 |
| "Kristus äärimmäinen nöyryys" -ikoni Lammilla olleesta ikoninäyttelystä muutaman vuoden takaa (Valokuva: Hannu Pyykkönen) |
Suomen ortodoksinen kirkko on Suomessa pieni vähemmistö. Ortodokseja on maassamme vain noin prosentin verran väestöstä. Suurimman osan vuodesta ortodoksisuus ei juuri kiinnosta valtaväestöä eikä valtamediaa. Tarkoitan tässä laajaa julkista mediaa: sanomalehtiä, televisiota ja radiota. Toki joukossa on aika ajoin hartausohjelmia ja muuta uskontoihin liittyvää sisältöä, ja joskus niissä näkyy myös ortodoksinen näkökulma.
Viime vuosina olemme huomanneet, että ortodoksisuus alkaa yleensä kiinnostaa mediaa ortodokseille suurten juhlien aikaan, ennen kaikkea pääsiäisen lähestyessä. Silloinkaan kiinnostus ei kuitenkaan useimmiten kohdistu teologiaan, hengelliseen elämään tai kirkon uskoon sellaisena kuin ortodoksit sen elävät. Huomio kiinnittyy paljon helpommin ristiriitoihin, poikkeavuuksiin ja ongelmiin. Se, mikä on hiljaista, pyhää ja sisäistä, ei tavallisesti vedä samalla tavalla kuin jännite, kiista tai kohu.
Näin kävi myös tänä vuonna. Jo jonkin aikaa ennen pääsiäistä lehdistö tarttui näkyvästi entisen arkkipiispan saamaan oikeuden tuomioon. Asiassa ei kuitenkaan kovin syvällisesti pysähdytty siihen, mistä tuomiossa tarkalleen ottaen oli kysymys tai millä perusteilla siihen oli päädytty. Olennaista tuntui olevan ennen muuta se, että entinen arkkipiispa oli saanut tuomion. Se riitti klikkiotsikoksi.
Sen jälkeen huomio siirtyi siihen, että nykyinen arkkipiispa oli katkaissut suhteet Lammilla toimivaan niin sanottuun Athos-säätiöön. Pian tämän jälkeen media nosti esiin myös Turun seudulla toimivan erikoisena pidetyn ukrainalaisen ortodoksisen ryhmittymän. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa tuttu kaava toistui: yksittäinen paikallinen ilmiö liitettiin nopeasti eurooppalaisiin kehityskulkuihin, Ukrainan ja Venäjän välisen sodan synnyttämiin jännitteisiin ja erilaisiin ortodoksisiin sivuvirtauksiin. Näin syntyy helposti kertomus, joka näyttää suurelta ja dramaattiselta, vaikka yksityiskohdat jäisivät edelleen hämäriksi. Joistakuista saattoi tuntua myös siltä, että yhdellä sensaatiouutisella pyrittiin ainakin osittain peittämään edellisen aiheuttamia ongelmia. Mene ja tiedä.
Oli kiinnostavaa huomata, miten vaivatta näistä kaikista aiheista saatiin aikaan näkyvä ja kärjekäs julkinen keskustelu. Yllättäen kirkon tiedotuskin toimi tällä kertaa varsin tehokkaasti ja näyttävästi. Samalla oli valitettavaa huomata, ettei asioihin useinkaan menty kovin syvälle. Moni uutinen jäi pintatasolle, vaikka käsitellyt aiheet olisivat vaatineet paljon tarkempaa taustoitusta. Kiinnostavaa oli sekin, että usein asioita taisi julkisuudessa hämmentää ja häärätä “keisarin” sijasta “kansleri”, eikä itse selfie-mainettaan siistinä pitävä “keisari”.
Vielä kiinnostavampaa oli huomata sekin, että suuri osa esimerkiksi Athos-säätiötä koskevaa uutisointia kommentoineista ja sille ikään kuin käsiään taputtaneista ei ainakaan oman mutu-arvioni perusteella ole ehkä edes käynyt Lammilla katsomassa Athos-säätiön toimintaa omin silmin. Heidän niin sanottu oma mielipiteensä on muodostettu niin sanottujen “kellokkaiden” sanojen perusteella, mikä ei valitettavasti ole mitenkään harvinaista ainakaan Suomen ortodoksisessa kirkossa. Oman kirkon tapojen, teologian ja käytäntöjen tuntemus saattaa nimittäin olla melko hatara niin kirkkoon liittyneillä kuin myös pitempään ortodokseina olleilla. Osalla se voi olla jopa varsin omintakeinen ja vanhoista aatteista pulppuava. Ei tietysti kategorisesti kaikilla, mutta ehkä joillakin. Voi hyvinkin olla, että käynti Lammilla muuttaisi joidenkin käsityksiä, jos he näkisivät paikan päällä myös toisenlaisen todellisuuden. Olen itse käynyt Lammilla katsomassa ja kokemassa asioita monta monituista kertaa ja palannut kotiin aina hyvin mielin.
Mutta media toimii usein niin, että yleisöä kiinnostavat riidat, ongelmat ja erikoisuudet. Nehän ovat saattaneet olla syitä jopa kirkon vaihtamisellekin. Harvempi klikkaa uutista siksi, että voisi lukea rauhassa hartauselämästä, kirkon opista tai liturgisesta elämästä. Ja kun kyseessä on lisäksi monien ei-ortodoksien silmissä yhä hieman eksoottinen ortodoksinen kirkko, kiinnostus kasvaa entisestään.
Ehkä minun ei ole kaikkein viisainta ryhtyä näin jälkikäteen arvostelemaan kaikkea sitä, mitä ja miten asioista kirjoitettiin. Silti en voi olla sanomatta muutamaa omaa havaintoani erityisesti Athos-säätiötä koskevasta tapauksesta ja siitä, miten varsin brutaalilla ja poikkeuksellisen julkisella tavalla Suomen ortodoksinen kirkko katkaisi suhteensa säätiöön sekä Lammilla eläviin ja vaikuttaviin ortodokseihin.
Suomen ortodoksisen kirkon omassa viestinnässä ilmoitettiin lähes rangaistuksenomaisesti ja näyttävästi, että kirkko on katkaissut suhteet tähän joukkoon. Pian sama viesti toistui myös muualla mediassa, osin kirkon tiedotuksen, osin muiden toimijoiden välittämänä. Julkisuudessa päällimmäisiksi ongelmiksi nousi kaksi asiaa: kaste ja pääsiäisen vieton ajankohta.
Kasteen osalta annettiin ymmärtää, että säätiön piirissä kannatettaisiin kristittyjen uudelleenkastamista, jos heidän aiempaa kastettaan ei pidettäisi oikeana. Uutisissa ei kuitenkaan aina täsmennetty, mitä tällä oikeana pitämisellä tarkoitettiin. Käytännössä kyse oli kai siitä näkemyksestä, että toisessa kristillisessä yhteisössä, esimerkiksi luterilaisessa kirkossa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastettu kristitty tulisi ortodoksiseen kirkkoon liittyessään kastaa uudelleen. Tähän näkemykseen liittyy usein myös ajatus siitä, että kasteen tulee olla toimitettu upottamalla.
Tässä kohden olisi kuitenkin ollut syytä tehdä yksi aivan olennainen tarkennus. Athos-säätiöllä ei ole omia pappeja. Maallikot eivät voi ottaa ketään vastaan ortodoksiseen kirkkoon kasteen kautta. Sen voi tehdä vain kanoninen ortodoksinen pappi. Tästä syystä koko kiista koskee tosiasiassa ennen muuta ajatuksia ja näkemyksiä kasteesta, ei sitä, että Lammilla olisi ryhdytty omin valtuuksin toimittamaan tällaisia kirkollisia toimituksia. En tässä ryhdy sen laajemmin arvioimaan, kenellä tällaisia kastenäkemyksiä on, kuinka vahvoina niitä esiintyy ja missä laajuudessa. Totean vain, ettei tällainen ajattelu ole ortodoksisessa maailmassa mikään ennenkuulumaton poikkeus. Päinvastoin vastaavia käsityksiä esiintyy esimerkiksi Kreikassa varsin laajasti ja etenkin Athos-vuoren perinteessä. Juuri tuon perinteen kunnioittajina Lammin toimijat myös pitkälti tunnetaan.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Lammilla toimittaisiin samalla tavoin kuin Athos-vuorella. Sellaiseen ei ole, kuten jo edellä totesin, edes käytännöllisiä tai kirkollisia mahdollisuuksia. Suomessa toimitukset toimittaa Suomen ortodoksisen kirkon valtuuksin toimiva ortodoksinen pappi. Juuri siksi olisi ollut rehellistä erottaa toisistaan konkreettinen toiminta ja ihmisten teologiset painotukset. Näitä kahta ei olisi pitänyt niputtaa samaan leimalliseen pakettiin.
Ehkä asiaa voisi jossain määrin verrata siihen, miten luterilaisen kirkon piirissä käydään jatkuvaa kamppailua siitä, missä kulkevat sananvapauden, ajattelunvapauden ja kirkollisen hyväksyttävyyden rajat. Vertaus ei ole suora, eikä tapauksia pidä sekoittaa toisiinsa, mutta jonkinlainen rakenteellinen samankaltaisuus niissä on. Keskustelua käydään siitä, missä määrin tietyt näkemykset voidaan sallia, vaikka ne olisivat kiistanalaisia tai monien mielestä vääränlaisia. Tässä mielessä kysymys ei ole aivan pienestä asiasta, vaikka luterilaisilla ja ortodokseilla puhutaankin lopulta aivan eri asioista.
Hieman ironisesti voisi todeta niinkin, että jos pelkkä tällainen ajattelutapa riittäisi suhteiden katkaisemiseen, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos joutuisi katkaisemaan välejään varsin moniin Athos-vuoren luostareihin sekä luultavasti myös useisiin kreikkalaisiin pappeihin ja piispoihin. Tämän huomioni tarkoitus ei ole kärjistää turhaan lisää, vaan palauttaa mittasuhteita. Lisäksi Lammilla ei voida käytännössä tehdä sitä, mitä julkisuudessa annettiin ymmärtää, mutta Athos-vuorella ja joissakin osissa Kreikkaa vastaavan ajattelun mukaisia ratkaisuja voidaan aidosti tehdä. Siksi koko asetelma näyttäytyy vähintäänkin epäsuhtaisena.
Samalla on vaikea olla huomaamatta, että ortodoksisessa keskustelussa joitakin näkemyksiä, painotuksia ja jopa elämäntapoihin liittyviä kysymyksiä siedetään tai ainakin katsotaan pitkään läpi sormien, kun taas toiset asiat nostetaan äkkiä sietämättömiksi rajoiksi, tikun nokkaan. Tätäkin taustaa vasten moni saattaa nähdä nykyisessä tilanteessa piirteitä kaksoisstandardista, vaikka sitä ei ääneen haluttaisikaan myöntää.
Toinen julkisuudessa paljon esillä ollut kiistakysymys on pääsiäisen ajankohta. Suomen ortodoksinen kirkko on poikkeuksellinen ortodoksinen kirkko siinä, että se vietti tänäkin vuonna, vuonna 2026, pääsiäistä gregoriaanisen kalenterin mukaisesti samaan aikaan kuin esimerkiksi luterilaiset ja katolilaiset, siis viikkoa aikaisemmin kuin muut ortodoksit. Käytännössä lähes koko muu ortodoksinen maailma viettää pääsiäistä tuon toisen, juliaanisen eli vanhan kalenterin mukaisen laskutavan mukaan. Niin tehdään esimerkiksi Kreikassa, Virossa ja Amerikassa.
Kun Athos-säätiön piirissä halutaan viettää yhdessä pääsiäistä samaan aikaan kuin valtaosassa ortodoksista maailmaa, Suomen ortodoksinen kirkko katsoo tämän olevan osa syytä suhteiden katkaisemiseen. Tämän kohdan äärellä on vaikea välttyä kysymästä, onko kyse todella niin vakavasta asiasta kuin julkisuudessa annettiin ymmärtää. Vai onko tämä pikemminkin näkyvä pintasyy, häive jollekin syvemmälle jännitteelle, jota ei ole haluttu sanoa suoraan?
Ymmärrän hyvin, jos joku pitää tällaista pohdintaani provosoivana. Voihan olla niinkin, mutta itse ajattelen kuitenkin niin, että tässä tapauksessa provokaatio ei ole tullut ensisijaisesti minulta tai edes säätiön suunnalta, vaan paljon enemmän kirkon tavasta hoitaa asia julkisuudessa. Väistämättä herää ajatus, että todelliset syyt saattavat olla syvemmällä ja että kaikkea olennaista ei ole kerrottu. Tähän suuntaan viittasi mielestäni myös Athos-säätiön toiminnanjohtaja Hannu Pöyhösen pääsiäislauantaina antama haastattelu Ylen uutisissa. (linkki tekstin lopussa)
Hän viittasi puheessaan siihen, että konfliktin taustalla olisi Suomen ortodoksisen kirkon tuleva suunta. Mitä tällä tarkalleen tarkoitettiin, ei ehkä auennut kaikille. En ryhdy minäkään tässä sitä arvailemaan tai avaamaan tämän pidemmälle. Mutta juuri tämä kohta tuntuu olennaiselta. Kun julkisuuteen tuodaan näkyviksi kaste ja kalenteri, mutta taustalla vihjataan paljon suurempiin linjakysymyksiin, jää vaikutelma, ettei koko tarinaa ole vielä kerrottu.
Itselläni on konfliktin syistä monenlaisia ajatuksia. Samoin minulla on ajatuksia niistä tapahtumista, joita tämän seurauksena on nähty. Ei ole mitään syytä tai edes järkeä ryhtyä niitä tässä selvittelemään, enkä siksi lähde avaamaan kaikkia näitä mahdollisia juurisyitä. Silti uskallan sanoa – toivottavasti ilman enää sen suurempia tai lisääntyviä suhteiden katkaisemisia – että yksi ainakin ulospäin näkyvä melko suuri ongelma näyttää olevan huono tilannejohtaminen. Ehkä vielä tarkemmin sanottuna ohijohtaminen. Ja sen jälkeen jokainen saa rauhassa arvailla, kumpaa osapuolta tarkoitan.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ylen klo 18 uutinen lauantailta 4.5.2026 löytyy 3.5.2026 saakka kohdasta 5:20 osoitteesta:
https://areena.yle.fi/1-76082342
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti