31.3.20

Kiitos, Hellevi, ystävyydestä!

Tänä aamuna, maaliskuun viimeisenä päivänä 2020, juuri kesän alkaessa, herättyäni kaiken koronavouhotuksen ja katranteenin keskellä, puhelimessa oli suru-uutinen, rakas ”kilpailijani”, puhelinkeskusteluystäväni, toisillemme salaisuuksien kertoja ja aina asiat oikeaan järjestykseen laittanut, ortodoksisen Simeon ja Hanna -nettilehden toinen perustaja, Hellevi Matihalti (os. Salminen) oli kuollut 79 vuoden iässä sairastettuaan todella pitkään ankaraa ja armotonta syöpää.

Hellevi oli pitkän linjan ortodoksivaikuttaja ja tehokas sellainen. Hän ennätti toimia kirjailijauransa lisäksi erilaisissa tehtävissä ortodoksisissa lehdissä ja eläkkeellä ollessaan vaikutti vielä suuresti kirkkomme piirissä kirjoittamalla ahkerasti perustamassaan verkkolehdessä.

Tuo verkkolehti oli meitä yhdistävä asia – tietysti ortodoksisuuden lisäksi. Molemmissa asioissa, toimittamisessa ja ortodoksisuudessa, teimme paljon yhteistyötä ja avasimme tietä eräänlaisessa tiedotuksellisessa umpihangessa. Kummallakin meistä – Hellevillä kenties vielä enemmän – oli yksi vahva yhteinen piirre ortodoksisuudessamme: tunsimme paljon erilaisia ortodokseja. Se oli hyvä asia, mutta myös – kuten aikanaan toinen jo tuonilmaisiin siirtynyt toimittajaystäväni Pogostan Hilikka sen sanoi – riesallista, koska tunsimme monet heistä ”liian hyvin” ja siksi ei aina voinut kertos sitä "oikeaa totuutta", vaan asia piti kertoa kenties hieman kiertoteitse.

Aina huonona – ja miksei hyvinäkin – hetkenä saatoin soittaa Helleville ja jutella asioista. Ja yleensä sitä sitten juteltiinkin melko pitkiä puheluja. Teimme monenlaista muutakin yhteistyötä taustalla, niistä liiemmin huutelematta, olimmehan eräänlaisia kilpailijoita, vaikkemme koskaan mistään kilpailleetkaan. Teimme vain työtämme samoilla saroilla. Hellevin toimituksellinen aisapari, Aristarkos, on myös ystäväni ja vaihdoimme usein materiaaleja keskenämme ja teimme yhdessä juttuja mm. kirkolliskokouksista. Hellevi sitten tarkasti ja julkaisi, kenties kommentoi niitä netissä omassa nettilehdessään ja minä omalla sivustollamme.

Jään todella kaipaamaan niitä puheluja, Hellevin nettipäivityksiä ja kertomuksia nettilehdessä elämästä ja kuolemasta, syövästä ja haaveista, toteutuneista ja toteutumattomista matkoista, unelmista ja haaveista sekä lapsenlapsista ja todellisesta vahvasta elämänhalusta kaiken sairaudenkin keskellä.

Kiitos, Hellevi, yhteisistä hetkistämme ja yhteisestä matkastamme. Ne antoivat ja samalla opettivat paljon ja ovat mukavia muistoja yhteistä tavoitteistamme.

Ikuinen muisto Sinulle, Hellevi. Minulle tulee ikävä sinua.

Hannu

30.3.20

Tyyntä myrskyn edellä, koronapäiväkirja 300320

Jotenkin alkaa ehkä hieman tottua tähän omituiseen elämänrytmiin, joka vain jossain määrin on häiriintynyt kohdallani näistä koronavouhotuksista. Ennen koronaa heräsin aamulla vaihtelevaan aikaan, keitin kahvit, lueskelin postit ja katselin uutiset, söin, tein tietokoneella jotain, otin päikkärit, join iltapäiväkahvit, kävin kaupungilla, tein jotain hyödyllistä, söin, katselin uutisia ja toisinaan jotain muitakin ohjelmia, luin vielä sähköpostit ja aloin harkita nukkumaan menoa.

Muutosta tuohon ohjelmaani on tullut lähinnä kaupungilla käynnin osalta, se on vähentynyt ja tuttujen tapaaminen loppunut. Joskus käyn ulkona vain ulkoilemassa. Muilta osin päiväohjelmani edelleen on ajankohdasta johtuen suunnilleen samanlainen.

Silti pinnan alla selvästi kytee. En tiedä, kyteekö minullakin – epäilen kuitenkin, ettei – mutta muualla ihan selvästi. Netistä on luettavissa, että ihmisillä alkaa pinna kiristyä ja se näkyy mm. mielipiteissä, joista alkaa tulle kärkeviä ja jopa hyökkääviä, henkilöön käyviä.

Ei varmaan mikään ihme, kun joutuu – kuka äkisti, kuka entiseen malliin – olemaan paljon kotona, liikkumaan liian vähän ja jättämään perheen ulkopuoliset sosiaaliset suhteet oikeastaan vain sähköposteihin tai puhelinkeskusteluihin. Sananmukaisesti viettämään melko lailla tylsää elämää.

Pahinta tietysti on, että loppua ei näy. Uutisista saamme lukea tai kuulla entistä tehokkaampia toimia, kohta varmaan tulee se pelätty ulkonaliikkumiskieltokin. Uudenmaan eristämisellä ei minulle ole suurtakaan merkitystä, paitsi ettei nuorimmaiseni pääse vanhempiaan katsomaan. Ja joutui hankkimaan uuden asuinpaikan, kun piti muuttaa entisestä kohdemaasta pois kotimaahan.

Vunkoitakaan en näe, koska en voi mennä sinne vierailulle. Mutta onneksi on puhelin ja tarvittaessa videoyhteys. Ainakaan vielä tällainen tilanne ei ole kohdallani alkanut rassaamaan, enemmän rassasi räkätauti, joka nyt on jo historiaa. Mutta mitä tulevat päivät tuovat tullessaan, sitä en tiedä.

Kuten sanoin, pinnan alla kytee ja joidenkin pinna alkaa olla katkeamispisteessä ja tavanomainen sovinnollisuus ja rauhanomaisuus alkanee piankin järkkyä ja nyt syntynyt yhteisöllisyys, naapurisopu, toisten auttaminen ja muiden huomioiminen alkaa mahdollisesti kohta järkkyä. Tilalle tulevat lisääntyneet koronakyyläämiset, syyttelyt, toisten tuomitseminen, suvaitsemattomuus ja mitä kaikkea tulleekaan. Mutta toivottavasti ei tai ainakin toivottavasti ei nyt ihan heti.

Kamalinta tässä varmaan kaikille on se, ettei kukaan tiedä, miten kauan tämä kestää, viikkoja vai kuukausia ja miten tilanne vielä eskaloituu entisestään – pahemmaksi vai miksi. Mutta silti yritän vieläkin nähdä asioissa hyvääkin – tämä kasvattaa meitä monella tapaa, jos sen vain oivallamme.

Hannu
nettihoukka

29.3.20

Kaunis maailma, koronapäiväkirja 290320

Elämä alkaa tuntua jo paremmalta, kun räkätauti helpottaa. Ei tarvitse enää yskiä vatsalihakset kipeinä ja kylkiluita pidellen. Nyt voi jo hymyillä!

Ja maailma näyttääkin ihan oikeasti kauniilta. Ihan kuin kauniimmalta kuin vaikka kuukausi sitten. Poikkeustila ja rajoitukset ovat omalla tavallaan tehneet hyvääkin. Ihmiset ovat jälleen löytäneet toisiaan, jopa tuntemattomatkin. Apua on tarjottu ja annettu. Yhteisöllisyys on noussut takaisin arvoonsa.

Silti entiset vähä-älyiset narsistit tuottavat lööppejä iltalehtiin, kuka entistä poikakaveria torpaten kuka muuten outoja puhuen. Kun maailma on sekaisin, tuollaisten juttujen lukeminen – sikäli mikäli yleensä edes vilkaisen niitä – on käynyt yhä harvemmaksi ja maailma on ruvennut siltäkin osin näyttämään, mitä se oikeasti on ja mitä todellakin kannattaa lukea.

Samalla tilanteiden kärjistyessä on tietysti ollut huoli monista yrittäjistä – oikeista yrittäjistä, ei mistään hempsankeikoista – joiden leipä kapenee ja saattaa jopa loppua. Itse kauppiasyrittäjän poikana ymmärrän tuskan ja teen omalta osaltani kaiken sen, mikä minulle on mahdollista, tuen ostoilla paikallisia yrittäjiä niin paljon kuin se suinkin on mahdollista.

Sää on ainakin vielä suosinut myös tuota maailman kauniina näkymistä. Nytkin sunnuntaina ennen päikkäreitä, aurinko paistaa kauniista ja taidan käydä ulkona ennen päikkäreitä nauttimassa auringosta ja raittiista ulkoilmasta.

Joutoaikaa on entistä enemmän, olihan sitä toki aiemminkin, mutta nyt tuntuu, kuin olisi tuplaten. Seinät eivät vielä ole ahdistaneet ja kaatuneet päälle. Sen verran olen kuitenkin ulkoillutkin, että välillä on kummasti helpottanut. Tietokoneella tulee kuitenkin istuttua enemmän kuin laki sallii. Televion katselua yritän vähentää ja eritoten koronauutisia, joita sieltä tulee tuutin täydeltä. Katson pääuutiset ja silloin tällöin vilkaisen lehdetkin netistä. Ihmetellyt olen itsekseni sitä, etten ole vielä turvautunut runsaaseen nauhoitusmateriaaliini, jonka kaiken varata tein ajatellen toisenlaista karanteenia, joka silloin oli näköpiirissä.

Nyt kaikki lähitulevaisuuden suunnitelmat ja jopa aikataulut on nollattu. En tiedä, milloin oma suurempi lääketieteellinen operaatio tapahtuu, mutta eipä tässä hätää. Tapahtuu, kun tapahtuu ja sitten laitetaan taas kaikki aikataulut ja elämä uusiksi.

Sosiaalinen elämä on jatkunut suunnilleen ennallaan lukuunottamatta kasvokkain tapaamisia, joita ei ole ollut aikoihin. Soiteltu on ystävien ja suvun kanssa, viestitetty muillakin tavoin ja suuria ongelmia ei ole ikävän lisäksi tullut. Omia lapsia ja lapsenlapsia – vunukuoita – en tapaa kuin puhelimessa, mutta tiedän heillä olevan hyvä ja turvallista olla.

Elämä jatkuu, vaikkain hieman välillä pöllähtäneenä. Mutta aina silloin, kun pöllähdys on hieman suurempi, voin todeta ihan oikeasti – maailma näyttää tänään kauniimmalta.

Hannu
nettihoukka

27.3.20

Tunteiden sekamelskaa, koronapäiväkirja 270320

Päivät etenevät kotona neljän seinän sisässä ja kevät etenee ulkona. Aurinko paistaa ja saa mielen edes ajoittain hieman kohoamaan jostain kolosesta, jonne se toisinaan väkisin liukuu.

Ulkona voisin varmaan käydä enemmän, mutta on omat rajoitteensa sillekin – ei pelkästään korvien välissä. Ruoka on riittänyt ja saatuani tehokkaat lääkkeet, on ruokahalukin hieman palannut. Lääkkeet todella auttavat ja tämän päivän minä on ihan erilainen kuin minä viikko sitten.

Silti monia asia menee varmaan huonommin. En ole lääkekuurista johtuen uskaltanut koskea kuntopyörään, mutta ajatuksissa se on ollut ja jospa kohta. Lihaskunto laskee vauhdilla ja jotain pitää ihan oikeasti tehdä. Saattaa olla, etten ole yksin näissä tunnelmissa tänä päivänä. Muitakin kohtalontovereita varmasti on.

Samalla kun fyysinen kunto varmaan jollakin tavalla rapistuu, vaihtelee psyykkinenkin kunto. Kun olen katsellut monenlaisia videoita ja telkkariohjelmia, olen huomannut, että oma – jo alkuaan kovinkin suuri – itkuherkkyys on vaan entisestään herkistynyt.

Katselin juuri – ja jaoin muillekin – upean nuorten innovaation, kuorolauluesityksen, jossa kaikki olivat kotonaan laulamassa, katsopa se: https://youtu.be/jal21nwCOhI. Tuossa videossa ”Pelottomien riemulaulu", Vaskivuoren lukion kamarikuoro, johtajanaan Jonna Vehmanen, osoittavat aivan upeaa innovaatiokykyä ja siinä ohessa myös hienoa kanssa- ja myötäelämisen tunnetta meille koteihimme hautautuneille. Tuollainen video ja toiminta luo vahvaa uskoa nuoriimme. He osaavat ja heihin voimme tulevaisuudessa luottaa.

Tuo oma itkuherkkyyteni on ollut aina hieman vaikea asia itselleni. Muistan omat pojat pienenä kotona katsellessani telkkarista jotain nyyhkyleffaa tai mitä lie, ja siinä itkeskelin, pojat olivat hieman ihmeissään – miksi. Lienen perinyt ominaisuuden omalta isältäni, joka useissa herkissä tilanteissa – sodan käynyt mies – sanoi aina: ”Perhana, kun meinaa itkettää!”

Mutta samalla tuo itkettävä video loi muutakin uskoa nuoriin. Upeaa innovointikykyä poikkeusoloissa. Kaiken kaikkiaan olen huomannut, että moni koulu, seurakunta tai muu organisaatio on loikkinut huomattavan suurin loikin niin digiasioissa kuin monissa muissa innovaatioissa – pakon edessä tosin. Mutta itse sanoisin – viimeinkin.

Opettajat alkavat viimein huomata, että ehkä olisi ollut paikallaan hieman opetella digitaitoja aiemmin. Nyt niiden avulla opetuksen tuottaminen on joillekin tuskaisaa, mutta niin hyödyllistä silti. Seurakunnissa on herätty myös. Kaikissa ei ehkä ihan olla vielä jyvällä, mitä tässä pitäisi tehdä, mutta päivä päivältä asia petraantuu. Ongelmana vain on, että ainakin oman kirkon kriisitiedottaminen on lähes nolla ja asioiden koordinoiminen täysin hukassa, kun asioita ei hallita. Siksi moni seurakunta huuhailee jossain metsissä ja pelloilla ja löytää toivottavasti yksinään vastauksia asioihin, jotka olisi pitänyt hoitaa kirkon piirissä ehkä toisin. Mutta kun joku ei osaa, ei sitten osaa, ja asioiden ostaminen ulkopuolisilta on tässä vaiheessa melko höttöä.

Olen koko ajan toitottanut itselleni ja osin muillekin, että pahoissa asioissa on usein myös se myönteinen puoli. Niin tässäkin. Opimme paljon – tosin osin pakolla – ja toivottavasti oppi kantaa ja jää olemaan pysyvämmin perustoiminnoissa mukana.


Hannu
nettihoukka

25.3.20

Toistaiseksi melkein ok, koronapäiväkirja 250320

Jäi muutama päivä väliin näissä kirjoitteluissa, kun oli hieman hankala olla. Kohtuullinen räkätauti yhdistettynä astmaan ei ole mukava yhdistelmä. Lisäksi pakollisilla reissuilla kaupassa ja apteekissa käyminen on kuin ruttotautisena kulkisi kaupungilla. Moni katsoo vinosti.

Olen päivitellyt näitä tapoja ja aikoja ja todennut, ettei maailma enää ole koronan jälkeen entisellään. Moni asia on muuttunut, moni hyvään suuntaan, mutta varmasti toisinkin on. Lähimmäisenrakkaus on heilahdellut kumpaankin ääripäähän, suureen filantropiaan toisessa päässä ja inhottavaan itsekkyyteen toisessa päässä.

Filantropia on näkynyt naapuriapuna, toisen auttamisena siinä, missä on voinut. Itsekkyys vaikkapa Levillä bilettämisessä tai maalle paossa mistään – tai sanoisinko toisista – välittämättä. Itsekkyys on näkynyt myös jonkin verran ihmisten kohonneessa sietokyvyn puutteessa, joka on ilmennyt eräänlaisena koronakyylä-ilmiönä. On kytätty toisten toimia ja oltu heti tuomitsemassa niitä, tietämättä mitään, miksi joku toimi niin kuin toimi.

Jonkinlainen ikärasismi samalla paistoi noiden kommenttien rivien välistä, kun meitä vanhoja yritettiin omaan parhaaseemme vedoten saada nurkkiin makoilemaan. Espanjassa se taisi mennä aavistuksen vielä pitemmälle. Kun vanhat saatiin nurkkiin, heidät unohdettiin sinne kuolemaan.

Kun syyllistä koko revohkaan ei oikein saatu muualta konkretisoitua, vanhukset olivat helppo kohde. Nehän riskiryhmäläisinä levittävät kaupungilla köpötellessään tauteja – huh! Sairastuvat sitten ja vievät terveiltä ja tuottavilta sairaalapaikkoja.

Itse olen pysytellyt sisällä ja käynyt ulkona asioilla kaupassa ja apteekissa vain, kun on ollut pakko. Apteekista piti hakea lääkettä, sillä olen ollut ihan oikeasti kipeänä – en koronassa, mutta räkätaudissa – ja astmaatikolle se on ollut melko kamalaa. Silti olen saanut moitteita siitäkin, että kävin lääkettä lähiapteekista. Vaikka tein sen kaikkia suojaussääntöjä noudattaen ja varoen. Farmaseuttekin oli pleksin takana.

Joka tapauksessa kiitos rakkaan ystäväni, sain lääkettä ja se näyttäisi auttavan. Samalla olen saanut uutta vahvempaa astmalääkettä ja olo saattaa tässä olla ihan tosissaan kohenemassa. Ruokaa on vielä riittäväsi ja olen päättänyt, että sen täydentämisessä käytän ruokakaupan verkkopalvelua.

Puuhaa on ollut vielä riittävästi. Olen tehnyt joitain ihmisiä ja siinä ohessa itseänikin helpottavia päivityksiä ylläpitämälleni sivustolle Facebookiin ja Instagramiin ja saadun palautteen perusteella onnistunut siinä kohtuullisesti. Hieman alkaa kuitenkin hyytyminen lähestyä kaikessa toiminnassa, kun jonkinlainen apatian poikanen vaanii taustalla ja odottaa koko ajan päälle käymistään. Pienillä ulkoilukävelyillä yritän sitä estää ja ainakin vunukalta saamani sähköposti on ollut myös apuna ja hoitona asiassa. Saivat minulta kaikki äskettäin kuolleen Asterixien piirtäjän tekemät ja Suomessa julkaistut Asterixit ja siinä ohessa vielä kaikki Tintit ja vähän muutakin luettavaa karanteeniinsa.

Iloinen olen omien lähimmäisteni hyvästä ruumiillisesta kuin henkisestä tilasta. Osaavat nuoret kestävät paremmin ja osaavat suunnata aktiivisuuttaan oikein perheeseen ja yhdessäoloon, toistensa hoitamiseen. Sama ei varmasti ole ihan kaikkialla ja uskon, että saamme vielä kauan koronan jälkeen korjata melkoista satoa ihmisten perhe-elämän kivikoissa ja karikoissa tapahtuneissa kompuroinneissa.

Mutta toivo elää. Kyllä tämä joskus loppuu. Itse olen hylännyt kaikki kevään ja kesän suunnitelmat ja teen sitten uudet, kun on niiden aika ja se on mahdollista. Hurjasti tämä korona on tämän hetkistä elämääni muuttanut, mutta en liene ainoa.

