11.4.17

Tuntematon sukuni

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, oma sukuni on alkanut kiinnostaa uudestaan. Joku voisi kai sanoa, että sitä se vanheneminen tai jopa vanhuus tekee, mutta nyt syyt ovat ihan ulkopuolisia tahoja. Minuun otettiin yhteyttä, jotta selviäisi oman sukuni vaiheet laajemmassa Pyykkö ja Pyykönen kuviossa. Tuo yhteyden otto sitten vei sitten vain mennessään.

En ole ollenkaan mikään genealogian, sukututkimuksen, asiantuntija enkä oikein harrastelijakaan. Viimeksi noin 40 vuotta sitten askaroin sukuni parissa tältä osin, kun tein oman sukututkimukseni isälleni 70-vuotislahjaksi. Siinä oli melkoinen urakka siksi, että suurin osa tutkimusmateriaalista – kirkonkirjat – olivat venäjänkielisiä ja vielä osin ns. vanhempaa venäjää, joka on nykyään vaikkapa kirjaimiston osalta hieman muuttunut. Mutta se on pohjimmiltaan ihan sama kieli. Olen elämäni varrella opetellut lukemaan kyrillisiä kirjaimia, venäjää ja kreikkaa, vaikken niitä puhukaan. Tuo taito auttoi tässä työssä valtavasti.
Sivu ortodoksisesta, osin venäjänkielisestä kirkonkirjasta, jossa ukkini on merkitty kahden koon Pyykköseksi ja mummini sukunimen Kononoff perään on ilmaestynyt ihastuttava i-kirjain.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Silloin minua vietiin kuin pässiä narussa. Istuin lukuisia tunteja vapaa-aikanani Mikkelin maakunta-arkistossa, joka onneksi sijaitsee omalla asuinpaikkakunnalla ja jossa ovat sotien jälkeen Neuvostoliitolle luovutetun alueen kirkonkirjat siltä osin, kun ne ovat säilyneet ja osin myös jälkeenpäin muistinvaraisesti kirjoitettuina.

Aika moni meistä tietää yleensä vain omat isovanhempansa, minun kielessäni ukin ja mummin. Itsekin tiesin nuo, vaikka vain yhden heistä neljästä olin tavannut elossa. Hänkin – äitini äiti – kuoli sitten minun ollessa kahdeksanvuotias. Joten mitään suullista perimätietoa en heiltä koskaan saanut, omalta isältäni ja muilta sen puolen sukulaisilta sen sijaan enemmän.
Ukkini Aleksander Feodorovitš Pyykkönen (s. 1854).
Huomaa taustalla oleva puhelin ja kellon vitjat liivissä.
Kello on yhä tallessa, puhelin valitettavasti ei.
Kuva lienee paljonkin ennen sotia, koska ukkini kuoli 1926.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)

Tällaista harrastelijan sukututkimusta tehdessä kohoaa mielenkiinnon kohteeksi usein – myös minulla – suvun erikoisuudet: julkkikset sekä jotenkin hyvässä tai pahassa erottuneet. Ylensä voi kai sanoa, että sellaisia löytyy joka suvusta, kunhan vain riittävän tarkasti sukuansa tutkii. Löytyi minunkin suvustani ja heistä kirjoitin yhdessä aiemmassa blogijutussani lyhyesti.

Sukuuni liittyy useita, joista voisi kai käyttää nimitystä ”tarinan- tai tšuakkunankertojia”. Oma isäni Viktor ja tätini Aleksandra olivat tällaisia ja kai minäkin olen jotain siitä itseeni imenyt, kun kerran näitä blogeja kirjoittelen. Uskon myös, että olen ainakin vähän siirtänyt tuota taitoa eteenpäin ja katsotaan, milloin se alkaa nostaa enemmän päätänsä.

Hieman tässä sukuasiassa aallot vievät minua välillä innostuneena ylös, välillä turhautuneena alas. Olen nyttemmin yrittänyt edes hieman ”sotkeutua” rihmastoon ja selvitellä sukututkimuksen mielenkiintoisia polkuja dna-tutkimuksen kautta ja huomannut, että se ei ole ollenkaan helppoa. Mukavaa asiassa on se, että netistä ja sukuseurasta löytyy asiasta osaavia ja innostuneita, joilta saa tarvittaessa lisää tietoa ja oppia.

Par’aikaa on ”vetämässä” ns. Y-DNA 37-tutkimus. Oma näyte on mennyt Teksasiin Yhdysvaltoihin, mutta siellä olevan ruuhkan vuoksi kestänee kauan, ennen kuin saan tuloksia. Toivottavasti en ennätä ennen sitä kyllästyä taas koko puuhaan. Tuota tutkimusta voi sitten myöhemmin halutessaan laajentaa muilla tutkimuksilla ja jos todella haluaa – ja jos on oppinut – tutkimuksia voi sitten tehdä muillekin sukulaisille samalla periaatteella. Ne tosin maksavat, koska tällaisesta tutkimuksesta on ihan selvästi tullut kiinnostavaa ja mahdollisesti tuottavaakin liiketoimintaa.

Samalla kun toiminta liiketoiminnallistuu, mukaan tulevat huijarit, joista itseni asiaan jälleen kiinnostuksen herättänyt on onneksi varoittanut ja muutoinkin olen netistä lukenut. Siellä, missä liikkuu vapaata ja helppoa rahaa, löytyy myös niiden ottajia. Siksi pitänee myös edetä varoen. Hitaampaa liikkumista tukee myös se, ettei tätä toimintaa voi tällä hetkellä tehdä paljoakaan suomenkielellä. Kaikki tapahtuu toistaiseksi englanniksi ja kirjoitetuissa oppaissakin on sama puute. Suomenkieliset kirjat ovat vähissä, mutta hieman tietoa löytyy suomeksikin netistä.

Joka tapauksessa paljon olen uutta tietoa saanut. Muiden muassa oman sukunimeni taustasta on Kari Pyykkö tehnyt mielenkiintoisia havaintoja. Tässä hieman hänen tekstiään:
”Ensimmäiset maininnat sukunimestä löytyvät Kannaksen Muolaalta, 1500-luvulta.”
Sukunimeäni on kirjoitettu monella eri tavalla myös oman tiedossa olevan sukuni piirissä, mistä löytyy sekä Pyykösiä että kahden koon Pyykkösiä sekä kyrillisin kirjaimin kirjoitettuina (Пююккёнен, Пююкёне, Пююкконен, Пююконен, Пюконен) että latinalaisin kirjaimin (Pyykönen, Pyykkönen). Kari Pyykkö jatkaa:
”Esim. 1600 luvun alussa Muolaalla se kirjoitettiin Pyköi. Kirjoitusasun vaihtelu johtuu kirjurista. Sisaruksillakin voi olla kaikilla erilainen sukunimi. Nimi löytyy mm. seuraavissa muodoissa Pykö, Pycö,Pyycö Pyko, Pijköin, Pijck, Pykoin jne. Kangasniemeltä sekä Oulujokivarresta on tallennettu tarina jossa henkilö asuu paikalla jossa on paljon pyitä ja siitä sukunimi olisi saanut alkunsa. Kannaksella oli 1500 luvulla paljon sotilaita joten on mahdollista että kyseessä olisi alun perin sotilasnimi Pijck, mutta minkäänlaisia todisteita tuosta ei ole, hyvin luultavaa on se että kyseessä on vanha karjalainen eläinperäinen nimi pyy, vertaa karhu susi jne. Sukunimi-kirjassa mainitaan että tuo on mahdollisesti saatu siitä että kyseessä olisi ollut taitava erästelijä, siellä mainitaan myös se että kyseessä olisi hellittely nimi. (kkö pääte). Sekä se että myös Pääkkö nimeen voisi olla yhteys, pääkkö tarkoittaa itsepäistä. Sukunimi on tullut käyttöön karkeasti arvioiden 1200-1500 välisenä aikana ja pääsyy nimen käyttöön lienee ollut verotus.”
Joten onnellisena katsoi etenkin tuon edellä mainitun kohdan, jossa sukunimeni mahdollisesti viittaa myös itsepäisyyteen. Jotenkin sen olen itsekin itsestäni huomannut muusta suvusta nyt puhumattakaan. Mutta jatkan tätä juttua toisen kerran, tässä nyt alkuun.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

5.4.17

Kirkko ja politiikka

Viime päivät ovat olleet minulle melko vaikeita päiviä. Olen mitä ilmeisimmin aiemmassa (työ)elämässäni allergisoitunut politiikalle ja poliitikoille, etenkin juuri eräänlaisille paikallisille pikkupoliitikoille, joiden tarkoitusperät politiikassa eivät ainakaan minulle ole oikein koskaan ihan täysin avautuneet.

Työskentelin noin neljäkymmentä vuotta työpaikoissa, jossa kollegiaalisena esimiehenäni oli poliittinen lautakunta, siis poliittisin perustein ja meriitein valittu toimielin. Lautakunnathan ovat usein kunnallispolitiikassa paikkoja, joista nämä ns. nurkkakunnan pikkupoliitikot pyrkivät eteenpäin poliittisella urallaan. Ja silloin usein voi vain valittaen todeta, että työn jälki näkyi ja tuntui aivan eritavalla, kuin sen kenties on ollut tarkoitus.

Maamme historiassa politiikkaan laitettiin aikanaan ihmisiä omalta paikkakunnalta periaatteella ”mene sinä, kun olet niin hyvä mies/nainen”. Valinnalla oli siis suuret kvalitatiiviset kriteerit, vain paras kelpasi toisten ihmisten edustajaksi. Nykyisin kukaan ei enää huuda laadun perään vaan sananmukaisesti huutamisen, äänekkyyden, näkyvyyden ja kovaäänisyyden perään. Kukaan ei enää kyseenalaista, osaako valittava asiansa – kunnallisten, kirkollisten tai valtiollisten – asioiden hoitamisen edustamansa ryhmän puolesta ja etua ajatellen.

Kun katselee par’aikaa menossa olevia kunnallisvaaleja, listoilla on monenkirjavaa sakkia. Median paljastusten mukaan aina erilaisiin rikoksiin tai rikkomuksiin syyllistyneistä alkaen hyvä ettei lähes lukutaidottomiin – jos ei nyt ihan kirjaimellisesti, niin ainakin sivistyksellisesti. Muistan joskus lukeneeni jostain "tutkimuksesta", joka ei antanut mitenkään hyvää kuvaa niistä ihmisistä, jotka haluavat valtaan kunnissa. Heidän "sosiaalinen älykkyytensä" – tai mikä se sitten olikaan – sijoittui siihen matalimpaan viidennekseen maamme populaatiosta. Osaavat ja asian hallitsevat eivät valitettavasti noihin tehtäviin hakeutuneet.

Kun samaan aikaa toisaalla harmitellaan ns. sivistymättömien maalaisten oloa listoilla, toisaalla sinne laitetaan täysin oikeasta elämästä vieraantuneita kupla-asukkaita. Monesti nämä "maalaiset tollot” – jollaisina nuo "kuplaihmiset" näitä toisia pitävät – ovat tosin enemmän jalat maassa kuin vastaavasti nuo omissa kuplissaan elävät. Mutta maamme on vapaa demokraattinen maa ja täällä saa olla ehdokkaina ja äänestää melkein kuka vain.

Muistan, kun nuoruudessani oli ihmisiä, jotka olivat ihan aikuisia, mutta he eivät voineet äänestää. Heiltä oli viety oikeudessa ns. kansalaisluottamus ja sitä myötä mm. äänestysoikeus. Vuoden 1889 rikoslain nojalla rikoksiin syyllistynyt, joka tuomittiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin, oli useissa tapauksissa sen lisäksi tuomittava lisärangaistuksena ainiaaksi tai määräajaksi (1–15 vuodeksi) menettämään myös kansalaisluottamuksensa.

Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi henkilö, joka oli menettänyt kansalaisluottamuksensa, ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.

Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin, ja se oli merkittävä myös virkatodistukseen. Melkoista menoa oli silloin. Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poistettiin eräiden muiden lisärangaistusten (mm. maan palvelukseen kelpaamattomuuden) ohella Suomen rangaistusjärjestelmästä vuonna 1969 ja todistajaksi kelpaamattomuus jo vuonna1953.

Tänä päivänä tuota oikeutta äänestää ei voida poistaa äänestysikäisiltä kansalaisilta, mutta oikeutta olla vaaleissa ehdokkaana on rajoitettu joittenkin ammattien osalta. Usein nämä rajoitukset eivät ole laissa ja yhteiskunnan muissa julkisissa säädöksissä, vaan ne ovat organisaation omia säädöksiä. Aiemmin rajoitettiin melkoisesti mm. upseerien osallistumista puoluepolitiikkaan ja sitä tietä vaaleihin ja myös kirkolla on ollut kielteisiä kannanottoja asian suhteen. Viimeisin konkreettinen esimerkki lienee isä Mitro Revon tapaus, kun hän pyrki ja pääsi EU:n parlamenttiin. Häneltä otettiin väliaikaisesti pois mahdollisuus esiintyä ja toimia pappina eli hänet asetettiin ns. toimituskieltoon poliittisen toiminnan, so. meppinä olon, ajaksi.

Ortodoksinen kirkko on siis edelleen toiminut niin, etteivät politiikka ja kirkko sovi oikein ”saman katon alle”. Ihminen saa osallistua, mutta silloin pitää valita, kumpaa ”herraa” haluaa palvella. Kantaansa kirkko ei ole muuttanut noiden isä Mitron tapausten jälkeenkään. Luterilaisen kirkon käytäntöjä en tarkemmin tunne, mutta muistelen niissäkin olleen jonkinlaisia ”ryppyjä rakkaudessa”, kun luterilainen piispa Ilkka Kantola erosi piispan tehtävästään ja sittemmin meni mukaan politiikkaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, pappien ja muiden kirkon työntekijöiden kohdalla kanta ei luterilaisessa kirkossa ole yhtä tiukka kuin ortodokseille, joilla sen sanotaan perustuvan kirkon omaan ”lainsäädäntöön”, kanoneihin.

Viime päivinä olen jälleen ajatellut noita asioita, kun olen seurannut elämää maassamme ja etenkin molempien kirkkojen pappien toimintaa melko poliittisin mielipitein ja poliittisissa tapahtumissa. Viimeisin melkoinen ylilyönti tapahtui kummankin kirkon pappien osalta mm. viimepäivien maastakarkoituksien yhteydessä olleissa mielenosoituksissa, jotka sittemmin ovat osoittautuneet jonkun tai joidenkin poliittisten ryhmittymien järjestämiksi ja masinoimiksi. Siis poliittiseksi toiminnaksi.

Tällaisena mihinkään poliittiseen ryhmittymään kuulumattomana ja kuten jo edellä mainitsin, jollakin tavalla puoluepolitiikkaan allergisoituneena ihmisenä, äskettäiset tapahtumat näyttivät tosi oudoilta. En ota enää kantaa siihen, toimivatko viranomaiset oikein tai väärin, koska oletus on, että heidän pitää tällaisessa demokraattisessa valtiossa toimia oikein. Jos eivät toimi, oikeusistuimet ratkaisevat asiat sen jälkeen.

En myöskään ota tällä sanomisellani kantaa siihen, onko joku maa turvallinen tai turvaton kyseisen maan omille asukkaille palata maahansa. Senkin asian hoitavat viralliset tahot virkavastuulla. Itse en näe maassaolon perusteita aina ihan samalla tavalla, kuin nämä ns. "kukkahattutädit" sen näkevät. Oikeita syitä on, mutta esimerkiksi paremman elintason saaminen ei ole mielestäni yksin oikea syy. Syyn pitää tavalla tai toisella oikeasti liittyä vainoon ja kuolemanpelkoon, jonka arvioiminen ei varmasti ole helppo tehtävä, koska ”vainottujen” tarinat saattavat olla jotain täydestä valheesta karmaisevaan totuuteen ja arvioijien työtä vaikeuttaa omalla tavallaan myös maan oma taloudellinen ja osin myös varmaan poliittinen tilanne. Siinä joutuu toimimaan kieli keskellä suuta, varmistamaan varmistuksen perään ja tekemään myös kielteisiä päätöksiä.

Minusta on todella väärin, että tällaisista ihmisistä sitten tehdään poliittisen pelin nappuloita, missä pelissä kenelläkään ei oikein ole ”puhtaat jauhot pussissa”. Sen osoitti tässäkin viimeisessä pelissä mm. Vihreiden puheenjohtaja, joka sortui puhumaan näitä viime aikoina kohuttuja "vaihtoehtoisia totuuksia", "vaihtoehtoisten faktojen" perusteella ja jopa niin, että syötti näitä vaihtoehtoisia faktoja julkisuudessa median kautta "hyväuskoisille hölmöille".

Suuri joukko näitä hyväuskoisia hölmöjä – tai mitä he sitten oikeasti olivatkaan – löytyi eteläsuomalaisten seurakuntien papistosta, jotka osin ilmeisesti työaikanaan ja ”virkapuvussa” edustivat kirkkoaan ja seurakuntaansa asioissa, jotka olivat selkeästi vastoin lakeja ja jotka jollakin tavalla rikkoivat yhteiskuntarauhaa ja asettivat laillisten viranomaisten toiminnalle vaikeuksia mm. kaikkien virkatehtävien hoitamisessa.

Ylin poliisi, poliisiylijohtaja, Seppo Kolehmainen, kysyikin ihan aiheellisesti, kuka olisi ottanut vastuun, jos jossain tapauksessa, jota poliisit olivat menossa hoitamaan, olisi syntynyt viivytysten ja haitanteon vuoksi kuolleita. Kuka silloin olisi ottanut vastuun tapahtuneesta? Mielenosoituksen masinoijat? Vai mielenosoitukseen osallistuneet? Olen samaa mieltä Kolehmaisen kanssa, että tapahtunut oli vastuutonta riehumista, johon ei minun mielestäni kirkon pappien pitäisi osallistua.

Jos itse olisin kyseisen seurakunnan jäsen, tekisin asiasta kyselyn ensin seurakunnalle, mutta myös hiippakunnan piispalle ja tarvittaessa vaikka oman kirkon piispainkokoukselle, jotta asiaan saataisiin laajempi ja kattava kannanotto. Jos isä Mitrolta kiellettiin esiintyminen pappina (papin puvussa) poliittisessa toiminnassa, miksi jotkut saavat silti esiintyä ja vieläpä papin asussa niin, että heidät selvästi tunnistaa papeiksi ja he antavat sitten vielä lausuntoja sosiaaliseen mediaan.

En tällä kirjoittamisella halua ottaa voimakasta kielteistä kantaa turvapaikanhakijoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa maassamme. Minulla ei riitä tietämys eikä osaaminen siihen eikä sitä puutetta voi oikein humanismilla paikata. Olen ollut mukana omassa seurakunnassani edesauttamassa heidän sopeutumistaan maahamme, mutta arviot laajemmalti oikeudesta, perusteista ja mahdollisuuksista jäädä maahamme, jätän niille, joiden tehtäviin ne virkavastuulla kuuluvat. Ihmisten elämä tässäkään mielessä ei ole poliittisten intohimojen kohde, jonka joku puolue voi kaapata itselleen poliittisten toimiensa ja valtaan pääsemisensa tueksi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


EDIT 5.4. klo 20 (täsmennys, kiitos Risto Voipio):
Ilkka Kantola erosi piispan virasta eikä eroaminen liitynyt politiikkaan ja vasta jonkin aikaa eron jälkeen lähti mukaan puoluepolitiikkaan.

30.3.17

Intiaani, lappalainen vaiko ihan ehta karjalainen

Kiinnostuin taas suvustani ja sen historiasta. Viimeksi tein voimallisemmin samalla tavalla joskus 70-luvun lopulla, neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin tein omalle isälleni 70-vuotislahjaksi sukututkimuksen, jossa pääsin aina vuoteen 1736 saakka. Tein tutkimuksen pelkästään kirkonkirjojen avulla, en käyttänyt apuna ns. maakirjoja.
Isälle tehty noin 50-sivuinen sukututkimus vuodelta 1978.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Oman suvun tutkiminen omalta osaltani on samaan aikaan melko helppoa ja melko vaikeaa, koska asun Mikkelissä ja olen ortodoksi. Helppoa se on siksi, että täällä sijaitsevat ns. luovutetun alueen eli Neuvostoliitolle maailmansodan jälkeen luovutetun Karjalan kirkonkirjat. Sukuni näet suureksi osaksi asui tuolla alueella. Vaikeaa se on siksi, että ortodoksiset vanhat kirkonkirjat ovat suurelta osin venäjänkielisiä.

Silloin tehdessäni tuota tutkimusta, minulla kävi tuuri, koska samaan aikaan siellä teki lähes yhtä uuraasti ja pitkän aikaa omaa tutkimustaan eräs vanhempi nainen, joka osasi lukea ja kääntää minulle vanhaa venäjää. Kas kun tuo venäjän kieli oli aiemmin hieman nykyvenäjästä poikkeavaa joiltain osin. Muistelen mm. että oli joitain sellaisia i-kirjaimia, joita ei enää nykyään ole.

Tuo tutkimustyöni oli melkoinen sukellus sukuni historiaan. Sieltä löytyi – kuten kai yleensä monestakin suvusta – iloisia ja vähemmän iloisia yllätyksiä. Kuulin muilta tutkijoilta tarinoita aviottomista lapsista ja rikollisista, joita sieltä putkahtelee kuulemma esiin. No – aviottomia lapsia toki putkahti, mutta yhtään rikollista en muista kohdanneeni kirkonkirjoissa. Voi tietysti olla, ettei pappi ollut niitä sinne kirjannut. Mene ja tiedä.

Toki minulla oli jonkinlainen kuva suvusta niiden kertomusten perusteella, joita olin sukulaisilta kuullut. Minulla tosin oli sellainen kelju tilanne, etten ollut koskaan nähnyt omia isovanhempiani isän puolelta. Äidinkin puolelta vain mummo eli jonkin aikaa samaan aikaan, kun olin lapsi. Lisäksi minulla oli käytössä melko laaja valokuvakokoelma, koska suvullani oli näköjään ollut tapana kuvata asioita ja tapahtumia.

Kun tein sukututkimusta, tietysti minua kiinnosti kaikenlainen erikoisuus tai myös senaikaiset ns. julkkikset, miten he mahdollisesti liittyivät sukuuni. Joitakin silloin selvisi, joitain vasta myöhemmin. Ehkä suurin sen aikakauden julkkis löytyi ukkini veljen Filippin – eli Ukko-Hipin – pojan Vetoran eli Feodorin vaimosta. Hän oli silloin jo kuuluisan runonlaulajan, Pedri Shemeikan nuorin tytär Anna.

Tuosta avioliitosta syntynyt poika, Filip eli karjalaisittain Hilippa, oli taasen isäni parhaita kavereita, jonka kanssa he yhdessä kävivät metsällä ja ratsastivat omilla hevosillaan. Isäni kertoman mukaan he olivat opettaneet isän koirankin ratsastamaan. ”Meijän Hilippa” – kuten me pojat häntä kutsuimme – olisi sellainen henkilö, josta voisi kirjoittaa vaikka kirjan hänen elämästään. Suvun kertomusten mukaan hän toimi ensimmäisen sodan eli talvisodan aikana kaukopartiossa ja toisen eli jatkosodan aikana hän työskenteli venäläisten sotavankileirillä. Syykin molempiin komennuksiin oli selvä, hän osasi sujuvasti venäjää.
Filip eli Hilippa-serkkuni, Aleksandra eli Sanni-tätini ja ukkini Aleksander eli Aleksi.
(Kuva: Hannu Pyykkösen albumista)
Hilippa oli aikalaisekseen sivistynyt mies. Hän osasi useita kieliä. Isäni mukaan hän puhui ainakin äidinkielensä suomen ja karjalan lisäksi venäjää, saksaa, englantia ja ilmeisesti ranskaa. Myöhemmin hän käytti tätä laajaa osaamistaan hyväkseen, kun hän sodan jälkeen joutui pakenemaan Suomesta ja hän työskenteli vuosikymmeniä Ruotsissa Dagens Nyheterissä kielenkääntäjänä. Vasta kaksikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen hän tuli ensimmäistä kertaa käymään Suomessa ja se onkin sitten sellainen tarina, että siitä voisi vaikka kirjoittaa oman blogijutun.

Myöhemmin sain käyttööni vielä toisenkin sukututkimuksen – toisin vain sellaisen sukupuun – oman mummoni suvusta. Hän – siis isäni äiti – oli kotoisin Ägläjärveltä ja oli sukunimeltään Kononoff tai kuten he nykyisin nimensä kirjoittavat Kononov. Sukunimestä on tehty myös suomenkielinen väännös: Kononen, jotka siis osin ovat sukulaisiani.
Sortavalan kreikkalaiskatolisen pappisseminaarin opettajat ja oppilaat ryhmäkuvassa vuonna 1926. Edessä vasemmalta opettajat: Aleksanteri Kasanski, Sergei Solntsev, arkkipiispa Herman, Sergei Okulov, Nikolai Valmo, Konstantin Kononoff. Keskirivi oppilaita: vasemmalta Paavo Saarikoski, Yrjö Räme, Mikael Kasanko, Mikael Ritamo, Johannes Suhola, tuntematon, tuntematon. Takarivi vasemmalta: Leonidas Homanen,tuntematon, Leo Kasanko, Lauri Mitronen,Viktor Ritamo. (Kuva ortodoksisen seminaarin kokoelmista)

Maineikkain ”julkkis” tuossa suvussa lienee ollut Konstantin Kononoff, aikanaan myös Suomen ortodoksisessa kirkollishallituksessa työskennellyt. Suuri oli hämmästykseni, kun muutama vuosi sitten ”löysin” hänen lapsensa Jorman tyttären Leenan aina Englannista asti ja nyt olemme Facebook-kavereita. Leenan veli oli myös yksi ”julkkiksista”, sillä hän oli ortodoksisen kirkkomusiikin saralla monella tapaa kunnostautunut, kirkon diakoni Hannu Kononen.
Isä Hannu Kononen
(Kuva sivustolta geni.com)
Tuo sukupuu-taulukko, jonka joskus sain, on jossain hyvässä ”jemmassa”, enkä ole sitä vielä löytänyt, mutta enköhän pian löytäne. Muutoinkaan en ole ”ehtinyt” tutkia tarkemmin tuota mummoni Kononoff-sukua, joten puuhaa riittää siinäkin.

Tuolla mummoni suvussa vilisi runsaasti varsin ortodoksisia sukunimiä, jotka siis jollakin tavalla liittyivät sukuun. Siellä oli mm. Agipoffeja, joista sitten muistaakseni oli tullut suomennettuna monenlaisia uusia sukunimiä: Ahpo, Ahpola, Ahponen, jos nyt oikein muistan. Sitten oli Hodijeffeja, joista kai osasta tuli sitten Hodjuja, olipa siellä melko erikoinen sukunimikin: Home.

Isäni suvustakin löytyi mielenkiintoisia sukunimiä. Oman ukkini äiti oli omaa sukuaan Parppei. Ilomantsista löytyy yhä mm. ravintola ja runonlaulajan pirtti Parppeinvaaralta, joka liittynee jotenkin tuohonkin sukulaiseeni. Sitäkään haaraa en ole sen laajemmin tutkinut, mutta jokunen vuosi sitten selvisi toinenkin yhteys Parppein-sukuun, kun löysin tiedon Sortavalan seminaarin matrikkelista, että isäni sisko, Sofia, oli mennyt naimisiin Ale (eli mahdollisesti Aleksanteri) Parppein kanssa ja heillä oli ainakin yksi poika, ensimmäinen serkkuni Konstantin, joka toimi kansakoulunopettajana Jalovaaran koululla Suistamolla ja hänellä oli vaimonsa kanssa ainakin kolme lasta, ellei enemmänkin. Joten töitä riittäisi tuollakin tutkimussaralla.

Viimeisin mielenkiintoinen kuvio – ja itse asiassa koko tämän uuden prosessin laukaisija – tapahtui ihan äskettäin, kun Pyykkö-suvun edustaja otti yhteyttä sähköpostitse ja kyseli tietoja suvustani. Ko. sukuseura on Pyykkö-sukuisten lisäksi Pyykönen, Pyykkönen sukunimisten sukuseura ja tuon yhteydenpidon tuloksena minulle tuli muutama päivä sitten Teksasista DNA-testimateriaali. Otin itse näytteet poskieni limakalvoista, laiton ne (2 kpl mukana tulleita topsy-tikkuja) koeputkiin, joissa oli jotain nestettä ja lähetin takaisin Teksasiin.
Mummini Anastasia, os. Kononoff ja ukkini Aleksanteri Pyykönen (myöhemmin Pyykkönen) - kts. lisää blogijutusta: Kahden koon Pyykönen.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)
Nyt muutaman, ehkä noin kolmen kuukauden kuluttua saan tulokset, joista selviää sitten monenlaisia asioita. Mitä, sitä en ihan itsekään vielä tiedä, mutta jotain sellaista, että mihin sukuhaaraan minun sukuni liittyy tuossa Pyykköjen, Pyykösten ja Pyykkösten sukujen sekamelskassa. Selviääkö sieltä enemmän, siitä kerron sitten aikanaan? Saa nyt sitten nähdä, olenko kotoisin Uralilta, Afrikasta vaiko ihan intiaanien sukua!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

27.3.17

Elämä on (yhä) ihmisen parasta aikaa

Käväisi tätä blogijuttua julkaistessani mielessä, että lienen joskus kirjoittanut samalla otsikolla toisenkin jutun, mutta menköön nyt kuitenkin tämänkin. Lisäsin otsikkoon kaiken varalta kuitenkin tuon sanan 'yhä'. Ilmeisen tärkeä asia siis! Tämä elämä.

Tapasin eräänä päivänä Kauppahallissa erään aikaisemman elämäni kanssakulkijan, jonka poika oli samaan aikaan samalla luokalla ja kirjoitti ylioppilaaksikin samaan aikaan kuin oma poikani ja elämämme sivusivat tämänkin vuoksi usein toisiamme. Pojat kun olivat kaveruksia keskenään vapaa-aikanakin. Elämämme sivusivat toisiaan siihen aikaan toki melko usein myös työni kautta. Joka tapauksessa totesimme nyt ja tässä hetkessä molemmat – piispa emeritus ja rehtori emeritus – että kyllä tämä eläkkeellä olo on todella mukava elämänjakso. Muistin sittemmin tuon tapaamisen jälkeen jälleen tuon otsikossa olevan Matti Nykäsen aforismin: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa”. Mitähän "kuolematonta" se tuo Matti sitten joskus sanoo eläkeiässä?

Olen itse mitä ilmeisimmin kesäihminen. Kesällä Elän – siis ihan isolla alkukirjaimella. Tai voisin jopa käyttää Aleksis Kiven viimeisiksi sanottuja sanoja tässäkin merkityksessä: ”Minä elän!” Talvella polttelen jäitä, kuten olen usein näissä blogijutuissanikin todennut. Silloin on aikaa vaikka kirjoitella tällaisia omien ajatuksen selvittäjäjuttuja, toisinaan tuntuu – vielä tässäkin Kiveen viitaten että lähes Ahlqvistin tapaan kritisoiden. Joten on tämä eläkkeellä olokin "vaihtelevaa".

Kesällä siis matkustan – ja yleensä matkustakin paljon – sekä normaaleilla julkisilla liikennevälineillä että useammin ehkä kuitenkin omalla matkailuautollani yksin tai jonkun kanssa yhdessä. Kesäkauteni alkaa jo varhain keväällä, yleensä näin huhtikuussa lumien hävittyä ja päättyy myöhään syksyllä, usein vasta lokakuussa römppäkelien alkaessa, siis noin seitsemän kuukautta on aktiivista menoa ja viisi sitten tällaista hiljaisempaa.

Tätä kirjoittaessani maaliskuun lopussa, kun ulkona paistaa kauniisti aurinko, tuohon kesäkauden alkuun on enää viikko, pari, joten enää ei suuremmin tarvitse keksiä jotain ajantappopuuhaa edes näitten blogijuttujen kirjoittamista   jotta ajan saisi kulumaan. Matkailuauto pääsee kevätlaitumelle ihan pian ja edessä ovat normaalit keväthuollot ja sitten eikun menoksi.

Hain myös juuri postista hyvän kirjan, jonka löysin eräästä vantaalaisesta nettiantikvariaatista ja joka tulee sitten varmaan luettua jossain joko matkalla autossa tai jossain muussa mukavassa olotilassa illan kähmeessä. Suosittelen kirjaa muillekin ja itse asiassa koko trilogiaa, johon se kuuluu, vaikken ole lukenut siitä kuin vasta ensimmäisen. Uusin kirja on trilogian toinen osa ja ne kaikki ovat alkuaan kuubalaisen Cecilia Samartinin kirjoittamia. Eka osa oli nimeltään ”Señor Peregrino” ja tämä toka on ”La Peregina”. Kolmas, jota myöskään en vielä ole lukenut on nimeltään sitten ”Los Peregrinos”. Ostelen paljon kirjoja netin kautta eri antikvariaateista. Siitä alkaa tosin tulla pian ongelma, sillä en osaa samaan tahtiin luopua kirjoista, kun niitä minulle jollain tavalla tulee ja kirjahyllytila alkaa pian loppua niin kotoa kuin autostakin tai oikeastaan se on jo sen tehnyt, sillä siirsin jo aikaa sitten muutaman metrin kirjoja kellarikomeroon. Hankintalistalla on silti vielä paljon kirjoja. Mistähän löytäisin matkalukemistooni Ildefonso Falconesin kirjoja, vaikkapa "Fatiman käsi" tai "Meren katedraali"?


Joitain muitakin mielenkiintoisia projekteja, kuin lukemista, olisi vielä luppoajaksi tiedossa, joten saanen ajan kulumaan, ennen kuin lähtöjalka alkaa tosissaan vipattaa. Tosin en edelleenkään ole ollenkaan varma, saanko kaikki nuo muutaman vuoden mietinnässä olleet tekemättömät projektini – kuten paikkojen järjestelyn, turhista tavaroista luopumisen todella nytkään tehtyä ennen matkoja tai edes niiden jälkeen. Mutta aina on hyvä olla jotain ”takataskussa” ja mietinnässä ja ennättäähän niitä myöhemminkin.

Melkoinen osa keväästä kului ja ilmeisesti jonkin aikaan vielä edelleenkin kuluu myös huolehtimisessa, tai joku saattaisi kai sanoa 'turhaan huolehtimisessa', sillä nuorimmaiseni on kaukana Aasiassa. Vaikka mies on aikunen, hän on lapseni ja huoli on ainainen. Lähetti onneksi sinne tultuaan kyllä viestin, että oli saapunut kunnossa Taiwaniin, jossa aikoo asua jonkun aikaa. Muuten viestintää haittaa melkoisesti 5-6 tunnin aikaero. Kehen lie tullut tuollainen reissaaja! Itselläni huoli pojistani helpottanee vasta, kun saan heidät molemmat sitten joskus vanhainkotiin. Siellä kyllä pitävät oletettavasti huolen heistäkin.

Kroatian Plitvička jezera ei ollut kaukana kuvitelmastani paratiisista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
No omia suunnitelmia tulevalle kesälle on jo vaikka miten paljon. Viime kesänä kävin kuukauden reissulla Euroopassa, ajoin Via Balticaa pitkin Albaniaan asti ja sieltä hieman eri reittiä aika monen maan kautta takaisin. Toisen pitkän reissun tein Lofooteille Norjaan, jonne ajoin Suomen Lapin ja Kilpisjärven kautta ja palasin Ruotsin Lapin ja Abiskon kautta takaisin. Siinä noiden matkojen ohessa ajelin sitten eri puolilla Suomea ja kävinpä ennen varsinaista matkailukautta pikkuautolla Romaniassakin ja loppukesällä kävelemällä Venäjällä.
Lofooteilla silmäkin lepää.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tulevana kesänä kohteina ovat – jos Luoja suo – mahdollisesti Ahvenanmaa saaristoineen ja kenties Viro laidasta laitaan, mitä reissua olen suunnitellut tekeväni jo parin vuoden ajan, mutta jospa nyt viimein. Sitten ovat suunnitelmissa normaalit Lapin ja Pohjois-Karjalan reissut ja moni muu, mihin sitten auto vieneekään. Usein lähden vain ajamaan ja heitän risteyksissä rahalla, menenkö oikealle vai vasemmalle, itään vai länteen ja katson sitten, minne arpa vie.

Katselin joku aika sitten matkamessuilla tuota Ahvenanmaan kierrosta, jossa ajaisin pohjoisempaa reittiä saarten kautta pääsaarelle yöpyen välillä muutaman kerran ja sitten eteläisempää reittiä takaisin mantereelle samoin periaattein. Hieman harmittaa tuo suomalainen liikennepolitiikka, koska matka vaatii useita lauttamatkoja ja ei-asukkaana – vaikka yövynkin välillä ja käytän saarten palveluja oletettavasti myös jonkin verran ruåtsin kielellä – matkustaminen Ahvenanmaalle on tehty melko vaikeaksi ja kalliiksikin. Eivät siis ehkä halua suomenruotsalaiset turisteja saarilleen. Onneksi edes nuo hallituksen kaavailemat lauttahintojen nostot kaatuivat omaan mahdottomuuteensa.

Saa nyt nähdä, kaatuuko tuo saaristomatka noihin jo nykyisinkin kalliisiin hintoihin ja teenkö samalla hinnalla Euroopan turneen, mutta Viron haluaisin nyt kuitenkin nähdä ja käydä erikoisesti sen parilla suuremmalla saarella ja nähdä vanhauskoisten elämää Itä-Virossa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

17.3.17

Suurta draamaa vai pientä - osa III


Pitänee pikkuhiljaa päättää tämä enempi vähempi kieli poskella totetutettu kirkkovaalidraamatrilogia, jotta pääsen täysillä omistautumaan maallisempiin kevätvalmisteluihini ja matkasuunnitelmiini. Tosin sitä viimeistä vaalia, tai pitäisikö sanoa vaaleja, ei ole vielä edes tiedossa. Eikä tuo edellisenkään vlogijutun draama ole vielä sananmukaisesti kirkossa kuulutettu ja loppuun taputeltu. Joten melkoinen tikkukasahan tämä vielä on. Mutta siinähän selvittelevät.

Ensimmäisestä vaalista alkaa olla jo kulunut sen verran aikaa, että hieman ovat pärskyvimmät laineet tasaantuneet, vaikka monenlaiset huhut ja salaliittoteoriat silti senkin asian ympärillä jylläävät, mikä lienee meillä ortodoksisilla mystikoilla varsin tavallista. Toisen vaalin kohdalla myrskyn silmä on vielä kokematta. Tukijoukot ovat vyöryttäneet asioitten myönteisiä puolia tuutin täydeltä mediassa, mikä tietysti on ihan ihailtavaa, mutta liian moni asia lienee silti yhä vastausta vailla. Hieman on välillä tunnelma, että ihmiset laitetaan tekemään valinta – tai pitää ehkä oikeammin sanoa: laitetaan pakolla tekemään valinta – melkein sillä kuuluisalla ns. pers’tuntumalla tai kuten joskus on sanottu piispanvaalista: sammutetuin lyhdyin. Ja mielenkiintoistahan tässä on kaiken lisäksi se, että jos homma menee metsään, kukaan ei ota vastuuta tapahtuneista. Toisinpäin tapahtuessa kiitoksen ottajia on jonossa.

Sillä samalla pers'tuntumalla on tehty tässä maassa lukuisia vaaleja ja tullaan tekemään jatkossakin, ainakin täällä ortodoksisen kirkon puolella. Ja jopa todellakin piispaakin valitessa näin toimitaan vai liekö se siellä ihan vakiintunut – tai kuten ortodoksi sen sanoisi, perinteinen – toimintatapa, laput silmillä ja huppu päässä. Ja valitettavasti täytyy sanoa, että tässäkin usein jäljet pelottavat.

Viimeisin tällainen "sammutetuin lyhdyin" -vaali toimitettiin melko äskettäin, vain muutama vuosi sitten kirkolliskokouksessa, kun yksi ortodoksisista piispoista valittiin – voisi kai sanoa – melkeinpä puskista. Kirkolliskokousedustajat, joiden tehtävänä on valita piispa piispainkokouksen ehdottamista ja hyväksymistä ehdokkaista, eivät todennäköisesti ennen kokousta kovinkaan paljoa tienneet, ketkä tulivat olemaan vaalissa mukana ja millaisia he ihmisinä ovat. Huhut ja juorut kyllä jylläsivät ja eliitti – joka on näköjään noussut vaikuttajaryhmäksi jo maallisessa politiikassakin – toki tiesi kuviot, koska se ”järjesti” vaalin ja sen dekoteerauksen kirkkorahvaasta ja itse asiassa koko kirkolliskokouksesta välittämättä. Ja itse asiassa koko sen alueen ihmisistä välittämättä, minne piispa valittiin, ei heitäkään suuremmin asiassa kuultu. Näinhän asiat ainakin julkisuuteen saatetuissa niukoissa tiedoissa näyttivät ja yhä näyttävät olevan.

Yksi alue kolmesta teki käytännössä valinnan ja sielläkin sen toteutti se kuuluisa "eliitti", jonka osoitetta mm. Perussuomalaisten eroava phj Timo Soini tässä taannoin eräässä puheenvuorossaan hieman happamana kyseli. ”Asioista normaalisti tietävien tahojen puheiden mukaan” edustajilla oli valittavana kirkolliskokouksen alkaessa alkuaan ehkä noin kolme ehdokasta, joista yksi – edelleen huhujen mukaan, koska virallista tietoa ei ole saatavilla – raakattiin piispainkokouksen toimesta pois piispanvaalista mahdollisesti jonkinlaisena aiemman elämän tapahtumien "rangaistustoimena" tai sitten vain, ettei hän olisi ollut hajottamassa ja viemässä ääniä paikalle suunnitellulta. Mene ja tiedä! Tämä mahdollisesti "raakattu" henkilö näyttää nyttemmin sen sijaan olevan kyllä mukana papinvaaleissa. Syy, miksi tämä yksi jätettiin silloin syrjään, on tietenkin jätetty kertomatta valitsijoille ja kirkkorahvaalle. Syyllä – oli se sitten miten vakava tai vähäpätöinen tahansa – ei näytä kuitenkaan olleen mitään vaikutusta piispaan, joka suoritti sittemmin – itse asiassa varsin äskettäin – erään papinvaalin ehdokasasettelun. Jos syyt, tai pitäisikö sanoa perusteet valinnalle tai hylkäämiselle, olivat samat ehdokasasettelussa kuin piispainkokouksessa, tilanne lienee siltäkin osin mielenkiintoinen.

Monenlaiset jutut ja varmaan joidenkin mielestä pahansuopiset juorut tosin kertovat eräitten henkilöiden roolin olleen mahdollisesti melko suuri muutenkin tuossa edellisessä piispanvaalissa ja sitä edeltävissä manoovereissa, mutta kuten sanottu, niistä ei ole saatavissa mitään virallisia tietoja, pelkkiä huhuja, joten uskokoon, ken haluaa. Asiaan liittyy monenlaista tarinaa ja jatkotarinaa, joilla saattaa toki olla jotain merkitystä uuden piispan vaalin kanssa, joka tapahtunee nyt seuraavassa kirkolliskokouksessa marraskuussa 2017 mitä ilmeisimmin, totuttuun tapaan, edelleen sammutetuin lyhdyin. Ja ihan varmasti samanlaisin manooverein ja ennakkotöin sekä julkisuudelta ja etenkin kirkkorahvaalta salassa.

Olen kuullut monen aprikoivan keskusteluissa mm. edellisen, viimeksi valitun piispan mahdollisuuksia täähän uuteen tehtävään. Riippuu hieman ihmisestä, kenen kanssa asiasta juttelee, mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan. Siitä, että ilman muuta hänet valitaan, niin oli tarkoitus alusta alkaen, aina toiseen ääripäähän, jonka mukaan henkilö ei ole oikein petrannut töissään niin, että tulisi kysymykseen tässä merkittävässä valinnassa. Toista mahdollista potentiaalista ehdokasta pidetään taas liian rehellisenä, suorasanaisena ja itsenäisenä, "itse-ajattelevana" (so. ei ohjailtavana) ja ajoittain myös äreänä, ettei eteläsuomalaisten mielestä sellaista voi missään nimessä valita tuohon tehtävään. Kolmas ehdokas on ollut "ehdolla" jo monta kertaa tällaisiin tehtäviin, mutta aina aikaisemmin vain kohteliaasti tai taktisesti kieltäytynyt. Nyt hänen osakkeensa ovat jälleen korkealla. Miten käynee nyt ja mikä lienee sitten se kuuluisa totuus kaikesta tuosta ja kaikista mahdollisista ehdokkaista? Jälleen – mene ja tiedä! Saa nähdä löytyyköhän jälleen tässä temmellyksessä jostain kaunis musta hevonen?


Välillä hieman arveluttaa – tai ei oikeastaan vain hieman – näiden suljetuilla ja salaisilla henkilöstömarkkinoilla olevien pappien, piispojen, kirkonihmisten – etenkin joidenkin erilaisiin tehtäviin tiedossa olevien potentiaalisten kandidaattien – elämänhistoriat, jotka ovat suoraan sanottuna melko erikoisia. Sieltä löytyy monenlaista sellaista tarinaa, jota ei ole takuulla kerrottu valitsijoille CV:ssä eikä ehkä koskaan kerrotakaan. Puskissa kyllä juorutaan pahennusta herättävistä rillutteluista ulkomailla, erilaisten nautittavien aineiden väärinkäytöstä ja tietysti siitä ortodoksisen kirkon kestoaiheesta, seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Kukaan ei varmasti tiedä, millainen vaikutus noilla tiedoilla olisi, jos ne tulisivat valitsijoiden tietoon ja miten totta tai ei, ne – siis juorut – ovat. Kun ihmisiä valitaan tällaiseen ihmissuhdetyöhön ja etenkin sellaiseen tehtävään, jossa hän voi vaikuttaa monen muun ihmissuhdetehtävään valittavan elämään, työhön valintaan ja työn tekemiseen, olisi hyvä ja ihan oikeutetusti syytä, saada tietää mahdollisimman tarkasti valittavan ihmisen todellisesta, oikeasta ja eletystä elämästä, teoista ja tekemättä jättämisistäkin, mikäli niillä katsotaan olevan merkitystä tehtävän hoitamiseen. Ja onhan niillä varmasti merkityksensä!

Ainakin minusta tuntusi kamalalta valita johonkin vastuulliseen tehtävään ihminen, joka sitten ilmenee aivan erilaiseksi, minkä kuvan hän itsestään antoi ja mitä hän sitten todella on. Eikä häntä sitten – länsimaisen suomalaisen käytännön mukaisesti – yleensä valinnan jälkeen saada tehtävästä poiskaan oikein millään laillisella tavalla, mikäli valinta osoittautuu virheelliseksi. Mahdollisesti hänestä on annettu etukäteen, ennen valintaa tarkoitushakuinen, siloteltu tai joskus oikeasti jopa vääristelty kuva julkisuuteen, eikä ole kerrottu, mitä todellisia mahdollisuuksia ja edellytyksiä hänellä oikeasti on tehtävän hyvin ja oikein (siis ortodoksisesti) hoitamiseen. Siihen kun ei pelkästään riitä monipuolinen kielitaito tai sujuva supliikki eikä aina älykkyyskään. Tarvitaan oikeanlaista, hengellistä älykkyyttä ja pastoraalista tilannetajua, empatiaa, rakkautta omaa kirkkoa kohtaan, uskoa asiaansa ja halua tehdä, toimia ja opettaa kirkon opetuksen mukaisesti kaikilla elämänsä alueilla ja joka päivä.

Mutta kirkon piirissä moni asia on toisin kuin maailmassa. Täällä saatetaan selittää papin tai piispan ongelma elämässä hetken hairahdukseksi, joka meidän tulee kunnon kristittyinä antaa anteeksi ja unohtaa. Etenkin, kun hän on sitä kaverille katunut. Mutta entäpä jos se uusiutuu tai ei hävinnytkään ollenkaan. Myöskään sana synti ei enää tarkoita kirkossa – ja etenkään näissä valinta-asioissa – samaa kuin se tarkoitti vielä vaikkapa oman elämäni alkuvuosina. Synnistä on pahimmillaan kirkonkin piirissä tullut melkein trendikästä.

Samalla myös kirkon piirissä – aivan kuten maailmassakin – edellytetään tiettyjä ”hygieniasääntöjä” ihmisen yksityisyyden suhteen. Kysellä ei saa kaikkea, tai ei oikeastaan mitään, huhujen kuunteleminenkin on vaarallista – hyvä ettei melkein laitonta – ja erilaiset kuppikunnat tunkevat julkeasti ja kovaäänisesti päälle ja lobbaavat omia ehdokkaitaan, kavereitaan, entisiä tai nykyisiä partnereitaan, sukuaan vastuullisiin ja päättäviin tehtäviin, minkä ennättävät. Vaarana silloin on helposti koko oikean opin horjuttaminen, ja voisi kai sanoa ”piruja seinälle maalaten”, jopa alkavan harhaopin leviäminen ja valtavat ristiriidat paimenien ja paimennettavien välillä. Tätäkin meillä Suomessa on aivan liiaksi asti jo nähty.

Mielenkiintoiseksi tämän alkavan kevään ja oikeastaan lähes koko vuoden tekee lisäksi se, että samaan aikaan molemmat kansalliset kirkot valitsevat suunnilleen samalle alueelle omat hiippakuntapiispansa. Kun samaan aikaan molemmat eläkkeelle jäävät ja pitkälti samantapaiset elämänasenteet ja valitettavasti myös -tavat omaavat piispat ovat omilla toimillaan aiheuttaneet kohtuullisesti hämmennystä, valituksia, kirkosta eroamisia ja hajaannusta, saa nähdä, tulevatko heidän paikalleen samanlaiset änkyrät vai uudet änkyrät – noin hieman brutaalia sanavalintaa käyttäen. Ovatko valitsijat oppinet mitään, vai halutaanko ihan oikeasti hajaannuksen jatkuvan ja kirkkojen murenevan käsiin ja ihmisten pakenevan kirkon piiristä erilaisten hihhuliporukoitten helmaan hakemaan hengellisiä kokemuksia. Noilla maantieteellisillä alueilla, joista nyt on kyse, jäljet näkyvät ja vaikuttavat lähes masentavasti.

Toisessa kansallisessa kirkossa taisi olla jo kolme piispaehdokasta valmiina jonossa ennen kuin virallinen ilmoittautuminen edes alkoikaan, meillä taas ei kerrota mitään, vaikka sielläkin lienee jonossa ainakin ne kolme, kuten noilla toisilla, ellei jopa enemmänkin. Meillä siellä kuitenkaan ei ole yhtään naista ja yksi "potentiaalinen" pitäisi saada ennen valintaa "kalifiksi kalifin paikalle". Merkittävästä asemasta kas on paljon helpompi ponnistaa piispaksi – jos kannatusta tällä kertaa riittää ja miksei riittäisi, kun kaverit auttavat.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com



9.3.17

Suurta draamaa vai pientä - osa II

Tuli jälleen pitkästä aikaa vlogi, mutta menköön nyt.

Tästä videosta puuttuu minusta johtumattomien teknisten syiden vuoksi pieni osa lopusta, jolloin kuvaa ei näy, mutta ääni kuuluu. Toivottavasti ei haittaa, koska asia kuitenkin selviää äänenkin perusteella.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

6.3.17

Suurta draamaa vai pientä – osa I

Eipä tuosta kauaa ole, viisi päivää, kun ilmoitin kyllästyneeni tähän blogikirjoitteluun ja tässä sitä taas ollaan. Tosin jätinhän minä sinne edelliseen blogijuttuun toki takaportin, jota nyt härskisti käytän.

En tosin kiihtynyt mistään tai saanut mitään vastaavaa luomispuuskaa, joka ”oikeuttaisi” taas kirjoittamaan, mutta jotain vastaavaa ehkä kuitenkin. Olen viime päivinä seurannut – ja mitä ilmeisimmin seuraan vielä pitkään – paria, kolmea tällaista samanlaista ”draamaa” omassa kirkossani. Ajattelin nyt kirjoittaa pikkuhiljaa kaikista niistä ja tässä on ensimmäinen. Jatko-osat, jotka kertovat näistä toisista vielä tulevista valinnoista ja tilanteista, ilmestynee sitten joskus.

Kirkossamme tulee aina aika ajoin työpaikkoja auki. Joku on normaali perustehtävä kirkon kentällä, joku saattaa olla korkeammaltakin tasolta. Molempiin tasoihin valitaan vielä tänä vuonna eri ihmisiä, mutta miten tuota ns. ”hörripelia” pelataan etenkin ennen näitä valintoja. Sitä ajattelin tässä hieman pohtia ja tilanteita valintojen jälkeenkin.

Olin juuri äskettäin mukana katsomossa, kun pari tällaista perustason valintaa tehtiin omassa seurakunnassani. Siihenkin liittyi oma dramatiikkansa. Jo alkuasetelma tarjosi eväät draamalle. Auki oli sekä papin että kanttorin toimi. Papin paikkaa haki neljä pätevää pappia, joista vain kaksi kelpuutettiin ns. ehdokassijoille, joista toimenhaltija sitten valitaan. Kanttorin tointa haki kaksi, jotka molemmat pääsivät piispan laatimalle ehdokaslistalle.

Tuo piispan suorittama esivalinta on aina oma mielenkiintoinen episodinsa, joka monesti aiheuttaa omat porinansa. Niin nytkin, kun kaksi hakijaa jätettiin tylysti syrjään. Syitä tällaiseen ei suuremmin kerrottu julkisuuteen, mutta ne, jotka tunsivat nämäkin hakijat, arvasivat syyt. Ne liittyivät todennäköisesti heidän aikaisempaan toimintaansa pappeina ja kirkon työntekijöinä, joista tehtävistä ja samalla pappeudestaankin he sitten enemmän tai vähemmän pakosta joutuivat aikanaan luopumaan. Pappeutensa he olivat saaneet takaisin, mutta jäljet ilmeisesti vielä pelottivat.

Kun sitten jäljellä olevia kahta pappia ja kahta kanttoria tarkasteli hakijoina, tilanne ole mielenkiintoinen. Hakijoina oli selvästi kahtaa ei ”laatua” ja valittavana selvästikin kaksi ”erilaista pakettia”. Toinen paketti edusti kokemusta ja samalla tietysti vanhempaa ikäryhmää ja toinen taasen vastavalmistautuneita ja nuoruutta. Valitsijat olivat jo tuon tilanteen perusteella vaikean paikan edessä: valitako työtekijät muutamaksi vuodeksi vai pitemmäksi aikaa, valitako kokeneita vai nuoria.

Lisämausteen vaikealle valinnalle toi tietoisuus siitä, että toinen ”paketti” sisälsi avioparin eli jos toinen valitaan, pitää valita toinenkin, jotta molemmat tulisivat töihin. Tällöin päättäjille valittavaksi jäi selvästi kaksi erilaista ”pakettia”, joista voisi käyttää tässä lyhyesti nimiä nuorempi ja vanhempi. Ei ollenkaan helppoa valitsijoille.

Kun tuon kohteena olevan seurakunnan aiemmissa työntekijävalinnoissa on menneinä aikoina ollut useita kertoja oma dramatiikkansa, joita on sitten selvitelty melko kauankin niin seurakuntalaisten keskuudessa kuin myös virallisilla tasoilla, tilanne oli varmaan kiusallinen meille monelle – minullekin. Samalla nuo osin turhatkin draamat ja niiden seuraukset – aikanaan tehdyt valinnat – ovat menneinä vuosina aiheuttaneet ihan tarpeetonta hajaannusta ja eripuraa, joka on vaikeuttanut kaikkien työtä ja koko seurakuntaelämää. Siksi olisi toivonut, että nyt olisi päästy ilman draamaa edes tämä valinta läpi.

Mutta aina ei käy niin kuin toivotaan. Itse olen oman elämäni aikana ollut mukana valintatilanteissa sekä valitsijana että myös valinnan kohteena ja oppinut yhden perusasian: mikään ei yleensä koskaan ole täysin varmaa, ennen kuin valinta on tapahtunut. Vaikka mitä voi tapahtua ennen sitä. Niin nytkin.

Suurin osa paikalle kokoontuneista – ainakin yleisöstä, päättäjistä en tiedä – olivat täysin tietämättömiä tapahtumasta, jolla oli dramaattinen vaikutus koko prosessiin. Tämä ilmoitettiin paikallaolijoille – siis myös läsnä oleville haastatteluun tulleille kolmelle hakijalle – vasta kokouksen alussa: yksi tointa hakeneista papeista (siis toinen kahdesta) oli peruuttanut hakemuksensa. Tietoa ei ollut kerrottu siis edes hakijoille, joiden olisi ollut etenkin tässä tilanteessa hyvä tietää kokonaiskuva ennen vaalitapahtumaa ja jopa ennen kokouksen alkamista.

Tapahtumat etenivät sen jälkeen hieman erikoisin kääntein, kun läsnä olevia hakijoita aiottiin haastatella ja heidät poistettiin kokoustilasta odottamaan vuoroaan. Koska selvästi edessä oli aiemman tiedon perusteella ”joko-tai” -tilanne, mikä nyt oli selvästi vaihtunut toisenlaiseksi, tilanne synkkeni ja dramatisoitui silmissä. Ainutta pappishakijaa ei olisi voitu valita ilman, että hänen vaimonsakin olisi tullut valituksi. Tai kääntäen, häntä ei olisi voitu jättää valitsematta, koska silloin seurakuntaa ei olisi saatu pappia ja valinta oli säädösten mukaan pakko tehdä nyt tuossa kokouksessa.

Melko odotetusti kaiken tämän tiedon julkistamisen jälkeen toinen kanttorihakijoistakin ilmoitti, ettei ole käytettävissä valintaa tehtäessä. Ja valinta alkoi siltäkin osin olla melko selvää, vaikkakin tiedossa olevien asioiden julkistaminen jätettiin jostain syystä liian myöhään. Laillisesti kyllä varmaankin, mutta inhimillisesti ajatellen toimittiin varmaan hieman hölmösti.

Tilanne muodostui kiusalliseksi senkin vuoksi, että draama sai käsikirjoitukseensa sellaisia kuvioita, joihin kukaan läsnä olevista päättäjistä ei voinut mitenkään vaikuttaa eikä oikein varautuakaan. Mikäli hakijoina olisi ollut kaikki alkuperäiset ehdokaslistalla olleet, edessä olisi ollut selkeästi vaali kahden välillä, mutta nyt tilanne vyörytettiin valitsijoiden eteen väkipakolla. Silloin asiaan tulee aina karvas sivumaku, vaikka valinta olisikin oikea ja hyvä.

En ryhdy arvailemaan – koska en asiaa tiedä – miten tuossa valinnassa olisi käynyt, jos siihen olisi päädytty, mutta ainakaan se ei olisi ollut hakijoiden osalta niin dramaattista, kuin nyt tapahtui. Nyt valtuusto totesi syntyneen tosiasian ja valitsi toimenhakijat sen mukaan: valituksi tuli nuori aviopari, mikä valinta oli sekin hyvä ja varmasti suurelle osaa seurakunnan jäseniä ihan mieluinen ja myös seurakunnan tulevaisuudelle toivoa antava.

Samalla tietysti tapahtunut oli toisaalta myös melkoista draamaa, koska sivuun jäi toinen hyvä ihminen, joka oli valmistautunut tehtävään usean vuoden ajan, kouluttanut itseään oman toisen työn ohessa ja uhrannut paljon asian eteen sekä osoittanut olevansa siihen myös kelvollinen.

Mutta tällaista tämä valintatilanne usein on. Kuten edellä kerroin, olen itse ollut mukana myös valinnan kohteena ja kokenut melkein samanlaista. Silloin eräässä työpaikassa, jota hain, hakijoita oli kymmenkunta ja heistä kutsuttiin muistaakseni kaksi, kolme haastatteluun ja testiin, joista myös selvisin todella hyvin. Kukaan ei vai ennakkotiedusteluistani huolimatta ollut kertonut minulle totuutta, että paikka oli jo ”pedattu” toiselle eikä minulla ihan oikeasti ollut mitään mahdollisuuksia saada sitä.

Muistan, että valinnan jälkeen – jäin siis toiselle sijalle, varasijalle, taakse jäi seitsemän hakijaa joukossa pari kasvatustieteiden tohtoriakin – kesti kotvan selvitä tuostakin episodista, mutta kai sitä silloinkin piti vain ajatella, että Luoja oli ajatellut minulle jotain muuta käyttöä.

Ei siinä oikein auttanut jäädä ”lillumaan liemeensä”, vaan piti jatkaa elämää ja matkaansa. Muistan, etten kertonut tuota episodia silloin edes omille aikuisille pojilleni tai hyville ystävillekään, kuin vasta kotvan kuluttua, kun olin ensin ”puistellut vedet turkistani”. Ja heistäkin vain ystäville, pojat saavat lukea tarinan vasta nyt, muutama vuosi tapahtuman jälkeen, mikä kertonee, etteivät tuollaiset tapahtumat kenellekään – minullekaan – helppoja ole ja se, mitä ihminen silloin tarvitsee, on juuri ystäviä ja läheisiä ja heidän rakastavaa tukeaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

1.3.17

Pappeuden pohtimista ja muistojen silppuamista

Muutamasta arkista tulee paljon paperisilppua.
Eikös se ole elämässäkin melkein samalla tavalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ihan selvästi tämä blogijuttujen kirjoittelu – näin jäitä poltellessa – tällälailla lopputalvesta alkaa jo tympiä ja uskoakseni kyllästymiseni saavuttaa lakipisteensä melko pian. Se on ihan hyvä asia, sillä kevät on tulossa vauhdilla. Vaikka väliin saattaa toki mahtua vaikka kuinka monta ”takatalvea” – ja tiedä häntä vaikka blogijuttujakin – se tulee kuitenkin ja pian, se kevät.

Kevät ja sitä seuraava kesä ja vielä syksykin ovat minun elämässäni – jos terveys sen aina vain sallii – menoaikaa. Aikaa jolloin elän aivan toisin kuin nyt, en enää tällälailla säästöliekillä, vaan mieluumminkin päinvastoin. Silloin matkustelen paljon ja laajalti. Viime kevät-kesä-syksynä en montaakaan päivää kotona viettänyt, suurimman osan olin jossain matkalla, joko matkailuautolla tai jollain muulla tavoin.

Toisaalta myös nämä blogiaiheet, joissa melko usein olen käsitellyt kirkkoa ja sen työntekijöitä, alkavat samalla tavalla tympiä. Ei niissä asioissa taida tulla valmista koskaan. Aina olisi jotain kirjoitettavaa, jos niin haluaisi. Mutta haluanko? Asiat eivät näillä minun kirjoittamisillani koskaan tule valiiksi.

Tämäkin blogijutun piti alkuaan syntyä taas aiheen ”pappi” ympärille, kun luin erään luterilaisen blogijutun, jossa aiheena oli ”Papit luulevat itsestään liikoja”. Siinä pohdittiin papin roolia. Onko se palvelijan ja paimen rooli, vai ainaisen voivottelijan ja kyselijän rooli. Jostain muualta luin, että sekoittuuko papilla tämän päivän todellisuudessa liikaa ”arkiminä” ja ”pappiminä” ja unohtuuko siinä elämän myllerryksessä liian usein juuri tuo ”pappiminä” vapaapäivien viettämistä, perheasioita, harrastuksia ja monia muita maallisia iloja tai murheita mietittäessä. Ja jääkö siinä ”arkiminän” voittaessa sitten seurakunta ja seurakuntalaiset – varsinkin ne pappia kipeimmin tarvitsevat seurakuntalaiset – ”lapsipuolen” asemaan. Mutta kuten sanottu, jääköön aiheen perusteellisempi pohdinta myöhempään tai tiedä, tuleeko koskaan.

Tätä kirjoittaessani on ainakin parissa seurakunnassa tulossa papin valitseminen melko piakkoin. Toisessa seurakuntalaiset valitsevat kirkkoherran ja toisessa valinnan tekee seurakuntalaisten valitsema – tosin tässä tapauksessa ei suinkaan yksinomaan sen alueen seurakuntalaisten, minne työntekijä on tulossa, valitsema, vaan laajemman alueen valitsema – valtuusto, joka valitsee ns. toisen papin ja hänelle kanttorin.

Sikäli mikäli olen tulkinnut ilmassa singahtelevia merkkejä oikein, toisessa valinta on hieman oudossa jamassa ja jotkut seurakuntalaiset purnaavat vaaliasetelmaa. Toisessa – tässä tapauksessa onneksi omassa seurakunnassani – valintatilanne on mainio, siellä on edessä positiivinen ongelma. Valittavana on pelkästään hyviä ehdokkaita, joten ei se valinta ainakaan henkilöiden hyvyyden, pätevyyden, vuoksi vaikea tule olemaan. Mutta valinta ei täälläkään silti suinkaan ole helppo. Valitsijat joutuvat valitsemaan sen, mikä on jollakin tavalla fyysisesti ja osin myös henkisesti hajallaan olevalle seurakunnalle tärkeä asia juuri nyt ja jatkossa, tulevaisuudessa, ja kuka noista hyvistä sen työn parhaiten tekee.

Mutta jos siis olisin jatkanut tuota luterilaisten teemaa papeista, jotka luulevat itsestään liikoja, olisin toki saanut siitäkin jonkinlaisia villoja aikaiseksi. Sen olisi taannut syntyperäni (karjalainen), saamani koulutus (pedagogi ja hallintobyrokraatti) ja pitkä elämän kokemukseni. Mutta kuten kirjoitin, tympii hieman jo koko aihe. Jotta olisin edes hieman tyytyväisempi näihin asioihin, meillä pitäisi ainakin jossain päin maatamme lakaista kirkossamme todella suurella luudalla ja tehdä todella radikaaleja henkilöstöratkaisuja. Ja kun tiedän, ettei näin tapahdu, asiat pitänee vain hyväksyä ja tällainen rotkosta huutelu on melko turhaa.

Jos olisin runoilija, nyt olisi varmaan vaikka hyvä paikka siteerata Eino Leinon mainiota Elegiaa. Vaikka en ole runoilija – ainoastaan runoista pitävä – siteeraan silti. Kuinka osuvasti tähänkin hetkeen ja omaan asiaani Eino Leino sanoo runossaan:
"Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini."
tai kuten Leino hieman myöhemmin – ainakin itse tätä tilannetta katsoen – kirjoittaa:
"Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima."
Lopulta Leinokin näytti jo vuonna 1908 kirjoittamassaan runossaan päätyneen lähes samaan lopputulemaan kuin minä:
"Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin."

Aina niin koskettava on tuo Leinon Elegia ja hyvä tällaisen höyrypäisen ihmisen aina silloin tällöin lukea se ja pohtia sen sisältöä. Ja tulihan tässä samalla sivuttua hieman eilisen päivän – Kalevalan päivän – teemaa.

Siispä runojen lukemisen ohessa olen siirtänyt aktiivisuuttani muualla. Hankin jokin aika sitten itselleni vanhan järjestelmäkameran oheen uuden ”lelun” ja sitä olen nyt innolla opetellut käyttämään. Kamerassa on tosin helposti se sama ilmiö, mitä sanottiin aikanaan Excel-taulukkolaskentaohjelmasta ja sen käytöstä. Silloin sanottiin, että ”normaali” ihminen osasi käyttää sen ominaisuuksista ehkä noin 5-10 % tai parhaimmillaan ehkä 20 %. Miksi? No siksi, että ohjelma oli ja se on yhä erittäin monipuolinen ja laaja ja jos ei todella opettele sen käyttöä, perehdy aiheeseen, noin saattaa käydä.

Sama on näiden nykyaikaisten kameroidenkin kanssa. Niissä on niin valtavasti ominaisuuksia, että vie oman aikansa, kunnes oppii käyttämään edes pientä osaa niistä. Ne ovat kameraominaisuuksien lisäksi myös pieniä tietokoneita, jotka vaativat osaamista myös. Sitä opettelua teen nyt koko ajan. Mutta tuossa opettelussa ovat omat hyvätkin puolensa. Sitä tehdessä aivoni saavat mukavaa askaretta ja toivottavasti se edes jonkin verran siirtää dementoitumusta ja älyllistä taantumaani myöhemmäksi.

Kun samaan aikaan olen radikaalisti vähentänyt toimiani täällä nettimaailmassa – osin minusta riippumattomista syistä, kun eräs sivusto kaatua romahti – on vapautunut aika pitänyt täyttää – tai ainakin yrittää täyttää – jollain mielekkäällä puuhalla. Tosin niitä puuhia olisi vaikka muille jakaa – vaikka oman kodin siivoamisessa ja arkistojen selvittämisessä, turhista tavaroista luopumisessa, jne. – mutta kaikkeen ei ole ollut niin kovin suurta halukkuutta. Kumma kyllä! Pieniä asioita on tullut tehtyä, kuten vaikka noin 10-20 vuoden sellaisten asiakirjojen silppuamista, joissa papereissa on jotain henkilökohtaisia tietoja: sotu-, terveys-, vero-, pankki- tai palkkatietoja tai jotain muuta, mitä ei halua muiden luettavaksi. Talon asukkaat alkavat piakkoin varmaan ihmetellä, kun taloyhtiön paperiroskis alkaa täyttyä päivä päivältä paperisilpusta. Se kun tuo silputtu paperimäärä on kuutiotilavuudeltaan moninkertainen arkkeihin verrattuna. Mutta kohta sekin urakka on onneksi tehty.

Matkaesitteet ovat jo valmiina suunnittelua varten.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hiljalleen olen alkanut koota pöydälle myös karttoja ja matkaesitteitä ja suunnitella tulevia reissuja. Haaveissa olisivat nyt ainakin tulevalle matkailukaudelle Ahvenanmaan ja Viron perusteelliset koluamiset ja pieni mahdollisuus on myös matkailuautolla meno Romaniaan heti keväällä, varsinkin, jos saan matkalle toisen kuskin. Joten ihan mukavaa touhua tämä suunnittelu on tähän jäiden polttelun oheen.

Seuraava blogijuttu tässä blogissa saattaa siis viipyä tai sitten ei. Eihän siihen "synnyttämiseen" yleensä tarvita kuin lievä kiihtyminen jostain asiasta ja siinä se sitten on. Istun koneelle ja kirjoitan. Tosin – kuten jo sanoin edellä – tuo tympiminen hieman hillitsee kirjoittamishaluja. Joten juttuja saattaa tulla tai olla tulematta. Joka tapauksessa keväällä ja kesällä – reissaamisen alettua – kirjoittaminen siirtyy toiseen blogiini, joten katsele silloin vaikka, mitä olen saanut aikaiseksi matkustelemalla tai vaikka matkoja suunnitellemalla blogistani ”H@P matkalla jonnekin”.

Terveisin,
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kamera ja ukulele - aivovoimistelijani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
P.S. Meinasi unohtua vielä yksi tällainen välikauden puuhastelu. Nuorimmaiseni – lähtiessään viikko, pari sitten Taiwaniin – jätti minulle yhdeksi askareeksi oman ukulelensä, jotten ihan ikävään kuolisi. Se onkin veikeä vehje opeteltavaksi.

H@P