”Villin munkin” yllättäviä peliliikkeitä

Kuten edellisissä blogijutuissa mainittiin, pappismunkki Johannes eli korpraali Pekka Matsi kotiutettiin armeijasta kohta Jatkosodan päätyttyä. Aselevon piti alkaa syyskuun alkupäivinä ja Matsi kotiutettiin 15.11.1944.

Teologian tohtori Juha Riikonen (JR) kertoo väitöskirjassaan, että pappismunkki Johannes oli toiminut armeijakomennuksensa aikana myös sotilaspastorina Itä-Karjalassa Äänısniemessä. Vuonna 1944 hänet siirrettiin sielunhoitajaksi sotavankileirille Seinäjoelle, ja siellä hän mm. tutustui venäläisiin valvontakomission upseereihin, majuri Jepihiniin (Епихин) ja luutnantti Morozoviin (Моро́зов), jotka olivat valvomassa venäläisvankien kotiuttamista. Heidän kanssaan oli kuulemma "puheltu kirkkoasioistakin". Se selviää suojelupoliisin tekemistä kuulusteluista ja pöytäkirjoista, mutta niistä kenties hieman lisää myöhemmin.

Muutto Itä-Karjalasta sotavankileirin sielunhoitoon saattoi kenties aiheutua myös siitä, että pm Johannes sairastui 1943 vakavasti lavantautiin ja joutui sen vuoksi olemaan sairaalassa pitkän ajan. Isä Erkki Piiroinen kertoo noista ajoista kirjassaan "Tsasounien Karjalassa"  laajalti. Kirjan kertomusten mukaan isä Erkki oli melko paljon Itä-Karjalan aikoina tekemisissä pm Johanneksen kanssa, hän mm. siunasi isä Erkin tuolloisen kodin siellä.

Armeijasta kotiuttamisen jälkeen pappismunkki Johannes meni periaatteessa takaisin Konevitsan luostarin veljestöön, mutta hän ei kuitenkaan enää viihtynyt siellä. Luostari oli muuttanut Laatokan saarelta evakkoon Keiteleen Hiekkaan. Jo vajaan kuukauden kuluttua kotiuttamispäivämäärästä joulukuun alussa 1944 hän ilmoitti eroavansa luostarin jäsenyydestä.

JR:n mukaan Johannes alkoi kiinnostua työstä Venäjän kirkon, siis Moskovan patriarkaatin, palveluksessa. Kun hän oli lähtenyt Konevitsasta, hän toimi jonkin aikaa pappina Helsingin seudun ortodoksien keskuudessa, missä hän usein korosti, että Suomen kirkon todellinen Äitikirkko oli Venäjän kirkko. Noihin aikoihin hän melko aktiivisesti ahkeroi mm. munkki Juvianin ja erään Petter Nortamon kanssa Venäjä suhteiden hyväksi. Munkki Juvian (siviilinimeltään Ivan Krasnoperov, 1880 - 1957) oli Valamon luostarin munkki ja vanhan eli ns. juliaanisen kirkkokalenterin kannattaja ja ko. asian aatteellinen johtaja luostarissa. Tämä Petter Nortamo on myös omalla tavallaan mielenkiintoinen tapaus. Alkuaan hänen nimensä oli Kusti Pekka Tiihonen, mutta hän sitten myöhemmin muutti sukunimekseen Nortamo. Meille tämän päivän suomalaisille tuo sukunimi tuo monelle mieleen Simopekka Nortamon, joka oli aikanaan Helsingin Sanomain päätoimittaja. Simopekka Nortamo oli tämän tarinassa mainitun Pekka Nortamon poika.

Isä Pietari potretissa
(Kuva Ortodoksi.netin ja tekoälyn yhteistyötä)

Pekka Nortamo oli jossakin elämänsä vaiheessa saanut pappisvihkimyksen Moskovan patriarkaatista, missä hän käytti nimeä Pietari Nortamo. Kuten edellä mainittiin, hän melko aktiivisesti ahkeroi toisten kaltaistensa kanssa Venäjä-suhteiden hyväksi. Pappismunkki Johanneksesta Nortamo sai JR:n mukaan hyvän yhteistyökumppanin ja eräänlaisen suojatin. JR:n väitöskirjan mukaan isä Pietari ilmeisesti toi mielipiteitään julki lehdistössä, kun sen sijaan pm Johannes ei suuremmin esitellyt näkemyksiään tällä tavoin, vaan toimi taustalla. Joka tapauksessa Nortamo sai pm Johanneksesta oivallisen avun, koska Johannes osasi venäjää. Helsingissä ollessaan Johannes asui Nortamon luona. Internetin sukututkimusohjelman mukaan Kusti Pekka Nortamo, siis isä Pietari, oli eronnut vaimostaan Vieno Elinasta (os. Leino) ja heillä oli kolme lasta. Silti hänet oli kuitenkin vihitty Moskovan patriarkaatin alaiseen Helsingissä sijaitsevaan seurakuntaan ortodoksiseksi papiksi.

Pekka Nortamon eli isä Pietarin kuolinilmoitus vuonna 1949

Yhteistyö Nortamon kanssa oli kuitenkin varsin lyhyt, Nortamo kuoli sittemmin kesällä 1949 ja sitä ennen – jo vuonna 1945 – pm Johannes pyysi arkkipiispalta suosituskirjettä ulkomaille muuttoa varten. Kaiken kaikkiaan tällainen ”ei-kenenkään käskyvaltaan” kuulunut ”villi munkki” oli jonkilainen ongelma Suomen kirkolle. Munkki, jolla ei ollut omaa luostaria eikä omaa esimiespiispaakaan. Kun hän sen lisäksi ilmeisesti ja kuuleman mukaan oli joidenkin mielestä hieman hankala persoona, henkilöstä muodostui varmasti jonkinmoinen taakka arkkipiispa Hermanille, joka kuitenkin myönsi erokirjan ja lupasi sitten tarvittaessa tiedottaa asiasta muuton kohteena olevan maan kirkollisille johdolle, ettei kyseinen pappismunkki ollut ”piispan kiellon alainen”.

Lieneekö Johanneksella jo siinä vaiheessa ollut jonkinlaiset suunnitelmat tulevaisuudestaan, sillä tuolla tavalla elävälle munkille, ei edes pappismunkille, jokapäiväinen toimeentulo sodan jälkeisessä Suomessa ollut ollenkaan helppoa eikä turvattua.

Mitä ilmeisimmin hänellä oli jo varsin varhaisessa vaiheessa ajatuksena lähteä jonnekin aivan kuten nuorempana, mutta nyt ilmeisesti Neuvostoliittoon. Syitä on sitten arveltu jälkeenpäin ja ehkä jopa keksitty jotakin. Kuka sitten todella tietääkään, mikä on todellisuutta. Julkisuuteen hän antoi ymmärtää, että hän suunnitteli pappisuraa Neuvostoliitossa. Asiaa edisti myös hänen veljensä, joka selvitteli jopa valvontakomission kanssa, voisiko Johannes saada työluvan Neuvostoliittoon. Ei saanut.

Tässäkin tapauksessa vanha sanonta – ”kaiken takana on nainen” – saattaa jopa pitää paikkansa. Eräiden kertomusten mukaan pappismunkki Johanneksella oli Itä-Karjalassa toimiessaan naisystävä nimeltään Taisia Safanova (Таисия Сафонова), jonka hän sodan päättyessä toi mukanaan Suomeen ja esitteli tuttavilleen, mutta jonka Suomen viranomaiset sitten luovuttivat takaisin Neuvostoliittoon 1945. Näiden kertomusten mukaan Johanneksen pääasiallinen tarkoitus saattoikin olla Taisian saaminen takaisin Suomeen.

