6.11.17

Onko uskonto ja uskonnon opetus kriisissä!

Viime aikoina olen lukenut useasta eri lähteestä huolestuttavia uutisia. Niiden sisältö on kertonut yrityksistä muuttaa ja kenties pian myös lopettaa uskonnonopetus kouluistamme. Tämä lienee ”johdonmukainen jatkumo” maamme sekularisoitumiselle, maallistumiselle, missä uskonnon ja kirkon merkitys häviää ja lopulta poistuu kokonaan.
Mikkelin Pyhän ylienkeli MIkaelin ortodoksinen kirkko syksyisessä ruskakuvassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
En ole millään tavalla toisen kansankirkkomme, luterilaisuuden, tuntija, mutta väitän silti, että monessa asiassa ”jäljet johtavat sylttytehtaalle”, jos nyt käyttäisin tuota vanhaa Tattarisuon tapaukseen viittaavaa sanontaa, jonka aikanaan Ajan Sana – nimestään huolimatta ei uskonnollinen, vaan äärinationalistisen IKL:n julkaisema lehti – lanseerasi maailmalle.

Toisessa kansankirkossa ovat aina olleet ”katto korkealla ja seinät leveällä” ja sen opetuksen alle on mahtunut monenlaista kansanliikettä ja jopa lahkoja. Länsimaisen kirkon suuri ongelma: demokraattisuus, on konkretisoitunut tuossa toisessa kirkossamme tavalla, joka on jättänyt jälkensä moneen asiaan – pappeus ja avioliitto ovat asioita, jotka nyt ensimmäisenä mieleen tulevat. Joissain asioissa on menty ehkä jo liian pitkälle ja yhteydet muihin uskonnollisiin organisaatioihin ovat siitä syystä vaikeutuneet.

Omassa ortodoksisessa kirkossamme pitäisi kai ajatella enemmän epädemokraattisesti, joku sanoisi ehkä synodaalisesti, joku traditionaalisesti. Mutta tiedä häntä, miten kirkkomme tällaisena vähemmistökirkkona enemmistön seassa kauan eläneenä ja usein myös jossain määrin omasta Äiti Kirkosta hiljalleen etääntyneenä reagoi asioihin. Monessa asiassa – vaikkapa kirkon hallinnossa ja muissa ulkoisissa seikoissa – olemme kyllä ottaneet joskus jopa liiaksi asti mallia toisesta kansankirkostamme ja koko länsimaisesta yhteiskunnastamme ja sen hallintojärjestelmästä ja nyt ”nautimme” sen mukanaan tuomista ongelmista.

Samalla kun olemme tulleet yhä enemmän ”länsimaisiksi”, ”demokraattisiksi”, olemme heittäneet roskakoriin runsaasti asioita, joita voisi nimittää vaikka sitten bysanttilaisiksi tai slaavilaisiksi tai jopa viime aikoina karjalaisiksi. Pesemme epätoivoisesti perinteisiä kirkkokasvojamme ja yritämme tehdä väen väkisin kirkostamme samankaltaisen hajuttoman, mauttoman ja kasvottoman yleisuskonnon, kuin millaisena tuo toinen kirkkomme aina välistä näyttäytyy – ainakin minulle ortodoksille. Ja samalla siitä valitettavasti häviää tuo oikea maku ja uskonnosta tulee monelle ihmiselle turha asia.

Yksi tällainen aikaan liittyvä kasvojenpesu liittyy kouluopetukseen. Ja nimenomaan oman uskonnon opetukseen, johon meillä toisena kansakirkkona on ollut oikeus jo kauan tietyin edellytyksin. Samalla tuota oikeutta on laajennettu monelle muullekin uskonnolliselle ryhmälle ja kulut ovat tietysti lisääntyneet, koska opetettavat ryhmät ovat yleensä näissä vähemmistöuskonnoissa pienet ja kulut vastaavasti suuret. Täytyy säästää ja säätää.

Uskonnonopetusta kaavaillaan muutettavaksi milloin millaiseksikin. Usein on vielä niin, että enemmistön ihmiset tai joskus jopa uskonnottomat, pohtivat, miten vaikkapa ortodoksista uskontoa opetetaan. Hullua! Ortodokseja ollaan raahaamassa yhteiseen uskonnonopetukseen, sellaisten opettajien opetettavaksi, joilla ei ole paljoakaan todellista ja oikeaa tietoa ortodoksisesta uskonnosta oppiaineena tai ideologiana, uskontona.

Sanon näin, koska itsekin olen saanut toisen opettajan tutkinnon ohessa ortodoksisen uskonnon opettajan pätevyyden ja kaiken lisäksi vielä presidentiltä – ihan Mauno Koiviston itse allekirjoittaman – erivapauden opettaa vaikka tarvittaessa luterilaista uskontoa. Luojalle kiitos, etten ole tarvinnut noin tehdä. Vaikka minulla on ollut joitain osioita tutkinnossani muista uskonnoista, ja äitini oli luterilainen, en todellakaan katso tuntevani luterilaista uskontoa niin, että osaisin sitä oikein opettaa. En tiedä tuntevatko luterilaiset uskonnonopettajat samalla tavoin vai eri tavoin. Minusta kun uskonnon opettaminen ei koskaan ole ollut mitään kirjaviisauden opettamista, vaan uskon opettamista, syvää oman kirkon opin ja tapojen tuntemista.

Tämä asia tuli varsin konkreettisella tavalla esille viime viikonloppuna, kun Mikkelissä vietettiin ikonimaalauspiirin juhlaa liturgialla ja muilla juhlallisuuksilla. Kirkossa oli vieraita muualta Savosta ja Etelä-Karjalasta, joukossa oli mukana useita ns. maahanmuuttajia, siis ortodokseja, jotka ovat tulleet maahamme toisesta maasta – usein Venäjältä. Venäjällä uskonnonopetus oli viime vuosikymmeninä Neuvostoliiton aikana varsin vähäistä. Koulussa sitä ei opetettu, mutta kotona joskus ja joissain tapauksissa.

Vanhat baabuskat, isoäidit, olivat siinä tärkeässä osassa. He siirsivät omaa uskoaan ja hiljaista tietoaan tehokkaasti nuoremmille lapsilleen ja vunukoilleen, lapsenlapsilleen. Oppi meni ”suusta suuhun ja kädestä käteen”, ei kirjojen avulla, vaan oppimalla elämään ortodoksisesti, ortodoksisia tapoja noudattaen. Juuri sillä tavalla kuin itsekin toivoisin sitä voitavan tehdä kouluissakin.

Suomessa on paljon keskusteltu ortodoksisen ns. kantaväestön keskuudessa venäläisestä ortodoksisuudesta ja uskonnollisuudesta ja moni on pitänyt sitä suomalaiseen länsimaiseen yhteiskuntaan hieman huonommin sopivana. Onko näin? Minusta ei ole, sillä noin sanovat näkevät kenties vain ne uskonnon ja valtion yhteenliittymän huonot puolet, joita jokaisessa organisaatiossa tulee, jos siellä on jaossa maallista valtaa ja kunniaa sekä taloudellisia etuja. Ja juuri noistahan media mielellään puhuu ja tekee sensaatiojuttujaan. Ja usein puhujina ovat kaiken lisäksi toisen kansakirkkomme jäsenet tai sieltä kirkkoomme siirtyneet, jotka eivät ortodoksisia tapoja ole vielä ennättäneet oppia.

Venäjällä kirkko organisaationa on suuri ja siellä, kuten Suomessa luterilaisessa kirkossa – katto on korkealla ja seinät leveällä. Joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa. Mutta väitän, että se ortodoksinen ydin, joka kulki läpi neuvostoajan vanhojen baabuskojen muistissa ja opetuksessa, on kova ja terve. Oikeaa uskoa, ortodoksisuutta parhaimmillaan.
Katja ja Ksenia kuorossa taustalla. Maria johtaa kuoroa ja mukana kuorossa lauloi myös tyttöjen oma isä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ja tätä kohtasin viime viikonloppuna kaksikin kertaa ja molemmat olivat minulle hyvää opetusta suvaitsevaisuudessa, rakkaudessa ja ymmärryksessä. Lyhyesti nuo tapahtumat olivat seuraavia. Liturgian alussa kaksi nuorta – ehkä noin 10 – 13-vuotiasta – tyttöä käveli seurakuntamme Mikkelin kanttorin Marian luo ja kysyivät luvan tulla kuoroon laulamaan. Ilahduin suuresti tästä ja uudelleen siitä, kun Maria antoi heille nuottitelineen ja kirjan, josta laulaa. Ja sitä he tekivätkin tyylillä ja rakkaudella. Kiitos näille kahdelle tytölle – Ksenialle ja Katjalle – tuosta upeasta teosta, joka ei heille suinkaan ollut suoritus vaan elämää. Sain myös heiltä ja heidän vanhemmiltaan luvan julkaista heidän nimensä ja kuvansa netissä.

Toinen opetus oli hieman erilaisempi. Olin lähdössä pois kirkolta ja kävelin mäkeä alas, kun noin parikymppinen kirkossa myös kuorossa laulanut nuori mies kysyi minulta, olenko mikkeliläinen. Menin hieman hämilleen, ja vastasin olevani. Hän ei ollut minua ennen nähnyt – siis kirkossa. Olenhan elänyt Mikkelissä reilut 40 vuotta ja käynyt toki kirkossakin. En tiedä kuinka kauan hän on elänyt Mikkelissä ja en mitenkään yritä selitellä poissaolojani omilla matkoillani, mutta kyllä asia hieman pysäytti.

Mutta ei tuo edellä mainittu kaiketi siltikään ollut se ”villakoiran ydin”. Ei – vaan se, että nuori mies kirkosta pois kävellessä loi yhteisöllisen kontaktin toiseen ortodoksiin ja vieläpä ihan hyvässä mielessä – huolestuneena, käynkö kirkossa. Rohkeni sen tehdä ja rohkeni kysyä.

Jälleen totesin mielessäni että sain toisen opetuksen ns. maahanmuuttajalta – ensimmäisen kuoron tytöiltä ja toisen nuorelta mieheltä: olemme kaikki ortodokseja ja meidän pitäisi kaikin mahdollisin tavoin ylläpitää yhteisöllisyyttä ja huolehtia toisistamme. Auttaa, jos emme pääse kirkkoon ja rohjeta lähestyä toista ihmistä ilman sivuajatuksia, auttajana, huolenpitäjänä ja mikä tärkeintä, ortodoksina.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

11.10.17

Divine Comedy ortodoksittain

Tässä männä päivinä on käyty tiukkaa vääntöä Suomen ortodoksisessa kirkossa. Sanan mukaisesti piispan istuimet, tai kuten savolaiset kai sanoisivat: piispan pallit, ovat heiluneet ja muuttaneet paikkaa melko ronskilla otteella.
Rumpupalli eli jakkara nojaa kolmen jalkaansa. Monenlaista symboliikkaa siinäkin.
Tähän saakka Suomen autonomisessa arkkihiippakunnassa on ollut kolme hiippakuntaa, joista kahta johtaa metropoliitta ja yhtä arkkipiispa. Näin on jatkossakin. Suomessa omaksutun käytännön mukaan arkkipiispa on kirkollisessa hierarkiassa korkeampi kuin metropoliitta, joka johtaa omaa hiippakuntaansa. Näin ei suinkaan ole kaikkialla ortodoksisessa maailmassa, mm. Venäjällä, jossa metropoliitta on korkeampi arvo kuin arkkipiispa.

Joitain vuosia sitten, kun silloinen piispa, sittemmin ensin metropoliitta, myöhemmin arkkipiispa Johannes ”järjesteli” maamme kirkollisia asioita uuteen kreikkalaiseen formaattiin, hän tarjosi Ekumeenisen patriarkaatin myöntämää metropoliitan arvoa myös silloiselle arkkipiispa Paavalille. Paavalin kerrotaan todenneen yks’kantaan Johannekselle, että saako hän todellakin arvonalennuksen.

Suomen arkkipiispan istuin on sen suhteellisen lyhyen itsenäisen historiansa aikana tähän mennessä sijainnut jo kahdessa paikassa: ensin Sortavalassa ja sitten sotien jälkeen ja alueluovutusten vuoksi Kuopiossa. Nyt näyttäsi siltä, että taas paikka vaihtuu, tällä kertaa Helsinkiin. Ennen noita vaiheita Suomi – tai oikeammin kai voisi sanoa alkuun Karjala – oli ensin Novgorodin löysässä alaisuudessa, sitten Venäjän ja vuodesta 1892 omana Venäjän kirkon alaisena hiippakuntana . Itsenäistyminen kirkollisessa mielessä Venäjästä tapahtui suunnilleen samoihin aikoihin valtiollisen itsenäistymisen kanssa, vaikka muodollinen autonomia (rajattu itsenäisyys) kirkollisessa mielessä saatiin vasta 1920-luvulla Turkin Istanbulissa sijaitsevalta Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta, jonka alaisuuteen yhä kuulumme.

Helsingin hiippakunnan pääpaikka ei ole alkuaan sijainnut Helsingissä, sillä aluksi sen nimi oli Viipurin hiippakunta ja pääpaikka tietysti Viipurissa, mutta sota muutti tämänkin hiippakunnan keskuspaikan.

Nyt perinteinen asein käytävä brutaali sota, joka muutteli rajoja ja keskuspaikkoja, on muuttunut erilaiseksi sanoin käytäväksi sodaksi – olkoon sitten vaikka ”kirkkosotaa”. Vaikutukset ovat samat, rajat muuttuvat (mahdollisesti) ja pääpaikat titteleineen siinä ohessa. Kun ennen oli ja on vielä jonkin aikaa Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa, se kohta mahdollisesti on Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa.

Helsinki tai oikeammin siis Helsingin hiippakunta on viime vuosina lisännyt voimalla tai lähes väkivalloin vaikutusvaltaansa ortodoksisessa kirkossa. Syykin on ihan selvä, siellä on noin puolet koko Suomen ortodoksisesta väestöstä. Toiset puolet ovat muualla Suomessa, Karjalan ja Oulun hiippakunnissa ja tuo väestö on pitkälti sotien seurauksena suurelta osin evakkoon lähteneiden – lähinnä karjalaisten – jälkeläisiä, jotka vielä melko laajalti tuntevat olevansa identiteetiltään jonkinasteisia karjalaisia.

Toki melkoinen osa – hyvä ettei enemmistö – Helsingin hiippakunnan ortodokseistakin on etelään työn ja koulutuksen perässä muuttaneiden evakkojen jälkeläisiä, mutta on siellä – kuten muuallakin maassa – jo paljon muunkinlaisia ortodokseja, siis sellaisia, joilla ei ole juuria Karjalassa eikä edes ortodoksisuudessakaan. Osalla juuret ovat ihan muissa maissa.

On selvää, että tuollainen asetelma luo melkoisia paineita kirkolle. Ollako yhä karjalaisten kirkko vai kaikkien suomalaisten kirkko? Paikallinen vai kansainvälinen? Mikä merkitys sodan läpikäyneille ja evakkoon lähteneille ortodokseille annetaan kirkossa? Missä määrin kirkko alkaa hiljalleen muistuttaa suomalaista luterilaista ortodoksista kirkkoa?

Kun tuohon asetelmaan laittaa vielä mukaan ihmiset – ja etenkin kirkon vallassaolevat – se muuttuu yhä monimutkaisemmaksi ja kompleksisemmaksi. Nykyisistä tehtävässä (tai oikeastaan elossa) olevista ortodoksisen kirkon suomalaisista piispoista vain yksi on ns. alkuperäinen ortodoksi, muut luterilaisesta kirkosta siirtyneitä. Yksi on jopa entinen luterilainen pappi, jollainen oli myös edellinen arkkipiispakin. Seurakuntien papeissa on samanlainen tilanne ja edelleen se näkyy myös kirkon ja seurakuntien luottamustehtävissä olevissa ihmisissä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan – ihan sanojasta riippuen – tuore vasta kirkkoon liittynyt voi kirkossamme kohota merkittävälle paikalle pappina/piispana tai luottamushenkilönä. Siis kirkossa, jonka oppi erittäin suuressa määrin perustuu perinteisen kirjoitetun, muuttumattoman uskonopin lisäksi suulliseen ja koettuun, elettyyn paikalliseen ja maailmanlaajuiseen perimätietoon.

Tämän on aiheuttanut ja tulee jatkossakin aiheuttamaan ongelmia ja yhteentörmäyksiä. Se ei tarkoita suinkaan sitä, etteivätkö liittyneet olisi ”yhtä hyviä ortodokseja kuin syntyperäisetkin”, ei missään nimessä. Se tarkoittaa ainakin minun katsontakannassani vain sitä, että tuollaisen ihmisen pitäisi – aivan kuten luostarissa sinne pyrkivän noviisin – elää ensin muutama vuosi ortodoksina, opetella elämään – ja mikä tärkeintä – ajattelemaan ortodoksisesti. Silloin ei tarvitsisi sanoa muille, ettei tuollainen elämä sopinut minulle tai että haluaisi muuttaa kirkossamme paremmaksi tämän ja tuon. Nyt joskus vanhan järjestelmän ajatukset vyöryvät joillakin ortodoksisten ajatusten yli ja murskaavat ne liian usein palasiksi. Ortodoksista kirkko halutaan ja yritetään muuttaa entisen kirkon kaltaiseksi, demokraattiseksi ja kaiken suvaitsevaksi. Tämä murentaa ja hajottaa, jakaa, samalla myös koko kirkkoa.

Toivottavasti eivät kaikki tätä lukevat entiset luterilaiset (tai muiden kirkkojen edustajat), nykyiset ortodoksit, ota liian vahvasti hernettä nenäänsä. Tiedän kuitenkin ihan varmasti, että ainakin joku – tuttukin – tekee sen. En kuitenkaan tällä kannanotollani tarkoita mitään henkilökohtaista loukkaamista ketään kohtaan. Minusta vain uskonto ja etenkin juuri oma uskonto, ortodoksisuus, on sen verran monimutkainen oppijärjestelmä, että oman käsitykseni mukaan sitä pitää elää kauan, ennen kuin sen oikeasti osaa, jos osaa sittenkään. Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani.

Ymmärrän täysin, että ihminen, joka vaihtaa kirkkoa, liittyy ortodoksiseen kirkkoon, on valmiiksi motivoitunut asiaan (ortodoksisuuteen), aktiivinen ihminen (ei passiivinen kirkkoa vaihtaisi) ja halukas tekemään erilaisia asioita kirkon eteen (vapaaehtoisena, luottamushenkilönä, jne.). Tämä on mainio asia, kun sen oikein oivaltaa. Tällaiset ihmiset oikein ohjattuina vievät kirkkoa ja sen aatetta eteenpäin. Mutta väärin ohjattuna juuri toiseen suuntaan, hajaannukseen.

Ja tätä ”väärää ohjaamista”, mitä se sitten milloinkin onkaan, meillä on kirkossamme tapahtunut ihan liiaksi. Motiiveina tuollaiselle toiminnalle ovat olleet ne yleiset syyt tällaisissa tilanteissa: valta ja raha, maine ja kunnia. Omaa asemaansa pönkittävät ihmiset ovat tuuppineet erilaisille (johto)paikoille sellaisiakin, joista ei siihen ole tai sellaisia, joiden tuuppijat haluavat ja toivovat olevan ”aivottomia käskyläisiä”, helposti johdettavia, omien tarkoitusperien mukaan ohjailtavia ja asioista suuremmin tietämättömiä, joskus jopa välittämättömia. Asioilla tarkoitan tässä sitä, että he sen lisäksi, että eivät tunne omaa uskontoaan, eivät ymmärrä myöskään siihen liittyvien vaikkapa hallinnollisten tai muuten organisatoristen asioiden ”lainalaisuuksia”, joita joskus joidenkin taholta pilkallisesti kanonisiksi nimitetään. He eivät aina myöskään ymmärrä sitä oikeaa ja todellista eroa, joka jossain asiassa on entisen ja nykyisen kirkkonsa välillä ja suhtautumisessa ko. asiaan.

Kun nyt tällaisessa ”ilmastossa” tehdään sellaisia päätöksiä, kun nyt näyttäsi marraskuussa 2017 tulevan, uskon, että monen ihmisen kohdalla pakka on totaalisesti sekaisin. Se on sekaisin niin papiston keskuudessa kuin maallikkojenkin. Toivottiin jotain, saatiin ihan jotain muuta, mitä odotettiin. Vanhaa sanalaskua väljästi uudelleen tulkiten: toivottiin suden sijasta kanin tai jopa unelmien kauriin tulevan vastaan, mutta tulikin karhu.

Joitain aikoja sitten tehdyt valtaisat ja kirkkopoliittisesti ”väkivaltaiset” offensiivit, kääntyvät mielestäni nyt tekijöitään vastaan. Syynä ei ole pelkästään tekojen ”väkivaltaisuus”, pakolla ja enemmistön diktatuurilla tehdyt ratkaisut, vaan myös niiden totaalinen väärinarviointi ja virheelliset ratkaisut, joissa enemmän vaikutti ihmisten väliset henkilösuhteet, kuin osaaminen, kirkollisuus tai edes teologinen tietämys ja oppineisuus.

Hauskaakin tässä suomalaisessa ”Divine Comediassa” on. Kun jotkut (B) luulevat toisen osapuolen (A) iloitsevan (mitä he (A) oikeasti odottivatkin olevansa), todellisuudessa näiden (A) keskuudessa on suuri hämminki, pelko, hyvä ettei kaaos, koska suuria muutoksia on edessä ja toimintakulttuuri tulee muuttumaan rajusti. Ja samaan aikaan ne (B), jotka pelkäsivät pahinta, huomaavatkin tilanteen ja kokonaisuuden mahdollisesti hyväksi koko kirkolle, hyviä muutoksia tuovaksi, ja iloitsevat siitä sisimmissään. Tosin he kätkevät tuon ilon vielä erilaisiin historiasta johtuviin karjalaisiin korulauseisiin ja muistoihin menneestä paremmista ajoista, johon ei enää ole kuitenkaan paluuta.

Anteeksi nuo Aat ja Beet ja koko "rautalankamalli", mutta tämä "jumalalaton näytelmä" vaatii ainakin minun kohdalla tuollaisen raurtalangasta väännetyn mallin asian ymmärtämiseen.


Se, mikä ainakaan minulle ei ole vielä täysin selvinnyt, mitä ajattelevatkaan päähenkilöt, ”pääpukarit”. Ymmärtääkö kumpikaan, mitä oikeasti tulikaan tehtyä, kumpi tässä oikeastaan voittikaan, vai hävisikö joku. Ja vielä se, oliko tämä offensiivi oikeasti ennakolta ja tarkasti suunniteltu, vai puuttuiko tällä kertaa asiaan sittenkin se tärkein, ”Korkeampi Jumalallinen Voima”! Se Voima olkoon kaikkien meidän kanssamme!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

9.10.17

Ortotreksinen sirkus

Maailmalla on varmaan monenlaisia sirkuksia, mutta meilläpä on ihan oikeasti nelistävä sellainen. Jotkut käyttävät siitä myös nimitystä oikeinnelistävä (älä lue sitä vahingossa oikeinlistiväksi). Lienee sillä sellainen hienompikin nimi, se saattoi olla ortotreksinen (perustunee kreikan sanaan τρέξιμο / treximo), ihan tuolla t-kirjaimella siinä välissä, sillä ortoreksinen ei oikein sovi tähän ”ruokavalioon”, vaikka se muuten olisi ihan mukava sana käyttää tässäkin sirkuksessa.

Tämä sirkus on tarjonnut meille sirkuksen jäsenille ja siinä ohessa vaikka hereetikoillekin monenlaista ”leipää ja hupia”. Hereetikoille ei tosin tarjota leipää. En osaa tai oikeammin en halua tarkemmin roolittaa noita tämän oman sirkuksen tekijöitä, mutta jokainen voi tehdä sen omien mielihalujensa mukaan. Sirkuksessahan on monenlaisia toimihenkilöitä tirehtööristä aina aasien hoitajiin, niin ja onhan siellä niitä kaikkialla suosittuja pellejäkin.

Sirkus on myös sellainen, että se työllistää ympärillään paljon ihmisiä. Sirkustirehtööri valitsee yleensä aina tekijät ja ohjelmanumerot, joita nämä lojaalit tekijät sitten kansalle esittävät. Ja kuten kaikissa suurissa organisaatioissa, usein tirehtöörin vaihtuessa, vaihtuvat tekijätkin. Makuja kun on monenlaisia, sirkuksessakin. Joskus, jos uusi tirehtööri on sukulaispoika omasta perheestä, homma saattaa säilyä ennallaan, mutta tässä meidän sirkuksessamme sellainen ei liene oikein mahdollista. Vaikka tiedä häntä noistakin sirkuslaisista, ne kun pystyvät niin monenlaisiin kujeisiin ihan keskenäänkin.

Tuo ohjelman valitseminen onkin tässä sirkuksessa yksi todella mielenkiintoinen asia. Tähän asti toiminut vanha tirehtööri kun on valinnoillaan saanut aikaan toisinaan suurtakin hämminkiä, etten sanoisi ihan häslinkiä ja kansan katoamista näytöksistä. Monenlaiset merkit ovat jo pitkään viitanneet tirehtöörin väsymiseen ja tarpeelliseen väistymiseen, mutta ennen väistymistään oli syytä tehdä vielä yksi ohjelmanumero, sellainen Grande Finale, loppuhuipennus. Ja sen hän mitä ilmeisimmin tekikin. Onnistuiko se – siitä voinee sitten olla ainakin kahta mieltä.

Toinen erittäin mielenkiintoinen seikka ovat nuo ohjelmanumerojen esittäjät, jossa joukossa hämminki lienee tällä hetkellä todellisten kuvioiden selvittyä melkoinen. Jotain sellaista on jo tapahtunut lyhyen ajan sisällä, mitä en ainakaan minä olisi uskonut näkeväni tai kuulevani. Rauhaa ja siinä ohessa jotain muutakin on hierottu ihan urakalla sellaisten kanssa, jotka ennen olivat lähes kilpailijoita, hyvä ettei vihollisia ja sellaiselta taholta, joiden en edes uskonut sitä osaavan tehdä. Mutta kertonee hieman myös tilanteen yllätyksellisyydestä.

Kaiken kaikkiaan tämä muutos saa varmaan aikaan lukuisia muitakin muutoksia niin sirkuksen lähiympäristössä kuin mahdollisesti laajemminkin. Monet ennakkoveikkaukset ja tirehtööripetaukset ovat osoittautumassa huonoiksi arvauksiksi. Joku ennakkoon suunniteltu ja toteutettu junttakuvio jopa todella heikosti toteutetuksi, etten sanoisi ihan sudeksi. Ja tämä lisää noiden suunnittelijoiden tuskaa. Mitekähän heidän tässä käy? Sitä miettii varmaan moni. Kuka saaneekaan pellen paikan ja kenestä tulee aasien hoitaja?

Toisaalta huomaamattaan ja sitä edes ehkä ennakkoon arvaamatta, vaikuttaa samaan aikaan vahvasti siltä, että yksi vanhoista ketuista pelasikin vahingossa toisen vanhan ketun pussiin tuossa tirehtööriasiassa. Kun kanatarhan hoitajaksi haluttiin helposti ohjailtava pohjoinen sopuli (Lemmus lemmus), saatiinkin itsellinen arktinen karhu (Ursus arctos). Nyt joidenkin on vain toivottava, että karhu pärjää marjoilla, sienillä ja ruisleivällä eikä pääse kananlihan makuun. Niin ja pitkiä talviunia varmaan aika moni toivoo myös, vaikka onhan karhuissa sellaisiakin, jotka eivät niitä nuku.

Muutoksen tuulia on siis edessä ja mielenkiintoisia aikoja odotettavissa. Moni asia saattaa sirkuksessamme keikahtaa päälaelleen, kun vanha tirehtööri ei ole enää häsläämässä ja ohjeistamassa. Nyt moni toivoo samalla suuremman luudan lakaisevan koko sirkusta, jotta oikea nelistävä taituruus pääsisi oikeasti esille lillukan varsista ja sirkus ryhtyisi toteuttamaan alkuperäistä tehtäväänsä: ortotreksiaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

6.10.17

Kuolema mielessä

Viime aikojen blogikirjoitukseni niin täällä kuin vaikkapa tuolla matkablogissani ovat monesti käsitelleet kuolemaa. Lienee luonnollista, sillä ainakin omalla kohdallani hauta on paljon lähempänä kuin kehto.
Ukkini Antin ja mummoni Ida Marian hauta Tuupovaarassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Silti en suinkaan toivo kuolemaani, vaikka en sitä kaiketi pelkääkään. Tosin tuo pitää sanoa pienellä varauksella, sillä olen kai sen pelkäämisenkin jo ennättänyt kokea. Mutta kuten tuossa kirjoituksessani sanoin, pelkäsin kuolemista, en niinkään kuolemaa. Pelkäsin kai siis sitä kivuliasta tai pitkittynyttä kuoleman kokemista, en varsinaisesti lopputulosta.

Kuolemaa ei voi ymmärtää, se on ja pysyy ikuisena salaisuutena. Joillekin se on pelottava, joillekin kiehtova, jotkut hyväksyvät sen ehdoitta – kun ei ole muuta mahdollisuutta – toiset eivät hyväksy millään, vaan haluavat olla tavalla tai toisella kuolemattomia.

Jotkut menevät omasta mielestään mahdollisesti parempaan elämään kuoleman jälkeen, jotkut kokevat kuoleman kaiken loppumiseksi, tyhjyydeksi, jossa ei ole mitään. Toiset menevät uskonsa mukaan taivaaseen tai helvettiin, osa kokee, että kaikki loppuu kuolemaan ilman taivasta tai helvettiä. Minusta tuollainen ajatus tuntuu oudolta, jopa pelottavalta. Uskon, että kuoleman jälkeen on toisenlaista elämää. Parempaa elämää, mikäli siihen on mahdollisuuksia ja edellytyksiä oman elämänsä kautta.


Itselleni kuolema on siis osa elämää. En tosin kokenut kuolemaa konkreettisesti kuin vasta noin kymmenen vuoden iässä kauan, kauan sitten. Silloin kuoli yksi elämäni tärkeistä ihmisistä, oma mummoni – äidin äiti – Ida Maria. Tuo kuolema oli pienelle pojalle melko traumaattinen ja jätti varmasti jonkinlaiset jäljet – jos ei nyt ihan koko elämäksi, niin ainakin joksikin aikaa.

Sittemmin olen kokenut omien vanhempieni kuoleman – toisen varsin läheltäkin, toisen puhelinsoittona kesken työpäivän, kesken oppitunnin – ja veljieni kuoleman sekä joitain muita enemmän tai vähemmän läheisten sukulaisten ja myös hyvien ystävien kuolemia. Tässä iässä hautajaisia on yleensä jo enemmän kuin kasteita tai häitä.

Yritin jo varhaisessa vaiheessa opettaa omille pojilleni kuoleman merkityksen, sen lopullisuuden meille elämään jääneille ihan kokemuksen kautta. Ortodoksisessa hautajaisissa arkku on auki siunaustilaisuudessa. Niin oli myös oman isäni hautajaisissa ja pojat saivat – en suinkaan pakottanut, mutta saivat, jos halusivat – kokeilla ukin päätä, kun hän makasi arkussa. Se oli jäätävän kylmä, ruumis oli tullut kirkkoon suoraan ”pakastamosta”. Se oli heille varsin konkreettinen, sanoisinpa kylmäävä kokemus kuolemasta. Mutta ne oli samalla jäähyväiset ukille.

Uskon, että he eivät enää ukkia tai mummia hautaan laitettaessa ajatelleet kuten minä, kun mummoa haudattiin. Silloin kivet kolisivat arkkuun, kun miehet sen aikaisen tavan mukaisesti lapioivat hautaa umpeen – ja luulin, että mummo oli vielä elossa ja koputti, että pitäisi päästä pois arkusta.

Sittemmin omat poikani ovat käyneet jo useammissakin hautajaisissa ja toivottavasti kuoleman käsitys on sitä kautta edes hieman konkretisoitunut, tullut todemmaksi. Tosin he ovat nyt vielä nuoria leijonia, kuolemattomia ja kuolema on joku kaukainen, abstrakti asia jossain tulevaisuudessa, josta ei tiedä mitään ja jota ei tarvitse edes ajatella. Ei edes läheisten vanhojen ihmisten kuolemaa. Näin he ehkä saattaisivat ajatella. Mene ja tiedä!

Lapsen lapset ovat realistisempia. He ovat jo monta kertaa kysyneet minulta, milloin kuolen. Useimmiten olen vastannut, ettei nyt ainakaan vielä lähiaikoina ole suunnitelmissa.


No – toki kuolema saattaa silti olla varsin lähelläkin, sillä eihän meistä vanhuksista koskaan tiedä, milloin kuolemme. Miten sitten, scis enim videt vivere, sen näkee, ken elää.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

21.9.17

Inhorealismi ja oman uskonnon opetus

Omasta opetusalan työstäni on jo useita vuosia. Jäin eläkkeelle peruskoulun rehtorin virasta vuonna 2010, siis noin hieman vajaat seitsemän ja puoli vuotta sitten. Olen koko ajan yrittänyt irtautua mahdollisimman paljon noista ajoista, työn tuomasta stressistä ja muista ongelmista, vapautua kahleista. Olen varmaan osittain onnistunutkin siinä, mutta ”mitäpä koira karvoilleen mahtaa”. Noin 40 vuotta opettajana ja rehtorina jätti toki pysyvät jäljet.

Opettajaksi valmistuin melko erikoisella kombinaatiolla – olin erikoistunut sekä matematiikkaan että ortodoksiseen uskontoon. Tosin en koskaan opettanut tuota jälkimmäistä, muutamia omassa koulussani pitämiä ja kollegojen erikseen pyytämiä, opettajien oman luokan luterilaisille oppilaille pidettyjä tunteja lukuun ottamatta. Oman uskonnon tunneista huolehtimaan oli valittu kaupungissani muita päteviä opettajia. Ja siksi en varmasti ole ortodoksisen uskonnon opetuksen erityisasiantuntija. Puhun asiasta ehkä hieman eri kulmasta katsoen, osin entisenä eläköityneenä hallintobyrokraattina osin ortodoksina ja ortodoksista opetusta saaneiden lapsieni isänä.

Olen kaikesta huolimatta seurannut silloin ja seuraan yhä ortodoksisen uskonnonopetuksen tilaa, kaiken lisäksi melko huolestuneena. Olen myös yhä eläkeläisenäkin tuottanut jonkinlaista ”opetusmateriaalia” etenkin nettimaailmaan. En tosin ole tupannut eläkkeelle jäätyäni montaakaan kertaa turhautuneena tai joistain muista syistä tuomaan mielipiteitäni esille tämänkään opetuksen suhteen, monesta muusta asiasta sitten ehkä enemmänkin. Tuohon neuvomiseen moni meistä eläkkeelle jäävistä ”ammattilaisista” kovinkin helposti sortuu, kun huomaa, ettei enää olekaan ”tarpeellinen”. Silloin tosin helposti sorrumme neuvomaan asioissa, joista me vanhoina jäärinä ja ”vanhan liiton ammattilaisina” emme enää oikeastaan paljokaan tiedä. Tai jos tiedämme, tietomme vaatii varmasti päivitystä.

Pari asiaa haluaisin silti nostaa framille varsinkin, jos puhumme oman uskontoni, ortodoksisen uskonnon (UO) opettamisesta. Toivottavasti en näillä sanoillani kuitenkaan loukkaa liiaksi ketään, mutta haluan joka tapauksessa olla suorasanainen kertoessani mielipiteeni. Kaikki sanomani ei varmasti miellytä kaikkia, mutta niinhän se yleensä on kaikessa muussakin elämässämme. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä.

Ensimmäinen asia, joka jokin aika sitten jälleen ylitti roimasti ärsytyskynnykseni, oli opettajien valmiudet erilaisiin uusiin (tai ei ehkä enää voi sanoa uusiin, jos ne ovat 10-20 vuotta vanhoja) opetukseen liittyviin asioihin. Usein vielä ollessani töissä, monet opettajat – olipa sitten kyseessä luokan- tai aineenopettaja – eivät millään halunneet omaksua tietokoneiden ja digilisaation voimakasta vyörytystä kouluihin ja opetukseen. Jo vuosia sitten niissäkin asioissa tehtiin toki ylilyöntejä, kuten nykyäänkin, mutta silti niiden tulo opetukseen on parantanut huomattavasti opetuksen laatua, lisännyt saatavuutta ja mielenkiintoa. Harmillista on, että yhä kohtaan ihmisiä, jotka edustavat tuota jo muinoin nähtyä ”minun ei tarvitse koskaan olla näiden härpäkkeiden kanssa tekemisissä” olevaa opettajaa.

Keskustelusta löytää yhä kommentteja, joita en ainakaan minä toivoisi enää näkeväni:
* tietokonetaitoja saavat opettaa muut opettajat muiden aineiden tunnilla, ei UO:ssa,
* minä opetan keskustelemaan, ajattelemaan, empatiaa, en digilisaatiota,
* saavat tarpeeksi älykännyköitä kotona ja vapaa-ajalla, ei niitä uskontotunnille kaivata,
* liitu ja taulu voittavat mennen tullen älytaulun,
* koska tabletteja tai muita välineitä ei saada kaikille, se on epätasa-arvoa (armeijassa se sama ajattelu näkyi muuten pakkasella ruokalaan marssittaessa siinä, kun joltakin soltulta puuttui hansikkaat, kaikkien oli otettava hansikkaat tasa-arvon vuoksi pois)


Huoh!

Oudon tilanteen huomaa vaikkapa siitä, kun julkisuudessa esitetään esimerkiksi havainto pienten ekaluokkalaisten oppilaiden digi-infoähkystä, nämä oikeasti digilisaatiota pelkäävät opettajat riemuitsevat kovaääniseen besserwisser-tyyliinsä ”Enkös minä koko ajan ole tuota sanonut!” ja saavat näin vahvistusta omalle tietokonepassiivisuudelleen. Noinkin voi toki toimia, mutta sitten ei pidä ihmetellä, jos jotain alkaa toisesta laidasta murentua. Se voi olla oppilaiden kiinnostus oppiaineeseen ja erilaisten reittien kautta joutuminen vaikkapa juuri lukemaani YLEn uutisen aiheuttamaan tilanteeseen, jossa halutaan luopua oman uskonnon opetuksesta ja siirtyä yhteiseen katsomusaineen opetukseen. Tuota pikaa häviää pian koko UO-opettajakunta ja omaa uskontoa (UO) opettavat kohta tyypit, jotka eivät ehkä ikinä ole edes kirkossa käyneet – ei ehkä edes omassa, eikä varsin ortodoksisessakaan.

Itse koen tuon yhteisen katsomuksen invaasion todella vakavana hyökkäyksenä omaa uskonnonopetusta kohtaan. Kun aikanaan viime sotien jälkeen ajateltiin, että ortodoksit kestävät suomalaisen yhteiskunnan ”kelkassa” ehkä muutaman kymmentä vuotta ja siksi jälleenrakennuskauden kirkot ja jopa osin ikonitkin tehtiin ajatellen tuota ”yhdistymistä” ja papit opetettiin luterilaisille tavoille, niin nyt ollaan samoissa tunnelmissa, mutta nyt vain ihan eri tavalla tosissaan, erilaisiin lähinnä pseudotieteellisiin kokemuksiin ja tutkimuksiin vedoten ja suurella osin melko epärehellisellä julkisuudella ja ihan täysin erilaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa, jossa uskonnon merkitys on melkein hävinnyt. Mutta taustalla on sekä raha ja kenties myös jotain muuta idealistakin ajattelua, josta on ekumenia kaukana.

Harmittavaa on minusta tässä se, että kirkon ja seurakuntien ylimmät toimihenkilöt (piispat, kirkkoherrat) eivät ihan kaikki ole vielä heränneet huomaamaan lähestyvää opetuksellista ”maailmanloppua” ja tukemaan kaikin mahdollisin keinoin opettajia ja opetuksesta huolehtivia kirkon hallinnon työntekijöitä. Mutta syy saattaa ollakin - yllätys, yllätys - tuossa kohta tässä tekstissä seuraavassa toisessa osassa mainitussa ongelmassa. Tosin monelta osin kohta saattaa olla liian myöhäistä tehdä yhtään mitään.

Toinen asia, joka on alkanut hieman ärsyttää opetuksessa, on sellainen josta olen joskus puhunut muissakin yhteyksissä. Muistan joskus jopa suututtaneen yhden piispoista, kun puhuin asiasta eräässä julkisessa tilaisuudessa unohtaen, että puhetta johtanut ko. piispakin oli kritisoimani ryhmän jäsen. Kysymys on kirkkoon aikuisiällä liittyneiden kirkontyöntekijöiden ja opettajien ortodoksisen hengellisen ja käytännöllisen kokemuksen, joiltakin myös oikean ortodoksisen akateemisen tiedon ja perinteen, puutteesta. Samaa on jonkin verran havaittavissa myös muualta, muista maista, tulleissa kirkontyöntekijöissä.

Monelta heistä – siis ihmisiltä, jotka ovat liittyneet kirkkoon aikuisina, miksei muualta tulleiltakin – puuttuvat täysin ortodoksiset lapsuuden ja nuoruuden kokemukset, mitä on olla suomalainen ortodoksinen lapsi ja nuori: vaikkapa sinapinsiemenkerhot, kriparit, Keiteleen Hiekan tai Puroniemen tai oman seurakunnan leirit, nuorisotyö, ortodoksinen uskonnonopetus. Niiden antama ortodoksinen perinteeseen nojautuva hiljainen tieto ihmisille, jotka ovat olleet niissä mukana ja niitä tekemässä tai niiden kohteena on valtava.

Kuinka ihminen selviää nuorisolle ja lapsille tarkoitetusta opetuksesta – tapahtuupa sen sitten kirkon piirissä tai koulussa – jos ei ole itse sitä kokenut ortodoksisessa kirkossa vaan ehkä jossain muussa, aivan toisenlaisen historian, opin ja perinteen omaavassa kirkossa tai muun maan ortodoksisessa kirkossa. Se ei ole välttämättä samanlaista kokemuksen saantia. Kirjoista opittu ei tässä suhteessa pärjää kokemuksen kautta saadun tietoisuuden kanssa. Jos et ole ollut koskaan kriparilla, on aika vaikea sanoa siitä jotain kokemuksellista.

Valitettavasti jotkut tuovat tämänkin asian selvästi esille mielipiteissään juuri sellaisena, että ainakin minulla se nostaa ”piikit pystyyn”. Useimmat ovat tosin viisaasti hiljaa ja antavat ympärillä olevien muiden ihmisten – kollegojen, puolison tai jonkun muun – hoitaa asia kuntoon ja samalla he hieman myöhäsyntyisesti, mikäli se suinkin on mahdollista, opiskelevat asian, josta ovat jääneet paitsi, olemalla esimerkiksi mukana kripareilla, oppitunneilla tai muualla. Ei tämä ihan samaa ole, kunhan ei kaiva niitä vanhoja – toisesta kirkosta pulppuavia – muistoja opetuksessaan esiin, niin asia saattaa olla hoidossa. Jos tällainen sparraaja viereltä tai työyhteisöstä puuttuu, hommassa voi olla ongelmia. Valitettavasti.

Kirkon työntekijät ja oman uskonnon opettajat toimivat usein yksin, vailla mitään kollegiaalista tukea, ”ortodoksista työnohjausta”, enemmistön ehdoilla ja liian usein myös enemmistön tavoilla ja käytänteillä, jopa enemmistön byrokraattisella slangilla. Kun tämä tilanteen yhdistää tuohon YLEn uutisessa esiin tulleeseen laajaan hengelliseen invaasioon, tilanne saattaa eskaloitua varsin pian pahaksikin, ellei asioihin puututa. Ja tähän puuttumiseen tarvitaan koko yhteisöä, yhdessä on helpompi edetä, toinen toistaan tukien.

Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä ehkä hieman inhorealistisuutta pursuavaa vuodatustani, mutta näin minä nyt tällaisena nyt jo sivuraiteella ruostumista odottavana entisenä opetusalan ammattilaisena, nykyisenä eläkeläisenä asioita vain katselen. Jos jotain loukkasin sanoillani, teko oli silti enemmän tarkoitettu rakentavaksi kuin repiväksi kannanotoksi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

13.9.17

Atyyppinen euforia

Kuuntelin tässä eräänä aamuna YLEn aamu-TV:tä, kun siellä toimittaja keskustelu psykiatrian erikoislääkärin kanssa atyyppisestä depressiosta eli epätyypillisestä masennuksesta. Minulle tuli heti mieleen, että taidan itse sairastaa atyyppistä euforiaa eli epätyypillistä, poikkeavaa, säännötöntä hyvänolontunnetta.
Eteenpäin!
(Kuva:Koirat.com)
Tuohon harvinaisempaan euforiatyyppiin kuuluu, että on usein hyväntuulinen ja tyytyväinen moneen, ehkä jopa useimpiin asioihin, vaikka joidenkin turha ja tyhjänpäiväinen valittaminen samaan aikaan toki saattaa melko usein ärsyttääkin. Ruoka maistuu hyvältä ja sitä tulee syödyksi suurella mielihalulla ja siinä ohessa jotain hyvää juoduksikin. Unikin maistuu sopivasti, kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus ja tuossa tilassahan ja tässä iässä siihen tarjoutuu mahdollisuus aina, kun vain haluaa. Voimattomuus ei vaivaa kuin korkeintaan fyysisen vanhuuden vuoksi, muutoin – ainakin henkisesti – olo on kuin teräsmiehellä. Sosiaalisetkin valmiudet ovat hyvät huomioiden edellä oleva ärsyyntyminen ja sen aiheuttamat turhautumisreaktiot.

Hieman ovat tuota euforiaa häirinneet monenlaiset asiat, joista osa liittyy varmaan vanhuuteen ja on siksi ehkä opittavissa hallittaviksi, mutta osa on ulkopuolisten tuottamaa ja siihen on melko vaikea vaikuttaa. Otanpa esiin ensin tuon ekaksi mainitsemani vanhuuden.

Vanhuus muuttaa ilmiselvästi meidän monen vanhenevan persoonallisuutta. Siitä saa usein riittävän selviä todisteita tavatessaan tuttujaan ja ystäviään, jotka myös ovat vanhenneet – aivan kuten minäkin. Monella meistä juuri ne huonot tai jopa negatiiviset luonteenpiirteet saattavat korostua sosiaalisessa kanssakäymisessä, tapaamisissa ja vastaavissa tilanteissa. Itse olen varmaan koko elämäni ollut jonkinlainen observaattori, tarkkailija, ja siinä roolissa on usein helppo huomata noita muuttuneita piirteitä ainakin pitkäaikaisissa tutuissa tai jopa toisinaan ystävissä, tiedä sitten häntä, huomaanko niitä itsessäni. Joka tapauksessa ystävien kanssa asioista vain on helpompi keskustella ja tarvittaessa sanoa tai miksi ei myös kuulla toiselta suoraan, että joku asia ärsyttää. Minä tai hän joko lopettaa sen tai ei – ja kukin toimii sitten omalla tavallaan jatkossa. Tuttujen kanssa on toisin.

Osin tuo edellä mainittu jako vanhuuteen ja ulkopuolisuuteen liittyy yhteen ja samaan: sellaisilla vanhoilla ihmisillä, jotka eivät ole niinkään hyviä ystäviä, enemmän sarjaa ”tuttuja”, tuollaiset asiat tulevat esille ja ärsyttävät, kellä enemmän, kellä vähemmän. Mutta yllättävän paljon on sitten muutakin ulkopuolelta, oman elämänpiirin laidoilta tai jopa reunan takaa tulevaa ärsytystä. Samalla on varmaan hyvä huomata, että kun sitä ulkopuolista ärsytystä tulee enemmän ja enemmän ja se lisääntyy, samalla oma sietokyky vanhetessa madaltuu. Ja soppa saattaa olla tuolla selvä.

Olen aktiivisesti yrittänyt kouluttaa itseäni sietämään paremmin tuota ärsytystä, olemaan ärsyyntymättä. On se melkoinen urakka ainakin minulle, mutta koen ainakin ajoittain onnistumisiakin. Paras tapa itselleni on usein poistaa ärsytyksen kohde kokonaan, jos se vain on mahdollista. Suljen television, en lue jonkun viestejä sosiaalisesta mediasta, välttelen yhteydenottoja tai jotain vastaavaa. Kadulla vastaan tulevalle tai samassa kahvipöydässä istuvalle saman tekeminen onkin jo vaikeampaa. Joskus se onnistuu sillä, että tyylikkäästi, ilman teatraalisuutta, pelkästään poistuu tilanteesta.

Varmaan tuolla valikoimisella on omat haitalliset puolensa omaan sosiaalisuuteen, mutta uskon sillä olevan silti enemmän hyviä puolia kuin huonoja. Vanhuuden ja varmaan samalla tuon metodin huono puoli on vain helposti siinä, että tuollaisten ihmisten lukumäärä ei oikein vähene – jos kuolemaa ei lasketa – vaan aivan päinvastoin: se kasvaa vauhdilla.

Itseäni ovat oman aikaisemman leipätyöni vuoksi ja sen "perintönä" ärsyttäneet viime aikoina etenkin sananmukaisesti paskaa puhuvat poliitikot, joista todella harvalla lienee puhtaat jauhot pussissa ja jotka ihan oikeasti ajaisivat asioita ihmisten ja yhteisön, koko yhteiskunnan hyväksi eikä vain omaksi hyväkseen. Tuon on valitettavasti kokemus oikeaksi todistanut. Jos sadasta poliitikosta yksi oli aikanaan tuollainen, tulos oli silloin hyvä – nyt tilanne saattaa jo olla huonompi.

Luulen, etten ole yksin ajatuksissani poliitikkojen suhteen. Sen lienevät jo monenlaiset vaalit todistaneet, mutta samalla se on tarjonnut kasvualustan jos vaikka millaisille huu-haa-politikoinneille, joista myös on kiusallisen paljon havaintoja ja jotka karkottavat kohta loputkin järkevämmin ajattelevat. Jäljelle jäävät vain nuo omia etuisuuksia haikailevat huu-haa-ihmiset, heidän ohjailtavissa olevat opetuslapsensa ja muu sellainen sakki, joka ei suuremmin tulevaa ajattele, koska sellaista ei välttämättä ole heille olemassakaan.

Kun katsoo esimerkkejä muualta maailmasta, vaikkapa Euroopasta Ranskasta, jäljet näkyvät jo, mutta tulokset eivät välttämättä ainakaan heti ole lupaavia ja sellaisia, joita salaa on mielessään toivonut. Merkkejä muutoksesta on meilläkin, mutta johtavatko ne oikeasti parempaan, ainakin minua vielä epäilyttää.

Kaikesta huolimatta yritän vahvistaa kaikin tavoin tuota omaa ”sairauttani”, atyyppistä euforiaa eli epätyypillistä hyvänolontunnetta ja nauttia siitä osasta elämää, joka minulle on mahdollista ja joka minulla vielä on jäljellä. Vanhuus ja erilaiset muut sairaudet – siis ei tuo edellä mainittu euforia – tuovat monenlaisia rajoitteita. Vaikkapa matkusteluun, kaikkea ei jaksa ja usein pitää ajatella omaa terveyttään: voinko, kykenenkö, onko asian toteuttaminen mahdollista.

En silti anna kaiken maailman ”maailmanparantajien” ja kaiken alan asiantuntijoiden eli "besserwissereiden" omilla oikuillaan ja riehumisillaan pilata tunnelmaa, vaan pusken heistä ja monista muista syistä huolimatta eteenpäin omalla – joskus ehkä särmikkäälläkin tyylilläni ja jaksamiseni mukaan. Yritän olla loppuun asti tyytyväinen elämääni, tekoihini, saavutuksiini, perheeseeni, sukuuni, menneisyyteeni, mihin vain. Toivottavasti onnistun siinä ja jaksan loppuun asti. Tuo puskeminen läpi ”harmaan kiven” on tosin jo nyt aiheuttanut muutoksia elämässäni ja myös hieman varmaan sosiaalisessakin elämässäni. Mutta näin se vain on. Vanhaa sanontaa mukaillen: ”Eteenpäin, sanoi ukko lumessa!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

25.8.17

Kuolemisen pelko

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla ja jopa Suomessa ovat saaneet monet ihmiset ajattelemaan kuolemaa, sen kohtaamista ja jopa omaa kuolemaansa. Itsekin olen joskus kirjoittanut kuolemasta ja maininnut, etten pelkää kuolemaa. Mutta miten on, pelkäänkö kuolemista?

Tuo kuoleman pelkäämättömyys liittyi – ainakin silloin, kun siitä kirjoitin – siihen, että koin eläneeni jo melko pitkän ja mielenkiintoisen elämän ja ainakaan silloin minulla ei ollut suurempia murheita, riitoja tai muita sen kaltaisia asioita, jotka olisivat saattaneet vaikka ”estää” kuoleman ajattelun. Se oli kenties sellaista ”nyt olisi ihan hyvä aika kuolla” -ajattelua. Varmasti siinä on myös suuri osa oman uskontoni, ortodoksisuuden, mukanaan tuomaa ajattelua.

Mutta tässä iltana eräänä, kohtasin kuoleman ja kuolemisen ajattelemisen uudestaan. Se oikeastaan yllätti minut täydellisesti rajuudellaan ja muodoillaan, miten se sitten lopulta ilmeni. Jopa siinä määrin, että sai minut kirjoittamaan blogijutun aiheesta. Mutta toisaalta tähän kirjoittamiseen ei aina kovinkaan suurta syytä tarvita. Nyt kuitenkin koin asian kohtuullisen merkittäväksi, jota on syytä hieman pureskella näin kirjoittamallakin.

Prosessi alkoi siitä, että minulla oli illalla kova päänsärky. On päähäni koskenut toki ennenkin ja yhteen aikaan koin jopa migreenikohtauksia, jotka nykyään ovat pelkästään sahalaitaa ja näkökentän osittaista häviämistä ilman pääkipua. Lisäksi se menee yleensä ohi vartin vaakatasossa lepäämisellä.

Nyt oli toisenlainen kipu. Kova, joka ei poistunut yhdellä gramman parasetamolilla eikä oikein kahdellakaan. Tasainen kipu, joka hieman rauhoittui, kun istuin enkä liikkunut, mutta vain hieman. Mietin, mitä olin syönyt ja juonut, johtuiko kipu jostain sellaisesta. En ollut nauttinut minkäänlaista alkoholia pitkään aikaan ja ruuassakaan ei pitänyt olla mitään sellaista, joka olisi tuon kivun aiheuttanut. Olin tosin syönyt pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, joissa on toki aina tuollainenkin riski. Mutta, mutta … en tiedä.

Pitkällä kiputilalla on mielenkiintoisia vaikutuksia. Kun siihen lisätään vielä tällainen vanha yksineläjä, erilaiset synkätkin ajatukset vyöryivät väkisin mieleen. Pitäisikö mennä lääkäriin? Kävisinkö päivystyksessä? No en nyt yhden pääkivun vuoksi. Soittaisinko edes ja kysyisinkö neuvoa? En nyt ainakaan vielä.

Minulta on kuollut todella hyvä ystävä kotinsa lattialle omien pikkulastensa katsellessa tapahtumaa ympärillä ja siitä on varmaan jäänyt jonkinlainen trauma. Tapahtumaan liittyi myös pää ja päänsärky, kun verisuoni poksahti yllättäen pään sisässä. Tuolla tapahtumalla oli varmaan oma osansa ajatuksissani ja toimissani, joita nyt pohdin.

Yllättäen huomasin ajattelevani kuolemista. Onko tämä kuolemaksi? Kuolenko minä? Melko pian ajatus kuitenkin rauhoittui ja pääsin tuon nurkan takana vaanivan paniikin ohi. Sain kiinni vanhasta elämänohjeestani, että kuolemani tulee sitten ajallaan, kun Luoja niin päättää. Yritän vain olla valmis siihen.

Mutta, mutta … kun en ollut omasta mielestäni valmis. Olin juuri aloittanut suuren ja todennäköisesti pitkäaikaisen, koko talvikauden kestävä siivouksen ”nurkissani”, jolloin olisi tarkoituksena hävittää melkoinen osa krääsästä, jota kotiini on jostain syystä kertynyt. Kuulun siihen sukupolveen, joka ei ole osannut heittää vanhoja tavaroita pois, koska saattaa hyvinkin tulla aika, jolloin niitä vielä tarvitaan.

Toinen vanha tuttu peruste säilyttää krääsää oli aiemmin tietysti ajatus jättää ne lapsille ”perinnöksi”. No täysjärkisemmät poikani ovat kyllä tässä matkan varrella antaneet selkein signaalein ymmärtää, etteivät he ole millään tavalla kiinnostuneita minun ”tuollaisesta jäämistöstäni”. Siksi olen yrittänyt psyykata itseä hävittämään pois sellaisen krääsän, jota ei todellakaan enää tarvita, jota en ole aikoihin katsellut tai pitänyt käsissäni ja joka mitä ilmeisimmin joutuisi kuolemani jälkeen kaatopaikalle. Kaikesta huolimatta se on melkoinen urakka. Ei ehkä niinkään fyysisesti kuin psyykkisesti.
Siivousta, siivousta ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tuon homman alkumetreillä olin päänsäryn ilmaantuessa. Pöydät ovat täynnä papereita ja kirjoja sekä kaikenlaisia mielenkiintoisia esineitä, joista ihan kaikista en edes muista, mihin niitä on aikanaan käytetty. Olin hieman aikaisemmin kierrellyt pitkin maita ja mantuja ja yrittänyt koota tietoja vanhoista valokuvista, joista en tiennyt, keitä ne esittivät. Ajattelin jättää omia kuvia jälkeeni hieman paremmin selityksin.

En ollut uskaltanut laskea edes omaa siivoojaani kotiani siivoamaan, kun joka paikassa oli kasoja, jotka pitää ensin selvittää ja koti ”esisiivota”. Ja sitten iskee päänsärky ja ajatus: se on menoa nyt.

Mielessäni kävi jopa ajatus soittaa pojilleni tai ainakin laittaa viesti, että varmistaisivat aamulla, olenko vielä hengissä. Mutta jätin nyt vielä tekemättä, ajattelevat minun tulleen hulluksi. Eiväthän he muutenkaan yhtenään soittele ja kysele, olenko vielä elossa. Saisin varmaan heistä nähden maata melkoisen ajan kuolleena kodissani, ennen kuin löytäisivät. Mietin samaa joidenkin ystävien osalta ja hylkäsin sen vielä nopeammin. Jos en tee tuota pojilleni, niin miksi sitten ystäville. Otin sen toisen grammaisen tabletin ja painuin iltarukouksen kera sänkyyn.

Niin vain kävi, etten kuollutkaan, kiitos Luojalle. Aamulla heräsin, eikä päähäni enää koskenut. Söin aamupuuron hyvällä ruokahalulla ja kävin vielä kaupungilla kahvilla ehkä entistäkin iloisempana tai ainakin tyytyväisenä elämästäni. Jospa sittenkin saisin tuon siivousurakan ja arkistoni järjestämisen tehtyä ennen kuolemistani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

19.7.17

Ortodoksista rekrytointia

Olen viime aikoina pohtinut erilaisten aiheeseen liittyvien tapahtumien kautta oman ortodoksisen kirkkoni työhönottotapoja ja rekrytointia eli työntekijöiden hakemista avoimiin työpaikkoihin tai työtehtäviin. Ainahan nuo haettavat työpaikat eivät ole vakituisia, usein tarvitaan myös sijaisia tai määräaikaisia työntekijöitä. Näin on myös kirkon piirissä.

Ortodoksisen kirkon rekrytoinnissa on monenlaisia ongelmia. Ehkä suurimpana nousee esille se, että jäsenmäärämme on varsin vähäinen, joten johonkin avoimeen erityisosaamista vaativaan tehtävään ei aina ole joko hakijoita tai sitten ei ole tarpeeksi päteviä – tai kuten myös saattaa olla – tarpeeksi sopivia hakijoita. Siksi valintaprosessit ovat liian usein tuskallisia niin hakijoille kuin usein myös sille yhteisölle, johon tekijää haetaan.

Asiaa mutkistaa tietysti vielä se, etteivät nuo valinnat suinkaan aina ole ”tuskallisia” valitsijoille, päätöksen tekijöille, päättäjille. Heitä saattavat ohjailla päätöksen teossa aivan muunlaiset ajatukset.

Oman ortodoksisen kirkkomme piirissä valitaan ihmisiä kirkon palvelukseen, palvelemaan ihmisiä, palvelemaan seurakuntalaisia, kirkon jäseniä. Tuon pitäisi aina olla ensimmäinen kriteeri valinnassa. Ja näinhän sen odottaa tapahtuvan tuo yhteisö, johon ihmistä valitaan. Mutta aina eivät päättäjät toimi yhteisönsä haluamisen mukaisesti.

Päättäjillä on tietysti – tai ainakin pitäisi olla – enemmän perus- ja taustatietoja hakijoista, millä perusteella heidän sitten tulee valita tehtäviin oikeat ihmiset. Usein vain tuossakin asiassa näyttäsi olevan niin, että vain joillakin on sitä ”oikeaa” tietoa ja muita enemmän, ja he vaikuttavat sitten muihin niin voimallisesti, että heikommat jäsenet mukautuvat vahvojen päätöksiin. Tässä edesauttaa vielä tämä oman kirkkomme erittäin voimakas hierarkinen järjestelmämme.

Hirarkialla tarkoitan tässä lähinnä hiippakunnan piispan valtaa ja toisaalta seurakunnan esimiehen valtaa tai ainakin arvovaltaa, joiden yli kävelemiseen tarvitaan päätöksenteossa todella vahvoja ja osaavia henkilöitä. Muutoin se ei yleensä onnistu, vaan koko homma päätyy lopulta ”käden suutelemiseen”.

Voisin tuoda tässä esille lukuisia esimerkkejä pieleen menneistä rekrytoinneista, joissa taustalla on ollut ihmeellistä suhmurointia, nepotismia tai jopa monenlaisia muita kirkkoon kuulumattomia kielteisiä tunteita ja tapahtumia, mutta säästän sormiani ja naputtelen esimerkkinä vain yhden tapauksen, jonka kuvioista kuulin uutta tietoa aivan äskettäin.

Olin mukavalla vierailulla yhdessä oman kirkkomme ”kruununjalokivessä”, Heinäveden Valamon luostarissa oman vanhimman poikani kanssa. Tällä kertaa meillä oli mukavia asioita toimitettavana ja siksi olimme todella onnellisia ja iloisia tästä vierailusta. Vierailusta jäi mukava muisto ja hyvä mieli, mutta hieman sitä vaikeutti yksi kohtaaminen, joka ei mitenkään siis liittynyt luostariin vaan ainoastaan oman kirkkomme toimintaan.

Tapasimme henkilön, jonka molemmat tunnemme hyväksi ja osaavaksi kirkolliseksi ihmiseksi. Luostari oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden tehdä vapaaehtoistyötä ja hän esitteli siellä kirkkoja ja muita paikkoja turisteille. Kielitaitokin on hänellä laaja ja hän pystyi tekemään sen usealla kielellä: suomen lisäksi vaikkapa äidinkielellään ruotsiksi tai vaikka englanniksi ja jonkin verran ilmeisesti venäjäksikin. Tuon tapaamisen jälkeen tunsi entistä suurempaa kiitollisuutta luostaria kohtaan. Se sentään osasi arvostaa tuon ihmisen talenttia.

Mutta kuten jo tekstistäni voi mahdollisesti aavistella, kaikki ei ollut kohdallaan. Tuo tapaaminen järkytti minua ja poikaani suuresti. Tämä ihminen oli aivan selvästi Valamossa, jotta saisi toteuttaa kutsumustaan palvella Jumalaa ja auttaa ihmisiä tuntemaan Hänet. Tiesimme tämän tapaamamme ihmisen olevan hyvä juuri noissa asioissa.

Saimme tietää, että hän ei voi tehdä tuota työtä, johon hän on yliopistosta valmistunut ja jota hän on joissain seurakunnissa Suomessa ansiokkaasti tehnyt, koska hänet on asetettu eräänlaiseen ”työhönottokieltoon” omassa seurakunnassa ja en ole varma koskikohan se myös koko hiippakuntaa. Asettajastakaan ei ole tarkempaa tietoa.

Hän ei voi enää hoitaa sijaisuuksia, ei määräaikaisuuksia, hänen toimiminen omassa ammatissaan olisi monella tapaa rajoitettua ja valvottua jopa estettyä. Kirkkomme kanonit tuntevat käsitteen ’toimituskielto’. Piispa voi määrätä piispainkokouksen avulla omassa hiippakunnassaan jonkun tällaiseen toimituskieltoon silloin, kun henkilö on toiminut vastoin annettuja kirkollisia, kanonisia ohjeita ja määräyksiä.

Toimituskiellon syynä voivat olla esimerkiksi kirkolliseen käyttäytymiseen liittyvät ongelmat, alkoholin väärinkäyttö, avioero tai muut vastaavat ongelmat parisuhteessa, rikollinen toiminta, jne. Siis melko järeitä syitä pitää olla, ennen kuin ihminen asetetaan toimituskieltoon, jolloin häneltä estetään samalla tavoin kuin tuolla edellä ammattinsa harjoittaminen kirkon piirissä. Rankimmissa tapauksissa ihmiseltä voidaan ottaa pois hänelle annettu palvelustehtävä (pappeus, diakonisuus) ja hänestä tulee silloin kirkollisessa mielessä maallikko.

Tuon tapaamamme henkilön kohdalla ei ole ollut edellä mainittuja syitä toimituskieltoon, joten samantapaiseen epäkanoniseen ”työhönottokieltoon” määrääminen tuntuu enemmän kuin oudolta. Asia on saamamme tiedon mukaan kirjattu esille jossain muodossa erääseen asiakirjaan, jonka asianomainen on äskettäin saanut. Aiemmin asia ja sen olemassaolo ja tapahtunut kiellettiin kokonaan, eikä edelleenkään ole tiedossa, kuka ja milloin sekä miksi aikaa on tuollainen kielto annettu. Kuten siis ei myöskään ole selvillä mihin moinen kielto oikeasti perustuu, säädöksien osalta tai edes asiantilan osalta.

Siksi minun ainakin pitää arvailla ja voi tietysti olla, että joko osun kohdalleen tai sitten menen harhaan. Päätä itse!

Henkilö on minun ja poikani mielestä osaava, taitava sanan käyttäjä, mutta omista oikeuksistaan kiinni pitävä. Jos joku asia ei mene kohdalleen tai hänen mielestään oikeudenmukaisesti, hän kysyy asian perään ja tarvittaessa vaikka tekee valituksen asiasta. Tällainen ei ilmeisesti sovi kirkkomme piirissä. Jos et ole nöyrä kädelle suutelija, etkä osoita sitä riittävän selvästi, vaikuttaa, että silloin astuu etusijalle periaate: ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”.

Henkilö on kirkossamme yksi niistä, jotka osaavat hoitaa asioita nykyaikaisella tavalla niin, että kirkkomme sanoma menee perille niin vanhoille kuin nuorillekin. Hänellä on kirkossamme harvinainen kyky osata ja käyttää työssään ja kirkkomme opin, evankeliumin, julistamisessa moderneja välineitä: somea (sosiaalista mediaa), blogeja, kuvia, videoita, jne. Tällaisia osaajia kirkossamme on vain kourallinen. Ja etenkin sieltä, missä heitä pitäisi olla, he puuttuvat täysin. Moderni viestintä on lapsenkengissä ja erään vaikutusvaltaisen kirkonmiehen sanojen mukaan – ”no news is good news” – näyttää vallanneen tilaa liiaksi kirkkokunnassa, hiippakunnissa ja jopa joissain seurakunnissa ja kirkko maksaakin palkkaa ihmisille siitä, ettei asioista tiedoteta, vaikka mielestäni palkkaa pitäisi maksaa juuri päinvastaisesta toiminnasta.

Missä on meidän nettipappi? Pappi, joka hoitaisi kirkkomme jäseniä netin kautta ja välityksellä, kiertäisi seurakunnissa neuvomassa tämän välineen – netin – käyttöä, opastaisi, neuvoisi ja toimisi niin, että nuoret ja nuoret aikuiset kiinnostuisivat jälleen kirkon työstä. Nyt asiat menevät ihan väärään suuntaan, kirkosta erotaan vauhdilla, lapsia ei enää kasteta ja kirkko menettää merkitystään, maallistuminen, sekularismi, saa tilaa.

Meillä talentit, mm. tohtorin tutkinnon suorittaneet laitetaan syrjään tai annetaan heille itäsuomalaisen mallin mukaan vain assistentin asema jonkun huonommin koulutetun, aiemmissa tehtävissä huonosti menestyneen, mutta oikean sukunimen ja oikeita päättäjiä tuntevan avustajana. Isän kirkollinen asema tai kummius on vaikuttavampi tekijä, kuin osaaminen, ammatin hallinta ja tietämys. Valitsijoiden henkilökohtaiset mieltymykset, joskus jopa varsin kummallisillakin, jopa epäkirkollisilla, ihmisyyden saroilla, ovat merkittävämpiä tekijöitä valinnassa tai jo ennen sitä ehdokkaaksi hyväksymisessä, kuin ihmisen teot, toiminta, osaaminen ja työn jälki aikaisemmissa kirkon tehtävissä.

Seurakunnat ja ne yhteisöt, jotka tällaisen työntekijän saavat, seisovat ihmetyksen sormi kummastuksen suussa: ”Miten tässä nyt näin kävi?” Ja kauhistuttavinta on, että samaan aikaan kuin toinen kansallinen kirkkomme palkitsee ja arvostaa näitä oman kirkkomme osaajia, talentteja, enemmän kuin oma kirkkomme, nämä asian ytimessä olevat ihmiset joutuvat oman ja perheensä taloudellisen selviytymisen vuoksi etsimään toisarvoisempia töitä ja jopa kouluttautumaan muihin ammatteihin, koska nykyinen osaaminen ei kelpaa omalle kirkolle.

Kirkossamme on piispoja paljon suhteutettuna kirkkomme jäsenmäärään. Luin jostakin, että toisessa kansallisessa kirkossa pitäisi olla noin 300 piispaa, jotta suhdeluku olisi sama meidän kanssamme. Olen iloinen, että piispoja on noin monta, mutta samalla huutaisin ”tuotevastuun” perään. Tekevätkö he oikeita töitä, niitä töitä, jotka heille kuuluvat: huolehtivat kirkkomme jäsenistä ja edesauttavat toiminnallaan evankeliumin levittämistä. Siihen työhön kuuluu myös oikeanlainen hengellinen huolenpito alaisistaan, kirkon muista työntekijöistä. Siihen työhön kuuluu myös seurakuntien esimiesten ja tarvittaessa muidenkin työntekijöiden työnohjaaminen, neuvominen ja hengellisyyden tukeminen, kuunteleminen. Ja siihen työhön kuuluu myös oleellisena osa kirkon jäsenten, seurakuntalaisten kohtaaminen.

Kirkossamme on rahaa työnnetty kohteisiin, joissa se ei tuo meille sitä hyötyä, minkä se toisi, jos sillä tuettaisiin perustehtäväämme. Piispojen määrän kasvaessa on kasvanut myös byrokratian ja sitä pyörittävien kirkon kannalta toisinaan melko tyhjänpäiväisen joukon määrä. Rahaa kuluu organisaation pyörittämiseen oikean toiminnan sijasta. Ja mikä kauhistuttavinta: osaajat laitetaan syrjään ja kirkon tehtäviin otetaan ihmisiä töihin oudoilla tavoilla ja sellaisin perustein, jotka eivät aina päivänvaloa kestä.

Tunnistetaanko kirkossamme lahjakkuuksia ja tarjotaanko siellä heille töitä, jotka hyödyttäisivät meitä kaikkia, vai joutuvatko nämä ihmiset kouluttautumaan muihin ammatteihin ja hakeutumaan töihin sinne, missä heidän osaamistaan ja tekemistään arvostetaan? Siinä kysymyksiä, joita kirkossamme tulisi vakavasti pohtia, ennen kuin on liian myöhäistä tai on tapahtunut liiaksi vahinkoja. Merkkejä mm. taloudellisista vahingoista huonon valvonnan tai jopa epäpätevyyden tai huolimattomuuden vuoksi on jo nähtävissä ja lisää tulee varmasti niin taloudellisella puolella kuin varmasti myös henkisellä saralla, ellei asioihin saada pikaista muutosta.


Hannu Pyykkönen  
nettihoukka@gmail.com

27.6.17

Tavara vaihtaa omistajaa - luonnollisesti

Tämän tarinan pääkohde - sormus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kansanlaulaja Irwin Goodmania lyhyesti siteeraten ”kaikki alkoi siitä kun …” istuimme kauppakeskuksen ukkoporukan vakipöydässä ja siihen tuli minulle tuntematon, mutta yhden pöydässä istuvan tuttu rouva, joka kertoi löytäneensä kultasormuksen. Joku oli kiiltänyt maassa, auringonvalo oli heijastunut siitä – ja kas – sehän oli sormus. Tuo sormus, joka on mukana olevassa kuvassa.

Rouva ei tiennyt, mitä tehdä ja meillä ukoillahan oli jälleen ratkaisu kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin. Moni meistä epäili nähneensä tuon sormuksen silloin tällöin – itse asiassa ihan äsken, viisi minuuttia sitten – pöydässämme istuneen suomalaiseen etniseen vähemmistöön kuuluvan sormessa. Mutta hän oli kuitenkin jatkanut matkaansa, eikä enää ollut paikalla.

Siinä arvuuttelimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot sormuksen omistajan löytymisestä poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon, kun sitten ajattelin ”auttaa” rouvaa ja lähdin hänen kanssaan samaan suuntaan, minne tämä etnisen vähemmistön edustaja oli lähtenyt. Josko löytäisimme miehen. Muuten hän on sama mies, josta kerroin blogijutussani ”Kahdenkympin testi”.

Palaan lyhyesti tuohon testiin. Kysyin tältä henkilöltä tavatessani tänään, muistatko ja vastaus oli luonnollinen: ”Tietysti!” Virhe oli tälläkin kertaa minun, kun en kysynyt tarkemmin. Takaisinmaksua ei ole vieläkään tapahtunut.

No – lähdimme etsimään häntä ja kuljettuamme rouvan kanssa parin kauppakeskuksen kautta kävelykadulle, siellähän hän istui puistonpenkillä. Menimme luo ja kysyimme, onko hänellä sormus mukana. Oli ja näytti sitä vielä meillekin. Hups! Ei siis ollutkaan hänen sormus tuo löytynyt sormus.

Mutta ei hätää, hän epäili sen olevan poikansa sormus ja pyysi sormusta nähtäväksi. Rouva ei tietenkään näyttänyt ja mies soitti pojalleen, joka tosin nukkui ja puhelimeen vastannut joku muu kertoi sormuksesta löytyvän lommon tai naarmun. Siinä vaiheessa rouvan kantti petti ja hän näytti sormusta, ja taas tuli luonnollinen kommentti: ”Kyllä se on pojan sormus!”

Silloin alkoi tapahtua. Huomaamattamme paikalle oli tullut neljä erään toisen EU-maan etnisen vähemmistön edustajia pahvimukeineen kerjäämään ja – yllätys, yllätys – heillä olikin myytävänä samantapaisia ”kultasormuksia” kasapäin hintaan 2 – 5 euroa. Rouvat eivät poistuneet hätistelystä huolimatta, vaan pyörivät siinä ympärillä koko ajan.

Pian tämä suomalainen etnisen vähemmistön edustaja havaitsi oman sormuksensa hävinneen sormestaan. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikä osannut sanoa, miten ja milloin se hävisi. Äsken se oli vielä tuossa ja minä jopa katsoin sitä omassa kädessäni, mutta – onneksi – annoin sen takaisin.

Siinä sitten ihmeteltiin ja pohdittiin, mitä nyt pitäisi tehdä. Ehdotin poliisia, vähemmistön edustajasta se ei ollut jostain syystä hyvä ratkaisu. Yksi ulkomaalaisista vähemmistön edustajista alkoi jo lipua muualle ja menin hänen peräänsä ja tarkastin kädessä olevat pari, kolme sormusta. Ei ollut sitä kadonnutta sormusta enkä edelleenkään saanut kutsua poliiseja paikalle.

Palattuani takaisin sormuksensa kadottaneen luokse rouva oli tehnyt jalon päätöksen, koska mitä ilmeisimmin hänen löytämänsä sormus ei ollut aito kultasormus vaan noita 2-5 euron sormuksia, joiden karaattiluku ei taida olla kovinkaan suuri. Hän antoi sormuksen – siis kuulemamme tarinan mukaan tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan pojan sormuksen – tälle sormuksensa kadottaneelle samaan etniseen ryhmään kuuluvalle. Tai siis pojan isälle. En itsekään pitänyt tekoa kovinkaan harkitsemattomana kaiken edellä kerrotun nähtyäni. Sormus ei melko varmasti ollut aito kultasormus, vaan rihkamasormus.

Lähdimme pois ja täytyy kyllä sanoa, että piti istahtaa tuon minulle vielä toistaiseksi tuntemattoman viehättävän vanhan rouvan kanssa kävelykadun penkille ja nauroimme, niin että vedet tulivat silmistä ja totesimme nauraa räkättäessämme molemmat, että elämällä oli vielä jotain opetettavaa meillekin.

Tarina ei vielä pääty tähän. Lähdin siitä sitten kävelemään parinsadan metrin päässä olevalle autolleni, kun puolivälissä tajusin, että olisihan minun pitänyt ottaa kuva noista mainioista ulkomaalaista ”opettajista”. Siispä kurvasin pikaisesti takaisin, mutta arvoisat ulkomaalaiset rouvat olivat hävinneet kuin – niin kuin sanonta sanoo – "pieru Saharaan". Ketään ei näkynyt mailla, ei halmeilla.

Menin autolle ja ajelin sillä keskustaa ristiin rastiin. Ei tulosta, rouvat olivat hävinneet. Ilmeisesti he olivat siis ottaneet tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan sormuksen ja arvelivat sen olevan arvokkaan ja katosivat maisemista, ennen kuin joku tekee jotain, josta aiheutuisi heille ongelmia.

Minä sen sijaan kävin vielä tarkistamassa kauppakeskuksen, josko rouvat olisivat siellä. Eivät olleet, mutta sormuksensa kadottanut mies istui siellä kahvilla kiiltävä, suomalaiselta rouvalta saatu sormus kädessään. Ikuistin tämän tapahtumarikkaan sormuksen kuvaan. Mies harmitteli liukkaita varkaita, mutta rehellisesti sanottuna, jos minä olisin kadottanut kultasormukseni, olisin ollut vihaisempi ja huolestuneempi ja varmasti olisin ilmoittanut asian poliisille. Mies se sijaan vain harmitteli ääneen – ei kovin runsaasti – sen luonnollisen verran, mitä tässä tilanteessa tarvittiin.

Itse pohdin tuotakin ja päättelin sitten, että moinen olotila, se ettei ollut tuon enempää huolestunut, kertoi ehkä enemmänkin sitten sen kadonneen sormuksen karaattiluvusta kuin, mitä omat arveluni siitä olivat. Saattaa siis olla suurikin yllätys sormuksen viejille, kun havaitsevat asian ja samalla käväisi kyllä väkisin mielessä vanhan kaskun luonnollinen opetus: ”Taisi mennä sormus hankintahintaan!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com