29.9.16

Mannerheim ja Konevitsa

Suomen marsalkka C.G.Mannerheimin yksityiselämä on innostanut usein tutkijoita ja kirjailijoita selvittelemään hänen salaisimpia asioitaan aina naisseikkailuja myöten. Mannerheimin suhde uskontoon on myös ollut mielenkiinnon kohteena ja monenlaisia väitteitä liikkuukin tästä aiheesta maailmalla. Ortodoksinen uskonto marsalkan elämässä on jostain syystä jäänyt vähemmälle selvitykselle, vaikka aiheesta löytyy yllättävän paljon kirjallistakin tietoa.

Mannerheimin suhde ortodoksiseen uskontoon voimistui varmasti aikana, jolloin hän palveli upseerina Venäjän tsaarin armeijassa, missä uskonnolla ja sen riiteillä oli huomattava merkitys. Toinen samoille ajoille sijoittuva huomattavampi tutustuminen tähän hänelle alkuaan ehkä hieman vieraaseen uskontoon oli myös hänen avioliittonsa venäläisen säätyläisnaisen Anastasia Nikolajevna Arapovan kanssa v. 1892, sillä kuuluihan vaimo venäläisenä luonnollisestikin ortodoksiseen kirkkoon. Tuolta ajalta kerrotaan myös tarinaa, jonka mukaan Mannerheim olisi harkinnut jossain vaiheessa uskontonsa muuttamista työnsä ja vaimonsa ja ortodokseiksi kastettujen lapsiensa vuoksi.

Näistä merkittävistä elämänvaiheista joka tapauksessa johtunee, että Mannerheimilla näin jälkikäteenkin arvioituna lienee ollut erittäin myötämielinen suhtautuminen tähän nykyisin Suomen toiseen valtionkirkkoon. Kirjallisista lähteistä saa asiaa vahvistavia tietoja mm. Mannerheimin kiinnostuksesta karjalaisiin luostareihin ja ystävyydestä niiden johtajiin. Laatokan Karjalassa sijainneen Konevitsan luostarin johtajan, igumeni Mavrikijn ja Mannerheimin ystävyydestä on jäänyt jälkeen paljon mm. kirjeitä ja valokuvia.
Igumeni Mavrikij ja marsalkka Mannerheim.
(Kuva Ortodoksi.netin arkistosta, mahdollisesti SA-kuva)

Igumeni Mavrikij, siviilinimeltään Mihail Jefim (s.1892, k. 1944) oli talonpoikaista säätyä oleva, kansakoulun käynyt munkki, joka aloitti luostarielämän jo v. 1910. Hän eteni munkkeuden eri asteissa pikkuhiljaa: munkiksi hän vihkiytyi v. 1918 ja munkkidiakoni hänestä tuli jo seuraavana vuonna, v. 1926 hänestä tuli pappismukki ja igumenin eli luostarin johtajan arvonimen hän sai v. 1931, kun hän oli toiminut luostarin johtajana jo toista vuotta.

Suhde marsalkka Mannerheimiin lienee alkanut jo melko varhain armeija-aikana. Hänen kerrotaan armeijassa vääpelinä ollessaan toimineen kenraali Mannerheimin taistelulähettinä. Toisessa kirjallisessa lähteessä Suomen ortodoksisen arkkipiispan Paavalin kerrotaan tavanneen Konevitsassa marsalkka Mannerheim, joka tuli tapaamaan ystäväänsä ja osallistui rukouspalvelukseen. Arkkipiispa kertoo kirjassa igumeni Mavrikijn palvelleen I maailmansodan aikana Mannerheimin pataljoonassa välskärinä.

Joka tapauksessa ystävyys jatkui armeijapalveluksen jälkeenkin ja miehet olivat teiden erottua keskenään kirjeenvaihdossa. Näitä kirjeitä on säilynyt muutamia mm. Konevitsan luostarin arkistossa, jota säilytetään Ortodoksisen kirkkomuseon ja kirkollishallituksen tiloissa Kuopiossa. Kirjeistä henkii syvä ystävyys, joka ilmeni silloin tällöin lähetettyinä muistamisina ja pieninä lahjoinakin. Sotien vaikutus evakkoon joutuneeseen luostariväkeen huolestutti Mannerheimia ja hän edesauttoi munkkeja myös Punaisen Ristin kautta.
Marsalkka Mannerheimin kirja igumeni Mavrikijlle elokuulta 1941.
(Kuva suurenee, kun klikkaat sitä hiirellä)

Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjeenvaihdosta voinee poimia kirjeen v. 1941 elokuulta, jossa Mannerheim vakuuttaa igumenille, että Karjalan vapautuminen neuvostovallan ikeestä on erityisen tärkeää hänelle ja hän toivoo Konevistan luostarin veljestön pääsevän lähitulevaisuudessa palaamaan kotisaarelleen jatkamaan esi-isiensä alkamaa menestyksellistä ja Jumalalle otollista työtä kristinuskon hyväksi. Toive toteutui ja jo lokakuun alussa v. 1941 Marsalkka saattoi kirjoittaa: ”Iloitsen yhdessä Teidän kanssanne, että toivomukseni toteutui ja että saarenne on vapautettu bolshevikkien ikeestä”.

Korkearvoinen ystävä sai myös lahjoja luostarista, mm. suuren määrän luostarin hedelmätarhassa kasvaneita omenia, jotka v. 1942 marsalkka lahjoitti edelleen Punaisen Ristin kautta jaettavaksi invalideille ja haavoittuneille. V. 1941 toukokuussa marsalkka Mannerheim muisti ystäväänsä merkittävällä tavalla: päiväkäskyssään n:o 182 hän palkitsi igumeni Mavrikijn kansalaisansioista 4. luokan vapaudenristillä. Samalla käskyllä palkittiin muitakin mielenkiintoisia suomalaisia mm. professori V.A.Koskenniemi ja yliopiston kansleri Viktor Suolahti.

Kunniamerkkikortissa on mainittu perusteluina ”erittäin myötämielisestä suhtautumisesta LMeP:n joukkoihin niin YH:n kuin sodankin aikana asettamalla tähän tarkoitukseen luostarin runsaat mahdollisuudet käytettäväksi”. Mannerheimin vierailuista luostareissa on useita kirjallisia tietoja sekä valokuvia. Arkkipiispa Paavali kertoo Mannerheimin osallistumisesta jumalanpalvelukseen Konevitsan luostarissa mm. seuraavaa: ”Muistan, että vierasta varten oli kirkkoon tuotu tuoli, mutta Mannerheim, joka oli tottunut osallistumaan ortodoksisiin palveluksiin, kieltäytyi tuolista ja seisoi palveluksen ajan”.

Tämä kommentti ja muutamat muutkin tiedot viittaavat siihen, että marsalkan suhde ortodoksiseen uskontoon oli läheinen ja hän todella tunsi kirkon tavat. On hyvinkin voinut olla mahdollista, että hän Venäjän armeijan palveluksessa ollessaan olisi harkinnut uskontonsa muuttamista käytännöllisistä syistä. Mutta ehkä jo silloin hän aavisteli Suomen tulevaa tilannetta ja kaukoviisaana ja Suomen tilannetta ajatellen sisäpoliittisesti viisaana ei tätä muutosta koskaan toteuttanut. Silti hänen suhteensa uskontoon - niin ortodoksiseen kuin myös luonnollisesti omaan luterilaiseen uskontoonsa - oli lämmin ja harras, minkä hän myös toiminnallaan usein osoitti ympäristölleen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
EDIT 30.9.2016
Ohessa tekstissä mainittujen kirjeiden suomennokset:

Marsalkka Mannerheimin kirje 29.8.1041. Kirje osoitettu Korkeasti kunnioitetulle isä Igumenille:

Kiiruhdan ilmaisemaan Teille ja Konevitsan luostarin veljestölle sydämellisen kiitokseni ja syvän iloni lausumistanne ystävällisistä toivotuksista. Rohkenen vakuuttaa Teille, että Karjalan vapautuminen neuvostovallan ikeestä on erityisen tärkeää minulle ja että toivon vilpittömästi, että Te ja Konevitsan luostarin veljestö pääsette aivan lähitulevaisuudessa palaamaan kotisaarellenne jatkamaan esi-isienne alkamaa menestyksellistä ja Jumalalle otollista työtä kristinuskon hyväksi.

Pyydän Teitä, isä Igumeni, ottamaan vastaan syvän myötämielisyyden vakuutuksen.

Mannerheim

---

Postisähke 16.10.1942 klo 18:00
Nro 887

Korkeasti kunnioitettu isä Igumeni

Pyydän saada ilmaista vilpittömän kiitokseni Teille ja kaikille Konevitsan luostarin veljille niistä kuudesta laatikollisesta mitä herkullisimpia Konevitsan hedelmätarhan omenoita, jotka minulla oli ilo saada. Luovutin runsaan lahjanne Suomen Punaiselle Ristille jaettavaksi invalideille ja haavoittuneille, joille omenat epäilemättä tuottavat paljon iloa.

Mannerheim


---
(käännös: Anu Rovamo)


(tekstin ja kuvan © Hannu Pyykkönen,
tekstin osittaiseenkin lainaamiseen tarvitaan kirjoittajan kirjallinen lupa)

26.9.16

Ostoksilla

Ostokseni.
(Kuva Gigantin sivuilta)
Kun ihminen tukee tiettyyn ikään – sen lisäksi, mitä Juha ”Watt” Vainio laulussaan sanoo – siltä alkaa hajota kaikki kodinkoneet yksi toisensa perään. Se taas johtuu pitkälti siitä, että ne on aikanaan tullut hankittua silloin nuorempana ja komeampana peräkkäin, kun niitä ei alkuaan ollenkaan ollut, tarvittiin uusia koneita.

Minulta hajosi nyt astianpesukone. Jokin aika sitten hajosi jotain muuta – se ei ole kuitenkaan kone, mutta rinnastettavissa näihin ajallaan hajoaviin – se oli hyvä ja kallis joustinpatja, jolla piti olla ikuinen takuu. Sillä en enää voi nukkua, koska selkä tulee todella kipeäksi. Mutta kestihän tuo kuitenkin nelisenkymmentä vuotta.

Oli melkoinen urakka tyhjentää tiskipöydän aluskaapit tässä eräänä aamuna todella aikaisin, kun heräsin siihen, että tiskikone 
– jota en ollut käynnistänyt enkä ajastanut käynistymään  hurisi koko ajan. Se yritti ikään kuin tyhjentää koneesta vesiä pois. Tai ei vain yrittänyt, teki kai sitä, koska koneen automatiikka oli ilmoittanut jostain vuodosta. Koneessa vilkkui virhekoodi C3, joka tarkoittaa, että ”vesiturvajärjestelmä on toiminut” ja ohje oli: ”sulje vesihana ja ota yhteys lähimpään valtuutettuun huoltoliikkeeseen”. Käväisi mielessä, että mitähän olisi tapahtunut, jos tuo olisi sattunut silloin, kun olin tässä äskettäin kuukauden poissa kotoa. Huh, huh! Opinpa ainakin kantapään kautta, että astianpesukoneen vedentulo on suljettava ja mahdollisesti virtajohto on irrotettava matkan ajaksi.

Kun sitten oli saanut keittiön lattian täytettyä pesuaineilla, roskakorilla sisältöineen, saippuoilla ja monella muulla kaapeissa olleella täysin tarpeettomalla roinalla, irrotettua kaapin päädyssä seinän vieressä olevan levyn, suljettua kalkkiutuneen hanan ja katkaistua sähkön, huokasin helpotuksesta ja aloitin kauppa- ja huoltoliikekierrokset, mutta vasta vahvan aamukahvin ja oikean heräämisen jälkeen.

Mikkelistä löytyi kaksi huoltoliikettä: toisella ei ollut aikaa korjata konetta kuin ehkä vasta parin viikon päästä, toisessa emme oikein löytäneet yhteistä kieltä, jolla olisimme kommunikoineen selvästi. Ja hintakin oli kaikesta huolimatta melkoinen, lopputuloksesta ei ollut täyttä varmuutta. Siispä kauppakierrokselle.

Uusia kodinkoneita – ainakaan tällaisia isompia asennettavia – ei saa enää ”avaimet käteen periaatteella” niin, että näkisi hintalapusta oikean hinnan. Kova kilpailu on johtanut kodinkoneliikkeet eräänlaiseen ”ryan-air-hinnoitteluun”, jossa ylimääräinen laukku ja kohta kai vessassa käyntikin hinnoitellaan erikseen lennolla. Nyt koneella oli halpa hinta, mutta kotiin tuonti maksoi 40 euroa (matkaa olisi ollut noin 200 m), asennus 40 euroa ja vanhan poisvienti 20 euroa.

Toisessa sen olisi tehnyt jokin paikallinen kodinkoneenliikkeen ulkoistama liike, toisessa kone olisi tuotu jostain keskusvarastolta – niin kuin he sanoivat ”Shenkerin toimesta, joka sitten asentaa koneen”- mitä se olisikaan sitten käytännössä tarkoittanut. Kas kun tällaisia hommia ei nykyään kai saa tehdä kuin lisensioitu putkimies. Turvallisuussyistä! Tuonti- ja asennusaika olisi mennyt seuraavalle viikolle ja aikahaarukka ko. päivälle, jolloin olisi pitänyt odotella tulijoita, oli muutama tunti. Hullua! Kolmensadan kone maksaakin näin neljä sataa, vaikka siinä on 300 euron hintalappu.

Verenpaineeni kohosi ja piti käydä kotona lepäämässä, ennekuin jatkoin ostoprosessia. Mietin vaihtoehtoja. Ilmeisesti asentajat irrottavat vanhan koneen irti ennen uuden laittamista, mutta eivät edes vie sitä ulos, jossa sen voisin laittaa omaan isoon autooni ja viedä vaikka ekotorille. Kävin siis ekotorilla eli paikallisessa kierrätyskeskuksessa kysymässä, ottavatko he koneen, jonka osaava ihminen voi helposti korjata ja joka mitä ilmeisimmin toimii vielä jonkin aikaa mainiosti, sillä koneen useat osat ovat terästä, ei muovia. Ottavat, muttei niin, että koukkaisivat tullessa hakemaan uuden koneen kaupasta ja veisivät mennessä vanhan pois kierrätyskeskukseen. Vanha kone pitää irrottaa ennen kuin he sen hakevat ja aikatauluissa oli sielläkin ongelmaa. Auto olisi sielläkin päässyt hakemaan vasta joskus ensiviikolla. Kylläpä pitää olla hankalaa.

Alkoi olla lähes pysyvä puna kasvoilla jo valmiina, kun menin vielä sellaisiin kauppoihin, joissa en ollut käynyt. Niitäkään ei Mikkelissä ole enää montaa, kaiken kun pitäisi tapahtua netin kautta. Sitten posti tai kuljetusliike toisi paketin lisensioidun putkimiehen kera ja asentaisi koneen ja tietysti – rahasta – veisi rahanarvoisen vanhan koneen mennessään. Putkimies pääsee kai itse omin avuin pois, minun ei tarvitse siitä onneksi huolehtia, eikä edes ruokkia. Oudoksi on mennyt ostaminen!

Lavuaariin kertyvät astiat pitäisi kuitenkin saada kohta pestyä, ja siksi kömmin vielä kuitenkin yhteen kauppaan, jossa oli entuudestaan tuttu myyjä. Olin aikanaan ostanut häneltä useamman telkkarin niin itselleni kuin entiselle työpaikallekin. Petteri palveli auliisti, mutta myönsi heti, ettei tiedä astianpesukoneista mitään ja haki paikalle Leilan, joka taas tiesi ja hyvin tiesikin.

Leila kertoi selkeästi ja yksinkertaisesti tällaiselle vanhalle miehelle, miksi minun ei kannata ostaa noin kolmensadan konetta, joka on kyllä ihan hyvä, mutta kestoikä on vaatimaton. Kiitos Leilalle, joka näin fiksusti ilmoitti minulle samalla, etten mahdollisesti kuolekaan kolmen vuoden kuluttua.

Monet oleelliset noiden harkitsemieni astianpesukoneiden osat ovat muovia, rakenne hennompi ja monta muuta asiaa, joista vakuutuin tuon nuoren naisen esittelyssä. Löysin hänen avullaan 
 kuitenkin ilman tuputusta tai ainakin niin, etten sitä huomannut  koneen, joka oli parisataa kalliimpi, sisältä ja päältä metallia, jopa kiiltävää terästä, sisällä olevat pesukoritkin metallisia sekä samoin koneessa pyörivät suihkutangot – mitä ne sitten ovatkaan oikealta nimeltään – lisäksi helppokäyttöinen, energiaa ja vettä säästäviä. Minun käytöllä pari kertaa vuodessa itse omatoimisesti ”huollettavia” rasvan, kalkin ja mahdollisen muun lian pois saamiseksi. Kaiken lisäksi olivat ihan hyvän näköisiä ja loogisella käyttönäppäimistöllä varustettuja. Ja kun samalla selvisi, että minulla on yksi aiempi samanmerkkinen kodinkone, vaatteiden pesukone – tosin sen silloinen nimi Asea Scandia oli nyt sitten vaihtunut Askoksi – kone, joka on kestänyt minulla jo reilut parikymmentä vuotta ja toiminut moitteettomasti ilman huoltoja ja pessyt hyvin.

Olihan tuo Rosenlewikin – siis tämä vanha hyvin pessyt astianpesukonekin – ollut minulla jo 15 vuotta, joten hyvin palveli sekin. Mutta uudet koneet eivät ehkä tee enää ihan sitä samaa. Ne on yksinkertaisesti ”rakennettu särkymään aikaisemmin” ihan myyjän/valmistajan omien intressien vuoksi. Mutta niissäkin on toki eroja. Askoon saan viiden vuoden takuun, mitä ei saanut vaikkapa niihin halvempiin merkkeihin.

Jatkosuunnitelma on sitten seuraava, katsotaan miten se toteutuu: parin päivän päästä tulevat asentajat – mistä kaukaa sitten tulevatkaan – uuden koneen kanssa ja irrottavat vanhan koneen. Raahaan vanhan koneen heidän tai jos he kieltäytyvät tai vaativat lisää liksaa, tuttujeni avustuksella matkailuautooni ja vien sen kierrätyskeskukseen, jossa miehet nostavat sen pois, eikä se maksa mitään ja vanha kone pääsee uusiokäyttöön. Yritin säästää vielä neljäkymppiä lisää sillä, että olisin vienyt uuden koneen kotiini samalla tavalla kuin vien vanhan pois. Ei käy, asennus ja koneen tuonti on niitattu yhteen, niitä ei voi erottaa. Jos ne erottaa, asennus on sen jälkeen tuntityötä ja saattaa tulla kalliimmaksi kuin alkuperäinen. Ostin siksi koneen kauempaa, en vieressä olevasta kaupasta, jotta tuontimatkaa tulee enemmän. Hullua taas!

Ostin siis koneen ja siihen kaiken varalta ihan uuden aluskaukalon – vaikka entinen kaukalo on olemassa – ja samalla vielä noita huoltoaineitakin tulevaa puhdistusta varten. Ihan hyvän kaupan Leila sai aikaiseksi ja kumma kyllä – vaikka tuhlasin rahaa enemmän kuin olin ajatellut – minäkin olin kai tyytyväinen. Katsotaan kuitenkin parin päivän päästä, miten tyytyväinen. Muistin siis sen vanhan totuuden: köyhän ei kannata ostaa halpaa ja huonoa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

24.9.16

Karavaanarinomadi liikkeellä

Joensuun ortodoksinen kirkko ja seurakunta ovat aiemmassa elämässäni merkinneet minulle monenlaisia asioita ja ne tulevat näyttelemään merkittävää osaa myös aikanaan loppusijoituksessani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen viettänyt eläkeläiseksi melko vauhdikkaan kesän, sellaisen eräänlaisen karavaarin, matka-autoilijan ja nomadin, paimentolaisen yhdistettyä elämää. Aloitin matkustelun jo huhtikuussa, kun ystävieni kanssa seikkailimme itsemme väsyksiin viikon ajan keskempänä Eurooppaa matkalla autolla Romaniaan, jossa sitten seikkailimme lisää pari viikkoa. Hyvä ystäväni – tosin minua hieman vanhempi – totesikin, että saattoi olla viimeinen tämän kaltainen ja näin rankka retki. Saahan nyt nähdä.
Kulttuuripalatsissa Iasissa Romaniassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Seuraavan retken väliin ei jäänyt kovinkaan pitkää aikaa selvitä ja tointua rasituksista, kun taas olin menossa. Nyt matka suuntautui Albaniaan, meno- ja paluumatkan varrelle jäi melkoinen joukko maita. Kroatiassa ja Adrianmeren rantatien kohteissa vietin kuitenkin pisimmän aikaa. Välillä olin silti melkein hukassa, kun uuden rajan ylitettyäni en ihan varmaksi tiennyt mikä valuutta, vaikka sen toki tiesin, mikä maa.
Molemmat kulkuvälineeni jossain kaukana Adrianmeren rannalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällä reissulla menikin sitten kuukausi ja matkaa tuli taitettua reilusti yli seitsemän tuhatta kilometriä. Tuossa vaiheessa kokonaisuutenaan kesäkuun lopussa kasassa oli jo reilut kymmenen tuhatta kilometriä ajelua eri puolilla Eurooppa – osa henkilöautolla, osa matkailuautolla. Maitakin siihen mahtui melkoinen joukko: Suomen lisäksi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Slovakia, Unkari, Romania ja toisella reissulla lisäksi Tšekki, Itävalta, Slovenia, Kroatia, Bosnia-Herzegovina, Montenegro, Albania, Makedonia ja Serbia. Aikeissa oli käydä Kosovossakin, mutta erilaiset epäselvyydet saivat muihin ajatuksiin ja jätin sen suosiolla väliin.
Vierailtua tuli kesän aikana monessa maassa - en tainnut päästä kuitenkaan ihan kahteenkymmeneen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tuon matkan jälkeen vanha ruumis vaatikin jo hieman pitemmän tauon, jona aikana taas pesin pyykkiä, maksoin laskuja ja hoidin muita asioita. Mutta ei kauaakaan, kun matkajalkaa alkoi kutittaa. Seurasi pikainen matka Pohjois-Karjalaan, josta epätavallisella tavalla kävellen ilman viisumia, pelkällä voimassaolevalla passilla Venäjälle paikasta, joka ei edes ole ns. yleinen rajanylityspaikka.
Passin tarkastuksessa Ruhovaarassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kotiin paluun jälkeen jälleen oli taas hieman lepoa, auton varustamista ja normaaleja rutiineja: pyykinpesua sun muuta ja eikun taas matkaan ruskaretkelle pohjoiseen. Matka suuntautui käsivarren ja Kilpisjärven kautta Norjaan, missä kohteeksi valikoitui Lofootit. Aurinkoisessa ja kauniissa säässä sainkin matkustaa saariryhmän päästä päähän pohjoisesta etelään, ja ihailla upeita norjalaisia maisemia ja kokea niiden jylhyyden.
Lofooteilta löytyi yllättäen myös komeita hiekkarantoja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Norjan matkan jälkeen alkoi jo hieman väsy käydä jälleen käpälään ja matkojen – joita yhä teki mieli tehdä, koska sää oli kaunis ja aurinkoinen – suunta valikoitui uudestaan turvalliseen Pohjois-Karjalaan. Erilaisten asioiden ja sopimusten mennessä hieman mönkään jo matkan alkuvaiheessa päätin siirtyä jälleen Lintulan ja Valamon luostarien hoivaan, missä aina olen saanut kokea rauhaa ja lepoa. Niin nytkin.
Valamon luostari syysvärityksessä 2016.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Erilaisten aikataulujen muuttuessa parkkeerasin auton Valamoon ja tein sillä ollessani henkeni pitimiksi yhden blogijutun ja yhden YouTube-videon ja ajattelin jatkaa sitten matkaa Joensuuhun uudelleen sovittuun tapaamiseen. Tätä kirjoittaessani taustalla soi mm. Cat Stevensin Morning has broken ja moni muu mukava kappale Spotify-listaltani Hannu haikeena.
Joensuussa sijaitsee myös Suomen ainoa Ortodoksinen seminaari ja sen todella kaunis Pyhän Johannes Teologin ja Karjalan valistajien kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Joensuun jälkeen on vuorossa koti ja Mikkeli. Vakaassa harkinnassa on, ajanko matkailuautoni jo talvitalliin vai vieläkö odotan, jos vaikka tulisi lisää kauniita, aurinkoisia päiviä. Ajokiintiöni tältä kesältä alkaa kuitenkin olla jo täynnä ja voisin kohta siirtyä Helsinkiin hakemaan nuorimmaltani takaisin pikkuautoni, joka hänellä on ollut pitemmässä lainassa. Lokakuun lopulla olisi Helsingissä myös kirjamessut, jonne aion mennä.

Samalla on ollut vakaassa harkinnassa, josko vielä lentelisin jonnekin rospuuttokelejä pakoon. Saa nyt nähdä saanko aikaiseksi moista. Monesti olen aikonut sen tehdä juuri näin loka-marraskuussa, mutta aina se on jäänyt aikeeksi. Näin saattaa jäädä taaskin. Ja niin on hiljalleen alkamassa se jakso vuodesta, jota mieluusti nimitän ”jäiden poltteluksi”, hieman tylsemmäksi ajaksi, jolloin on aikaa järjestellä arkistojani, tyhjentää kaappejani turhasta roinasta ja tehdä monta muutakin asiaa, johon kesällä ole ollut aikaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Tekstin linkit vievät useimmat toiseen (matka)blogiini, joka on nimeltään H@P matkalla jonnekin ...

H@P

4.9.16

Nepotistiortodoksilobbari - mikä se on?

Napoleonin veli Joseph Bonabarte toimi Espanjan kuninkaana 1800-luvun alkupuolella ainoastaan veljensä ansiosta ja tehtävään valitsemana.
Muut määreet olisivat kyllä kohdallaan, muttei hänkään tainnut olla ortodoksi.
(Kuva: Wikipedia)
Netin mukaan lobbaus, joka sanana tulee englannin sanasta ’lobby’ (eteisaula), on eräänlaista eteisaula- tai käytäväpolitiikkaa ja vaikuttajaviestintää. Lobbauksella yritetään vaikuttaa epävirallisesti, usein varsinaisten asianosaistenkin ohi päättäjiin, ovatpa he sitten poliittisia, taloudellisia tai vaikka kirkollisia päättäjiä. Lobbari tekee työtään asian kannalta merkittävien ryhmien, ja ihmisten parissa ja pyrkii vaikuttamaan ja samalla vakuuttamaan nämä asiansa tärkeydestä.

Mikään organisaatio ei liene täysin lobbauksesta vapaa. Kirkon piirissä sitä ja nepotismia on ilmennyt ilmeisesti jo parisen tuhatta vuotta aina apostolien ajoilta saakka. Sitä on siis ollut aina ja tullee ilmeisesti aina olemaan. Joskus sitä tai sen ohessa olevaa toimintaa nimitetään hieman muillakin nimillä, kuten vaikkapa juuri tuoksi nepotismiksi, mutta silloin sillä saattaa olla hieman erilaisia sivumakuja, vaikka tavoite on usein sama: saada oma mies (harvemmin nainen) oikealle paikalle, josta on hyötyä tälle itselleen, hänen lähipiirilleen ja usein myös suvulle.

Nykyinen ortodoksinen kirkkokaan ei ole lobbauksesta vapaata vyöhykettä, enemmänkin päinvastoin. Täällä sitä ja siinä ohessa tuota nepotismia – sukulaisten suosimista – ilmenee jollain tavoin useimmissa valinnoissa ja tärkeissä päätöksissä, mikäli se suinkin on mahdollista ja voidaan ilman seuraamuksia tehdä. Ja useimmiten voidaan. Milloin taustalla on kummius eli hengellinen sukulaisuus, milloin oikea sukulaisuus, mutta tarkoitus on yleensä sama. Ja kirkon piirissä kun ollaan, tarkoitus tai ainakin viimeistään joku papistoon kuuluva pyhittää keinot. Jos ei muuta ole käytössä siihen hätään, käytetään silloin vaikka sakramentteja.

Suomessa nepotismi mahdollistuu ja tarjoaa oivan kasvualustan ortodoksisessa kirkossa ortodoksien pienien piirien vuoksi. Noin viiden miljoonan kansasta vain noin 60 000 on ortodokseja ja heistäkin melkoinen osa maahanmuuttajia ja kirkkoon myöhemmin, aikuisiällä liittyneitä luterilaisia tai muiden kirkkokuntien tai uskonnollisten yhteisöjen jäseniä, joilla ei useinkaan ole mitään jakoa normaalisti näissä nepotistikuvioissa. Paitsi jos on joku julkkis tai maallinen päättäjä, erityisosaaja, älykkö, akateemisesti sivistynyt tai muuten julkisuudessa esillä oleva äänekäs tyyppi, kirkko kyllä kaappaa tällaisen melko pian kuristavaan syleilyynsä ja alkaa pian kertoa, mitä tuon ortodoksina noviisin ihmisen pitää julkisuudessa kirkon eteen tehdä ja kuinka toimia kirkon julkikuvana.

Kun ortodoksisesta populaatiosta kuoritaan päältä nuo edellä mainitut etnisistä syistä lobbaukseen kykenemättömät tai estetyt, jää jäljelle se varsinainen ydinporukka ja siitä vielä erikseen seuloitunut "oikeaopillinen eliitti", joka sitten tuota hommaa pyörittää. Heistä osa kokee ilmeisesti olevansa jonkinlaista ortodoksista nomenklatuuraa, herran (kuka hän sitten kulloinkin lieneekään) tai jopa Herran armosta valtaapitäviä, jotka nauttivat erilaisia etuoikeuksia suhteessa tavalliseen kirkkorahvaaseen. Osa tuosta nomenklatuurasta on nepotismin synnyttämää, osa ihan pelkästään mielistelyn ja vallanhalun tulosta, jota johtoporras ruokkii erilaisin etuoikeuksin.

Ortodoksisen kirkon hierarkia ja siihen liittyvä mieliskely vahvistavat melkoisella tavalla tuotakin toimintaa, varsinkin jos tai kun osaa käyttää sitä oikein ja omiin tarkoituksiinsa. Lopputulos on aika pitkälti samankaltainen kuin aikanaan eräässä naapurimaassamme, jossa nomenklatuuran todellinen asiantuntevuus,
organisaation oman aatteen, ydintiedon, osaaminen oli melko heikkoa, sen sijaan ulkoisten rituaalien osaaminen ja suorittaminen sekä henkilöpalvonta huomattavasti vahvempaa. Siksi vahvat johtajat veivät sielläkin organisaatiota sinne, minne haluavat ja lakeijat suorittavat komeita ulkoisia menojaan komeissa juhla-asuissaan ja monenlaisissa Potemkinin kulisseissa.

Meno kirkossamme
ainakaan joissain päin maatamme ei monestikaan suuresti poikkea lähihistorian esikuvista ja heidän tavoistaan. Ehkä nyt kuitenkin siinä, että me elämme ilmeisen vapaassa maassa verrattuna esikuviin. Ja kenties siinäkin, että nykyiset nomenklaturistit joutuvat toki ottamaan huomioon jonkin verran länsimaisen demokratian sääntöjäkin, vaikka joskus niitä joutuvat ehkä hieman venyttämäänkin.

Naapurissa nomenklatuura sai alkunsa, kun väkivallalla valtaan noussut ryhmittymä korvasi vanhan vallan edustajat ensin uusilla ja myöhemmin tarkkaan valituilla ”omilla” henkilöillä. Siihen ei noustu ilman, että henkilö ei olisi osoittanut johtajalle kyvykkyyttään tehtävään. Kyvykkyys ei useinkaan tarkoittanut asian osaamista, vaan uskollisuutta johtoportaalle, oman aseman pönkittämistä erilaisilla tempuilla ja julkisella johtajan ylistämisellä. Nomenklatuuraan ei päässyt ”oman ryhmän” ulkopuolelta, vaikka olisi ollut kykenevämpi ja parempi valittavaan tehtävään.

Vaikka useimmat entiset ns. Itäblokin maat ovat hajonneet ja muuttuneet erilaisiksi valtioiksi ainakin ulkoisesti, vanha systeemi taitaa olla vallalla useimmissa valtioissa tavalla tai toisella. Esimerkkejä kuulemme mediasta harva se päivä. Valtion päämiehen kuolemasta ei kerrota, ennekuin valta on ”oikein” jaettu. Etuoikeutetuille on varattu omia kaistoja niin kaupungin kaduilla kuin vaikka tullissa maan rajaa ylittäessä.  Näin ainakin siis toisin päin, takaisin tullessa asia saattaa olla siinä toisessa, vapaammassa maan tullissa erilailla ja se aiheuttaa joskus jopa kahnauksia niiden keskuudessa, joilta on jo todellisuuden taju kadonnut. Taitaapa jotain tällaista lähes vastaavaa löytyä kirkonkin puolelta.

Suomen ortodoksisessa kirkossakin on tehty erilaisia keikauksia, joista käyttäisin nimitystä ”hiljaisia vallankumouksia”, jossa vanha valta on mitä ilmeisimmin korvattu uusilla, joskus jopa aatteeseen sopimattomilla ns. liberaaleilla ihmisillä. Toisinaan tehtäviin valituilla näyttäisi tärkein kriteeri olevan, että hän on omasta ryhmästä ja ohjailtavissa oleva. Muut organisaation alueet ja niiden ihmiset eivät joidenkin mielestä saa / voi osallistua yhteisten asioiden hoitoon, koska heissä on liikaa epäilyttäviä, mahdollisesti epälojaaleja tyyppejä. Kaikki tämä on saavutettu – aivan kuten aikanaan siellä naapurissa – täällä meilläkin nyt eräänlaisella modernilla, demokratiaan perustuvalla enemmistön diktatuurilla.

Joskus tuntuu, että tuo edellä mainittu todellisuuden taju on kadonnut kirkkommekin päättäjiltä etenkin juuri näissä valintakysymyksissä. Lobbareina ja usein vielä nepotistisina lobbareina saattavat toimia appivanhemmat tai jopa vanhemmat tai usein myös – yllätys, yllätys – ortodoksisessa kirkossa kun toimitaan, kummi, vanhempiakin merkittävämpi hengellinen sukulainen. Vaikka henkilö jäävää itsensä varsinaisesta valintaprosessista, aikaisempi toiminta se lobbaaminen näkyy ja tuntuu vahvasti organisaatiossa ja laajemminkin sen ympäristössä, vaikka sitä monin tavoin yritetään peitellä ja jopa kieltää.

Silloin kun tähän valintaan – ortodoksiseen tehtävään pyrkivä – on itse asiaan myös halukas tai riittää kun edes on jollain lailla vallanhaluinen, asia menee ilmeisen sutjakkaasti, sen verran hyvin järjestelmä toimii. Mutta jos kandidaatti ei ole oikein asiaa sisäistänyt tai on muuten hieman haluton asiaan, pahimmillaan se saattaa aiheuttaa hänelle pitkäaikaisia harmeja. On melkoinen riesa olla appiukon tai kummin tai jopa isän tai sitten vaikka tuon oman ryhmittymän johtoportaan valitsema, näin etenkin, jos valittu on tiedoiltaan, taidoiltaan ja osaamiseltaan hyvä. Prosessissa kun helposti käy niin, että ne osaamiset sitten nollataan monen organisaatioon kuuluvan opposition edustajan mielessä hetkessä. Valittu on heidän mielestään valittu tehtävään, ei tietoja ja taitoja korostaen, vaan sukulaissuhteilla. Ja sillä on aina melkoinen merkitys tällaisissa ihmissuhdetöissä, mitä kirkkokin edustaa. Ei siinä aina oikein voi toimia vaikkapa "kaikkien isänä", lauman paimenena, jos laumaan on mennyt "sutena lammasten vaatteissa".

Suomessa on jo jonkin aikaa käyty hieman peitellen ”uskonsotaa”, jossa vastakkain on kaksi erilaista pääryhmää. Niitä voisi ehkä hieman mutkat suoristaen nimittää vaikka nimillä slaavilainen ja kreikkalainen eli bysanttilainen suuntaus, vaikka se ei aina ehkä täysin vastaa todellisuutta. Slaavilaisuus puetaan usein kotikutoiseksi karjalaisuudeksi, koska venäläisyydellä ei ole oikein paras mahdollinen maine suomalaisten keskuudessa. Ja bysanttilaisuus taas jonkinlaiseksi slaavilaisuuden vastavoimaksi tai jopa antislaavilaisuudeksi ja tietysti samalla siksi ainoaksi oikeaksi suunnaksi, jota nationalismi ei ole vielä muka pilannut.

Toisinaan asiaan sekaantuvat vielä täysin ulkopuoliset, maallistuneet liberaalisen maailmankatsomuksen omaavat ja silloin ei taida enää olla väliä slaavilaisuudella eikä bysanttilaisuudellakaan, kun kyseessä ovat modernit kirkkoon ja uskoon kuulumattomat asiat, joita yritetään uittaa lähes väkisin ortodoksiseen kirkkoonkin. Luterilaiseen kirkkoon niitä on jo syötetty melkoisesti ja viimeisin ilmentymä sii oli, kun luterilaiset piispat omalla laillisella päätöksellään ilmoittivat, että eräs tällainen uskonasia on näin ja sillä siisti, pulinat pois. Ja heti perään ilmestyy laillisesti pappeuden saaneita ja niissä tehtävissä toimivia, jotka ilmoittavat, etteivät he hyväksy päätöstä ja tulevat toimimaan sitä vastaan ja rikkomaan piispojen määräyksiä vaikka salassa. Näin voinee tapahtua vain luterilaisessa kirkossa, vaikka kieltämättä kyllä siitä on jo melkoisen selviä merkkejä ollut ortodoksisessakin kirkossa jonkin aikaa, tosin meillä enemmänkin muualla kuin pappien keskuudessa. Silti se lienee tapahtunut pitkälti varmaan juuri tämän oman maallistuneen ja yliliberalisoituneen suomalais-luterilaisen yhteiskuntamme painostuksesta ja joidenkin omien identiteettikriisistä kärsivien luterilais-ortodoksisen papistomme jäsenten ja toisinaan jopa ortodoksisesti katsottuna varsin eriskummallisten, maailmassa elävien ja samaan erikoiseen ideologis-hierarkiseen taustaan kuuluvien ns. luostariasukkien avustuksella.

Näissä kirkkoihinkin liittyvissä asioissa lobbaaminen on ollut ensiarvoisen tärkeällä sijalla. Valtamedia kutsuu kuultavaksi ja tuo mediassa vahvasti esille oikeamielisyyden ja tasa-arvon nimissä näitä suomalaiskansallisen arvomaailman vastavirtalaisia, ”toisinajattelijoita”, sääntöjen ja ohjeiden rikkojia. Itse voisin aika kornisti verrata tilannetta vaikka siihen, että liikennesääntöjen mukaan suojatien eteen pysähtyneen auton viereen on pysähdyttävä ja YLE pyytäisi haastatteluun niitä, jotka eivät näin halua toimia ja ajavat sen sijaan ihmisten päälle suojatiellä.

Ortodoksisessa koko kirkkoa koskevassa mediassa asiat menevät hieman eri tavalla, koska mediaa ainakin toistaiseksi hallitsee liberaalien vastapooli ja vaikka kuinka tiedotus haluaisi olla "uskollinen" toiselle poolille, se ei liene toistaiseksi mahdollista, halusi sitten tai ei. Alueellisessa tiedotuksessa asiat saattavat ehkä olla toisinkin. Mutta silti varsinainen tosiasioista kertominen näiltä osin on tosin jo vuosia jäänyt median kolmannelle sektorille, omilla varoillaan toimiville, oikean ja aidon aatteen innostamille vapa(aehtois)ille ortodoksisille toimijoille.


Mutta palatakseni asiaan, lobbaus on tullut jäädäkseen ja oikealla tavalla toteutettuna se voisi toki olla oivallinen demokratian jatke, mikäli säätöjä noudatettaisiin – ovat säännöt sitten lobbausta koskevia tai sitten yleisiä normeja, ohjeita, hyviä hallintokäytänteitä koskevia – ja asia olisi avointa, reilua ja eettistä, ja prosessissa oikealla tavalla tuodaan esille lisäinformaatiota, faktoja ja ihmisten taitoja.

Mutta tätä kaikkea odotellessa katsotaan nyt, kun melko nopealla aikataululla tulee auki useita täytettäviä toimia ortodoksisen kirkon piirissä. Miten toimivat piispat, jota asettavat heitä järjestykseen oman mielensä mukaisesti? Miten järjestetään uudelleen tehottomasti ja epätaloudellisesti organisoitunut kirkko, joka tuhlaa rahojaan kaikkeen muuhun kuin kirkollisesti merkittävään ja tehokkaaseen työhön? Onko seurakuntien yhdistämisessä tärkeintä hieman kärjistäen sanoen entisen työntekijän työpaikka vai koko seurakunnan etu, tehokas työskentely ja maantieteellinen sijainti? Hallitseeko seurakunnan verovaroja – ja etenkin päättääkö niiden tuhlaamisesta hiippakunnan pomo vai seurakuntalaista koottu hallintoelin? Miten toimivat lobbarit, jotka ovat jo nyt "haaskalla", vaikka mitään valintaa tai liitosta ei ole vielä edes aloitettu? Miten toimii kansa, se kirkkorahvas, "vaalikarja", joka sitten viime kädessä kaiken maksaa ja siinä ohessa valitsee ne, joille haluaa palkkaa maksaa?


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com