11.4.17

Tuntematon sukuni

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, oma sukuni on alkanut kiinnostaa uudestaan. Joku voisi kai sanoa, että sitä se vanheneminen tai jopa vanhuus tekee, mutta nyt syyt ovat ihan ulkopuolisia tahoja. Minuun otettiin yhteyttä, jotta selviäisi oman sukuni vaiheet laajemmassa Pyykkö ja Pyykönen kuviossa. Tuo yhteyden otto sitten vei sitten vain mennessään.

En ole ollenkaan mikään genealogian, sukututkimuksen, asiantuntija enkä oikein harrastelijakaan. Viimeksi noin 40 vuotta sitten askaroin sukuni parissa tältä osin, kun tein oman sukututkimukseni isälleni 70-vuotislahjaksi. Siinä oli melkoinen urakka siksi, että suurin osa tutkimusmateriaalista – kirkonkirjat – olivat venäjänkielisiä ja vielä osin ns. vanhempaa venäjää, joka on nykyään vaikkapa kirjaimiston osalta hieman muuttunut. Mutta se on pohjimmiltaan ihan sama kieli. Olen elämäni varrella opetellut lukemaan kyrillisiä kirjaimia, venäjää ja kreikkaa, vaikken niitä puhukaan. Tuo taito auttoi tässä työssä valtavasti.
Sivu ortodoksisesta, osin venäjänkielisestä kirkonkirjasta, jossa ukkini on merkitty kahden koon Pyykköseksi ja mummini sukunimen Kononoff perään on ilmaestynyt ihastuttava i-kirjain.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Silloin minua vietiin kuin pässiä narussa. Istuin lukuisia tunteja vapaa-aikanani Mikkelin maakunta-arkistossa, joka onneksi sijaitsee omalla asuinpaikkakunnalla ja jossa ovat sotien jälkeen Neuvostoliitolle luovutetun alueen kirkonkirjat siltä osin, kun ne ovat säilyneet ja osin myös jälkeenpäin muistinvaraisesti kirjoitettuina.

Aika moni meistä tietää yleensä vain omat isovanhempansa, minun kielessäni ukin ja mummin. Itsekin tiesin nuo, vaikka vain yhden heistä neljästä olin tavannut elossa. Hänkin – äitini äiti – kuoli sitten minun ollessa kahdeksanvuotias. Joten mitään suullista perimätietoa en heiltä koskaan saanut, omalta isältäni ja muilta sen puolen sukulaisilta sen sijaan enemmän.
Ukkini Aleksander Feodorovitš Pyykkönen (s. 1854).
Huomaa taustalla oleva puhelin ja kellon vitjat liivissä.
Kello on yhä tallessa, puhelin valitettavasti ei.
Kuva lienee paljonkin ennen sotia, koska ukkini kuoli 1926.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)

Tällaista harrastelijan sukututkimusta tehdessä kohoaa mielenkiinnon kohteeksi usein – myös minulla – suvun erikoisuudet: julkkikset sekä jotenkin hyvässä tai pahassa erottuneet. Ylensä voi kai sanoa, että sellaisia löytyy joka suvusta, kunhan vain riittävän tarkasti sukuansa tutkii. Löytyi minunkin suvustani ja heistä kirjoitin yhdessä aiemmassa blogijutussani lyhyesti.

Sukuuni liittyy useita, joista voisi kai käyttää nimitystä ”tarinan- tai tšuakkunankertojia”. Oma isäni Viktor ja tätini Aleksandra olivat tällaisia ja kai minäkin olen jotain siitä itseeni imenyt, kun kerran näitä blogeja kirjoittelen. Uskon myös, että olen ainakin vähän siirtänyt tuota taitoa eteenpäin ja katsotaan, milloin se alkaa nostaa enemmän päätänsä.

Hieman tässä sukuasiassa aallot vievät minua välillä innostuneena ylös, välillä turhautuneena alas. Olen nyttemmin yrittänyt edes hieman ”sotkeutua” rihmastoon ja selvitellä sukututkimuksen mielenkiintoisia polkuja dna-tutkimuksen kautta ja huomannut, että se ei ole ollenkaan helppoa. Mukavaa asiassa on se, että netistä ja sukuseurasta löytyy asiasta osaavia ja innostuneita, joilta saa tarvittaessa lisää tietoa ja oppia.

Par’aikaa on ”vetämässä” ns. Y-DNA 37-tutkimus. Oma näyte on mennyt Teksasiin Yhdysvaltoihin, mutta siellä olevan ruuhkan vuoksi kestänee kauan, ennen kuin saan tuloksia. Toivottavasti en ennätä ennen sitä kyllästyä taas koko puuhaan. Tuota tutkimusta voi sitten myöhemmin halutessaan laajentaa muilla tutkimuksilla ja jos todella haluaa – ja jos on oppinut – tutkimuksia voi sitten tehdä muillekin sukulaisille samalla periaatteella. Ne tosin maksavat, koska tällaisesta tutkimuksesta on ihan selvästi tullut kiinnostavaa ja mahdollisesti tuottavaakin liiketoimintaa.

Samalla kun toiminta liiketoiminnallistuu, mukaan tulevat huijarit, joista itseni asiaan jälleen kiinnostuksen herättänyt on onneksi varoittanut ja muutoinkin olen netistä lukenut. Siellä, missä liikkuu vapaata ja helppoa rahaa, löytyy myös niiden ottajia. Siksi pitänee myös edetä varoen. Hitaampaa liikkumista tukee myös se, ettei tätä toimintaa voi tällä hetkellä tehdä paljoakaan suomenkielellä. Kaikki tapahtuu toistaiseksi englanniksi ja kirjoitetuissa oppaissakin on sama puute. Suomenkieliset kirjat ovat vähissä, mutta hieman tietoa löytyy suomeksikin netistä.

Joka tapauksessa paljon olen uutta tietoa saanut. Muiden muassa oman sukunimeni taustasta on Kari Pyykkö tehnyt mielenkiintoisia havaintoja. Tässä hieman hänen tekstiään:
”Ensimmäiset maininnat sukunimestä löytyvät Kannaksen Muolaalta, 1500-luvulta.”
Sukunimeäni on kirjoitettu monella eri tavalla myös oman tiedossa olevan sukuni piirissä, mistä löytyy sekä Pyykösiä että kahden koon Pyykkösiä sekä kyrillisin kirjaimin kirjoitettuina (Пююккёнен, Пююкёне, Пююкконен, Пююконен, Пюконен) että latinalaisin kirjaimin (Pyykönen, Pyykkönen). Kari Pyykkö jatkaa:
”Esim. 1600 luvun alussa Muolaalla se kirjoitettiin Pyköi. Kirjoitusasun vaihtelu johtuu kirjurista. Sisaruksillakin voi olla kaikilla erilainen sukunimi. Nimi löytyy mm. seuraavissa muodoissa Pykö, Pycö,Pyycö Pyko, Pijköin, Pijck, Pykoin jne. Kangasniemeltä sekä Oulujokivarresta on tallennettu tarina jossa henkilö asuu paikalla jossa on paljon pyitä ja siitä sukunimi olisi saanut alkunsa. Kannaksella oli 1500 luvulla paljon sotilaita joten on mahdollista että kyseessä olisi alun perin sotilasnimi Pijck, mutta minkäänlaisia todisteita tuosta ei ole, hyvin luultavaa on se että kyseessä on vanha karjalainen eläinperäinen nimi pyy, vertaa karhu susi jne. Sukunimi-kirjassa mainitaan että tuo on mahdollisesti saatu siitä että kyseessä olisi ollut taitava erästelijä, siellä mainitaan myös se että kyseessä olisi hellittely nimi. (kkö pääte). Sekä se että myös Pääkkö nimeen voisi olla yhteys, pääkkö tarkoittaa itsepäistä. Sukunimi on tullut käyttöön karkeasti arvioiden 1200-1500 välisenä aikana ja pääsyy nimen käyttöön lienee ollut verotus.”
Joten onnellisena katsoi etenkin tuon edellä mainitun kohdan, jossa sukunimeni mahdollisesti viittaa myös itsepäisyyteen. Jotenkin sen olen itsekin itsestäni huomannut muusta suvusta nyt puhumattakaan. Mutta jatkan tätä juttua toisen kerran, tässä nyt alkuun.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

5.4.17

Kirkko ja politiikka

Viime päivät ovat olleet minulle melko vaikeita päiviä. Olen mitä ilmeisimmin aiemmassa (työ)elämässäni allergisoitunut politiikalle ja poliitikoille, etenkin juuri eräänlaisille paikallisille pikkupoliitikoille, joiden tarkoitusperät politiikassa eivät ainakaan minulle ole oikein koskaan ihan täysin avautuneet.

Työskentelin noin neljäkymmentä vuotta työpaikoissa, jossa kollegiaalisena esimiehenäni oli poliittinen lautakunta, siis poliittisin perustein ja meriitein valittu toimielin. Lautakunnathan ovat usein kunnallispolitiikassa paikkoja, joista nämä ns. nurkkakunnan pikkupoliitikot pyrkivät eteenpäin poliittisella urallaan. Ja silloin usein voi vain valittaen todeta, että työn jälki näkyi ja tuntui aivan eritavalla, kuin sen kenties on ollut tarkoitus.

Maamme historiassa politiikkaan laitettiin aikanaan ihmisiä omalta paikkakunnalta periaatteella ”mene sinä, kun olet niin hyvä mies/nainen”. Valinnalla oli siis suuret kvalitatiiviset kriteerit, vain paras kelpasi toisten ihmisten edustajaksi. Nykyisin kukaan ei enää huuda laadun perään vaan sananmukaisesti huutamisen, äänekkyyden, näkyvyyden ja kovaäänisyyden perään. Kukaan ei enää kyseenalaista, osaako valittava asiansa – kunnallisten, kirkollisten tai valtiollisten – asioiden hoitamisen edustamansa ryhmän puolesta ja etua ajatellen.

Kun katselee par’aikaa menossa olevia kunnallisvaaleja, listoilla on monenkirjavaa sakkia. Median paljastusten mukaan aina erilaisiin rikoksiin tai rikkomuksiin syyllistyneistä alkaen hyvä ettei lähes lukutaidottomiin – jos ei nyt ihan kirjaimellisesti, niin ainakin sivistyksellisesti. Muistan joskus lukeneeni jostain "tutkimuksesta", joka ei antanut mitenkään hyvää kuvaa niistä ihmisistä, jotka haluavat valtaan kunnissa. Heidän "sosiaalinen älykkyytensä" – tai mikä se sitten olikaan – sijoittui siihen matalimpaan viidennekseen maamme populaatiosta. Osaavat ja asian hallitsevat eivät valitettavasti noihin tehtäviin hakeutuneet.

Kun samaan aikaa toisaalla harmitellaan ns. sivistymättömien maalaisten oloa listoilla, toisaalla sinne laitetaan täysin oikeasta elämästä vieraantuneita kupla-asukkaita. Monesti nämä "maalaiset tollot” – jollaisina nuo "kuplaihmiset" näitä toisia pitävät – ovat tosin enemmän jalat maassa kuin vastaavasti nuo omissa kuplissaan elävät. Mutta maamme on vapaa demokraattinen maa ja täällä saa olla ehdokkaina ja äänestää melkein kuka vain.

Muistan, kun nuoruudessani oli ihmisiä, jotka olivat ihan aikuisia, mutta he eivät voineet äänestää. Heiltä oli viety oikeudessa ns. kansalaisluottamus ja sitä myötä mm. äänestysoikeus. Vuoden 1889 rikoslain nojalla rikoksiin syyllistynyt, joka tuomittiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin, oli useissa tapauksissa sen lisäksi tuomittava lisärangaistuksena ainiaaksi tai määräajaksi (1–15 vuodeksi) menettämään myös kansalaisluottamuksensa.

Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi henkilö, joka oli menettänyt kansalaisluottamuksensa, ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.

Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin, ja se oli merkittävä myös virkatodistukseen. Melkoista menoa oli silloin. Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poistettiin eräiden muiden lisärangaistusten (mm. maan palvelukseen kelpaamattomuuden) ohella Suomen rangaistusjärjestelmästä vuonna 1969 ja todistajaksi kelpaamattomuus jo vuonna1953.

Tänä päivänä tuota oikeutta äänestää ei voida poistaa äänestysikäisiltä kansalaisilta, mutta oikeutta olla vaaleissa ehdokkaana on rajoitettu joittenkin ammattien osalta. Usein nämä rajoitukset eivät ole laissa ja yhteiskunnan muissa julkisissa säädöksissä, vaan ne ovat organisaation omia säädöksiä. Aiemmin rajoitettiin melkoisesti mm. upseerien osallistumista puoluepolitiikkaan ja sitä tietä vaaleihin ja myös kirkolla on ollut kielteisiä kannanottoja asian suhteen. Viimeisin konkreettinen esimerkki lienee isä Mitro Revon tapaus, kun hän pyrki ja pääsi EU:n parlamenttiin. Häneltä otettiin väliaikaisesti pois mahdollisuus esiintyä ja toimia pappina eli hänet asetettiin ns. toimituskieltoon poliittisen toiminnan, so. meppinä olon, ajaksi.

Ortodoksinen kirkko on siis edelleen toiminut niin, etteivät politiikka ja kirkko sovi oikein ”saman katon alle”. Ihminen saa osallistua, mutta silloin pitää valita, kumpaa ”herraa” haluaa palvella. Kantaansa kirkko ei ole muuttanut noiden isä Mitron tapausten jälkeenkään. Luterilaisen kirkon käytäntöjä en tarkemmin tunne, mutta muistelen niissäkin olleen jonkinlaisia ”ryppyjä rakkaudessa”, kun luterilainen piispa Ilkka Kantola erosi piispan tehtävästään ja sittemmin meni mukaan politiikkaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, pappien ja muiden kirkon työntekijöiden kohdalla kanta ei luterilaisessa kirkossa ole yhtä tiukka kuin ortodokseille, joilla sen sanotaan perustuvan kirkon omaan ”lainsäädäntöön”, kanoneihin.

Viime päivinä olen jälleen ajatellut noita asioita, kun olen seurannut elämää maassamme ja etenkin molempien kirkkojen pappien toimintaa melko poliittisin mielipitein ja poliittisissa tapahtumissa. Viimeisin melkoinen ylilyönti tapahtui kummankin kirkon pappien osalta mm. viimepäivien maastakarkoituksien yhteydessä olleissa mielenosoituksissa, jotka sittemmin ovat osoittautuneet jonkun tai joidenkin poliittisten ryhmittymien järjestämiksi ja masinoimiksi. Siis poliittiseksi toiminnaksi.

Tällaisena mihinkään poliittiseen ryhmittymään kuulumattomana ja kuten jo edellä mainitsin, jollakin tavalla puoluepolitiikkaan allergisoituneena ihmisenä, äskettäiset tapahtumat näyttivät tosi oudoilta. En ota enää kantaa siihen, toimivatko viranomaiset oikein tai väärin, koska oletus on, että heidän pitää tällaisessa demokraattisessa valtiossa toimia oikein. Jos eivät toimi, oikeusistuimet ratkaisevat asiat sen jälkeen.

En myöskään ota tällä sanomisellani kantaa siihen, onko joku maa turvallinen tai turvaton kyseisen maan omille asukkaille palata maahansa. Senkin asian hoitavat viralliset tahot virkavastuulla. Itse en näe maassaolon perusteita aina ihan samalla tavalla, kuin nämä ns. "kukkahattutädit" sen näkevät. Oikeita syitä on, mutta esimerkiksi paremman elintason saaminen ei ole mielestäni yksin oikea syy. Syyn pitää tavalla tai toisella oikeasti liittyä vainoon ja kuolemanpelkoon, jonka arvioiminen ei varmasti ole helppo tehtävä, koska ”vainottujen” tarinat saattavat olla jotain täydestä valheesta karmaisevaan totuuteen ja arvioijien työtä vaikeuttaa omalla tavallaan myös maan oma taloudellinen ja osin myös varmaan poliittinen tilanne. Siinä joutuu toimimaan kieli keskellä suuta, varmistamaan varmistuksen perään ja tekemään myös kielteisiä päätöksiä.

Minusta on todella väärin, että tällaisista ihmisistä sitten tehdään poliittisen pelin nappuloita, missä pelissä kenelläkään ei oikein ole ”puhtaat jauhot pussissa”. Sen osoitti tässäkin viimeisessä pelissä mm. Vihreiden puheenjohtaja, joka sortui puhumaan näitä viime aikoina kohuttuja "vaihtoehtoisia totuuksia", "vaihtoehtoisten faktojen" perusteella ja jopa niin, että syötti näitä vaihtoehtoisia faktoja julkisuudessa median kautta "hyväuskoisille hölmöille".

Suuri joukko näitä hyväuskoisia hölmöjä – tai mitä he sitten oikeasti olivatkaan – löytyi eteläsuomalaisten seurakuntien papistosta, jotka osin ilmeisesti työaikanaan ja ”virkapuvussa” edustivat kirkkoaan ja seurakuntaansa asioissa, jotka olivat selkeästi vastoin lakeja ja jotka jollakin tavalla rikkoivat yhteiskuntarauhaa ja asettivat laillisten viranomaisten toiminnalle vaikeuksia mm. kaikkien virkatehtävien hoitamisessa.

Ylin poliisi, poliisiylijohtaja, Seppo Kolehmainen, kysyikin ihan aiheellisesti, kuka olisi ottanut vastuun, jos jossain tapauksessa, jota poliisit olivat menossa hoitamaan, olisi syntynyt viivytysten ja haitanteon vuoksi kuolleita. Kuka silloin olisi ottanut vastuun tapahtuneesta? Mielenosoituksen masinoijat? Vai mielenosoitukseen osallistuneet? Olen samaa mieltä Kolehmaisen kanssa, että tapahtunut oli vastuutonta riehumista, johon ei minun mielestäni kirkon pappien pitäisi osallistua.

Jos itse olisin kyseisen seurakunnan jäsen, tekisin asiasta kyselyn ensin seurakunnalle, mutta myös hiippakunnan piispalle ja tarvittaessa vaikka oman kirkon piispainkokoukselle, jotta asiaan saataisiin laajempi ja kattava kannanotto. Jos isä Mitrolta kiellettiin esiintyminen pappina (papin puvussa) poliittisessa toiminnassa, miksi jotkut saavat silti esiintyä ja vieläpä papin asussa niin, että heidät selvästi tunnistaa papeiksi ja he antavat sitten vielä lausuntoja sosiaaliseen mediaan.

En tällä kirjoittamisella halua ottaa voimakasta kielteistä kantaa turvapaikanhakijoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa maassamme. Minulla ei riitä tietämys eikä osaaminen siihen eikä sitä puutetta voi oikein humanismilla paikata. Olen ollut mukana omassa seurakunnassani edesauttamassa heidän sopeutumistaan maahamme, mutta arviot laajemmalti oikeudesta, perusteista ja mahdollisuuksista jäädä maahamme, jätän niille, joiden tehtäviin ne virkavastuulla kuuluvat. Ihmisten elämä tässäkään mielessä ei ole poliittisten intohimojen kohde, jonka joku puolue voi kaapata itselleen poliittisten toimiensa ja valtaan pääsemisensa tueksi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


EDIT 5.4. klo 20 (täsmennys, kiitos Risto Voipio):
Ilkka Kantola erosi piispan virasta eikä eroaminen liitynyt politiikkaan ja vasta jonkin aikaa eron jälkeen lähti mukaan puoluepolitiikkaan.