18.10.20

Minäkö häirikkö

Muutama vuosi sitten taisin ihan oikeasti pahastua erään ihmisen sanoista netissä. Hän arvioi minua melko kroisin sanoin. Silloin tuolla samalla paikkakunnalla elänyt tuttuni ja aikanaan samassa yhteisössä tuon sanojan kanssa työskennellyt yritti ”lohduttaa” minua sanomalla, ettei minun kannata välittää asiasta, koska tuo sanoja on ”ihan hullu”. Asia on jotenkin vaivannut minua toisinaan, varsinkin kun tuo henkilö, joka sai prosessin käyntiin, siis tuo ”hullu”, ja taittaa tuo ”lohduttajakin”, olla yhtä samanlaisia sanomisissaan ja nettitoimissaan ja kaiken lisäksi samanlaisissa hommissa. Ajatukseni ovat siksi toisinaan lähteneet kiertämään vanhaa, jo aikoja sitten eläkkeelle siirrettyä ammatillista kehää: häirikkö, hullu, outo, sairas, adhd, asperger, cd (conduct disorder), apd (antisocial personality disorder), epäluuloinen persoonallisuus, narsisti vai mikä.

Itselläni on myös tapana yrittää analysoida omaakin toimintaa aina aika ajoin hieman samoista lähtökohdista. Tiedän toki olevani särmikäs, sanovani asioista joskus liian helposti mielipiteeni, joka ei aina ole joitain toisia mairitteleva. Aika moni pitää niitä vihjailevina, sillä en yleensä sano jotain jostain tietystä ihmisestä nimillä. Mutta yritän sitten lohduttaa itseäni ja kenties siinä ohessa jotain muutakin, pohtimalla, että minähän vain kerroin sen, miten minä asian näen ja koen – siis minun totuuden. Ja kerrontani on aina omaa asian sisäistä pohdintaani: onko oikeasti näin vai kuvittelenko vain.

Olen omassa aiemmassa leipätyössäni joutunut kohtaamaan paljonkin erilaisuutta, silloin taidettiin jo sanoa erilaisia oppijoita. Skaala tuossa erilaisuudessa oli ja on yhä melkoinen ja jos noissa asioissa yrittäisi käyttää jotain mittaria sen erilaisuuden toteamisessa, ne saattaisivat löytyä käyttäytymisestä, älykkyydestä ja oivaltamisesta ja muista sen kaltaisista kongnitiivisista asioista: muistista, oppimisesta, ajattelemisesta, havaitsemisesta, tarkkaavaisuudesta, luovuudesta ja ongelmaratkaisukyvystä. Ja varmaan monesta muustakin.

Jäätyäni eläkkeelle minun ei enää tarvinnut pohtia tuollaisia asioita niinkään silloisten "asiakkaitteni", lasten, kohdalla, mutta jotenkin ”vanha koira ei kuitenkaan oppinut uusia temppuja” ja arviointi jatkui kai sitten aikuisten kohdalla. Ja mikäpä sen parempi areena tuollaiselle arvioimiselle olisikaan kuin tämä ”kaiken pahan alku ja juuri”: netti.

Muistan kipuilleeni jollain tavoin useiden eläkevuosien ajan noista asioista, kun tämä paljon parjattu ”kaksikasvoinen” sosiaalinen media alkoi osoittaa voimaansa. Vertasin sitä joskus erääseen tanssigaalaan, johon sain kutsun naispartnerini kanssa. Kutsun esitti silloin – vuosia sitten – tuttu, joka samalla oli paikallisen ”hullujenhuoneen” lääkäri ja kutsu oli tuon ”hullujenhuoneen” eli paikallisen mentaalisairaalan tilaisuuteen, johon piti naamioitua tai pukeutua muuten näyttävästi (lue: oudosti) ja jossa oli erilaista ohjelmaa ja jossa soitettiin kaunista tanssimusiikkia ja tanssittiin poski poskea vasten sen tahdissa. Menimme gaalaan, mutta melko pian jouduin lähtemään sieltä pois partnerini kauhistuksen vuoksi. Kun kysyin syytä kauhistumiseen, hän vastasi, ettei tanssikavaljeerista voinut kertaakaan sanoa, oliko kyseessä ”hullu”, hoitaja vai lääkäri, sillä he kaikki käyttäytyivät aivan samalla tavalla – hullusti. Ilmeisesti minäkin.

Hieman sama efekti on tuon netin kanssa. Kun lukee siellä esitettyjä kannanottoja, ei todellakaan useinkaan voi sanoa niistä, onko sanoja täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vai onko nyt vain niin, ”etteivät tuolla kertaa kaikki muumit olleet hänellä kotona” tai olikohan tullut otettua yksinäisyyteen vain liian monta perjantai-illan huikkaa. Usein pitää lukea useampi kannanotto ja pitemmällä aikavälillä, ennen kuin asia edes jossain määrin selviää. Ja sittenkin se on vain oman mielikuvituksen tuote.

Tällaisia asioita olen tässä joutessani tänä aamuna pohtinut niiden pompattua taas voimallisesti mieleeni aamuyöllä ja vaatien minua nousemaan sängystä ja laittamaan asiat pap… eikun tietokoneen ruudulle. Ajoittain toistuva vaiva tämä ”pakkoliike”, pakkokirjoittaminen, joka minua on nyt viime aikoina vaivannut ja jonka sitten olen ratkaissut tällaisella käytännöllisellä tavalla: nousen ja kirjoitan.

Sinänsä asia ei – kuten jo aiemmin taisin mainita – ole minulle mikään uusi. Lienen pohdiskellut asiaa useinkin ja miettinyt silloin myös ehkä yhtä usein, että pitäisiköhän omalta osaltani tämä ”häiriköinti” lopettaa, vai mitä tälle toiminnalleni pitäisi tehdä. Lienen tehnytkin monta lopettamispäätöstä – aivan kuten vaikkapa joku addiktoitunut tupakoitsija – mutta aloittanut saman menon aina uudelleen ja uudelleen. En vielä ole siis lopettanut, mutta ikä hiljentää jo vauhtia kuitenkin – ja mene tiedä vaikka se olisi järkikin, joka nyt pääsee jo hieman helpommin puhuttelemaan minua.

Olen yrittänyt aktiivisesti laittaa syrjään noita aiemmin ajattelemiani ihmisten asioita, mutta he itse ovat tehokkaasti pitäneet kuitenkin huolen siitäkin, etten ole siihen pystynyt. Melko säännöllisesti olen joko lukenut tai muuten saanut kuulla heidän kannanotoistaan, joissa ei edellä mainituista ”laatukriteereistäni” asiaa katsoen ole tapahtunut muutosta parempaan, enemmänkin päinvastoin. Some on vain vahvistanut kuristusotettaan heissä.

Kun samalla kuulin tässä päivänä muutamana
ihan äskettäin erään ihmisen kertovan minulle toisten ihmisten mielipiteitä minusta ja havaitsin niiden olevan pitkälti juuri edellä mainitun kaltaisia, kuin omia ajatuksiani noista "muista", lienee syytäkin jälleen kirjoittaa itseanalyysi tekemisistään ja pohtia elämäänsä ja tekemisiään. Haenko minä kaikella tällä kiitosta, kunniaa ja mainetta, vai miksi toimin niin, kuin toimin. Omasta mielestäni en hae mainetta, mitaleja tai muuta kunniaa, vaan toimintaani ohjaa ainakin näissäkin asioissa kenties jonkinlainen ylikorostunut tarve oikeudenmukaisuuteen. Varmasti omalla ammatillisella taustallani on melko suuri osuus asiassa. Mihinkäs "koira karvoistaan pääsee". Kirjoitan kenties myös siksi ns. vapaasti, koska minulla ei enää ole ketään ”niskaan-hengittäjää”, tahoa, jota pitäisi pelätä. Minulla ei siltä osin ole enää ns. ”luonnollista vihollista”. Jokainen voi toki olla sitäkin tarvittaessa ihan omasta halustaan, jos niin katsoo ja haluaa. Mutta useimmiten tuollaiset vaikutukset menevät nykyään kohdallani kuin vesi hanhen selästä. Joten sekään ei tilannetta muuta. Itse se on tässä jokaisen ratkaisu tehtävä – mutta milloin, tiedä häntä.

Varmasti tällaisen kirjoitteluni aiheisiin on vaikuttanut vahvasti se, että olen touhunnut niissä kuvioissa jo vuosia erilaisissa tehtävissä ja nähnyt sekä kokenut monenmoisia. Touhuamisen myötä on muodostunut myös laaja verkosto ihmisiä, joita tunnen sen verran hyvin, että voin aina aika ajoin keskustella heidän kanssaan ja peilata omia mielipiteitäni heidän mielipiteisiin.

Osin tämä kirjoittelu nykyään on myös oman psyykkisen kunnon ylläpitämistä. Kirjoittelun kautta luulen ja uskon vakaasti, että pääni pysyy paremmassa kunnossa ja höperöityminen edes hieman hidastuu . Uskon vakaasti, että oma luetun ymmärtämiseni voittaa oman
hölmönä kirjoittamiseni ja mahdollinen ristiriita niiden välillä hälyttää hieman aiemmin, ennen julkaise-näppäimen painallusta. Jos se ei sitä tee, onneksi ystävät auttavat silloin asiassa. Tuosta höperöitymisestä kun tuolla nettimaailmassa on turhan paljon pelottavia esimerkkejä ihan luettavaksi asti ja ei oikein huvita liittyä tuohon jaloon joukkoon, vaikka nettihoukka toki olen ollutkin jo vuosia ja mene ja tiedä, vaikka myös valmius asiaan olisi minullakin kovinkin suuri.

Mutta joka tapauksessa sainpa asian jotenkin sanottua ja nyt menen ja keitän kahvit.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

14.10.20

Huonoja aikoja odotellessa

Olen tietoisesti opetellut viime aikoina luopumaan erilaista asioista. Jo muutaman vuoden työn alla ollut kotini tavaroiden ”hävittäminen” on nytkähtänyt hieman liikkeelle. Erään uskonnollisen ryhmän kirppari on saanut melko hyviä vaatteita myyntiin, mm. pari villapukua, paitoja ja housuja. Olivat kummasti kutistuneet moiset ja eivät siis mahtuneet enää päällekään. Enpä olisi muuten niitä enää tarvinnutkaan.

Olen purkanut (lue: hajottanut) pari vanhaa läppäriä, ottanut niistä kovalevyt ja yrittänyt kopioida ne muualle ja vienyt loput: näytöt, cd-asemat, näppäimet, telakat ja lopun elektroniikkaromun ekotorille hävitettäväksi. Yksi PC ja pari, kolme toimimatonta, mutta täynnä tavaraa olevaa ulkoista kovalevyä odottavat vielä vuoroaan, printterin ja skannerin lahjoitin pois.

Vielä varmaan noin sata kravattia odottaa uutta kotiaan. Niistä olen yhtä tarvinnut viimeisen kymmen vuoden aikana kaksi tai kolme kertaa, muita en kertaakaan. Joten ilmeisesti joutavat. Samoin minulla on vielä liikaa kauluspaitoja, pikkutakkeja ja muutakin vaatetavaraa, jotka tosin mahtuvat päälle, mutta eivät kaappeihin ja joita en ennätä enää käyttää, enkä oikeastaan tarvitsekaan, koska pärjään vähemmälläkin määrällä.

Kuusi kirjahyllyä on täynnä kirjoja ja lukuisa joukko odottelee joissain epämääräisissä kasoissa sinne pääsyä. Joukolle sotahistoriallisia kirjoja, jotka aikanaan hankin ollessani erään sotahistoriallisessa rakennuksessa toimivan joukon esimies, löytävät ilmeisesi kodin erään toisen nuoremman sotahistoriasta kiinnostuneen ja ystäväni luona. Silti paljon kirjoja joutuu oman filosofiani vastaiseen, karmaisevampaan hävitykseen: kannet pois ja sisältö paperikeräykseen.

Hallussani oleva erittäin laaja ortodoksinen kirjasto ei koe tuota kohtaloa. Teen noin joillekin vanhoille, lähinnä lapsuuden kodistani kulkeutuneille teoksille, lähinnä vanhoille romaaneille, joille ei vain enää löydy kotia mistään. Ei antikvariaateista, ei kirjastoista, ei laitoksista. Kaikki paikat pursuavat lahjaksi saatuja kirjoja ja lisää ei enää oteta vastaan. Ihmiset ovat vaihtamassa kirjoja tietokoneruutuihin.

Tuo muutos – ”hävittäminen / häivyttäminen” – ei ole rajoittunut kohdallani vain esineisiin. Olen samaan aikaan yrittänyt häivyttää myös joitain huonoja tapojani ja tottumuksiani mahdollisimman vähiin. Se on ollut huomattavasti paljon vaikeampaa kuin esineiden hävittäminen. Jotain olen oppinut uudelleen, jotain en millään. Vanhana pedagogina tiedän, että uudelleenoppiminen on todella vaikeaa. Vanha sanonta, ettei vanha koira opi uusia temppuja, on melko totta tai vaatii aika lailla ankaraa opettajaa tai ”koirankasvattajaa”, jollaiseksi minusta ei ole.

Yksi tällaisia uudelleen oppimisen paikkoja liittyy varsin oleellisesti tietokoneisiin, joista jo kerroin luopuneeni osin noin fyysisesti, mutta psyykkinen riippuvuus, kenties addikti, on vaikea-asteinen. Lienen sen tuhannen kertaa tehnyt niiltäkin osin erilaisia mm. lopettamispäätöksiä, jotka aina jonkun ajan kuluttua on tullut tavalla jos toisella kierrettyä.

Jotain olen kuitenkin saanut jo pysymään hieman kauemmin poissa. Ylläpitämistäni sosiaalisen median sivustoista on jo moni mennyt somen hautausmaalle, joko lopetettuna, arkistoituna tai muuten ei-avoimena kaikelle kansalle. Olen siirtänyt painopistettä pois mm. Facebookista, lisännyt aktiivisuutta hieman Instagramiin ja erään ylläpitämäni sivuston perussivuille nettiin – ei siis oikeastaan someen ollenkaan, vaikka onhan siitä ”linkki” kyllä some-sivullekin.

Kyllästyminen someen heijastelee siellä viime vuosina tapahtunutta suurta muutosta huonompaan suuntaan. Somesta on tullut valittajien, kolhittujen, kärsivien ja kostoa hautovien, kenties sosiaalisesti rajoittuneiden tai mielenterveydellisistä ongelmista kärsivien ja sellaisia ajatuksia hautovien temmellyskenttä, josta minä en pidä ja johon en halua osallistua – en tiedä, pitäisiköhän tässä kohtaa sanoa ”enää”, vai ”ollenkaan”.

Olen kirjoittanut jokusen some-käyttäytymistä koskevan blogikirjoituksenkin ja ajattelen nyt, ettei se oikeastaan johda mihinkään, kun nykyihmiset ovat sitä, mitä ovat. Heillä ei enää ole oikeita ystäviä, vain some-kavereita, ei luontevia sosiaalisia suhteita, enemmän jotain muuta – mitä lie. Kieroutunut some-käyttäytyminen – oma ja muiden – on paisuttanut joidenkin egoa arvaamattomiin sfääreihin ja silloin, kun se osuu narsistin tai muuten persoonallisuudeltaan häilyvän ihmisen kohdalle, jälki pelottaa. Ja pitäisi pelottaa muitakin, mutta kun lukijoissa on suuri joukko meitä samanlaisia. Eivät tällaiset ihmiset noteeraa kirjoittamiani tekstejä millään lailla, eikä kai minun sellaista pitäisi odottaakaan.

Siksi, ettei minusta enää tulisi tätä kuvaamaani pahempaa tyyppiä, yritän parhaan kykyni mukaan rimpuilla irti tuosta verkosta. Yritän löytää korvikkeen somelle ja sen mukanaan tuomalle aivan turhalle krääsälle. Jättää jäljelle vain sen hyvän, mitä sieltä mahdollisesti löytyy ja mikä siellä jossain myös on, ja keskittyä vain siihen.

Niiden some-sivujen käyttäjäkunta, joissa itsekin huseeraan, on vanhentunutta sakkia, melkein jo seniilejä osa. Ei siellä terveitä nuoria oikeastaan olekaan, kuin korkeintaan manipuloimassa ja valittamassa vaikeaa maailmaa. Vanhukset huseeraavat siellä vaillinaisilla tiedoilla ja taidoilla, joskus jopa siinä määrin että myötähävettää. Niin asiaosaamisen kuin tietojenkäsittelyn ja some-tekniikan osalta on puutteita ja ilmeisesti suuri osa ei niitä halua opetella tai ei siihen enää kykene.

Tehtäväni nyt tässä omassa "missiossani"
häivyttämisessä   ei siis ole helppo. Ei se ole ollut helppo noiden tavaroidenkaan hävittämisen kanssa, koska kasvoin sodan jälkeiseen sukupolveen. Sodan käyneiden vanhempien kasvatuksessa opin siihen, ettei mitään pidä hävittää, sillä saattaa tulla taas huonot ajat ja silloin niitäkin tarvitaan. Yli seitsemänkymmentä vuotta olen odotellut, mutta noita aikoja ei ole vielä tullut. Ei edes koronan mukana.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

4.10.20

Canossan matka vai triumfi

Viime päivät ovat olleet omassa ortodoksisessa kirkossamme sekä masentavia, mutta kenties samalla kiehtovan jännittäviä. Sellaisia omituisia otuksia me ihmiset olemme – pidämme samaan aikaan suolaisesta ja makeasta. Tämä omituinen tila liittyy nyt etenkin nykyisten piispojen keskinäisiin suhteisiin ja sen heijastumisiin kirkkorahvaan parissa ja viimeaikaisiin muihin asiaan liittyviin tapahtumiin.

Kaikki lähti liikkeelle toimessa olevien piispojemme kutsumisella ylimmän maallis-kirkollisen (siis pois lukien taivaallisen) esimiehen kutsusta kauas Konstantinopoliin. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos kutsui jokaisen piispan erikseen, mutta samaan aikaan, kuultavaksi kirkkomme pääpaikkaan Fanariin. Ihmiset pohtivat päänsä puhki, onko kyseessä Henrik IV:n tekemän Canossan matkan vai Marcus Valerius Corvinuksen tekemän triumfin kaltainen retki.

Kutsusta on julkisuuteen annettu ainakin kaksi erilaista syytä sille, miksi heidät sinne kutsuttiin. Kirkon viralliselta taholta on vakuutettu, että piispat matkaavat Konstantinopoliin ”kertomaan Suomen kirkollisesta tilanteesta Pyhän Synodin jäsenille.” Toisen selityksen mukaan, jota muuten esimerkiksi muuan julkisuushakuisuutta tavoitteleva toimittaja käyttää artikkelissaan, piispojen sanotaan menevän Konstantinopoliin puhuteltavaksi. Samassa artikkelissa hän sanoo piispojen menevän sinne siksi, että patriarkan johtama Pyhä Synodi haluaa selvittää Suomen ortodoksisen kirkon kriisiä, jota kirkko ei itse ole kyennyt ratkaisemaan.

Varmaan kummassakin selityksessä on oma totuutensa ilmaistuna vain ”hieman” eri tavoilla. Piispojen keskinäisten välien epäselvyys on haitannut kirkollista elämää etenkin seurakunnissa. Tällaiselle tavalliselle tallaajalle sillä ei ole ollut suurempaa merkitystä kuin noin yleensäkin ottaen parin kolmen henkilön riitelyllä lähiympäristössä. Ongelma on enemmän esteettinen kuin konkreettinen. Siksi koen tuonkaltaisen repivän keskustelun somessa ja mediassa turhana ja omituisena ilmiönä, mutta niin ihmisyyteen kuuluvana.

Mielenkiintoiseksi tämä tilanne on kuitenkin eskaloitunut asiaan mitenkään sen suuremmin liittymättömien ja mitä ilmeisimmin omia asioitaan, omaa uraansa – ja kuka mitäkin – ajavien ihmisten toiminnasta. Kyseiset tahot eivät yksistään – tai oikeastaan suurimmaksi osaksi – liity aina mediaan, joka tosin on sitten halukkaasti käyttänyt näiden
käheä-äänisten syväkurkkugurujen” henkilökohtaisesti värittynyttä informaatiota medioissaan. Valitettavasti myös riidan jotkut osapuolet ovat ehkä syyllistyneet samaan.

Mukaan on liittynyt myös ihmisiä, joiden tarttumapinta ortodoksisuuteen tai edes ortodoksiseen kirkkoon on melko ohutta ja enemmän jonkun muun ideologian tai ajatusmallin kautta saatua. Mukana on tietysti aina omia ”paikallisten jeesusten” opetuslapsia, jotka nykypäivän ehkä kieroutuneessa ortodoksisuudessa ovat identifioituneet lähinnä erilaisiksi sosiaalisen median kiusaajien kavereiksi, kannustajiksi, sivustaseuraajiksi ja hiljaisiksi hyväksyjiksi. Sosiaalisesta mediasta on tullut oiva väline purkaa patoutumiaan, kostoaan, kiukkuaan, vääryydeksi kokemiaan asioita ja varmaan monia, monia muita asioita ilman sen suurempaa kontrollia. Ja luulla harhaisesti samalla, että näin saa hyvää julkisuutta itselleen ja aikeilleen.

Somessa voivat mm. vaikka narsistit riehua melkein mieleisellään tavalla. Usein – ovatpa sitten narsisteja tai eivät – he ajattelevat olevansa erityisiä ja heillä on myös suuria kuvitelmia itsestään ja osaamisestaan, minkä he sitten julkituovat varsin näkyvästi. He uskovat olevansa lähes erehtymättömiä, osaavia, kaikkitietäviä ja tuollainen rooli auttaa heitä vaimentamaan häpeää ja itseinhoa tai jotain muuta kokemaansa kielteistä asiaa ja olotilaa, joita he ehkä pohjimmiltaan tuntevat. Tuollainen ihminen ei itse tajua, että kyseessä on suojakuori ja seuraajilta – kavereilta, opetuslapsilta – menee kauan, ennen kuin he tajuavat ”villakoiran ytimen” ja näkevät kuoren sisään.

Tuollaisella somekäyttäytymisellä – tai joskus jopa laajemmalla mediakäyttäytymisellä – asia aiheuttaa usein suurta tuhoa ihmissuhteissa ja sen ohessa monessa muussakin asiassa. Kirkossamme se valitettavasti mm. näkyy siinä, että kirkkoon kuuluminen, siihen sitoutuminen vähenee ja kirkosta erotaan helpommin. Piispa ja jotkut ihmiset yleensä asetetaan Jumalan asemaan ja kun ”jumalan jengiin” vihastutaan, sitä rankaistaan eroamalla kirkosta ajattelematta ollenkaan, miksi kirkkoon kuulutaan ja millaista tuhoa samalla aiheutetaan koko organisaatiolle. Itse katson varsin naivin ideologisesti kirkkoon kuuluttavan oman henkilökohtaisen ja siinä ohessa koko maailman pelastumisen vuoksi ja minulle on pitkälti samantekevää, miten papit tai piispat huseeraavat omassa elämässään. Se ei uskoani heiluta, korkeintaan se heilauttaa suhtautumistani sellaisiin ihmisiin.

En yleensäkään mene erilaisille foorumeille tällaisten uskonasioihin liittyvien pettymysten tai turhautumisien jälkeen riehumaan, vaan asia on henkilökohtainen ja yritän selvitä siitä yli tilanteesta riippuen anteeksiannolla, katumuksella ja mahdollisesti muillakin kirkon minulle antamilla välineillä – vaikka rukouksella. Nyt tein taas pienen poikkeuksen ja kirjoitin – en suinkaan riehu – asiasta, sillä minusta tuntuu, että näillä tapahtumilla ja teoilla, mitkä vaikkapa somessa jylläävät, on niin pahoja vaikutuksia omalle kirkollemme, etten haluaisi antaa pahuudelle sellaista valtaa tuhota ja repiä rakasta kirkkoamme.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

30.9.20

Toistaako historia itseään

Aika aika ajoin sanotaan historian toistavan itseään. Näin etenkin virheiden kyseessä ollessa. Maailma ja ihmiset eivät ole ilmeisesti oppineet esi-isiemme ja isiemme tekemistä virheistä, vaan toistavat niitä enemmän tai vähemmän säännöllisesti yhä tänäkin päivänä. Tällaisia toistuvia asioita ovat etenkin sodat ja riidat, mutta myös erilaiset työ- ja liike-elämän juonittelut ja sukuihin liittyvät asiat.

Olen itse kirjoittanut aiheesta joissain blogijutuissani enemmän nepotismin kannalta ja usein vielä oman kirkkomme kannalta asiaa katsoen. Niin nytkin. Muistelen erään nykyisistä piispoistakin jossain vaiheessa sanoneen, että hänkin haluaisi kirjoittaa nepotismista. Ei ole juttu ainakaan minun silmiini vielä sattunut.

Nepotismi – sukulaisen, tai laajemmin kaverien ja kaverien sukulaisten, suosiminen valinnoissa – on melko yleinen ilmiö monessa diktatuurisessa tai alikehittyneessä maassa ja samankaltaisissa sisäänlämpiävissä organisaatioissa. Aiemmin lienee ollut enemmän sääntö kuin poikkeus sen melko laaja noudattaminen omassa ortodoksisessa vähemmistökirkossammekin, jossa vuosien saatossa viime sotien molemmin puolin maahamme muodostui oma suomalainen ”leeviläisten joukkio”, josta kaikki kirkon työntekijät aina haudankaivajista pappeihin asti valittiin. Piispojen kohdalla saattoi olla hieman toisin, koska siinä vaikuttivat monenlaiset muut syyt ja vielä viimeisenä asiaan vaikutti oma Konstantinopolissa elävä patriarkkamme.

Jos lapsesta ei ollut opiskelijaksi ja papiksi, hänet laitettiin joko haudankaivajaksi tai suntioksi omaan tai naapuriseurakunnan kirkkoon. Ruustinnat kulkivat tiettyyn aikaan jatkuvasti erilaisissa pappisseminaarin tapahtumissa ”tsekkaamassa” sopivia sulhaskanditaatteja, joita sitten kutsuttiin pappilaan ”kahville” ja tutustumaan perheen naimaikäiseen ehdokkaaseen.

Näin pikkuhiljaa syntyivät ns. suomalaiset ortodoksiset ja "kirkollisesti sisäsiittoiset" pappissuvut, joiden vesoista olemme joko saaneet nauttia vuosien saatossa tai sitten ei – pettymyksiäkin on toki ollut, usein viinan, naisten, heikon mielenterveyden tai muiden pahennusta herättävien toimien voimalla. Tai sitten ihan vain siksi, että omena on todellakin tippunut liian kauaksi puusta, eikä lapsi saavuta koskaan isänsä tasoa. Jokunen vuosi sitten Afrikan taistelujen sanonta, jonka mukaan ”tutut tappoivat hutseja”, muuntui meillä omaksi suomalais-ortodoksiseksi sloganikseen , tosin hieman muuttuneena, mutta perussanomaltaan samana.

Asia on ollut – kuten kaiketi edellä mainittu piispankin pohdinta siitä kertoi – ajankohtainen melko usein yhä edelleen. Asia aktualisoituu toisinaan varmaan siksikin, että kirkkomme työntekijöiden palkkaamista ei tapahdu suinkaan kovinkaan usein tällaisessa pienessä yhteisössä, joka käsittää alle prosentin väestöstämme. Töitä on harvoille – ja voitaneen sanoa: valituille – valmistuneita ei aina ole riittävästi, joka muuten sekin olisi mielenkiintoinen asia pohdittavaksi.

Työntekijöiden asenne työhön on muuttunut valtavasti. Jo yksistään papiston osalta ei enää oikein voida puhua sodan jälkeisten ”sydämenpappien” asenteesta, tilalle on mahdollisesti tullut ”kahdeksasta kuuteentoista-pappeus”. Viimeaikaiset erilaisten kirkon työntekijöiden blogijutut ja jopa opinnäytetyöt kertovat melkoisesta muutoksesta suhtautumisessa työntekijöihin kirkon sisällä. Yhtenä heijastuksena lienevät tuostakin lukuisat oikeudenkäynnit. Tosin aina pitää muistaa se vanha suomalainen sanonta, jonka mukaan yleensä tällaisissakin oikeustapauksissakin ”syytä on niin sysissä kuin sepissä”.

Viime aikoina on kuitenkin alkanut jälleen tihkua ”syväkurkuilta” tietoa nepotismin jonkin asteisesta noususta. On ilmennyt erilaisia huhuja toisten puolesta ja toisia vastaan. "Klaanin matri- tai patriarkat" mm. suunnittelevat omaa eläkkeelle ja syrjään siirtymistä niin, että sukulainen pääsisi hakemaan hänen tehtäväänsä. Siis joko aikaistettuna tai sitten myöhennettynä – ihan tilanteen – eikun sukulaisen tilanteen – mukaan. Naimakauppojakin on syntynyt sukujen kesken, toivottavasti kuitenkin tällä kertaa rakkaudesta. Kummius on noussut arvoon arvaamattomaan.

Hämmästyttävää on tällaisen ”suomalaisen leeviläisyyden” huomattava keskittyminen tietyille paikkakunnille, jopa siinä määrin, että se pahimmillaan on johtanut siihen, ettei kukaan oikein halua poistua paikkakunnalta, vaan odottaa ja odottaa, josko paikka avautuisi hänellekin – "ei-leeviläiselle".

Hämmästyttävää on ollut myös huomata piispojen turhan lepsu suhtautuminen selvääkin selvempään nepotismiin. Ehkä he pelkäävät ”klaanin” kostoa tai sitten ovat liian lepsuja hoitamaan tällaisia työnjohdollisia vaikeita asioita. Mutta joka tapauksessa heillä on suuri rooli tässäkin ”pelissä”.

Suomi on demokratia, jossa kirkkokin toimii demokratian sääntöjen mukaan – tai ainakin pitäisi toimia. Valitsijoilla on suuri vastuu tutustua valittaviin kandidaatteihin ja etsiä heidän osaamisesta se, mitä omassa seurakunnassa / hiippakunnassa tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. Valituksi pitää aina tulla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan ja osaamiseltaan paras, muiden seikkojen vaikutus ei saa olla mukana valinnassa – saati sitten näkyä koko maailmalle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

28.9.20

Somepornoa vai mitä

Viime aikoina on ilmassa ollut jotain kummallista ”kähinää”. Samaan aikaan sattuneet tapahtumat elämässämme ja ympäristössämme ovat aiheuttaneet ilmiselvästi huolta huomisesta ja jonkinlaista ”allergista kutinaa”, joka on raavituttanut minua ja varmasti montaa muutakin melkoisesti.

Kaiken yllä on tietysti leijunut jo usean kuukauden ajan korona – tuo pelottava, salakavala, tappava tauti, johon kuitenkin alamme jo enemmän tai vähemmän joko turtua tai tottua. Tuo turtuminen ja jonkinasteinen tottuminenkin näkyy vahvasti käyttäytymisemme muutoksina. Kun alkuun olimme niitä politiikastakin tuttuja – peloteltuja, säikkyjä peuroja – nyt alkaa joiltain osin näyttää melkein päinvastaiselta – turtia, toistamme suuremmin välittämättömiä ihmisiä.

Yhtenä mittarina näissä käyttäytymisissämme on monesti katsottu meidän suojautumistamme koronaa vastaan: maskien käyttöä, turvavälejä ja käsidesin käyttöä. Helpointa noista lienee ollut tuo desin käyttö ja sen kanssa todellakin melkein lotrataan kaiken aikaa ja joka paikassa litratolkulla, mutta nuo muut ovat sitten jääneet hieman taka-alalle.

