Sana on miekka

 

Ylienkeli Mikael kuvattuna ikoniin,
joka sijaitseen kotipaikkakuntani Mikkelin ortodoksisessa kirkossa.
(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Kielen näkymätön voima ja sen rajat

Kieli ei ole vain viestinnän väline. Se on miekka. Se voi suojata, mutta se voi myös viiltää. Sana voi avata yhteyden toiseen ihmiseen tai katkaista sen yhdellä iskulla. Usein emme edes huomaa, milloin heilautamme tätä miekkaa ajattelemattomasti ja milloin käytämme sitä tietoisesti.

Jokaisessa yhteisössä on sanoja, joita vältellään tai joiden käyttöä säädellään. Ne ovat sanoja, jotka tuntuvat painavilta jo ennen kuin ne on lausuttu. Ne kantavat mukanaan menneiden aikojen varjoja, muistoja loukkauksista ja vallankäytöstä. Kun tällainen sana sanotaan ääneen, se ei ole vain ääni. Se on teko, joka osuu suoraan siihen, kuka ihminen on ja miten hän ymmärtää itsensä.

Tämän tekstin yläpuolelle olen valinnut ortodoksisen ikonin. Se ei ole koriste eikä tunnelmakuva, vaan osa tätä kirjoittamaani sanomaa. Ikoni ei selitä tekstiä, mutta se asettaa sille kehyksen. Ortodoksisessa perinteessä ikoni ei ole kuva vain katsottavaksi, vaan todellisuus, joka katsoo takaisin. Se pysäyttää ja kutsuu vastuuseen.

Kuvassa on ylienkeli Mikael. Hänet tunnetaan miekasta, mutta tuo miekka ei ole mielivallan eikä vihan symboli. Se on erottelun merkki. Mikaelin nimi tarkoittaa kysymystä: kuka on kuin Jumala. Se on kysymys, joka kohdistuu myös kieleen ja siihen, miten käytämme sanoja. Puhummeko ikään kuin olisimme itse totuuden mitta, vai suostummeko siihen, että sana on aina vastuullinen teko.

Sananvapaudesta puhuttaessa unohtuu helposti tämä vastuu. Sana ei ole vain oikeus, vaan myös velvollisuus. Mikaelin miekka muistuttaa siitä, että kaikki, minkä voi sanoa, ei ole kutsuttu sanottavaksi, mutta kaikkea sitä, mikä on sanottava totuuden ja ihmisarvon puolesta, ei myöskään saa vaieta kuoliaaksi. Siksi Mikael kuuluu tähän tekstiin. Hän ei vaienna, mutta hän ei myöskään siunaa kaikkea puhetta.

Sanoja, joissa historia ei vaikene

Monet haavoittavat sanat ovat peräisin ajasta, jolloin ihmisarvo ei ollut jakamaton. Ne ovat syntyneet maailmassa, jossa toisia määriteltiin ulkopuolelta ja alistettiin kielen avulla. Vaikka yhteiskunta on muuttunut, sanat eivät ole menettäneet teräänsä. Ne voivat yhä avata vanhoja haavoja ja tehdä näkyväksi sen, miten syvälle kieli ulottuu ihmisen identiteettiin.

Tämän ymmärtää erityisesti silloin, kun on itse ollut sanojen kohteena eikä niiden käyttäjä.

Olen sodan jälkeen syntynyt lapsi. Sodassa vastakkain olivat Suomi ja Venäjä, ja tuo vastakkainasettelu jatkui pitkään sodan jälkeisessä puheessa ja asenteissa. Lapsuudessani ja nuoruudessani sain kokea, miten sana muuttuu miekaksi. Ortodoksinen uskoni yhdistettiin automaattisesti venäläisyyteen, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Minua nimiteltiin nimillä, jotka eivät kertoneet minusta vaan puhujan ennakkoluuloista.

Jossain vaiheessa sain kuulla olevani ryssän pentu, vaikka isäni ja koko sukuni ovat aina olleet suomalaisia. Erityisen kipeänä muistan erään opettajan, joka purki omaa katkeruuttaan minuun. Hän oli eronnut ortodoksisesta miehestään ja kantoi tätä kaunaa mukanaan luokkahuoneeseen asti. Vielä 1960-luvulla oli mahdollista, että aikuisen henkilökohtainen pettymys ja uskonnollinen ennakkoluulo kohdistuivat lapseen, joka ei voinut puolustautua.

Sanat osuivat. Ne jättivät jäljen.

Haavasta kasvaa juuria

Silti sanat tekivät myös jotain odottamatonta. Ne eivät ainoastaan satuttaneet, vaan ne pakottivat minut kysymään, kuka todella olen. Kun toiset yrittivät määritellä minut ulkopuolelta, aloin vähitellen määritellä itseäni sisältä käsin. Ortodoksinen identiteettini ei heikentynyt vaan vahvistui. Opettelin pitämään kiinni siitä, mikä on minulle pyhää ja totta, silloinkin kun sitä pilkattiin tai vääristeltiin.

Sanan kaksiteräinen miekka ei siis aina toimi vain yhteen suuntaan. Se voi haavoittaa, mutta se voi myös syventää. Haavasta voi kasvaa juuri, joka ankkuroi ihmisen yhä lujemmin siihen, kuka hän on.

Hiljaisuus, joka ei ole viaton

Kun puhumme sanojen voimasta, unohdamme usein toisen puolen. Sen, joka ei kuulu äänessä vaan piiloutuu hiljaisuuteen. Vaikeneminen ei ole aina neutraalia. Se voi olla torjuntaa, välinpitämättömyyttä tai haluttomuutta nähdä toisen kokemus totena.

Joskus loukkaus syntyy juuri siitä, että mitään ei sanota. Siitä, että epäoikeudenmukaisuuteen ei puututa. Siitä, että toisen kokemusta ei puolusteta eikä edes tunnisteta. Tällainen hiljaisuus on kuin näkymätön terä. Se ei iske suoraan, mutta se jättää ihmisen yksin täyttämään tyhjyyden omilla peloillaan ja epävarmuuksillaan.

Sanan miekka on kaksiteräinen. Se on läsnä siinä, mitä sanomme, ja siinä, minkä jätämme sanomatta. Jokainen lause ja jokainen tauko rakentaa todellisuutta, jossa elämme. Kysymys ei ole vain siitä, mitä saa tai ei saa sanoa, vaan siitä, miten käytämme tätä miekkaa ja kenen hyväksi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com