Oman maamme itsenäistymisen 1918 jälkeen oltiin varsin pian varmoja, ettemme voi kuulua Neuvostoliiton tai silloisen Neuvosto-Venäjän alaisen kirkon alaisuuteen ja kirkko hakeutuikin pian 1920-luvulla Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuuteen eli jurisdiktioon autonomisena arkkihiippakuntana. Venäläisvastaisuus oli melkoisen suurta kansallistunteen täyttämässä itsenäisessä Suomessa ja kuuluminen Venäjä kirkon alaisuuteen ei oikeasti olisi ollut edes mahdollista.
Kaikki nämä melskeet ja mullistukset toivat monenlaisia lieveilmiöitä ortodoksien keskuuteen. Maassa oli runsaasti joka puolella maata merkkejä venäläisyydestä, valtiosta, jonka alaisuudessa olimme kuitenkin olleet varsin pitkän aikaa vuodesta 1809 alkaen. Maahamme oli mm. perustettu runsaasti venäläisiä varuskuntia ja niihin tietysti venäläisiä, ortodoksisia kirkkoja, joista pikkuhiljaa alkoi itsenäistymisen jälkeen muodostua ainakin osalle kansaa ongelma.
 |
| Suomenlinnan jopa melko brutaalisti luterilaiseksi kirkoksi muutettu Pyän Aleksanteri Nevskin ortodoksisen kirkon alkuperäinen ikonostaasi 1918 P. Andronowin kuvaamana (Kuva: Museovirasto) |
Ongelmia oli varmaan aluksi suuremmin vain enemmistökirkkoon kuuluvilla, ei niinkään ortodokseilla. Itsenäistymisen jälkeisessä poliittisessa ilmapiirissä mm. Helsingistä pyrittiin hävittämään venäläisajan muistoja, ja Suomenlinnan kirkon ortodoksista ulkoasua paheksuttiin 1920-luvulla runsaasti. Suomen arkkitehtiliittoa (SAFA) edeltäneen Arkitektklubbenin oma lehti valitti vuonna 1923, että kaupungin siluettia rumentaa kaksi "itämaisen vierasta" kirkkorakennusta: Uspenskin katedraali ja Suomenlinnan kirkko. Suomen Kuvalehti kirjoitti puolestaan vuonna 1925, että Suomenlinnan ”venäläistyylinen kirkko antaa ruman leimansa koko saarelle”. Melko pian ”tauti” levisi ja ortodoksitkin olivat sitä mieltä, etteivät he halua olla venäläisiä itsenäisessä Suomessa ja venäläisen kirkon jäseniä. Ortodoksit jakaantuivat selkeästi kahteen ryhmään, toinen kannatti kuulumista venäläiseen Äitikirkkoon, ja toinen ei halunnut kuulua siihen missään nimesä. Melko pian alkoikin sitten mm. näistä ja muista poliittisista syistä ortodoksisten varuskuntakirkkojen pudotuspeli ja monia muitakin identiteettikriisin oireita.
Itse tunnen parhaiten oman paikkakuntani Mikkelin sotilaskirkon kohtaloa, sillä olen tehnyt sen vaiheista ja noin viisikymmenvuotisesta historiasta poikani Petjan kanssa ihan kirjankin (kts. Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko). Mikkelin sotilaskirkko otettiin pian itsenäistymisen jälkeen sotasaaliina valtiolle ja se jäi valtion maille ja täysin irtonaiseksi sen aikaisesta hajaannuksen alla olleesta ortodoksisesta suomalaisesta kirkosta. Kirkko oli vanhalla venäläisille joukoille perustetulla kasarmialueella ihan Mikkelin keskustan kupeessa parin kilometrin päässä torilta. Näyttävällä paikalla, josta se näkyi mm. torin vieressä olevan nykyisen Maaherrankadun päässä näyttävänä ja vankasti rakennettuna tiilikirkkona.
 |
| Mikkelin sotilaskirkko postimerkissä (Kuva: Hannu Pyykkönen) |
Mikkelissä ei ollut itsenäistymisen jälkeisinä vuosina eikä edes seuraavina vuosikymmeninä omaa suomalaista ortodoksista seurakuntaa, alue kuului silloiseen Kuopio-Savonlinnan seurakuntaan ja Mikkelin oma suomalainen ortodoksinen väestö oli varsin pieni. Mutta kaupungissa oli komea tiilinen ortodoksinen kirkko, venäläisyyden symboli, Pyhän Georgios Voittajan ortodoksinen sotilaskirkko, jota Suomen armeija hallinnoi. Kirkko tyhjennettiin melko pian kaikista kirkollisista esineistä. Tosin pienellä viiveellä niin, että jonkin verran erilaista kalustoa – ikoneja ja ehkä muutakin – lähti siellä käyvien mukaan mikä minnekin, ennen kuin ne saatiin toimitettua Sortavalassa olevaan keskusvarastoon – missä ne mahdollisesti suurelta osin sitten tulevien vuosien sotien aikana ja niiden seurauksena tuhoutuivat tulipalossa.
Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko jätettiin monella tapaa heitteille. Siitä ja jopa kirkon häpäisemisestä olemme kirjoittaneet julkaistussa kirjassamme laajasti ja ei voi välttyä siltä tunteelta, että se oli ainakin osin harkittua ”heitteillejättöä”. Kirkkorakennus edusti puhtaimmillaan suurvenäläisyyttä, josta juuri oli päästy irti ja itsenäiseksi. Kirkko saikin melko välittömästi nimen, joka on seurannut sitä ja osin jopa koko kirkkokuntaakin näihin päiviin saakka ja josta ainakaan minä en yhtään pidä: ”Ryssän kirkko”. Mikkeliläiset eivät puretusta kirkosta paljon muuta nimeä taida tunteakaan.
Oma ortodoksinen kirkkomme ei oman hajaannuksen ja sekavien hallinnollisten olojen vuoksi voinut osoittaa suuremmin mielenkiintoa tällaiseen asiaan. Samaan aikaa käytiin käden vääntöä vuosina 1921-23 Suomen ortodoksisen kirkon päämiehenä toimineen, venäläistäjäksi koetun arkkipiispa Serafimin kanssa. Hänet laitettiin erilaisilla hallinnollisilla kikkailuilla syrjään arkkipiispan tehtävästä ja viimein hän poistui kokonaan maasta palkanmaksun lakattua oikeastaan melko kummallisin päätöksin.
Tuokaan vaihe ei varmaan tarkasti tutkittuna ole niitä Suomen kansallisen historiamme mukavimpia ja reiluimpia asioita, enemmänkin päinvastoin.
Mutta samalla ajalle sijoittuvat myös erilaiset ortodoksisiin sotilaskirkkoihin kohdistuneet toimet, joista ”malliesimerkkejä” voisivat olla vaikka tuo edellä mainittu Suomenlinnan ja Hämeenlinnan sotilaskirkkojen ja miksipä ei hieman myöhemmin myös tämä Mikkelin ortodoksisen sotilaskirkon kohtalot.
Tuollaiset asiat palautuivat mieleeni, kun luin tässä eräänä päivänä YLEn sivuilta raflaavan otsikon, joka kertoi, että ortodoksinen kirkko on myytävänä! Kyse oli Savonlinnassa sijaitsevasta ns. Pikkukirkosta eli 1846 käyttöön vihitystä Pyhien Sakariaan ja Elisabetin kirkosta keskellä Savonlinnan kaupunkia parin sadan metrin päässä satama-aukiosta. Kyse on siis siinäkin liian hyvällä paikalla sijaitsevasta ”venäläisestä kirkosta”, tsaarin vallan aikana rakennetusta kirkosta.
Kirkko myytiin sitten Suomen itsenäistymisen jälkeen 1930-luvun lopulla ilmeisesti lähinnä Kuopio-Savonlinnan seurakunnan omien riitojen vuoksi Savonlinnan luterilaiselle seurakunnalle, joka pitikin sitä sitten omistuksessaan pitkälle 2010-luvulle saakka, jolloin se sitten myytiin "takaisin" sen hankintaa ja ylläpitoa varten perustetulle yksityiselle säätiölle. Kirkko olisi toki haluttu takaisin jo aiemminkin, sillä savonlinnalaisilla ei ollut omaa kirkkoa useisiin kymmeniin vuosiin. Rukoushuone sinne rakennettiin ns. jälleenrakennuslain puitteissa 20 vuoden kuluttua ja kirkoksi se vihittiin 70 vuotta Pikkukirkon myynnistä 2009.
 |
| Savonlinnan ns. Pikkukirkko kaupungin keskustassa. (Kuva: Hannu Pyykkönen) |
Nyt tuo Pikkukirkko tulee jälleen myyntiin, koska säätiöltä loppuivat varat ja luotto ja se ajautui konkurssiin. ”Rikkaiden ja rakkaiden” säätiöläisten ilmeisen rattoisat kokoukset ja kahvittelut eivät riittäneet pitämään toimintaa yllä, kirkon säilyminen olisi vaatinut jotain oikeaa ja tehokasta toimintaa, jota ei ilmeisesti saatu tai osattu saada aikaiseksi niin, että edes kirkon ylläpitokulut olisivat peittyneet.
Nyt on sitten mielenkiintoista nähdä kuis’ kirkon käy. Ostavatko sen raharikkaat oligarkit vai helluntailaiset tai muu ryhmittymä, vai mihin tarkoitukseen tämä kaunis ja keskeisellä paikalla oleva ja kaiken lisäksi tämän hetkisen savonlinnalaisten ortodoksien määrän suhteen hyvinkin sopivan kokoinen historiallinen kirkkorakennus joutuu? Kirkon ympärillä olisi riittävästi tilaa vaikka missä erilaisille kirkon vaatimille oheistoimille, mm. kokoontumistiloille (hautajais-, häätilaisuudet), sillä vanhan nyt käytössä olevan kirkon seurakuntasali saattaa tulla piankin tiensä päähän ja on sijainniltaan kovin syrjässä. Nykyisin käytössä oleva kirkko sen sijaan lienee hyvässä kunnossa, sillä se kunnostettiin melko äskettäin – olisiko noin kymmenisen vuotta sitten.
Rahaa ortodoksinen kirkko on ”tuhlannut” viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vaikka mihin, monien mielestä osin melko turhaankin. Nyt rahalle olisi oikeaa käyttöä: pelastaa Savonlinnan Pikkukirkko. Hinta ei liene kovinkaan suuri ja velkasumma ei rasittaisi kovinkaan paljoa kirkkoa näinä halvan koron aikoina.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti