 |
| Pyhä parantaja Panteleimon
(© Margit Pajun maalaama ikoni Ortodoksi.netin virtuaalisesta ikoninäyttelystä "Humaus Taivaasta") |
| --- |
Kristus nousi kuolleista!
Ne, jotka ovat viime aikoina jaksaneet lukea näitä blogitekstejäni, ovat ehkä huomanneet niissä hienoista lisääntynyttä melankoliaa. Se ei ole tullut niihin sattumalta. Elän parhaillani vaihetta, jota en olisi itse valinnut, mutta joka on tullut osakseni.
Noin reilu vuosi sitten sydämestäni löydettiin ylimääräinen sivuääni. Se johti tarkempiin tutkimuksiin ja seurantaan. Joulukuun alussa, itsenäisyyspäivän tienoilla, sain kuulla kardiologiltani, että tilanne oli heikentynyt merkittävästi. Osa sydämen verenkierrosta ei kulje aivan niin kuin pitäisi. Ratkaisuksi ei riitä lääkitys, vaan edessä on vaativa sydänleikkaus, jossa rintalasta avataan ja tarvittavat korjaukset tehdään avoleikkauksena suoraan sydämeen ja aorttaan.
Uutinen pysäytti. Vaikka järki ymmärtää lääketieteellisen selityksen, sydän reagoi – tällä kertaa vertauskuvallisesti – toisin. Joulu ja odotellessa pääsiäinenkin tulivat kuitenkin väliin kuin Jumalan lahjana. Sain viettää joulupyhät läheisteni kanssa ja olla hetken ajattelematta sitä, mikä odottaa edessä. Sain vielä liikkua vapaasti ja tavata ihmisiä. Se oli suuri lahja.
Joulun jälkeen arki muuttui. Minua kehotettiin välttämään suuria ihmisjoukkoja ja kaikkea sellaista, missä tartuntariski on olemassa. Alkoi eristäytyneempi vaihe. Viihdyn kyllä hyvin yksinkin, eikä minulla tavallisesti ole vaikeuksia olla omien ajatusteni kanssa. Silti ihminen kaipaa toisinaan seuraa, keskustelua ja toisen ihmisen läsnäoloa. Siksi oli hienoa saada tavata vunukat pääsiäisenä. Kun samaan aikaan mielessä on kuitenkin tieto tulevasta suuresta leikkauksesta ja siihen liittyvistä riskeistä, ajatukset alkavat helposti liikkua laidasta laitaan, niin sanotusti lattiasta kattoon.
Mieliala on vaihdellut. Välillä olen ollut levollinen ja luottavainen, välillä pelko on nostanut päätään. Olen joutunut tietoisesti etsimään mielekästä tekemistä, jotta ajatukset eivät kiertyisi koko ajan tulevaan operaatioon. En ole koskaan ollut mikään erityinen television suurkuluttaja, mutta senkin katselu on viime viikkoina jonkin verran lisääntynyt. Samoin äänikirjojen kuuntelu. Vielä enemmän on kuitenkin lisääntynyt minulle rakkain ajanviete: kirjoittaminen.
Kuluneiden kuukausien aikana olen kirjoittanut ehkä enemmän kuin joskus kokonaisena vuotena. Ortodoksi.netiin on ilmestynyt runsaasti uusia toimittamiani artikkeleita ja käännöksiä sekä kuvakollaaseja, ja myös sosiaalisen median puolella tekstejä on julkaistu tavallista tiheämpään tahtiin. Kirjoittaminen on ollut minulle sekä työtä että terapiaa. Se on pakottanut etsimään lähteitä, tutkimaan, lukemaan eri kielillä – englanniksi, kreikaksi, romaniaksi ja venäjäksi – ja muokkaamaan aineistoa sujuvaksi suomeksi. En kirjoita tyhjästä, vaan yritän aina nojautua mahdollisimman hyviin ja luotettaviin ortodoksisiin lähteisiin. Ehkä juuri siksi kirjoittaminen on ollut myös tapa pitää ajatukset liikkeessä ja mieli hereillä ja poissa muista ajatuksista.
Samaan aikaan olen kulkenut sairaalassa parhaimmillaan useita kertoja viikossa: tutkimuksissa, laboratoriokokeissa, erilaisissa mittauksissa ja magneettikuvauksissa. Nyt tämä vaihe alkaa olla lopuillaan. Viimeinen tarkistuskäynti on tehty, ja kutsu Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, KYSiin, tuli pääsiäisen jälkeen.
Leikkaus on maanantaina 13.4.2026, vanhan kalenterin mukaan II pääsiäispäivänä, ja sairaalaan menen jo sunnuntaina. Mitä sitten tapahtuu, sitä en tiedä. Siinä vaiheessa suunnitelmat ja aikataulut eivät ole enää omissa käsissäni. Luotan siihen, että Jumala pitää huolen omistaan – ja minustakin siinä sivussa. Tämä luottamus ei poista inhimillistä pelkoa, mutta se asettaa sen oikeisiin mittasuhteisiin.
On mahdollista – tai oikeastaan on rehellisempää sanoa heti, että varmaa – että pitkä sairaalajakso ja sitä seuraava pitkä toipumisaika aiheuttavat katkoksia erilaisille toimilleni. Toivon tietenkin, että kaikki sujuu hyvin ja että palaan takaisin entistä vahvempana. Silti myönnän avoimesti, että hieman pelottaa. Toisaalta pelko on matkan varrella jo menettänyt terävintä kärkeään.
Toivon, etten ole viime aikaisilla tai aiemmillakaan toimillani ja kirjoituksillani ole ollut se riidanhaastaja tai loukannut ketään ja jos olen, pyydän niitä anteeksi. Pyydän samalla teiltä, joille se on luontevaa ja mahdollista, esirukouksia puolestani. Niitä ei ole koskaan liikaa.
Tämä aika on lisännyt rukouksen määrää myös omassa elämässäni. Kun ihminen joutuu kohtaamaan oman rajallisuutensa, rukous on hyvin konkreettinen turva.
Ainakin minulle.
Silloin kun mitään muuta ei enää voi tehdä, voi aina rukoilla. Hiljaa mielessään, hengityksen tahdissa, ortodoksisen kirkon yksinkertaista ja syvää rukousta:
”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”
Sen rukouksen varaan on hyvä jättää myös oma sydämensä – niin terveenä kuin korjattavanakin.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
---
 |
Rukousnurkkaukseni, --- |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti