ja joissa heitä opitaan myös tuntemaan paremmin – keitä he oikeastaan ovatkaan.

Tällaisia ihmisiä voidaan sijoitaa – ainakin muulla, miten lie Suomessa – vaikkapa luostarin johtoon, seminaarin johtoon, museon johtoon, keskusviraston kansliapäälliköksi jne. Siinä he voivat osoittaa taitojansa niin hallinnossa kuin vaikkapa taloudenhoidossa ja johtamisessa ja kirkon ei tarvitse asettaa avautuvaan piispan tehtävään henkilöä, jolle vaikkapa raha on suuempi jumala kuin oma Jumalamme tai henkilöä, joka on tuomittu taloudellisista väärinkäytöksistä tai vaikka sitten henkilöä, joka kirjoitelmissaan halveksii omaa elämänmuotoamme ja tuomitsee liiaksi kanssakulkijoitaan.

Töitä ja suunnitelmia siis tarvitaan ja tulevisuus on avoin. Mutta ken elää, hän näkee.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

22.11.21

Kirkolliskokous nojatuolissa 1/x

Olipa mukava katsella kotona isolta tv-ruudulta Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen kulkua Valamon luostarista. Maanantaina 22.11.2021 alkoi tämän vuoden varsinainen kirkolliskokous taas ns. normaaleissa puitteissa koronan jälkeen. Ainakin nyt nähtyjen ensimmäisten istuntojen perusteella neljäpäiväiseksi venytetyllä kokouksella näyttäisi hieman karrikoiden sanottuna todellisuudessa olevan vain ”yksi asia” käsiteltävänään – apulaispiispan valinta.

Joskus muuaman vuoden menneisyydessä tuli istuttua noitakin kokouksia ja istuntoja kokousedustajan ja sivistysvaliokunnan puheenjohtajan paikallakin ja siksi voin aivan hyvällä syyllä sanoa, että kahvin ryystäminen nyt kokousta katsellessa, mukavassa nojatuolissa istuen, kaikessa rauhassa, oli huomattavan mukavampaa fyysisten olosuhteiden ja miksei tarjoilunkin osalta. Välillä olin niissä aiemmissa ”oikeissa” kokouksissa niin puhki, että jouduin pyytämään – ollessani sivistysvaliokunnan puheenjohtajana – varapuheenjohtajaa vetämään joitain kokouksia ja minä lepäsin sen aikaa.

En voi kuitenkaan edelleenkään kehua istuntojen sisältöjä. Valitettavasti pitää yhä sanoa, ettei muutaman vuoden aikana ole paljoakaan kehitetty asioiden käsittelyä tai pitäisikö se sanoa: edustajat eivät ole kehittyneet asioita käsittelemään juohevasti ja tehokkasti etukäteisseminaarista huolimatta. Yhä edelleen asioiden käsittely junnaa samoja polkuja, samat henkilöt käyvät puhumassa puhujanpöntössä ja suurin osa vaikenee – vaikkei kuvasta sitä näkynyt – oletan, että ilmeisesti silmät ymmyrkäisenä. Mutta hyvä tietysti, että edes pari, kolme käy puhumassa.

Kokouksen kulkua haittaa historiasta johtuva rasite: kokouksen muodot on kopioitu luterilaisesta hallintokulttuurista ja mm. Eduskunnasta kaikkine täysistuntoineen, lähetekeskusteluineen sun muine kommervenkkeineen. Se on lian jäykkää meininkiä ortodoksisen, synodaalisen kirkon toiminnalle.

Nostan kunnioituksesta hattua vanhalle kokouskollegalleni Eskolle, joka oli mahtava poikkeus maallikkokokousedustajien joukosta. Kävi puhumassa tärkeän asiansa jämäkästi, tarkasti eriteltynä ja huolellisesti valmistatuneena. Keitä sitten olivat muut puhujat? Pääasiassa eteläsuomalaisia edustajia, niitä samoja, jotka yleensäkin aina käyvät puhumassa, oli sitten sanottavaa tai vaikka sitten toistamassa edellisen edustajan juuri kertomat asiat uudestaan, siis kuten edellä mainitiin, kertomassa samat asiat uudestaan ja vielä kerran kertomassa uudestaan. Sen lisäksi huomiota herätti muiden piispojen aktiivisuus puhujina. Tuollaista ei paljoa ennen nähty. Mutta se on vain hyvä asia, näin pitääkin olla.

Suurta myötähäpeää tunsin jälleen kerran kokouksen papiston ja maallikkojen puheenjohtajia valitessa – jälleen valinta kohdistui molempien kohdalla samaan eteläsuomalaiseen seurakuntaan ja muun maan seurakuntien edustajien katsellessa varmaankin (en sitä oikeasti nähnyt telkkarista) hämmentyneinä seinille. Kertonee sekin jotain edustajistamme.

Muiden kokousasioiden kohdalla ei mitään ihmeempiä ”fiboja” tullut, ne etenevät melko sujuvasti valiokuntiin. Joitain kohtia kuitenkin ihmetelin. Listalla oli uuden ja upean kirkon oman kasvatuksen ja opetuksen verkkosivustoston tulevaisuus. Sivustohan – nimeltään Ortodoksisto (osoitteessa: https://www.ortodoksisto.fi) – julkaistiin näköjään oivallisesti juuri kokouksen alla, jotta edustajat voisivat tutustua siihen lähemmin ja sitten päättää sen kohtalosta.

Aiheesta pidettiin kaksi ihan hyvää ja myönteisesti asiaa eteenpäin vievää puheenvuoroa, mutta ihmettelyä – ainakin minussa – on herättänyt, miksi tämän tapeellisen ja hyvän sivuston avaamisesta ei ole tiedotettu mitään kirkon omilla nettisivuilla.

Sekä arkkipiispa, että monet kokousedustajat tähdensivät omissa puheenvuoroissaan – siis muitakin asioita koskevissa – että lapset ja nuoret ovat tärkeä osa kirkkomme tulevaisuutta ja se on sitä työtä, jolla turvaamme kirkon tulevaisuuden. Sitä ei pidä jättää hunningolle eikä hoitamatta. Meillä on maassamme suuri joukko asiaan ”vihkiytyneitä” ja osaavia ihmisia, ortodoksisen uskonnon opettajia, jotka osaavat tämänkin työn. He tietävät, mitä tehdä ja miten. Heillä on se tarvittava pedagoginen osaaminen, he tuntevat opetusalan parhaiten. Heitä pitää tässä työssä tukea ja asiaa ei saa viedä heiltä mihinkään sensuurin alaiseen, ahdasmieleiseen ja näköalattomaan kirkon muuhun osastoon. Tätä tehtävää ja tällaisia asioita varten kirkolla on oma koordinaattori Sirpa, joka osaa hommansa ja tietää tässä kirkollisessa ”politbyroossa” ehkä parhaiten, miten asiaa tulee hoitaa eteenpäin.

Tekninen ja eritoten tietotekninen osaaminen on aina ostettavissa, vaikka kirkon piiristä toki löytyy senkin alan osaajia ja niukkoja käytössä olevia rahoja ei siksi tarvitse syytää kirkon ulkopuolelle. Kirkon omilla, siis kirkon työssä tai opetustyössä olevien tämän lajin osaajilla on ostopalveluihin verrattuna yksi mahtava ja suurempi etu – he tuntevat myös Kirkon ja oman uskomme, ortodoksisuuden. Siksi näitäkin omia osaajia on syytä kuunnella tarkalla korvalla ja toteuttaa kentällä opettavien toiveita ja osaamista. Lisäksi se tulee pitkän päälle halvemmaksi, kun ei tarvitse yhtenään ostopalvelujen kautta paikata osaamattomien jälkiä tälläkään saralla, joita niitäkään he eivät näköjään tunne eivätkä osaa.

Mielenkiinnolla seuraan kokouksen etenemistä ja jos jaksan, kommentoin lisää täällä. Siksi tuossa otsikossa on merkintä 1/x eli eka blogijuttu x määrästä, jota en nyt siis tiedä. Huomenna menen hoitamaan terveyttäni sairaalaan ja yritän palata sieltä jossain vaiheessa entistä ehompana katselemaan taas telkkaria.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja ja entinen kokousedustaja muinaisuudesta
nettihoukka@gmail.com

15.11.21

Unia vai harhoja

Lienen jo monessa blogijutuissani kertonutkin, että osa näistä minun blogijutuista tulee unien kautta. Kokemus on kohtuullisen uusi, sillä en minä ennen eläkettä, työuraa tehdessä, muista tällaisia unia nähneeni. Joko siis kyse on vanhenemisen tuomasta uudesta opitusta taidosta, sanoisinpa jopa kyvystä tai sitten lienen höperöitymässä. Luulenpa molempien mielipiteiden kannattajia löytyvän minunkin blogini lukijoista.

Nuorin poikani oli tässä eräänä viikonvaihteessa vierailulla – varmaankin samalla tsekkasi kuntoani, joka ilmiselvästi on korona-aikana mennyt väärään suuntaan. Kerroin hänellekin näistä unista, joita itse nimitän kyllä reilusti valveuniksi, joka kaiketi on määritelty jonkilaiseksi poikkeavaksi tajunnantilaksi, jossa ihminen on unen ja valveen rajamailla ja kokee hallusinaatioita, siis eikös ne ole suomeksi ihan harhoja. Noita meikäläisen kokemia nimenomaan heräämisen vaiheessa kokemia valveunia – jos ne nyt sitten niitä ovat – nimitetään hypnopompseiksi erotuksena nukkumaan mennessä koetuista hypnagogeista, joita en minä kuitenkaan näe.

Hieman lohdullinen tieto on kuitenkin se, että näitä valveunia joidenkin tietojen mukaan näkee noin 25 % ihmisistä eli joka neljäs. Mahdollisesti siis sinäkin! Nämä valveunet ovat omalla tavallaan myös mielenkiintoisia. Niitä näkevä ihminen ei ole enää/vielä täysin hereillä mutta ei vielä tai enää unessakaan. Hän on hetken aikaa tietoisen ja tiedostamattoman rajamailla, jossa todellisuus on yhä läsnä mutta arjen logiikka ei enää/vielä päde. Hän on samanaikaisesti unessa ja kuitenkin tietoinen jonkinlaisesta todellisuudesta.

Henkilö pystyy hallitsemaan valveuntaan jonkin verran ja toteuttamaan siinä omia ajatuksiaan. Tutkijat ovat tiettävästi todenneet, että valveunen aikana voidaan havaita poikkeuksellisesti samanaikaisesti sekä alfa-aaltoja, jotka liittyvät tilaan, jossa ihminen on hyvin rentoutunut, mutta hereillä, että theta-aaltoja, joita esiintyy REM-unen aikana. Valveunta näkevä voi siis saada samankaltaisia luovia ideoita kuin REM-unen aikana saadaan, kun aivot käsittelevät muistoja, ajatuksia ja tunteita.

Tuossa noita tutkimuksia ja selityksiä. Miltäpä minusta itsestäni tuo tuntuu? Muistan isäni kertoneen suvussa eläneestä vanhasta miehestä, kanteleensoittajasta, jolla oli jonkilaisia parantajan taitoja. Hänellä oli esimerkiksi kyky pysäyttää verenvuoto haavasta. Omituisin kyky, jonka isäni kertoi tuolla miehellä olleen, oli siirtyä ajatuksen voimalla paikasta toiseen. Pysähdyin jo kerran aiemmin pohtimaan tuota viimeistä ”kykyä”. Entäpä jos se olikin valveunien näkökykyä. Nyt minusta tuntuu, että sitähän se.

Huvitin itseäni ja hieman huolestuneen oloista poikaani maalailemalla tulevaisuuttani mahdollisesti jossain hoitokodissa siinä vaiheessa, kun en enää osaa enkä voi huolehtia itsestäni. Voihan se todellakin olla mielenkiintoinen tapaus, kun minä aamulla istun sänkyni reunalla hieman pöllähtäneenä ja hoitotäti tulee huoneeseen ja kerron hänelle tarinan. Vaikka tämän tarinan, jonka minä kerroin äskettäin pojilleni. Se meni näin:

"Tapasin jossain tilaisuudessa vilkkaan pojankoltiaisen, olisiko ollut sellainen alta kymmenen vuoden ikäinen. Jälkeen päin muistellessa oletan, että olin silloin Suomessa. Ihan tarkkaan en muista, mikä aiheutti sen tilanteen, että yritin – tälle ulkomaalaiseksi lapseksi ilmenneelle pojalle – neuvoa, miten sanotaan ”Hei” suomeksi. Jotenkin hän sellaisena vilkkaana viikarina juoksenteli siinä ympärillä ja tällainen tilanne tuli eteen.

No, jonkin ajan kuluttua, melko pian, nojailin toisessa paikassa, kauniissa ulkomaisissa maisemissa, ulkona betoniseen kaiteeseen, kun aivan yhtäkkiä tuo samainen poika tupsahti perheensä kanssa maisemiin ja juoksi luokseni sanomaan suomeksi ”Hei”. Havahduin tilanteeseen, olin Ukrainassa, tarkemmin sanottuna Kiovassa, jossa kylläkin olen joskus pari-kolme vuotta sitten käynyt poikani kanssa, mutta ... kuitenkin??.

Olisin kyllä aamulla herättyäni ja siinä sängynreunalla istuessani muistanut vieressä olevan kahvilan nimen, vaikka se oli kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Iltapäivällä en enää muistanut nimeä. Kutsuin heidät joka tapauksessa tuossa unessani sinne kahville kanssani. Ryhmä koostui lisäkseni kahdesta miehestä – isä ja joku muu – äidistä ja tuosta pojasta. Juteltuani selvisi, että he olivat asuneet Suomessa, Torniossa – johon minulla ei ole minkäänlaisia siteitä – ja sitten muuttaneet takaisin Ukrainaan. Iltapäivällä en enää muistanut kumpi oli Suomesta, kumpi Ukrainasta – isä vai äiti. Kolmas aikuinen, se mies, hahmottui pian henkivartijaksi."

No – pian heräsin ja tosiaankin istuskelin sängyn reunalla miettimässä, miten minä oikein Ukrainaan jouduin. Onneksi tuo ei ollut enää eka kerta, ja selvisin asiasta melko pian keittämään kahvia hymy huulilla. Mietin kyllä sillloin, mitähän tosiaan joku toinen ajattelisi, kun aamulla menisin aamukahville ja kertoisin käyneeni äsken Ukrainassa.

Näitä siis on tullut nähtyä melkoisesti aina aamuisin. En osaa sanoa, miten se syntyy, oletettavasti en pysty vaikuttamaan sen syntyyn, mutta sen etenemiseen kylläkin jonkin verran. Asiaa tutkiskellessani selvisi siis, että harhojahan ne ovat, mutta kertaakaan ne eivät ole olleet epämiellyttäviä tai edes pelottavia, ihan päinvastoin. Mukavaa on ollut se, että pystyn niitä jonkinverran ohjailemaan haluamaani suuntaan.

Näitä minun blogieni tekstejä jotkut ovat valitelleet toisinaan vihjaileviksi ja ehkä epäselviksikin. No – tässä saattaa olla yksi selitys, ei ehkä aina se oikea, mutta voihan sen niinkin nähdä. Harhanen mikä harhainen!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

1.11.21

Valamon nunnat, osa 4 / 4

Keitä he olivat

Mahdollisia Valamon nunnia kuvattuna 1960-luvulla Heinävedellä.
(Stillkuva Ortodoksi.netin kokoelmista)

Lukiessani uudestaan aiemmin kirjoittamaani, huomasin unohtaneeni kertoa tarkemmin havannoistani kreikkalaisessa luostarissa, jossa aikanaan asuin vajaan vuoden ollessani siellä eräänlaisena stipendiaattina ja hieman epämääräisellä tittelillä ”independent researcher”. Mutta samalla olin myös rajatun aikaa yhtenä tuon erikoisen yhteisön jäsenenä. En siis kuitenkaan ollut veljestöön kuuluva mukki tai edes noviisi, vaan tavallinen maallikko, normaalioloissa siviilityössä käyvä kahden poikalapsen isä.

Noiden siellä tekemien havaintojeni perusteella, minusta tuntuu, että syitä kreikkalaiseen luostariin menolle saattoi olla jo edellä aiemmissa osissa kerrottujen syiden vuoksi mm. paremman elannon turvaaminen (näin etenkin maahan muualta [mm. albanialaiset] muuttaneiden kohdalla), kirkollisen karriaarin luominen ja tarve päästä eteenpäin kirkollisella uralla (näin etenkin useiden jopa maailmassa eläneiden ja työskennelleiden luostarin arkkimandriittojen kohdalla), rauha tehdä joko tutkimus- tai kirjoitamistyötä (yliopistotutkijat, kirjailijat. "älykkömunkit") keljaoisaan. Mutta myös varmasti aiemmin mainituilla henkilökohtaisillakin syillä oli oma osuutensa, joka sitten saattoi sopivasti sekoittua jonkun muun syyn kanssa tai jopa niin, että joku henkilökohtainen syy johti tai jopa edesauttoi sitten tavoitteissa eteenpäin vaikkapa juuri kirkollisella uralla.

Missä määrin noita kreikkalaisia syitä voi soveltaa omaan maahamme on varmaan kysymys, johon ainakin somessa on yhtä monta vastausta kuin on vastauksen antajaa. Todennäköisesti syyt ovat melko globaaleja ja alueesta tai jopa uskonnosta riippumattomia.

Mutta sitten vielä jälleen blogini varsinaiseen asiaan: Valamon nunniin. Törmäsin pari, kolme vuotta sitten termiin mm. Heinäveden Valamon hautausmaalla, josta löytyi nunnan hauta veljestön hautarivistön keskeltä. Valamoon on haudattu paljon Lintulan nunnia ennen kuin he saivat oman hautausmaan Lintulaan. He ovat kuitenkin Valamon hautausmaalla pääsääntöisesti kaikki samoilla paikoilla lähekkäin. Tämä Valamon nunnan, nunna Sofian eli
Serafima Zhukin hauta oli veljestön hautojen joukossa, eikä hän kyselyjeni mukaan liittynyt mitenkään Lintulaan.
Yhden "Valamon nunnan" pyhiinvaellusretkellä Laatokan Valamoon vallankumouksen pyörteissä jumiin jääneen valkovenäläisen Serafima Zhukin, myöhemmin keleinonunnaksi eli ns. salanunnaksi vihityn Sofian hauta.
(
Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kun sitten tuli jossain käymässäni keskustelussa esille tuo silloin minulle tosi outo termi ”Valamon nunna” ja kerä alkoi pikkuhiljaa hieman avautua. Valamoon haudattu nunna oli kaiketi yksi niistä aikanaan Valamon saarelle jääneistä vallankumouspakolaisista, joka oli sitten sodan jälkeen evakoitu Suomeen. En kuitenkaan ole tutkinut hänen tietojaan sen tarkemmin Valamon arkistoista tai muualtakaan, olen pelkkien kuulemieni kertomusten varassa.

Hänen Valamossa olonsa sijoittui juuri niihin aikoihin, josta kerroin tämän erään luostarin johtajan kohdalla, kun hän ei suostunut syömään naisen tekemää ruokaa. Kyseltyäni asiaa eräältä luostarissa noihin aikoihin eläneeltä, hän oli asiasta erittäin surullinen. Hänen mukaansa muutenkin jo erittäin hierarkisessa luostarijärjestelmässä, nämä naiset olivat hierarkiaketjun viimeisiä, ”pahnanpohjimmaisia”, mahdollisesti jopa osin syrjittyjä ihmisiä.
Toinen Valamon hautausmaalta löytyvä ns. Valamon nunnan hauta kuuluu Jevdokia (Outi) Käsnäselle (os. Pimenov), joka ei liene ihan samanlainen vallankumouspakolainen kuin jotkut muut Valamon nunnat kenties olivat, Hän oli elänyt ennen sotia Salmin Tulemalla ja tuli sitten joskus 1950-luvun vaihteessa Valamoon ja vihkiytyi nunnaksi. Hänen rippi-isänsä oli yksi 50-luvulla Neuvostoliittoon palanneista Valamon veljestön jäsenistä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Voi olla – näin arvelen – että vihkiytyminen nunnaksi, kilvoittelijaksi, oli jonkinlainen pakotie tuosta kurimuksesta ja samalla askel ylöspäin tuossa tiukassa hierarkiassa. Minulle ei täysin selvinnyt, kuinka monta Valamon nunnaa eli Heinävedellä, mutta oletus on, että useampi kuin yksi, kenties noin kymmenkunta, ja mahdollisesti kaikki tuon "Valamon nunna-nimityksen” saaneet eivät olleet vihkiytyneet nunniksi. Osa heistä kuoli evakkomatkalla ja haudattiin Kannonkoskelle. Vanhassa Aamun Koitossa oli asiasta edellisessä blogijutussa julkaistu kuva ja lehdessä oli maininta, ettei silloin lehden ilmestymisaikaan pyykkärinunnien hautaa ollut edes merkitty.

Tässä "Valamon nunnat"-aiheessa varmasti olisi jollekin ortodoksiselle tutkijalle mielenkiintoinen vaikkapa gradun tai muunlaisen tutkimuksen aihe. Tai vaikkapa uuden ortodoksisen fiktiivisen romaanin aihe. Asioita hyvin tuntevia kirjoittajiahan meiltä löytyy omankin kirkon piiristä tarvittaessa varsin korkealta hierarkiselta tasolta.

Toinen asia, joka jäi vaivaamaan mieltäni, oli se, miksi nämä naiset eivät menneet lähistöllä olevaan, samoihin maisemiin sodan jälkeen evakoituneeseen Lintulan luostariin, joka varmasti olisi ollut ”luonnollisempi” paikka heille. Minulla ei ole syistä edes arvausta.

Joka tapauksessa mahdottamasta tuli mahdollinen: Valamossa olikin nunnia ja loppuhuipennuksena oli, että hieman ennen tämän kirjoittamista – (kirjoitan siis tätä neljän blogijutun kokonaisuutta kerralla yhtenä sunnuntaiaamuna käsiteltyäni aihetta ensin pitkän jakson muutama tunti sitten aamuyön unissani) – löysin kirjoittamista edeltävänä päivänä laajoista kuvakokoelmistani vanhan kuvan nunna-asuun pukeutuneesta naisesta. Kuvan kääntöpuolelle luki käsin kirjoittetuna: ”Valamon nunna”. Hän varmaan sai aikaiseksi sen, että asia tuli esille unessa ja sitten se väkisin kirjautui nettiin.

Kuvaa hänestä en vielä julkaise täällä. Yritän ensin tutkia tarkemmin asiaa ja mahdollisesti selvittää, kuka hän oikeasti olikaan. Voi olla, ettei se kuitenkaan minulle selviä. Mutta jos Luoja suo elinpäiviä, kuva tullee varmaankin aikanaan julki jossain yhteydessä. Jos ei muussa niin kenties vielä yhdessä Valamon nunnia koskevassa blogijutussani. Katsotaan nyt!

Hannu Pyykkönen
elämänkulkija
nettihoukka@gmail.com

P.S. Mikäli sinulla on jotain lisätietoja tai kuvia aiheesta, kerro niistä ihmeessä minullekin, lähettämällä viesti tai kuva allekirjoituksen ohessa olevaan sähköpostiosoitteeseen tai kommentoimalla tätä blogia tämän sivun alaosassa.

HAP

Tämä oli tämän juttukokonaisuuden viimeinen osa.
Kunhan ennätän ja jaksan, yritän vielä kirjoittaa yhden blogijutun, josta selviää enemmän noita Valamon nunnien nimiä ja mahdollisia kuolemiakin.