1.7.20

Blogistin synnintunnustus

Tämä korona-aika karanteeneineen ja samaan syssyyn sattunut oma isompi operaatio sairaalassa ja siihen liittynyt vielä tiukempi karanteeni ovat kypsyttäneet minua melkoisesti viime aikoina. Olen ryhtynyt ajattelemaan omia asioitani ja toimiani aikalailla toisella tavoin. Onko minun välttämätöntä toimia sillä tavalla kuin nyt toimin tai olen aiemmin toiminut? Ei varmaankaan.

Otan tähän yhden esimerkin. Kirjoitan aina silloin tällöin blogiini kirjoituksia erilaisista aiheista, Usein ne koskevat vaikkapa omaa ortodoksista kirkkoani tai yleensäkin ortodoksisuutta. Tyylini kirjoittaa on varmaan melko särmikäs. Olen todennäköisesti myös sellainen ihminen ja tuon särmikkyyden tarvittaessa esille, jos minusta siltä tuntuu. En varsinaisesti pelkää ottaa jotain vaikeaa asiaa esille, jos siihen on todellista tarvetta, mutten myöskään halua tarpeettomasti loukata sillä tavalla ketään, että siitä menisimme sitten nykyortodoksisen tavan mukaisesti käräjille asti.

Tuollainen asetelma rajaa tietysti ilmaisuvapauttani jonkin verran. Usein kirjoitankin siitä johtuen sellaisella tyylillä, etteivät kaikki ihmiset, jotka eivät tunne ”syntyjä syviä” ja jotka eivät osaa lukea "rivien väleistä", välttämättä ymmärrä, mistä kirjoitan ja silloin he helposti syyttävät minua vihjailusta, pelkkien teesien esilletuomisesta. Näin on ihan varmaan aiheesta, mutta silti mielestäni myös jossain määrin omasta syystään. Yritän yleensä analysoida asiaa ensin mielessäni ja kirjoittaa sitten ulos sen, mitä asiasta voi edellä mainitut seikat huomioiden kirjoittaa. Se ei välttämättä ole kaikille ns. lukijaystävällistä tekstiä.

Yksi asia, joka usein näkyy teksteissäni on kirkkoon aikuisiällä liittyneet, useinmiten luterilaisesta kansankirkostamme ortodoksiseen kirkkoon liittyneet. Aivan äskettäin kirjoitin mielestäni selkeän mielipiteeni kirkkoon liittyneistä: ilman heitä ortodoksisella kirkolla menisi paljon huonommin monesta syystä, on siis hyvä kirkollemme, että he ovat tuollaisen ratkaisunsa tehneet. Näin on vaikkapa siksi, ettei oma vähäinen ortodoksinen kantaväestö riitä maallistuneessa maailmassamme tuottamaan tarpeeksi ortodoksisen kirkon jäseniä ja siksi liittyneistä tulee hyvä lisä kirkon jäsenmäärään.

Toinen merkittävä syy tuollaiseen myönteiseen lausumaan on myös se, että liittyminen on monelle niin vakava ja suuri, tärkeä asia, että liityttyään heistä usein tulee todella hyviä ortodoksisen kirkon jäseniä, mikäli vain oman henkilökohtaisen liittymisen perusteet ovat olleet riittävän konkreettisia ja merkittäviä, ei hetken mielijohteita. Siksi minulla ei ole mitään syytä mollata näitä vaikkapa luterilaisesta kirkosta tulleita yleisellä tasolla. Jos joku niin minusta sanoo, pahoitan mieleni siitä – niin väärässä sanoja on.

Mutta, mutta … Heissäkin – siis liittyjissä ihan samoin kuin syntymästään saakka ortodoksissa – on monenlaisia ihmisiä. Sellaisiakin, joiden osalta koko prosessi on mennyt ehkä jopa hieman pieleen. Syyt vaihtaa kirkkoa ovat olleet ehkä tarkempaa tarkastelua kestämättömät tai hätäiset ja joillakin prosessi ei ole toiminut ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Katekumeeniaika eli siirtymäaika kirkosta toiseen on jäänyt torsoksi, mitään ei ole opiskeltu uudesta kirkosta, on kuviteltu liiaksi, arveltu turhia, odotettu liikaa, ehkä petyttykin. Kauniit ikonit ja kirkkolaulu eivät enää riitäkään, kun on tosi kysymyksessä – vaikkapa paasto tai muu kilvoittelu tai vaikka ne ikivanhat kanonit ja niiden mukaan eläminen, niiden noudattaminen.

Samalla monet sen entisen kirkon tai yhteisön lapsuus- ja nuoruusajan pyhäkouluissa tai kansa/perus/oppikouluissa ja rippikouluissa tai leireillä opitut asiat eivät ole hävinneet mihinkään – se on ihan normaalia – mutta samalla ne valitettavasti puskevat vielä päällimmäiseksi useissa ortodoksisia asioita koskevissa tapauksissa. Usein näin tapahtuu useille meille juuri vanhetessa, iän karttuessa tai sairastellessa, kun muutoinkin ajattelun ja erilaisten muiden seikkojen – vaikkapa muistinkin – kontrolli alkaa hävitä tai heiketä. Kun pitää miettiä jotain asiaa, se suodatetaankin vanhan aikanaan jätetyn kirkon käsitysten ja opin läpi, eikä – koska opetus oli jäänyt mahdollisesti vaillanaiseksi – osata katsoa tai jopa kokea asiaa ortodoksisesti.

Tuollainen käytäntö ei suinkaan ole kaikkien kohtalo, mutta riittävän monen ja usein valitettavasti juuri vielä joko niiden kovaäänisen tai muuten aktiivien, jotka kyllä tuovat sitten tämän ainoan oikeaksi kokemansa mielipiteen kuuluvasti ja näkyvästi esille. Asiahan ei kaiken kaikkiaan meillä ortodoksisessa kirkossa ole millään tavalla outo ja ennennäkemätön, sillä onhan meillä ollut piispankin tehtävään valittuna henkilö, jota ei todennäköisesti voitaisi nykykäytännönkään ja säädösten mukaan laillisesti valita papin toimeen seurakunnassa.

Samoin suhtautuminen joihinkin kirkkoomme liittyneisiin kellokkaisiin – julkisuuden henkilöihin tai muuten esillä oleviin – on melko vaihtelevaa eri seurakunnissa ja kiinni pitkälti joko ko. hiippakunnan piispan tai seurakunnan papiston ajatusmaailmasta. Siellä, missä tällaisia liittyneitä ei ihan heti – usein vasta sopivan pitkän sopeutumisajan jälkeen – valita seurakunnallisiin tai kirkollisiin luottamustehtäviin, toisaalla heidät laitetaan heti jopa kirkolliskokoukseen päättämään kirkon tärkeimmistä asioista tai seurakunnan hallintoon päättämään seurakunnan asioista. Henkilön julkisuus- ja mainosarvo koetaan silloin tärkeämmäksi kuin asiaosaaminen. Tällaisen henkilön manipuloiminen, vääränlainen ohjaaminen ”oikeiden” päätösten tekoon, on myös usein helpompaa, kun tieto oikeasta on vaillinaista tai joskus jopa väärää tai toisten omien etujensa vuoksi syöttämää.

Asiakokonaisuutta ei millään tavalla helpota ns. äidinmaito-ortodoksit eli kasteessa lapsena kirkkoon liitetyt, maallistuneet, ortodoksisuudesta ja perinteistä – kanoneista nyt puhumattakaan – suuremmin piittamattomat kirkon jäsenet, joita kirkossamme lienee enemmistö. Heidänkään esimerkkiinsä ei aina voi luottaa, he voivat – kuten eräs kertoi somessa – tehdä jotain outoja toimia, aivan omaa oppia ja jopa uskoa vastaan ja tällaiset toimet ihmetyttävät juuri näitä liittyjiä ja he saavat asiasta vain lisää virtaa valittamiseensa. He aiheellisesti kysyvät, onko sellainen siis mahdollista? Voinko minäkin soveltaa oppia mieleni mukaan? Eihän satoja vuosia vanhat säännöt voi olla enää kurantteja nykyaikana. Näinkö se menee!

Tällaisessa tilanteessa minulle on selvästi syntynyt jonkinlainen ristiriitainen tunne kirkkoon liittyjistä – siis melko pienestä, mutta valitettavan ääneekkäästä ryhmästä soveltajia. Tuota tunnetta en välttämättä ole osannut pukea oikealla tavalla sanoiksi ja vaikutelma mielipiteestäni on voinut olla jollekin liittyjälle sellainen, että syytän kaikkia liittyjiä kirkkomme lokaanvedosta ja virheistä Näin ei missään tapauksessa ole asian laita.

Pyydän nöyrästi anteeksi kaikilta, jotka ovat sanani, tekstini tai tekoni sellaisiksi kokeneet. Tästä eteenpäin toimin varmaan (toivottavasti) toisin, tosin nyt täysin yksityisenä henkilönä omilla yksityisillä sivuillani ja mahdollisesti myös yksityisessä blogissani. Katsotaan nyt.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Ollako vai ei – siinäpä kysymys

Olen varmaan nyt jo ainakin viimeiset viisi vuotta ollut yhtenään lopettelemassa tätä ns. "nettiuraani". Tuona aikana se H-hetki on kyllä onneksi tullut koko ajan vauhdilla lähemmäksi ja lähemmäksi. Onko se hetki sitten nyt viimein? Sitä en vielä ihan varmaksi tiedä, vaikka jollain tasolla sitä vahvasti toivonkin.