Hannu
nettihoukka

21.3.20

Kuriton sukupolvi, koronapäiväkirja 210320

Viime päivät ovat kummasti muuttuneet edellisistä erilaisemmiksi poikkeustilan edetessä ja mielten kuumetessa ja paniikin kasvaessa. Kun vielä jokin aika sitten olimme kunniakkaasti ansiotyömme päätökseen saattaneita seniorikansalaisia, nyt meistä on alkanut tulla koronakriisin ohessa ihan jotain muuta. Joillekin riesa, joillekin joku muu piiloon laitettava ongelma.

Saatan nyt tälläkin kirjoituksellani – kuinka ollakaan jälleen – loukata jotkuta, jonka tekstejä olen lueskellut ja hän havaitsee mahdollisen yhteyden. Mutta ei kannata suuttua, kirjoitan silti …

Viime blogissani kirjoitin meistä koronarikollista, silloin tosin vielä lainausmerkeissä. Nyt en enää laita lainausmerkkeihin. Nyt meistä on jo osin kollektiivisestikin tehty kurittomia, riesallisia, muut terveemmät ja kauniimmat, tuottavammat käyttäytymisellämme tappavia itsepäisiä vanhuuden höppänöitä. Hallitus tosin koko ajan puhuu yhä meidän suojelemisesta, mutta sekin alkaa kohta kuulostaa oudolta. Eiko muita suojellaan, vain meitä. Vai onko kyse suojella muita meiltä.

Aika rankkaa tekstiä on saanut netistä lukea meistä yli seitsenkymppisistä, massiivisesta riskiryhmästä, mummeleista ja papparaisista, jotka emme välitä mistään turvamääräyksistä ja toisista ihmisistä. Hortoilemme kaupungilla tauteja etsien ja sitten niitä muihin tartuttaen. Huh! Olemme tien tukkoina keppeinemme ja köntystelyinemme ja ihmetellään, miksi emme loju kotona sängyissä, miten me voimme vielä olla vapaita, irti.

Kun kaikkea tuollaista tekstiä, mitä ehkä aika moni on jostain jo nänyt ja suhteuttaa sen nykyisiin vanhustenhoitomenetelmiin moderneissa täyteen buukatuissa ja vajaalla henkilökunnalla toimivissa hoitokodeissa ja vanhusten taloissa, en enää pidä niin suurina ihmeenä ja yllättävinä uutisina niitä aiemmin mediasta lukemiani tietoja vanhusten lähes heitteillejätöistä ja huonosta hoidosta ja jopa kuolemista, joita tuo ”hoito” pahimmillaan on aiheuttanut.

Jos olen ymmärtänyt oikein joitain tekstejä, meidän pitäisi niissä todella harvoissa tilanteissa, jolloin meidät joidenkin mukaan voi laskea ulos, kulkea rivakasti maski päällä rykimättä, yskimättä ja huohottamatta käsineet kädessä ja pää käärittynä erilaisiin rätteihin. Ja mikäli emme usko, sakko kouraan. Meitä kehotetaan ottamaan vastuuta – vastuuta. Huh!

Onneksi ihan kaikki eivät ajattele ja toimi noin, Ja pitää vielä sanoa, että onneksi nuokin, jotka noin ajattelevat ja toimivat noin, tulevat kerran olemaan vanhuksia.

Hannu
nettihoukka

20.3.20

Elämä ”koronarikollisena”, koronapäiväkirja 200320

Tänä iltana taitaa tulla täyteen viikko tätä kauheaa räkätautia ja köhää. Aavistuksen verran elämä on nyt jo helpompaa, kun sain astmalääkityksen kuntoon. Välillä tosin ajoittain tuntuu, että tukehdun kurkusta nousevaan limaan. Ei mikään mukava flunssa, mutta ei onneksi korona, joten pieniä toiveita on, ettei kuolo korjaa ihan just.

Pariin päivään en ole mennyt edes ulos, kun lueskelin sosiaalisesta mediasta, että meitä ulkona liikkuvia vanhoja ihmisiä kytätään ja pidetään lähes rikollisina. Aina ei viesteistä selvinnyt, miksi. Me emme yksin liikkuessamme levitä viruksia. Niitä taitavat tehdä nuoremmat. Emmekä me yksin liikkuvat silloin kovin hyviä kohteitakaan ole noille viruksille. Niin - ja meidänkin on syötävä ja saatava lääkkeemme, siis käytävä kaupassa ja apteekissa.

Kieltämättä tässäkin ikäryhmässä – kuten kaikissa – on purnareita, joiden elämänfilosofia on suunnilleen sitä, että ”mää teen, mitä teen, muut tehkööt muuta” ja istuvat vastoin ohjeita ukko- tai akkaporukoin kahviloissa tai muissa paikossa, joissa ovat tottuneet käymään.

Itsekin kuulun yhteen tällaiseen ikääntyneeseen poikakerhoon, mutta en tiedä – kun en ole käynyt katsomassa – onko paikalla ollut ketään kantapöydässä yleensä aamupäivisin klo 10 molemmin puolin. Toivottavasti ei ketään, sillä porukassa oli useita monisairaita ja varmaan erilaisille viruksille otollisia kohteita. Ehkä sitten kuukauden, kenties parin, jälkeen näemme, ken meistä selvisikään hengissä tästäkin koettelemuksesta.

Uskon kuitenkin tilanteen tuonkin porukan jäsenissä olevan nyt sanoisinko melko hankala, sillä monelle ukolle tuo turinaryhmä oli yksi henkireikä päivittäiselle selviämiselle. Kaikki meistä ovat noin 65 – 85-vuotiaita tai vanhempia, osa korkeasti koulutettujakin, eversti, sotilasmestari, hammaslääkäri, myyntijohtaja, lennonvarmistaja, pari rehtoriakin, opettajia, pankinjohtaja, vahtimestari, postinkantaja ja mitä meitä onkaan – mutta kaikilta lapsetkin kohta eläkeiässä ja ympäri maailmaa ripoteltuina. Joiltain on vaimo kuollut tai karannut tai joillain myös vielä kotona, mutta hoidettavissa. Oli jollakin toki vaimo vielä täydessä komennuksessakin.

Osa ryhmäläisistä on keskenään hyviä ja pitkäaikaisia tuttuja, osaa näkee yleensä vain kantapöydässä aamupäivisin, silloin kun näkee. Osa ryhmäläisistä on jo kuollutkin, osa alkaa sairauksiensa vuoksi jäädä pois yhä useammin, muistamattomuus näkyy päivittäin toimissamme. Sama tarina tulee joskus kerrottua ryhmäläisille pariin, kolmeen kertaankin. Ja aina se naurattaa.

Mutta hallituksen tekemä meitä suojeleva ratkaisu on suoraan sanottuna helposti kääntymässä tai käännetty meitä vastaan. Meistä piiloon laitettavista ”suojelukohteista” tulee helposti ”koronarikollisia”, joita syytetään kohta varmaan koko tilanteen aikaan saamisesta ja taudin leviämisestä omaa pahaa oloa helpottaakseen.

Muutoin elämä sujuu karanteenikotona rauhallisesti. Isännöitsijä ei ole laatinut laitonta terveystilastoa, kuka on sairas ja kuka karanteenissa, vaikka talo on täynnä vanhoja ihmisiä. Kauppa- tai muun avun pyytäjiä tai tarjoajia ei vielä ole näkynyt, vaikka ei niitä nyt ole vielä olisi kyllä tarvittukaan. Koronahuijareitakaan ei vielä ole kohdalle osunut.

Koska flunssa verottaa hieman kuntoa, en suuremmin itse edes rehki. En tiedä rehkisinkö sittenkään, vaikka en olisi flunssainen. Ruoka ja juoma ei ole loppunut, eikä vessapaperikaan, vaikka räkätaudin vuoksi sitä kuluu nyt myös yläpään hoitoon. Ruokahalu tosin ei ole paras mahdollinen, mutta siitä on tilanteessani toistaiseksi pelkkää hyötyä. Juominen unohtuu joskus ja se saattaa sihauttaa ongelmia, joten pitääpä olla skarppina.

Yöunet ovat hyviä ja riittävän pitkiä. Päikkärit otan joka päivä. Ulkoilua pitänee kunnon hieman kohetessa nyt kohta lisätä, kun ulkonakin on varsin keväinen ja lämmin päivä. Otan varalta koronakepin mukaan, jos joku pyrkii liian lähelle, on edes joku mitta ja samalla ylimääräinen suojaväline. Hieman tai oikeasti paljon on ikävä niitä asioita, joista nyt jää paitsi: vunukat, läheiset, ystävät, matkat jne. mutta josko joskus. Toivottavasti noita elämän vuosia olisi kuitenkin vielä riittävästi plakkarissa.

Hannu
nettihoukka

19.3.20

Koronapäiväkirja 190320

Olen riskiryhmään kuuluvana noin seitsenkymppisenä valtion määräämässä karanteenissa, vaikka oikeasti lienen ollut jo jonkinlaisessa omaehtoisessa karanteenissa pitemmän aikaa. Se tosin ei ole ollut niin tiukka, kuin nyt edellytetään, mutta kuitenkin. Syy tuohon karanteeniin on leikkauksen odottaminen: en halua sairastua pahasti ennen leikkausta.

Noin viikko sitten alkoi kuitenkin erilainen jakso. Olin joutunut juoksentelemaan sairaalassa ja hammaslääkärissä erilaisissa kokeissa ja laitteissa ja hoitajilla monena päivänä. Vaikka aina palattuani sieltä – tai oikeammin aina palattuani kaupungilta tai asioiltani kodin ulkopuolelta – pesin huolella käteni saippualla, se ei nyt vain riittänyt ja sain räkätaudin, joka alkoi vaikuttaa lauantai-iltana, ja astmaatikko kun olen, hengitys kävi kovin ahtaaksi ja olo hankalaksi.

Perjantaina ehdin vielä tavata varmaan pitkään aikaan viimeisen vierailijankin, maskipäisen oman vanhimman poikani, jonka kanssa saimme sovittua monia asioita tulevastakin. Sitten alkoikin jo se tiukempi karanteeni. Sinä aikana en ole tavannut montakaan ihmistä kotini ulkopuolella, ehkä pari, kolme pikaiselta ja ilman lähikosketusta.

En siis sairasta koronavirusta, en ole sille mitä ilmeisimmin altistunut, koska räkätautini alkaa hiljalleen tehokkaampien astmalääkkeiden auttaessa helpottaa ja olo parantua. Varmistin asian kuitenkin myös soitolla terveydenhuoltoon ja sain vahvistuksen ajatuksilleni.

Elämää on suuresti helpottanut, että olen saanut nukuttua melko hyvät yöunet. Eilen tuli valvottua myöhempään, mutta edellisenä yönä nukuin lähes 10 tuntia. Muutoinkin elämä sujuu kotona hyvin. Ruokaa ja juomaa on riittävästi, enkä ole viime aikoina tarvinnut vessapaperiakaan ostaa, entiset puolitoista pakettia ovat riittäneet. Enemmän sitäkin tosin on tarvinnut tuo yläpää kuin alapää. Mahtaa tuon paperihamstrauksen jälkeen monessa perheessä olla melkoinen vessapaperikrapula.

Yksinäisyys ei ole vaivannut ainakaan vielä. Jos jotain tuntemuksia olisikin tuntunut, puhelin on aina auki – tosin klo 23 – 07 se on aina äänettömällä automaattisesti. Silloin yritän nukkua.

Ulos on tehnyt mieli, mutta tuo räkätauti ja hieman heikko olo ovat olleet esteenä. Olen hoitanut tautia lääkkeillä ja nenäsarvella huuhdellen ja valkosipulia nauttien ja hiljalleen todellakin helpottaa. Niinpä ajattelin käydä piakkoin kaikesta huolimatta hieman ulkoilemassa raittiissa ilmassa.

Melko vähän on ollut mitään negatiivisia mielialatuntemuksiakaan – vielä. Tietysti harmitti tuo räkätauti, mutta niitähän nyt on melkein joka vuosi, parhaimpina kaksikin. Hieman on takaraivoon hiipinyt kuitenkin jokin kummallinen ja samalla hieman epämääräinen motivaation puute, joka ilmenee omissa normaaleissa harrasteissani ja puuhissani jollain tavoin. Samoin siihen liittyvää lievää ärtymystä on ollut ehkä hieman havaittavissa. En tiedä, ovatko muut sen havainneet minussa.

Mutta elämä jatkuu. Omat aikataulut ovat pitkälle tulevaisuuteen aivan hukassa, mutta eipä se paljoa muita haittaa kuin minua. Harmittaa tietysti kesä, jolloin ajattelin vielä matkustella, kun siihen kerran vielä pystyn. Mutta minun on silti melko helppo sopeutua moiseen, kun sitä on tullut opeteltua jo seitsemänkymmenisen vuotta, jona aikana on nähnyt ja kokenut kaikenlaista ja paljon.
Kyllä tästäkin selvitään.


Hannu
nettihoukka

18.3.20

Pakko on paras muusa

Kuka lienee aikanaan keksinyt tuon osuvan lausahduksen. Se sopii varsinkin meille suomalaisille varsin hyvin, mutta voinee soveltaa hyvin muihinkin.

Juuri alkanut poikkeustilanne maassamme on se pakko, joka ajaa kaiken kauheuden ja surkuttelun keskellä uusiin innovaatioihin ja ajattelemaan asioita uusiksi – niin ja todellakin – pakolla. Omalta työajaltani muistan – ja niistä lienen usein kirjoituksissani maininnut – että jo silloin oli paljon uusia asioita, joita muutama vuosi sitten eräät työkaverit eivät millään halunneet ottaa käyttöön, vaikka oli ilmiselvää, että siihen on kohta pakko. Yksi tuollainen oli silloin tietokoneavusteinen opetus.

Nyt monella sektorilla – mm. kouluissa ja kirkoissa – pohditaan, mitä tehdä täysin uudessa ja haastavassa tilanteessa, jonka poikkeustila aiheuttaa. Koulut pannaan pääosin kiinni, kuin myös kirkot, mutta opetusta annetaan ja jumalanpalveluksia pidetään.

Jos haluan olla ilkeä – mitä en toki halua olla suuremmalti – minulla on nyt oivallinen tilaisuus siihen, joten sallikaa pieniä sivalluksia. Olen itse harrastanut jo vuosia ensin videokuvaamista, sitten suoria striimauksia kokouksista, kirkkojen jumalanpalveluksista ja monelaisista muista paikoista ja tilaisuuksista. Entä miten kirkon eräät työntekijät siihen suhtautuivat: halusivat ajaa minut pois häiritsemästä.

Muutama vuosi meni noin taistellessa, sillä, arkkipiispa ja vaikkapa Valamossa igumeni, suhtautuivat asiaan suopeasti, vaikka eräät muut – asian kannalta yleensä melko merkittävissäkin asemissa olevat – panivat hanttiin ja torpedoivat asioita, minkä ennättivät.

Sitten seurasi vaihe kaksi. Paine kirkon omiin striimauksiin kasvoi koko ajan, kun oli huomattu meidän striimauksiemme teho ja vaikutus. Kirkko aloitti viimein samat työt. Ajatuksena oli silloin vielä jatkaa meidänkin toimintaa, mutta edelleen siinä oli erilaisia kiviä runsaasti polulle nosteltuna. Emme saaneet kuvata ihan mistä vain ja muutoinkin meillä oli ilmeisesti eri säännöt kuin toisella. Ja aloimme myös miettiä, kannattaako kuvata samasta tilaisuudesta kahden eri tahon toimin.

Missään vaiheessa emme keskustelleet (vai sanoisi ihan konsultoineet) kirkon striimausta tekeviä, sillä he eivät moista halunneet. Pari kirkkoherraa jopa eräällä tavalla kierrellen kaarrellen tai toisen selän taakse vetäytyen kielsivät minulta kuvaamiset omien seurakuntiensa kirkoissa.

Seurasi vaihe kolme. Kuvasin siellä, missä olin tervetullut ja sitä minkä katsoin kiinnostavan ihmisiä. Valinnat kuvaamispaikoista ja -ajoista tein pitkälti minä sopimalla asiasta siitä päättävien kanssa. Hiljalleen kuvaussessiot alkoivat kuitenkin vähetä, kun motivaatio alkoi ratkaisevasti iän ja kokemuksen karttuessa heiketä. Nyt en ole pitkään aikaan enää kuvannut paljoakaan. Muutamia oman seurakunnan tilaisuuksissa.

Vaihe neljä: Tuli poikkeustila ja jumalanpalveluksiin eivät pääse seurakuntalaiset. Mitä tehdään? Striimataan. Miten, millaisilla laitteilla, minka kautta, mitä, mitä, mitä … Nyt kumma kyllä ilmaantui kysyjiä, joita en valitettavasti voinut auttaa, koska käyttämäni syteemi poikkeaa kirkon systeemeistä.

Tässä vaiheessa kirkon oli pakko skarpata, mutta valitettavasti sellaiset henkilöt, joiden hommiin tällaiset asiat kuuluvat, taisivat olla melko pihalla asioista. Siksi hommia hoidetiin viraabelisti niiden kirkon työntekijöiden avulla, jotka jotain osasivat ja olivat tätä jo lyhyen aikaa tehneet. Ilmeisesti jotain ostettiin myös kalliilla rahalla ulkoa. Hoituuhan se noinkin, mutta mistä sitten maksetaan palkkaa niille, joille tuollainenkin homma kuuluu.

Edellisesä blogijutussani kritisoin kriisitiedottamista, johon tämäkin aihe oleellisesti liittyy. En odota eikä oikeastaan kenenkään muunkaan kannata odottaa, että piispamme tajuaisivat modernista digitekniikasta paljoakaan. Siksi heillä on asiansa osaavia alaisia. Heidän tulee osata ja ohjata ja jopa kehottaa tekemään jotain. Piispojen rooli on ehkä muuta, kuin pohtia tiedottamisen tapoja ja menetelmiä. Avustajat avustavat ja toteuttavat.

Olisin siksi odottanut, että joku alainen olisi vihjannut piispoille, että he voisivat tehdä noita ”paimenkirjeitä” myös kuvallisesti, modernein välinein. Samalla tavalla kuin luterilainen arkkipiispa Luoma esimerkiksi sen teki omalla Facebook-sivullaan: https://www.facebook.com/arkkipiispaEVL/ Samanlaista olisi kohtuudella voinut odottaa joltain tai vaikka kaikilta piispoiltamme, mutta …

No – poikkeustilanne jatkunee vielä kohtuullisen kauan ja on toki aikaa muutoksille ja oppimiselle kirkossakin. Kristuksen toinen tuleminen ei ehkä kuitenkaan ole ihan "ovella" poikkeustilasta huolimatta. Nyt suunnilleen kaikki tekevät seurakunnissa omalla reseptillä omaa ”mediapuuroa”, kun voisi olla toisinkin ja olisi jo voinut olla jo paljon aiemmin – ennen poikkeustilaa. Mutta niin kauan kun vaikuttavilla paikoilla olevilta ihmisiltä puuttuvat tehtävän vaativat sosiaaliset taidot, delegointi- ja yhteistyökyky hommat eivät yleensä valitettavasti onnistu.


Hannu
nettihoukka

17.3.20

Toimiiko kriisiviestintä

Olemme viime päivinä voiteet seurata mediassa monenlaista ja monentasoista kriisiviestintää. Tällaisen massiivisen uhan alla, minkä koronavirus on aiheuttanut, on ollut mielenkiitoista seurata ihan tällaisena mistään oikeasti tietämättömänä maallikkoan, kriisiviestinnä tapoja ja tehoa. Kuulunhan kuitenkin sen kohderyhmään.

Korkeimmalla tuossa viestinnässä on valtakunnallinen hallituksen antamat ohjeet ja neuvot sekä tehdyt päätökset. Samalla tavalla on mentäessä organisaatiossa alaspäin. Vastuu viestinnästä myös kriisitilanteessa lankeaa kunnille ja muille laitoksille ja organisaatiolle.

Kunnat ja muut organisaatiot pohtivat hallituksen päätöksiä ja niiden vaikutuksia omassa organisaatiossaan ja tiedottavat sitten siitä mahdollisimman pian. Tuossa on ollut selvästi aika suuri hajonta kriisitiedottamisen laadun ja määrän suhteen kunnissa ja organisaatioissa.

Välillä näytti, että osa organisaatioista ei ottanut asiaa ollenkaan todesta ja unohti autuaasti sen, että tehokas kriisiviestintä on oleellinen osa kriisinhallintaa. Viime vuosina monen organisaation passiivisesta kriisitiedottamisesta on muun muassa Internetin ja viestintämonopolien murtumisen myötä siirrytty aitoon, monisuuntaiseen viestintään. Mutta ei valitettavasti kaikkialla. Tai jos sitten on – kriisin kohdatessa paniikkiratkaisuin.

Kriisiviestintä, jos mikä, vaatii tiukkaa osaamista ja asiaan paneutumista. Jos normaalin tiedottamisen tyyli on ollut sitä, että laitetaan melko vähäpätöisiä viestejä vain arkisin klo 8 – 16, homma ei takuulla toimi kaikissa orgaanisaatioissa. Mm. kirkot ja uskonnolliset yhteistöt elävät kiihkeintä tiedottamisen aikaa juuri viikonloppuna.

Myöskin järkevä ja tarkoituksenmkainen viestintään ja tiedottamiseen liittyvä tehtävien jako niin, ettei kaiken tiedottamisen tarvitse mennä yhden ihmisen kautta ja hänen hyväksymänään, ei toimi enää etenkään kriiseissä.

Mielenkiitoista on nähdä, miten tämä koronakriisi opettaa organisaatioita. Osataanko sen jälkeen paremmin ja laajemmin käyttää digitaalista viestintää normaaliaikoinakin, vai jääkö se vain harvojen huviksi.

Moni organisaatio yllätettiin ”housut kintussa”. Tällaisia löytynee mm. kouluista, joissa vanhat opettajat eivä kivin eikä kirvein suostu ottamaan käyttöön tietokoneita. Tai jos ottavat, taito on sitä, mitä on, kun asiaa koskevaan koulutukseen ei ole haluttu mennä.

Myös kirkoilla on ollut ongelmia. Aina oikeassa olevat piispat eivät ole suostuneet uskomaan tilanteen vakavuutta, kuin vasta kalkkiviivojen jälkeen, jolloin on osin myöhäistä tehdä täysin ”oikeita” päätöksia ”oikeista asioista”.

Maamme suurempi kansakirkko lienee varustautunt hieman paremmin tilanteeseen, mutta itselläni on suuret epäilykset toisesta kansankirkosta ja sen kriisitiedottamisen toimivuudesta. Kesti meko kauan, ennekuin ensimmäinen alueellinen rauhoitteleva paimenkirje julkaistiin. Tätä kirjoittaessani, kun kirkot menevät kiinni, en vielä ole nähnyt muita, vaikka asioista tuli päätöksiä jo eilen. Syytä moiseen en tiedä. Kunhan vain arvailen.

En ole kenenkään nähnyt käyttävän viestinnässa laajemmin sanaa kirkon ”kriisisuunnitelma”. Kai sellainen on ja voisihan tuota tietoa jakaa toki tällaisessa poikkeustilanteessa hieman nopeammin ja laajemmin. Mutta kuten alussa sanoi – olen vain maallikko – joka toimii annettujen ohjeiden mukaan tai ahdistuu, kun niitä ei tule.

Mutta ettei meni pelkäksi itkuksi koko blogijuttu, kehun yhtä tahoa, jonka kriisitiedottaminen ja ihmisten – tässä tapauksea vielä lasten ja nuorten – lohduttaminen on kohdallaan ja oikeassa mediassa kohderyhmä huomioiden. Kiitos hyvästä kriisitiedottamisesta ONL eli Ortodoksisten nuorten liitto.


Hannu
nettihoukka

14.3.20

Tänään minua ...

Tämä koronavirus on monella tapaa mielenkiintoinen ilmiö. Se alkaa hiljalleen vaikuttamaan jo sellaisiinkin asioihin, joita vaikutuksia ei ehkä ensi alkuun olisi tullut ajateltua.

Itse vietän tällä hetkellä enemmän tai vähemmän tiukkaa vapaaehtoista karanteenia kotonani. En siksi, että minulla olisi joku koronavirus, vaan siksi, ettei tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni sovi sairastuminen. Odotan siis suurempaan leikkaukseen menoa ja siksi yritän pysyä niin terveenä kuin mahdollista.

Sinänä asia ei tuota suuria ongelmia. Olen perusluonteeltani – vaikka tietyissä tilanteissa vilkas karjalaispoika olenkin – kuitenkin hieman myös erakko. Selvästikin haluan olla usein ”rauhassa” ja tehdä sitä, mitä itse haluan niissä puitteissa, mikä kulloinkin on mahdollista.

Mutta kieltämättä ajoittain alkaa olla mielikuvituksella puuhaa keksiä, mitähän tänään tekisin, kun en enää suuremmin noudata aiempia päivärutiineja kaupungilla käynteineen ja kavereita tavaten. Yksi sellainen eräänlainen korvike on ollut ns. kuolinsiivous, jota olen vaihtelevalla menestyksellä tehnyt jo varmaan kohta kuukauden.

Kuudesta kirjahyllystä noin puolet on läpikäyty, mikä tarkoittaa, että siellä olleet kirjat on luetteloitu tietokoneelle ja kirjojen kannet on skannattu myös nettiin. Mutta puolet on vielä jäljellä ja kirjojen lukumäärä lähentelee kohta tuhatta ja kieltämättä myös jonkinasteinen kyllästyminen on viime päivinä haitannut tai oikeastaan lopettanut nuo työt. Mutta tuossahan nuo odottavat, eivät minnekään karkaa, joten ei hätää.

Tuollaisessa kuolinsiivouksessa on se hyvä puoli kaikkien muiden hyvyyksien ohessa, että hyllyistä ja niiden takanurkista erilaisista mapeista ja laatikoista löytyy erilaisia aarteita. Näin on minullekin käynyt ja monta sellaista on löytynyt – osan tiesin (lue: muistin) olevan osaa en ja ne olivat jälleen mukavia ”yllätyksiä” löytää ne uudestaan.

Mieleeni palautui ystäväni isä Vesan puheen alku, kun hän jäi eläkkeelle. Hän taisi sanoa jotenkin siihen suuntaan, että tässä vanhenemisessa ja muistin heikkenemisessä on ainakin yksi hyvä puoli: joka päivä saa uusia kavereita. Hieman samoissa tunnelmissa kolusin minäkin omia kirjahyllyjäni ja kaappejani. Olin usein kuin pikkupoika, joka löysi uuden lelun.

Mutta ei minun tästä kaikesta edellä mainitsemastani ollut alkuun tarkoitus ollenkaan kirjoittaa tänne blogiin, mutta sormet nyt vain toimivat näin ja näin kävi. Oli tarkoitus kirjoittaa lyhyitä tiettyyn lyhyeen aikaan sidottuja havaintoja, pieniä juttuja elämästä koronaviruksen kanssa eläessä päivien varrelta ja tehtyjen huomioiden perusteella. Tällaisia juttuja saatan toki kirjoitella jatkossa joutessani – tai sitten en. Nykyään kun ei aina tiedä mitä tekeekään huomenna, ylihuomisesta nyt puhumattakaan.

Joten kirjoitan sen ajattelemani jutun nyt. Se liittyy tuohon hamstraukseen. Se on mielenkiintoinen ilmiö, joka todellakin tarttuu helposti ja saa aikaan melkoisen ketjureaktion. Kun yksi kantaa kotiin ostoskorillista vessapaperia, toiselle tulee pakottava tarve ostaa ainakin yksi iso paketti – tai varalta kaksi. Tarvitsi sitä tai ei.

Hauskoja ovat olleet myös havainnot hamstraamaan hieman myöhässä menneistä, jotka paheksuvat suureen ääneen, ettei hyllyillä ole enää mitään hamstarattavaa, kun itse myöhästyi pahasti moisesta. Paheksunta ei ilmeisesti kohdistu siihen, että on hamstrattu joku tavara loppuun, vaan siihen, ettei itse tajunnut mennä mukaan ajoissa. Näin minä sen näin.

Itse koin tuon ”hamstaruksen” kohdallani niin, että aloitin sen jo varmaan kuukausi ellei pari sitten. Käydessäni kaupassa ostin aina pari kolme sellaista tuotetta, jonka voin laittaa kotivaraan ja käyttää sopivampana aikana. Niinkään tuohon ”hamstaraamiseeni” ei vaikuttanut koronavirus, vaan tietoisuus siitä, että kohta en itse pääse kaupassa käymään oman henkilökohtaisen tilanteeni vuoksi ja on hyvä varustautua tulevaan tilanteeseen.

Homma toimi hyvin kohdallani ja ei todellakaan ole ollut mitään tarvetta hamstarata – ei edes vessapaperia, sillä jos se ihan oikeasti loppuisi, palaan silloin lapsuuden käytäntöön, jolloin ulkohuussissa oli paljon sanomalehtiä ja muitakin lehtiä, joita voi siellä joutessaan lukea ja hyödyntää sitten myöhemmin muulla tavoin.

Mutta näin siis tällä kertaa. Aikaa on nyt vaikka mihin, kirjoittamiseenkin, jos vain jotain sormista näppäimille virtaisi. Katsotaan nyt ja kirjoitellaan, jos virtaa.

Ja isä Vesan tehokeinoa käyttäen,
sanoanpa vielä, että tässä vanhenemisessa ja eritoten muistin heikkenemisessä on ainakin yksi hyvä puoli: joka päivä saa uusia kavereita.


Hannu
nettihoukka

17.2.20

Ortodoksista viestintää vai ihan journalismia?

Muutama vuosi sitten toisessa kansakirkossamme keskusteltiin kirkon viestinnästä melko isoilla kirjailmille – tai ainakin jossain keskusteltiin. Aina tuollaiset keskustelut eivät ylitä ns. kaiken kansan uutiskynnystä – meidänkään kirkossamme.

Ainakin silloin luterilaisen kirkon viestintä – millä tässä siis tarkoitan vain virallista evankelis-luterilaista kirkkoa, en sen erilaisia rönsyjä – oli eräänlainen sekamelska maallista ja kirkollista yritysviestintää ja perinteistä journalismia – mitä se sitten kenellekin tarkoittaakaan. Luterilainen Kirkon tiedotuskeskus (KT) teki ja tekee yhä aktiiivisesti erilaisia radio- ja televisio-ohjelmia YLElle.
Erilaisten hartausohjelmien lisäksi on radiossa mm. ohjelma nimeltään Horisontti – ohjelma, jota monet ortodoksit ja muunkin uskoiset kuuntelevat, koska sen aihepiirit, kuten rauhantyö, arvot ja toisinaan myös muut uskonnot kiinnostavat monia. Ja kun sitä tehdään ja tuotetaan journalistisin periaatteiden mukaan, se usein on hyvääkin, vaikka pitää toki sanoa, että toisinaan tietämys toisista uskonnoista – ortodokseistakin saattaa olla kovinkin heppoista. Ja mahdollisesti entistä heppoisemmaksi käy, jos kaikki pohdiskelut mm. yhteisestä uskonnonopetuksesta kouluissa toteutuu.

Luterilainen kirkko siis käyttää hyväkseen uskontojournalismia, joka näkyy ja vaikuttaa niin heidän omissa seurakunnallisissa julkaisuissa (lehdissä ja netissä) kuin myös muissa kirkollisissa ja kristillisissä medioissa joskus ihan kiusalliseen ylivaltaan asti. Tällä tarkoitan vaikkapa sitä, kun mediassa puhutaan (Suomen) kirkosta ja sillä takoitetaan VAIN luterilaista kirkkoa.

Miten sitten on oman ortodoksisen kirkkomme kanssa? En toki osaa vastata tuohon kysymykseen oikein, koska katselen asiaa hieman eri näkökulmasta, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa varmaankin lukuisaa määrää erilaisuuksia tätä työtä työkseen tekevien toiminta- ja ajattelutapojen kanssa. Mutta kerron silti oman mielipiteeni.

Itseäni hätkähdytti jokin aika sitten havaitsemani ilmiö, etteivät oman kirkkomme tiedotuksen parissa touhuavat välttämättä tiedä joistain perusasioista – joilla en tässä siis tarkoita uskon perusasioita – oikein paljoakaan. Strategiat ja journalismin jalot periaatteet saattavat olla pahasti hakusessa. Voivathan ne toki olla hakusessa myös minultakin, mutta minähän en olekaan kirkon virallinen tiedottaja enkä edes työntekijä. Tällainen pelkästään ja onneksi asioita vapaaehtoisuuden pohjalta talkooperiaatteella puuhasteleva, josta eräs pappi sanoi ymmärtäväisesti, ettei hän toki odotakaan parempaa jälkeä, kun minulla ei ole alan koulutusta.

Joka tapauksessa kirkkomme viestinnän pitäisi ainakin omasta katsontakannastani katsoen muuttua. Viime aikoina on ollut useita floppeja, joiden ei koskaan olisi pitänyt päästä julkisuuteeen. Kuten vaikka moninkertainen ja useaan kertaan sisällöltään vaihtunut, osin keskeneräinen ja vääräkin tiedottaminen seurakuntien kirkkojen ja muiten rakennusten poismyymisestä tai muunlaisista luopumisista. Taikka sitten se ihmeellinen eksarkkien vierailu, josta tiedotettiin, mutta kukaan ei silti ymmärtänyt – tiedotuksen perusteelta – miksi he täällä kävivät.

Myös viimeaikaiset oikeudenkäyntien tiedottamiset tai vaikka sitten ihan ne alkusyyt noille asioille – mitä oikein on seurakunnassa tapahtunut ja mistä syytetään ja ketä – ovat olleet lievästi sanottuna omituisia. Eräs professoritason seurakunta-aktiivi sanoikin osuvasti twiitissään, että kun julkisyhteisöllä on mielestään myönteistä tiedotettavaa, on asia minuuteissa julki. Jos ei, syitä viivyttelylle löytyy.

Todennäköisesti kirkkomme tulisi ottaa mallia enemmän maalliselta puolelta ja yritysviestinnästä ja eritoten niiden kokemuksia ns. kriisitiedottamisessa, sillä niitä kriisejä tuntuu kirkkomme parissa olevan ihan riittämiin.

Tiedä häntä pitäisikö kirkkomme viestinnän siirtyä enemmän yritysviestinnän muotoihin, ammattimaisemmaksi. Meillä sitä toteutettaisiin silloin journalistisin muodoin, mutta kirkollisin höystein – kuten eräs ammattilainen asian hauskasti ilmaisi. Kirkon viestintä olisi siis kirkon viestintästrategian – mikä se sitten lieneekin – mukainen ja vahvistaisi tehokkaasti kirkon ydinsanomaa – millaiseksi viestijät senkin sitten kokenevatkin.

Luterilaisella puolella tehtiin jokunen vuosi sitten päätös – tosin äänestyksen jälkeen – että viittaukset muihin uskontoihin ja niiden esillä pitäminen ei oikein kuulu luterilaisen kirkon kuvioon. En tiedä, vieläkö sama linja on voimassa, mutta silloin luterilainen kirkko mielsi itsensä vain oman kirkon asiantuntijaksi, ei kaikkien uskontojen asiantuntijaksi.

Meillä laaja ekumeninen viestintä joka tapauksessa rehottaa ja omat mediamme ovat ajoittain, kun muuta ei ole kerrottavaksi, täynnä erilaisia kukituksia tai muita tempauksia muiden uskontojen parissa, vaikka töitä olisi omissakin. Ei tuollainen ekumenismi toki pahasta ole, mutta johtaako se siihen, mikä on kirkkomme perusajatus. Tiedä sitten!

Ilman muuta muita kirkkoja ja uskontoja on esiteltävä meillekin ja jonkinlaista uskontodialogia on käytävä, mutta ei sellaista, mille ei missään olosuhteissa näyttäisi olevan minkäänlaisia elinmahdollisuuksia tai mikä ei ole kaikkien osapuolien kannalta katsottuna reilua. Luterilaisen kirkon puolelta sellainen mielestäni on vaikkapa Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen luterilaisen kirkon dialogi. Oman kirkon puolelta en lähde moista edes arvailemaan, mutta yhtenään olen pohtinut, mitä ovatkaan ns. ekumeeniset jumalanpalvelukset ortodoksisine statisteineen.

Kuten eräs minua paljon enemmän asioista tietävä on sanonut, kirkon tiedotuksen pitäisi lähteä – tai itse sanoisin toteutua - uskontojournalistisin keinoin ja siinä ohessa mahdollisimman paljon apologeettisin keinoin eli omaa uskontoa puolustaen ja sitä esille tuoden.

Kirkon resurssointi vietinnän suuntaan on ollut poukkoilevaa , riittämätöntä ja osin outoakin. Ammatilaiset näyttäisi jätetyn syrjään kaikesta suunnittelusta ja vain ”oma napa” on ollut ohjaimena asioita pohdittaessa. Joskus asioita ohjasi jopa periaate "no news, best news". Nykyinen ajatus mm. kirkon yhdestä lehdestä – jota kuten aiemmin toisessa blogijutussa jo mainitsin – olen toki aikoinaan ollut minäkin ajamassa, on vain valitettavasti aikansa elänyt.

Sen ajatuksen hereilläpito kertoo vain mielestäni siitä, että tekijät, suunnittelijat ja päättäjät eivät tunne uusien medioiden toimintatapoja ja käyttöä riittävästi. Perinteinen paperimedian tekeminen on helppoa ja sen osaa huonommallakin ammattitaidolla, nykymedian osaaminen vaatii jo toisenlaista osaamista ja kiinnostusta sekä laajaa harrastuneisuutta siihen.

Suurimmaksi osaksi tulevat viestinnän asiakkaat – kirkkomme jäsenet, seurakuntalaiset, ihan muutamankin vuoden aikajänteellä, eivät ole suuremmin kiinnostuneita kalliista postiluukusta putoavasta kirkon lehdestä, jossa osa tiedoista on jo vanhaa tai muuten paikkansapitämätöntä. He odottavat ja vaativat ihan oikeutetusti enemmän.

Nyt pitää osata yhdistää kristillinen, tässä tapauksessa monipuolinen ja rikas ortodoksinen kulttuuri kristilliseen tai ihan oikeasti apologeettiseen ortodoksiseen journalismiin. Viestinnässä on lisättävä itseymmärrystä niin taloudelliset kuin hengelliset – ja sanoisinko myö henkiset – resurssit huomioiden, ettei tavotella aurinkoa ja saada sitten pelkästään joku asteroidi.

On ryhmityttävä tehokkaasti yhteistyötä tehden eri tahojen – ei pelkästään lähipiirin, kavereiden, seurakuntien tai vain kirkollisten organisaatioiden kanssa oman asian, ortodoksisen viestinnän ja avoimen kirkollisen tiedottamisen, ympärille ja katkottava turhat, tuhlailevaiset ja toimimattomat rönsyt. Tehtävä sitä, mitä nyt, mutta eritoten myös LÄHITULEVAISUUDESSA tarvitaan. Sellaista, josta on hyötyä minulle ja toki yhä harveneville vain paperisia tiedotteita lukeville isovanhemmille, mutta erityisesti kirkkomme tulevaisuudelle: lapsillemme ja lapsenlapsillemme, niin hengellisessä kuin myös maallisessa, taloudellisessa  mielessä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

P.S. Niin – ja suuri kiitos uuden modernin virtuaalikirkon tekijöille. Juuri tuollaista aktiviteettia ehkä hieman tarkennettuna tarvitaan. Oman taustayhteisöni yksi jäsen (miniäni muuten) teki jo – varmaan siitä on kohta 15 vuotta – ensimmäisen virtuaalikirkon Ortodoksi.nettiin. Muistatko? Silloin se tuli tehdyksi yliopiston opinnäytetyönä ja toimi aikansa mainiosti, mutta tekniikka ja ohjemien kehitys olivat nopeita ja niin Joensuun Pyhän Nikolaoksen virtuaalinen kirkko jäi historiaan. Tällaista tarvittaisiin yhä enemmän nykyäänkin.
H@P


12.2.20

Ortodoksinen kupla

Edellisesessä blogijutussani kerroin, että sain idean sen blogijutun aiheeseen yrittäessäni ottaa päikkärit eräänä iltapäivänä. Sitten vain kävi niin, etteivät sormet näppäilleetkään sitä, mitä oli siinä unta maanitellessani pähkäillyt, vaan oikeastaan ihan muuta. Yritän nyt uudestaan.

Aihe, jota siinä pötkötellessäni pohdin, koski enemmän mm. oman kirkkomme hallinnon uudistusta, jossa minäkin pieneltä osin olin 2000-luvun alussa mukana toimiessani kirkolliskokousedustajana. Jo silloin se oli ”kuuma peruna”, jota palloteltiin kädestä toiseen, kun aihe rupesi polttelemaan liiaksi. Aika monta vuotta sitä ennätettiin jahkaillakin, eikä minun edustajakauteni aikana päästy tässäkään asiassa puusta pitkään.

Tarkoitushan siis oli saada aikaiseksi seurakuntalaisia ja koko yhteisöä palvelevia, toimivia ja taloudellisia yksikköjä seurakuntia kätevästi yhdistelemällä. Saada papit ja kanttorit "oikeaan" työhön, siihen, mihin he ovat valmistautuneet, pois "turhista" toimistotöistä ja ympäriinsä autolla ajeluista. Mutta tuhannet detaljit haittasivat muka asian etenemistä, kun kaiketi todellisuudessa ne olivat varmaan vain ne tutut vanhat: ahneus, oman edun ja vallan tavoittelu ja pikkusieluisuus ja siinä ohessa perinteinen muutosvastarinta. Ja oli siinä ohessa varmaan vielä jonkinlainen suomalainen versio ajatuksesta, että "kyllä Stalinin aikaan kaikki oli paremmin".

Raporttia raportin perään syntyi ja sinä aikana, kun olin mukana tässä ”härdelissä” taisi ainakin pari, kolme, eri toimikuntaa pohtia asiaa ilmeisen huonoilla tuloksilla. Vaikea onkin kiteyttää tällalailla nykyisenä sivustaseuraajana, mistä tuolloin ihan ”ortodoksin oikeasti” olikaan kyse. Piispojen välisistä henkilösuhteista ja monesta muusta kovin henkilökohtaisista, mutta kokonaisuuden kannalta vähäpätöisistä asioista, luulen. Mutta myös ehkä oman taloudellisen ja hallinnollisen vallan hupenemisen peloista. Ja taisi siinä joillakin olla ketunhäntäkin kainalossa, kun asioita sopivasti vatvaamalla saattoi byrokratian lumeessa pohjustaa itselleen vihreämmän oksan tai jopa uuden hyväpalkkaisen työpaikan.

Pienillä seurakunnilla alkoi kuitenkin pian olla enenevässä määrin taloudellisia ongelmia, jotka osin johtuivat huonosta talouden pidosta, milloin kenenkin kavalluksista ja vähäisestä ja yhä vähenevästä jäsenmäärästä ja sitä tietä myös vähenevistä tuloista. Näiden ohessa ehkä vielä aikanaan evakkoja varten perustetuista, mutta nykyaikaan ja -tilanteeseen sopimattoman kokoisista ja sopimattomissa paikoissa sijaitsevista seurakunnista ja niiden jäykistä rakenteista, joissa oli liikaa otettu mallia toisen kansankirkon raskaasta organisaatiosta etuineen ja ongelmineen. Niin ja tietysti unohtaen siinä ohessa täysin oma ortodoksinen synodaalinen hallintomalli.

Enää ei toiminut se, että joku
oli se sitten pappi tai joku muu nappasi palveluksen jälkeen kolehtirahat taskuunsa ja meni Teboilin kautta kotiin. Nykyisin ne jossakin pitää jo oikeasti laskea ja tilittääkin.

Osin jotkut asiat saattoivat jossain johtua sittemmin pelkästään siitä, että asioita ei vain osattu hoitaa nykyajan vaatimilla tavoilla ja menetelmillä. Vaikka moni vanha työntekijä teki töitä aidosti sydänverellä, se ei enää riittänyt, kun seurakuntalaiset muuttuivat liikaa. Entiset paljon kärsineet evakot tyytyivät sodan jälkeen vähään, kunhan saivat kirkon ja seurakunnan ja papin, uudet seurakuntalaiset odottivat ja vaativat jo enemmän kirkolta ja sen työntekijöiltä. Kirkon työ jähmettyi vanhoihin kaavoihin, muuttui kenties nurkkakuntaiseksi ja ”minä, minä, vain me”-henkiseksi, jota omalla tavalla muuttivat myös niin hyvään kuin huonoon suuntaan muutamat uudet kirkkoon aikuisena liittyneet, jotka eivät olleet unohtaneet "vanhoja kirkkotapojaan".

Vanhat suvut jylläsivät seurakunnissa olemattomilla lihaksillaan ja nuoret tuoreet voimat laitettiin liian helposti syrjään. Uudistumista ei tapahtunut oikealla tavalla ja vanha kaarti tai oikeammin heidän jälkeläisensä anastivat sen vallan, minkä suinkin voivat, usein vielä vähäisemmillä lihaksilla kuin vanhempansa.


Oikeaoppinen nepotismi, sukulaisten suosiminen, rehotti – mikä sinänsä ei ole ihme tällaisessa pienen joukon organisaatiossa – mutta kun se samalla syrji ei-sukulaisia ja ei-kummilapsia, ei-perhetuttuja – siitä tuli pikku hiljaa rasite koko kirkolle. ”Et ole mitään, ellei sinulla ole oikea sukunimi, oikea sukulainen tai kummi” mafiatyyppinen ajattelu sai toisinaan ylivallan paikoitellen varsinkin pienemmillä nurkkapatrioottisilla paikkakunnilla. Sinänsä siinä ei olisi ollut mitään pahaa, jos lapsi olisi jatkanut vanhempiensa ammattia ja uraa, mutta ongelma siitä muodostui varsinkin silloin, kun lapsi ei koskaan suorittanut kirkollista tai muuta valmistavaa tutkintoa loppuun asti – aloitti kyllä – mutta se sitten riitti ja samalla hän syrjäytti koko tutkinnon suorittaneen ”väärännimisen” mahdollisesti taitavamman ihmisen tästä varsin helposta tosin ei niin rahakkaasta, mutta varmasta "kello kahdeksasta kuuteentoista" -työstä, jonka jälkeen ei enää tarvinnut vastata puhelimeenkaan.

Kun maailmalla – taisi olla 1990-luvun puolenvälin tienoilla tutut ja hutsit tappoivat toisiaan joukkomurhissa Ruandassa, meillä omat thutut ja muut sellaiset kävivät omia matsejaan ja taistojaan työnhaussa ja paikasta auringossa ja siinä samalla valtasivat merkittäviä asemapaikkoja jatkoa ajatellen jo paljon Ruandaa aikaisemmin. Valitettavasti saman tapaista ajattelua on yhä ilmassa, joskin ehkä hieman muuntuneena. Aktiivikansa jakautuu yhä tuttuihin ja muuten hutseihin – niihin, jotka kuvittelevat olevansa parempia ja tehokkaampia ortodokseja kuin muut eli eräänlaiseen kuplassa elävään suomalais-ortodoksiseen nomenklatuuraan ja sitten niihin toisiin rupu-ortodokseihin, kirkkorahvaaseen, joka sitten maksaa viulut ja kyselemättä tai edes kyseenalaistamatta kaikkea eliitin törttöilyäkin, kuten vaikka turhia oikeudenkäynntejä tai huonoja sijoituksia, väärien rekrytointien aiheuttamia suruja, murheita, kavalluksia, sun muita.

Hämmästyttävää on ainakin minulle ollut, että vaikka tuo aiempi sukurasite on monestakin syystä nuorilta teologian opiskelijoilta jo ilmeisesti aika paljon häviämässä, he edelleen kasvavat – vai kasvatetaanko heitä – oudossa seminaarilaisessa kuplassa, joka sijoittuu vain ja ainoastaan yhteen paikkaa Suomessa, jossa voi elää muka ainoana oikeana ortodoksina ja olla samankaltaisten ortodoksikavereitten kanssa ja vaikuttaa samoin ajattelevien yhteisössä ja seurustella vain samanlaisten kanssa ja josta ei haluta muuttaa pois: Joensuussa. Outoa! Sama nepotismista tai jostain vastaavista muusta oudoista ilmiöistä voimansa saava henki elää ja vaikuttaa siis kai yhä uusien valmistuvien teologien joukoissa. Näin ulkopuolisena katsoen tiedä häntä sitten, mikä on totuus.

Taas nuo sormet veivät hieman eri teille, mitä haaveilussani tuossa aiemmassa päikkäriyrityksessä tuli esille, joten yritän palata vielä lyhyesti siihenkin – siis asiaan. Minusta maassamme ja vähälukuisessa kirkossamme riitäisi vaikka vain kolme hiippakunnan kokoista seurakuntaa, jota voitaisiin johtaa vaikka sitten piispan johdolla – mikä kyllä nykyoloissa ihan oikeasti hieman arveluttaa – sen myönnän.

Paras malli, jonka tässä nopsaan kehittelin, voisi olla tuollaisessa hiippakunnan kokoisissa seurakunnissa sellainen kaksinapainen hallintomalli, jossa kirkon ja seurakunnan työ olisikin jaettu kahteen aivan erilaiseen osa-alueeseen: teologiseen osaan ja sanon vaikka maalliseen osaan, kun heti parempaakaan keksi. Jonkinlaiseen maalliseen hallinnolliseen osaan.

Teologista osaa johtaisi tietysti hyvin koulutetut piispat ja papit, eikä siihen olisi oikeastaan kenelläkään muulla mitään asiaa. He päättäisivät mm. mitä, missä, milloin ja millä tavoin. Tuo toinen ns. maallinen osa koostuisi taloudesta, hallinnosta, diakoniasta, koulutuksesta ja sitä johtaisi jonkinlainen toiminnanjohtajan tasoinen toimihenkilö ja hänen tukenaan ja kontrollöörinä olisi mahdollisesti erilaisia seurakuntalaisista koottuja luottamustoimisia toimielimiä – hallitus, valtuusto ja toimikuntia tarpeen mukaan.

Ongelmaksi muodostuisi varmaan noiden kahden osan välinen johtosuhde. Johtaako piispa tai pappi myös jollain tavoin tuota maallista osastoa ja millaisin valtuuksin! Mutta tämän kakkososaston tarkoitus olisi joka tapauksessa turvata organisaation taloudellinen ja "maallinen" olemassaolo ja toiminta ja ykkösosasto hoitaisi vain sen, minkä hyvin osaa: varsinaisen ydintoiminnan eli "taivaallisen" olemassaolon ja ihmisten pelastamisen, ei muuta. Tiedä häntä, toimisko näillä meidän ihmisillä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

7.2.20

Onko kirkon viestintä hereillä!


Luin erään nettikirjoituksen ja kävin sen jälkeen päikkäreille. Ei toiminut uni, yhtään ei nukuttanut ja asia – tuo lukemani juttu – pyöri mielessäni. Näin minulle yleensä käy näitä blogijuttuja pohtiessani, ne tulevat usein joko aamuyöllä tai juuri nukahtamaisillani ollessani illalla tai toisinaan päikkäreilläkin.

Fb-kaverini, joskus kauan sitten jollain tiedottamiseen liittyvällä kurssilla tapaamani luterilainen pappi, TT Meri-Anna Hintsala, nykyinen Vantaan luterilaisten seurakuntien viestintäpäällikkö, kirjoitti asiaa nettijutussaan. Siteeraan muutamaa kohtaa tässä.
”Seurakuntien toiminnassa viestinnän merkitys on jatkuvasti kasvanut viime vuosikymmeninäa. Samaan aikaan yhteiskunnassa on ollut käynnissä valtava murros, jossa digitalisaatio, kirkon aseman heikkeneminen ja moniarvoistuminen saattoivat kirkon uuteen tilanteeseen.”
”Yhteiskunnassa käytävän keskustelun mediakeskeisyys on saanut organisaatiot tilanteeseen, jossa ne joutuvat mukautumaan median logiikkaan.”
”[Luterilaisen] Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusten mukaan seurakuntien perustyö tavoittaa jäsenistä noin 20 prosenttia, kun noin 70 prosenttia tavoitetaan vain viestinnän ja median välityksellä.”

Tärkeitä huomioita, jotka ilmeisesti omalta kirkoltamme ovat jääneet lähes huomaamatta. Erääseen jokunen aika sitten käytyyn keskusteluun viitaten muistelen nähneeni jutustelun, jossa eräs kirkon kanssa tekemisissä oleva kyseli kollegoiltaan kirkkomme tiedotusstrategiaa, johon silloin eräs asioista vastaava vastasi: ”Mitä strategiaa?”

Olen itse ollut jossain vaiheessa sellaisessa luottamustehtävässä, että saatoin vaikuttaa vähäiseltä osaltani suoraan tällaisiin asioihin. Silloin – lienee ollut joskus 2000-luvun alkumetreillä – tein kirkolliskokouksessa aloitteen yhteisen kirkon tiedotuslehden perustamisesta. Taustalla oli silloin mm. tuon alussa mainitsemani henkilön tapaaminen eräässä tiedotusta koskevassa seminaarissa ja aktiivisesti parempaa tiedotusta haluavien ortodoksien kokoontuminen muistaakseni Helsingissä pohtimaan tiedotuksen parantamista.

Tuossa jälkimmäisessä tilaisuudessa en jostain syystä ollut – taisin olla silloin sairaana – mutta poikani siihen osallistui ja soitti, että voisinko tehdä nimissäni virallisena edustajana aloitteen tuosta yhteisestä lehdestä. Myönnyin ja sain tekstin allekirjoitettavaksi ja edelleen toimitettavaksi kirkolliskokoukselle, joka ei sitten sillä erää saanut lehteä aikaiseksi, vaikka yritin sitä pehmentää kokouksessa ehdotuksella yhteisestä tiedottamisesta tehokkaammin ja laajemmin alkuun lehdenomaisesti netissä. Ei mennyt läpi, kun oli omia mainoita seurakuntalehtiä, joita ei raskittu lakkauttaa ja perustaa yhtä toimivaa lehteä.

Sittemmin hieman myöhemmin asiaan puuttui yksi piispoistamme, joka melkein diktatorisin toimin lakkautti parhaan silloin ilmestyneen ortodoksisen lehden ja yhdisti sen toiseen – ihan kohtuullisesti toimivaan lehteen – mutta pakolla.

Tällä hetkellä lehtiä taitaa toimia seurakuntatasolla kolme, neljä, joista kaikki yhtä lukuunottamatta leviävät useamman seurakunnan alueelle. Netissä kukkivat kymmenet ”kukkaset”, seurakuntien omat nettisivut, joiden kirjo on melko laaja. Niiden lisäksi on valtakunnallisia ja eri organisaatioiden sivuja sekä joillakin seurakunnilla ja kirkolla vielä muunkielisiä sivuja. Niin ja sitten on noit (tai näit) vapaaehtoisten toimijoiden toimittamia nettisivustoja, joita kai virallisesti ei kirkon silmissä ja mielessä ole olemassakaan.

Melko kirjava käytäntö, josta toki silti löytää helmiäkin, mutta muutoin ainakin joiltain osin tiedotus ja viestintä on tasoa, josta M-A Hintsala kertoo kolumnissaan: ”Maaseutumaisessa yhteiskunnassa seurakunnille riitti ihmisten tavoittamiseen Ilmoitukset paikallislehdissä ja ilmoituslehtiset.”

Niin kauan kuin kirkkomme ei tosissaan satsaa viestintään ja tiedottamiseen, jälki on sitä, miltä se näyttää nyt olevan. Viestinnästä vastaavan tulisi olla entistä enemmän vapaa tiedottamaan ammatillisesti, piispoista tai kenestäkään muista tolkuttomasti riippumatta. Se ei tarkoita suinkaan kirkon vastaista tai kielteistä tiedottamista, vaan rehellistä, ammattimaista tiedottamista. Rehellisessä tiedottamisessa muuten kerrotaan kai se, mitä ihan ”ortodoksin oikeasti” on tapahtunut, ei se, mitä piispa tai kirkkoherra olisi toivonut tapahtuvan, muttei sitten tapahtunutkaan.

Aiemmin erilaisiin kirkkomme hallinnollisiin, ammatillisiin tehtäviin edellytettiin ensin teologista tuntemusta ja vasta sitten vasta ammatillista osaamista. Tilanne johti helposti siihen, etteivät asioita osaavat ammatillisesti pätevimmät suinkaan hakeneet toimia ja sitten tietysti tulleet valituiksi niihin. Saatoi kai pahimmillaan olla, että jouduttiin palkkaamaan vilttiketjusta. Hieman samanlaisia rekrytointeja vaikuttaisi kuulemma tapahtuneen ihan viime päivinäkin – nyt ei tosin viestinnässä.

Jos nyt ajatellaan vaikka viestinnästä päättävää ja sitä johtavaa työntekijää, lienee tärkeintä, että hän osaa hallitsemansa alan melko laajasti. Nykyisin se ei ole enää printtimaailmaa, nyt se on – kuten Hitsalakin tekstissään sen noteeraa – mediamaailmaa, joka vaatii erilaisen ja laajemman osaamistason. On hallittava digilisaation mukanaan tuomat laitteet ja vempaimet, niiden OIKEA käyttä OIKEISSA paikossa OIKEILLA tavoilla. Siis ei riitä, että osaa laittaa kuvan ja tekstin nettiin. Pitää osata enemmän – mihin mediaan, millaisen, milloin, missä formaatissa, jne.

Näiden mediataitojen lisäksi omasta mielestäni muutkin osaamis- ja johtamistaidot korostuvat nykyviestinnässä. Ei ole enää omassa offisissaan jurottavia päätoimittajia, joilla ei ollut suuremmin mitään sosiaalisia taitoja tai sujuvaa kanssakäymistä ympäröivän yhteiskunnan tai edes toisinaan oman edes oman viiteryhmänsä kanssa. Nyt tarvitaan sosiaalisesti taitavia ihmisiä, jotka pärjäävät kaikkien kanssa . Niiden – anteeksi meidän – hankalienkin kanssa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka
 
P.S. Lue muuten se artikkeli neistä: https://www.maansuola.fi/kirkon-viestinnan-raju-murros/

P.P.S Joskohan nyt tulisi uni.