19.7.17

Ortodoksista rekrytointia

Olen viime aikoina pohtinut erilaisten aiheeseen liittyvien tapahtumien kautta oman ortodoksisen kirkkoni työhönottotapoja ja rekrytointia eli työntekijöiden hakemista avoimiin työpaikkoihin tai työtehtäviin. Ainahan nuo haettavat työpaikat eivät ole vakituisia, usein tarvitaan myös sijaisia tai määräaikaisia työntekijöitä. Näin on myös kirkon piirissä.

Ortodoksisen kirkon rekrytoinnissa on monenlaisia ongelmia. Ehkä suurimpana nousee esille se, että jäsenmäärämme on varsin vähäinen, joten johonkin avoimeen erityisosaamista vaativaan tehtävään ei aina ole joko hakijoita tai sitten ei ole tarpeeksi päteviä – tai kuten myös saattaa olla – tarpeeksi sopivia hakijoita. Siksi valintaprosessit ovat liian usein tuskallisia niin hakijoille kuin usein myös sille yhteisölle, johon tekijää haetaan.

Asiaa mutkistaa tietysti vielä se, etteivät nuo valinnat suinkaan aina ole ”tuskallisia” valitsijoille, päätöksen tekijöille, päättäjille. Heitä saattavat ohjailla päätöksen teossa aivan muunlaiset ajatukset.

Oman ortodoksisen kirkkomme piirissä valitaan ihmisiä kirkon palvelukseen, palvelemaan ihmisiä, palvelemaan seurakuntalaisia, kirkon jäseniä. Tuon pitäisi aina olla ensimmäinen kriteeri valinnassa. Ja näinhän sen odottaa tapahtuvan tuo yhteisö, johon ihmistä valitaan. Mutta aina eivät päättäjät toimi yhteisönsä haluamisen mukaisesti.

Päättäjillä on tietysti – tai ainakin pitäisi olla – enemmän perus- ja taustatietoja hakijoista, millä perusteella heidän sitten tulee valita tehtäviin oikeat ihmiset. Usein vain tuossakin asiassa näyttäsi olevan niin, että vain joillakin on sitä ”oikeaa” tietoa ja muita enemmän, ja he vaikuttavat sitten muihin niin voimallisesti, että heikommat jäsenet mukautuvat vahvojen päätöksiin. Tässä edesauttaa vielä tämä oman kirkkomme erittäin voimakas hierarkinen järjestelmämme.

Hirarkialla tarkoitan tässä lähinnä hiippakunnan piispan valtaa ja toisaalta seurakunnan esimiehen valtaa tai ainakin arvovaltaa, joiden yli kävelemiseen tarvitaan päätöksenteossa todella vahvoja ja osaavia henkilöitä. Muutoin se ei yleensä onnistu, vaan koko homma päätyy lopulta ”käden suutelemiseen”.

Voisin tuoda tässä esille lukuisia esimerkkejä pieleen menneistä rekrytoinneista, joissa taustalla on ollut ihmeellistä suhmurointia, nepotismia tai jopa monenlaisia muita kirkkoon kuulumattomia kielteisiä tunteita ja tapahtumia, mutta säästän sormiani ja naputtelen esimerkkinä vain yhden tapauksen, jonka kuvioista kuulin uutta tietoa aivan äskettäin.

Olin mukavalla vierailulla yhdessä oman kirkkomme ”kruununjalokivessä”, Heinäveden Valamon luostarissa oman vanhimman poikani kanssa. Tällä kertaa meillä oli mukavia asioita toimitettavana ja siksi olimme todella onnellisia ja iloisia tästä vierailusta. Vierailusta jäi mukava muisto ja hyvä mieli, mutta hieman sitä vaikeutti yksi kohtaaminen, joka ei mitenkään siis liittynyt luostariin vaan ainoastaan oman kirkkomme toimintaan.

Tapasimme henkilön, jonka molemmat tunnemme hyväksi ja osaavaksi kirkolliseksi ihmiseksi. Luostari oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden tehdä vapaaehtoistyötä ja hän esitteli siellä kirkkoja ja muita paikkoja turisteille. Kielitaitokin on hänellä laaja ja hän pystyi tekemään sen usealla kielellä: suomen lisäksi vaikkapa äidinkielellään ruotsiksi tai vaikka englanniksi ja jonkin verran ilmeisesti venäjäksikin. Tuon tapaamisen jälkeen tunsi entistä suurempaa kiitollisuutta luostaria kohtaan. Se sentään osasi arvostaa tuon ihmisen talenttia.

Mutta kuten jo tekstistäni voi mahdollisesti aavistella, kaikki ei ollut kohdallaan. Tuo tapaaminen järkytti minua ja poikaani suuresti. Tämä ihminen oli aivan selvästi Valamossa, jotta saisi toteuttaa kutsumustaan palvella Jumalaa ja auttaa ihmisiä tuntemaan Hänet. Tiesimme tämän tapaamamme ihmisen olevan hyvä juuri noissa asioissa.

Saimme tietää, että hän ei voi tehdä tuota työtä, johon hän on yliopistosta valmistunut ja jota hän on joissain seurakunnissa Suomessa ansiokkaasti tehnyt, koska hänet on asetettu eräänlaiseen ”työhönottokieltoon” omassa seurakunnassa ja en ole varma koskikohan se myös koko hiippakuntaa. Asettajastakaan ei ole tarkempaa tietoa.

Hän ei voi enää hoitaa sijaisuuksia, ei määräaikaisuuksia, hänen toimiminen omassa ammatissaan olisi monella tapaa rajoitettua ja valvottua jopa estettyä. Kirkkomme kanonit tuntevat käsitteen ’toimituskielto’. Piispa voi määrätä piispainkokouksen avulla omassa hiippakunnassaan jonkun tällaiseen toimituskieltoon silloin, kun henkilö on toiminut vastoin annettuja kirkollisia, kanonisia ohjeita ja määräyksiä.

Toimituskiellon syynä voivat olla esimerkiksi kirkolliseen käyttäytymiseen liittyvät ongelmat, alkoholin väärinkäyttö, avioero tai muut vastaavat ongelmat parisuhteessa, rikollinen toiminta, jne. Siis melko järeitä syitä pitää olla, ennen kuin ihminen asetetaan toimituskieltoon, jolloin häneltä estetään samalla tavoin kuin tuolla edellä ammattinsa harjoittaminen kirkon piirissä. Rankimmissa tapauksissa ihmiseltä voidaan ottaa pois hänelle annettu palvelustehtävä (pappeus, diakonisuus) ja hänestä tulee silloin kirkollisessa mielessä maallikko.

Tuon tapaamamme henkilön kohdalla ei ole ollut edellä mainittuja syitä toimituskieltoon, joten samantapaiseen epäkanoniseen ”työhönottokieltoon” määrääminen tuntuu enemmän kuin oudolta. Asia on saamamme tiedon mukaan kirjattu esille jossain muodossa erääseen asiakirjaan, jonka asianomainen on äskettäin saanut. Aiemmin asia ja sen olemassaolo ja tapahtunut kiellettiin kokonaan, eikä edelleenkään ole tiedossa, kuka ja milloin sekä miksi aikaa on tuollainen kielto annettu. Kuten siis ei myöskään ole selvillä mihin moinen kielto oikeasti perustuu, säädöksien osalta tai edes asiantilan osalta.

Siksi minun ainakin pitää arvailla ja voi tietysti olla, että joko osun kohdalleen tai sitten menen harhaan. Päätä itse!

Henkilö on minun ja poikani mielestä osaava, taitava sanan käyttäjä, mutta omista oikeuksistaan kiinni pitävä. Jos joku asia ei mene kohdalleen tai hänen mielestään oikeudenmukaisesti, hän kysyy asian perään ja tarvittaessa vaikka tekee valituksen asiasta. Tällainen ei ilmeisesti sovi kirkkomme piirissä. Jos et ole nöyrä kädelle suutelija, etkä osoita sitä riittävän selvästi, vaikuttaa, että silloin astuu etusijalle periaate: ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”.

Henkilö on kirkossamme yksi niistä, jotka osaavat hoitaa asioita nykyaikaisella tavalla niin, että kirkkomme sanoma menee perille niin vanhoille kuin nuorillekin. Hänellä on kirkossamme harvinainen kyky osata ja käyttää työssään ja kirkkomme opin, evankeliumin, julistamisessa moderneja välineitä: somea (sosiaalista mediaa), blogeja, kuvia, videoita, jne. Tällaisia osaajia kirkossamme on vain kourallinen. Ja etenkin sieltä, missä heitä pitäisi olla, he puuttuvat täysin. Moderni viestintä on lapsenkengissä ja erään vaikutusvaltaisen kirkonmiehen sanojen mukaan – ”no news is good news” – näyttää vallanneen tilaa liiaksi kirkkokunnassa, hiippakunnissa ja jopa joissain seurakunnissa ja kirkko maksaakin palkkaa ihmisille siitä, ettei asioista tiedoteta, vaikka mielestäni palkkaa pitäisi maksaa juuri päinvastaisesta toiminnasta.

Missä on meidän nettipappi? Pappi, joka hoitaisi kirkkomme jäseniä netin kautta ja välityksellä, kiertäisi seurakunnissa neuvomassa tämän välineen – netin – käyttöä, opastaisi, neuvoisi ja toimisi niin, että nuoret ja nuoret aikuiset kiinnostuisivat jälleen kirkon työstä. Nyt asiat menevät ihan väärään suuntaan, kirkosta erotaan vauhdilla, lapsia ei enää kasteta ja kirkko menettää merkitystään, maallistuminen, sekularismi, saa tilaa.

Meillä talentit, mm. tohtorin tutkinnon suorittaneet laitetaan syrjään tai annetaan heille itäsuomalaisen mallin mukaan vain assistentin asema jonkun huonommin koulutetun, aiemmissa tehtävissä huonosti menestyneen, mutta oikean sukunimen ja oikeita päättäjiä tuntevan avustajana. Isän kirkollinen asema tai kummius on vaikuttavampi tekijä, kuin osaaminen, ammatin hallinta ja tietämys. Valitsijoiden henkilökohtaiset mieltymykset, joskus jopa varsin kummallisillakin, jopa epäkirkollisilla, ihmisyyden saroilla, ovat merkittävämpiä tekijöitä valinnassa tai jo ennen sitä ehdokkaaksi hyväksymisessä, kuin ihmisen teot, toiminta, osaaminen ja työn jälki aikaisemmissa kirkon tehtävissä.

Seurakunnat ja ne yhteisöt, jotka tällaisen työntekijän saavat, seisovat ihmetyksen sormi kummastuksen suussa: ”Miten tässä nyt näin kävi?” Ja kauhistuttavinta on, että samaan aikaan kuin toinen kansallinen kirkkomme palkitsee ja arvostaa näitä oman kirkkomme osaajia, talentteja, enemmän kuin oma kirkkomme, nämä asian ytimessä olevat ihmiset joutuvat oman ja perheensä taloudellisen selviytymisen vuoksi etsimään toisarvoisempia töitä ja jopa kouluttautumaan muihin ammatteihin, koska nykyinen osaaminen ei kelpaa omalle kirkolle.

Kirkossamme on piispoja paljon suhteutettuna kirkkomme jäsenmäärään. Luin jostakin, että toisessa kansallisessa kirkossa pitäisi olla noin 300 piispaa, jotta suhdeluku olisi sama meidän kanssamme. Olen iloinen, että piispoja on noin monta, mutta samalla huutaisin ”tuotevastuun” perään. Tekevätkö he oikeita töitä, niitä töitä, jotka heille kuuluvat: huolehtivat kirkkomme jäsenistä ja edesauttavat toiminnallaan evankeliumin levittämistä. Siihen työhön kuuluu myös oikeanlainen hengellinen huolenpito alaisistaan, kirkon muista työntekijöistä. Siihen työhön kuuluu myös seurakuntien esimiesten ja tarvittaessa muidenkin työntekijöiden työnohjaaminen, neuvominen ja hengellisyyden tukeminen, kuunteleminen. Ja siihen työhön kuuluu myös oleellisena osa kirkon jäsenten, seurakuntalaisten kohtaaminen.

Kirkossamme on rahaa työnnetty kohteisiin, joissa se ei tuo meille sitä hyötyä, minkä se toisi, jos sillä tuettaisiin perustehtäväämme. Piispojen määrän kasvaessa on kasvanut myös byrokratian ja sitä pyörittävien kirkon kannalta toisinaan melko tyhjänpäiväisen joukon määrä. Rahaa kuluu organisaation pyörittämiseen oikean toiminnan sijasta. Ja mikä kauhistuttavinta: osaajat laitetaan syrjään ja kirkon tehtäviin otetaan ihmisiä töihin oudoilla tavoilla ja sellaisin perustein, jotka eivät aina päivänvaloa kestä.

Tunnistetaanko kirkossamme lahjakkuuksia ja tarjotaanko siellä heille töitä, jotka hyödyttäisivät meitä kaikkia, vai joutuvatko nämä ihmiset kouluttautumaan muihin ammatteihin ja hakeutumaan töihin sinne, missä heidän osaamistaan ja tekemistään arvostetaan? Siinä kysymyksiä, joita kirkossamme tulisi vakavasti pohtia, ennen kuin on liian myöhäistä tai on tapahtunut liiaksi vahinkoja. Merkkejä mm. taloudellisista vahingoista huonon valvonnan tai jopa epäpätevyyden tai huolimattomuuden vuoksi on jo nähtävissä ja lisää tulee varmasti niin taloudellisella puolella kuin varmasti myös henkisellä saralla, ellei asioihin saada pikaista muutosta.


Hannu Pyykkönen  
nettihoukka@gmail.com

27.6.17

Tavara vaihtaa omistajaa - luonnollisesti

Tämän tarinan pääkohde - sormus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kansanlaulaja Irwin Goodmania lyhyesti siteeraten ”kaikki alkoi siitä kun …” istuimme kauppakeskuksen ukkoporukan vakipöydässä ja siihen tuli minulle tuntematon, mutta yhden pöydässä istuvan tuttu rouva, joka kertoi löytäneensä kultasormuksen. Joku oli kiiltänyt maassa, auringonvalo oli heijastunut siitä – ja kas – sehän oli sormus. Tuo sormus, joka on mukana olevassa kuvassa.

Rouva ei tiennyt, mitä tehdä ja meillä ukoillahan oli jälleen ratkaisu kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin. Moni meistä epäili nähneensä tuon sormuksen silloin tällöin – itse asiassa ihan äsken, viisi minuuttia sitten – pöydässämme istuneen suomalaiseen etniseen vähemmistöön kuuluvan sormessa. Mutta hän oli kuitenkin jatkanut matkaansa, eikä enää ollut paikalla.

Siinä arvuuttelimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot sormuksen omistajan löytymisestä poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon, kun sitten ajattelin ”auttaa” rouvaa ja lähdin hänen kanssaan samaan suuntaan, minne tämä etnisen vähemmistön edustaja oli lähtenyt. Josko löytäisimme miehen. Muuten hän on sama mies, josta kerroin blogijutussani ”Kahdenkympin testi”.

Palaan lyhyesti tuohon testiin. Kysyin tältä henkilöltä tavatessani tänään, muistatko ja vastaus oli luonnollinen: ”Tietysti!” Virhe oli tälläkin kertaa minun, kun en kysynyt tarkemmin. Takaisinmaksua ei ole vieläkään tapahtunut.

No – lähdimme etsimään häntä ja kuljettuamme rouvan kanssa parin kauppakeskuksen kautta kävelykadulle, siellähän hän istui puistonpenkillä. Menimme luo ja kysyimme, onko hänellä sormus mukana. Oli ja näytti sitä vielä meillekin. Hups! Ei siis ollutkaan hänen sormus tuo löytynyt sormus.

Mutta ei hätää, hän epäili sen olevan poikansa sormus ja pyysi sormusta nähtäväksi. Rouva ei tietenkään näyttänyt ja mies soitti pojalleen, joka tosin nukkui ja puhelimeen vastannut joku muu kertoi sormuksesta löytyvän lommon tai naarmun. Siinä vaiheessa rouvan kantti petti ja hän näytti sormusta, ja taas tuli luonnollinen kommentti: ”Kyllä se on pojan sormus!”

Silloin alkoi tapahtua. Huomaamattamme paikalle oli tullut neljä erään toisen EU-maan etnisen vähemmistön edustajia pahvimukeineen kerjäämään ja – yllätys, yllätys – heillä olikin myytävänä samantapaisia ”kultasormuksia” kasapäin hintaan 2 – 5 euroa. Rouvat eivät poistuneet hätistelystä huolimatta, vaan pyörivät siinä ympärillä koko ajan.

Pian tämä suomalainen etnisen vähemmistön edustaja havaitsi oman sormuksensa hävinneen sormestaan. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikä osannut sanoa, miten ja milloin se hävisi. Äsken se oli vielä tuossa ja minä jopa katsoin sitä omassa kädessäni, mutta – onneksi – annoin sen takaisin.

Siinä sitten ihmeteltiin ja pohdittiin, mitä nyt pitäisi tehdä. Ehdotin poliisia, vähemmistön edustajasta se ei ollut jostain syystä hyvä ratkaisu. Yksi ulkomaalaisista vähemmistön edustajista alkoi jo lipua muualle ja menin hänen peräänsä ja tarkastin kädessä olevat pari, kolme sormusta. Ei ollut sitä kadonnutta sormusta enkä edelleenkään saanut kutsua poliiseja paikalle.

Palattuani takaisin sormuksensa kadottaneen luokse rouva oli tehnyt jalon päätöksen, koska mitä ilmeisimmin hänen löytämänsä sormus ei ollut aito kultasormus vaan noita 2-5 euron sormuksia, joiden karaattiluku ei taida olla kovinkaan suuri. Hän antoi sormuksen – siis kuulemamme tarinan mukaan tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan pojan sormuksen – tälle sormuksensa kadottaneelle samaan etniseen ryhmään kuuluvalle. Tai siis pojan isälle. En itsekään pitänyt tekoa kovinkaan harkitsemattomana kaiken edellä kerrotun nähtyäni. Sormus ei melko varmasti ollut aito kultasormus, vaan rihkamasormus.

Lähdimme pois ja täytyy kyllä sanoa, että piti istahtaa tuon minulle vielä toistaiseksi tuntemattoman viehättävän vanhan rouvan kanssa kävelykadun penkille ja nauroimme, niin että vedet tulivat silmistä ja totesimme nauraa räkättäessämme molemmat, että elämällä oli vielä jotain opetettavaa meillekin.

Tarina ei vielä pääty tähän. Lähdin siitä sitten kävelemään parinsadan metrin päässä olevalle autolleni, kun puolivälissä tajusin, että olisihan minun pitänyt ottaa kuva noista mainioista ulkomaalaista ”opettajista”. Siispä kurvasin pikaisesti takaisin, mutta arvoisat ulkomaalaiset rouvat olivat hävinneet kuin – niin kuin sanonta sanoo – "pieru Saharaan". Ketään ei näkynyt mailla, ei halmeilla.

Menin autolle ja ajelin sillä keskustaa ristiin rastiin. Ei tulosta, rouvat olivat hävinneet. Ilmeisesti he olivat siis ottaneet tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan sormuksen ja arvelivat sen olevan arvokkaan ja katosivat maisemista, ennen kuin joku tekee jotain, josta aiheutuisi heille ongelmia.

Minä sen sijaan kävin vielä tarkistamassa kauppakeskuksen, josko rouvat olisivat siellä. Eivät olleet, mutta sormuksensa kadottanut mies istui siellä kahvilla kiiltävä, suomalaiselta rouvalta saatu sormus kädessään. Ikuistin tämän tapahtumarikkaan sormuksen kuvaan. Mies harmitteli liukkaita varkaita, mutta rehellisesti sanottuna, jos minä olisin kadottanut kultasormukseni, olisin ollut vihaisempi ja huolestuneempi ja varmasti olisin ilmoittanut asian poliisille. Mies se sijaan vain harmitteli ääneen – ei kovin runsaasti – sen luonnollisen verran, mitä tässä tilanteessa tarvittiin.

