Pienet pyhäköt, suuri tehtävä

 

Tsasounan kupoli.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Pyhäkköjä ei pelasteta realismilla vaan uskolla

Luin hiljattain erään nuoren miehen kirjoituksen pyhäköistä ja niiden kohtalosta, ja se lähes kauhistutti minua. Ei siksi, etteikö kirkossammekin olisi todellisia ja raskaita kysymyksiä, vaan siksi, että sen taustalla näkyi ajattelu, jossa ortodoksista kirkkoa katsotaan liian helposti lähes oudoilla ja vierailla silmillä. 

Minulle tämä ei ole vain periaatteellinen kysymys. Olen itse lähtöisin pieneltä pohjoiskarjalaiselta paikkakunnalta, kirkonkylästä, jossa ei lapsuudessani ollut tsasounaa, vaikka ortodokseja oli. Nyt siellä on tsasouna, ja ortodokseja on enemmän kuin ennen. Siksi minun on vaikea hyväksyä puhetta, jossa pienet pyhäköt nähdään ensi sijassa taakkana. Joskus juuri niistä alkaa kasvu, juuri niissä syntyy näkyvä läsnäolo, ja juuri niiden kautta ortodoksinen kirkko juurtuu paikkakunnalle syvemmin kuin osataan etukäteen aavistaakaan.

Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan elänyt mukavuudesta. Se ei ole säilynyt sillä, että se olisi laskenut tarkasti, missä kannattaa olla läsnä ja missä ei. Se ei ole rakentunut enemmistön ajattelulle, hallinnolliselle helppoudelle tai sille periaatteelle, että vaikeista paikoista vetäydytään ensimmäisenä. Ortodoksinen kirkko on elänyt uskosta, uhrauksesta, rukouksesta ja siitä palavasta vakaumuksesta, että Kristuksen kirkon tulee olla läsnä myös siellä, missä se on pieni, köyhä, vähälukuinen ja ulkoisesti heikko.

Juuri siksi puhe pyhäköistä taakkana on hengellisesti vaarallista. Heti kun kirkko tai joku kirkon työntekijäistä alkaa katsoa tsasounia, rukoushuoneita ja kyläkirkkoja ensi sijassa rasitteina, se on jo ottanut ratkaisevan askeleen pois omasta tavastaan ymmärtää itseään. Ortodoksinen kirkko ei voi omaksua enemmistöyhteiskunnan tapaa arvioida olemassaoloa hyödyllisyyden, tehokkuuden ja vaivattomuuden perusteella. Me olemme olleet kauan vähemmistö enemmistön joukossa, ja juuri siksi meidän pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun, ettei kirkon elämä voi perustua siihen, mikä on helpointa.

Pyhäkkö ei ole kuluerä vaan kirkon näkyvä sydän

Pieni pyhäkkö ei ole ortodoksisessa elämässä sivuseikka. Se ei ole koriste, sentimentaalinen muistomerkki eikä vain vanhan ajan jäännös. Se on paikka, jossa maa pyhitetään rukouksella, jossa kirkko kokoontuu, jossa ihminen sytyttää tuohuksen, jossa lausutaan muistopalvelus, toimitetaan vedenpyhitys, luetaan akatistos ja vietetään jumalanpalveluksia. Se on paikka, jossa ortodoksisuus tulee näkyväksi.

Jos tällaisia paikkoja aletaan tarkastella vain hallinnon, kulujen tai käyttöasteen näkökulmasta, pyhäkkö menettää merkityksensä paperilla jo ennen kuin se menettää merkityksensä todellisuudessa. Mutta kirkko ei elä paperilla. Kirkko elää rukouksessa, muistissa, pyhässä jatkuvuudessa ja siinä, että sen läsnäolo säilyy näkyvänä myös siellä, missä ortodokseja on vähän. Juuri vähemmistönä emme voi ajatella, että näkyvä läsnäolo olisi toisarvoista. Se on meille elinehto.

Se mikä oli totta sodan jälkeen, on totta yhä

Sotien jälkeen rakennetut pyhäköt eivät syntyneet vain käytännön tarpeesta. Ne syntyivät uskosta, uhrauksesta ja tahdosta juurtua uudelleen. Niiden pystyttäjät eivät rakentaneet vain seiniä vaan tulevaisuutta. He tiesivät, että ilman pyhäkköä ortodoksinen elämä haurastuu. He ymmärsivät, ettei kirkko säily pelkällä muistolla eikä yksityisellä tunteella. Se tarvitsee paikan, jossa usko saa näkyvän muodon.

Tuo havainto ei ole vanhentunut. Se, mikä oli silloin totta, on totta edelleen. Ihminen tarvitsee paikan, jossa hän voi kohdata pyhän. Ortodoksinen yhteisö tarvitsee paikan, jossa rukous kuuluu ja jossa kirkon elämä saa jatkua sukupolvesta toiseen. Vähemmistökirkko tarvitsee näkyviä, konkreettisia läsnäolon paikkoja jopa enemmän kuin koskaan ennen. Jos ne katoavat, katoaa paljon muutakin kuin rakennus. Samalla heikkenee muisti, jatkuvuus ja mahdollisuus siihen, että ortodoksinen elämä välittyy eteenpäin.

Valamo ei säilynyt realismilla vaan tulisieluisuudella

Tämän ymmärtämiseksi riittää, että muistamme Valamon luostarin vaiheet sodanjälkeisessä Suomessa. Valamo ei säilynyt siksi, että sen tulevaisuus olisi näyttänyt ulkoisesti turvalliselta, helpolta tai hallinnollisesti järkevältä. Se säilyi, koska oli miehiä, joilla oli kutsumus, usko ja tahto kantaa jotakin itseään suurempaa. Se säilyi, koska oli tulisieluisia munkkeja, jotka eivät ajatelleet ensi sijassa mukavuutta, keveyttä tai sitä, näyttikö kaikki inhimillisesti lupaavalta. He uskoivat, että luostarielämä kuuluu Suomeen, että rukouksen tuli on pidettävä elossa ja että pyhä paikka on varjeltava, vaikka ajat olisivat vaikeat.

Valamon kohtalo olisi voinut olla aivan toinen, jos sen säilymistä olisi katsottu vain senhetkisten realiteettien kautta. Jos olisi ajateltu vain sitä, mikä on taloudellisesti turvallista, henkilöstöllisesti helppoa tai tulevaisuuden näkymien kannalta varmaa, moni olisi voinut päätellä, ettei toivoa juuri ole. Mutta kirkon historia ei elä sellaisten laskelmien varassa. Valamo säilyi, koska joku kantoi vastuuta uskon eikä mukavuuden logiikalla.

Juuri tässä on opetus myös pyhäkköjen kohdalla. Kirkon elämä ei säily siellä, missä joku tekee kylmän arvion siitä, mikä näyttää enää kannattavalta. Se säilyy siellä, missä löytyy uskoa, intoa, vastuunkantoa ja rakkautta kirkon läsnäoloon. Jos Valamo olisi aikanaan jätetty sen varaan, mikä näytti helpoimmalta, meillä ei olisi sitä tänään sellaisena kuin se on. Sama periaate koskee myös pienempiä pyhäkköjä. Ne eivät pysy elävinä siksi, että niitä on helppo ylläpitää, vaan siksi, että joku pitää niiden olemassaoloa hengellisesti välttämättömänä.

Sydänpapit rakensivat ortodoksista Suomea

Sodan jälkeisessä Suomessa ortodoksinen kirkko ei jäänyt eloon itsestään. Se ei levinnyt uusiin ympäristöihin siksi, että olosuhteet olisivat olleet otolliset. Se säilyi ja juurtui, koska oli pappeja, joita voisi syystä kutsua sydänpapeiksi. He eivät odottaneet valmiita ratkaisuja, eivät valinneet helpointa tietä eivätkä mitanneet työtään sillä, kuinka mukavalta elämä tuntuu. He kiersivät pitkiä matkoja, toimittivat palveluksia niillekin harvoille, jotka olivat hajallaan laajoilla alueilla, rohkaisivat, kokosivat, opettivat ja rakensivat ortodoksista elämää sinne, missä sitä ei valmiiksi juuri ollut.

He tekivät pioneerityötä. He ymmärsivät, ettei pappeus ole vain virka eikä papillinen palvelu ole vain työtehtävä muiden joukossa. Se on uhrautuvaa läsnäoloa, hengellistä vastuuta ja halua palvella ortodokseja sielläkin, missä se ei ole helppoa, näkyvää tai palkitsevaa. Heidän työnsä jälkiä ovat monet pyhäköt, seurakunnalliset yhteydet ja ortodoksisen elämän versot, joita ilman suuri osa nykyisestä kirkollisesta todellisuudestamme olisi jäänyt syntymättä.

Kun mukavuus syrjäyttää lähetystyön

Juuri siksi on sanottava ääneen myös se, mikä kirkossa tuntuu joskus liian vaikealta sanoa. Pappien suhtautumisessa pappeuteen on tapahtunut muutos. Kaikki eivät enää ajattele papillista palvelua samalla tavalla kuin ne, jotka sodan jälkeen kantoivat kirkkoa harteillaan. Liian usein oman hyvän, mukavuuden ja helppouden vaatimus on noussut sille paikalle, jossa ennen oli kutsumus, uhri ja palava halu palvella ortodokseja kaikkialla.

Tämä näkyy myös siinä, miten puhutaan pienistä pyhäköistä, pitkistä välimatkoista ja hajallaan asuvista ortodokseista. Se, mikä ennen nähtiin papin tehtävänä, saatetaan nyt nähdä kohtuuttomana vaivana. Se, mikä ennen ymmärrettiin lähetystyönä ja uskollisuutena kirkon kutsulle, voidaan nyt selittää epärealistiseksi. Mutta ortodoksinen pappeus ei ole koskaan ollut mukavuuden ammatti. Se ei ole rakentunut ajatukselle, että papin tulisi toimia vain siellä, missä olosuhteet ovat suotuisat, välimatkat lyhyet ja osallistujamäärät riittävän suuret.

Jos tällainen ajattelu pääsee juurtumaan, seuraukset ovat vakavat. Silloin pienet yhteisöt jäävät ilman säännöllistä hengellistä hoitoa. Silloin pyhäkköjen hiljenemistä aletaan pitää luonnollisena. Silloin kirkon vetäytymistä ei enää nähdä tappiona vaan järkevänä sopeutumisena. Mutta juuri siinä kohtaa kirkko alkaa puhua vieraalla äänellä. Kristuksen kirkon tehtävä ei ole etsiä helpointa tietä vaan olla uskollinen kutsulleen.

Pappi ei saa odottaa, että kansa tulee valmiiksi koottuna hänen luokseen

Papillinen lähetystyö ei merkitse vain sitä, että toimitetaan palvelus silloin, kun väkeä sattuu olemaan tarpeeksi. Se merkitsee myös sitä, että pappi menee ihmisten luo, pitää yllä yhteyttä, rohkaisee, opettaa, kutsuu, kokoaa ja palvelee. Ortodoksit eivät aina elä keskuksissa eivätkä valmiiksi vahvoissa yhteisöissä. Juuri siksi he tarvitsevat papin, joka ei ajattele ensiksi omaa mukavuuttaan vaan kirkon tehtävää.

Pappi, joka alkaa odottaa, että elinvoimainen yhteisö on jo valmiiksi olemassa ennen kuin hän antaa sille aikaansa ja voimiaan, kääntää asian ylösalaisin. Yhteisöä ei aina ensin ole. Sitä rakennetaan. Sitä kannetaan. Se pidetään elossa uskollisella palvelulla, vaikka alussa olisi vain muutama ihminen, harva palvelus ja paljon tyhjyyttä ympärillä. Näin ortodoksinen kirkko on tässä maassa elänyt ennenkin. Miksi se nyt yhtäkkiä unohtaisi oman historiansa ja oman luonteensa.

Emme saa ryhtyä ajattelemaan enemmistön pussiin

Ortodoksinen kirkko on Suomessa vähemmistö. Se on tosiasia. Mutta vähemmistöasema ei ole syy vetäytyä. Se on syy pitää kiinni siitä, mikä meille on ominaista. Meidän ei tule alkaa ajatella enemmistön tavoin, enemmistön pussiin ja enemmistön asein. Meidän ei tule arvioida omaa läsnäoloamme samoilla mittareilla, joilla joku muu arvioi toimipisteverkostoaan, kiinteistömassaansa tai palvelurakennettaan. Sellainen ajattelu voi näyttää järkevältä, mutta ortodoksiselle kirkolle se on hengellisesti köyhdyttävää.

Kirkko ei ole siellä, missä sillä on helpointa olla. Kirkko on siellä, missä rukous palaa. Kirkko on siellä, missä pyhäkkö muistuttaa ihmisiä Jumalan läsnäolosta. Kirkko on siellä, missä joku vielä odottaa papin tulevan, missä joku sytyttää tuohuksen, missä joku lapsi oppii tekemään ristinmerkin. Jos kirkko alkaa vetäytyä juuri näistä paikoista, se ei ainoastaan menetä rakennuksia. Se menettää osan omasta hengellisestä rohkeudestaan.

Pyhäköt ovat ortodoksisuuden soihtuja

Pienet pyhäköt eivät ole ortodoksisuudelle ylimääräinen painolasti. Ne ovat sen hengityspaikkoja, rukouksen lampukoita ja ortodoksisuuden soihtuja. Niiden arvo ei riipu siitä, kuinka helposti ne sopivat hallinnollisiin suunnitelmiin. Niiden arvo on siinä, että ne pitävät näkyvillä kirkon läsnäoloa tässä maailmassa. Ja juuri vähemmistökirkolle tällaiset paikat ovat korvaamattomia.

Siksi kysymys ei ole vain rakennuksista. Kysymys on siitä, uskommeko yhä siihen, että ortodoksinen elämä kuuluu myös pieniin kyliin, syrjäseuduille ja paikkakunnille, joissa meitä on vähän. Uskommeko yhä siihen, että kirkon tehtävä on mennä, kantaa, kutsua ja palvella, eikä vain hallinnoida sitä, mikä vielä näyttää elinvoimaiselta. Uskommeko yhä siihen, että se mikä sodan jälkeen rakennettiin uskosta, tulee myös nyt säilyttää uskolla.

Jos uskomme, emme puhu pyhäköistä taakkana. Me puhumme niistä lahjana, vastuuna ja soihduina, joita ei sammuteta silloin, kun ympärillä pimenee. Juuri silloin niitä tarvitaan eniten.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com