Ihmiset rynnivät heti kun se oli mahdollista matkoille niihin maihin, joihin ei välillä päässyt, riehuvat yökerhoissa ja bileissä, huutavat vierivieressä erilaisissa massatilaisuuksissa kuin viimeistä päivää. Katselin juuri telkkarista käyttäytymistieteilijää, psykologian proffaa, joka kertoi, että nuorelle puolen vuoden erossaolo ystävistä on melkein sosiaalinen kuolema. Meitä vanhempia se sen sijaan ei suuremmin hätkäytä. Lienemme tottuneet yksineloon.

Kun tuohon koronan aiheuttamaan ongelmaan lisätään sitten meidän ihmisten itse aiheuttamat muut ongelmat, jotka etenkin vaikkapa oman kirkkomme alueella ovat olleet näyttävän suuria, mediassakin kohua aiheuttavia ja mitä ilmeisimmin monia satuttavia, lienee soppa valmis tai jopa ajoittain reippaasti ylikiehunut.

Ihmisten riitely repii kirkkoa. Ihmiset eivät osaa nähtävästi erottaa piispaa Jumalasta, kun tekevät päätöksiä kirkkoon kuulumisesta tai vastaavista asioista ihmisten käyttäytymisen perusteella, ei Jumalan. Minusta olisi syytä olla huolissaan riitelystä ja sen aiheuttamista ongelmista vasta silloin, kun Pyhä Kolminaisuus alkaa riidellä itsensä kanssa. Ei ihmisten riitely ainakaan minua suuremmin hätkäytä, ihmisiä kun hekin – piispat ja papitkin – ovat. Riitelyihin voi mennä mukaan, voivotella, päivitellä, kauhistella ja tehdä mitä vain, mutta mihin se johtaa. Eripuraan ja uusiin riitoihin.

Sitä en ole koko aikana ymmärtänyt yhtään, miksi joillakin on suuri halu lietsoa ja lisätä tuota vihaa ja eripuraa entistä suuremmaksi ja pahemmaksi. Syitä on varmasti lukuisia ja niitä voi vain korkeintaan arvailla. Mutta yleisesti ajattelen, että syy useimmilla on oma pahaolo ja sen purkamisen tarve. Riitelevät kirkonmiehet ovat oiva kohde: riittävän näyttäviä, vaikuttavia ihmisiä, mutta samalla riittävän kaukana omalta hiekkalaatikolta, jossa usein juuri ovatkin ne todelliset ongelmat – omissa ihmissuhteissa, perheessä, suvussa, töissä, elämässä, urassa, kellä missäkin. Ja ongelman projisoiminen toiseen on helpompaa, kuin katsella niitä omassa itsessään.

Kun samalla tuohon riidankylvämiseen yhdistyvät mitä moninaisimmat meidän ihmisten huonot piirteet, kuten vaikka narsismi, typeryys, oman edun tavoittelu, loukkaantumisiemme hyvittäminen, kosto, jne. soppa lienee sellainen, ettei se enää ole ollut pitkään aikaan ainakaan noiden ihmisparkojen hallussa.

Kun samaan aikaan toimimme omassa elämässämme melkein kuin ne tuhannet siperialaiset, jotka liittyivät uudelleen inkartoituneen ”Jeesuksen” – entisen virkaheittopoliisin – opetuslapsiksi, hyväksymällä ja vahvistamalla somessa ”kotoperäisten omien jeesusten” toimintaa, toiminta eskaloituu sellaisiin mittasuhteisiin, että siitä selviäminen alkaa kohta olla vaikeaa ilman suurta luutaa tai jotain muuta vaikuttavaa puhdistuskeinoa.

Viimeisimpänä kauhistuttavana tietona kuulin äskettäin uudesta ilmiöstä: somessa tapahtuvasta jonkinlaisesta "synnintunnustuksesta", kirjallisesta vuodatuksesta, jossa oman elämän virheitä ruoditaan ja kenties etsitään muista ja usein myös ympäristöstä: kirkosta, työpaikoista ja sen ihmisistä jne. Aina on ollut ja aina tulee olemaan erilaisia ihmisiä – toiset heikompia astioita, toiset vahvempia. Mutta ihan oikeasti en oikein ymmärrä miksi pitää terapoida somessa, etsiä lohdutusta vai etsitäänkö sieltä vain vahvistusta omalle oudolle käyttäytymiselle. Joskus mukana saattaa myös olla kosto itsekokemista vääryyksistä. Halutaan kostaa oma huono kohtelu jollekin kauempana olevalle auktoriteetille, jota ei oikein muuten pysty iskemään ”turpaan” kuin somen kautta repimällä haavoja auki ja syyttämällä systeemiä omista ongelmista tai jopa omista virheistä.

Itse pidän tällaista käytöstä sopimattomana ja huonona esimerkkinä meille kaikille. Haluaisin, että ihmiset hoitaisivat tällaiset asiat vaikka sitten yksityisen tai julkisen terveydenhuollon kautta, todellisten ystävien (jos niitä vain on) avulla, ei julkisuudessa
– eikä etenkään somessa repien ja riepotellen. Usein kun kaiken lisäksi näillä repijöillä on joko väärää tietoa asioista tai sitten voimakkaasti tarkoituksellisesti väritettyä tai jopa vääristeltyä tietoa, jolla he yrittävä ”valkopestä mustaa valkoiseksi”. Tehdä rikoksen hurskaudeksi ja hyveeksi, väärän teon oikeutetuksi ja vierittää syyn virheistä omista tai toisten – syyttömien harteille.

Samalla olen myös huolestunut siitä, miten erilaisten sosiaalisen keskustelun alustojen ylläpitäjät kantavat vastuunsa asioista. Entäpä jos kohta joku tekee vaikka itsemurhan tai jonkun muun, vaikka kauhistuttavan terroriteon somekäyttäytymisen johdosta tai sen innoittamana. Kuka silloin kantaa vastuun?

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

12.9.20

Lentokone, luostari ja pyhä pappismarttyyri

Lienen jo jossain yhteydessä kertonut valmistautuvani melkeinpä kevään kaltaisiin olosuhteisiin: karenssiin ja epämääräisen pitkään oleskeluun kotona neljän seinän sisässä, ja siinä ohessa melkolailla vähäisiin ihmiskontakteihin. Aika näyttää, toteutuuko tuo uhkakuva.

Olen kerännyt kotivaran lisäksi suuren määrän erilaista taustamateriaalia, joista voi tarvittaessa sitten kirjoittaa vaikka blogijuttuja tai joitain muita lyhyempiäkin tarinoita nettiin. Tai sitten ei – joka tapauksessa lueskeltavaa ja tutkittavaa on kohtuullisesti ajankuluksi. Joitakin tarinoita on tosin jo tullut äskettäin julkaistuakin ja tässä tulee lisää.

Viimeisin kiinnostuksen kohde sai alkunsa taas valokuvasta – kuten niin moni muukin tarina. Tämän kertaisessa kuvassa on lentokone jäällä Laatokan Valamon edustalla. Luulin sen ensin olevan sota-ajalta, sillä Valamon saarella toimi sotien aikaan ja ennen sotia erilaisia Suomen armeijan sotilastukikohtia, mutta selvittelyn jälkeen sain tiedon, että kuva onkin aikaisemmalta ajalta, 1930-luvun alusta, ehkä jostain vuosilta 1931-32.

Näinkin tarkka ajoitus perustuu siihen, että tuon lentokoneen kohtalo selvisi sittemmin netin kautta sotahistoriallisessa keskusteluryhmässä. Lentokone tuhoutui, kun se vajosi Sortavalan edustalla jäihin, tammikuussa 1933. Tapahtumiin liittyvistä asioista on sittemmin 1960-luvulla kirjoitettu Erkki Rekimiehen toimesta nuorisoromaani ”Laatokan lentäjät”. Onnistuin muuten tilaamaan kirjan edullisesti nettiantikvariaatista, sillä tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Odotan sitä innolla. Aikanaan tuli luettua paljonkin juuri näitä siniselkäisiä Nuorten Toivekirjaston kuin myös Kariston Nuortenkirjaston tai Punainen sulka -sarjan kirjoja, joita sain vanhemmiltani joulu- ja synttärilahjoiksi. Suuri suosikkikirjani silloin oli – ja varmaan on yhä – "Nopsajalka".
Kirjan "Laatokan lentäjät" kansi.
Mutta palataan tuohon valokuvaan. Siinä kyseessä oleva lentokone – samanlainen kuin tuossa kirjan kannessa malliltaan VL Sääski, oli suomalainen yksimoottorinen ja kaksipaikkainen yleisilmailu- ja koulukone, jonka suunnitteli Oy Sääski ja jota Valtion Lentokonetehdas – nuo kirjaimet VL nimen edessä – valmisti. Koneen suunnittelu ja valmistus alkoi 1920-luvun lopulla ja se oli ensimmäinen suomalainen lentokonetyyppi, joka pääsi sarjavalmistukseen.

Konemalli oli laajassa siviili- ja sotilaskäytössä aikana 1940-luvulle saakka ja tuokin kone, SÄ-141, joka Laatokan jäälle oli pysäköity, toimi Sortavalassa ja kuului Suomen armeijalle, jonka melkolailla hakaristiä (tosin toisin päin) muistuttava tunnus on koneen kyljessä. Koneita valmistettiin Suomenlinnassa ja Santahaminassa Helsingin lähistöllä.

Myöhemmin lentokonetehdas ajautui vaikeuksiin ja sen toiminta hiipui. Myös konekanta alkoi hiljalleen sotien seurauksena uudistua ja muuttua. Mm. siksi ja koneessa ilmenneiden ongelmien vuoksi VL Sääskien käyttö loppui.
VL Sääski Laatokan jäällä 1930-luvun alussa.
(Kuva: Ortodoksi.net / Valamon luostarin arkistosta)
Tuossa kuvassa kuitenkin kone nro. SÄ-141 seisoo mitä ilmeisimmin Laatokan Valamon luostarin edustalla, sillä koneen vieressä poseeraa luostarin johtaja, igumeni Pavlin yhdessä Sortavalan ortodoksisen pappisseminaarin rehtorin, rovasti Nikolai Varfolomejeffin (myöhemmin Valmo) kanssa. Tämä rehtorihan oli muuten jokunen aika sitten Venäjällä kanonisoidun ortodoksisen pappismarttyyrin, isä Hristofor Ioannovtš Varfolomejeffin veli. Isä Nikolai on vanhempineen ja siskonsa sekä siskon aviomiehen kanssa haudattu Lappeenrannan ortodoksiselle hautausmaalle, pyhä pappismarttyyri Hristoforos tapettiin 1934 – siis ajallisesti pari vuotta tuon koneesta otetun kuvan jälkeen – jossain Neuvosto-Venäjällä ja haudattiin kenties sinne jonnekin – tarkempaa tietoa asiasta ei ole.

Tästä oman isäni synnyinpaikalla Korpiselässä syntyneestä kansallispoliittisesti kenties hieman ristiriitaisesta suomalais-venäläisestä pyhästä on erillinen pari vuotta sitten laadittu artikkeli Ortodoksi.netin sivuilla (https://www.ortodoksi.net/index.php/Hristofor_Varfolomejeff_pappismarttyyri) ja siinä kerrottiin muuten myös, että pyhän tytär asui tuolloin elossa olevana, iäkkäänä, Tampereella.

Tällaisia ajatuksia ja tarinoita voi siis yksi valokuva, asioiden selvittäminen ja tutkiminen ja vilkas mielikuvitus synnyttävät.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

6.9.20

Kun silinteri vaihtui klobukkiin

Munkki Simonin hauta Valamon luostarin hautrausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nyt kun vielä voi – sään ja koronatilanteen vuoksi – liikkua maailmalla ja ajella ympäri Suomea matkailuautolla, inhimillisestä elämästä nauttien, sitä olen jossain määrin myös tehnyt. Ihan matkailunkin vuoksi ja virkistykseksi, mutta etupäässä kerätäkseni tekemistä ja materiaalia siihen ilmeisesti jo päällä olevan toisen aallon mahdollisesti synkempään vaiheeseen – toiseen karanteenijaksoon.

Erilaisten sattumusten kautta olen löytänyt tai päässyt mielenkiintoisten kohteiden – kuvien ja tekstien – äärelle niin Valamossa kuin myös Kuopiossa, oman kirkkomme arkistoissa. Lisäksi asiaa on suuresti auttanut hallussani oleva runsas kokoelma ”Aamun Koitto” -lehtiä. Asioita ovat edistäneet myös osaavat ihmiset eri paikoissa hiljaisine tietoineen ja neuvoineen. Silloin, kun joku asia, jota on etsinyt jo kotvan, ei millään löydy, tuntuu mukavalta, kun ortodoksisen kirkkomuseon, Riisan, työntekijä soittaa, että täällä ne ovat, tule katsomaan.

Ja minähän menin. Näillä nykyisillä puhelimilla ja tietokoneilla voi sitten tehdä arkistoissa asioita, joihin ennen tarvittiin huoneellinen monistuskoneita ja skannereita ja sun muita vempaimia. Nyt mainiolla älypuhelimellani skannasin nuottitelineessä puolentoista sataa sivua tarinoita, joiden tarkempi lukeminen sitten kotona paljasti melkoisia asioita menneestä elämästä.

Kun arkisto- ja hallintotalo muutenkin oli täynnä tuttuja ja tulevia tuttuja, päivä kului mukavasti, vaikka ei tuollainen matkoineen yhdentoista tunnin työpäivä enää tällaiselle vanhukselle oikein sovi. Raihnainen ruumis oli ymmärrettävästi melko jäykkä seuraavana aamuna.


Vielä en ole tähän kirjoitukseen purkanut noita skannaamiani papereita, kun tuota materiaalia on kohta muutenkin ihan tarpeeksi. Otin tähän mukaan yhden mielenkiintoisen tarinan, jonka rovasti Arvi Karpov on mm. kertonut kirjassaan ”Valamo syvimmällä sydämessäni”.

Isä Arvihan vietti useita vuosia viime sotien vaiheessa Valamon poikakodissa, koska hänen oman perheen tilanne sitä mm. taloudellisen tilan vuoksi edellytti. Isä Arvilla – tuolla mainiolla tarinankertojalla – oli hyvä muisti ja taito saada esille tekstinä niitä tarinoita, jotka muovasivat hänen elämäänsä merkittävällä tavalla. Häneltä on jäänyt jälkeen kolme kirjaa täynnä kiehtovia tarinoita noilta Valamon ajoilta. Kerron tässä hieman referoiden, omin sanoin, erään hänen kertomansa tarinan. Tarina kertoo munkki Simonista, jota isä Arvi kuitenkin kirjassaan nimittää nimellä Siimon.
Munkki Simon klobukki päässään
(Kuva Valamon luostarin kokelmista)
Munkki Simon oli maalliselta siviilinimeltään jaroslavilainen Sergei Aladin. Liekö ollut samaa suomalais-venäläistä kauppiassukua, jonka muisto elää vahvasti vielä mm. Haminassa, josta hautausmaalta löytyy komea Aladinin hautakappelikin. Joka tapauksessa Sergeikin oli kauppias. Hän toimi ennen luostariin tuloaan Helsingissä menestyneenä hedelmäkauppiaana, josta isä Arvi kirjoitti kirjassaan, että ”eräät silloiset helsinkiläiset muistelivat usein nähneensä Sergei Aladinin sakettiasuisena, silinteri päässään ja sikari suussaan ajurivaunuissa daami rinnallaan ja matkaamassa kohti jotain hienoa ravintolaa”.

Mutta kuten niin usein bisneksessä, ”kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä”, ja liian luottavainen kauppias joutui ahtaalle suurtakauksen vuoksi ja bisnes romahti. Sergei yritti vielä selvitä tekemällä torikauppaa Sortavalassa, mutta sekään ei oikein enää sujunut ja elämälle piti etsiä uutta suuntaa.

Koska – kuten hän itse sen usein sanoi – hän oli uskonnollinen ja kirkollinen, hän meni Valamon luostariin, joka silloin siis sijaitsi Laatokan saarella. Aikansa kilvoiteltuaan hän sai sitten munkkivihkimyksen ja sen yhteydessä ortodoksisessa kirkossa nimi vaihtuu. Hänelle annettiin uusi nimi – hän ei voinut sitä itse valita, vaan vihkijä valitsi sen hänelle. Sergeistä tuli Simon, joka siis ennen vääntyi helposti muotoon Siimon.

”Munkkiura” vei hänet sitten juuri sotien alla 1932 Valamossa Uuden Jerusalemin skiitan isännäksi. Pitkälti syynä lienee ollut se, että munkki Simon osasi kauppiaana useita kieliä – myös suomea ja ruotsia – ja skiitassa sijaitsi silloin Valamon luostarin poikakoti, jossa oli paljon suomalaisia.

Kielitaitoa tarvittiin toki muuallakin ja munkki Simon joutuikin usein opastamaan lukuisia erikielisiä turisteja skiitallaan, joka kuului silloin ja kuuluu yhä Laatokan Valamon nähtävyyksiin.

Munkki Simon oli luostarissa aivan eri mies kuin se huoliteltu, hyvin pukeutunut herrasmies Helsingissä ajurivaunuissa silinteri päässään. Asu munkkina oli luonnollisesti vaihtunut munkin viittaan ja hattukin joko skufiaan tai juhlavampaan klobukkiin – hunnulla varustettuun kamilavkaan.

Isä Arvi kertoo kirjassaan, että kenties juuri munkki Simonin jossain määrin epäsiisti olemus oli yksi syy siihen, miksi hän oli poikakodin veijareiden mielestä kiinnostava. Viitta oli asun lisäksi hänellä käsipyyhe ja poikein mielestä, hän ei koskaan sitä vaihtanut uuteen.

Yksi syy isä Arvin tarinankertojan taitoihin lienee ollut juuri munkki Simon, jonka tuhruisessa munkinkammiossa hän usein kuunteli Simonin lukuisia kiehtovia tarinoita ja sai syödä voirinkeleitä teen kera. Tosin joskus pieni Arvi-poika sai syödäkseen myös Simonin omaa pravuria, voimakkaasti valkosipulilla ja piparjuurella maustettua kasvispataa kyyneleet silmistä vuotaen. Kas kun Simonin yksi suurista "harrastuksista" kissojen ohessa oli oma vihannestarha – olihan hän itse ollut hedelmäkauppiaana niidenkin kanssa paljon tekemisissä.

Kissat olivat se "toinen harratus" ja niitä Simonilla riittikin. Sekä vihanneksia että kissoja siunaantui hyvän hoidon vuoksi runsaasti. Kissojakin lienee parhaimmillaan – tai pahimmillaan, ihan näkökannasta riippuen – ollut joskus lähes parikymmentä ja niiden syöttämisessäkin oli oma urakkansa, kun ruutanoita piti onkia joskus myös poikien kanssa puutarhan lammikosta.

Suuri oli siis munkki Simonin vaikutus poikakodin poikiin ja tämänkin tarinan voi päättää Simonin pienelle Arvi-pojalle antamaan elämänohjeeseen, joka sopii varmaan hyvin meille kaikillekin: "Kun tulet suureksi, niin katso vaan, että varot ihmisiä, jotka osaavat valehdella kauniisti". Ja kun sitten usein Arvikin toisinaan unohtui ajattelemaan asioita liian kauaksi aikaa, hän totesi tyylikkäänä käskynä lähteä kotiin: "Jag måste gå ny till kyrkan!"


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

(lähteenä käytetty mm. Kirjaa: Arvi Karpov – "Valamo syvimmällä sydämessäni" (WSOY, 1985)

EDIT: Munkin nimi oli epähuomiossa jäänyt aluksi tekstiin väärin. Sen pitää siis olla Simon, ei Simeon.

19.8.20

Hildan ja Feodorin rakkaustarina

Ns. venäläistämiskausi alkoi Suomessa ja pian Mikkelissäkin, kun Venäjän keisari Nikolai II antoi helmikuun manifestin vuonna 1899. Hilda oli vastikään syntynyt Ristiinassa.
Venäjän tšaarin armeijan sotilaita Mikkelin vanhalla kasarmialueella 1900-luvun alussa.
Tuossa keisarin antamassa manifestissa rajoitettiin suomalaisten oikeutta säätää omia lakejaan. Tuon lisäksi keisari nimitti Suomen uudeksi kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikovin. Hänen tehtäväkseen määrättiin Suomen muuttaminen venäläiseksi.

Suomalaiset järkyttyivät tapahtuneista, niin mahdollisesti ainakin hieman myös mikkeliläiset, vaikka kaiketi ei Mikkelissä tuollaiset asiat silloin paljoakaan heilauttaneet. Olihan Mikkeli tuolloin melko pieni maalaispaikkakunta. Joka tapauksessa Suomessa kerättiin nimiä adressiin asian vastustamiseksi, mutta keisari ei suostunut ottamaan vastaan koko adressia.

Pian tapahtumien jälkeen vuonna 1903 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktaattorin oikeudet. Hän antoi lisää maamme autonomiaa rajoittavia määräyksiä. Suomen armeija lakkautettiin – näin tapahtui myös Mikkelissä tuolla nykyisin melkein keskustassa sijaitsevassa varuskunnassa, ja suomalaisten miesten piti mennä Venäjän armeijaan. Seurasi vaikeita aikoja monelle suomalaisille ja erityisesti venäläisyyttä vastustaville.

Monenlaisia hirveitä tekoja tehtiin puolin ja toisin. Vuonna 1904 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov salamurhattiin senaatin talossa. Mutta samoihin aikoihin Jean Sibelius sävelsi Finlandia-hymnin. Kansallisromantiikka näkyi kuvataiteissa ja Albert Edelfelt sekä Akseli Gallen-Kallela maalasivat kuvia suomalaisesta luonnosta ja kansasta. Suomi oli käymistilassa.

Mikkelissä ei loppujen lopuksi oltu kovinkaan kiinnostuneita helmikuun manifestista. Varsinkaan köyhät ihmiset eivät suuremmin välittäneet koko asiasta. Se ei vaikuttanut heidän elämäänsä juuri mitenkään.

Venäjä joutui sotaan Japania vastaan ja oikeastaan hävisi sodan ja Venäjällä alkoi yleislakko, joka sitten 1905 levisi Suomeenkin nimellä suurlakko. Venäläistämistä vaadittiin lopetettavaksi ja haluttiin oma eduskunta. Se saatiinkin 1906.

Seurasi lyhyt hieman rauhallisempi kausi, kunnes vuosina 1908 – 1917 oli ns. toinen venäläistämiskausi tai toiselta nimeltään sortokausi, johon aika pitkälti tämäkin tarina sitten liittyy. Mikkelissä oli paljon tšaarin armeijan sotilaita monista laajan maan eri kolkista. He elivät kasarmeillaan melko ankeissa oloissa ainakin perussotilaiden osalta. Sotilailla oli kerrotun mukaan suurempi riski kuolla kasarmilla epähygieenisissä oloissa kuin taisteluissa, joissa heitä toki kaatui myös, sillä 1914 alkoi ensimmäinen maailmansota.

Myös Mikkelissä alkoi maailmanpoliittisesti melko sekava aika, jossa toinen toistaan seurasi merkittäviä asioita myös mikkeliläisille: Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen niistä oleellisimpina.

Mutta edelleen Mikkelissä oli ”tšaarin armeijan” sotilaita tai kenen nyt sitten olivatkaan, eläviä Mikkelin varuskunnassa ja kuolleita ortodoksisen sotilaskirkon hautausmaalla, jota mikkeliläiset yhä nimittävät mielestäni melko epäkohteliaalla nimellä ”ryssän kirkonmäeksi”.

Noista edellä luetelluista oudoista ja ainakin valtakunnallisesti epävakaista oloista huolimatta Ristiinan Hartikkalassa 1800-luvun lopulla syntynyt ja mikkeliläistynyt Hilda Maria ja mitä ilmeisimmin ukrainalainen, Mikkeliin aikanaan komennettu ja tänne varmaan enemmän tai vähemmän pakolla rahdattu alikapteeni Feodor rakastuivat, menivät naimisiin ja saivat sitten lapsen. En ole ihan varma tuosta järjestyksestä, mutta suunnilleen se kai noin meni, eikä se kaiketi ollut kovinkaan epätavallista tuohon aikaankaan. Nuoret kun tuppasivat rakastumaan ja jos kohteena oli tummia slaaveja, mikäänhän ei estänyt heitä. Ei edes vieras uskonto tai muut oudot tavat. Niinhän se osin on yhä vieläkin.

Outoa siinä kuitenkin oli – kuten oli myös muuten eräässä toisessakin avioliitossa, joka tapahtui hieman korkeammalla sotilaallisessa hierarkiassa – että Venäjän armeijan sotilas, ortodoksi, tai kuten suomalaiset tuolloin heitä nykykäsityksen mukaan virheellisesti nimittivät kreikkalais-katolisiksi tai lähes oikein kreikanuskoisiksi, meni naimisiin mikkeliläisen luterilaisen kanssa. Se ei toki ollut umpiluterilaisessa Mikkelissä kovin tavanomaista.

Tuossa ylemmän upseerin – taisi olla tšaarin armeijan everstiluutnantti – tapauksessa hän meni naimisiin Mikkelin maalaiskunnan luterilaisen seurakunnan kappalaisen tyttären kanssa ja sekös se vasta keskustelua mikkeliläisessä ”sosaietissa” aiheuttikin. Lisää keskustelua aiheutui vielä siitä, että tuo upseeri sitten tapettiin 1. maailman sodassa jossain Tannebergin soilla ja haudattiin sitten Mikkeliin – alkuun varuskunnan vieressä olevalle sotilaskirkon hautausmaalle, myöhemmin sitten siirrettiin nykyiselle Harjun hautausmaan ortodoksiselle osastolle. Parin muun upseerin ja myöhemmin ilmeisesti vielä oman lapsensakin kanssa.

No joka tapauksessa Venäjän ortodoksisen kirkon rovasti Aleksander Borotinski vihki kaiken tuon kaaoksen keskellä Hilda Marian ja Feodorin avioliittoon tuossa silloin vielä komeana seisovassa Mikkelin ortodoksisessa sotilaskirkossa, Pyhän Georgios Voittajan kirkossa Hilda Marian vanhempien ja sukulaisten ihmetellessä omituisia hääseremonioita varmaan hieman ahdistuneena ja Feodorin aseveljien juhliessa perinteiseen venäläiseen tapaansa sen sijaan melko riehakkaasti. Vihkimispäivä oli kesäkuun alussa 1917.
Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko,
Pyhän Georgios Voittajan kirkko,
suomalaiseen ikipostimerkkiin kuvattuna.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vihkiraamattu kertoo sitten, että kaikki olikin mennyt melko säälliseen tapaansa, sillä poika syntyi vasta loppukesällä 1922. Äiti oli työskennellyt kasarmialueella olleessa venäläisessä sotilassairaalassa, sairastanut Espanjan taudin ja selvinnyt siitä hengissä, vaikka menetti joitain työtovereitaan. Kaiken kaikkiaan tuo aika tätä hieman epätavallista avioliittoa on osittain hämäränkin peitossa, sillä Venäjällä oli sitten siis tapahtunut avioliiton solmimisvuonna vallankumous ja maa oli melkoisessa kaaoksessa. Suomessa oli runsaasti tänne jääneitä sotilaita, joilla joillain paikkakunnilla oli jonkinmoista osuutta myös oman maamme itsenäistymiseen ja Suomen sisällissotaan, jossa hallituksen valkoisia joukkoja vastaan taistelivat Suomen kansanvaltuuskunnan punaiset joukot, Punainen kaarti.

Saksalaiset tukivat valkoisia ja Neuvosto-Venäjä punaisia. Mikä olikaan sitten Feodorin – täysin epäpoliittisen Suomeen rahdatun ja täällä suomalaisen kanssa avioituneen sotilaan – rooli? Hän yritti kai kaikin mahdollisin tavoin olla mahdollisimman näkymätön, poliittisesti hajuton ja mauton. Sehän ei varmaan loppujen lopuksi liene ainakaan alkuun ollut silloisessa pienessä maalaiskaupungissa Mikkelissä edes vaikeaa, varsinkaan kun vaimon sukulaisista löytyi maalla asuvia Läsäkoskelta ja Vuolingolta. Noista vaiheista vuosista aina tuonne vuoteen 1928 saakka ei ole kuin arvailuja mahdollisista piileskelyistä ja muusta vastaavasta sisällissodan jälkeisessä Suomessa.
Hildan ja Feodorin hääkuva.
Seuraava selkeä merkintä löytyykin sitten myöhäiskeväältä vuodelta 1928, jolloin ilmeisesti Hilda Maria, kuusivuotiaan pojan äiti ja entisen tšaarin armeijan aliupseerin puoliso merkitsi sydän verta itkien vihkiraamattuun merkinnän ko. päivälle: Feodorin lähtöpäivä.

Mihin Feodor meni, sitä poika ei noin 80 vuotta myöhemminkään tiennyt. Joitain yhteyksiä äidillä häneen lienee ollut lyhyen aikaa, kunnes nekin katkesivat ja Feodorin kohtalosta ei ainakaan pojalla ollut mitään tietoa.

Hilda Marialla sen sijaan oli erilainen tie edessään. Hänen avioliittonsa ilmeisesti peruttiin tai mitätöitiin puolison katoamisen vuoksi ja hän avioitui uudestaan, nyt suomalaisen kanssa ja varmuuden vuoksi vielä luterilaisen kanssa sekä eli elämänsä loppuun asti Mikkelin seudulla, missä kuoli 1960-luvulla jonkin verran yli kuudenkymmenen vuoden iässä. Sukulaiset kirjoittivat kuolinilmoitukseen seuraavan värssyn:
"Ett’ koskaan näyttänyt sä maailmalle,
et elon taakka tuntui raskahalle,
vaan aina kuljit sä hymyillen,
apuasi antaen.''
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

14.8.20

Keitä te olittekaan?

Valamon luostarin hautausmaan ristejä Heinävedellä
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen viime aikoina herännyt usein aamulla puoliuneen, siis sellaiseen olotilaan, jossa olen samaan aikaan kuin unessa, mutta samalla hereillä. Pötköttelen sängyssä silmät kiinni, enkä nouse ylös – vain ajattelen, pohdin asioita, jotka usein vaikuttavat oudoilta, jopa ylitsepääsemättömistä ja kummallisilta ja yritän löytää niihin vastauksia ja ratkaisuja.

Tänään, perjantaiaamuna, pohdin kahden ihmisen elämää, heidän kohtaloaan ja kummallisia elämän käänteitä. Keitä te oikein olittekaan, Kornili ja Tihon?

Pari päivää tätä ennen olin lukenut, kuunnellut paljon, puhunut heistä toisten kanssa ja samalla näitä prosessoidessani olen jälleen palannut moniin sellaisiin asioihin, jotka jo melkein olen unohtanut. Venäjän vallankumouksen aiheuttamiin muutoksiin kirkossamme niin täällä kotimaassa kuin muualla, erilaisten ortodoksisten ryhmien syntyyn ja niiden syntymisen syihin: mitä, missä, miksi. Silti moni asia on jäänyt yhä ilman vastausta, kuva on melko rakeinen, täynnä aukkoja.

Se, mitä teistä – Kornili ja Tihon – nyt tiedän tai kuvittelen tietäväni – ei vielä alkuunkaan kerro, keitä te olittekaan. Ja voihan olla, etten sitä koskaan saa tietääkään, siksi se kai kiehtoo kovin mielikuvitustani.

Te kaksi olitte samanlaisia ja erilaisia – kumpikin ominaisuus löytyy molemmilta. Olitte samanlaisia siinäkin mielessä, että olitte oleellinen ja kiinteä osa tuota yhteisöä – Laatokan Valamosta Heinävedelle sotaa paenneita, evakossa olevia veljestön jäseniä tai luostarissa asuneita ja siellä työskennelleitä. Mutta samalla te olitte erilaisia, ette toimineet kaikessa samalla tavalla kuin muut, ette osallistuneet luostarin jumalanpalveluksiin ettekä ehtoollisiin, ette käyneet synnintunnustuksella tai mitenkään muutenkaan olleet osallisena siitä, mikä oli tuon yhteisön – luostarin – peruskuvioita, ydintehtävä. Ei suinkaan siksi, että ette olisi uskoneet asiaan, vaan siksi, että te uskoitte eri tavalla ja ilmeisen vahvasti uskoittekin. Te olitte niitä, joita me suomalaiset tunsimme paremmin termillä karlovitsit. Tai me harvat, jotka yleensäkään tuon termin edes jollain tavalla tunnistimme.

Sana ei liity niinkään kehenkään Kaarloon tai edes yhteenkään kuningas Kaarleen, vaan johonkin kummalliseen paikkaan, Sremsky Karlovtsyyn Jugoslaviassa, maassa, jonka olemassaoloa tämän päivän nuori ei edes oikein tiedä, missä koko maa on sijainnut. Sekin kertoo omalla tavallaan muutoksien rajuudesta. Muutokset, jotka muuttivat maita ja niiden rajoja ja nimiä, muuttivat myös ihmisiä ja heidän uskomuksiaan – uskontoa. Ja muuttavat muuten yhä.

Itsekin yritin osan päivästä palauttaa mieleeni, keitä ja mitä oli karlovitsit. Se oli yksi niistä ryhmistä, jotka syntyivät Venäjän vallankumouksen seurauksena ortodoksisessa kirkossa ja niiden ihmisten joukossa, jotka pakenivat vallankumousta muihin maihin – Suomeenkin. Ihan rehellisesti minäkään en saanut kunnon otetta tuosta aateryhmästä ja taitaa olla niin, että sen syntyhistoria ja kehityshistoria ryhmän aktiivisimmalta ajalta – kai jostain 1920- ja 1930-luvuilta – ei ole vielä oikein selvinnyt kokonaisuudessaan historioitsijoillekaan.

Itse ajattelen yksinkertaisesti – etenkin juuri suhteutettuna Suomeen ja Suomessa oleviin emigrantteihin ja muihin ortodoksisiin vallankumouspakolaisiin – että heitä oli ja kenties vieläkin on – tiedä häntä – kolmea ryhmää: suomalaismielisiä ja venäläismielisiä, joista tuo jälkimmäinen oli taas jakaantunut kahtia: moskovamielisiin ja ei-moskovamielisiin, siis niihin, jotka eivät missään nimessä halunneet olla osa Neuvostoliiton kirkkoa.

Kaikkia heitä oli mitä ilmeisimmin sodan jälkeisessä Valamon luostarissa Heinävedellä. Suomalaismieliset, jotka usein olivat karjalaisia ja olivat olleet paljon tekemisissä sodan aikana suomalaisten kanssa, puhuivat tai opettelivat puhumaan suomea ja sopeutuivat melko hyvin maan tapoihin, moskovamieliset lähtivät 1950-luvulla joukolla takaisin Neuvostoliittoon ja ei-moskovamieliset jäivät ja joko vaikenivat, olivat maanhiljaisia, sopeutuivat jollain tavoin tai sitten eivät, kuten Kornili ja Tihon, jota hänen eläessään ilmeisesti oikein kukaan ei tuntenut Tihonina, vaan munkki Trifilinä.
Kuuliaisuusveli Kornilin hauta Heinävedellä Valamon luostarin hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kuuliaisuusveli Kornili, oikealta nimeltään Kornei Zaišlyi, syntyi 14.9.1883 hieman lähteestä riippuen joko Ukrainassa tai Valko-Venäjällä ja oli siis sodan jälkeen täällä kenties enemmänkin sotapakolaisena kuin Valamon veljestöön kiinteästi kuuluvana. Hän kuoli sitten Heinävedellä 11.3.1972 ja on haudattu Valamon hautausmaalle. Hänen on sanottu työskennelleen ainakin keittiöpäällikkönä ja mielenkiintoinen on myös tieto siitä, että kauan hänen kuolemansa jälkeen olisivat hänen sukulaisensa kyselleet kirjeitse Kornilin kohtalosta ja kuolemasta. Mahdollisesti joku sukulainen sitten jopa vieraili haudallakin.
Skeemamunkki Tihonin hauta Heinävedellä Valamon hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vanhan munkkilan pihalle ja kuusikujalle avautuvassa kulmahuoneessa asuva skeemamunkki Tihon sen sijaan tunnettiin luostarissa nimellä munkki Trifili. Hänen siviilinimensä ei ole vielä selvinnyt minulle, mutta hän syntyi 25.2.1877 ja kuoli Heinävedellä 30.4.1971 ja on haudattu myös Valamon hautausmaalle – ovat vierekkäin molemmat henkilöt – Korneli ja Tihon. He pitivät yhtä myös luostarissa eläessään, he lukivat paljon karlovitsien lehtiä ja keskustelivat sitten aiheista kahdestaan. Vähäpuheinen, mutta ystävällinen munkki Trifili, josta sittemmin kuoleman jälkeen selvisi, että hän olikin vihitty suureen skeemaan ja oli siis skeemamunkki nimeltään Tihon, toimi luostarissa taitavana ja työlleen omistautuneena putkimiehenä ja palokuntavastaavana. Hän sai itselleen järkytykseksi silmiinsä harmaakaihin, jota ei tuohon aikaan leikattu, vaan erilaisten hoidollisten toimien jälkeen hän joutui sitten pitämään silmillään ns. pullonpohjalaseja, todella voimakkaita silmälaseja.

Munkki Trifili ei osallistunut, kuten ei kuuliaisuusveli Kornilikaan, luostarin jumalanpalveluksiin eikä muuhunkaan kirkolliseen toimintaan. He eivät käyneet luostarin ehtoollisella eivätkä synnintunnustuksella. Nämä asiat hoidettiin ulkomailta käsin tuolle ajalle melko erikoisilla ratkaisuilla, joilla tuotiin heille edes jonkinlaista lohtua uskonasioihin, joista nämä kaksi usein sitten keskustelivat keskenään yön hiljaisina hetkinä ja munkki Trifilikin kävi tiettävästi salaa rukoilemassa yksinään kirkossa.

Vaikka he tällä tavalla erottautuivat joukosta, he silti olivat oleellinen osa kiinteätä yhteisöä, joka suunnilleen kaikessa muussa mahdollisessa pitivät yhtä ja jopa tukivat toisiaan noina vaikeina aikoina ja odottivat kuolemaa ja koko luostarin loppumista. Ilmeisesti vain munkki Trifili kuului virallisesti veljestöön ja Kornili ei, mutta tuohon aikaan luostarissa oli paljon muitakin veljestöön kuulumattomia sotapakolaisia ja joko palkattuja tai talkoolaisia työntekijöinä. Luostarissa asui ortodoksiseen miesluostariin täysin ennenkuulumattomalla tavalla luostarin asuinrakennuksissa jopa naispuolisia asukkeja, joista mm. Valamon nunna Sofiasta olenkin kertonut jossain Facebookissa jo aiemmin. Mutta sodan jälkeen tilanteet olivat toisenlaisia ja siksi myös ratkaisut niihin olivat toisenlaisia ja usein pakon sanelemia sovelluksia.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

3.8.20

Tervetuloa hautajaisiini

Sukuhauta Pörtsämössä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kello on neljä aamulla elokuun alussa maanantaina armon vuonna 2020. Heräsin jo joku aika sitten, mutta en malttanut vielä nousta ylös, kun suunnittelu oli kesken. Suunnittelin omia hautajaisiani.

Kenenkään ei silti tarvitse huolestua, tarkoitus ei ole vielä kuolla, mikäli asia suinkin on minusta kiinni. Mutta suunnittelua se ei haittaa. Eikä myöskään kannata kutsua ambulanssia tai hoitajaa luokseni, en mielestäni ole sen suuremmin masentunut, kuin mitä nyt tämä korona on hieman aiheuttanut meille kaikille. Lisäksi tällainen unien näkeminen on minulle tavanomaista.


Joku varmaan sanookin nyt myös, että voisin varmaan vähentää hautausmailla juoksentelua ja kuolleista juttujen tekemistä tänne blogiin, kun kerran alan jo omia hautajaisiani miettiä. No – ei hätää tuostakaan, asia ei liene ihan noinkaan, vaikka voihan kaikella tällaisella olla aina omat yhteytensä. Kaikki toki vaikuttaa ihan kaikkeen.

Siitä on jo nimittäin vuosia, kun ensi kerran ajattelin omia hautajaisiani. Silloin pohdin, että teen videon vuokrattavassa elokuvateatterissa pidettävään muistotilaisuuteeni, jossa vastaan valkokankaalla kaikille haudalle kukkia laittaneelle tai adressin lähettäneille henkilökohtaisesti ja jokaiselle. Tuosta ajasta on jo kulunut sen verran kauan, että taitaa jo osa silloin ajatelluista kukkien tuojistakin olla jo itse haudassa, joten varmaan olisi aika päivittää suunnitelmat. Enkä kai silloinkaan ollut sen suuremmin depression kourissa. Minulle vain on ominaista pohtia tuollaisiakin asioita.

Kovin oli selvää hautajaisten kulku tänä aamuna unessa ollessani ja sitä seuranneessa puoliunessa. Tämän suunnitelman mukaan teen hautajaisiin nyt videon sijasta ääninauhoituksen ja hautajaisten seremoniamestarille etenemiskartan ja nauhoituskokoelman, jossa on nauhoitus jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen hautajaisissa erilaiset vaihtoehdot huomioiden. Tätä sitten seremoniamestari seuraa ja suoltaa kaiuttimen kautta ulos haudan takaista puhettani hautajaisvieraille aina tilanteen mukaan.

Jos nyt joku tilanne esimerkiksi muistotilaisuudessa kuitenkin tulee "puskista", annan seremoniamestarille vapauden inspiroida tilanteen mukaan toimintansa.


Sen verran ajattelin antaa periksi tuolle videoinnille, että ehkä nykyelämääni jollain tavoin kuvaten, hautajaiset voisi kuitenkin striimata suorana Facebook-sivulleni, niin sellaisetkin, jotka eivät esteen tai asenteen vuoksi halua tai eivät vain muuten voi tulla hautajaisiini, voisivat niihin osallistua virtuaalisesti.

Tarkoitus olisi joka tapauksessa riittävän ajoissa ennen kuolemaani postittaa kaikille hautajaisiini osallistuville – tai siis tarkennettuna: sellaisille, joiden minä oikeasti haluaisin niihin osallistuvan – selkeät allekirjoittamani kutsut, josta selviäisi hautajaisten kulku ja mihin toivon kunkin osallistuvan:

1. ruumiinsiunaus ja hautauspalvelus Mikkelin ortodoksisessa kirkossa
2. muistotilaisuus seremoniamestarin valitsemassa paikassa
3. hautaan lasku Joensuun ortodoksisella hautausmaalla.

Kutsuttavat jakautuvat kolmeen ryhmään: A, B ja C, joissa A muodostuu lähiomaisista ja läheisimmistä hyvistä ystävistä, B muista ystäviksi katsottavista ja C muista "kylänmiehistä" ja uteliaista. Ensimmäiseen seremonian osaan voivat osallistua kaikki, kakkososaan vain A-ryhmä ja kolmososaan ne, jotka viitsivät ajaa sen takia Joensuuhun ja joilla vielä on ajokortti voimassa tai saavat jostain kuskin. C-ryhmälle en laita edes kutsuja. Kenties mukana saattaisi tavalla tai toisella roikkua jotain vielä yhden ryhmän eli D-ryhmän jäseniä, joita en nyt tässä ala sen suuremmin identifioida.

Puheet tulivat aamuyön tunteina suunnilleen valmiiksi ja sekin, miten hautajaisissa normaalien seremonioiden lisäksi käyttäydytään, puhutaan tai osallistutaan, siis miten minä toivon toisten tekevän. Mutta jääkööt nuo sitten tarkempaan tutkiskeluun paikan päälle itse tapahtumaan, kunhan ensin kuolen. Suunnitelmissa asia - siis kuolemani – ei tälläkään hetkellä ole tavoitteena lähiajalle, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kuten eräs tuttuni äskettäin siitä sanoi, että "tuossahan se ihan lähellä luuraa".

Muistotilaisuuden loppulaulu on vielä harkinnassa, mutta vahvalla sijalla sellaiseksi olisi kuitenkin oheinen Rexin laulama laulu ”Puhtaat purjeet”. Kenenkään ei katseltuaan videon pidä vetää mitään yhtäläisyyksiä minun ja säveltäjän (elämän) välille, ainoa yhteys on sanallinen ja sekin minun ja laulajan välillä. Joitain samalaisuuksia löytynee kuitenkin sanoituksesta ja elämästäni.

Mutta toki otan mieluusti vastaan myös hyviä ehdotuksia. Joten palataan mahdollisesti asiaan ennen hautajaisia.

Niitä ja hautajaiskutsuja odotellessa, hyvää loppukesää ja ikuisena optimistina, riemuisaa kakkosaallon odottelua meille kaikille.

Hannu
nettihoukka



1.8.20

Kuka olikaan sisar Olga?

Hautausmaakierrokset jatkuvat. Nyt oli vuorossa Mikkelin lähistöllä sijaitsevan vanhan emäpitäjän, Juvan, luterilainen suuri hautausmaa, jossa ystäväni Liisa kertoi olevan yksi nunnan hauta. Ei kun autoon ja nokka kohti Juvaa, jossa oli tarkoitus tavata marjastamassa olleet Liisa ja Ahti.

Olin ennakkoon kysellyt asiaa jo luterilaisen seurakunnan erittäin ystävälliseltä ja palvelevalta seurakuntamestari Petriltä, joka olikin sitten vastassa hautausmaalla ja jolta sain joitain lisätietoja haudasta tai oikeammin haudoista. Sieltä löytyi tässä vaiheessa viisi, kuusi sellaista hautaa, joista teki mieli saada lisätietoja. Osasta sain, osasta en vielä.

Kipeällä jalallani linkkasin jonnekin hautausmaan puolenvälin tienoille, josta loivasta rinteestä löytyikin puinen ortodoksinen risti ja siinä kiinni oleva metallinen nimilaatta, josta tiedot olivat jo melkein kadonneet hapettumisen ja kulumisen vuoksi.
Sisar Olgan haudan nimikilpi oli jo vaikeasti luettava.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta minulla oli jo ennakkotietoa Lintulan luostarin igumenia Mikaelalta, mitä siinä mahdollisesti lukee ja niinhän siinä sitten lukikin:
Jumalan palvelija
Lintulan luostarin sisar
Olga Korsakow
k. 20.2.1940
Mutta sitten alkoivatkin tiedot loppua ja hämärtyä. Lintulan luostarista ei ole ainakaan vielä vahvistettu, että ko. henkilön nimi olisi löytynyt heidän asiakirjoistaan. Se ei tietysti tarkoita sitä, etteikö sisar Olga olisi mahdollisesti kuulunut sisaristoon. Tuo aika oli evakkoretkineen vain mahdottoman sekavaa aikaa ja kaikkea ei ole voitu kirjata ylös tai jos on kirjattukin, kaikkea ei ole vielä löydetty.

Nytkin Juvan luterilaisen seurakunnan hautauskirjassa oli joitain kohtia, joita ihmettelin. Sieltä toki löytyi merkintä Olgasta, jonka sukunimi tuon aikaisen tavan mukaan oli kirjoitettu Korsakoff. Mutta asiakirjoista löytyi myös henkilö, jonka kohdalla luki vain ”Siirtolainen” ja ”Kreikkalais kat hautaan”. Ei nimeä eikä synnyin- tai kuolinaikoja. Eikä sitäkään, minne oli haudattu. Samoin sieltä löytyi yksi nimi, jota en löytänyt minäkään haudalla käydessäni. Nimi on mahdollisesti (mikäli sen oikein paperista luin): Paranovsky, jolla oli myös nuo kaksi em. merkintää eikä muuta. Lisäksi silmääni sattui hautausmaalla vielä pari muuta ortodoksista vanhaa hautaa, mutta niistä ehkä joskus lisää.
Olgan haudalla oli risti ja vieressä kolme ortodoksista hautaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olgan hautaristin vieressä oli kolme muuta ortodoksista hautaa, joista yhdessä oli mies ja kahdessa nainen. Miehen nimi oli kirjoitettu latinalaisin kirjaimin maanrajassa olevaan pieneen melko huonokuntoiseen hautakiveen. Siinä luki:
Matvei Schavkin
* 1853 + 1940
Kahden muun haudan – kahden naisen – samanlaisissa kivissä teksti oli kyrillisin kirjaimin (venäjäksi). Niissä luki:
Валентина Степаноvна Паншина
(eli Valentina Stepanovna Panshina, vanhan venäjän kirjaimiston mukaisesti kyrillinen B oli korvattu kirjaimella V)
* 2.4.1899 + 17.12.1939
ja toisessa hautakivessä teksti:
Вера Исакоvна Калядина
(eli Vera Isakovna Kaljadina)
* 5.9.1856 + 30.11.1939
(kuolinajassa oli hautakivessä virhe, kun kuukaudesta oli jäänyt pois yksi ykkönen, asia selvisi myöhemmin)
Heistä vain Veran kohtalo selkiintyi hieman ja siitä kohta lisää. Mutta ensin vielä se, mitä tähän mennessä on selvinnyt Olgasta.

Lintulan luostarin hierarkia on ollut seuraavanlainen. Ylinnä hierarkiassa on tietysti luostarin johtajatar, joka useimmiten sai arvonimekseen myös igumenia. Igumenia valittiin usein alemmasta hierarkialuokasta tai hän tuli luostariin muualta. Johtajattarien ja tavallisten luostariasukkaitten välissä oli harvinaisempi luokka, skeemanunnat, jotka siis olivat suureen skeemaan vihittyjä ja luopuneet täydellisesti maailmasta ja keskittyivät yksinomaan rukoukseen. Skeemanunna sai vihkimyksessä jälleen uuden nimen (entisen nunnanimen tilalle), merkkinä siitä, että eroaa maailmasta.

Nunnat olivat tavanomaisin hierarkialuokka, johon kuuluivat pieneen skeemaan vihityt luostarin asukkaat, joita nimitettiin myös nimellä mantiankantajat. Nunna on anatanut tavanomaiset nunnalupaukset (mm. naimattomuudessa eläminen, maallisesta omistamisesta luopuminen ja kuuliaisuus luostarin johtajaa kohtaan) ja heille on siviilinimen lisäksi annettu uusi kirkollinen nimi.

Seuraava kategoria on noviisit (kokelaat) ja viitankantajasisaret. He käyttävät nunnanpukua, mutta heitä ei vielä ole vihitty nunniksi. Kokelaan on oltava luostarissa jonkin aikaa, ennen kuin hänet vihitään viitankantajaksi.

Aiemmin Lintulan luostarissa oli edellisten lisäksi myös useita kuuliaisuussisaria, jotka silloin olivat yleensä lähtöisin talonpoikaisperheistä ja tulleet luostariin lähinnä taloudellisista syistä. Joskus tulon syynä oli innostus tai joku seurasi vaikkapa sisartaan luostariin tai joskus oli jopa äitejä, jotka tulivat luostariin tyttärineen leskeksi jäätyään. Tässä kategoriassa saattoi aikanaan olla myös luostariin jääneitä siellä orpokodissa kasvaneita naisia, jotka jäivät asumaan luostariin pysyvästi. Kuuliassisaria lähtikin sitten usein pois luostarista, kun he esimerkiksi havaitsevat kilvoittelun vaikeuden ja työnteon raskauden.

Nyt ei vielä ole selvillä, mihin kategoriaan sisar Olga mahdollisesti kuului. Joka tapauksessa hänen hautaristinsä nimikilvessä lukee: Lintulan luostarin sisar.

Mutta sitten vielä tuosta yhdestä haudasta ja siinä lepäävästä vainajasta, Vera Isakovna Kaljadinasta. Tutkiessani hautojen historiaa kyselin asiaa myös Juvalla asuvalta iäkkäältä tutultani Sera Kivelältä, ja hän tiesi kertoa, että yhdessä haudoista lepää toisen tuttuni Pauli Telsavaaran sukulainen, mahdollisesti ukki. Soitto Paulille toi tiedon, ettei se olekaan ukki vaan äidin-äidin-äiti, Vera Isakovna Kaljadina, joka oli samoihin aikoihin Lintulan sisarien kanssa lähtenyt evakkoon Terijoelta.
Lähettyviltä löytyi Aleksanteri Vornasen hauta ja on vielä selvittämättö onko hän tämä:
https://www.geni.com/people/Aleksanteri-Vornanen/6000000020359563394
Jos on, silloin on verisukulainen Kononoffien ja Shemeikoiden kautta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen vielä selvitettävä hauta oli mielenkiintoinen betoninen ortodoksinen risti,
jossa oli teksti:
Ivan Ranta synt. Salmi, kuollut Juva
ja alla olevassa hautakivessä oli alinna
Johannes (* 16.91880 ja + 17.6.1950)
olisikohan sama henkilö
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
 Juttelu Paulin kanssa toi esille monenlaisia elämänkohtaloita, joita hänenkin sukuun on sattunut. Nämä evakkoon lähdöt lienevät olleen niistä pienimpiä. Hurjimpia olivat sisarusten erot rajan sulkeutuessa ja yhden sisarista jääminen Leningradiin ja se piirityksestä selviäminen ja myöhempi tapaaminen sisarusten kanssa. Mutta ne ovat jo sitten uutta tarinaa, joista joku toivottavasti kertoo enemmän.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka