Tiedottamisen kriisi

Taisi olla jo muutama vuosi sitten, kun – en silloinkaan kai ekakertaa – kirjoitin oman kirkkomme tiedottamisen kriisistä. Silloin se oli ajankohtainen myös siitä syystä, että eräs vaikuttava suomalainen ortodoksinen media oli – tietokonekieltä käyttääkseni – kaatunut, siis pois yleisestä toiminnasta, käytöstä.

Tuolloin ajatukset tulevasta olivat varmaan melko ankeita, koska tuo yksityishenkilöiden vapaaehtoistyönään ja omin varoin toimittama sivusto oli silloin aivan omaa luokkaansa ortodoksisessa tiedottamisessa. Silloin – tai oikeastaan siis jo muutama vuosia aiemmin – sillä kaatuneella sivustolla puhuttiin muustakin kuin oman kirkon – Suomen ortodoksisen kirkon – asioista, ja näin ihmisille – etenkin ei-ortodokseille Suomessa – valkeni tuonkin sivuston kautta ehkä hieman paremmin ortodoksisuuden globaalisuus ja ekumeenisuus, jota sanaa mielummin kirkossamme käytetään. Maailmanlaajuus täällä enemmistökirkon puristuksissa olevassa vähemmistökirkko-Suomessa.

Itse olin mukana tuon sivuston ylläpidossa tuolloin todella aktiivisesti, mutta ajatus – kuten niin monesti aiemmin ja sen jälkeenkin – oli pikkuhiljaa hellittää. On tainnut kuitenkin aina tuo jäädä pelkäksi ajatukseksi, kun yhä sivustolla jossain määrin hyörin ja roikun, vaikka vähentänyt toki olen suuresti osuuttani sivuston toimissa.

Tuo sivuston tekninen kriisi muute selvisi sitten kuitenkin – ei kuitenkaan virallisen kirkon avustuksella vaan – yksittäisten kirkon piirissä toimineiden ihmisten avulla ja sivu on jatkanut toimintaansa jonkin verran repertuaariaan supistaen.

Yhä edelleenkin seuraan muutakin ortodoksista viestintää niin omassa maassamme kuin laajemminkin. Ja siinäkään en ole valitettavasti paljoakaan tarvinnut ajauksiaan ja mielipiteitään muuttaa – ainakaan koskien oman maamme eli oman kirkkoni tiedotustoimintaa. Edelleen se on – sanoisinko melko raa’an rumasti (anteeksi!) – ala-arvoista näpertelyä ja ihmeellisen linjatonta ja suurelta osin ajastaan jälkeen jäänyttä. Tekisi jopa osin mieleni sanoa osaamatonta, mutta sen sanomiseen ei ammattitaitoni kuitenkaan riitä.

Samaan aikaan, kun muualla mediamaailmassa satsataan nopeaan ja toimivaan, helposti ja notkeasti taipuvaan, nykyään jo lähes kaikkien käytössä olevaan digitaaliseen viestintään ja jätetään kankea printtiviestintä vähemmälle, meillä heitetään rutkasti rahaa jähmeään printtilehteen. Joidenkin pahansuopaisten jurnuttajien – johon ryhmään en tietenkään minä kuulu  :)  – mielestä näin on vain luotu suojatyöpaikkoja osaamattomille työntekijöille. Ihmisille, joilla ei ole oikein käsitystä – taidosta nyt puhumattakaan – digitaalisesta viestinnästä ja sen mahdollisuuksista. Mutta kuten jo sanoin, oma ammatitaitoni tuossa asiassa ei riitä sen syvempään arviointiin.

Huhuilijat kertoivat tässä männä viikolla kauhutarinana erään kirkkoomme liittyvän lehden päätoimittajan sanoneen – kun lehdestä esitettiin kritiikkiä – olevan enemmänkin lehden sisällöntuottaja kuin päätoimittaja. Liekö oikeasti totta, mutta jos on – huh, huh – on tainnut mennä valinta hieman pieleen tai sitten taitaa joku kuiskuttelija ohjata PÄÄtoimittajaa hieman harhapoluille ja tehdä hänestä mahdollisesti sijaiskärsijää koko kirkon viestinnän osaamattomuudelle. Toivotaan, että ovat vain ilkeämielistä huhuja, sillä en missään nimessä toivoisi oman kirkkomme julkaisulla menevän noin kehnosti.

Toinen, mikä on hieman myös arveluttanut, että lehden juttuja – jälleen tosin huhujen mukaan – ostetaan oman kirkkomme lehteen ulkopuolisista tahoilta kovalla tai vähemmän kovalla hinnalla, mutta siis joka tapauksessa pääasiassa ostetaan, ei tehdä kirkon sisällä tai lehden toimituksessa itse. Mistähän sekin kertoo, jos se on totta!

Huhuja on näköjään liikkeellä pilvin pimein ja kaikesta ei aina ota selvää, missä oikein mennään, eikä kai kaikkea pitäisi edes kuunnella, mutta joka tapauksessa tuollainen toiminta kertoo kuitenkin jostain, josta pitäisi varmasti kaikkien meidän "kuluttajien" olla jossain määrin huolissaamme. Sitä en tiedä, ovatko päättäjät huolissaan!

Tiedottamisen kenttä ei ole kirkossamme todellakaan kaikista helpoin. Täällä häärää hyvää tarkoittavien vapaaehtoisten lisäksi muitakin enemmän tai vähemmän jopa käytännössä kirkosta irti olevia muunlaisia ”vapaaehtoisia”, jotka kaikin mahdollisin tavoin omaa egoaan korostaakseen luovat tai ainakin yrittävät luoda erilaisia kriisejä, oikeusprosesseja tai skandaalikirjoituksia milloin mistäkin. Vaikka pienoismallien siirtelystä. Nykyinen holtiton somemaailma tarjoaa tällaiselle hyvän alustan vaikka mihin – hyvään ja pahaan. On sivustoja, joita kannattaa lukea, niistä oppii paljon ja saa uutta tietoa, mutta on myös erilaisia ”do-it-yourself”-sivustoja, joissa tehdään omaa ortodoksista oppia keskustelijoiden omin voimin niin, että päätä huimaa ja jaetaan sitä vielä muille – usein toisille samoista asioista, sananmukaisesi, tuon taivaallista tietämättömille – tosina, hyvä ettei dogmeina. Kauhistuttaa välillä oikeasti ja sääliksi käy noiden ihmisten omia pappeja, jos papit joutuvat heidän kanssaaan toimimaan omassa seurakunnassaan. Jos he nyt ihan oikeasti edes siellä toimivat. Useimmille kai some on se ainoa oma seurakunta, jossa voi olla yhtäaikaa kaikkitietävä tohtoristason seurakuntalainen ja loistava saarnaaja.

Tuohon kriisinluojien joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä – yleensä kirkkoon tai johonkin sen osaan valitettavasti ehkä epäonnistuneita ja pettyneitä kirkon työntekijöitä, opettajia, tavallisia maalikoita, päähän potkittuja, katkeroituneita ihmisiä, jopa omaa egoaan korostavia narsisteja, jotka jatkavat ”henkilökohtaista sotaansa” netissä ja somessa mahdolliseen katkeraan loppuun saakka, mikä kai heidän mielestään lienee sitten koko kirkon tuho – näin minä sen arvelen olevan. Tällaiseen olen päätynyt, kun niitä kriisissä olevien ihmisten tekstejä olen lukenut ja pohtinut niiden todellisia vaikutuksia ja tavoitteita. Mutta tämä on vapaa maa ja täällä saa jokainen sanoa mielipiteensä. Nyt vain sitten kirkon oman viestinnän ja tiedottamisen pitäisi olla timmissä kunnossa vastaamaan noihin haasteisiin. Mutta kun ei ole!

(Kuva: Ekumeeninen patriarkaatti)

Viimeisin melkoinen ainakin itseäni suurssti kummastuttanut asia, jopa floppi, oli oman ekumeenisen patriarkkamme koronaan sairastumisesta tiedottaminen. Sairastuminen tapahtui pari päivää ennen joulua ja tätä kirjoittassani noin viikko myöhemmin kirkko ei ole tiedottanut asiasta vieläkään mitään isommissa medoissaan tai virallisilla omilla julkisilla nettisivuillaan. Taisi olla pari riviä jotain asiasta Facebookissa, jonne eivät kaikki pääse tai halua mennä ja muuta en ainakaan itse ole nähnyt. Voin toki olla väärässäkin, mutta yleensä katselen tällaisia asioita tarkasti medoista. Sama ilmiö oli erään englanninkielisen uutisen mukaan havaittavissa osassa Amerikan ortodoksista kreikkalaista ortodoksista kirkkoa ja sielläkin ihmettelivät samaan. Miksi?

Selitykseksi onkenties tarjottu jouluaikaa ja lomailua, mutta ei kelpaa, jos kuitenkin on viestitetty joitain muita asioita virallisilla sivuilla – synttäreitä ja muuta vastaavaa vähemmän tärkeää. Ja edustan itse tällaisessa asiassa sitä tiukkaa kantaa, ettei tietotuksesta vastaavat ole koskaan ”oikeasti” lomalla tai vapaalla, vaan tarvittaessa 24/7-ovat valmiita kriisitiedottamaan, jos aihetta ilmaantuu. Nytkö ei ole ilmaantunut! Hups!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Epäinhimillistä

(Kuva: Karnevaalikauppa Aprilli)

Tämäkin koronajoulu – siitäkin huolimatta, ettei se ole ensimmäinen lajiaan – vaikuttaa melko pahalta. Joihinkin asioihin olemme kai jo tottuneet – kuten vaikka maskeihin, käsihygieniaan ja välien pitämiseen – mutta aina näköjään tulee uuttakin, kuten tämä uusin variantti omikron on osoittanut. Vanhat varautumiskeinot eivät aina riitäkään.

Mediassa käydään koronaan liittyen monenlaista keskustelua puolesta ja vastaan ja sanon suoraan, etten kaikkea ihan ymmärrä, tai pitäisi kai sanoa hieman ronskimmin: en hyväksy. Julkisuudesta löytyy lukuisia sellaisia kommentteja ja mielipiteitä, joista olen vahvasti erimieltä ja jotka saavat aikaan minussa erilaisia jopa negatiivisia tuntemuksia.

Yksi erityisen paljon verenpainettani lausunnoillaan nostanut henkilö on se MaRa:n pomo, olisiko titteliltään toimitus- tai toiminnanjohtaja, joka on suunnilleen aina, kun on tehty yrityksiä parantaa rajoituksilla ihmisten oloa ja torjua sairatumisia, lausunut jotain outoa, suunnilleen tätä luokkaa: epäinhimillisiä, haitallisia, en ymmärrä. Voihan olla, että hän on oman järjestönsä silmissä ”hyvä johtaja”, minun silmissäni aivain toisenlainen. Jos ihmisten juhliminen, ryyppääminen ja lomailu asetetaan oman järjestön firmojen edun vuoksi kaikkien ihmisten terveyden ohi etusijalle, jokin mättää.

Ymmärrän kyllä, että kyse on tuolloin ravintola- ja matkailualan ihmisten selviytymisestä, kun he joutuvat työttömiksi tai lomautetuiksi. Tällöin valtion kuuluu tulla auttamaan. Nyt valtio syytää miljoonia kaiken maailman globaaleille firmoille, joiden tuloskunto näyttää median tietojen mukaan jopa kohentuneen koronavuonna. Olisiko jokin keino ohjata noita miljoonia oikeampaan osoitteeseen – työtä vaille jääneille palkansaajille korvaukseksi lomautuksista tai työttömyydestä – tai vaikka uudelleenkoulutukseen, jos niin halutaan.

Tuohon samaan toisenlaisten kategoriaan mahtuu toki muitakin julkisuudessa olleita järjestöjohtajia, jotka minun mielestäni tekemällä muka ”hyvää jäsenilleen” aiheuttavat samalla huomattavan mainehaitan koko ammattikunnalle ja siinä ohessa omalle järjestölleen tai ammattiliitolleen. Luonnehtisin tuota heidän esiintymistään ja mielipiteitään enemmänkin sanoilla ”ahneus” tai jopa ”toisista [liittoon kuulumatomista ihmisistä] piittaamattomus”. Tuollainen ammatiliittojen ja etujärjestöjen ahneus on hurjasti lisääntynyt viime vuosina, vaikka – ainakin minusta – meillä menee Suomessa taloudellisesti ja todennäköisesti myös palkkatasoon nähden kohtuullisen hyvin koronasta huolimatta tai ainakin ennen koronaa ja toivottavasti sen jälkeenkin.

En toki kiellä joidenkin ammattien vaativuutta ja raskautta tässä koronatilanteessa, mutta tilanteen härskiä hyväksikäyttöä vertaisin vaikkapa tilanteeseen, jossa sotilaat kieltäytyisivät puolustamasta Suomea sodan aikana, ellei palkkausta ja eritoten konepistoolilisää saada kuntoon. Tai palomiehet eivät lähtisi sammuttamaan tulipaloa, elleivät saisi tulipalolisää. Jos nyt nähdyilla tempuilla ei ole vaikutusta ko. ammattien mainekuvaan, alalle hakeutumiseen, ihmettelen – tai sitten pitää kai hyväksyä se, että lienen outo. Mikä ei sekään olisi outoa.

Terveyteen, ihmisten elämään ja hyvinvointiin merkittävästi vaikuttavia rajoitustoimia tehdään mielestäni kaupalliset edut ja vähemmistöryhmän – rokottamattomien – edut ensisijaisesti mielessä. Sanotaan koronarajoitusten haittaavan Lapin sesonkia, minusta se on toisinpäin: matkailu haittaa ihmisten terveyttä ja elämää Lapissa.

Sitten ovat vielä ne ihmiset, jotka kuka mistäkin syystä kieltäytyvät rokotuksista. Osalla on piikkikammo, osalla erilaisia salaliittoteorioita, kellä mitäkin. Luin somesta hyvän iskulauseen: ”Älkää kieltäkö lapsia uskomasta joulupukkiin, kun aikuiset samaan aikaan uskovat salaliittoteorioihin.” En mitenkään jaksa uskoa, miksi ihmiset saattavat uskoa kaikkeen siihen huu-haahaan, jota mediassa ja somessa saa lukea. Varsinkin, kun tieteellisesti todistettua ja varmaa tietoa on laajalti saatavissa. Mutta ilmeisesti aina löytyy joku, joka muka tietää paremmin kuin tiedemiehet. Näinhän on ainakin täällä somessa ollut jo kauan.

Itse olisin rokotusasiassa melko jyrkkä, jos olisin diktaattori. Rokottamattomat saisivat maksaa tehohoitonsa itse ja oikeat asiaansa paneutuneet hoitajat varattaisiin oikeisiin töihin, sairaita hoitamaan – sellaisia sairaita, jotka eivät ole itse voineet vaikuttaa sairauden saamiseen. No – onneksi en ole diktaatori. Saataisi moni kaveri hävitä maisemista, kuka kuolemalla koronaan, kuka lopettamalla kaveruuden.

Oman kirkkoni päämies, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos, on jouluviestissään ottanut kantaa tähänkin asiaan. Hän kirjoitti:

"Kuluneen vuoden aikana covid-19-koronaviruspandemia on vaivannut ihmiskuntaa. Kunnioitamme armollista Jumalaa, joka on vahvistanut asiantuntijoita ja tutkijoita kehittämään tehokkaita rokotteita ja muita lääkkeitä kriisin kohtaamiseksi, ja rohkaisemme kaikkia uskovaisia, jotka eivät ole vielä rokottautuneet, tekemään niin ja kaikkia noudattamaan terveysviranomaisten antamia suojatoimenpiteitä. Tiede on korvaamaton Jumalan lahja. Meidän tulee ottaa tämä lahja kiitollisena vastaan eikä meitä saa johtaa harhaan tietämättömien ja itsensä jumalaksi ja aidon uskon edustajiksi julistautuneiden "hengellisten neuvonantajien" vastuuttomien äänien kautta, jotka kuitenkin valitettavan paljon samalla mitätöivät itseään veljiään kohtaan osoittaman rakkauden puuttumisen kautta, veljien, joiden elämän he altistavat suurelle vaaralle."

Hannu Pyykkönen
kolmeen kertaan koronarokotettu
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

"Enkeli kävi alttarissa"

Ortodoksisessa maailmassa kokonaisvaltaisesti elävällä tosiuskovaisella on koko vuoden aikana melkoinen määrä paastopäiviä. Ortodoksisessa kirkossa suunnilleen jokaviikkoisia paastopäiviä ovat keskiviikot ja perjantait. Lisäksi kirkolla on neljä pidempää paastojaksoa: joulupaasto, pääsiäistä edeltävä suuri paasto sekä hieman lyhyemmät apostolien paasto ja Jumalansynnyttäjän paasto. Koko vuotta katsoen paastopäiviä on siis melkoinen joukko ja niiden viettämisessä onkin sitten ihmisillä varmaan yhä suuri määrä erilaisia sovelluksia.

Se, mitä paasto kullekin henkilökohtaisesti tarkoittaa, on tietyllä tavalla jokaisen oma asia, mutta paastoamisen tarkoitus olisi kuitenkin kilvoitella jollakin tavoin – omien mahdollisuuksiensa mukaan – erilaisista jokapäiväisistä asioista ja etenkin kai voisi sanoa erilaisista nautinnoista, kuten vaikkapa ruuasta, mässäilystä. Mutta kyllä tuota listaa voi jokainen jatkaa monilla muillakin asioilla ihan tarpeidensa ja halujensa sekä elämäntilanteensa mukaan. Listaan voisi kai laittaa mukaan vaikkapa netissä olemisen, alkoholin käytön, karkkien syömisen tai onpa joku laittanut siihen myös erilaiset seksuaaliset toimetkin.

Paasto ei sellaisenaan ole mikään kerskumisen asia. Parasta kai olisi, että jokainen vaikenesi asiasta mahdollisuuksiensa mukaan, eikä huutelisi koko maailmalle, että ”minä oikeauskoinen tässä paastoan”. Luonnollisesti nykymaailmassa ja etenkin jos on työelämässä mukana, eteen tulee tilanteita, joissa paastoaminen aiheuttaa jonkinlaisia sosiaalisia ongelmia. Olet vaikka vierailulla, juhlassa, kokouksessa, kyläilemässä ja sinulle tarjotaan sellaista ruokaa, josta normaalisti paatoaisit. Mitä teet? Kirkon ohjeiden mukaan, älä näytä, että paastoat, syö, mitä tarjotaan kohtuudella ja ota syötävää ja juotavaa maltilla.

Paasto on siis jokaisen oma henkilökohtaista kasvamista ja kilvoittelua, ei toisille näyttämistä. Monien ohjeiden mukaan asiaa ei ole syytä sen suuremmin jakaa muiden kanssaihmisten kanssa. Asia on tosin monimutkaistunut nykymaailmassa, jossa paastotaan paljon ja aivan muista syistä kuin kirkon ohjeiden mukaan kilvoitellen. On laadittu erilaisia paastoruokaoppaita ja -ruokia, jopa omalla tavalla irvokkaasti: paastoherkkuja. Paaston yksi tarkoitus kuitenkin lienee ollut syödä yksinkertaista ja edullista (halpaa) ruokaa ja antaa säästyneet ruokarahat hyväntekeväisyyteen, almuina vähäosaisille.

No – se tuosta paastoamisesta. Paastoaikaan on usein liittynyt mielenkiintoinen kielteinen asia. Joku tosiuskovainen on sanonut sen asian olevan paholaisen toimia. Silloin näet ihmiset – johtuneeko paastoamisen aiheuttamasta kiukkuisuudesta ja kärttyisyydestä vai mistä – kiistelevät ja riitelevät yllättävän paljon. Joidenkin mielestä normaalia enemmän ja siksi varmaan tuo paholainen on laitettu kehään mukaan. Kummallisesti on kuitenkin usein juuri paastoajalle sattunut useita ns. ”kirkon kriisejä”, joiden syy sitten vieritetään varsinaisilta syyllisiltä – mahdollisesti kirkon työntekijöiltä tai seurakuntalaislta, "kriisin" aiheuttajilta – paholaiselle, joka houkuttelee näin ihmisiä – näiden joidenkin oikeinuskovien mukaan – pois paastoamisesta ja kilvoittelusta.

Nyt lienee jo aika palata juttuni alkuperäiseen otsikkoon, joka ennen otsikon muuttamista oli: "roska vai hirsi". Nuo kaksi asiaa – roska vai hirsi omassa tai toisen silmässä – kohtaavat usein juuri noissa paastoajan ”kriiseissä” – jotka useimmiten kuitenkin ovat loppujen lopuksi pelastautumistamme ajatellen aivan pieniä ja usein vielä viattomia vahingoissa tai huolimattomuuttaan tehtyjä toimia. Viimeisin esimerkki on aivan äsken eräästä eteläsuomalaisesta seurakunnasta, jossa on ollut tapana näin joulun alla – ja oikeastaa muulloinkin – pitää erilaisia konsertteja kirkossa. Jo tuo asia: ”konsertti kirkossa” – on joillekin ”punainen vaate”, mutta en kirjoita siitä nyt tällä kertaa enempää, vaikka asiani ehkä hieman sitäkin liippaa.

Tällä kertaa asia koski kirkon pyhää tilaa, alttaria, joka kirkkomme käytäntöjen mukaan on tarkoitettu vain niille ihmisille, joilla on siellä tapahtuvissa jumalanpalveluksissa tai toimituksissa tai niihin liittyvissä aputoimissa jotain asiaa. Sinne ei siis saisi mennä muulloinkaan ilman asiaa. Joku on käyttänyt tilasta hurskasta nimitystä: Jumalan koti. Se kertonee asiasta enemmän. Sanonta, että sinne ei saa mennä kuin miehet, ei pidä paikkaansa, sillä joissain kirkoissa alttarinkin siivoavat naiset.

Alttarissa on kuitenkin yksi paikka – alttaripöydän ja pyhän portin välinen tila – sellainen, että siihen saa mennä vain pappeuteen vihitty – siis piispa, pappi tai diakoni – ei kukaan muu. Ja alttaripöytää tai siinä olevia esineitä ei saisi koskea kuin pappeuteen vihitty tai siihen erityisen tehtävän saanut henkilö. Näillä säännöillä halutaan korostaa tilan ja etenkin alttarin pyhyyttä.

Varsinkin aiemmin, oli olemassa – ja kai ne osaltaan ovat vieläkin voimassa – erilaisia ankaria sääntöjä tuollaisen pyhyyden loukkaamisista. Kerrotaan tilanteista, joissa alttarin pyhyyden loukkaaminen johti koko tilan tai ainakin alttarin uudelleen vihkimiseen, vihmomiseen pyhällä vedellä.

Tuo asia on iskostettu meidän ortodoksien mieleen melko syvälle. Muistan itse tilanteen, kun Mikkelin kirkossa riehunut tulipalo aiheutti koko alttarihuoneen remontoimisen. Vaikka alttari ja ikonit ikonostaasista olivat puretut ja tilan pyhyys eräällä tavalla ”peruutettu”, minä kuvatessani huonetta ja tilan vaurioita kiertelin alttarin paikkaa – siinä ei siis silloin ollut mitään alttaripöytää, pelkkää lattiaa – kuin varoen astumasta kielletylle alueelle. Sisään mennessäni alttarihuoneeseen – joka oli siis riisuttu kaikesta kalustosta – en koskaan käyttänyt pyhää porttia vaan aina sivuovia. Eikä se minusta tuntunut edes oudolta.

Mutta mitekäs nyt, kun kuoro seurakunnan työntekijän kenties vahingossa antaman ja epätietoisuudesta johtuvan ohjeistuksen mukaan käyttikin kirkon alttaria kuorolaisten omien henkilökohtaisten esineiden – ilmeisesti puhelimien, kukkaroiden ja päällysvaatteiden – säilytystilana. Meteli alkoi välittömästi. Muslimimaailmasta tutut, mutta tällä kertaa ortodoksiset ”moraalipoliisit” alkoivat heti mellakoida somessa. Kohta oli maailmalla jo juttuja, että alttarissa oli hypitty varmaan melkein ilkoisillaan vaatteita vaihtamassa ja vaatteita sun muita oli väliaikaisesti ”pyhitetty” pitämällä niitä alttaripöydällä.

En mene enää asian ytimeen siinä mielessä – oliko teko tahallinen vai vahinko ja miten suuri ”synti” tai rikkomus se oli kirkon pyhyyttä kohtaan – tehkööt oppineemmat sen tuomion aikanaan, jos siihen on aihetta. Pohdin vain sitä, mitä ihminen, joka alkoi asiasta meuhkata somessa, sillä oikein saavutti. Oman narsistisen itsetunnon kohottamisen lisäksi.

Yritys oli ainakin saada aikaan uusi ”kriisi”, joten kieltämättä kyllä se paholainen kävi minunkin ajatuksissani yhtenä syyllisenä. Samalla se lietsoi nykymaailmassa niin kovin yleistä erilaisten salaliittoteorioiden ja muiden vastaavien ”huu-haitten” leviämistä ja ns. feikkitietoisuuden leviämistä. Samoin ajattelevat ”opetuslapset” olivat pian kuorossa mukana ihmettelemässä, miten tällaista voi tapahtua ja miten tästä nyt pitääkään vähintään rankaista jokaista osallista ankarasti. Vahtimestarille kuulemma ehdotettiin jo potkuja tai jalkapuuta solealla ja kuorolaisille sijoittamista luostariin munkeiksi ja nunniksi katumaan syntistä tekoaan.

Alkuun asia nauratti minua, mutta hymy hyytyi pian, kun ymmärsin, että taitavat olla tosissaan. Siksi kirjoitin itse eräässä somen sivustossa tarinan Valamon luostarin vanhasta igumenista, arkkimandritta Simforianista, joka aikanaan koko luostarin tulevaisuuden ollessa uhattuna – jopa luostarin loppuakin taidettiin odotella – toimi koko luostarin hengellisenä kivijalkana ja omalla esimerkillisellä toiminnallaan piti kasassa koko ”hengellistä härdeliä”.

Igumeni Simforian toimittamassa jumalanpalvelusta Valamossa.
(Kuva Valamon luostarin kuvakokoelmista, kuvaaja ei tiedossa)

Hän – aina muistettava igumeni Simforian – toimittaessaan jumalanpalvelusta Valamon pääkirkossa, havaitsi kerran yhtäkkiä, että pieni tyttölapsi taapersi solealta pyhän portin kautta sisälle alttariin. Ovesta, jota vain papisto saa käyttää. Kirkkokansa katseli tapahtumaa kauhistuneena – sanan mukaisesti – henkeänsä pidätellen. Isä Simforian ei hätkähtänyt, hän otti lasta hellästi kädestä ja vei hänet kauhistuneille vanhemmille ja sanoi samalla solealta kirkkokansalle rauhoittaen: ”Enkeli kävi alttarissa.”

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Mitä sitten oikeastaan päätettiinkään!

Tuli nettiä ja kirkkomme asioita selatessa hieman sellainen tunne, että jotkut muutkin ovat olleet tyytymättömiä joihinkin ortodoksisen kirkkomme tuottamiin palveluihin, kun luin muutamia tekstejä sieltä. Siksi pitää kai minunkin vielä kerran murista tuosta samasta asiasta.

Melko lähekkäin - taisi olla jopa samana päivänä – uutisoitiin kahta asiaa: erästä kirkkomme printtilehdessä julkaistua artikkelia ja netissä julkaistua kirkolliskokousten päätöksien ”rautalankamallia” – jonkinlaista ”viestintäkatekismusta” – päätöksiä ymmärtämättömille eli mitä se olikaan, mitä päätettiin, jos et sitä kirkon viesteistä jostain syystä tajunnut.

Tuo lehtiuutinen kertoi ekumeenisen patriarkamme sanoneen jotain sellaista, jota tapahtumasta laadittujen raporttien ja paikalla olleiden mukaan hän ei kuitenkaan sanonut. Tarvittiin oikaisu. Hups! Mitä siis lienee tapahtunut?

Tiukat ennakkoarvailut muualla netissä kirkon sivujen ulkopuolella johtivat syyn kirjoituksen synnystä naapurimaallemme, joka ei viime aikoina ole ollut mitenkään väleissä Konstantinopolin patriarkaatin kanssa johtuen jonkin verran Ukrainan tapahtumista, mutta perussyy lienee pohjaton vallanhalu ja tahto olla kirkkojen n:ro 1 maailmassa kenties valtakunnan päämienen käskyn mukaisesti – tiedä häntä. Kun sitten oma kirkkomme saamansa palautteen ja muiden kuin meikäläisen murinoiden ja juonipaljastusten vuoksi päätyi viimein selittelemään netissä asiaa, tuo yhteys paljastui. Tekstin lähde oli Konstantinopolin patriarkaatin kanssa ”primus inter pares”-asemasta kilpailevan patriarkaatin ja sen hämärien taustavoimien – joidenkin trollitehtaiden – tuottamasta materiaalista, jota kirkon oma lehtemme käytti tarkistamatta tai tahallaan – tiedä häntä – uutisesaan. Hups!

Toinen samaan kokonaisuuteen kuuluva silmäänpistävä teksti löytyi ihan kirkon omilta sivuilta, jossa uutisoitiin joitain kirkolliskokouksessa tehtyjä päätöksiä. Tässä ensimmäinen lainaus:

”7e: Aloite digiviestinnän kehittämisestä
Aloite hylättiin.”

Selitysteksi tosin jatkui vielä. Siinä sanottiin: ”… osa digiviestinnän kehittämiseen suunnitellusta rahasta siirrettiin lehden kustannuspaikalle viidennen vuosittaisen lehden julkaisua varten. Todettiin, että digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta ja sen painopisteen on oltava enemmän sisällössä kuin tekniikassa.”

Väkisin palasi mieleeni teksti, jonka kirjoitin edellisessä blogijutussani. Siellä sanoin suunnilleen näin: [kirkon] ”pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä”. En näytä – ainakaan omasta mielestäni – siis erehtyneen paljoakaan arvioinnissani. Siis annetun selityksen mukaan suunnilleen näin: nykytekniikasta välittämättä tuotetaan vanhaan tapaan – kunhan jotain – vastaanottajien tarpeista välittämättä.

Myös tuo asenne, joka on puettu sanoihin ”digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta” heijastelee jotain siitä mahdollisesta nykyisen viestintätekniikan osaamisvajeesta ja yksipuolisesta ammattitaidosta, josta myös kirjoitin.

Toinenkin kohta herätti huomioni ja siitäkin jo kirjoitin aiemmin blogissani. Kirkon sivulta löytyi seuraava teksti:

”Asia 7s: Aloite kirkon kasvatuksen ja opetuksen verkkosivustosta
... Sivuston kehittämisen lisäksi hänen [sivuston koordinaattorin] tulee osallistua myös viestinnän kehittämiseen.”

Se on jokaisen mielikuvituksesta kiinni, mitä tuokin nyt tarkoittaa. Itse – ehkä tälläkertaa lievästi keljuna – tulkitsen sen niin, kuin olen aiemmin sanonut. Jossain ei osata jotain ja tällä tavalla toivotaan oikeaa osaamista sinnekin, tekemään toisen puolesta niitä töitä, joita ne ei osaa.

Kaikkien kirkon yksiköiden ja työntekijöiden velvollisuutena on osallistua omalla panoksellaan kirkon viestintään. Se ei toimi niin, että vain yksi viestijä toimii ja sensuroi, mitä julkaistaan ja mitä ei, sanoo, miten julkaistaan, miten kirjoitetaan ja mitä sanotaan. Ei tosiaan.

Ei ole mitään järkevää syytä sanoa uuden työntekijän tehtävästä ennakkoon julkisuudessa, että hänen tulee osallistua työpaikkansa – kirkon – viestintään oman työnsä osalta. Se on ilmiselvää, että pitää ja se on samalla tuon uuden työntekijän osaamisen noloa aliarvioinia. Jos se pitää päätöksen yhteydessä toistaa ja toitottaa maailmalle, mitä se kertoo harmituksen lisäksi. Sano sinä – minä sen tiedän.

Se, minkä olisi tietysti voinut tuossa yhteydessä sanoa, että tämä uusi työntekijä ei onneksi tule viestintäyksikön alaisuuteen, vaan koulutuksesta vastaavan yksikön työntekijäksi.

Kun katselin ja luinkin tuota kirkon viestinnän julkaisemaa ”katekismusta”, vahvistui jälleen se käsitys, että kyllä siellä kirkolliskokouksessa olisi ollut sellaistakin asiaa, josta olisi tosissaan pitänyt toitottaa maailmalla – medialle – enemmän. Siis - "Katsokaa, miten me suhtaudemme asiaan, miten me hoidamme asian", jne. Nyt taisi se jäädä tekemättä – ja sanoisin tästä tohtori Henry Morton Stanleyta mukaillen, kun hän löysi tohtori David Livingstonen Ujiijista Tanganjika-järven rannalta - "oletan".

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com