 | |
| Konevitsalainen Jumalanäiti Heinäveden Valamossa (Valokuva © Hannu Pyykkönen) |
Olen viime päivinä pohtinut jostain syystä yhä useammin ortodoksisen uskonnon (UO) opetuksen tilaa nykyisessä peruskoulussa, lukiossa ja miksei myös yliopistollisessa opettajankoulutuksessa. Kysymys ei koske vain oppimateriaaleja tai opetusmenetelmiä, vaan jo perustavampaa asiaa: miten ja millä valmiuksilla ortodoksisen uskonnon opettajia nykyään koulutetaan, ja millainen ymmärrys heillä on opetettavasta traditiosta.
Aihe nousi uudelleen esiin sen jälkeen, kun nykyinen opetusministeri liittyi siihen yhä kasvavaan joukkoon, joka on alkanut puhua ortodoksisen uskonnon opetuksen lopettamisesta ja sen korvaamisesta yhteisellä katsomusaineella. Ajatus on hämmentävä ja lasten kannalta kestämätön. Kirjoitin tästä jo aiemmassa blogijutussani ja kysyin, uhkaako lapsi jälleen jäädä ideologisten kokeilujen jalkoihin.
Viime aikoina minulla on ollut tavallista enemmän aikaa seurata opetuskentän kehitystä, ja sen myötä kiinnostukseni ortodoksisen uskonnon opetuksen ja nykyaikaisten opetusmenetelmien suhteeseen on kasvanut. Erityisesti olen tarkastellut digitaalisia välineitä: tietokoneita, verkkoalustoja ja ohjelmia, joita käytetään opetuksen tukena tai joskus jopa sen runkona.
Minulla ei ole ollut romanttisia harhakuvitelmia ortodoksisen uskonnon opettajien digitaidoista. Olen itse toiminut opetusalalla useita vuosikymmeniä, ja minulla on myös ortodoksisen uskonnon opettajan pätevyys. Jo opettajana ollessani pyrin hyödyntämään digitaalista maailmaa opetuksen tukena niin paljon kuin se suinkin kulloinkin oli mahdollista. Varsinainen ortodoksisen uskonnon opetus jäi kuitenkin myöhempinä vuosina vähemmälle, sillä viimeiset työvuoteni kuluivat pitkälti hallinnollisissa tehtävissä.
Olen silti seurannut opetuksen kehitystä läheltä. Tähän on vaikuttanut myös se, että oma poikani kouluttautui opettajaksi ja jatkoi siten isänsä ammattia, vaikkakin hänkin siirtyi muutaman vuoden jälkeen hallinnollisiin tehtäviin. Lisäksi omat vunukkani opiskelevat par'aikaa ortodoksista uskontoakin. Näiden kokemusten kautta olen saanut varsin konkreettisen kuvan siitä, millaisten paineiden ja odotusten keskellä opetustyötä nykyään tehdään. Ja ainakin myös osin kuvan siitä, missä ihan oikeasti mennään.
Viimeisin suuri murros opetusalalla on ollut tekoäly. Se on tullut hämmästyttävällä nopeudella lähes kaikille elämänalueille, myös koulumaailmaan, mutta mitenkäs UO-opetukseen. Kai sinnekin. Keskustelu tuntuu jakautuvan jyrkästi kahtia: toiset suhtautuvat tekoälyyn lähes kritiikittömällä innolla, toiset taas torjuvat sen periaatteellisista syistä. Näiden ääripäiden välissä on toki suuri joukko opettajia, jotka etsivät vielä omaa tapaansa suhtautua uuteen välineeseen.
Itse ajattelen, että tekoälyä tulee käyttää harkiten ja vastuullisesti. Sen ei pidä nousta isännäksi, vaan sen on pysyttävä renkinä ja apuvälineenä. Erityisen vaarallista on käyttää tekoälyä aihealueilla, joita käyttäjä ei itse tarkemmin tunne. Ortodoksisen uskonnon opetuksessa tämä riski on ilmeinen: jos opettaja ei hallitse opetettavaa traditiota eikä kykene tunnistamaan virheitä, seurauksena voi olla teologisesti kestämätöntä ja kirkollisesti harhaanjohtavaa materiaalia.
Reilun parinkymmenen vuoden ajan olen toteuttanut yhdessä poikieni ja miniäni kanssa runsaasti ortodoksisen uskonnon opetusta tukevaa ja helpottavaa verkkomateriaalia. Tähän työn tai muiden askareiden lomassa ilman palkkaa toteutettuun vapaaehtoistyöhön on kuulunut sisällöntuotantoa, toimitustyötä sekä yhteistyötä pääasiassa ortodoksisten ulkopuolisten kirjoittajien ja materiaalin tuottajien tai muiden ortodoksisten tahojen kanssa. Materiaalia on syntynyt monessa muodossa: teksteinä, valokuvina ja videoina, ja myös muutamia ortodoksisia oppikirjoja on saatettu verkkokäyttöön.
Emme ole maamme ainoita ortodoksisen nettiopetusmateriaalin tuottajia, mutta ehkä ensimmäisiä. Samalla sivustomme Ortodoksi.net on yksi merkittävimmistä ortodoksisen uskonnon opetuksen nettilähteistä, joka tarjoaa laajan ja monipuolisen kokonaisuuden, jota voisi toki hyödyntää opetuksessa huomattavasti nykyistä enemmänkin. Monella tapaa voisi sanoa, että verkko on jo jokseenkin valmis ottamaan vastaan ortodoksisen uskonnon opetuksen. Kynnys ei ole niinkään materiaalien puutteessa, vaan opettajien valmiudessa irrottautua tiukasta oppikirjasidonnaisuudesta ja kenties jostain muustakin.
Tilannetta mutkistaa se, että ortodoksisen uskonnon opettajina toimii edelleen paljon henkilöitä, joilla ei ole muodollista pätevyyttä kyseiseen oppiaineeseen, eikä joskus edes opettajan kelpoisuutta. He tulevat muilta aloilta paikkaamaan todellista opettajapulaa, ja ovat useimmiten itse onneksi ortodokseja. Tämä asettaa opetukselle jo lähtökohtaisesti epätasaiset edellytykset.
Näistä syistä päätin tarkastella tarkemmin sitä, miten ortodoksista uskontoa nykyään opetetaan ja millaista digitaalista materiaalia opetuksen tueksi käytetään. Tässä yhteydessä törmäsin marraskuussa valmistuneeseen opinnäytetyöhön, joka käsitteli aihetta. Tutkimus herätti minussa enemmän huolta kuin toivoa, ja avasi kysymyksiä, joihin on syytä pysähtyä.
Huomioita tutkimuksesta
Tutkimuksen lähtökohdat ja rajaukset herättävät vakavia kysymyksiä sen tieteellisestä ja sisällöllisestä uskottavuudesta. Kun ortodoksisen uskonnon opetuksen digitaalisuutta tarkastellaan ilman, että huomioon otetaan yksi merkittävimmistä ortodoksisen uskonnon opetuksen nettilähteistä, tutkimuksen kuva opetuksen todellisuudesta jää olennaisesti vajaaksi. Tällainen sivuutus ei ole vain vähäpätöinen yksityiskohta, vaan vaikuttaa suoraan siihen, mitä tutkimus ylipäätään kykenee sanomaan ortodoksisen opetuksen sisällöistä, painotuksista ja käytännöistä.
Aineiston suppeus korostaa tätä ongelmaa entisestään. Neljän opettajan haastatteluihin perustuva tutkimus voi parhaimmillaan valaista yksittäisten toimijoiden kokemuksia, mutta sen varaan ei ole perusteltua rakentaa yleisiä päätelmiä ortodoksisen uskonnon opetuksen tilasta, kehityssuunnista tai haasteista. Tällöin tutkimus kertoo ennen kaikkea haastateltujen opettajien pedagogisista valinnoista ja digitaalisista tottumuksista, ei ortodoksisen opetuksen kentästä kokonaisuutena.
Erityisen ongelmallista on, että tutkimuksen painopiste siirtyy opetuksen sisällöstä opettajien subjektiivisiin kokemuksiin digitaalisuudesta. Ortodoksisessa uskonnon opetuksessa kysymys ei kuitenkaan ole vain menetelmistä tai välineistä, vaan ennen kaikkea opetettavan tradition teologisesta täsmällisyydestä, kirkollisesta uskollisuudesta ja pedagogisesta vastuusta.
Tällainen lähestymistapa heijastaa laajempaa ongelmaa: ortodoksisen tradition omien, kirkollisesti sitoutuneiden opetusresurssien jäämistä akateemisessa uskontopedagogisessa tutkimuksessa sivuraiteelle. Digitaalisuus näyttäytyy tällöin teknisenä ilmiönä, ei tradition jatkumona, jossa opetus, sisältö ja kirkon elämä muodostavat erottamattoman kokonaisuuden.
Kokonaisuutena tarkasteltuna tutkimus jää sisällöllisesti kapeaksi ja näkökulmaltaan yksipuoliseksi. Sen perusteella ei ole kestävää arvioida ortodoksisen uskonnon opetuksen digitaalisia resursseja tai opetuksen teologista ja kirkollista perustaa. Tutkimus voi toimia rajattuna puheenvuorona opettajien kokemuksista, mutta sen painoarvo heikkenee ratkaisevasti silloin, kun sitä käytetään kuvaamaan tai arvioimaan ortodoksista uskonnonopetusta laajemmassa merkityksessä.
Ehkä onkin niin, ettei ole syytä ihmetellä, jos myös opetusministeri eksyy harhateille. Kun ortodoksisen uskonnon opetusta koskeva ymmärrys rakentuu kapeiden aineistojen, ohitettujen sisältöjen ja opettajien kokemuksiin typistettyjen näkökulmien varaan, lopputulos on väistämättä vinoutunut. Jos kuva opetuksesta on valmiiksi vääristynyt, ei ole yllättävää, että myös siitä tehdyt poliittiset johtopäätökset horjuvat.
On mahdollista, että ongelma ei ole yksittäisessä tutkimuksessa, opettajassa tai päätöksentekijässä, vaan laajemmassa tavassa katsoa ortodoksista uskonnon opetusta. Kun traditio nähdään lähinnä kunnilta rahaa vievänä hallinnollisena järjestelynä tai rehtorilta ylimääräistä työtä aiheuttavana pedagogisena erikoisuutena, eikä elävänä ja vaativana opetettavana kokonaisuutena, on helppo päätyä ratkaisuihin, jotka näyttävät paperilla järkeviltä mutta todellisuudessa köyhdyttävät opetusta ja aiheuttavat ongelmia lasten identiteetille.
Ehkä tämä on vain harhainen ajatus. Tai ehkä se on juuri se ajatus, jota ei ole haluttu ajatella ääneen. Mutta jos ortodoksisen uskonnon opetusta tarkastellaan ilman sen omia sisältöjä, omia resursseja ja omaa kirkollista itseymmärrystä, ei ole lopulta ihme, että päädytään kysymään, tarvitaanko koko opetusta lainkaan. Silloin ongelma ei ole opetuksessa, vaan katseessa, jolla sitä katsotaan.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti