Valamon nunnat, osa 3 / 4

Miksi luostariin

Luostarielämästä on sanottu, että se on rinnakkainen elämänmuoto avioelämälle. Kummassakin elämämuodossa on samantapaisia ongelmia ja vaikeuksia, jos lie erilaisiakin. Kummassakin elämänmuodossa kilvoitellaan. Halusitpa sitä tai et.

Samalla muuten huomaan tässä kirjoittaessani erkautuneeni jo hieman otsikon aiheesta, mutta palaan siihen kyllä vielä jollain tavalla lähemmin. Nyt yritän arvailla, miksi minun mielestäni ihmiset menevät luostariin ja miksi he joskus lähtevät sieltä pois.

Nykyaika on monella tapaa ihan toisenlainen verrattuna entisaikaan. Myös silloin, kun pohditaan tätä luostariin menemistä, vaikka monesta tuntuu, että aika on pysähtynyt luostarissa ja sinne meneminen on paluuta vanhaan. Joka tapauksessa entisajan luostari ja niiden asukkaat olivat monellakin tapaa erilaisessa tilanteessa vaikkapa nykyteknologian tuotteen, internetin, sähköpostien, kännyköiden tai vaikka yhteiskuntajärjestyksen ja monen muun vastaavan asian vuoksi. Samoin luostarin muuttuminen entisistä omavaraisista maatalousluostareista nykyisiksi matkailusta tai muista moderneista asioista elantonsa saaviksi luostareiksi on ollut laajaa ja osin rajujakin muutoksia mukanaan tuovaa varsinkin ns. läntisissä maissa. Joka tapauksessa tämä pohdiskeluni on hieman vaikeaa ja se saattaa jopa ontua, mutta teen sen kuitenkin.

Kirjoitan näitä arvailujani niillä kokemuksilla, jotka minulla on luostareista – niin täällä Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Olen vieraillut lyhempiä ja pitempia aikoja useiden maiden luostareissa, tutustunut hieman siellä asuviin ja lukenut paljon luostareista kertovaa kirjallisuutta. Silti en voi sanoa tietäväni asiasta riittävästi. Tietäneekö siitä oikeasti kukaan ulkopuolinen, jollainen minäkin olen.

Mutta koko asian arvailun voisi kai jälleen aloittaa vaikka noista Valamon nunnista, joiden luostariin – tässä tapauksessa vieläpä miesluostariin – joutuminen johtui mitä ilmeisimmin pakkotilanteesta, josta ei oikein ollut muunlaista helppoa ulospääsyä. Ja kun asia sitten eteni ja jatkui vuosia, tilanne varmaan vakiintui. Siitä tuli pysyvä olotila, jota varmaan kummaksuttiin ja joka pisti sitten saada jollakin tapaa vakiinnutettua ja ”virallistettua”, sillä olihan se kai joidenkin mielestä kummallista, että miesluostarissa asui naisia.

Luulen osan "Valamon nunnista" lähteneen joka tapauksessa pois luostarista jonnekin muualle töihin sopivan tilaisuuden tullen tai muuten menemällä vaikka naimisiin jonkin maailmassa elävän kanssa. Ne, jotka eivät syystä tai toisesta lähteneet tai edes voineet lähteä, ratkaisivat ehkä asian vihkiytymällä nunniksi. Ei niinkään olemassa oleviin naisluostareihin, vaan esimerkiksi ns. salanunniksi. Siitä, kuka tai kenen toimesta tai määräyksestä mahdolliset vihkimykset tehtiin, minulla ei ole mitään tarkkaa tietoa. Oletettavasti ne tehtiin rippi-isien toimesta. Mutta uskoisin, että luostarin johdolla on pitänyt olla ainakin jonkinlainen tieto asiasta. Monesti paras tietolähde olisi ollut varmaan tällaisen nunnan oma rippi-isä, joka ei kuitenkaan voinut tätäkään tietoa edelleen jakaa kenellekään.

Eräästä tällaisesta ns. salanunnasta ole joskus kirjoittanut toisessa blogissani, sillä mm. Venäjän keisarinnan hovineiti Anna Virubova oli salanunna. (kts. http://hapinmatkat.blogspot.com/2017/10/155-anna-virubova-keisarinnan-hovineiti.html)

Mitä noille Valamon nunnille sitten myöhemmin tapahtui - se vähän, mitä minä asiasta tiedän – tulee esille myöhemmin seuraavassa tai seuraavissa blogijutuissani.

Palaan vielä noihin luostariin menosyihin. Tuollaisen vapaaehtoisen (maatalon pojan meneminen ”töihin” luostariin) tai pakollisen (Valamon nunnat) luostariin menemisen lisäksi syitä luostarielämän valitsemiseen on varmasti monia. Tärkein – näin ainakin haluan uskoa – on mielestäni kutsumus. Ihmisellä on suuri tarve mennä lähemmäksi Jumalaa tavalla tai toisella ja yhdeksi tavaksi on katsottu luostarielämää, josta muuten on joskus käytetty myös sanontaa: enkelielämä. Sanotaan myös, että luostareiden tärkein tehtävä on rukoilla koko maailman puolesta.

Tuo kutsumus ja siihen liittyvä muut syyt ovat niin moninaisia ja varmasti laajoja, etten uskalla niitä ryhtyä suuremmin arvailemaan. Uskonnollisen, kristillisen kutsumuksen lisäksi on varmasti suuri määrä ns. maallisempia syitä. Periprotestanttinen ns. äkillinen uskoontuleminen ei ole koskaan kuulunut – edes tällaisissa yhteyksissä – ortodoksiseen sanastoon. Mutta sehän ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö jonkinlainen oman uskonkäsityksen syveneminen olisi mahdollista myös ortodoksille. Asiasta ei vain yleensä tehdä suurempaa "numeroa" ympärille huutelemalla.

Usein maailmassa arvaillaan – kuten minäkin nyt teen – noita luostariin menenmisen perimmäisiä syitä ja liian usein päädytään siihen, että ihmisellä on ollut joku kriisi tai muu suurempi muutos elämässään, joka on johtanut sitten siihen, että hän on hakeutunut luostariin. Näinkin varmaan toki voi joskus olla. Mitä nuo kriisit tai muutokset sitten ovat, niitä lienee useita: avioliitto- tai perhekriiseja, taloudellisia kriisejä, identiteettikriisejä jopa terveydellisiä kriisejä. Joistain kertomuksista ja jopa kirjallisuudesta on löytynyt esimerkkejä puolison kuolemasta, onnettomuudesta pelastautumisia ja muista vastaavista tapahtumista, jotka ovat johtaneet lupaukseen mennä luostariin.

Onpa myös kuultu kertomuksia joistain varsin erikoisista syistä luostariin menolle: luostarin oma terveydenhoito on ollut kenties parempaa, kuin se, mihin itsellä olisi ollut varaa ja mahdollisuuksia. Näin on saatu vaikkapa hampaat hoidettua tai nivelet korjattua luostarin laskuun ja matkaa on sitten voitu jatkaa maailmassa terveempänä. Onnellisuustakuu ei siltikää ole taattu, varsinkaan jos luostarista poislähtö noiden "korjausten" jälkeen tapahtuu vaikkapa parisuhdetta etsien.

Aina ei varmasti tarvita tuollaisia syitä. Jälleen voi sanoa, että kutsumus saattaa ylittää ja ohittaa nuokin syyt.

Yksi silloin tällöin julkisuudessakin näkyvä arvaus luostariin menolle on vaikkapa nais- tai miesviha, mitä se sitten aina kenenkin sanastossa tarkoittaneekaan. Yksi ilmenemismuoto on jo aiemmin täällä kertomani luostarin johtajan käyttäytyminen, jossa hän ei syönyt naisen tekemää ruokaa. Kukaan ei varmaan tiedä asian tarkempaa syytä kuin hän itse, jos hänkään. Oliko se naisvihaa vai periaatteiden kunnioittamista, tiedä häntä sitten!

Toinen myös melko usein julkisuudessa kuultu syy luotarivaihtoehdolle on seksuaalinen poikkeavuus tavanomaisesta mies-nainen-suhteesta, ja mies-mies- tai nainen-nainen-suhteiden etsiminen luostarista. Aihe lienee sen verran herkkä, ettei minunkaan ole syytä arvailla asiaa sen enempää, kuin todeta, että erilaisten kertomusten ja itse näkemäni valossa tuokin syy luostariin menolle lienee yllättävän yleinen.

Vastaavasti jos miettii syitä luostarista poislähtöön, ne löytynevät tavalla tai toisella noista samoista syistä. Pettymyksistä alkuperäiseen lähtösyyhyn ja kenties useimmiten siihen, että itse huomaa, ettei luostari olekaan sellainen paikka, joka olisi tälle etsijälle se oikea. Usein syynä on ollut myös huomio siitä, ettei se askeettinen, kurinalainen ja toisinaan jopa fyysisesti raskas elämä luostarissa olekaan sen helpompaa, varsinkaan, jos ei ole sinut itsensä kanssa. Melko usein lähdön syynä – varsinkin nykyisenä modernina aikana – on toinen ihminen ja kuviteltu tai todellinen rakastuminen. Luostarista on yllättävän usein lähdetty parisuhteen perään, joista joku on jopa joskus päätynyt avioliittoonkin, mutta valitettavan usein myös uuteen pettymykseen.

Myös sellainen tilanne, jossa luostariin hakeutuva ei ehkä ole ollut mielenterveyden tai yleensäkään oman elämän hallinnan osalta parhaassa kunnossa, johtanee usein ongelmiin ja luostarista poislähtöön.

Blogitarinani on edennyt nyt jo kolmeen osatarinaan. Varsinainen aihe ”Valamon nunnat” on kierrellyt ja kaarrellut tekstissä siellä täällä. Jospa kertoisin siitä vielä hieman seuraavassa ja toivottavasti viimeisessä eli neljännessä osassa.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Mikäli sinulla on jotain lisätietoja tai kuvia aiheesta, kerro niistä ihmeessä minullekin, lähettämällä viesti tai kuva allekirjoituksen ohessa olevaan sähköpostiosoitteeseen tai kommentoimalla tätä blogia tämän sivun alaosassa.

HAP

Viimeinen osa:

"Keitä he olivat"

on ilmestynyt. Pääset lukemaan sitä tuossa yllä olevasta värillisestä linkistä.

Valamon nunnat, osa 2 / 4

Vain miehille

Edellisessä blogijutussani kerroin, miten kenties syntyi käsite "Valamon nunnat", mikä yhteiskunnallinen Valamossakin vaikuttanut tapahtuma pakotti nämä naiset jäämään luostariin – tässä tapauksessa vielä miesluostariin Laatokan Valamon saarelle.

Miesluostari on, kuten nimikin sen jo kertoo, tarkoitettu vain miehille. Maailmalla olevissa luostareissa lienee nykyisin varsin vaihteleva käytäntö verrattuna vaikkapa luostarilaitoksen alkuaikoihin, jolloin luostarit olivat suljetumpia yhteisöjä ja  jyrkemmin jaettu vain miehille tai vain naisille. Kaikki työt tehtiin luostarin omien jäsenten kesken ja toisen sukupuolen edustajia ei yleensä ollut. Poikkeuksen saattoi tehdä naisluostarissa pappi, joka oli aina mies ortodoksisessa kirkossa. Alkuun hänkin kaiketi asui ulkopuolella ja vain vieraili jumalanpalveluksissa luostarissa. Tosin pyhien kertomuksista löytyy sellaisiakin erikoisuuksia, joissa nainen mieheksi pukeutuneena eli muilta salattua elämää miesluostarissa, paljastamatta kenellekään, kuka oikeasti oli. Mutta tällaiset olivat suuria harvinaisuuksia.

Myöhemmin luostarien määrän kasvaessa tämäkin asia alkoi muuttua. Tosin yhä vielä nykyäänkin löytyy maailmasta jokunen paikka, luostari, jonne ei vaikkapa naisilla ole asiaa. Sellainen on mm. Kreikassa sijaitseva Athos-vuori ja sen lukuisat luostarit. Edes alueelle pääseminen on naisilta kielletty ja jopa kreikkalainen naisministeri, joka ilmoitti tulevansa paikalle helikopterilla, uhattiin ampua alas, jos hän tuon tekonsa toteuttaa. Ei mennyt Athokselle.

Myös Venäjällä aikanaan vanhassa Valamon luostarissa – siellä, missä Valamon nunnienkin tarina alkoi – ja yhä vielä nykyäänkin sen paikalle perustetussa uudessa luostarissa on syrjäinen skiitta, sivuluostari, jonne naiset pääsevät vierailulle vain yhtenä päivänä vuodessa: kaikkien pyhien sunnuntaina.

Tuollainen käyttäytyminen lienee pohdittanut kautta vuosien monia maailmassa eläviä ihmisiä: miksi naisia tai miehiä ei lasketa paikalle. Minullakaan ei ole oikeaa vastausta kysymykseen, vain erilaisia pohdiskeluja ja pitkän elämän mukanaan tuomia arvauksia.

Yllätyin jokin aika sitten, kun luin jostakin, että eräs minunkin elinaikanani elänyt miesluostarin johtaja ei suostunut syömään naisen tekemää ruokaa miesluostarissa, jota hän johti ja jossa oli naispuolisia työntekijöitä – noita Valamon nunnia – juuri keittiössä. Hänelle ruuan toi toinen munkki, joka sen varta vasten hänelle erikseen valmisti. Tästäkin munkista tuli sittemmin luostarin johtaja, mutta hän tietääkseni söi naisten tekemää ruokaa. "Sånt är livet".

En uskalla edes ryhtyä kovin laajasti näin ”ääneen” pohdiskelemaan, mistä keties pulppuaa juuri tuon ihmisen käyttäytyminen, jota joku saattaisi kutsua vaikka naisvihaksi. Luostarit – olipa sitten kyseessä mies- tai naisluostari – ovat aina saaneet asukkaikseen mitä erilaisimpia ihmisiä. En usko, että heistä on siltikään löydettävissä jonkilaista ”stereotyyppiä”, tyypillistä luostariin menijää.

Silloin kun vaikkapa Valamon luostari oli suuresti riippuvainen maataloudesta, luostariin meneminen saattoi joissain tapauksissa olla köyhyydestä pelastautumista ja elämän mahdollistamista, työn saamista, hengissä selviytymistä. Suuren, mahdollisesti köyhänkin perheen poika meni luostariin, koska pientä maatilkkua ei voinut jakaa useamman pojan kesken. Tytöthän yleensä menivät naimisiin toisiin taloihin ja näin saivat elantonsa.

Itse olen vaiherikkaan elämäni aikana elänyt vajaan vuoden kreikkalaisessa luostarissa ja sinä aikana opin tuntemaan suuren joukon veljestön jäseniä: munkkeja ja maallikkoja, ja siinä ohessa oli hieman mahdollisuuksia myös arvailla niitä syitä, miksi he olivat tulleet luostariin asumaan. Kukaan ei luonnollisesikaan koskaan kertonut noista henkilökohtaisista ratkaisuistaan minulle, ja kaikki se, mitä sain nähdä ja kokea, kertoivat vain pienen ”raapaisun” verran noistakin asioista silloin, kun sen osasi sijoittaa – kuten sanotaan – oikeaan konseptiin.

Silmät ja korvat auki eläminen ja oma observoiva luonteenlaatuni auttoivat asiassa, mutta kuten sen jo aiemmin sanoin: kaikki tämä on kuitenkin vain omaa pohdiskeluani ja arvailua, ei mihinkään muuhun empiiriseen tutkimukseen perustuvaa, joten suhtautukoon jokainen blogiani lukeva siihen haluamallaan tavalla.

Seuraavassa blogijutussa kerron havaintojani siitä, miksi minun mielestäni ihmiset menevät luostariin. En tiedä osunko oikeaan, mutta silti arveluni ovat omiani.

jatkuu ...

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Mikäli sinulla on jotain lisätietoja tai kuvia aiheesta, kerro niistä ihmeessä minullekin, lähettämällä viesti tai kuva allekirjoituksen ohessa olevaan sähköpostiosoitteeseen tai kommentoimalla tätä blogia tämän sivun alaosassa.

HAP

Seuraava osa:

"Miksi luostariin"

On ilmestynyt ja siihen pääset yllä olevan kinkinkin kautta.

Valamon nunnat, osa 1 /4

Tarinan synty

Lienen perinyt joitain mielenkiintoisia tai ainakin hyödyllisiä ominaisuuksia vanhemmiltani, isältäni Viktorilta ja äidiltäni Siiri Johannalta. He olivat omalla – ainakin nyt jälkeenpäin ajatellen viehättävällä – tavalla erilaisia. Toisella oli jalat tukevasti maassa, toisella kenties hieman irti. Toinen teki realistiselta pohjalta tulevaisuuteen suuntautuvia päätöksiä, toinen, tämä tunteellisempi eli ajoittain haaveissakin tai joissain sellaisissa maailmassa, joita eivät kaikki aina ymmärtäneet. Isä oli kauppias, joka joutui pakenemaan sodan seurauksena kotiseudultaan ja äiti, joka oli aito "aboriginaali tuupovaaralainen", paikkakuntalainen, auttoi isääni kaupassa.

Lienen perinyt molemmilta noista ominaisuuksista jotain. Isäni mielenkiintoa elämään, historiaan ja todellisuuteen, totuuden etsintään, äitini haaveita, unien näkökykyä ja elämistä toisenlaisessakin todellisuudessa, jossa pikkulinnut kävivät kertomassa läheisten ihmisten kuolemasta kotini ikkunan takana koputtelemalla.

Nätäkin asoita pohdin, kun ryhdyin työstämään aikaisin sunnuntaiaamuna tuota otsikon asiaa: Valamon nunnia. Jo pelkästään noissa kahdessa sanassa on jo iso ristiriita todellisuuden ja haaveiden kanssa. Valamo merkitsee maskuliinisuutta, nunna feminiinisyyttä. Valamo on miesten paikka, nunna on nainen. Mutta kumpikin tarkoittaa kuitenkin jollakin tavalla kilvoittelua, kenties askeettista elämää.

Törmäsin tuohon ilmaukseen ”Valamon nunna” muutama vuosi sitten ja pidin sitä alkuun virhetulkintana: ei Valamossa, miesluostarissa, nunnia voinut olla, ajatuksessa pitää olla joku virhe. Mutta eipä ollutkaan! Oli olemassa Valamon nunnia tai ainakin ihmisiä, jota nimitettiin Valamon nunniksi.

Palaan vielä lyhyesti tuohon alkujuontoon. Tällaisten blogijuttujeni synty tapahtuu minulla usein aamuyöllä, kenties juuri siinä ädiltäni perimässä haavemaailmassa ja usein ne pyrkivät yllättävän vahvasti esille unissa tai valveunissa, kirjoitettavaksi, esilletuotavaksi. Niin tämäkin, jota kirjoitan tässä eräänä sunnuntaiaamuna aamun "todellisuudessa" ja sitä edeltäneen aamuyön jonkin asteisesta unesta ensin herättyäni.

Olin siis ”törmännyt” tuohon nimitykseen jo aiemmin, mutta hylännyt sen silloin mahdottomana jonnekin. Kyselin toki asiasta joiltakin, joiden oletin tietävän asiasta jotain. Ja loput sitten kuvittelin, arvailin ja maalasin valmiiksi omien kokemuksieni ja mielikuvieni avulla. Ja nyt ajattelin kirjoittaa siitä. Tämä kirjoitus ei edusta mitään akateemista, empiiristä tutkiskelua, vaan on puhtaasti omaa pohdiskeluani. Kirjoitustyyliä, josta kaikki eivät tietämäni mukaan pidä. Mutta se ei asiaa haittaa!

Reilut sata vuotta sitten 1910-luvun loppupuoliskolla tapahtui Venäjällä vallankaappaus, tšaarin valta vaihtui bolševikkien valtaan. Kirkollisuus ja uskonnollisuus koki kovia kommunismin jyrätessä ja useita ihmisiä kuoli uskonsa vuoksi marttyyreina. Heistä monia on kanonisoitu nyttemmin ns. uusmarttyyreiksi.

Valamon luostari sijaitsi silloin mantereesta eristeyllä Laatokan saarella ja se oli silloin oikeastaan täysin venäläinen luostari, vaikka Karjalassa sijaitsikin. Valamo oli monille suosittu pyhiinvaelluspaikka, jossa vuosittain vieraili suuri joukko ortodokseja ja toki muunkin uskoisia. Myös vallankumouksen aikoihin, jolloin kerrotun mukaan siellä oli joukko ihmisä eräänlaisella luostarikierroksella, pyhiinvaelluksella luostarista toiseen.

Heidän matkansa pysähtyi, kun viestit sekasorrosta ja kristittyjen vainoista tulivat tiedoksi myös Valamoon. Joukossa oli joitain naisia, joille kerrottiin, ettei olisi turvallista palata vaikkapa Pietariin keskelle taisteluja ja sekasortoa. Mitä ilmeisimmin näistä naisista muodostui sitten se joukko, joita myöhemmin kutsuttiin Valamon nunniksi.

Laatokan Valamon luostari oli tuohon aikaan jokseenkin varakas yhteisö, joka kyllä pystyi majoittamaan joukon hädässä olevia ihmisiä tiloihinsa. Luostarissa oli hotelli ja muitakin majoitustiloja ja työtä tehtäväksi suurellekin joukolle. Niinpä ainakin osa naisista, jotka eivät uskaltaneet palata kotiseudulleen, jäi tekemään normaaleja tuonaikaisia ”naisten töitä”: pesulaan, keittiöön, siivoukseen, karjanhoitoon, jne. ruokapalkalla.Tuonaikaisessa venäläisessä yhteiskunnassa tuollaisten töiden tekeminen ei kaiketi suuremmin säikäyttänyt ns. tavallisia ihmisiä, joille nuo työt olivat jollain tavalla varmasti tuttuja. Ja tähän ”tavallisten ihmisten” joukkoon nuokin naiset todennäköisesti kuuluivat, sillä rikkaat tai aateliset olivat kyllä osanneet pitää puoliansa ja liueta maisemista ennen kriisiä.

Ongelmaksi asia alkoi sitten laajemmin kenties muodostua silloin, kun nuoret naimaikäiset naiset juuttuivat luostariin pitemmäksi aikaa, kun kenties oli alkuun arvailtu. Vallankumous ei poistunutkaan ja yhteiskunta muuttui melkolailla erilaiseksi kuin aiemmin. Toinen ongelma lienee ollut luostarin veljestö ja sen suhtautuminen näihin naisiin.

jatkuu ...
Hannu Pyykkönen
elämänkulkija
nettihoukka@gmail.com

P.S. Mikäli sinulla on jotain lisätietoja tai kuvia aiheesta, kerro niistä ihmeessä minullekin, lähettämällä viesti tai kuva allekirjoituksen ohessa olevaan sähköpostiosoitteeseen tai kommentoimalla tätä blogia tämän sivun alaosassa.

HAP

Seuraava osa:

"Vain miehille"

on julkaistu. Pääset lukemaan sitä klikkaamalla tuota ylempänä olevaa värillistä linkkiä.

Miksi uusi piispa valitaan

Piispan mitra on hänen yksi kirkollisen tehtävänsä "tunnusmerkeistä"
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispan mahdollinen valinta lähestyy jälleen kerran. Todennäköistä – joskaan ei varmaa – on, että valinta-asia on esillä muodossa tai toisessa seuraavassa varsinaisessa kirkolliskokouksessa marraskuun 2021 lopulla. Korona ja erilaiset hallinnolliset kiemurat ovat jo lykänneet parkin kertaa valintaa. Saa nähdä, mitä lokakuun kirkollishallituksen kokous asian käsittelystä päättää.

Niin kirkko kuin moni muukin instituutio, tai maallisella puolella yritys, on joutunut jonkinlaisiin taloudellisiin vaikeuksiin näinä koronavuosina. Ortodoksisella kirkolla vaikeuksien syy ei välttämättä ole korona, vaan kirkon jäsenmäärän voimakas väheneminen ja sitä tietä verotulojen alentuminen.

Korona sen sijaan säästi todennäköisesti kirkon matkakuluissa ja päivärahoissa ja olisi kenties säästänyt enemmänkin, jos päättäjillä olisi ollut rohkeutta joihinkin koronan aikaisiin henkilöstöratkaisuihinkin ja striimauskalustojen ostamisen ja käyttämisen järkevään keskittämiseen. Nyt tehdyillä ratkaisuilla – sriimauksilla ja vastaavilla nettiaktiivisuuden lisäyksillä – saatiin kyllä jotain hyötyäkin, kuten ns. "digiloikka", mutta siitä lienee tullut myös melkoisesti kielteisiä vaikutuksia vaikkapa pappien passivoituessa ja tottuessa olemaan enemmän kotona kuin seurakuntalaisten parissa. Sama efekti vaivannee vielä pitkään seurakuntalaisiakin. Kirkoissa "oikeasti" pidettäviin jumalanpalveluksiin lähteminen saattaa olla vaikeampaa kuin ennen.

Sisäisesti itsenäisellä, pienellä autonomisella ortodoksisella kirkollamme on kolme hiippakuntaa: Oulu, Kuopio (ja Karjala) ja Helsinki ja niissä hiippakuntapiispat, joista muita piispoja kuin Helsingissä ”istuintaan” pitävää arkkipiispaa nimitetään metropoliitoiksi. Kirkon keskuspaikka on kuitenkin viime sotien jälkeisten muutosten aikaan saamana yhä Kuopiossa, jonne se Sortavalasta siirtyi, ei siis Helsingissä. Hiippakunnissa ovat vain piispat ja heidän toimistonsa, joissa ehkä pari, kolme työntekijää kullakin hiippakunnalla. Pääosa muusta keskushallinnon työntekijöistä on yhä Kuopiossa. Kirkkomme kanonisesti korkein piispa, ekumeeninen patriarkka, asuu Turkin Istanbulissa.

Talouden kannalta katsoen vajaan 60 000 jäsenen Suomen ortodoksinen kirkko pitäisi pärjätä ja varmasti pärjäisikin mitä ilmeisimmin jäsenmääränsä osalta kyllä yhdelläkin hiippakunnalla, samoin kuin jotkut suunnilleen saman suuruiset luterilaiset hiippakunnat maassamme tekevät.  Mutta historian ja ortodoksisten kanonisten perinteiden rasite vaatii vähintään kolmea hiippakuntaa. Vaatimus perustuu lähinnä kai melkoiselta osin siihen, että näin voidaan vihkiä omassa maassa, omin voimin, uusia piispoja kirkon palvelukseen.

Osin peruste kolmelle hiippakunnalle on myös tietynlaisen itsenäisyysvaatimuksen vuoksi. Eroja mahdollisen laajan hiippakunnan tai nykyisen autonomisen arkkipiispakunnan välillä toki varmaan olisi, mutta nykyisenä aikana taloudellisesti tai edes toiminnallisesti "oikeasti" järkevää perustetta kolmelle hiippakunnalle ei oikein ole tai niitä on vaikea sanoiksi pukea joutumatta ”tulilinjalle”. Vihkimysten toimittamisen lisäksi kun melkeinpä kaiken muun piispallisen toiminnan voisi hoitaa kuka vain, vaikka maallikko. Osa saattaisi hoitua halvemmalla jopa netissä.

Koko kirkkomme historian aikana hiippakuntien työnjakoa (kuka hoitaa/johtaa koko kirkon tasolla diakoniaa, ulkosuhteita, ekumeniaa, kirkkolaulua, koulutusta, jne.) suhteessa kirkon tai hiippakunnan muihin tehtäviin ei ole osattu tehdä. Jopa koronan käsitteleminen omassa "koronanyrkissä" piti jakaa mahdollisesti jonkinlaisen eripuran vuoksi koko kirkon tasolta hiippakuntakohtaiseksi. Eikä tuollainen yhdenmukainen mutta samalla eriytetty kirkollinen hallinto taida olla vielä näköpiirissäkään, sillä hiippakunnan piispa on melkolailla itsenäinen ”yritysjohtaja firmassaan”. Sitä ja ”firman johtamista” ei pääse ”sotkemaan” edes autonomisen kirkkomme päämies, arkkipiispa, noissa muissa hiippakunnissa.

Ainut, joka siihen ilmeisesti jollain tavalla pystyy on tällä hetkellä yksi kreikankielinen turkkilainen Istanbulissa Pyhän synodinsa kanssa. Siksi hänelle käännetään par’aikaa Suomen ortodoksisen kirkon lainsäädäntöä kreikaksi, jotta hänellä olisi entistä parempi käsitys siitä maallisesta viitekehyksestä, jossa kirkkomme läntisessä demokratiassa toimii. Ja siitä, miten tässä sekularisoituneessa, maallistuneessa, länsimaassa voidaan soveltaa vähemmistökirkkona enemmistökirkon puristuksessa toimivan organisaation vanhoja perinteisiä kanoneja suhteessa maallisiin lakeihimme ja muihin maallisiin säädöksiin ekonomisesti – kuten tuo kirkollinen termi ilmaistaan eikä sillä (termistä huolimatta) silloin ole välttämättä mitään tekemistä rahan kanssa.

Jos uuden Suomeen valittavan piispamme valintaakin ajatellaan ”samanlaisten silmälasien läpi”, ei kohta tälle mahdollisesti tapahtuvalle apulaispiispan valinnallekaan ole montaa taloudellisesti ”järkevää” tai oikein muutakaan muunuskoisille pätevää syytä. Tiukasti pohtien ehkä yksi tai kaksi. Toinen on vanhentuvien piispojen auttaminen kirkon töissä ja askareissa sekä toinen se, että he voivat vihkiä tarvittaessa uusia pappeja. Noistakin kahdesta tehtävästä toisen ja sen ohessa kaikki muutkin apulaispiispalle sälytettävät tehtävät voisi hoitaa melkein kuka tahansa, joku pappi tai jopa maallikkokin ja toisen muut piispat.

Mutta onneksi kaikki ei ole noin helppoa logiikkaa. Perinteisesti ortodoksisessa kirkossa piispaa ei Suomessakaan ole haettu virallisella ilmoituksella työvoimatoimistoon:
”Haetaan kanonit ja Raamatun tuntevaa edes jonkinmoisen teologisen koulutuksen saanutta naimatonta miestä tai miesleskeä piispaksi X:n hiippakuntaan. Eduksi valinnalle katsotaan kuuluminen ortodoksiseen kirkkoon ja ...”

Piispaksi on kirkkomme historiassa noussut maallikkoja – siis ei ole tarvinnut olla edes pappi – aina historian saatossa muistaakseni patriarkaksi saakka (Fotios Suuri). Suomessakin yksi apulaispiispa on melko äskettäin valittu maallikosta, joka sitten ”pikakurssituksella” vihittiin munkkeuteen ja saatiin kanoninen perusta piispavihkimykselle. Eikä muuten ollut ollenkaan huono valinta tuo viimekertainen.

Samoin piispan kirkollisella historialla – onko hän ollut koko elämänsä ortodoksi vai ei – ei ole ollut oikeastaan mitään merkitystä. Ortodoksiseksi piispaksi on Suomessa valittu luterilaisen teologian koulutuksen saanutkin. Hänen piti tietysti ensin liittyä ortodoksiseen kirkkoon ennen valintaansa.

Joten jo jonkun pienenä poikana esitetty haave: ”Kerran minusta tulee vielä ortodoksinen piispa tai sitten lakaisukoneen kuljettaja”, on Suomessa täysin mahdollista. Ongelmaksi saattaa vain muodostua se, että tuo kirkollinen tehtävä on tarkoitettu vain miespuolisille ja sekin, että loppujen lopuksi kaikki meriitit täyttävien henkilöiden määrä on rajallinen, koska pitää olla joko naimaton tai leski. Tuo naimattomuuskin saattaa toki olla joissain tapauksissa riski, sillä helposti yksinelävältä ”uuninpankkopojalta” voi puuttua joitain yhteiskunnassa ja kirkossakin tarvittavia sosiaalisia taitoja tai hänen siviilielämänsä suunta ei oikein ole ortodoksisen opin mukaista. Mutta joustoa on kyllä kirkossamme löytynyt noissakin asioissa.

Piispana meillä on tainnut toimia jossain vaiheessa sellainenkin henkilö, jolla ei ole ollut oikeastaan minkäänlaista ortodoksista teologista korkeampaa koulutusta. Paino sanalla ortodoksista. Koulutuksen on saattanut korvata joku muu ominaisuus, vaikkapa luostarissa oleminen ja hyvä supliikki. Pappeus (tässä tapauksessa piispuus) kun ei ortodoksisena sakramenttina ole mikään akateeminen arvo eikä palkinto hyvin suoritetusta työstä, vaan kirkollinen paimentehtävä, johon ensinnäkin kutsutaan (ei pyritä) ja josta voi siis selvitä vähemmälläkin akateemisen tiedon määrällä. Voisikohan sitä määritellä vanhoilla maallisilla termeillä niin, että sopivuus on pätevyyttä merkittävämpää, vaikka molemmat ovat valinnassa toki oleellisia.

Piispamme olivat kirkkomme alkuvuosina ”tuontituotteita” Venäjältä ja sitten myös Virosta. Moni heistä oli tiukasti valtiokirkko-järjestelmään ja valtion hallintoon sitotuneita, nykyisin saattanee porukasta löytyä vaikka aivan vastakohtia suhteessa valtioon, vaikkapa jonkinlaisesta ”armeijapakolaisestakin” on kuultu puhuttavan. Monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita on piispojen joukkoon mahtunut ja edelleen mahtuu. Osan heistä tunnemme tarkkaan elämänhistoriansa ja toimintansa osalta, osa piilottelee sitä itse viimeiseen saakka. Veikkaan, että tulevilla kirkkomme lähihistorian kirjoittajilla ja -tutkijoilla tulee olemaan joitain ongelmia vaikkapa vain siviilinimien kirjaamisen osalta.

Nykyisin kenties tärkein syy valita uusi apulaispiispa on kuitenkin se, että aikanaan jos (kirkkomme kohdalla tuo sana on perustellumpi kuin kun) joku piispoista kuolee tai jää eläkkeelle, uuden piispan (metropoliitan tai arkkipiispan) valitseminen jo tehtävään kouliintuneesta karriaariuralle tosissaan ja vilpittömin mielin antautuneista ja kirkollisen johtamis- sekä elintapansa näyttäneestä apulaispiispasta on melko juohevaa.

Meillä ei myöskään ole monessa muussa vanhassa ortodoksisessa kirkossa olevaa "ranking-järjestelmää", listaa, johon kuuluu joukko esimerkiksi arkkimandriittoja, jotka touhuavat joko kirkon tai kirkollisten organisaatioiden hallinnon tai luostarien hallinnon parissa, ja joista sitten on helppo rankata paras, kun valinta on edessä. Valinnan tosin noissa maissa tekee pienempi porukka kuin Suomessa. Suomessa ortodoksiseen perinteeseen muualla maailmassa kuulumattomilla kirkolliskokouksen lukuisilla ja usein hiljaisilla päättäjillä - "kellokkaita" lukuunottamatta - on silloin vain sille lankeava kumileimasimen osa.

Somen kaikkitietävät ja avoimmuutta peräänkuuluttavat ihmiset saavat myös kaiken haluamansa, kunhan vain itse elävät aidosti kirkon arjessa ja elämässä mukana seurakunnissa ja niiden toiminnassa, netissä ja somessa istumisen sijaan, ja näin ovat turhien huhujen tai mistään tietämättömien netti- tai blogikeskustelujen sijaan oppineet ihan ortodoksin oikeasti tuntemaan piispakanditaatit.

Ja lopuksi – siinä voittavat kaikki: niin pappeuteen tai piispuuteen valittava itse kuin seurakuntalaisetkin, kirkon jäsenet, siis koko tämän "härdelin" maksajat.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com