Olen jo melkoisen kauan aikaa - jostain 1990-luvun lopulta ja 2000-luvun alkuvuosista saakka yrittänyt omalla toimillani vaikuttaa netinkin kautta erilaisiin asioihin. Pääasiassa vaikuttamiseni kohde on konkretisoitunut omaan kirkkooni, ortodoksiseen kirkkoon, jonka hallinnossakin olin tuohon aikaan useita vuosia monella tasolla vahvasti mukana. Vaikutustani olen suunnannut yksinomaan hallintoon ja muihin kirkon maallisiin asioihin, ei missään nimessä uskonasioihin ja oppiin. Opilliset asiat eivät minun vaikuttamisalueisiin kuulu, ne ovat täysin muiden – siihen tehtävään valittujen asioita.

Ei tuo vaikuttamiseni sitten kuitenkaan paljoa ole villoja tuonut, sen verran sisäänlämpiävä ja loivaliikkeinen ortodoksinen kirkko on toimissaan ja liikkeissään. Jos pitäisi sanoa jotain, jossa koen onnistuneeni edes hieman, se voisi olla tällainen moderni digitaalinen, ortodoksinen viestintä netissä ja sen erilaiset ilmenemismuodot ja niiden esille tuominen ja käyttäminen kirkossamme.

Jo muutama vuosi sitten – paljon ennen koronakriisin aiheuttamaa kirkkomme digiloikkaa – olin mukana toimittamassa suoria nettilähetyksiä mm. Valamon luostarissa pidetyistä kirkolliskokouksista ja teimme myös muutamia lähetyksiä jumalanpalveluksista eripuolilta Suomea. Silloin ei vielä puhuttu striimauksesta, ne olivat silloin suoria netti-tv-lähetyksiä. 

Samoin silloin jo kauan sitten sivuiltamme löytyi miniäni tekemä Joensuun Nikolaoksen kirkko virtuaalisena ja jokainen voi halutessaan vierailla siellä eri paikoissa, kunnella kirkkomusiikkia ja sytyttää myös tuohuksen muistelupöydälle. Nyt tuo kirkko on toisten keksimänä keksitty uudestaan uudenlaisessa moodissa. Hyvä!

Osa tällaisesta vapaaehtoisvoimin ja talkoilla toteutetusta toiminnasta herätti monissa kirkon ihmisissä (työntekijöissä) vastustusta. Meiltä yritettiin esimerkiksi lähes joka kerta kieltää suorat nettilähetykset kirkolliskokouksista ja häätää pois niistä. Jumalanpalvelustenkin lähetyksissä oli ongelmia, kun kaikki eivät kokeneet sitä omaan yksityisyyteensä sopiviksi. Aina ei oikein selvinnyt perimmäiset syyt joihinkin kieltoihin tai oikeammin yrityksiin kieltää toimintamme. Jälkeenpäin olen arvellut syyn mahdollisesti olleen mm. kateuden. Kateuden siitä, kun itse ko. viralliset toimijat, kirkolta palkkaa saavat, eivät osanneet tehdä moista, niin ei sitä silloin saaneet heidän mielestään muutkaan tehdä.

Mielenkiintoisia episodeja on paljon noiltakin ajoilta. Muistan, kun eräs papillisessa tehtävässä ollut henkilö teki kaikkensa lopettaakseen suorien lähetysten toimintamme, koska – näin ainakin itse arvelen – paljastimme noilla lähetyksillä mahdollisesti hänen todellisen toimintansa kokouksessa, joka ehkä oli – kenties silloin, niin luulen – erilainen, mitä hän oli lähipiirilleen antanut ymmärtää.

Mutta onneksi arkkipiispa Leo kirkolliskokouksen puheenjohtajana ja arkkimandriitta Sergei Valamon luostarin igumenina antoivat aina luvan toiminnalle Valamossa ja tukivat toimintaa niin, että heihin voimme joka kerta vedota lähetyksiä tehdessämme. Suuri kiitos molemmille heidän osoittamastaan tulevaisuuteen näkevästä avarakatseisuudestaan.

Mutta voi sitä häärintää, kun kokous päätettiin pitää joiltain osin suljettuna. Me olimme ensimmäisiä, joita heti tultiin hätyyttelemään pois, hyvä ettei vartijaa asetettu seuraksemme, ettemme vain olisi jotenkin rikkoneet käskyä ja "sammuttaneet tulipaloa väärin" eli tiedottaneet asioista tavalla, joka ei mahdollisesti miellyttänyt siitä vastaavia.


Noilla episoditarinoilla on nyt vain tarkoitus lyhyesti kuvata niitä melkoisia vaikeuksia ja sitä valtaisaa vastustusta, joita tällainen vapaa viestintä aiheutti noissa kirkon lakeijoissa, joiden tehtävänä taisi jo silloin olla enemmänkin vaikeneminen asioista kuin niistä tiedottaminen.

Muutama viime vuosi ja viimeisenä niittinä vielä koronapandemia ovat muuttaneet paljon noita kuvioita. Valitettavasti vain asioiden varsinaiset tekijät, ne joiden pitäisi työnsä vuoksi toimia, eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Voi olla, etteivät he osaakaan toimia halutulla tavalla tai ongelmat ovatkin erilaisissa persoonissa ja huonoissa sosiaalisissa taidoissa.

Kirkko on kuitenkin
– Luojan kiitos selvinnyt tästäkin viestinnällisestä kriisistä pitkälti seurakuntien osaavien vapaaehtoisten avulla ja suuret seurakunnat sen lisäksi rahalla – ostamalla digipalveluja ammattilaisilta. Itse virallinen kirkko omine viestintämasiinoineen on jämähtänyt vanhaan paperiprintin tekomoodiin eikä ole oikealla ja vaikuttavalla toiminnallisella tasolla päässyt irti vanhoista kuvioistaan, vaikka maailma ja osin seurakunnallinen toimintakin on kovastikin muuttunut.

Samaan aikaan kirkko on monien kriisien keskellä. Nyt, jos milloin, olisi todella tarvittu hyvää ja nopeasti reagoivaa kriisiviestintää – osaamista. Nyt viestinnässä tai yleisimminkään lähipiirissä mukana olevien ei pitäisi millään tavalla sekaantua tai sitoutua kiistoihin, niitä käyviin ihmisiin eikä erilaisiin kuppikuntiin, eikä missään nimessä asettautua jokun osapuolen puolelle toista vastaan.

Nyt olisi pidettävä pää kylmänä ja pelastettava se, mikä vielä pelastettavissa mahdollisesti olisi. Toimintatapoja olisi pohdittava uusiksi, asenteita, asiakaspalvelua jopa sisäistä viestintää ja sosiaalisia suhteita työpaikan sisällä muutettava muunlaisiksi ja otettava mukaan tärkeään kriisityöhön sellaisia ihmisiä, jotka sitä osaavat ja niitä, jotka eivät osaa, olisi pikaisesti koulutettava.


Tällaisessa toimintaympäristössä itse vanhenevana miehenä, erilaisia vaivoja potevana ja ajottain pitkiäkin aikoja erilaisissa hoidoissa ja operaatioissa kipuilevana, olen mahdollisesti vihdoin viimein löytämässä sen joku vuosi sitten jonnekin kadonneen langan pään, josta löytyy vahva tahtotila tiettyjen asioiden lopettamiseen.

Lopettamiseen liittyy monia kipeitä asioita. Monelle toiminnalle ei ole laajemman vastuun ottavaa jatkajaa ja jatkuakseen toiminta vaatii välttämättä jonkun kontrolloimaan sitä. Eikä tällaisiin hullun hommiin – poliittista termiä käyttänen "kirkolliseksi kusitolpaksi" ole suuremmin tunkua. Tällaisia vapaaehtoisvoimin ja talkoilla tehtäviä vaikeita moderoitavia välineitä ovat mm. erilaiset some-kanavat, joiden luonnekin on muutamassa vuodessa muuttunut sellaiseksi, etten oikein itsekään halua enää sellaisessa yhteisössä toimia eikä se enää pitkään aikaan ole tuntunut hauskalta. Joten päätös tällaisen oman nettityöskentelyni lopettamisesta saattaa samalla tarkoittaa joidenkin jopa 15 vuotta toimineiden some-kanavien lopettamista ja se on aika kova paikka monelle – myös minulle.

Ehkä nyt on sitten aika palata juurille, siihen mistä yli parikymmentä vuotta sitten aloitimme: toimintaamme perussivuillemme nettiin. Sivuille, joiden tarkoitus ei ole niinkään keskustelun herättäminen vaan mahdollisimman oikean tiedon jakaminen ortodoksisuudesta. Noilla sivuilla on jo nyt niin paljon asiaa, ettei sinne tarvitse joka päivä uutta suoltaa. Vanhoja sivuja voi korjailla ja täydentää ja uusia tehdä, jos siihen ilmenee aihetta ja tarvetta. Ja mikä oleellisinta jos haluaa, jaksaa ja viitsii. Ilman minkäänlaisia paineita.

Mutta kuten kirjoitin, lienen ollut näissä hommissa hieman liian kauan ja luopuminen on vaikeaa. Yritän ratkaista sen kuitenkin pian perinteisellä vesilasitestillä. Laitan lasiin vettä ja laitan veteen sormeni, jos veteen jää kuoppa, jatkan näitä hommia, koska vaikuttaisi silloin, että olen korvaamaton. Jos kuoppaa ei sitten kuitenkaan jää, silloin Eino Leinon tähän tilanteeseen mainiosti ja ehkä hieman dramaattisestikin sopivaa ”Elegiaa” siteeraten ”rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

27.6.20

Ortodoksiset besserwisserit

Yhdistelmä: "kirkkoa vaihtanut (toisesta toiseen liittynyt), uuden uskonnon perusasioita tuntematon, elämässä kolhuja kokenut, jossain määrin näköalaton, levoton, elämäänsä tyytymätön ihminen" – tuollainen yhdistelmä on kauhistus, jos ja kun sellaisen kohtaa. Viime aikoina ei oikein muunlaisia ole joillakin keskustelupalstoilla kohdannutkaan.

YLE julkaisi nettisivuillaan uutisen Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leosta, joka on tehnyt työsuojeluilmoituksen kokemastaan kiusaamisesta työnantajan edustajalle eli Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitukselle. Ja siitäkös meteli alkoi. Että piispa tekee kiusaamisilmoituksen!

Kun nyt on pari päivää seurannut tuota erikoista keskustelua, jossa kaikki syy vääristä menettelyistä ja mahdollisista virheistä vieritetään koulukiusaamisen metodeja käyttäen kiusaamisilmoituksen tekijän niskoille, ei voi kuin ihmetellä, mihin kaikkeen iäkäs ja paljon kokenut arkkipiispamme onkaan ehtinyt. Arkkipiispanakin hän on joka tapauksessa ollut vain oman hiippakuntansa piispa, eikä siis vastaa hiippakuntapiispana kahden muun hiippakunnan asioista, vaikka suurin osa arvostelijoista näyttää sälyttävän kaikki nekin arkkipiispan syyksi. Ja nekin ongelmat omassa hiippakunnassa, joista häntä syytetään, saattavat olla perua toisen piispan ajalta.

Arkkipiispa lienee joutunut nyt maalituksen kohteeksi. Maalitus terminä tullee sodankäynnistä, jossa jokin kohde maalituksessa määrätään tuhottavaksi. Sieltä se on sittemmin siirtynyt muuallekin kuin sodankäynnin termiksi. Mm. politikoiden ja muiden julkisissa tehtävissä olevien kohdalla puhutaan maalittamisesta, kun heistä esimerkiksi somessa julkaistaan erilaisia yksityiselämää tai vaikka normaalia työtänsäkin koskevia väitteitä, joiden totuutta ja paikkansapitävyyttä, faktoja, ei aina ole mitenkään varmistettu. Heitä siis ns. "mustamaalataan". Moni niistä väitteistä perustuu ilkeämielisiin huhuihin, tahallisiin tai tahattomiin väärinymmärryksiin ja kyseessä olevien kohdetta ja asioita koskevien perusfaktojen puutteeseen, laajaan tietämättömyyteen ja usein myös näin toimivan ihmisen pahantahtoiseen käyttäytymiseen omien intressien ajamiseksi.

Näin mitä ilmeisimmin on käynyt arkkipiispa Leonkin kohdalla. Jotta hän todella olisi ”syyllinen” kaikkeen siihen, mistä häntä moititaan, hänen olisi mm. pitänyt olla kaikkien hiippakuntien piispa yhtä aikaa. Todellisuudessa lienee käynyt niin, että väärä toimenpide tai tapahtuma onkin sattunut toisen piispan – joko eläkkeelle siirtyneen tai toisaalle tehtävään siirtyneen – toimesta ja nyt syy vieritetään arkkipiispan niskaan.

Yksi syy tällaiseen löytyy varmaan siitä, että kirkossamme on runsaasti – jopa papistossakin – sellaisia, joiden kirkollinen henkilöhistoria on jossain muualla kuin perinteisessä suomalaisessa ortodoksisessa kirkossamme. Ei sellaisella lähtökohdalla voi muuta tehdäkään, kuin erehtyä pahemman kerran, jos aloittaa selvitellä muille somessa jonkun henkilön väärinkäytöksistä perehtymättä asiaan, tuntematta taustoja.

Jos tietämys ja osaaminen perustuu siihen, ettei ole – kuten eräs aiempi piispamme – koskaan opiskellut oikeasti ortodoksisuutta, lukenut siitä koulussa, seminaarissa, yliopistossa, käynyt kriparia, osallistunut vain heikosti tai ei ollenkaan katekumeenikurssille, tulos voi olla vain huono – jos ryhtyy tätä omaa vaillinaista tietämystään muille jakamaan.

Jos samaan pakettiin laitetaan sitten vielä erilaiset muut tällaisen narisijan kokemat oman elämän kaltoin kokemukset, ihmissuhdeongelmat ja monet muut meidän kaikkien elämään kuuluvat vaikeat asiat, joita joku ei ole elämänsä aikana pystynyt oikein kenetkään kanssa, ei parisuhteessa, eikä terapiassa tai missään muuallakaan purkamaan, soppa on valmis. Lisäksi jos aikanaan tuollaiset ongelmat ovat olleet syynä vaikkapa entisestä kirkosta eroamiseen ja uuteen kirkkoon liittymiseen ja onkin sitten havainnut, että kirkko onkin ihan muuta kuin ihmiset kirkossa, pettymys on melkoinen.

Minua suoraan sanottuna raivostuttaa lukea sellaisia kannanottoja, joissa ihminen toteaa papista tai piispasta, että hän eroaa koko kirkosta, koska tuo pappi tai piispa on tuollainen. Minulle Kirkko ei koskaan ole yksi ihminen – minulle Kirkko on jotain aivan muuta, johon en liity enkä eroa jonkun ihmisretaleen tai edes ihmisenkelin takia.

Tiedän tällä kirjoituksella mahdollisesti loukkaavani joidenkin tunteita, mutta samalla sanon selityksenä heille, ettei tällaista esittämääni kritiikkiä pidä yleistää kaikkiin liittyjiin. Oma ortodoksinen kirkkomme elää ja voi hyvin juuri kirkkoon liittyneiden kautta. Eivät nämä ns. ”äidinmaito-ortodoksit” olisi pystyneet sitä hengissä pitämään ilman liittyjiä. Ongelma on vain pienessä osassa näitä liittyjiä, sellaisilla, joilla ongelmia olisi varmaan kaikkialla – jokaisessa yhteisössä. Ihmisillä, jotka pitävät kirkkoa suhteiden "shoppailupaikkana", kokemusten valintamyymälänä, eikä keinona pelastukseen.

Katsokaapa seuraavan kerran jostain asiasta – vaikkapa juuri tästä arkkipiispan asiasta – käytävää somekeskustelua ja listatkaa keskustelijat. Katsokaa jotain toista – toisesta aiheesta käytävää – samantapaista keskustelua ja listatkaa sielläkin olevat henkilöt. Saatatte yllättyä, sillä listat ovat melko yhteneviä ja nimiä on yllättävän vähän. Samat nimet pyörivät kummassakin. Kysy silloin itseltäsi – miksi? Mistä se johtuu? Keitä oikeasti ovatkaan nuo ihmiset? Mikä on ”tarina” heidän taustallaan? Miksi he toimivat noin? Onko syy ihmissuhdeongelmissa, seksuaali-identiteetissä, sairauksissa, taloudellisissa vaikeuksissa, tunne-elämän vaikeuksissa, missä, missä, missä? Kaikkea ei voi silti aina selvittää, mutta kysele toisilta (mutta älä netissä), pohdi ja arvioi tykönäsi viestien oikeellisuutta ja asiapitoisuutta, faktaa.

Saatat yllättyä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

23.6.20

Hirttämättömiä lurjuksia ja katkeroituneita narisijoita

Vuonna 2018 edesmenneellä kirjailijalla Arto Paasilinnalla oli kirjojensa nimissä ja etenkin sitten tarinoissaan useita mainioita karaktääreja, persoonallisuuksia: ulvova mylläri, kultainen nousukas, parasjalkainen laivanvarustaja, suloinen myrkynkeittäjä, petomainen miespalvelija, hirttämätön lurjus, tohelo suojelusenkeli ja monia muita mainioita hahmoja.

Alkuun nuo hahmot naurattivat ja kirjoja tuli luettua, mutta varsin pian ne alkoivat toistaa samaa kaavaa ja nauraminen samoille asioille ei enää naurattanutkaan.

Jotkut noista Paasilinnan karikatyyreistä hahmoista tulee silloin tällöin mieleeni, kun luen erilaisia some-tekstejä netin ihmeellisestä maailmasta. Alkuun nekin olivat ja toimivat – kuten nuo Paasilinnan hahmot – hauskoina, huvittavina tyyppeinä ja tapauksina, mutta kun niiden kanssa peuhasi useammin, huvittavuus alkoi hiljalleen rapistua ja tapauksen tai hahmon ”kultaus” karista, kun totuus alkoi pilkistellä sen takaa. Kauniin ja osaavan pinnan alla oleva oikea tyyppi alkoi hahmottua, saada esille oikean olemuksensa eikä se enää ollut huvittava tai edes viihdyttävä.

Hirttämättömien lurjusten talaa alkoi paljastua lähes hirttämisen vaativia luusereita ja lurjuksia, katkeroituneita, narsisteja, pettyneitä ja petettyjä, jotka nyt härskillä tavalla halusivat kostaa kokemansa vääryydet ja käyttivät hyväkseen netin avoimmuutta, ihmisten tottumattomuutta some-keskusteluun ja osittain ihmisten hyväntahtoisuutta ja suurelta osin ns. tavallisen kansan tietämättömyyttä kokonaisuuksista – erityisesti joiltain varsin spesifeiltä alueilta. Ne saattoivat silti usein olla – tai ainakin näyttää olevan – melko arkipäiväisiäkin, mutta samalla varsin monimutkaisia ja elämänkokemusta, tietoa ja jopa tietynlaista erityisosaamistakin vaativia asioita. Moni olisi vaatinut myös vankkaa arvopohjaa, mutta sitähän ei netissä tarvitse kenelläkään keskustelijalla olla, tietäjistä nyt puhmattakaan. Eikös vain!

Varmaankaan kaikilla ei ollut – kuten sanonta kuuluu – ”ketunhäntä kainalossa”, joku saattoi olla ihan oikeallakin asialla. Mutta erottuminen ”vääristä profeetoista” ei ole netissä enää helppoa, ei vaikka taitaisi enkelien kielen ja osaisi kertoa kerubeista kauniisti, mutta pohjimmiltaan toiminta kuitenkin tähtää koko ajan ihan muuhun.

Lohtua kaiketi tuollaislle toimijalle tuo se ”opetuslasten” lauma, joka myötätunnosta tai useinmiten omien katkeroitumisien ja kaltoinkohtelujen kautta on laumaan liittynyt itselleen lohtua saamaan ja auktoriteettejä haukkumaan. Siellä on helppa toteuttaa suomalaisen sananlaskun toimia: ”pata kattilaa soimaa”. Puurot ja vellit voi kirkkaasti sekoittaa, eikä kukaan oikein osaa reagoida asiaan, kun samaan aikaan usella omat puurotkin ovat sekaisin. Jokainen voi omalla tavallaan ja toimillaan hivellä heikkoa, kolhottua itsetuntoaan ja korostaa näin itseasiassa melko vähäisin eväin itseään. Olla muka osa jotain suurta edistystä.

Melko nopeaan netissä mustasta tehdään valkoista ja päin vastoin, rosvoista, yhteisiä varoja tuhlanneista tai jopa kavaltaneista melkein hurskaita hyväntekijöitä, vastuunkantajista pettureita ja valehtelijoita, vahuudenhöperöitä tai kuten jossain kieroutuneessa yksityisessä hieman ”me to”-tyyppisessä kampanjassa, syyttömistä syyllisiä ja jopa toisin päin: syyllisistä syyttömiä, omien, suvun, yhteisön tai monesti vain yksilön intressien ja edun vuoksi tai menetetyn maineen pelastamiseksi. Ja pian – jälleen vanhaa suomalaista sanontaa, ”kun se on lehdessä, se on totta”, soveltaen: kun se on netissä, se on totta.

Olen kyllästynyt katselmaan, kuuntelemaan ja kokemaan  tuota. Haluan eroon siitä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

6.6.20

Moderni inkvisitio

1100-luvun roomalaiskatolisessa kirkossa syntyi aivan hirmuinen, ihmisyyden vastainen kirkon sisäinen laitos, inkvisitio, josta sitten seuraavina vuosisatoina muodostui melkoinen taakka koko kristitylle ja etenkin roomalaiskatoliselle kirkolle. Inkvisition tarkoituksena oli hävittää harhaoppisuus – ja siinä ohessa harhaoppiset – kirkon piiristä. Hävittää ja tuhota väärin uskovat, toisin uskovat, väärin toimivat tai pahimmillaan jopa tällaisiksi epäillyt.

Keskiajalla inkvisitio pääsi jollakin tavoin niskan päälle ja se sai tehdä kirkon piirissä melkein mitä tahansa, jopa kiduttaa ja tappaa tunnustuksen saamiseksi. Jossain vaiheessa 1500-luvulla perustettiin erillinen organisaatio valvomaan inkvisitiota. Jos silloin olisi ollut käytössä nykyinen ilmaisutapa. Laitosta olisi kutsuttu nimelle SCSO, koska sen varsinainen latinalainen nimi oli hieman hankala: Sacrae Congregationis Sancti Officii. Mutta kaikki siis tapahtui – kirkon piirissä kun toimittiin – edelleen pyhyyden nimeen vedoten.

Inkvisitio organisaationa hävisi sittemmin kirkon piiristä, mutta inkvisition keinot jatkoivat elämäänsä erilaisissa muissa historian käänteissä sekä kristillisissä kirkoissa ja muissakin uskontokunnissa että maailmassakin aina nykyisyyteen asti ja jopa yhä nykyisyydessäkin. Hyvässä muistissa lienevät vaikkapa amerikkalaisten varsin brutaalit tavat kuulustella ja hankkia tunnustuksia vangeilta Irakissa ja muissakin konfliktikohteissa tai vaikkapa ISISin tekemät kidutukset kristittyjen käännyttämisessä muslimeiksi.

Kirkossa moiset tavat hiipuivat tai ainakin muuttivat kovastikin muotoaan, menivät "kaapujen taakse" piiloon. Fyysisistä kuulusteluista ja uhkailuista siirryttiin kai enemmän psyykkisiin menetelmiin.

Tämä nykyinen tietokoneistettu maailma on mitä ilmeisimmin jälleen ottanut ohjelmaansa keinoja tuosta kertaalleen jo kadonneesta menetelmästä. Me elämme uutta digitaalista aikaa, kaikilla – tai ainakin melkein – on tietokoneet ja Internet käytössä ja lukuisat meistä hääräävät siellä myös ns. sosiaalisessa mediassa, kuten esimerkiksi Facebookissa, Twitterissä, jne.

Samaan aikaan kun valtava modernin maailman vyöryminen ja erilaiset digiloikat ovat todellisuutta elämässämme, ihmiset eivät kaikilta osin ole kuitenkaan kehittyneet ilmeisen samalla vauhdilla koneiden kanssa. Kehittymisellä tarkoitan ehkä enemmän oppimista, sivistymistä – ihminen ei ole oppinut käyttämään moderneja kehitettyjä välineitä oikeilla, inhimillisillä tavoilla ja hyvän, aikanaan opitun käyttäytymisnormiston mukaisesti.

Modernit tietokoneet, erilaiset koukuttavat ohjelmat ja sosiaalinen media – some – ovat tehneet todeksi usein muutoinkin elämästään ahdistuneissa ihmisissä sen vanhan sanonnan: ihminen on ihmiselle susi. Sosiaalisesta mediasta on varsin nopeassa ajassa tullut ihmisille moderni inkvisitio – "kaikenkansantuomioistuin", jossa vaikka minkälaisin eväin on mahdollista tuhota, ajaa ihmisiä itsemurhiin ja tehdä totaalisesti pahaa ympärillä oleville ihmisille – tutuille ja tuntemattomille.

Kaikki lapsuudessa kotona tai koulussa opitut käyttäytymistavat, kohteliaisuus ja toisten ihmisten huomioiminen, lähimmäisenrakkaus ja jopa kristilliset arvot on unohdettu ja heitetty roskiin ja tilalle ovat tulleet kaiken maailman paineiden purkaminen, narsismi, oman pahanolon levittämisen yritykset ja yritykset näin samalla lievittää sitä, ja siinä ohessa toisten tuomitseminen ja suunnaton itsekkyys höystettynä melkoisella katkeruudella, pahansuopaisuudella ja tunteettomuudella.

Asiassa kuin asiassa netistä löytyy aina niitä todellisuudessa ko. alaan kouluttamattomia, mutta silti omasta mielestään parhaan tiedon omaavia snobbailijoita, "besserwisswereitä" jotka erilaisiin auktoriteetteihin ja kokonaisuudesta irrotettuihin irrallisiin asiayhteyksiin ja sitaatteihein vedoten vakuuttavat osaamistaan ja paremmuuttaan tuomitessaan toisia, joiden he usein kokevat kohdelleen tätä ns. ”asiantuntijaa” kaltoin.

Ihminen, joka ei useinkaan edes tiedä koko asiakokonaisuuden perustietoja – opin sisältöä, ”villakoiran ydintä”, asiayhteyksiä ja taustoja – astuu somessa esiin syyttäjänä ja suurena tietäjänä tai tällaisen "opetuslapsena", some-kaverina. Mutta kuinka usein tällaisen tietäjän takana on todellisuudessa vain mielen tai muuta sairautta, turhautumista, oman elämän väärin elämistä, väärinkäytöksiä ja muita vastaavia asioita. Tosin sillä ei enää ole mitään merkitystä asian käsittelyssä, koska "kuulijakunta" ei tiedä siitä mitään.

Somesta on tullut – näin monet sen kuvittelevat – paikka kenen tahansa laukoa mitä tahansa kenestä tai mistä tahansa. Ilman suurempaa vastuuta tai vaaraa joutua teoistaan tai sanoistaan minkäänlaiseen vastuuseen. Hyvän esimerkin tästä vastuuttomuudesta löytää median puolelta asiakokonaisuudesta, joka sai nimekseen ”me too” – lähinnä naisten seksuaalista syrjintää käsittelevä kansanliike, joka sitten lopulta brutaalisuudessaan ajoi jo muutamia ihmisiä itsemurhiin tai muihin kammottaviin tekoihin ilman oikeudenkäyntiä, pelkkien huhujen ja toisinaan jopa vääristyneiden, kaunaisten ja maineen pilanneiden lausuntojen perusteella.

Kammottavaksi asian tekee myös se, että tuo ”me too”-liike oli kyllä ihan oikealla ja tärkeällä asialla, mutta sen ”valtasivat” omia asioitaan väärillä tavoilla ajavat ihmiset ja johtivat näin koko liikkeen hakoteille. Sama efekti on ollut havaittavissa aika monessa muussakin kansanliikkeessä tai vastaavassa kansan parissa syntyneessä virallisessa tai epävirallisessa organisaatiossa ja liikkeissä.

Sama ilmiö on nyt leviämässä kirkonkin piiriin. Asioista oikeasti tietämättömät, usein mukamas maailman murjomat, elämässään, avioliitossaan, työssään tai jotenkin muuten ehkä epäonnistuneet, asemoivat itseään erilaisten samankaltaisia asioita kokeneiden, mutta sanavalmiimpien ”profeettojen” kannattajiksi, myötäilijöiksi tai hiljaisiksi hyväksyjiksi, "tykkääjiksi". Taustalla on usein joku oikea asia, oikea ongelma, joka on sitten joko ratkaistu väärin tai oikein – sillä ei välttämättä ole mitään merkitystä kummalla tavalla. Merkitystä on usein vain sillä, miten tämä ratkaisu on vaikuttanut johonkin yksilöön, tuohon "profeettaan", ryhmään tai muuhun kohteeseen. Jos joku on katkeroitunut ja kärsinyt omasta mielestään liiaksi, jälki ratkaisun jälkeen saattaa olla kammottavaa – jopa omaa oksaa sahaavaa tai pahimmillaan hyvityksen hakemisessa jopa oman organisaation järjestelmällistä lokaan vetämistä ja tuhoamista, joka pikkuhiljaa leviää sitten muiden ”kärsineiden” esimerkkien kautta organisaation kaikkiin soluihin – olivatpa ne sitten kunnossa tai saastuneita – sillä ei väliä, kunhan oma kärsimys saa balsamia haavoihinsa.


Hannu
nettihoukka

30.5.20

”Omituisten otusten kerho”

Minua on jo vuosikausia huolestuttanut oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon, hallinnollinen tila ja nykyinen ryvettynyt julkikuva. Olen kirjoittanut paljon tästä blogeissani. Kirkon opillisessa tilassa ei mielestäni ole suurempia ongelmia tai jos on, ne ovat pitkälti kyseisen ongelmien esittäjän omia ongelmia, enemmän sellaista henkilökohtaista osaamattomuutta. Hallinnollisissa asioissa on hieman toisin. Ongelmia kaiketi noin laajemmin katsoen toki on, mutta pitkälti nekin ovat eri ihmisten omia henkilökohtaisia ongelmia, joista on sitten joko syntynyt tai sitten ihan tarkoituksella synnytetty laajempia koko kirkon ongelmia – usein vielä henkilökohtaisista valtapyrkimyksistä, vallan- tai jopa kostonhimosta käsin.

Ortodoksista kirkkoa – ainakin täällä vähemmän räiskyvässä Pohjolassa – on minun mielestäni vaivannut ainakin yksi slaavilas-bysanttilaisen perinteen väärinkäsittelyn ongelma. Kirkossamme on tietynlainen ”henkilöpalvonta”, eräänlainen äärimmilleen mennyt ihannointi ja ihmisen virheiden ja heikkouksien sokeus – mennyt ihan "tappiin". Kirkollinen asema on melkein pyhittänyt hänet, henkilöpalvonnan kohteena olevan, oli hän sitten sisimmiltään melkein millainen ihminen tahansa. Ja meitähän ihmisiä on monelaisia.

Silloin, kun kirkollista kunnioitusta vastaanottava henkilö – onpa hän sitten pappi tai vaikka piispa – ei ole osannut käsitellä tuota asemastaan johtuvaa ihmisten kunnioitusta oikein, se on kääntynyt helposti niin häntä itseään kuin myös koko kirkkoa vastaan. Toisinaan tällainen kohteena oleva ihminen on hiljalleen alkanut hyödyntää asemaansa ja sen mukanaan tuomaa kunnioitusta ehkä myös väärin.

Kirkkoon on samaan aikaan pesiytynyt ihmeellinen ”kuppikuntaisuuden lahko”, joka näemmä omassa piirissään tekee, mitä melkein haluaa – kirkollisessa mielessäkin, saatikka sitten maallisessa. Toisaalla vastapoolina sille on sitten hajanainen, opillisesti usein kirkon perinteestä, usein paljosta muistakin teologisista asioista tietämätön kirkkorahvas, joka pääasiassa ei oikeasti tiedä, mitä kirkon kulisseissa tapahtuu ja jos jossain "savuaa", miksi siellä savuaa. Kuitenkin totuus on aina se sama kirkossakin: ei savua ilman tulta. Tällainen tietämätön rahvas korvaa usein kirkollisen (ortodoksisen) tiedon puutteen modernilla, mihinkään todelliseen oppiin perustumattomalla "kirkollisella taikauskolla" ja juuri esimerkiksi henkilöpalvonnalla.

Kaikki tämä eräällä tavalla vääristynyt kirkollinen kulttuuri on muokannut siinä ohessa helposti maaperää hiljaisuuden kulttuurille,  vaikenemiselle, jopa pelolle. Jos joku ei sopeudu jonkun kuppikunnan – onpa se sitten eliittiä tai rahvasta – toimintaan ja hyväksy sitä, hän saa pian tuntea asian nahoissaan. Hänen kirkollinen tiensä on tukossa ja pahimmillaan hän joutuu jopa kirkollisen kiusaamisen kohteeksi.

Kirkon johtajat ovat maassamme myös mielenkiintoinen porukka. Kun muualla vahvasti ortodoksisissa maissa se ihmisryhmä, jonka kautta valinta kirkon huipulle useinkin pitkällä aikaväilillä kulkee, on melko suuri, tiedoiltaan, taidoiltaan ja osaamiseltaan tarkasti kontrolloitu ja usein pääasiassa luostariporukkaa, meillä ei tuollaiseen valinnan laajuuteen, eikä näköjään laatuunkaan ole varaa. Ei ole riittävästi sopivia, kaikki vaatimukset täyttäviä ihmisiä, joista valita. Valintajonossa saattaakin siksi seistä kaikkien kirkon periaatteiden vastaisesti jopa ihan viime hetkellä, valinnan tapahtuessa, vaikka rikoksesta vankeuteen tuomittu, tai muilta ominaisuuksiltaan tehtävään melkein sopimaton eikä sitä välttämättä edes sitten kerrota "demokraattisesti vaaleilla valituille" valitsijoille, jotka eivät myöskään ole ottaneet selvää asioista. Tällainen tilanne johtaa helposti kirkon tai seurakunnan eliitin väärinkäytöksiin ja toimivan johdon osaamisen romahtamiseen, toisinaan jopa sivusta johtamiseen – ja onpa sitten kyseessä teologinen, hallinnollinen tai jopa sosiaalinen osaaminen – se valitun osalla jäljelle jäänyt osaaminen – tai pitäisikö sanoa suoraan osaamattomuus – usein saattaa pahimmassa tapauksessa olla melko kirjavaa – vaihteluväli ”priimasta sekundaan”.

Maassamme on vuosien saatossa valittu merkittäviin asemiin kirkossamme ihmisiä lähes ”pystymetsästä”, mitä kummallisimmin kriteerein, ilman minkäänlaista perehdyttämistä tehtävään ja ilman valittuun tehtävään laajempaa tutustumista. Useimmissa tällaisissa tapauksissa jälki on lähes kammottavaa – osaamattomuus ja kirkollinen tietous on kauan melkoisessa hakusessa, kun valintakriteeristö aikanaan valinnan tapahtuessa on saattanut olla ihan joku muu kuin nuo tärkeimmät: teologinen ja hallinnollinen osaaminen sekä hyvät sosiaaliset taidot.

Kun samalla kaikki valinnat ovat tilanteita joissa vain yksi valitaan ja muutama muu jää rannalle ja toisinaan sitten näistä rannalle jääneistä joku valitaan taas johonkin muuhun johtavaan tehtävään ja ristiriidat ovat näiden ihmisten ja usein asioidenkin keskuudessa valmiit – kaikki entisen elämän, entisten valintojen ja entisten riitojen siemenet itävät nyt uudessa kuohkeassa maassa. Juorut kulkevat, pa**an puhuminen lisääntyy ja samassa suhteessa kaikkien pahoinvointi, seurakuntalaisten ja työntekijöiden.

Ei se välttämättä aina toimi systeemi noissa laajan ortodoksisen väestöpohjan maissakaan. Sielläkin tulee liian usein valituksi merkittävään tehtävään joko ”mammankulta”, ”uuninpankon poika” tai joku muu ehkä hyvin teologisesti koulutettu, mutta sosiaalisesti rajoittunut tai jopa vajaakykyinen, oikeaa elämää näkemätön, ”pullossa kasvanut” tai peräti uskonnollinen fanaatikko. Meillä tämä ongelma ei ole pienenä kirkkona niin paljoa korostunut, kuin voisi helposti luulla, meillä ongelmat ovat siinä valittujen ”oikeassa kriteeristössä”, jonka perusteella heidät kulloinkin tehtävään valitaan, ja mikä on ollut kulloinkin tärkein valintakriteeri. Tosin nämä olivat vielä muutama vuosi sitten pahasti metsässä. Selville vesille tulosta ei vielä ole riittävästi positiivisia merkkejä, mutta toivossa on hyvä elää senkin suhteen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

26.5.20

Tee leikkaus Mikkelissä – saat pinaattilettujen reseptin operaation oheistuotteena

Hiljalleen alkaa selkiintyä kokonaiskuva käymästäni operaatiosta, tuosta kohtuullisen suuresta leikkauksesta, joka tapahtui lopulta 19.5.2020. Se pitää heti sanoa, ettei minulla todellakaan näyttänyt alkuun, eikä ennen leikkausta, olleen itse leikkauksesta ja sitä seuraavista tilanteista ihan oikeaa kuvaa tai sitten leikkaus alkuvalmisteluineen todellakin onnistui lopulta paremmin kuin odotettiinkaan.

Oli melkoinen kilvoittelu odottaa leikkausta, jonka ensimmäinen tapahtumapäivä oli kirjattu maaliskuun puoleen väliin ja josta se sitten siirtyi lopulta vielä pari kertaa hieman yli kahden kuukauden päähän tuosta alkuperäisestä päivästä erilaisista syistä johtuen.

Koska leikkauksessa noudatettiin todella suurta ja tarkkaa hygieniatasoa, ensin päivämäärää siirsi yhden hampaan tulehdustila ja toisella kerralla väliin tunki kesken kaiken toinen sairaus, joka sitten siirsi sitä peräti kuukaudella. Alkuun olisin halunnut leikkauksen tapahtuvan mahdollisimman pian, jotta olisi ollut kesä käytössä mukavaan matkailuun. Sekin muuttui sitten koronapandemian myötä merkityksettömäksi, kun näytti pahasti siltä, ettei kesällä suuremmin matkailtasi.

Joten vietin kaksi ja puoli kuukautta karanteenia niin leikkauksen kuin koronan vuoksi – motivaatiota siis riitti. Nyt kun leikkaus on ohi, karanteeni toki jatkuu, mutta selvästi erilaisessa hengessä monestakin syystä, mutta motivoituneena yhä.

Leikkaus oli todellakin vaikuttava elämänkokemus. Nykyisin taitavat tehdä melkein kaikki leikkaukset, paitsi päänsiirtoa, selkäydinpuudutuksessa. Niin nytkin. Siksi minulla ei ollut suurtakaan halua kuunnella kirurgien jutustelua leikkauksen aikana ja pyysin kuulokkeet. Isä Rauno kertoi olleensa myös jokin aika sitten selkäydinpuudutuksella tapahtuneessa leikkauksessa ja kuunnelleen, kun kirurgit juttelivat operaation aikana siitä, mikä olisi paras joulutorttutäyte. Kerroin tästä omalle kirurgilleni ja sanoin sen olevan myös yksi syy saada kuulokkeet päähäni leikkauksen ajaksi.

No – miten kävi. Jossain vaiheessa haavaa ommeltaessa joku avustajista otti kuulokkeet päästäni ja sain (eli jouduin) kuuntelemaan loppupuheenvuorot. Arvaatko, mistä he juttelivat? Niin – tietysti ruuasta. Siitä, miten valmistetaan parhaat pinaattiletut. Kyllä siinä leikkaussalissa riemua riitti, kun mainitsin asiasta leikkauksen tehneille, että ilmeisesti aina verta ja lihaa nähdessään taitavat jutella ruuasta.

Letuista muille kertonut henkilö kysyi, kuulinko mahdollisesti muutakin keskustelua. Kun tunnustin, etten kuullut, huokaisivat helpotuksesta ja totesivat kaiken varalta, että se pinaattilettujenkin reseptikin on muuten salainen.

Leikkaus kesti kaikkineen heräämöineen (jossa siis olin ihan heränneenä ja odottelin tunnon palaamista ruumiiseen) noin viisi tuntia – aamupäivältä iltapäivälle, minkä jälkeen siirryin osastolle melko lailla pää pyörällä, varsinkin kun katselin peileistä tai muuten työn jälkeä. Vaikka leikkaus onnistui erinomaisesti, jäljet näyttivät kamalilta, jopa leikkausarpi ihan hirveältä. Nyt kaikkialla oli keltaista, joka tuli käytetystä desinfiointiaineesta, joka muuten ennen oli vaaleanpunaista ja edellisessä leikkauksessani sai minut toteamaan asiantuntevasti, että onpa leikkauksessa tullut paljon verta, kun noin punaiseksi ovat paikat menneet. Voitte uskoa leikkaajien hämmästyneitä ilmeitä moisen metatiedon edessä.

Siitä sitten alkoivatkin erilaiset hämmästelyt kunnostani. Leikkauspäivän illalla kävin jo itse vessassa, tosin noja-Fordin avulla, mutta kuitenkin. Seuraavana päivänä kävelin kyynärsauvoilla käytävällä parikymmentä metriä ja leikannut kirurgi, yksi seutukunnan parhaista, oli varsin tyytyväinen työnsä tulokseen.

Pian kuitenkin ruumiin reaktiot koettuun suureen stressiin alkoivat tuntua. Paikat turposivat ja olo muuttui sen myötä hankalammaksi. Koko ajan lääkitys oli piikissään ja kipulääkkeitä sain pyydettäessä, mutta kipuja oli silti aika paljon ja ruumiin siirtelykin kyljetä toiselle sattui. Olo alkoi olla enemmän torkkumista ja nuokkumista sekä henkisen ja ruumiillisen väsyn karkottamista. Mutta silti tällainen rapakuntoinen, jonkin verran ylipainoinenkin, vanha mies parani silmissä ja aiheutti ihmetteleviä kysymyksiä niin hoitajien, jumpparien kuin muidenkin taholta. Unirytmi siinä tosin hävisi ja sitä on joutunut palauttelemaan nyt myöhemmin oikein urakalla.

Silti en pyrkinyt ulos sairaalasta ihan heti, vaan halusin varmistaa, että tietyt toimet – kuten vaikka pukeutuminen, kenkien jalkaan laittaminen jne – sujuisivat ennen kuin menen kotiin. Näin sitten tapahtuikin ja hyvin jumppaohjein ja melko hyvässä kunnossa olevana minut sitten kotiutettiin tasan viikon kestäneeltä seikkailuretkeltäni sairaalaan, joka jälleen muuten opetti valtavasti minulle vaikkapa ( myös vanhusten) hoidosta Suomessa, sairaanhoito- ja muun henkilöstön sitoutuneisuudesta mutta myös sitoutumattomuudesta työhönsä, ammattiylpeydestä, välittämisestä, empatiasta ja lukuisista muista elämän asioista, joista olen jo jonkin verran kertonut ja mahdollisuuksieni mukaan kerron lisää seuraavissa jutuissa.

Kiitoksia myös kaikille puolestani rukoilleille ja esirukouksia edelleen esittäneillä! Ne olivat tarpeen ja kuten edeltä huomaatte, ne auttoivatkin.


Hannu
nettihoukka@gmail.com

25.5.20

”Paratiisielämää”



Lauantaina 23.5.2020 oli uuden elämäni Day 5. Seuraavan viikon alussa maanantaina 25.5. kotiuduin sairaalasta, jossa olin yhä tiistaisen leikkauksen ja Day 1:n jälkeen. Viikonlopun yöt muistuttivat mieleeni, että tällaisessa suomalaisessa sairaalaparatiisissakin on monenlaista elämää. Olihan samoin alkuperäisessäkin, siellä ainakin oli se maailman maineeseen noussut käärme.

Tuo rinnastus käärmeeseen saattaa olla hieman korni ja ehkä liian rajukin tällä kertaa, mutta menköön, sillä olin tuolloin yöllä eräistä asioista jokseenkin tuohtunut. Elämä sairaalassa oli muutamassa päivässä muotoutunut minullekin melko säännölliseksi ja aikataulutetuksi, halusi sitä tai ei. Asiat tapahtuvat jokatapauksessa tiettyinä aikoina eikä niistä suuremmin poiketa, ne on vain suunniteltu tapahtuviksi niin. Se luo ryhtiä tällaisen suuren organisaation elämään, mutta kyllä se saamalla luo siihen tiettyä turvallisuuttakin.

Minulle oli muotoutunut oma sairaalarytmini mm. lääkkeiden ottamisessa, ja vaikkapa levossa. Operaation jälkeen oli odotettavissa melko kauan kovaakin kipua ja siksi erilaisia melko vahvojakin kipulääkkeitä annettiin tiettyinä ennalta määrättyinä aikoina säännöllisesti – kuitenkin periaatteella, jos ei niistä kieltäydy. Ilmeisesti joissain vähemmän kivuliaissa tapauksissa periaate on, jos niitä pyytää.

Minulla noita kipuja oli vaikka muille jakaa, joten kyllä oman elämän rytmi alusta alkaen muodostui tietynlaiseksi automaatioksi: lääkkeet ”poskeen” noin klo 6 ja klo 12 ja klo 18 ja lopulta klo 24 noin tunnin varoajalla, jos joskus oli kiire jakajilla. Kahdesti päivässä opiaatteja ja muulloin myös muita särkylääkkeitä ja tietysti omat aiemmat peruslääkitykseni.

Lauantaihin saakka automatiikka toimi ja systeemi pelasi yhtä yötä lukuun ottamatta ja heti perään oli sitten toinen samanmoinen yö: yököt tai ilmeiseti yksi tai kaksi tekivät omat päätöksensä ilman ennakkokyselyjä potilaalta, tarvitseeko ja haluaako lääkkeitä, eivätkä sitten antaneet kipulääkkeitä. Syy moiseen oli melko erikoinen sairaalaksi ja paikaksi, jossa on tai pitäisi olla asiakaspalvelua. Palaan siihen kohta.

Edellisen kerran lääkkeiden jako vastaavassa tilanteessa jäi tekemättä ilmeisen inhimillisen väärinymmärryksen kautta yöllä, ja aamulla olin kuin maani myynyt. Joka paikka ja eritoten leikkausalueen ympäristö oli niin kipeä, että lähes ähkin kivusta raahautuessani pystyyn ja askareilleni. Keskustelin asiasta niin lääkärin kuin hoitajienkin kanssa ja asiaan tuli parannus: minun ei tarvitsisi huolehtia asiasta, hoitajat herättäisivät yöllä sen verran, että saisin otettua lääkkeen. Aivan alkupäivinä, heti operaation jälkeen, jouduin ottamaan särkylääkettä vielä noiden säännöllisten aikojen ulkopuolellakin, sen verran kipuja koko ajan kuitenkin oli.

Asialla oli pian myönteisiä vaikutuksia: pääsin suihkuun ilman suurempia tuskia, aloin kävellä noja-Foordin sijasta kyynärsauvoilla ja mielialakin parani kipujen pienetessä huomattavasti. Alkoi olla melkein kotiinlähtötunnelma kosketeltavissa. Mutta kenkiä en vielä saanut jalkaani, enkä kaikkia vaatteita ylleni. Joten päätin – yhteistyössä lääkärin kanssa – jäädä vielä viikonlopuksi harjoittelemaan ja kuntoutumaan.

Tässä on noin parin viikon ja kahden eri sairaalajakson aikana tavannut paljon mielenkiintoisia hoitoihmisiä, motivoituneita, ammattitaitoisia, ammattiylpeitä, empaattisia ja alalle sopivia, mutta valitettavasti myös – mutta onneksi tosi vähän – toisenlaisiakin. Pari sellaista tapasin tuossa edellä mainitsemassani tillanteessa yöllä tällä uudella osastollani ja lisää seuraavana yönä.

En osaa tarkemmin eritellä, missä ajatuksemme ja kemiamme törmäsivät, mutta ainoa konfliktiksi sanottava tapahtuma välillämme – emmehän me potilaat tapaa yhtenään hoitajia, yökköjä varsinkaan – oli ensitapaaminen, jossa he vielä normaalin ja hyödyllisen rutiinin mukaan tulivat huoneen ovelle, esittäytyivät ja kysyivät toiveistamme yön ajalle. Minä pyysin, koska sängystä ylösnouseminen ja käveleminen oli hieman kakeaa, toista yökköä ottamaan puhelimeni pois latauksesta. Se oli oven vieressä olevan lavuaarin peilipöydällä, koska pistorasioita on huoneessa melko vähän.

Joku asia siinä pyynnössä meni kai metsään – itse en tiedä mikä. Hoitaja sanan mukaisesti repi piuhan rasioineen seinästä ja ilmoitti melko töykeästi, ettei täällä sairaalassa sytytellä seinässä olevilla tyhjillä latauspiuhoilla ja -rasioilla tulipaloja ja rojautti piuhan rasioineen ja puhelimen kera hoitopöydälleni. Katselin hieman ymmyrkäisenä tapahtumaa, mutten kuitenkaan hämmästyksenkään vuoksi mitenkään protestoinut asiaa, kun se ei myöskään ollut sen väärti. Ihmettelin siinä vain, mistä nyt oikein tuulee.

Sen jälkeen parivaljakko poistui tuhisten huoneesta ja huonekaverikin ihmetteli, mitä oikein tapahtui, mistä moinen yrmeys ja outo käyttäytyminen. Pohdimme sitä jonkin aikaa ja yritimme ja löytää syyn – oliko se minun syytä, huono hetki, jokin kotiasia pielessä tai muuten vain naisellisen elämän kierron hankala hetki. En tiedä, jäivätkö he huoneesta lähdettyään töihinsä oven lähettyville ja mahdollisesti kuulivat pohdiskelumme, vai miten oli, mutta tuo tapahtuma oli kulminaatiohetki tuleville hankaluuksille.

Illalla tai yöllä yönä piti joka kerta erikseen pyytää herättämään ja tuomaan kipulääkkeen. Käytös minua tai oikeastaan kumpaakin huoneessa olevaa kohtaan oli lievästi sanottuna epäammatillista, töykeää, meille ei esittäydytty eikä oikeastaan palvelltukaan. Tilanne kulminoitui vuorokauden kuluttua seuraavana yönä kun sama ”primus motor” oli taas yövuorossa, nyt tosin toisen ihmisen kanssa ja koko herätystä ei jälleen kuulunut eikä yölääkitystäkään, ei minulle eikä huoneessa olleelle toisellekaan potilaalle.

Herättyäni sattumalta noin kaksi tuntia tavanomaisen lääkkeenottoajan jälkeen, soitin kutsukelloa ja pyysin kipulääkitystä. Sain sen ja samalla kysyin, miksi minua ei aikanaan herätetty ja lääkitty. Vastaani sain melkoisen ryöpytyksen, jonka sisältö oli suunnilleen sellainen, että minun olisi pitänyt silloin yöllä herätä itse ja pyytää lääkitystä – entiset pyynnöt eivät enää olleet voimassa. Ja he eivät kuulemma ole ajatuksenlukijoita.

Tullessaan työvuoroon ja kierrellessään osaston hoitohuoneissa he melkoisella vauhdilla melkein ryntäsivät sisään huoneeseemme, ottivat tyhjät juomalasit pois ja laittoivat uudet tilalle, eivät esittäytyneet – vaikka toinen yököistä oli eri henkilö kuin edellisenä yönä – eivät kyselleet toiveitamme, oikeastaan voisi kai kuvailla tuota vierailua: tuhisivat ja poistuivat.

Huoneessa oleva toinen potilas oli herännyt aamuyöllä keskusteluumme ja kysyi myös ihmetellen, miksi hänkään ei saanut kipulääkettä, vaikka hänenkin piti saada sitä tietyn rytmin mukaan. Sai osakseen suunnilleen samat ryöpytykset – syytön mies!

No olihan siis taas yö. Mene ja tiedä, oliko nuo yököt sairaalan ”salainen ase”, jolla saatiin ilmeisesti henkilökuntapulasta kärsivät osastot tyhjenemään potilaista, sillä ainakin minä päätin, että mahdollisuuksieni mukaan lähden maanantaina kotiin – maksoi, mitä maksoi. Ja niin lähdinkin. Asiaa paransi kuitenkin huomattavasti viimeisen yön "se toinen" hieman vanhempi rouva, yökkö, joka ei millään lailla ollut asianosainen vaikka "toisen moisen" kanssa työskenteli (tämä toinen kiistaan osallinen ei muuten koko yönä näyttäytynyt eikä osallistunut hoitoon), ja joka reilusti suoritti omat esittäytymisrutiininsa ja hoitotyönsä erinomaisesti ja sydämellisesti. Kiitos siitä!


Hannu
nettihoukka

20.5.20

Uuden elämän Day 2

Tänään olin jo sen verran voimissani, että ajattelin kirjoittaa ensimmäisen tämänkertaisen ”uuden elämäni” blogijutun. Laitoin nuo koronavouhotukset syrjään ja päätin aloittaa uuden sarjan tästä ”uudesta elämästäni”.

Mikä sen elämän nyt sitten tekee näillä vuosirenkailla uudeksi? Elämäntapamuutos, johon enemmän tai vähemmän olen pakotettu ja suuri leikkausoperaatio, jonka kävin läpi eilen – uuden elämäni ensimmäisenä päivänä.

Olin valmistautunut tuohon päivään kaksi ja puoli kuukautta. Ennen tuota H-hetkeä se oli aiemmin määritelty jo kolmelle muulle aikaisemmalle päivämäärälle, joita sitten erilaisista – lähinnä terveydellisistä – syistä johtuen oli siirretty todellakin kolme kertaa. Ja nyt eilen, 19.5.2020, se viimein tapahtui.

Olin leikkaukseen valmistautumisessa menettänyt jo yhden etuhampaista ja vietin noin viikon välissä sairaalassa ihan muut taudin vuoksi, ennen kuin pääsin tulle ”lankulle”, joksi minä leikkauspöytää sen kapeuden vuoksi nimitän. Leikkaus oli luonteeltaan sellainen, että siinä meni minulta jotain pois, joku muuttui oleellisesti, eikä paluuta entiseen missään olosuhteissa enää ole. Siksi siihen valmistautuminen oli melkoinen prosessi ja siksi siihen joutuminen aloitti uuden elämän – toivottavasti paremman.

En ole suuremmin elämöinyt leikkauksen laadulla tai oikeammin sillä, mihin se kohdistuu. Pidän sitä enemmänkin ihan omana henkilökohtaisena asianani, jota ei ole syytä näissä blogeissa sen suuremmin levitellä. Siksi käsittelenkin näissä teksteissäni enemmän koko prosessia, elämäntapamuutosta ja mahdollisesti sitten uuden Hannun lopputulosta, jos sellaista on havaittavissa. Millaisesta operaatiosta ja tapahtumista tuleva muutos tarkkaan ottaen johtuu, on epäoleellista ja kuten kirjoitin henkilökohtaista.

Sen verran voin asiasta kuitenkin sanoa, että kyseessä oli pitkäaikainen vaiva, joka monella tapaa heikensi elinpiiriäni ja elämääni – jopa vaikeutti sitä. Siksi sen korjaaminen – jonkinlainen parantaminen – oli minulle tärkeää.

Koko prosessi oli pitkä ja monimutkainen, siihen sisältyy niin ongelman tiedostaminen, joka kesti jo sinänsä melko kauan, ratkaisun etsiminen ja viimein toteutus. Prosessi oli myös omalla tavallaan vaikea ja monimutkainen, jopa hengenvaarallinen, jos joku toteutuksessa menisi mönkään. Siksi jouduin todellakin mm. poistamaan yhden etuhampaistani, koska siinä ilmennyt pieni, mutta pitkäaikainen tulehdus oli uhka operaation puhtaudelle ja steriilisyydelle.

Kun sitten vielä operaatiota odotellessa sairastin vakavan infektion, sekin lykkäsi asiaa kuukaudella eteenpäin. Kun samaan aikaan elimme koko Suomessa korona-aikaa karanteeneineen, se jäi itselläni melkein kokonaan taka-alalle, koska oman asiani vuoksi olin itse asiassa vielä tiukemmassa karanteenissa.

Nyt kuitenkin uuden elämänjakson vielä vanhoilla päivilläni aloittanut operaatio on onnellisesti ohi. Kirurgin arvion mukaan leikkaus oli onnistunut hyvin ja ainakin hän oli iloinen myös minun myönteisestä olotilastani ja motivoitumisesta uuteen elämänvaiheeseen. Olen joutunut näinä kahtena ensimmäisenä päivänä opettelemaan uudestaan asioita, jotka jo kerran osasin. Se on ollut sekä vaikeaa että kivuliasta. Ja opettelu tulee jatkumaan – lääkärin arvion mukaan – ehkä noin kaksi kuukautta.

Siksi kaikki aiemmat tekemäni suunnitelmat ja aikataulut on syytä unohtaa ja jos ei nyt ihan tarvitse roskakoriinkaan heittää, pitää ne toistaiseksi korvata uusilla suunnitelmilla, jotka eivät totta tosiaan ole ollenkaan yhtä lennokkaita. Mutta tämä korona-aika on tullut tässä avuksi. En ole yksin suunnitelmiani ja menemisiäni muuttamassa, samaa tekevät lähes kaikki ihmiset kautta maailman. Elämme sitä jo kliseeksi muuttunutta "uutta normaalia", jossa moni entinen on nyt ihan toisenlaisessa asennossa.

Nyt vietän aikaani entisiä, aikanaan jo kertaalleen opittuja elämäntaitoja uudelleen opetellen sairaalassa. Toistaiseksi olen vielä täällä luksuspuolella, sairaalan uudessa osassa, kirurgisella osastolla, mutta joutunen piakkoin jättämään tämän hienon yksiöni, jonka ikkunoista avautuu tämän ns. perhetalon hienot seinämaalaukset sisältä päin. Uusi osasto lienee sairaalan vanhassa osassa oleva kuntoutusosasto, jossa viettänen sitten aikaa niin kauan, että kotiuduttuani selviän kotona normaaleista askareistani. Kotiin on tulossa aikanaan myös kotiapukin elämää helpottamaan, mutta palataan niihin ja muihinkin uuden elämäni vaiheisiin myöhemmin uusissa jutuissa, jos siltä tuntuu ja itseäni huvittaa.

Hannu
nettihoukka

17.5.20

Vappu, vanhuus ja tulevaisuus, koronapäiväkirja 170520

Vappu on nyt sitten ”lusittu”, olihan melkoisen vähäjuhlallinen tapaus. Olin kuitenkin yrittänyt edes hieman juhlistaa vappua, kun tuo pääsiäinenkin meni sairaalassa makailuksi ja heikotukseksi. Olin ajatellut tilata ja hakea Tertin kartanosta pääsiäislammasta, mutta kohtalo puuttui peliin ja jouduin jo kiirastorstaina sairaalaan potilaaksi vakavan infektion ja sitä seuranneen myrkytyksen vuoksi. Siinä meni pääsiäislammas, sain kuitenkin pääsiäisaamuna ihan oikean ”pääsiäismunan” sairaala-aamiaisella, keitetyn kananmunan.

Niinpä päätin repäistä hieman ruuan suhteen vappuna ja hain Tertistä parikin huippuruokaa. Vappuaattona nautin valkkarin kera savumuikkuja ja vappua juhlistin – pääsiäislampaan korvikkeena – tosi maukkaalla vappupeuralla, jota nautin paikallisen kuohuviinin, ruusunterälehdistä uutetun Ruusukuohun kera. Helpottihan tuo hieman sitä poisjäänyttä nautintoa.

Kaiken kaikkiaan olen karanteenini aikana mahdollisuuksieni mukaan hakenut paikallisista ravitsemusliikkeistä paikallisia ruokia lounaiksi ja hyvin on homma toiminut. Juuri äsken päätin asemaravintola Vaihasta ostamani porsaspaistin ja ajattelin ennen päikkäreitä ainakin aloitella tämän päiväkirjan tai ainakin koronapäiväkirjan kenties viimeisen osan kirjoittamisen.
***
Hups! Väliin tuli monta päivää, ettei oikein huvittanut kirjoitella mitään, mutta josko nyt päättäisin tämän viimeisen koronajuttuni.
***
Vapun jälkeinen aika on ollut kaikenlaista odottelua ja sähläämistä koronarajoitusten parissa. Toukokuun puolenvälin jälkeen siirryn seuraavaan omaa elämääni ”järisyttävään” tapahtumaan, kun menen makaamaan sairaalaan ”lankulle” melko isoon operaatioon. Siksikin lienee syytä nyt päättää tämä korona-aihe ja jos juttua tulee, olkoon sitten uusin aihein.

Tässä on hiljalleen huomannut vanhentuneen melkoisesti näiden kahden ja puolen kuukauden aikana, joka aika on tullut oltua joko karanteenissa tai sairaalassa. Olen toki hieman liikkunut ulkonakin, mutta yksin ja säädösten mukaan ja jutellut hassun tuntuisesti huutamalla muutaman metrin päästä tapaamilleni tutuille.

Samalla on pikku hiljaa pitänyt aloittaa vanhuuden tai oikeammin vanhuuden tuomien ongelmien hyväksyminen, joka on näkynyt kohdallani monina erilaisina tapahtumina ja toimina ja varautumisina. Mm. operaationi vuoksi minulla tulee käymään kotiuttamisen jälkeen kotiapu useamman kerran päivässä kotona. Edellyttäen tietysti, että palaan kotiin.

Samoin olen raahannut jo etukäteen kaikenlaisia apuvälineitä kotiin elämää helpottamaan ajalle ”leikkauksen jälkeen”. Kotini on lasteni toimesta sisustettu uudella tavalla ja kaapit ovat täynnä kuivamuonaa. Verkkokaupasta tilaan tuoreempaa tavaraa ja päivää ennen operaatiota tulee vielä yksi lähetys. Tosin minulla ei ole aavistustakaan milloin pääsen niitä nauttimaan.

Autoista toinen on laitettu väliaikaiseen tai ainakin pitempään kiertoon, hoitotahto, edunvalvontavaltuutus ja elämäntapatestamentti on tehty ja todistajat niihin hankittu ja heiltä allekirjoituksetkin. Alkaa olla siis melko valmista suurelle elämänmuutokselle.

Suunnitelmia tulevalle ajalle on toki laadittu, toteutus ratkennee myöhemmin. Korona ei ole suuremmin haitannut tätä puolta elämästä, kun joka tapauksessa olen tuon tulevan operaation vuoksikin joutunut olemaan jonkinlaisessa tiukassa karanteenissa.

Nyt sitten vaan odottelen vielä pari päivää ja sitten alkaa taas tapahtua. Seinällä muistitaululla lukee viimeiset ohjeet ennen tuota – mm. pitää muistaa tyhjentää roskakorit, pestä pyykit ja vaihtaa lakanat. Oletettavasti kotiuduttuani kirjoittelen vielä jotain, jos huvittaa ja jaksan. Jos ei, kiitän kauniisti seurastanne.

Pienen pieni maininta minusta iltarukouksessa ei olisi varmaan pahitteeksi. D-Day kohdallani on tiistaiaamu, jos ei taas jotain tapahdu ja tuo minulle merkityksellinen päivä neljännen kerran siirry.

Menen kuitenkin kaikkeen tähän uuteen osin uteliaana, osin varmaan hieman pelätenkin, mutta toiveikkaana ja onnellisena, että se nykymaailmassa on mahdollista. "Ken elää – se näkee".

”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!”


Hannu
nettihoukka

29.4.20

Se on asenteesta kiinni, koronapäiväkirja 290420

Tänään oli taas mukava päivä näissä mittasuhteissa, mitä nyt voi ylipäätänsä olla. Kipuja ja vaivoja oli sen verran vähän, että päätin taas lähteä kaupungille ”asioille”. Ei minulla kai mitään tarvetta moiseen ollut, mutta oli vaan mukava mennä jonnekin pois karanteenista.

Ensimmäisenä ajattelin etsiä taas jonkun uuden ruokapaikan. Suuntasin heti yhteen alueen parhaimmista ruokapaikoista, Tertin kartanoon, jossa kyselin, mitähän heillä olisi tarjolla tällaiselle koronatapaukselle. Ja olihan heillä, makoisaa ja maittavaa ja lisäksi oivallisen kauniisti laitettua. Palaan aiheeseen tarkemmin mahdollisesti myöhemmin toisessa blogijutussani.

Ulkoilutin ilman sen kummempaa suunnitelmaa Kiaani kaupungilla ja ajelin sinne, tänne ilman mitään päämäärää, kun yhtäkkiä havahduin jälleen – kuinka ollakaan – ravintolan kohdalla. Ajoin ravintola Vinon ohi ja kun en ollut vielä hankkinut päivän lämmintä lounasta, meninkin sinne ja ostin makoisan leikkeen päiväruuakseni.

Pakkohan oli tietysti koukata vielä Kaupan kautta ja ostaa ruokaan sopivaa ruokajuomaa ja mennä kotiin aterialle. Täytyy rehellisesti myöntää, että ei siinä aterialla oikein huomannut, että elän karanteenissa, sen verran nautiskelun puolelle se kääntyi. Mutta hyvä niin, että ikävät asiatkin voi tarvittaessa näin sysätä syrjään ainakin hetkeksi.

Melko harvoin tulee kotona lounasaikaan nautiskeltua tällaisia ruokajuomia, joita nyt antaumuksella nautin. Ja kaiken lisäksi ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia, aivan aidosti siis.

Ruokailun päälle varmistin vielä – kun tällainen varman päälle pelaaja olen – muutaman tulevan ajan hoitoasian kotihoidosta, joka todennäköisesti tulee minua ainakin osan aikaa hoitamaan kotona. Jotenkin rauhoitti asiansa osaavan asiakaspalvelijan ammattitaitoinen ote tällaisen varmistelijan kysymyksiin ja huoliin. Levollisin mielin menin sen jälkeen päikkäreille ja kummastihan nuo ruokajuomat nukuttivatkin.

Onneksi on tällaisia parempiakin päiviä kunnon ja kipujen suhteen, näillä mennään mukavasti eteenpäin kohti tulevaa. Kaiken kaikkiaan on hyvä, jos mahdollisimman usein keksii jotain uutta tekemistä, se selvästikin piristää arkea.

Tässä päivänä muutamana ihan äskettäin soitin nuorimmaiselleni, joka myös ”viettää aikaansa” neljän seinän sisällä työskennellen. Poikkeuksellisesti otin videopuhelun, nähdäkseni itse ihan omin silmin, kuinka hän voi. Yllätyksekseni poikani oli ajanut pois pitkän partansa ja kesti hieman aikaa, ennen kuin rekisteröin asian. Hän ei näyttänyt yhtään hassummalta, nuoremmalta kylläkin.

Asian innostamana menin itsekin heti puhelun jälkeen kylppäriini ja leikkasin heti noin viisi senttiä pois leukapartani pituudesta ja muotoilin koko parran sen mukaan. Lopputulos oli samanmoinen kuin pojallani, nuorruin silmissä vuosia ja itse asiassa olin aika tyytyväinen lopputulemaan. Samalla tuli muuten lyhennettyä hieman otsatukkaakin.

Mitä kaikista näistä voikaan oppia? Ainakin sen, että ei kannata jäädä poteroon, tuleen makaamaan, vaan aina kannattaa tehdä jotain uutta ja tuoretta. Se todellakin on korvien välistä melko pitkälti kiinni, jos joku asia alkaa potuttamaan. Sille voi parhaiten vain itse tekemällä jotain uutta ja virkistävää ja useinkaan sen ei edes tarvitse olla mitään maata mullistavaa.

Hannu
nettihoukka