Itse pohdin tuotakin ja päättelin sitten, että moinen olotila, se ettei ollut tuon enempää huolestunut, kertoi ehkä enemmänkin sitten sen kadonneen sormuksen karaattiluvusta kuin, mitä omat arveluni siitä olivat. Saattaa siis olla suurikin yllätys sormuksen viejille, kun havaitsevat asian ja samalla käväisi kyllä väkisin mielessä vanhan kaskun luonnollinen opetus: ”Taisi mennä sormus hankintahintaan!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

12.6.17

Eedenistä Öllölään

Ihmiskunnan tie Afrikasta eri puolille maailmaa.
(Kuva suurenee joissain tapauksissa, kun klikkaat sitä hiirellä)
Olen viime aikoina yrittänyt muuttaa omaa urautunutta ajattelua ja jopa toimintaani. Osin olen onnistunut siinä oivallisesti. Yksi muutos on ollut nykyisen harrastuksiini liittyvän mielenkiintoni kohteen muuttuminen. Matkustamisen ja kirjoittamisen ja jonkun muunkin oheen on tullut sukututkimus, jota olen harrastanut aiemmin hieman voimallisimmin noin neljäkymmentä vuotta sitten, kun tein silloin 70 vuotta täyttäneelle isälleni sukututkimuksen omasta Pyykkösten tai oikeammin Pyykösten suvusta.

Tarina sai jatko-osan, kun sukunimemme "Pyykkö, Pyykkönen, Pyykönen" -sukuseuran edustaja otti yhteyttä ja houkutteli minut tekemään itsestäni dna-testin, joka sitten selvitettiin kaukana Amerikassa, aina Teksasissa asti. Se testi poiki sitten muutaman uuden testin ja lopulta testasin vielä ainoan elossa olevan kasikymppisen ekaserkkunikin, mummini tyttären tyttären.
Kuvassa todennäköisesti vanhimmat valokuvatut sukuni jäsenet: ukkini Aleksi (Aleksanteri) Pyykönen (myöhemmin Pyykkönen) ja mummini Anastasia Kononoff.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näin sain ”haarukoitua” näillä testeillä niin isälinjani sukua kuin myös mummoni äitilinjan Kononoff-sukua. Osa tuloksista on jo tullut Amerikasta, paria vielä odottelen. Mutta jo tässä vaiheessa on monta mielenkiintoista asiaa selvinnyt ja tiedän, että jatkoa on tulossa myöhemmin, kunhan saan testeille ammattitaitoisen selittäjän.
Paljon riittää selvitettävää "lähisuvussakin", kuten vaikka kuvan isotätini Akiliinan ja hänen Pieta-pojan tarinat, jotka jotenkin liittyvät Venäjään ja joidenkin tarinoitten mukaan jopa Puna-armeijaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Osittain kirjoitan siis tätä blogijuttua vielä omien arvailujeni ja selvitysteni varassa ja hurtilla huumorilla varustettuna, osin varmaan ihan saamiini faktoihin perustuen. Dna-tulokset vievät tätä selvittämistä vuosia tai jopa tuhansia vuosia taaksepäin, kun kirkonkirjoja tutkimalla pääsin vuonna 1978 vain vuoteen 1736, jolloin syntyi niistä kirjoista löydetty vanhin esi-isäni, Öllölän kylässä vuonna 1751 syntyneen vaimonsa Agrepina Tripovan kanssa elänyt Konstantin Pyykönen.

Kovin paljoa en Konstantinista silloin tietoja löytänyt ja tuon syntymävuodenkin vain tuurilla, koska hän kuoli 1814, jolloin jo oli alettu ortodoksisissa seurakunnissa pitää jonkinlaisia kirkonkirjoja. Aikaisemmilta vuosilta ne suureksi osaksi tai kokonaan puuttuvat ja en silloin ryhtynyt tuollaisena ”sukututkimusnoviisina” tutkimaan maakirjoja tai oikeuden pöytäkirjoja, joista olisi jotain lisää voinut selvitäkin.

Tuota selvitystä on sittemmin tehty sukuseuran toimesta ja Konstantinille on löytynyt vanhemmat ja sisaruksia, joista saa kohta lukea mahdollisesti tarkemmin piakkoin ilmestyvästä sukumme omasta sukuseuran toimittamasta sukukirjasta.

Saamassani dna-tuloksessa oli monenlaista tietoa, jota kaikkea en ole joko vielä ennättänyt tai myös osannut avata täysin. Sen aika on myöhemmin. Mutta jotain sieltä selvisikin. Mm. se, miten oma sukuni on maailman kansojen muuttovirtojen joukossa liikkunut jostain oletetusta Aatamin asuinsijoilta – olisikohan peräti Eedenistä tänne Suomeen ja juuri Öllölään.

Raamatun mukaanhan Aatami tai pitäisi kai sanoa Aadam eli Eevansa kanssa paratiisissa, jota on nimitetty myös nimellä Eeden. Sekä kristittyjen että kristityiltä mallinsa ottaneiden muslimien pyhissä kirjoissa Raamatussa ja Koraanissa kerrotaan, että Jumala loi ensimmäiset ihmiset kuvakseen ja kaltaisekseen maan tomusta. Aadamin kylkiluusta tehtiin Eeva ja siitä sitten alkoi koko ihmiskunnan tarina näiden kirjojen mukaan.

Raamatun luomiskertomus ja ns. evoluutioteoria kertovat monia asioita aivan eri tavalla. Evoluutioteorian mukaan me olemme kehittyneet – mistä lie – kalasta ja sitä kautta apinasta ihmiseksi. Uskokoon ken haluaa noihin kumpaan tahansa tai niiden yhdistelmään, joka lienee eniten uskottava ja jossa teoriat yhdistetään: luomiskertomus on pitkä evoluution kaari, jossa Raamatun yksi päivä ei suinkaan ollut vuorokausi, 24 tuntia, vaan pitkä ajanjakso, jona aikana asiat kehittyivät. Tuossa noin niin kuin hieman mutkia oikoen ja yhdellä lauseella selitettynä.

Joidenkin nykysukututkimuksen teorioitten perusteella on sanottu, että tuo Aadam ja Eeva, joista ihmiskunnan sanotaan saaneen alkunsa, elivätkin ajallisesti niin kaukana toisistaan, että me nykyihmiset emme voi olla tuon parin jälkeläisiä. Aadam on ilmeisesti eräänlainen teoreettinen kantaisä yhdeltä aikakaudelta ns. isälinjassa ja vastaavasti Eeva yksi kantaäiti yhdessä äitilinjassa. Tiedä sitten häntä, miten oikeasti on. Kukaan ei silloin ottanut kuvia kännykän kameralla tai tehnyt asioista YouTube-videoita.
Sukuni tie Eedenistä Öllölään.
Dna-tulosten mukaan oma sukuni on kuitenkin lähtenyt kauan sitten jostain Afrikan suurten järvien alueelta Victoria-järven rannoilta pohjoiseen ensin joko maata pitkin tai muulla tavoin nykyisen Punaisen meren yli Saudi-Arabiaan ja sieltä nykyisten Iranin ja Turkemenistanin kautta koukaten Itä-Aasiaan Kiinaan ja sieltä edelleen nykyisen Venäjän kautta Pohjois-Eurooppaan ja Suomeen. Matka on kestänyt tuhansia vuosia ja matkan varrelta on sukuperimään tarttunut monenlaisia geenejä, jos lie mutaatioitakin.

Uskokoon ken haluaa tuon muuttoreitin, mutta näin nykytiede sen mm. geenitutkimuksen perusteella selittää tapahtuneen. Dna-tutkimuksilla selviää toisenlaisiakin reittejä, joita on lukuisia. Itse kuulun noissa ”reiteissä” tuohon kuvassa sinisellä näkyvään N-ryhmään. Vanhimmat ryhmät eli A-ryhmä lähti etelään ja niiden jälkeläiset asuvat yhä Etelä-Afrikassa. C-ryhmän jäsenet lienevät osanneet kulkea vesillä, sillä he ovat siirtyneet samoilta seuduilta kuin me muut Australiaan ja sen lähisaarille ja edelleen vielä Pohjois-Amerikkaan asti. Meitä N-porukkaa lähimmäksi on tullut ihan toista reittiä I-ryhmä, joka vaelsi Etelä-Euroopan kautta Skandinaviaan ja Ruotsiin asti, mistä heitä on sittemmin tullut Suomeenkin.

Tällaisessa laajemmassa kuviossa olen aika ajoin seikkaillut. Minä, joka luulin olevani ihan vain karjalaispoika korpiselkäläisestä isästä, olenkin ilmeisesti maahanmuuttajien jälkeläinen Afrikasta. Testituloksen mukana tuli ns. osumia läheisemmistä tai kaukaisemmista serkuista, joita on myös vuosien saatossa samalla tavalla dna-testattu. Listassa oli melkein 3000 nimeä eri puolilta Eurooppaa ja oikeastaan ei yhtään tuttua. Mukana oli joku ns. tuttu nimi, jostain muusta yhteydestä. Ei tosin valitettavasti yhtään kuninkaallista eikä edes tsaarin sukua tai edes tsaarin kalastusmajan ratsumestarin aviottoman lehtolapsen sukua.
Kartan nimi voisi olla vaikka "Nykyinen sukuni Euroopassa"
Yleensä harrastukset ovat kalliita ja aikaa sekä rahaa vieviä. Niin näkyy olevan tämä sukututkimuskin. Dna-tutkimuksia tekevät yritykset ovat löytäneet kultasuonen. Kun tilaat jonkun halvan tutkimuksen (usein puhutaan erilaisesta määrästä markkereita), niin ruokahalu kasvaa ja kohta tilaatkin tarkemman tutkimuksen, kun olisit heti voinut tilata sen parhaan. Lisäksi mukana on monenlaisia erilaisia tutkimuksia, on isälinjan, äitilinjan tutkimuksia ja ns. serkkutesti. Ja varmaan monia muitakin, kunhan niihin ennätän tutustua, mutta en välttämättä usko että enää tilaan niitä. Toivottavasti.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

3.6.17

Kahdenkympin testi

Olen suuren osan elämästäni ollut jonkin sortin observaattori, tarkkailija. Minusta on kohtuullisen mukavaa istua vaikkapa terassilla jonkun juoman äärellä ja tarkkailla itseäni ja siinä ohessa muitakin ihmisiä, heidän vai pitäisikö sanoa meidän käyttäytymistämme ja monia muita mielenkiintoisia asioita meistä ihmisistä, joista osa näkyy ulospäin, osa ei.

Tarkkailun kohteeksi valikoituu toisinaan joku ihminen ihan hänen erikoisemman, erottuvan käyttäytymisen taikka vain pukeutumisen osalta. Kohteeksi joutuminen on kuitenkin varsin sattumanvaraista eikä sille välttämättä löydy yhtä ja samaa syytä.

Erilaiset etniset ryhmät tai oikeammin niiden edustajat ovat usein tarkkailuni kohteina. Miten he selviytyvät enemmistön joukossa? Millaisia ratkaisuja he tekevät? En kuitenkaan koskaan tarkkaile ihmisiä siinä mielessä, että siihen liittyisi jotain syrjivää tai sanoisinko epätasa-arvoista. En ainakaan omasta mielestä ole mitään ryhmää kohtaan syrjivä, olipa sitten kyseessä etninen tai joku muu ryhmä tai sen jäsen.

Maassamme ei ole aikaisemmin ollut paljoa erilaisia etnisiä ryhmiä ja maamme lienee melko kauan ollut melko ”tasapaksu” maa tuossa mielessä. Maahanmuutto on tuonut valtaisasti erilaisia ihmisiä maahamme ja tuokin asia on keikahtanut melkoisesti aivan erilaiseen asemaan.

Omassa lapsuudessani ei ollut muita etnisiä ryhmiä kuin mustalaiset, jotka siihen aikaan liikkuivat hevosilla ja viettivät ainakin ilmeisesti osan vuodesta ns. liikkuvaa elämää. Kylämme risteyksessä oli metsikkö, jossa he usein leiriintyivät ja muistan sen olleen mielenkiintoista aikaa ainakin meille lapsille.

Isäni, joka oli kylän kauppias, tunsi useita noista leiriintyjistä ilmeisesti melko hyvinkin. Muistan, että hän jopa myi heille tavaraa luotolla ja mikäli muistikuvani on oikea, hän yleensä kai sai rahansa takaisin joissain vaiheessa. Siihen saattoi toisinaan kyllä ilmeisesti kulkua kauankin, mutta näin muistelen: velat maksettiin.

Tuo muistikuva ja oman isäni käyttäytyminen liikkuvaa elämää viettäneeseen kansanosaan muokkasivat myös omaa käsitystäni heistä. En ole koskaan suhtautunut heihin mitenkään kielteisesti tai torjuvasti. He ovat lapsuudestani asti olleet ihmisiä toisten joukossa. Ehkä erilaisia, mutta niinhän meistä monet itsekin olemme.

Työssäni kohtasin sittemmin tuonkin etnisen ryhmän edustajia, kuten muuten monen muunkin ryhmän ihmisiä, joita tosiaankin en silloin lapsuudessani kohdannut lainkaan. Itselleni maalla kasvaneena ihmisenä ei ole ollut mitään muuta sanaa mustan ihonvärin omaaville ihmisille kuin neekeri. Se ei koskaan ole ollut suussani eikä päässäni haukkumasana. Se on samanlainen kuin eskimo tai intiaani. Rodun nimi, joka kuvaa omalla tavallaan kyseistä ryhmää ilman mitään sivumerkitystä, jonka jotkut sitten myöhemmin ovat sille väkisin laittaneet. Toki olen kuullut tuosta nimityksestä sitten erilaisia haukkuvia väännöksiä, mutta ne ovat erikseen ja ne on muodostettukin aikanaan haukkumanimiksi, mitä neekeri ei minulle ole ollut koskaan eikä ole vieläkään.

Myös tuon ”kotimaisen” oman maassamme kauan olleen etnisen ryhmän edustajia kohtasin useinkin omassa työssäni. Heidän joukossaan oli ihan kuten kaikkien muidenkin joukossa, luonteeltaan ja tavoiltaan, elämänasenteeltaan monenlaisia ihmisiä. Minulle, kuten kai ei monelle muullekaan valtaväestöön kuuluvalle, ole koskaan eikä missään oikein opetettu erilaisten etnisten ryhmien ihmisten tapoja, kulttuuria, uskomuksia ja monia muita elämään liittyviä asioita. Mutta joka tapauksessa lapsuudessani omaksumani ja isältäni oppima myönteinen asenne säilyi ja on yhä säilynyt suhteessa niin "omiin" perinteisiin vähemmistöryhmiin kuin uusiinkin.

Itsekin kuulun yhteen tällaiseen etniseen vähemmistöryhmään tai ehkä jopa kahteenkin – olen sekä karjalaista alkuperää että uskonnoltani ortodoksi. Ei meidän ortodoksien tapojakaan ole kovin tehokkaasti opetettu enemmistölle ja siksi monta monituista kertaa on syntynyt outoja tai jopa hassuja tilanteita kulttuurien törmätessä. Niin on tapahtunut myös varmaan muidenkin etnisten ryhmien kanssa.

Vaikka nykyään on runsaasti tietoa saatavilla, en minä eikä todennäköisesti useat muutkaan ole riittävästi tutustuneet näihin toisiin kulttuureihin, toisten tapoihin ja elämänasenteisiin. Siksi maassamme on syntynyt varmaan myös erilaisia ristiriitoja, kahakoita ja jopa rasistisia tekoja, jotka ovat surullista katsottavaa. Osin saattaa olla niinkin, että me vähemmistöläiset emme jaa riittävästi tietoa omasta kulttuuristamme, omista tavoistamme ja jos ne jotenkin sitten ovat ristiriidassa tai todella poikkeavat suuresti valtaväestön vastaavista, törmäys on odotettavissa.

Tämä pitkä edellä oleva selvitys toimikoon esipuheena omalle pienelle kokeelleni, jonka todellakin tein tässä eräänä päivänä ihan tuossa alussa mainitsemassani tarkkailijan roolissa. Olen jonkin aikaa eläkkeellä ollessani istuskellut aina silloin tällöin eräässä mielenkiintoisessa ukkoporukassa kaupungin keskustan eräässä kauppakeskuksessa. Tuo ukkoporukka on melkoinen sekasotku erilaisia ammatteja everstistä talonmieheen tai hammaskirurgista rehtoriin, ihan laidasta laitaan mutta myös sekoitus erilaisia kulttuureja. Minä taidan kuitenkin olla ryhmän ainoa ortodoksi, joka sitten joudunkin usein vastaamaan koko ortodoksisen kulttuurin erehdyksistä ja viisauksista.

Ryhmästä löytyy myös tuon toisen kotimaisen etnisen ryhmän edustaja, mielenkiintoinen vanha, elämää kokenut mies, kuten me kaikki muutkin. Kun samassa ryhmässä istuu aina silloin tällöin poliisikin, on monta kertaa ollut vedet silmissä, kun nämä kaksi ovat kertoneet tapahtumista oman elämänsä historiassa, missä he aina silloin tällöin ilmeisesti jopa kohtasivat – mitä erilaisimmissa asioissa. Tosin noita samantapaisia juttuja ja vaikka noita kohtaamisiakin löytyy toki muiltakin – ihan siis noilta ns. valtaväestön edustajiltakin ja yhtä hauskoja ne ovat ainakin nyt kuulla. Tiedä häntä sitten silloin, kun ne tapahtuivat.

Muutama päivä sitten jäin istumaan pöytään kahdestaan tuon jutussani mainitsemani vanhan miehen kanssa. Hieman herätti ihmetystä jossain vaiheessa hänen mainintansa pitkästä pujoparrastani, joka hänen mielestään sopii kasvoihini oivallisesti. Itse kun pidän sitä oikeastaan melko kauhean näköisenä kaikesta huolimatta. No alkuun otin sen kohteliaisuutena, mutta myöhemmin ajattelin sen olevan ehkä kuitenkin muuta.

Kun muut olivat lähteneet – kuka syömään kotiinsa, kuka muille asioille – tämä vanha mies kysäisi varovaisesti, ”Monesko päivä nyt on”. ”Toukokuun viimeinen”. ”Joo – eläke taitaa tulla vasta neljäs päivä.". "Ei se silloinkaan tule, kun se on sunnuntai. Jaa – niinpä. Rahaa on vain 18 euroa ja lääkkeet pitäisi ostaa”. Silloin aloin jo odottaa jotain yllättävää. Ja tulihan se sieltä.

”Voisitko lainata perjantaihin saakka kaksi kymppiä?” hän kysyikin sitten suoraan. Tavallisesti vastaus olisi ollut: en tai minulla ei ole rahaa mukana kuin muutama kolikko, koska maksan aina kortilla. Mutta nytpä en vastannutkaan niin. Mietin, ettei kaksi kymppiä vie minua konkurssiin, meni se sitten syteen tai saveen. Ja edessäni oli noin kahdeksankymppinen vanha mies.

Kiertelin ja kaartelin asian ympärillä miettiessäni vastausta kysymykseen. Kaivoin taskustani korttikotelon, jonka välissä tiesin olevan kaksikymppisen ja otin sen esiin. Raha hävisi melko nopsaan toiseen taskuun kiitoksen kera ja vakuutuksen kera, että perjantaina saat takaisin. Kohta hävisi vanha mieskin. Tosin ei apteekkiin vaan kauppakeskuksen kioskiin totoluukulle. Arvelin hurskaasti hänen vain kysyvän sieltä jotakin matkalla apteekkiin ja jatkoin matkaa kotiin, syömään minäkin, miettien, tulikohan tehtyä hölmösti vaiko ei.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

3.5.17

Suku on paras

Isäni täti Akulina ja hänen poikansa Pieta elivät jossain Venäjällä.
(Kuva Hannu Pyykkösen perhealbumista)
Kuten jotkut lähelläni olevista ihmisistä lienevät huomanneet, että yhden toiminnan poistuminen on aiheuttanut minulle tekemistyhjiön, joka ainakin meikäläisellä on sitten täyttynyt melko pian muilla tekemisillä. Nyt olen jälleen innostunut jonkin aikaa – itse asiassa noin 40 vuotta levossa olleesta – sukuni tutkimisesta.

Edellisen kerran tein sitä laajemmin 1970-luvun lopulla, kun laadin omalle isälleni syntymäpäivälahjaksi sukututkimuksen Pyykkösen suvustamme. Siihen oli minulla oivallinen mahdollisuus, koska sukuni suurimmaksi osaksi on luovutetusta Karjalasta ja myös osin Suomeen jääneestä osasta Karjalaa ja kaikki luovutettujen alueiden kirkonkirjat löytyvät Mikkelin maakunta-arkistosta, siis asuinpaikkakunnaltani.

Toinen asiaa sekä helpottava että vaikeuttava seikka oli se, että sukuni lähes kokonaan oli ortodoksinen. Vaikeaksi sen teki se, että vanhat kirkonkirjat melko pitkältä ajalta etenkin juuri kaukaisemmassa historiassa olivat venäjänkielisiä, kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja. Asiaa helpotti taasen se, että tunsin aika hyvin ortodoksisuutta ja olin jo varhain opetellut – itse asiassa lapsena ennen näitä latinalaisia, normaalisti käytössämme olevia aakkosia – kyrilliset aakkoset ja osasin jotenkuten lukea venäjänkielistä tekstiä, jopa ns. kaunokirjotettuna. Venäjää en kuitenkaan osannut puhua paljokaan armeijassa opitun ”ruki verin” lisäksi.

Lopputulos oli olosuhteisiin nähden melko hyvä: pääsin sukututkimuksessa vuoteen 1736 saakka ja löysin paljon oman sukuni edustajia. Huomattavaa on lisäksi se, ettei minulla tuolloin ollut mitään tietokoneita ja nettiohjelmia apunani, vaan kaikki piti tehdä ihan oikeista kirkonkirjoista ja pieneltä osin myös mikrofilmeiltä. Ja tietysti pitää huomioida sekin, etten ollut enkä edelleenkään ole mikään kyseisen alan ammattilainen, mutta pyrin jo silloin työssäni mahdollisimman suureen tarkkuuteen.

Joiltain osin on nyt toisin, kun taas olen innostunut aiheesta: nyt on käytössä erilaisia mainioita tietokoneohjelmia netissä, jotka yllättävät minut melkein päivittäin löytämällä monenlaisia ja lukuisan määrän uusia sukulaisia. Hämmästyttävää on ollut esimerkiksi se, että parhaat kaverini, ortodoksipapit, isät Mikko ja Matti, ovat itse asiassa kaukaisia sukulaisiani. Ilmankos meillä on sujunut asioiden hoitaminen niin juohevasti.
Mikko on siis minulle jonkinlainen "4. hyppyserkku". Sukulaisen avioliiton kautta sukua. Piti piirtää tällainen kaavio, jotta asia selvisi ja hahmottui tarkemmin.
Pelkästään hyviin tietokoneohjelmiin ei tuo yllätyksellisyys perustu, apuna on ollut myös tuo vanha tekemäni sukututkimus, jota olen pikkuhiljaa siirtänyt nettiin noihin ohjelmiin. Kun nimet on syötetty nettiin, se vertailee niitä muiden tekemiin lukuisiin sukupuihin ja siihen perustuu nuo löydökset, joita ihan oikeasti on tullut valtavasti. Jossain vaiheessa tietokone ilmoitti, että minulla on löytynyt jo 5000 sukulaista ja vieläkään en ole kirjannut kaikkia paperilla olevia sukulaisiani nettiohjelmaan.

Vaikka tuo tutkiminen on samalla hupia ja ehkä siitä saa jonkinlaista hyötyäkin, se näyttää olevan myös kasvava bisnes suuressa maailmassa. Yksi ilmentymä tuosta bisneksestä on yksittäisten ihmisten mahdollisuus teetättää ns. DNA-tutkimus itsestään tai jostain sukulaisesta. Testejä on monenlaisia ja monentasoisia.

Itse innostuin asiasta oman sukuni sukuseuran (Pyykkö, Pyykönen, Pyykkönen) erään aktiivin aloitteesta ja nyt olen jo alkuun tekemäni testin lisäksi tilannut yhden lisätestin itselleni ja toisen serkulleni. Näistä pitäsi sitten myöhemmin, ehkä noin parin kuukauden kuluttua toisesta, ja mahdollisesti syksyllä toisesta, selvitä ensin ns. isälinjani ja myöhemmin mummini kautta tuleva äitilinjani.

En vielä tunne riittävästi tuon testaustavan ja sen antamien tulosten mahdollisuuksia, mutta olen ymmärtänyt – ja se tuntuu luontevalta – etteivät testit suinkaan ihan suoraan anna mitään uusia sukutauluja nimineen, vaan enemmän jonkinlaisia suvun ”vaellusreittejä” eli mistä suku on lähtöisin, mitä kautta tänne tullut ja siinä ohessa ehkä joitain oikeita osumiakin sukulaisiin, ihmisiin, mikäli hekin ovat tehneet noita testejä itselleen. Testin tehneiden määrä maailmassa ja myös Suomessa onkin kunnioitettavan suuri ja se näyttää kasvavan koko ajan, mikä tietysti edesauttaa tuon bisneksen kehittymistä ja kannattavuutta.

Vielä en ole törmännyt bisneksen lieveilmiöihin, vaikka niistäkin olen kuullut tarinoita. Asiaa on auttanut tämä sukuseurayhteys, joka vaikuttaa luotettavalta ja osaa neuvoa välttämään karikoita. Lisäksi sain hänen kauttaan yhteyden ilmeisesti tällä hetkellä parhaimpaan tutkimuslaitokseen, jonka laboratorio on myös laadukas ja tulokset hyviä – melko lailla luotettavia.

Meillä ihmisillä on usein elämässämme tarve olla parempia kuin oikeasti olemmekaan. Sen huomaa etenkin tässä sukututkimisessa. Kuinka hivelevää onkaan havaita olevansa Ruotsin kuninkaallista tai jopa Ranskan kuninkaallista sukua, Venäjä tsaarin suvusta nyt puhumattakaan. Totuus vain usein on paljon raadollisempi ja maanläheisempi. Itse en vielä (!) ole valitettavasti (!) löytänyt kuninkaallisia sukujuuria, mutta onhan tässä vielä aikaa sellaiseenkin.

Monia muitakin vastaavanlaisia mahdollisesti lieveilmiöitä olen jo taas havainnut, kun sukuja on selvitelty. Joidenkin suvusta on löytynyt jos minkälaisia kuninkaan tai tsaarin virkamiehiä tai ainakin melkein virkamiehiä ja keisarillisia hevosen hännän harjaajia, minulta enimmäkseen kauppiaita ja yllätys, yllätys – pappeja, ortodoksisia pappeja tai muuta kirkollista sakkia yllättävän paljon.

Kun – kuten tuolla alussa mainitsin – minulle on tullut erilaisten manöverien kautta vapaata aikaa, olen arvellut, että voisin siirtää tätä tekemisenergiaa myös suvusta kirjoittamiseen. Sehän saattaa jopa auttaa omia poikiani joskus ymmärtämään isäänsä ja sukuaan paremmin, kun kerron niitä tarinoita – tosia tai legedoja – omasta suvustani, joita olen elämän aikana kuullut vanhemmiltani ja muulta suvulta. Minun jälkeeni ne painuvat näet unholaan.

Kun nyt kuitenkin olen kaiketi tällainen tarinankertoja, niin miksipä ei. En tosin aio kirjoittaa niitä enää tähän blogiin, jonka aihesisällöt ovat olleet pitkälti muilta saroilta. Joten aktivoin uudestaan erään toisen blogini, jossa olen aikaisemmin kirjoittanut tarinoita oman elämäni varrelta ja omista seikkailuista suuressa maailmassa. Se voi olla jopa oikeampi paikka tällaisille sukutarinoille.

Tuolla blogilla on hieman kummallinen nettiosoite: http://hap-dp660.blogspot.com/ koska se aikaisemmin oli alustana tekniselle matkailuautoblogilleni, jonka sitten lopetin ja vaihdoin uudet sisällöt. Nimeen jäi kuitenkin tuon edellisen matkailuautoni Adria DP 660:n nimi, mutta olkoon. Muutoin blogin nimi kuvaa hyvin vaikkapa juuri sukutarinoita: ”Oltiin sitä ennenkin …”.

Yritä kirjoitella tarinoita vanhimmasta sukulaisesta alkaen nuorempiin päin sitä mukaa, kun niitä mieleen tulee tai muualta selviää. Kirjoitan vain, jos nyt jotain tiedän tai sitten hieman yleisemmin niistä, joiden tarinoita en tarkemmin tunne. Eiköhän tuossakin puuhaa riitä. Jutut tosin saattavat olla melko lailla ”sisäsiittoisia” ja antavat – jos nyt jotain antavat – vain sukulaisille ja tutuille, mutta en toki estele muitakaan niitä lukemasta, koska ainakin joku juttu saattaa jopa olla joskus mielenkiintoinen. Kuten vaikkapa tarina kaukopartiomiehestä, joka joutui pakenemaan Suomesta sodan jälkeen.

Juttuja tulee sitä mukaa, kun niitä nyt luontevasti tulee, ilman mitään aikataulua ja lyhyitä juttuja tai sitten pitempiä, ispiksen mukaan. Saa nyt nähdä. En ota suurempaa painetta juttujen laadusta tai määrästäkään. Vastuu näissäkin jutuissa on aina lukijalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

29.4.17

Asioita tulee ja asioita menee, ihmiset siinä mukana

Ihan on itselläni taas sellainen tunne, että olen elämässäni yhden tapahtumaketjun kulminaatiopisteessä, taitekohdassa. Aloitimme joskus 2000-luvun alkuvuosina poikieni ja miniäni kanssa projektin, joka sittemmin sai nimekseen Ortodoksi.net. Nyt tuo projekti vaikuttaisi omalla kohdallani olevan jonkinlaisessa murroksessa ja muutoksessa. Saan nyt nähdä, mitä tapahtuu. Itse sitä en ihan varmaksi vielä tiedä. Ehkä onneksi en tiedä!

Kyseinen sivusto luotiin tilanteessa, jolloin ainakin minä ja muutama ympärilläni oleva ihminen, olimme tyytymättömiä oman kirkkomme tiedonvälitykseen ja laajemminkin viestintään. Kun sitten samaan aikaan perheeseen alkoi muodostua tietynlainen ”klusteri”, josta löytyi erilaista osaamista opettamisesta, ortodoksisen tiedon hallinnasta, tietojenkäsittelystä ja tietotekniikasta, ei ollut ihme, että Ortodoksi.net syntyi. Tietysti pitänee nyt sanoa myös se, että oli sivustolle tilaustakin. Sekin pitänee kyllä valitettavasti sanoa, että tuo alussa mainittu tyytymättömyys viestintään ei ole näinä päivinä suuremmin laantunut, ehkä enemmänkin päinvastoin.

Alusta alkaen Ortodoksi.net-sivustolla oli vankka kannatus, mutta ainakin alkuun myös lähes yhtä vankka vastustus. Onneksi satuimme olemaan melko kovapäistä porukkaa, emmekä antaneet sen suuremmin vaikuttaa työhömme. Puskimme härkäpäisesti eteenpäin ajatellen vain – kuulostaa ehkä hurskastelulta, mutta on totisinta totta – oman ortodoksisen kirkon parasta ajatellen.

Loimme suunnilleen tyhjästä sivuston, jolla sitten oli tuhansittain sivuja, mistä löytyi asiatietoa, liturgisia tekstejä, ikoneita, ortodoksinen kuuden kielen sanakirja, virtuaalikirkko, kirkkokalenteri, ortodoksisia kirja- ja äänilevyluetteloita ja esittelyjä. Myöhemmin sivustolla oli myös videoita ja jopa paljon purinaa aiheuttanut netti-TV, jota "ammattilaiskritisoijat" eivät vieläkään ole paremmaksi omilla sivuillaan saaneet. Pitkän aikaa siellä oli muutama ortodoksinen nettilehtikin, paperisten versioiden ohessa. Paljon siellä oli ja lisää keksittiin ja kehiteltiin. Sivusto ei todellakaan kalvennut ulkomailla kovalla rahalla ja eri paikalliskirkkojen runsaalla tuella toteutetuille sivuille, jotka ottivat joiltain osin jopa mallia meiltäkin ja myös lainasivat juttujamme sivuilleen.

Jossain vaiheessa sivustollamme alkoi ilmestyä myös ortodoksisia uutisia maailmalta ja omasta maastakin. Uutisia käännettiin usealta kieleltä suomeksi ja julkaistiin uutisblogissa, joskus jopa tiukkojen oheismielipiteiden ja kannanottojen kera, mikä ei alkuunkaan miellyttänyt monia, mutta toisella tavalla ajattelevia oli sittenkin enemmän. Joka tapauksessa erittäin työteliäs uutissivusto ei koskaan saanut ”oikean uutissivuston” statusta, mutta eipä sitä kaivattukaan siinä kiireessä. Silti useat mediat käyttivät niitä lähteinään.

Ylipäätänsä kriittisten mielipiteitten esittäminen sivustolla – olivat ne sitten omia tai maailmalta lainattuja – aiheutti paljon porua ja pian myös osalla oman maan ortodoksisia ”kellokkaita” boikotin: Ortodoksi.net ei edusta heidän mielestään ilmeisesti ortodoksista ajattelua, koska se on liian konservatiivinen mielipiteissään, perinteitä kunnioittava eikä hyväksy liberaaleja, epäortodoksisia, kirkolle vieraita ajatuksia. Suurta osaa heitä ei sittemmin ole sivuilla, eikä tietysti tukijoinakaan – ei edes somen "LIKEttijöinä näkynyt, mutta onneksi mukanamme ovat olleet heistä kuitenkin ne parhaat, osa myös artikkelien kirjoittajina ja sisällön tuottamisen apuna. Heille suuri kiitos siitä!

Tilanne kärjistyi aika ajoin, hyvä ettei sodan partaalle joidenkin liberaalien tahojen kanssa, ja samalla se henkilöityi yhteen ylläpitäjistä – minuun, joka samoihin aikoihin – valitettavasti tai onneksi näkökulmasta riippuen – huseerasin muuallakin oman maamme ortodoksisen kirkkopolitiikan saralla, kuten esimerkiksi kirkolliskokouksessa jäsenenä ja yhden valiokunnan puheenjohtajana. Koska olin joissain kysymyksissä tiukka mielipiteissäni, tulin tietysti joiltain liberaalisimmilta tahoilta torjutuksi, ja siinä ohessa kävi samoin Ortodoksi.netille. Ortodoksi.netin kertomaa totuutta ei pidetty heidän mielestään oikeana totuutena ja suvaitsemattomuus sai uusia muotoja, joita tosin nämä vastapuolen toimijat nimittivät suvaitsevaisuudeksi.

Noina vuosia kaiketi minäkin halusin sen sata kertaa lopettaa nämä hommat ja välillä keitti reilusti ylikin ja taisipa tulla montakin kertaa puhuttua ääneenkin lopettamisesta. Mutta aina sitä vain jollakin tavalla kuopasta noustiin ja homma jatkui. Onneksi!

Nyt vaikuttaisi kuitenkin siltä, että ihan kuin olisin jonkun isomman muutoksen äärellä. Siihen ovat vaikuttaneet varmaan monet syyt, eikä niistä pienin ole oma vanhenemiseni. Alan lähestyä uhkaavasti seitsemääkymmentä ja lienee aika ajatella jotain muitakin tekemisiä, kun nyt vielä ennätän ja mikä tärkeintä – kykenen.

Ortodoksi.netin sivut menivät – tuota tietokonemaailman termiä käyttäen – nurin marraskuussa 2016 ja ovat siitä alkaen olleet pois julkisesta käytöstä. Jossain vaiheessa sivustoa saatiin sen verran korjattua, että ylläpitäjät pääsivät käyttämään niitä. Samaan aikaan havaitsimme, että sivuston aikaisemman version sivuja roikkui vielä netissä ja siltä osin olivat onneksi myös kaikkien käytössä. Niiden määrä vain oli huomattavasti vähäisempi ja sisältö suppeampaa.

Sivujen nostamista uudelleen käyttöön ovat jarruttaneet monet ongelmat: raha ja aika suurimpina. Toistakymmentä vuotta sivuja on ylläpidetty ja sisältöä tuotettu talkoilla, vapaaehtoisten voimin niin, että yksi ylläpitäjistä on maksanut kaikki käyttökulut omista varoistaan. Kirkko on tukenut hieman joitain yksittäisiä projekteja, kuten vaikkapa kirjana ja kunnollisena paperijulkaisuna aiemmin suomeksi julkaisemattoman Minean nettiin saattamista, mistä se maksoi ylläpidolle reilun 5000 sivun kääntämisestä yhdestä formaatista toiseen, kirjoitusvirheiden korjaamisesta, säerajojen merkitsemisestä ja sivujen toimittamisesta ja taittamisesta pdf-formaattiin sekä julkaisemisesta Ortodoksi.netin sivuilla 500 euroa reilun viiden ihmisen työryhmälle, joka työskenteli vapaa-aikanaan sivujen parissa kukausikaupalla. Eli noin 10 senttiä sivulta ja jos se jaetaan ryhmän kesken noin 2 senttiä sivulta. Eli noin satasen per nuppi, joka tehnee varmaan jotain noin kympin kuussa palkkaa, mikä raha silloin ei tosin mennyt sitten tekijöille palkkaan, vaan ihan sivuston teknisen ylläpidon kuluihin. Kuvatkoon tuo yksi esimerkki kirkon halukkuutta ja laajuutta osallistua kuluihin ja tukemiseen menneinä vuosina.

Mutta sanottakoon myös, että noina "innostuksen vuosina" olisimme varmaan tehneet netti-Minean täysin ilmaiseksikin, niin tärkeäksi asian koimme. Ei silloin asiat olleet rahasta kiinni, kun innostusta ja aikaa riitti.


Kiitos kuitenkin kirkolle, että saimme julkaista noita tekstejä ihan laillisesti ja jakaa käyttöön niitä tarvitseville ihmisille. Nämä ihmiset – seurakunnista, luostareista, seminaarista, yliopistosta ja ihan tavalliset asioita harrastavat aktiiviset maallikotkin – ovat nyt ottaneet eniten huolestuneita yhteyksiä, koska tekstit ovat kadonneet pois käytöstä ja niiden uudelleen käyttöön tulosta ja sen ajankohdasta ei ole tällä hetkellä täyttä varmuutta.

Omaa kirkkoa ja sen tiedotusta ei asia suuremmin kiinnosta. Ei nyt eikä aiemmin. Kiinnostus on tullut – siis sivuston tukemiseen – eniten yksityisiltä ihmisiltä, mutta myös eräältä yllättävältä, nyt vielä nimeämättömältä taholta, jonka kanssa on tarkoitus neuvotella lisää ja joka jääköön toistaiseksi myös nimeämättä. Siksi asiasta ei ole tässä vaiheessa mitään muuta informoitavaa ja siksikin, etten minä osallistu tuohon toimintaan enää mitenkään.

Sivuston osalta asiaa on myös vaikeuttanut joidenkin ylläpitäjien oma tilanne: oman leipätyön (joskus parinkin eri työn), siihen liittyvän matkustelun, kodin, lasten, perheen, harrastusten ja kaiken sellaisen ruuhkavuosien asioiden yhdistäminen ja ajan löytäminen sivuston kehittämiseen ja jopa ylösajamiseen. Vaikka osaamista olisi, aika ja jaksaminen ovat kortilla ja rahaa ei ole ulkopuoliseen ammattimaiseen teettämiseen jollain asiaa osaavalla ja tausta-asiaa riittävästi tuntevalla taholla, joka meillä toki olisi tiedossa ja siihen tarvittaessa halukaskin.

Itselläni olisi aikaa, mutta ei tarvittavaa osaamista. Siksi olenkin toiminut lähinnä sisällöntuottajana ja nyt tässä tilanteessa välillä turhana selittelijänä. Sivujen kaatumisen jälkeen olen jakanut materiaalia myös sosiaalisessa mediassa. Nyt kuitenkin jälleen perussivujen ohjelmat ”kaatuvat päälle”, niitä olisi päivitettävä ja osaamista, aikaa sekä rahaa olisi löydettävä asioiden hoitamiseen, eikä mitään niistä – osaamista lukuun ottamatta – oikein ole.

Siksi olen itse tässä tilanteessa, missä olen. Ortodoksi.net ei ole vielä kuollut – ei ollenkaan – mutta asioiden eteneminen ottaa aikansa, jota minulla ei enää ole paljoa. Siksi käytän sen mieluusti johonkin muuhun, vaikkapa matkusteluun ja muuhun mukavaan. Sivusta huolestuneille voi sanoa, että se nousee varmaan aikanaan, kunhan neuvottelut on saatu alkuun ja päätökseen ja tekemättömät työt tehtyä. Minusta huolestuneille sanon sen, ettei tarkoitukseni ole suinkaan vielä pitkään aikaan kuolla. Sen päättää aikanaan Luoja.

Missä muodossa sivut aloittavat joskus, sitä minä en tiedä. Mutta oletettavasti uudessa muodossa, jonka toivon ja uskon palvelevan vielä kaikkia samalla tavalla kuin vanhat tekivät reilusti yli kymmenen vuoden ajan. Kiitoksia kaikille. Samalla kun tuntuu haikealta, saa nyt nähdä, tavataanko vielä noissa merkeissä. Eihän sitä koskaan tiedä, kun minäkin olen tällainen houkka, millainen olen.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Blogikirjoittelua en lopeta enkä suuremmin vähennä entisestään (tai nykyisestään). Niitä ilmestyy tähän blogiin silloin, kun asiaa tulee ja matkablogiini "H@P matkalla jonnekin" silloin, kun matkalla tulee jotain mieleen matkasta tai kohteesta tai vaikkapa ihan vain matkustamisesta ja eteenpäin menemisestä.

H@P

11.4.17

Tuntematon sukuni

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, oma sukuni on alkanut kiinnostaa uudestaan. Joku voisi kai sanoa, että sitä se vanheneminen tai jopa vanhuus tekee, mutta nyt syyt ovat ihan ulkopuolisia tahoja. Minuun otettiin yhteyttä, jotta selviäisi oman sukuni vaiheet laajemmassa Pyykkö ja Pyykönen kuviossa. Tuo yhteyden otto sitten vei sitten vain mennessään.

En ole ollenkaan mikään genealogian, sukututkimuksen, asiantuntija enkä oikein harrastelijakaan. Viimeksi noin 40 vuotta sitten askaroin sukuni parissa tältä osin, kun tein oman sukututkimukseni isälleni 70-vuotislahjaksi. Siinä oli melkoinen urakka siksi, että suurin osa tutkimusmateriaalista – kirkonkirjat – olivat venäjänkielisiä ja vielä osin ns. vanhempaa venäjää, joka on nykyään vaikkapa kirjaimiston osalta hieman muuttunut. Mutta se on pohjimmiltaan ihan sama kieli. Olen elämäni varrella opetellut lukemaan kyrillisiä kirjaimia, venäjää ja kreikkaa, vaikken niitä puhukaan. Tuo taito auttoi tässä työssä valtavasti.
Sivu ortodoksisesta, osin venäjänkielisestä kirkonkirjasta, jossa ukkini on merkitty kahden koon Pyykköseksi ja mummini sukunimen Kononoff perään on ilmaestynyt ihastuttava i-kirjain.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Silloin minua vietiin kuin pässiä narussa. Istuin lukuisia tunteja vapaa-aikanani Mikkelin maakunta-arkistossa, joka onneksi sijaitsee omalla asuinpaikkakunnalla ja jossa ovat sotien jälkeen Neuvostoliitolle luovutetun alueen kirkonkirjat siltä osin, kun ne ovat säilyneet ja osin myös jälkeenpäin muistinvaraisesti kirjoitettuina.

Aika moni meistä tietää yleensä vain omat isovanhempansa, minun kielessäni ukin ja mummin. Itsekin tiesin nuo, vaikka vain yhden heistä neljästä olin tavannut elossa. Hänkin – äitini äiti – kuoli sitten minun ollessa kahdeksanvuotias. Joten mitään suullista perimätietoa en heiltä koskaan saanut, omalta isältäni ja muilta sen puolen sukulaisilta sen sijaan enemmän.
Ukkini Aleksander Feodorovitš Pyykkönen (s. 1854).
Huomaa taustalla oleva puhelin ja kellon vitjat liivissä.
Kello on yhä tallessa, puhelin valitettavasti ei.
Kuva lienee paljonkin ennen sotia, koska ukkini kuoli 1926.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)

Tällaista harrastelijan sukututkimusta tehdessä kohoaa mielenkiinnon kohteeksi usein – myös minulla – suvun erikoisuudet: julkkikset sekä jotenkin hyvässä tai pahassa erottuneet. Ylensä voi kai sanoa, että sellaisia löytyy joka suvusta, kunhan vain riittävän tarkasti sukuansa tutkii. Löytyi minunkin suvustani ja heistä kirjoitin yhdessä aiemmassa blogijutussani lyhyesti.

Sukuuni liittyy useita, joista voisi kai käyttää nimitystä ”tarinan- tai tšuakkunankertojia”. Oma isäni Viktor ja tätini Aleksandra olivat tällaisia ja kai minäkin olen jotain siitä itseeni imenyt, kun kerran näitä blogeja kirjoittelen. Uskon myös, että olen ainakin vähän siirtänyt tuota taitoa eteenpäin ja katsotaan, milloin se alkaa nostaa enemmän päätänsä.

Hieman tässä sukuasiassa aallot vievät minua välillä innostuneena ylös, välillä turhautuneena alas. Olen nyttemmin yrittänyt edes hieman ”sotkeutua” rihmastoon ja selvitellä sukututkimuksen mielenkiintoisia polkuja dna-tutkimuksen kautta ja huomannut, että se ei ole ollenkaan helppoa. Mukavaa asiassa on se, että netistä ja sukuseurasta löytyy asiasta osaavia ja innostuneita, joilta saa tarvittaessa lisää tietoa ja oppia.

Par’aikaa on ”vetämässä” ns. Y-DNA 37-tutkimus. Oma näyte on mennyt Teksasiin Yhdysvaltoihin, mutta siellä olevan ruuhkan vuoksi kestänee kauan, ennen kuin saan tuloksia. Toivottavasti en ennätä ennen sitä kyllästyä taas koko puuhaan. Tuota tutkimusta voi sitten myöhemmin halutessaan laajentaa muilla tutkimuksilla ja jos todella haluaa – ja jos on oppinut – tutkimuksia voi sitten tehdä muillekin sukulaisille samalla periaatteella. Ne tosin maksavat, koska tällaisesta tutkimuksesta on ihan selvästi tullut kiinnostavaa ja mahdollisesti tuottavaakin liiketoimintaa.

Samalla kun toiminta liiketoiminnallistuu, mukaan tulevat huijarit, joista itseni asiaan jälleen kiinnostuksen herättänyt on onneksi varoittanut ja muutoinkin olen netistä lukenut. Siellä, missä liikkuu vapaata ja helppoa rahaa, löytyy myös niiden ottajia. Siksi pitänee myös edetä varoen. Hitaampaa liikkumista tukee myös se, ettei tätä toimintaa voi tällä hetkellä tehdä paljoakaan suomenkielellä. Kaikki tapahtuu toistaiseksi englanniksi ja kirjoitetuissa oppaissakin on sama puute. Suomenkieliset kirjat ovat vähissä, mutta hieman tietoa löytyy suomeksikin netistä.

Joka tapauksessa paljon olen uutta tietoa saanut. Muiden muassa oman sukunimeni taustasta on Kari Pyykkö tehnyt mielenkiintoisia havaintoja. Tässä hieman hänen tekstiään:
”Ensimmäiset maininnat sukunimestä löytyvät Kannaksen Muolaalta, 1500-luvulta.”
Sukunimeäni on kirjoitettu monella eri tavalla myös oman tiedossa olevan sukuni piirissä, mistä löytyy sekä Pyykösiä että kahden koon Pyykkösiä sekä kyrillisin kirjaimin kirjoitettuina (Пююккёнен, Пююкёне, Пююкконен, Пююконен, Пюконен) että latinalaisin kirjaimin (Pyykönen, Pyykkönen). Kari Pyykkö jatkaa:
”Esim. 1600 luvun alussa Muolaalla se kirjoitettiin Pyköi. Kirjoitusasun vaihtelu johtuu kirjurista. Sisaruksillakin voi olla kaikilla erilainen sukunimi. Nimi löytyy mm. seuraavissa muodoissa Pykö, Pycö,Pyycö Pyko, Pijköin, Pijck, Pykoin jne. Kangasniemeltä sekä Oulujokivarresta on tallennettu tarina jossa henkilö asuu paikalla jossa on paljon pyitä ja siitä sukunimi olisi saanut alkunsa. Kannaksella oli 1500 luvulla paljon sotilaita joten on mahdollista että kyseessä olisi alun perin sotilasnimi Pijck, mutta minkäänlaisia todisteita tuosta ei ole, hyvin luultavaa on se että kyseessä on vanha karjalainen eläinperäinen nimi pyy, vertaa karhu susi jne. Sukunimi-kirjassa mainitaan että tuo on mahdollisesti saatu siitä että kyseessä olisi ollut taitava erästelijä, siellä mainitaan myös se että kyseessä olisi hellittely nimi. (kkö pääte). Sekä se että myös Pääkkö nimeen voisi olla yhteys, pääkkö tarkoittaa itsepäistä. Sukunimi on tullut käyttöön karkeasti arvioiden 1200-1500 välisenä aikana ja pääsyy nimen käyttöön lienee ollut verotus.”
Joten onnellisena katsoi etenkin tuon edellä mainitun kohdan, jossa sukunimeni mahdollisesti viittaa myös itsepäisyyteen. Jotenkin sen olen itsekin itsestäni huomannut muusta suvusta nyt puhumattakaan. Mutta jatkan tätä juttua toisen kerran, tässä nyt alkuun.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

5.4.17

Kirkko ja politiikka

Viime päivät ovat olleet minulle melko vaikeita päiviä. Olen mitä ilmeisimmin aiemmassa (työ)elämässäni allergisoitunut politiikalle ja poliitikoille, etenkin juuri eräänlaisille paikallisille pikkupoliitikoille, joiden tarkoitusperät politiikassa eivät ainakaan minulle ole oikein koskaan ihan täysin avautuneet.

Työskentelin noin neljäkymmentä vuotta työpaikoissa, jossa kollegiaalisena esimiehenäni oli poliittinen lautakunta, siis poliittisin perustein ja meriitein valittu toimielin. Lautakunnathan ovat usein kunnallispolitiikassa paikkoja, joista nämä ns. nurkkakunnan pikkupoliitikot pyrkivät eteenpäin poliittisella urallaan. Ja silloin usein voi vain valittaen todeta, että työn jälki näkyi ja tuntui aivan eritavalla, kuin sen kenties on ollut tarkoitus.

Maamme historiassa politiikkaan laitettiin aikanaan ihmisiä omalta paikkakunnalta periaatteella ”mene sinä, kun olet niin hyvä mies/nainen”. Valinnalla oli siis suuret kvalitatiiviset kriteerit, vain paras kelpasi toisten ihmisten edustajaksi. Nykyisin kukaan ei enää huuda laadun perään vaan sananmukaisesti huutamisen, äänekkyyden, näkyvyyden ja kovaäänisyyden perään. Kukaan ei enää kyseenalaista, osaako valittava asiansa – kunnallisten, kirkollisten tai valtiollisten – asioiden hoitamisen edustamansa ryhmän puolesta ja etua ajatellen.

Kun katselee par’aikaa menossa olevia kunnallisvaaleja, listoilla on monenkirjavaa sakkia. Median paljastusten mukaan aina erilaisiin rikoksiin tai rikkomuksiin syyllistyneistä alkaen hyvä ettei lähes lukutaidottomiin – jos ei nyt ihan kirjaimellisesti, niin ainakin sivistyksellisesti. Muistan joskus lukeneeni jostain "tutkimuksesta", joka ei antanut mitenkään hyvää kuvaa niistä ihmisistä, jotka haluavat valtaan kunnissa. Heidän "sosiaalinen älykkyytensä" – tai mikä se sitten olikaan – sijoittui siihen matalimpaan viidennekseen maamme populaatiosta. Osaavat ja asian hallitsevat eivät valitettavasti noihin tehtäviin hakeutuneet.

Kun samaan aikaa toisaalla harmitellaan ns. sivistymättömien maalaisten oloa listoilla, toisaalla sinne laitetaan täysin oikeasta elämästä vieraantuneita kupla-asukkaita. Monesti nämä "maalaiset tollot” – jollaisina nuo "kuplaihmiset" näitä toisia pitävät – ovat tosin enemmän jalat maassa kuin vastaavasti nuo omissa kuplissaan elävät. Mutta maamme on vapaa demokraattinen maa ja täällä saa olla ehdokkaina ja äänestää melkein kuka vain.

Muistan, kun nuoruudessani oli ihmisiä, jotka olivat ihan aikuisia, mutta he eivät voineet äänestää. Heiltä oli viety oikeudessa ns. kansalaisluottamus ja sitä myötä mm. äänestysoikeus. Vuoden 1889 rikoslain nojalla rikoksiin syyllistynyt, joka tuomittiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin, oli useissa tapauksissa sen lisäksi tuomittava lisärangaistuksena ainiaaksi tai määräajaksi (1–15 vuodeksi) menettämään myös kansalaisluottamuksensa.

Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi henkilö, joka oli menettänyt kansalaisluottamuksensa, ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.

Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin, ja se oli merkittävä myös virkatodistukseen. Melkoista menoa oli silloin. Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poistettiin eräiden muiden lisärangaistusten (mm. maan palvelukseen kelpaamattomuuden) ohella Suomen rangaistusjärjestelmästä vuonna 1969 ja todistajaksi kelpaamattomuus jo vuonna1953.

Tänä päivänä tuota oikeutta äänestää ei voida poistaa äänestysikäisiltä kansalaisilta, mutta oikeutta olla vaaleissa ehdokkaana on rajoitettu joittenkin ammattien osalta. Usein nämä rajoitukset eivät ole laissa ja yhteiskunnan muissa julkisissa säädöksissä, vaan ne ovat organisaation omia säädöksiä. Aiemmin rajoitettiin melkoisesti mm. upseerien osallistumista puoluepolitiikkaan ja sitä tietä vaaleihin ja myös kirkolla on ollut kielteisiä kannanottoja asian suhteen. Viimeisin konkreettinen esimerkki lienee isä Mitro Revon tapaus, kun hän pyrki ja pääsi EU:n parlamenttiin. Häneltä otettiin väliaikaisesti pois mahdollisuus esiintyä ja toimia pappina eli hänet asetettiin ns. toimituskieltoon poliittisen toiminnan, so. meppinä olon, ajaksi.

Ortodoksinen kirkko on siis edelleen toiminut niin, etteivät politiikka ja kirkko sovi oikein ”saman katon alle”. Ihminen saa osallistua, mutta silloin pitää valita, kumpaa ”herraa” haluaa palvella. Kantaansa kirkko ei ole muuttanut noiden isä Mitron tapausten jälkeenkään. Luterilaisen kirkon käytäntöjä en tarkemmin tunne, mutta muistelen niissäkin olleen jonkinlaisia ”ryppyjä rakkaudessa”, kun luterilainen piispa Ilkka Kantola erosi piispan tehtävästään ja sittemmin meni mukaan politiikkaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, pappien ja muiden kirkon työntekijöiden kohdalla kanta ei luterilaisessa kirkossa ole yhtä tiukka kuin ortodokseille, joilla sen sanotaan perustuvan kirkon omaan ”lainsäädäntöön”, kanoneihin.

Viime päivinä olen jälleen ajatellut noita asioita, kun olen seurannut elämää maassamme ja etenkin molempien kirkkojen pappien toimintaa melko poliittisin mielipitein ja poliittisissa tapahtumissa. Viimeisin melkoinen ylilyönti tapahtui kummankin kirkon pappien osalta mm. viimepäivien maastakarkoituksien yhteydessä olleissa mielenosoituksissa, jotka sittemmin ovat osoittautuneet jonkun tai joidenkin poliittisten ryhmittymien järjestämiksi ja masinoimiksi. Siis poliittiseksi toiminnaksi.

Tällaisena mihinkään poliittiseen ryhmittymään kuulumattomana ja kuten jo edellä mainitsin, jollakin tavalla puoluepolitiikkaan allergisoituneena ihmisenä, äskettäiset tapahtumat näyttivät tosi oudoilta. En ota enää kantaa siihen, toimivatko viranomaiset oikein tai väärin, koska oletus on, että heidän pitää tällaisessa demokraattisessa valtiossa toimia oikein. Jos eivät toimi, oikeusistuimet ratkaisevat asiat sen jälkeen.

En myöskään ota tällä sanomisellani kantaa siihen, onko joku maa turvallinen tai turvaton kyseisen maan omille asukkaille palata maahansa. Senkin asian hoitavat viralliset tahot virkavastuulla. Itse en näe maassaolon perusteita aina ihan samalla tavalla, kuin nämä ns. "kukkahattutädit" sen näkevät. Oikeita syitä on, mutta esimerkiksi paremman elintason saaminen ei ole mielestäni yksin oikea syy. Syyn pitää tavalla tai toisella oikeasti liittyä vainoon ja kuolemanpelkoon, jonka arvioiminen ei varmasti ole helppo tehtävä, koska ”vainottujen” tarinat saattavat olla jotain täydestä valheesta karmaisevaan totuuteen ja arvioijien työtä vaikeuttaa omalla tavallaan myös maan oma taloudellinen ja osin myös varmaan poliittinen tilanne. Siinä joutuu toimimaan kieli keskellä suuta, varmistamaan varmistuksen perään ja tekemään myös kielteisiä päätöksiä.

Minusta on todella väärin, että tällaisista ihmisistä sitten tehdään poliittisen pelin nappuloita, missä pelissä kenelläkään ei oikein ole ”puhtaat jauhot pussissa”. Sen osoitti tässäkin viimeisessä pelissä mm. Vihreiden puheenjohtaja, joka sortui puhumaan näitä viime aikoina kohuttuja "vaihtoehtoisia totuuksia", "vaihtoehtoisten faktojen" perusteella ja jopa niin, että syötti näitä vaihtoehtoisia faktoja julkisuudessa median kautta "hyväuskoisille hölmöille".

Suuri joukko näitä hyväuskoisia hölmöjä – tai mitä he sitten oikeasti olivatkaan – löytyi eteläsuomalaisten seurakuntien papistosta, jotka osin ilmeisesti työaikanaan ja ”virkapuvussa” edustivat kirkkoaan ja seurakuntaansa asioissa, jotka olivat selkeästi vastoin lakeja ja jotka jollakin tavalla rikkoivat yhteiskuntarauhaa ja asettivat laillisten viranomaisten toiminnalle vaikeuksia mm. kaikkien virkatehtävien hoitamisessa.

Ylin poliisi, poliisiylijohtaja, Seppo Kolehmainen, kysyikin ihan aiheellisesti, kuka olisi ottanut vastuun, jos jossain tapauksessa, jota poliisit olivat menossa hoitamaan, olisi syntynyt viivytysten ja haitanteon vuoksi kuolleita. Kuka silloin olisi ottanut vastuun tapahtuneesta? Mielenosoituksen masinoijat? Vai mielenosoitukseen osallistuneet? Olen samaa mieltä Kolehmaisen kanssa, että tapahtunut oli vastuutonta riehumista, johon ei minun mielestäni kirkon pappien pitäisi osallistua.

Jos itse olisin kyseisen seurakunnan jäsen, tekisin asiasta kyselyn ensin seurakunnalle, mutta myös hiippakunnan piispalle ja tarvittaessa vaikka oman kirkon piispainkokoukselle, jotta asiaan saataisiin laajempi ja kattava kannanotto. Jos isä Mitrolta kiellettiin esiintyminen pappina (papin puvussa) poliittisessa toiminnassa, miksi jotkut saavat silti esiintyä ja vieläpä papin asussa niin, että heidät selvästi tunnistaa papeiksi ja he antavat sitten vielä lausuntoja sosiaaliseen mediaan.

En tällä kirjoittamisella halua ottaa voimakasta kielteistä kantaa turvapaikanhakijoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa maassamme. Minulla ei riitä tietämys eikä osaaminen siihen eikä sitä puutetta voi oikein humanismilla paikata. Olen ollut mukana omassa seurakunnassani edesauttamassa heidän sopeutumistaan maahamme, mutta arviot laajemmalti oikeudesta, perusteista ja mahdollisuuksista jäädä maahamme, jätän niille, joiden tehtäviin ne virkavastuulla kuuluvat. Ihmisten elämä tässäkään mielessä ei ole poliittisten intohimojen kohde, jonka joku puolue voi kaapata itselleen poliittisten toimiensa ja valtaan pääsemisensa tueksi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


EDIT 5.4. klo 20 (täsmennys, kiitos Risto Voipio):
Ilkka Kantola erosi piispan virasta eikä eroaminen liitynyt politiikkaan ja vasta jonkin aikaa eron jälkeen lähti mukaan puoluepolitiikkaan.