Voihan Mooses!

Tämä "uusnormaali" korona-aika vaatii ajoittain meiltä ihmisiltä paljon luovuutta. Kun nyt ei pääse matkustelemaan eikä voi tehdä useita sellaisia toimia, joita voi tehdä ennen koronaa, on ollut pakko etsiä uusia keinoja käyttää aikaansa – tai sanoisinko näin eläkeläisenä, viettää aikaansa.

Itse olen kehitellyt erilaisia tapoja, jotten kyllästyisi vain yhteen tai pariin tapaan neljän seinän sisällä seiniä tuijotellessani ja vaihtelen tapoja mielihalujeni ja olotilani mukaan: luen, kirjoitan, katson telkkaria tai elokuvia, tutkin valokuva-albumeja ja kovalevyjen kuvakokoelmiani, ulkoilen mahdollisuuksieni ja fyysisten rajoituksieni mukaan, siivoan (jos todella huvittaa sitä tehdä) ja samalla laitan vanhaa tavaraa kiertoon.

Kaikki tämä on sujunut kohtuullisen mukavasti, mutta tuo siivoaminen ja tavaroiden vähentäminen aina välillä hieman tökkii. Samalla kun olen tehnyt muutoksia joissain rutiiniasioissa, olen yrittänyt myös joiltain osin parantaa elintapojani terveellisempään ja hyödyllisempään suuntaan. Siinäkin olen jonkin verran edennyt ihan selvästi, koska oloni tuntuu ihan selväst kohentuneen.

Tämä blogikirjoittelu on jo vuosien ajan ollut yksi huvini. Kirjoitin jo varsin varhaisessa vaiheessa jossain tekstissäni, etten suinkaan tee näitä juttuja oikein kenellekään ulkopuoliselle, enemmänkin itselleni muistini tueksi ja ajatuksien selvittämiseksi – ja tietysti nyt ajankuluksi. Näin se on mielestäni yhä. En suinkaan pane pahakseni, jos joku niitä lukee, saati sitten siitä, että niihin reagoidaan – myönteisesti tai kielteisesti – kukin tyylinsä ja arvomaailmansa mukaan.

Yhdessä vaiheessa kirjoitin paljon, hyvä etten melkein pakkomielteisesti oman kirkkoni historiasta ja etenkin joidenkin luostariasukkaitten elämänkohtaloista. Yhä ne ovat minusta mielenkiintoisia, mutta pidin kirjoittelussa pienen tauon, kun hahmot – osin jopa minulle ihan tuntemattomatkin – alkoivat kummasti hiipiä uniinikin. Joku sanoikin osuvasti, että havaittuaan, että kirjoittelen heistä, he tulivat uniin pyytämään, että kirjoittaisin juuri jostain tietystä henkilöstä. No – näin sitten tein.

Kieltämättä tarinat, jotka erilaisista lähteistä löysin ovat olleet monet todella kiehtova ja mielikuvitusta voimistamia enkä ole niistä suinkaan kokonaan päässyt tai en ehkä haluakaan päästä. Siinäkin – etteivät ne unohdu – on ollut hieman apuna tuo sosiaalisen median, etenkin Facebookin, tapa tuoda esille vuosien saatossa tekemiäni asioita ja kirjoituksia ns. muistoina.

Tässä blogisti kuvan oikeassa laidassa
(huomaa muuten noin 50 vuotta edellä aikaansa oleva tyyli, klubitakki ja valkoiset tennarit)
yhdessä isä Savvan, oman isän (Viktor) ja pikkuveljen (Markku) kanssa Valamossa.
(Kuva: Hannu Pyykkösen kotialbumista)

Juuri äsken esille pomppasi pari kuvaa ja lyhyt teksti siitä, kun kävin tapaamassa pappismunkki Savvaa Valamossa – toinen kuva oli vuosien tai oikeammin kymmenien vuosien takaa, kun tapasin silloin vielä elossa olevan Savvan isäni ja veljeni Markun kanssa ja toinen tuoreempi kuva oli hautausmaalta.

Muiston yhteydessä oli linkki kirjoittamaani blogijuttuun, jossa pohdin näitä luostarivanhuksia ja yleensäkin erilaisia vaikuttavia persoonia, joita mitä ilmeisimmin ennen oli enemmän (luostareissakin) kuin nykyään. Mukana tekstissäni oli myös lyhyt kertomus eräästä toisenlaisesta munkista, munkki Mooseksesta tai slaavilaisittain Moiseista, siviilinimeltään Mihail Anikinista, jonka hauta löytyy muuten myös Valamon hautausmaalta.

Kun tässä nyt on joutavaa aikaa vaikka kirjoitella uusi blogijuttu, kerronpa siksi hieman enemmän tuosta munkki Mooseksesta, josta tuon vanhan blogijuttuni tiimoilta sain tietooni runsaasti minulle uutta tietoa – kiitos siitä Markku Virolaiselle. Hän oli ilmeisesti tutkinut asiaa enemmän ja tiesi paljon Mooseksen elämänvaiheista ja kirjoitti siitä minullekin.

Referoin tässä Markku Virolaisen tekstiä Mooseksen varsin värikkäästä, mutta samalla melko väkivaltaisesta elämästä, joka sijoittui siis Valamon sodanjälkeiseen ja osin ennen sotaakin sijoittuvaan historiaan igumeni Haritonin ajalle.

Munkki Mooses tai oikeammin slaavilaisittain siis Moisei tuli luostariin melko nuorena, 24-vuoden iässä ja se tapahtui 1916 muualla kuin Valamossa – Konevitsassa Laatokan saarella olevassa toisessa munkkiluostarissa. Parin kolmen vuoden kuluttua saapumisesta luostariin hänet vihittiin ensin munkiksi ja taas parin vuoden päästä munkkidiakoniksi 1922.

Moisei ei luostarissa oikein päässyt irti pahoista maallisista tavoistaan ja muutaman vuoden kuluttua näistä vihkimyksistä 1928 hän jäi kiinni varkaudesta ja sen seurauksena tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen. Sieltä vapauduttuaan hän pyrki takaisin tuolloin Laatokan saarella sijainneeseen vanhan Valamon luostariin ja pääsi sinne hyväsydämisen igumeni Haritonin ansiosta ensin ns. harrastajaksi ja sitten veljestön jäseneksi ja munkiksi piispainkokouksen päätöksellä 1934. Eli aloitti jälleen alusta luostarikilvoituksen ja koko luostarihierarkiassa etenenemisen. Hän oli oikeuden päätöksien yhteydessä menettänyt sekä munkkeuden että pappeuden (diakoniuden).

Mutta vanhat tavat veivät munkki Moisein mukanaan eikä hän päässyt irti vanhoista huonoista tavoistaan. Moisein ”luostariura” katkesi jälleen vuonna 1938, kun hän sai vuoden vankeustuomioon ”tavaksi otetusta väkijuoman valmistuksesta ja myynnistä”. Moisei oli pitkän aikaa myynyt valmistamaansa kiljua luostarin alueella työskennelleille metsätyömiehille ja jäi sitten kiinni tästä, kun näitten työmiesten keskinäisessä tappelussa tapahtui puukotus.

Jälleen Moisei istui vankilassa rangaistuksensa ja – kuinka ollakaan – pyrki yhä uudelleen luostariin takaisin, luostariin, joka nyt sijaitsi Heinävedellä Papinniemessä. Igumeni Hariton ei kuitenkaan vahingoista viisastuneena luvannut ottaa häntä takaisin, mutta Moisei tuli kuitenkin. Sotavuosien alussa lokakuussa 1940 hän saapui luostariin ja asettui muitta mutkitta taloksi. Luostarin henkilöluetteloon hänet merkittiin siinä vaiheessa jälleen harrastajana.

Moisei asui tuolloin luostarissa, lukuisten Valamon veljestön jäsenten paetessa sotaa manner-Suomen puolelle, suuressa ahtaudessa yhdessä 70-vuotiaan munkki Jadorin kanssa pienessä, ahtaassa huoneessa, missä miesten välit pian kiristyivät äärimmilleen. Kerran taas tuli aamu jolloin Jador tapansa mukaan lähti kirkkoon jumalanpalvelukseen, mutta huonekumppani – Moisei – jälleen oman tapansa mukaan jäi makaamaan huoneeseen. Moisein on kerrottu muistelleen tapahtumaa myöhemmin ja hän sanoi Jadorin heittäneen jälleen lähtiessään ikkunan auki, vaikka ulkona oli kova pakkanen. Moisei oli lähtenyt perään, siepannut kiven maasta ja napannut sillä Jadoria, joka kaatui. Otti toisen kiven ja nappasi sillä uudestaan. Ja siihen jäi. Moisei sai nyt kolmannen vankilatuomionsa, 12 vuotta, mutta vapautui yllättäen jo neljän vuoden istumisen jälkeen 1947.

Munkki Jadorin hautaristi Valamon hautausmaalta.
Hänet on haudattu kuitenkin Heinäveden hautausmaalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nyt oli kuitenkin igumeni Haritonin mitta täynnä ja Moisei ei enää anomuksistaan huolimatta päässyt luostariin, vaan eleli lähiseudun taloissa erilaisia aputöitä tehden. Viimein joskus 1960-luvulla Moisei tai pitäisi kai sanoa nyt Mooses asettui monenlaisten elämänvaiheiden jälkeen asumaan todella pieneen kuuden neliön lautakoppiin läheisen suuremman, Varkaus – Joensuu tien, varteen. Hän elätti itseään hakemalla Joensuusta viinaa, jota sitten myi tarvitseville ja niille, jotka eivät itse voineet tai kehdanneet tai toimiensa vuoksi ehtineet lähteä hakemaan sitä kaupungista.

Tällainen elämä oli varmaan melkoisessa määrin stressaavaa ja kuluttavaa, joka ei ennustanut hyvää. Niinpä kerran sitten tällaiselta viinanhakumatkalta palatessaan Moses jäi pienen kopperoasumuksensa kohdalla pois linja-autosta, lähti ylittämään tietä sen suuremmin ympärilleen katselematta auton takaa ja jäi kohtalonomaisesti sieltä tulevan poliisiauton alle ja kuoli.

Entisen munkki Mooseksen hauta Valamon hautausmaalla
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hänet on haudattu Heinävedelle Valamon luostarin hautausmaalle. Hänen hautansa ei kuitenkaan sijaitse samoissa riveissä, missä ovat pääasiassa muu luostarin veljestö ja työntekijät. Hänet on – sanoisinko hieman luostarihuumoria noudattaen – sijoitettu melko lähelle hautausmaan porttia ja – yllätys, yllätys – vieressä makaa haudoissaan suuri joukko naisia – Lintulan luostarin nunnia, joilla ei siihen aikaan vielä ollut lähistöllä sijaitsevan Lintulan luostarin omaa hautausmaata ja siksi heitä haudattiin Valamoon. Levätköön moninkertaisesti entinen munkki nyt rauhassa viimeistä tuomiotaan odottaen ja yllättyköön sitten joskus ylösnousemuksen päivänä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Typeryyden korkea veisu

Olin jo alkanut hieman totutella ajatukseen, ettei minun todellakaan tarvitsisi jokaisesta asiasta olla täällä blogissa töräyttelemässä omia mielipiteitäni. Ei varsinkaan, jos ne liittyvät jotenkin politiikkaan. Mutta sitten istahdin taas telkkarin ääreen ja kuulin kun Trump riehuu Amerikassa siitäkin huolimatta että maan vaaliviranomaiset ovat ilmoittaneet, ettei vilppiä ole vaaleissa tapahtunut ja samaan aikaan Arizonan äänet menivät Bidenille. Mutta trumpismi se vain kukoistaa niin siellä kuin valitettavasti monessa muussakin maassa kussakin omalla tavallaan.

Alan hiljalleen ajatella joitain asioita ilmeisesti hieman toiselta kantilta. Aiemmin ajattelin, että tämän kaltainen käytös oli osoitusta heikosta koulutustasosta joissain maissa. Kun jossain Aasiassa tai Afrikassa tapahtui jotain tämän suuntaista, selitys oli usein se, että kyseessä olivat köyhät, vähän koulutetut, puutteellisissa olosuhteissa elävät. Puhuttiin usein ”banaanivaltioista”.

Kun nykyään katsoo tuolla samalla aiemmin muka aasialaisella tai afrikkalaisella tavalla toimivia ja ajattelevia, heistä on kaukana köyhyys, kouluttamattomuus tai puutteessa eläminen. Heillä on järkeä lukuunottamatta lähes kaikkea yllin kyllin, joillakin vielä enemmän. Niistäkin on näemmä tullut noita ”banaanivaltioita”, vai mitä lie.

Hämmästys oli samalla tietysti suuri, kun olin kuitenkin ajatellut amerikkalaisten noin yleensä olevan varsin fiksuja ihmisiä. Nyt olen väkisin joutunut tarkastelemaan asiaa eri tavalla ja miettimään ajatukseni oikeellisuutta. Kun samaan aikaan meillä Suomessakin mm. joiltakin poliitikoilta – eikä nyt kyseessä ole suinkaan ”se yksi puolue” – löytyy samanlaisia trumpistisia ajatuksia, herää kysymys, miten laajaa tämä oikein onkaan ja mistä siinä oikeastaan onkaan kyse.

En ole asiantuntija vastaamaan tuohon kysymykseen ja joudun siksi vain arvailemaan ja kertomaan omia mielipiteitäni asiasta. Voin toki olla oikeassa tai väärässä, mutta yritän itse olla silti sortumatta samaan trumpistiseen ajattelutapaan. Eivät kaikki amerikkalaiset voi olla kahjuja, samoin kuin eivät kaikki venäläisetkään tai turkkilaiset, meistä suomalaisista nyt puhumattakaan. Pakko siellä on olla joukossa oikeinkin ajattelevia ja fiksuja – ja niin toki onkin.

En tiedä tulevatko tällaiset asiat vielä joskus olemaan tarkemman suurennuslasin alla ja pohdinnassa, miksi oikeastaan kaikki tällainen laajalle levinnyt hulluus on päässyt tapahtumaan, vai tuleeko siitä pikkuhiljaa uutta normaalia – kuten nykyisin niin monesta asiasta sanotaan.

Jos asiaa tarkastelen oman vajavaisen historian tuntemukseni valossa, sieltäkin on mielestäni löydettävissä ajanjaksoja, jolloin erilainen hulluus tarttui lähes koko kansakuntaan. Ne "toisinajattelijat", joihin se ei tarttunut, likviditoitiin erilaisilla leireillä tai muilla hirmuvallan mekanismeilla.

Olen pienen ikäni ihmetellyt monenlaisia ihailuun, jota joskus myös kunnioittamiseksi kutsutaan, liittyviä ilmiöitä, kuten mm. erilaisten idolien tai maallisten ja jopa kirkollisten auktoriteettien kunnioittamista. Se lienee jollakin tapaa kenties kirjoitettu geeneihimme. En mitenkään ole voinut ymmärtää, miten uudelleen syntyneeksi ”jeesukseksi” heittäytynyt virkaheitto poliisi saattoi aivan äskettäin saada sellaisen määrä seuraajia Siperiassa. Mutta en minä ole ymmärtänyt Hitlerin tai Stalinin tai monen muunkaan isompien tai pienempien diktaattorien tai vaikka hierarkkien seuraajien tai omahyväisten mieliskelijöitten ajatusmaailmaa.

En nytkään ymmärrä, miten on mahdollista, että ilmiselvällä valehtelulla voi saada kymmenien prosenttien määrän koko kansasta uskomaan tökeröjä valheita ja narsistisen lapsellisia kostotoimia, joita huono häviäjä nyt toteuttaa.

Ei ”minun maailmassani” tuollainen ole mahdollista. Mutta näin varmaan ajateltiin jo kauan sitten vaikkapa Saksassa ja pakon edessä Venäjälläkin, Ugandassa, Pohjois-Koreassa, Turkissa ja monessa muussa diktatuurissa. Kaikki – tai ainakin useimmat – näkivät sen, mikä on totta ja mikä valhetta, mutta silti uskoivat valheeseen tai ainakin sanoivat niin. Miksi? Pelko, ahneus, vallanhalu ja monenlaiset muut samanlaiset syyt olivat varmaan jotenkin taustalla silloinkin, kuten kai mahdollisesti nytkin.

Kauheinta oli kuitenkin jo silloin, että yhden hulluuden kukistaminen vaati silloin toisen hulluuden syntymisen ja taas sen pärjäämisen "uudessa ihannemaailmassa". Ja sitten kun tämä uusi hulluus pääsi voitolle, se alkoi toteuttaa samoja metodeja kuin kukistettu entinen hulluus ja kukaan ei jälleen osannut tai uskaltanut puuttua asiaan kymmeniin vuosiin, kunnes se taas kukistui jollakin tavoin asioiden kaatuessa omaan mahdottomuuteensa. Mutta yhä vain uudestaan taas uusi hulluus tunki esille entisen raunioista pinnalle ja hallitsemaan massoja. Olemmeko me tuomittuja tällaiseen ikuiseen hulluuden kierrätykseen?

Hannu Pyykkönen
surullinen nettihoukka

Mitäs me hyväntahtoiset hölmöt

Kun nyt olen viime aikojen blogipostauksissani ryhtynyt tarkastelemaan myös omaa toimintaani mm. somessa – sosiaalisessa mediassa – olen yrittänyt samalla analysoida ja peilata mahdollisimman tarkasti omaa käyttäytymistäni suhteessa muihin ja muiden käyttäytymistä minua kohtaan juuri somessa.

Minulla on pitkään ollut kaksi periaatetta somen ja etenkin juuri Facebookin suhteen:
* en ole normaalisti hyväksynyt ihmistä kaveriksi, jos en ole häntä tavannut elävässä elämässä ja
* kun olen kaveriksi hyväksynyt, on normaalisti saanut siellä olla, jos nyt ei ihan hirveästi ole minua kohtaan siellä tai muualla ryhtynyt aggressiivisuuttaan osoittamaan.

Nuo periaatteet ovat johtaneet mielenkiintoiseen kavalkadiin some-kavereissani. Siellä on hyvistä tosi ystävistä alkaen aina varmaan jonkin asteisiin – voisiko sanoa – ”anti-ystäviin”, jotka ovat siellä kai kaiken varalta katsomassa, etten nyt vain tekisi jotain peruuttamatonta töppäystä tai jotain muuta, josta voisi saada ennakkovaroituksen viesteistäni. Joskus olen kuullut tällaisista "kyttääjistä" käytettävän myös nimitystä "stalkkari".

En ole pitänyt lukua poistamistani ”kavereista”, niitäkin on kai muutama, mutten todellakaan tiedä, kuinka monta. Arvelisin, ettei kovin monta. Syyt poistoihin ovat myös hämärtyneet jonnekin muistin sopukkoihin, sen verran harvinaisia tapahtumat ovat olleet. Todennäköisesti meillä on vain mennyt ”sukset jotenkin ristiin” ja joku ei ole ymmärtänyt tulleensa minun some-tontille minulle paasaamaan omia oppejaan tai arvojaan.

Enemmän lieneen niitä, jotka ovat joko poistaneet minut listoiltaan tai jo ennen sinne liittymistä estäneet moisen tapahtuman – liittymisen heidän sivuilleen. Silloin tällöin huomaa jonkun toisen Fb-kaverini viestiketjusta, etteivät ihan kaikki hänen profiilissaan olevat viestit välity minulle ja asia jää hieman roikkumaan ilmaan tämän vuoksi. Juuri tässä äskettäin huomasin taas yhden tällaisen minut-poistaneen. Syy hänen tekemäänsä poistooni ei ihan valjennut, mutta oletan se liittyvän näihin blogijuttuihini.

Jonkin verran olen ryhmitellyt some-kavereita heidän seuraamisensa osalta. On niitä, joita seuraan – osaa aktiivisestikin – ja niitä, joita ei oikein "huvita" suuremmin seurata, vaikka listalla ovatkin. Huvittaminen saattaa tuolloin olla kiinni tuosta edellä mainitusta asenteesta – heidän kokemisestaan ”anti-ystäviksi” ja jonkinlaisiksi stalkkareiksi.

Mutta mielenkiintoista on kuitenkin tarkastella aina silloin tällöin omaa käyttäytymistään – ja siinä ohessa muidenkin – tässä mielessä. Ketä seuraan, ketä haluan seurata, ketä ei oikein huvita, kuka heittää minut yli laidan, kuka pitää "tarkkailussa".

Viime aikoina tosin tuokin perusta, seurata noitakin asioita, on rapistumassa, kun olen vähentänyt huomattavasti Facebookissa oloani ihan tarkoituksella. Oletettavasti vähentyneet ja osin varmaan tylsiksi muuttuneet viestini vähentävät seuraajiakin ja etenkin stalkkaajia. Montaakaan ei huvita katsoa, mitä minä tänään syön take away-ruokana. Mieluummin he näkisivät minun ottavan kantaa vaikkapa omien piispojemme kiistelyyn, jotta voisivat purra minuakin jalkaan.

No – noihin kiistelyihin osallistuvia ulkopuolisia riittää ilman minuakin. Ainakin omissa kavereissa on riittävästi heitäkin tyydyttämään niin oman kuin muidenkin uteliaisuuden ja juoruilun tarpeen. Tosin nyt ainakin joissain asioissa ”jonkin asteisen pakotetun rauhan” tultua, niidenkin viestien tyyli ja oikeastaan määräkin on vähentynyt tai ainakin jollain tavoin muuttunut, kun ei ole oikein mistä narista.

Itse tarkastelen omaa viestintääni – tai pitäisi kai oikeammin sanoa aiemmin tarkastelin, en enää nyt niin suuresti – ns. tykkäämisien kautta. Kuinka paljon mikäkin viesti sai tykkäyksiä. Niistähän monen Facebookissa elävän – etenkin some-narsistien – elämä on pitkälti kiinni. Jos ei tule tykkäyksiä, se on joillekin kauhistus. Minua se ei oikeastaan ole koskaan suuremmin hätkäyttänyt. Nykyään entistä vähemmän.

Silti seuraan toisinaan mielenkiinnolla muiden ns. kavereiden viestien tykkäyksiä, sillä niiden muutokset kertovat jotain ko. ihmisestä ja hänen toiminnastaan. Sekä määrä että laatu kertovat hieman asioiden kulusta. Jos tykkääjinä on vain tietty pienehkö, samankaltaisista narisijoista koostuva joukkio, olisin itse ainakin huolestunut omalla kohdallani. Jos samankaltaiset ”päähänpotkitut valittajat” alkaisivat seurata minua, pohtisin tarkkaan, miksi, mitähän nyt on tapahtunut ja olisiko kenties jotain helppoa ja samalla riittävän tyylikästä ja hienovaraista keinoa päästä niistä eroon. Samoin tykkääjien määrän muuttuminen pienemmäksi tai suuremmaksi kuin ennen on selvä merkki jostakin muutoksesta, johon ainakin minä, jos vielä toimisin aktiivisesti somessa, reagoisin.

Hyvä tapa yrittää korjata asia lienee toisinaan tyylin tai asian muutos. Ensin joissain kuvaamissani tapauksissa keskusteltiin KOVALLA äänellä ja suurella intohimolla jostakin, joka sitten sai jonkinlaisen päätöksen. Hyvän tai huonon, itseä miellyttävän tai kiukuttavan. Keskustelu tällöin usein rauhoittui jonkin verran ja keskustelemisesta tuosta samasta asiasta tuli nyt enemmän keskustelijaa (siis jauhettuun asiaan vielä palaavaa) itseään morkkaavaa kuin itse aihetta morkkaavaa. Silloin olisi varmaan syytä vaihtaa kohdetta ja näin usein näytti tapahtuvankin. Sitten ei auta muuta kuin toivoa, että aiheen vaihto aloittaa taas uuden ”voittokulun”, jossa voi jälleen paistatella oman aikansa samoin ajattelevien opetuslapsiensa kanssa.

Tuo netin ja oikeastaan koko nykymaailman ”opetuslapsiefekti” on usein kauhistuttanut minua. Ihmiset suuremmin itse ajattelematta asioiden syntyä ja syitä, menevät estotta mukaan sellaiseen toimintaan, joka ehkä yhdellä saralla tuo voittoja, mutta jollain toisella – usein vielä meille kaikille tärkeämmällä alalla – pelkkiä ruumiita ja hävitystä ja kokonaisuutta ajatellen yleisesti suurta vahinkoa useiden syyttömien ihmisten elämälle tai jopa organisaatioiden toiminnalle. Mukaan mennään usein siksi, että jotkut kokevat itse eläneensä samankaltaisia katkeria kohtaloita ja yhdessä kostaminen on mukavampaa ja oma kostokin saa siinä ohessa lisää lukijoita. Se, mitä tekee tällaisesta sitten entistä kauheampaa, on se, että tällaisten narsististen hyväksikäyttäjien mukaan menee ns. hyvätahtoisia hölmöjä, naiiveja maailmanparantajia, jotka eivät tajua, eivätkä ymmärrä, mitä tekevät. Tajuamisen puutteeseen tai sen suuntautumiseen tällaisen toimintaa on varmaan monia syitä, joista olen jo aiemmin usein kirjoittanut: yksinäisyys, todellisten ystävien puute, katkeruus, kosto, oma henkinen (mentaalinen) tila, mutta usein myös suuri faktojen tietämättömyys kyseessä olevien asioiden todellisesta luonteesta. Typeryydessään he saattavat turvautua pelkkiin juoruihin ja huhuihin tai pahimmillaan juuri jonkun "profeetan" sanoihin oikean tiedon hankkimisen sijaan.

Tällaisen ilmiön lisääntyminen somessa on tehnyt minut osin surulliseksi ja siksi saanut ainakin minut ajattelemaan, mikä on minun roolini tässä kaikessa. Ja ajattelun tuloksena päätin jo jokunen aika sitten ottaa etäisyyttä someen. En suinkaan lopettaa kaikkea, koska on siellä hyvääkin, mutta karsia reippaasti pahimpia oksia. Ja keskittyä oleellisimpaan – elämään omaa elämääni.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com