Tuohon toiseen kertomukseen pappisurasta Neuvostoliitossa saattaa liittyä sellainen seikka, että Pekka Nortamolle oli tarjottu pappisvihkimyksen lisäksi papin tehtävää Neuvostoliitossa ja Johannes ajatteli, että hänellä olisi samat mahdollisuudet. Ja näin samalla hän voisi kenties häivyttää tuohon todellisen ja oikean syyn – Taisian takaisin Suomeen hakemisen – tämän pappistarinan taakse.

JR Kertoo väitöskirjassaan, että suunnitelmien mennessä näin pieleen, Johannes uskoutui Nortamolle ja kertoi hänelle aikovansa ylittää Suomen ja Neuvostoliiton valtakunnan rajan laittomasti. Niinpä Johannes matkusti Haminaan ja hankkii siellä paikallisen seurakunnan papin, itsekin aikanaan kohua ja oikeustoimia mahdollisella Neuvostoliiton vakoilutoimintaa avustaneella toiminnallaan aiheuttaneen, rovasti Vladimir Tsvetkovin, avustuksella rajalla liikkumisluvan ja kesäkuussa 1946 hän sitten ylitti rajan ja antautui neuvostoliittolaisille rajavartijoille ilmoittasamalla haluavansa päästä Leningradin metropoliitta Grigorin puheille (Григо́рий, siviilinimeltään Никола́й Кири́ллович Чу́ков / Nikolai Kirillovitsh Chukov,  1870-1955).

Mutta suunnitelmat jatkoivat pieleen menemistaan entistä pahemmin. Edes yhteistyö toisten Venäjä-aktivistien kanssa Suomessa ei taannut Johannekselle minkäänlaista kunnon mahdollisuuksia Neuvostoliitossa. Luvattoman rajan ylittämisen yhteydessä hänet vangittiin, syytettiin vakoilusta lännen hyväksi ja joulupäivänä 1946 tuomittiin 15 vuodeksi vankileirille.

Miten elämä tästä sitten jatkuikaan, siitä kerron sitten seuraavassa – samalla ilmeisesti tällä erää viimeisessä tai sitten toiseksi viimeisessä – tämän sarjan blogikirjoituksessa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tarina jatkuu vielä. Edellisen osan löydät tarvittaessa tästä:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/seminaarista-luostarien-kautta-armeijaan.html
ja seuraava osa - taitaa olla jo kuudes - löytyy täältä linkkinä myöhemmin:
OSA VI

Seminaarista luostarien kautta armeijaan

Konevitsan luostari 2006
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pekka Matsin eli myöhemmän pappismunkki Johanneksen elämä 1920- ja 1930-lukujen taitteessa oli otaksuttavasti mielenkiintoista. Monesta tuon ajan asiasta ei tällä hetkellä ole kuitenkaan vielä saatavilla sellaista materiaalia, joka kertoisi asioista tarkemmin, siksi joissain asioissa on väkisin pitänyt hieman arvailla erilaisten kansansuusta kuultujen tarinoiden valossa.

Mutta mennäänpä nyt aluksi niihin tietoihin pappismunkki Johanneksesta, jotka tällä hetkellä ovat kirjallisesti käytettävissä. Teologian tohtori, Valamon opiston apulaisrehtori Juha Riikonen (JR) kirjoittaa väitoskirjassaan ”Kirkko politiikan syleilyssä”, että Pekka Matsi olisi opiskellut Sortavalan pappisseminaarissa.

Tästä en ole vielä löytänyt enempää tietoja. En siitä, milloin hän pääsi seminaariin tai miksi hän lähti sieltä pois, koska häntä ei mainita mm. seminaarin matrikkelissa. Se voisi viitata vaikka seminaarista erottamiseen tai poislähtemiseen tai johonkin vastaavaan. Tuon ajanjakson Sortavalassa sijainneen pappisseminaarin oppilaista ja henkilökunnasta kootussa matrikkelissa todetaan vain lyhykäisesti, että oli monia, joiden oli jätettävä opinnot kesken erilaisista syistä.

Mutta joka tapauksessa Riikosen tietojen mukaan tämä kaikki – pappisseminaariin meno ja sieltä poistuminen – oli tapahtunut kuitenkin ennen vuotta 1928, jolloin hän meni Viroon ja siellä nimenomaan Petserin luostariin. Petseristä hän jatkoi matkaa ilmeisesti melko pian silloiseen myllerrysten keskellä olevaan, Serbiasta ja eräistä muista alueista muodostettuun diktatoriseen kuningaskuntaan, jonka nimenä oli aluksi ”Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta”, myöhemmin vuodesta 1929 Jugoslavia (siis ”iso-slavia” eteläslaavilaisten mukaan). Siellä hän hakeutui nykyisen Kosovon alueella sijaitsevaan suureen, 1300-luvulla rakennettuun Vysoko-Dečanin Kristuksen ylösnousemuksen luostariin (serb. Манастир Високи Дечани), joka sijaitsee 12 Pećin (Пећ) kaupungista etelään.

Vysoko-Dečanin luostarissa hän Riikosen väitöskirjan mukaan kävi nelivuotisen luostarikoulun 1930-luvun alussa. Munkkivihkimyksen hän sai sitten pohjoisempana Serbiassa sijaitsevassa Gornjakin luostarissa (Манастир Горњак) joulukuussa 1935 ja munkkidiakoniksi vihkiminen tapahtui keväällä 1937 ja pappismunkiksi kesällä 1937.

Näiden vihkimysten jälkeen pm Johannes palasi ilmeisesti piispalta lupaa kysymättä, omin luvin Suomeen syksyllä 1937 ja meni Laatokan saarella sijaitsevaan Konevitsan luostariin, jonka veljestön jäseneksi hänet hyväksyttiin virallisesti vasta keväällä 1939. Syy viivästyneeseen hyväksyntään johtui JR:n väitöskirjan mukaan mahdollisesti siitā, että Johannes ei ollut saanut serbialaiselta piispaltaan Benjaminilta todistusta diakoniksi ja papiksi vihkimisistä. Benjamin piti Matsia luostarilupauksensa rikkojana. Munkkivihkimyksensä yhteydessä Johannes oli luvannut pysyä serbialaisessa luostarissa vähintään kymmenen vuotta, mutta oli sitten lähtenyt omavaltaisesti Suomeen jo parin vuoden kuluttua.

Johonkin noihin aikoihin sijoittunee edellisessä blogijutussa kerrottu hauska tapahtuma Helsingin pääesikunnassa tapahtuneesta armeijan palvelukseen astumisesta. Joka tapauksessa sodan sytyttyä Johannes määrättiin armeijan palvelukseen. Talvisodassa Pekka Matsi toimi aiankin aluksi Kannaksen lohkon Järisevän linnakkeella tykistön lääkintäkorpraalina, myöhemmin ilmeisesti Jatkosodan aikana myös sotilaspapillisissa tehtävissä Karjalassa. Hänet kotiutettiin vasta marraskuun puolessavälissä 1944.

Joitain merkintöjä pappismunkki Johanneksesta – tai oikeammin siis korpaali Pekka Matsista – löytyy Konevitsan luostarin evakuoimisen yhteydessä olleista maininnoista maaliskuulta 1940. Noista tapahtumista on mitä ilmeisimmin olemassa hieman toisistaan poikkeavia kertomuksia, joissa pm Johanneksen rooli on jokaisessa hieman erilainen. Joka tapauksessa Konevitsasta evakuoitiin useita laatikollisia kirkollista tavaraa Kerimäelle. Montako laatikkoa ja keiden toimesta ja milloin – noista löytyy siis erilaisia mielipiteitä.

Tavaroiden evakuoimista oli tapahtunut useamman eri kerran – ilmeisesti ensimmäisen kerran jo Talvisodan syttymisen aikoihin joulukuussa 1939. Tämä evakuointi lienee ollut perusteellisin ja eräiden mielestä asiantuntevin, sillä luostarin oma väki teki valinnat ja koko työn ilman kiirettä. Sittemmin myöhemmin ortodoksisen kirkkomuseon ensimmäisenä asiaiainhoitajana oman työnsä ohessa toiminut, ylidiakoni Leo Kasanko, luetteloi tavarat laatikko laatikolta. Toinen tutkija, Joensuun yliopiston emerita professori Tellervo Krogerus (TK) kertoo eräässä omassa ko. evakuiointia aihettä käsittelevässä esityksessään, ettei Kasanko kuitenkaan sen tarkemmin kertonut 1940- ja 1950-luvun papereissaan tarkemmin noiden laatikoiden tulosta ja alkuperästä.

Hieman tätä asiakokokaisuutta sotkee tai sitten selittää myös se tieto, että tuo toinen tutkija (TK) oli evakuointia armeijan puolesta suorittaneen Konevitsassa palvelleen, patteristossa palvelleen sotilaan ja evakuointia auttaneen lotta-palveluksessa olleen vaimonsa lapsi.

TK:n mukaan evakuointia tapahtui kenties jossain vaiheessa kahdessa erillisessä tapahtumassa ja kahden toisistaan tietämättömien ryhmien toimesta. Näiden ajatustensa taustalla on hänen esitelmässään esitetty kahden paikalla olleen ja työskennelleen siviilin, hänen vanhempiensa, näkemykset ja kokemukset. Se ei ainakaan minulle ole selvää, tarkoitetaanko tässä kahdella erllisellä tapahtumalla joulukuun ja maaliskuun tapahtumia, vai pelkästää keväällä 1940 mahdollisesti tapahtuneita kahta erillistä evakuointia.

Toinen hieman erilainen tarina näistä evakuoinneista oli sittemmin Valamossakin tutuksi tullueen Konevitsan Antin eli Andrei Peškovin kertomaa ja kolmas tarina vielä sairastuvalla työskennelleen hoitajan kertomaa.

Itse olen taipuvainen uskomaan siihen oletukseen, että ainakin Antti, joka ei todennäköisesti ollut paikalla evakuoimassa, kertoi kuulopuheitaan ja ”hieman” tyylilleen sopivasti värittäen. Eli hieman sitä samaa ajatusta kirkon – tässä tapauksessa vieläpä väheksityn ortodoksisen vähemmistökirkon – kannalta katsoen, mistä eräässä edellisessä blogijutussani mainitsin ja minkä professori Jukka Korpela myös kertoo hieman eri sanoin uudessa kirjassaan ”Muinais Venäjän myytti”: saduilla ja tarinoilla nostettiin hallitsijoiden ja vallassaolijoiden statusta, eli vankimmat perusteet vallankäytölle tarjoaa ylevä tarina. Taitaa sama metodi olla yhä edelleen käytössä ko. maassa.

Tässä vaiheessa tarinaan tulee taas mukaan myös kertomuksemme päähenkilö – pappismunkki Johannes – silloinen lääkintäaliupseeri, kuten häntä eräissä teksteissä tituleerataan. Aikalaiskertomuksen mukaan lääkintäaliupseeri sai avukseen muutamia poikia ja heidän kanssaan he sitten keräsivät vielä joitain tavaroita luostarin museosta ja kirkosta laatikoihin ja naulaisivat niitä kiinni. Osa kirkkotekstiileistä pääsi turvaan hevosten loimina. Saman kertomuksen mukaan komentaja olisi luetteloinut evakuoitavat tavarat, mutta ainaakaan allekirjoittaneelle ei selvinnyt, löytyykö tuo luettelo jostain, vai liekö kadonnut jonnekin.

Vastaavasti ilmeisesti joidenkin muiden armeijan asiakirjojen mukaan olisi pitänyt olla niin, ettei pm Johanneksen – siis korpraali Matsin – olisi pitänyt edes tuolloin olla Konevitsassa. Mutta muistitieto kertoo muuta. Selityksiksi kaikille näille kertomuksille on mainittu, että joku muistelija on ehkä sekoittanut toisiaan ulkonäkönsä vuoksi hieman muistuttaneet pm Johanneksen ja igumeni Mavrikin. Mielenkiintoista toki olisi, jos Johannes olisi ollut saaressa vielä Konevitsan munkkien sieltä pois lähdön jälkeen, mutta toki sekin kai oli mahdollista, koska kyseessä ei armeijan näkökulmasta ollut pm Johannes, vaan korpraali Pekka Matsi.

Jälkeenpäin on vaikea todentaa, kertoiko pm Johannes sitten itse luostarin evakuoinnista omana saavutuksenaan luovuttaessaan Konevitsan esineet Kuopiossa. Andrei Peškovin kertomuksessa hänen ansioihinsa on kuitenkin luettu kenties joidenkin toistenkin osuus evakuoinnissa. Selviteltyäni näitä lukuisia erilaisia ristiriitaisia papereita ja kertomuksia pm Johanneksesta, niin sanoisin sillä perusteella, millainen kuva minulle on asiasta ja henkilöstä muodostunut – vastauksena tuohon kysymykseen: kyllä hän kertoi ne omaksi tai oikeastaan oman kirkon, luostarin hyödyksi. TK:n mukaan pm Johanneksen nimiin on siirretty myös luostarista lähdön viime tunteina tehty suuren esinemäärän ripeä evakuointi, jonka takana ja organisoinijoina oli kuitenkin aivan toiset luostarialueella toimineet ja asuneet ihmiset mm. juuri TK:n molemmat vanhemmat isän johdolla.

Joka tapauksessa pääosa kirkollisesta esineistöstä jäi silti luostariin ja hävisi sieltä pikaisesti sotilaiden tultua. Samoin sinne jäivät yli 8000 niteen kirjasto ja luostarin arkisto, joista osa löytyi sieltä täältä revittyinä ja kenties sytykkeinäkin käytettyinä. Kun munkit palasivat Konevitsaan välirauhan aikana, he kohtasivat hävityksen kauhistuttavat jäljet. Paljon myöhemmin – kun pääsin minäkin saareen turistina – minuakin kauhistutti mm. luostarin kiviaidalla aidatun hautausmaan jyrääminen tasaiseksi pallokentäksi.

Konevitsan jyrätyllä hautausmaalla oli 2006 vain yksi hautaristi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Monessa eri vaiheessa Konevitsasta evakuoitu kirkollinen esineistö joutui sekin kokemaan vielä kovia aikoja, ensin kuljetusten ja sitten vielä Kuopiossakin epäasiallisen varastoinnin vuoksi. Lisäksi joitakin arvokkaita esineitä tuhoutui Keiteleen Hiekan luostarissa igumeni Pietarin (Pauli Jouhki) aikana sattuneissa kahdessa tulipalossa. Näiden lisäksi ilkivalta ja varkaudet verottivat joitain arvokkaimmista esineistä. Mm. eräs – ilmeisesti noviisi – pilkkoi, varasti ja möi muualle osia pyhittäjä Arsenin reliikkien suojana olleesta hopeisesta kenotafista. Osa varastetuista esineistä saatiin sittemmin takaisin, osa sulatettuina harkkoina, mutta paljon hävisikin.

Pm Johanneksen osuutta noissa tapahtumissa ei kuitenkaan ole millään tavalla rekisteröity, eikä ilmeisesti edes epäilty. Hänen luostarin evakkopaikan Keiteleen Hiekan aikakautensakin jäi varsin lyhyeksi ja aijoittunee melko todennäköisesti pariin lyhyeen jaksoon toinen kenties välirauhan aikoihin ja toinen myöhemmin sodan – siis myös Jatkosodan – jo päätytyttyä, sillä sodan jälkeen hänen elämässä tapahtui melkoinen myllerrys, josta enemmän seuraavassa blogikirjoituksessa.

Johannes ei ilmeisesti Hiekassa syystä tai toisesta oikein viihtynyt. Hieman hankalana luonteena hän kertoman mukaan oli kehnoissa väleissä monien kirkon vaikkutajien, mm. arkkipiispa Hermanin kanssa, joka ei pyynnöistä huolimatta etsinyt hänelle muuta työtä tai sijoituspaikkaa.

Konevitsan luostarin veljestö alkoi vanheta, ruumiillisten ja raskaiden töiden tekijät vähentyä ja jonkilaisia ristiriitojakin alkoi kai ilmetä, mm. kalenterikysymyksissä ja suhteessa Venäjän tai Suomen kirkkoon. Alle viisikymmpisellä pm Johanneksella oli muut asiat mielessä.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tämä tarina jatkuu vielä. Edellisen osan löydät tarvittaessa tästä:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html
ja seuraava osa - taitaa olla jo viides - löytyy tääsä linkistä:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/villin-munkin-yllattavia-peliliikkeita.html

Kiertolaismunkki Suomesta

Kiertolaismunkkeja on historian saatossa ollut monissa uskonnoissa. Hinduilla sadhuja, näitä on kuulemme samanverran kuin Suomessa asukkaita. Ristiretkien aikana heitä lienee ollut myös kristinuskon parissa paljonkin. Myös ortodokseilla on ollut kiertolaismunkkeja. Yksi heistä – ehkä sieltä kuuluisammasta päästä – lienee venäläinen munkki Rasputin. Niin Rasputiniin, kuin erityisesti noihin intialaisiin sadhuihin, on usein liitetty kysymys: kumpia he oikein ovat – huijareita vai pyhiä. Siis hieman sama teema kuin tuossa pari blogijuttua aikaisemmassa blogiotsikossani.

Pienellä "viilauksella" voitaneen joistakin suomalaisistakin munkeista käyttää tuota nimitystä. Kiertolaismunkki nimitys johtunee tuossa tapauksessa siitä, että hän joko levottoman mielensä tai muun elämän tilanteensa vuoksi kierteli munkkina ollessaan ympäri maatamme eri luostareissa, seurakunnissa ja jopa Euroopan eri maissa.

Nimityksen ei tarvitse olla millään tavalla kielteinen. Se vain kuvaa noiden munkkien elämää jollain tavoin yhdellä sanalla, lyhyesti. Kerron tässä blogijuttusarjassa siis parista tällaisesta kiertolaisesta. Mutta en todennäköisesti mitenkään lyhyesti, sillä heidän elämänsä oli varsin monipolvista, vaikeasti seurattavaa ja siinä on yhä paljon epävarmuuksia, joita en ainakaan minä pystynyt millään tavalla kotikonstein varmentamaan enkä edes seuraamaan kovinkaan kronologisesti.

Toinen heistä – isä Mefodi – tuli jo esiteltyä eräässä edellisessä blogijutussa ja sen liitteissä. Nyt olisi varmaan toisen vuoro. Aika pitkälti – hyvä ettei kokonaan – tämäkin blogitarina perustuu erilaisiin muistitietoihin, siihen kansanomaiseen historiaan, josta viime blogijutussani kirjoitin. Jotain olen useilta ihmisiltä kuullut, mutta hieman myös jostain lukenutkin. Loput olen itse noihin kehyksiin noista ”nuoteista säveltänyt”.

Nyt kyseessä on Salmin karjalainen pappismunkki Johannes, siviilinimeltään Pekka Matsi. Tosin kirkonkirjoissa nimenä on Petr / Pjotr, mutta venäjäksi kirjoitettuna Пeтр tai oikeammin vanhalla venäjällä (vanhoin kyrillisin kirjaimin) Пeтръ. Pekka-nimellä hän kai sitten maailmassa ja siviilissä oli kuitenkin kulkenut. Internetin sukututkimusohjelmassa Geni hänet oli alkuun nimetty seuraavasti: Petter "Pekko" Jakolev Matshi (Matsi). Hän syntyi tuon st-sivuston ja kirkonkirjojen mukaan 4.6.1906 Salmissa ja kuoli Ranskassa. Kuolinaikaa ja tarkempaa paikkaa ei ole merkitty. Eikä se ainakaan vielä tätä kirjoittessani ole minulle selvinnyt.

Salmin ortodoksisen seurakunnan kirkonkirjoista löytyy Pekan syntymästä merkintä.
Vasemmanpuoleisessa osassa on teksti (ystäväni Vladimirin kääntämänä):
Pjotr - Virtelän kylän talonpoika Jakov Petrov Matshi ja virallinen vaimo Marfa Trofimova, molemmat ortodokseja, heidän ensimmäisestä avioliitostaan.
Pappi  Ioann Fjodorov
Lukkari Ioann Pokrovski
ja keskimmäisessä osassa lukee suomennetuna ilmeisesti kummien tiedot:
 Uudenkylän talonpoika Timofei, Trofimovin poika Satuli ja Virtelän  kylän talonpojan vaimo Darja Petrovan tytär Antipova.
 

Tuo on sukunimi esiintyy siis kirkonkirjoissa ja joissain teksteissä ainakin kahdessa eri muodossa: sekä Matsi että Matshi tai Matshu osittain varmaan myös siksi, että tuohon aikaa papin kyrillisin kirjaimin kirjotetun tekstin ns. translitterointi latinalaisin kirjaimin lienee ollut melko vaihtelevaa ja sekavaakin. Kun lisäksi joidenkin nimien vääntäminen venäjäksi, kyrillisin kirjaimin, oli myös hankalaa, erilaiset variaatiot mahdollistuivat.

Pekan vanhemmille talollinen Jakov "Jaakko" Petrov Matsille ja hänen vaimolleen Marfa "Martta" Trofimova Satulille syntyi suuri katras lapsia. Lukumäärä on vaihdellut hiemen lähteestä riippuen, mutta lapsimäärä lienee ollut jossain 10 -13 tienoilla, missä Pekka oli suunnilleen sieltä keskeltä luetteloa, hieman nuorimmasta päästä. Lapsia isä Jaakolle ja äiti Martalle syntyi 20 vuoden aikana välillä 1895-1915 siis suunnilleen melkein yksi per vuosi.

Suuri lapsimäärä oli tuohon aikaan melko tavallista. Lapsia syntyi suuri määrä esimerkiksi sen vuoksi, että lapsikuolleisuus oli melko suurta. Lapsia kuoli aivan pienenä erilaisiin rokkoihin ja muihin kulkutauteihin ja siksi piti varmistaa, että suvussa on suvunjatkajia, ja samalla tietysti lapsi syntyi – niin kuin sanonta kuului – ”leipä suussa” – eli hän oli perheen ja suvun tulevaa työvoimaa kasvettuaan hieman suuremmaksi.

Suuri lapsimäärä ja pienet asuinpiirit, olivat omalla tavallaan siunaus, mutta myös suuri terveydellinen uhka monella tapaa, ei pelkästään kulkutautien kanssa. Taudit levisivät joskus huonon hygienian vuoksi helposti, mutta myös naimisiin meno hankaloitui, kun lähistöllä, jopa naapurikylissä, alkoivat kohta kaikki olla lähisukulaisia, serkkuja. Liian lähelle sukuun naiminen oli ongelma ja se aiheutti omat geneettiset ja muut sairautensa, degeneroitumista suvussa. Ongelma oikeastaan poistui vasta evakkoon ja uusille alueille lähdettäessä sotien aikaan ja niiden jälkeen. Uusilla alueilla ”naimapiiri” oli laajempi ja geneettinen perimä uutta. Näin – kuten sanotaan – karjalaiset pelastivat suunnilleen samanlaisissa elinpiireissä asuneet sisäsiittoiset pohjalaiset ja päinvastoin.

Tuollaisista olosuhteista maailmalle lähtö oli varmasti monelle karjalaisille lapselle ja nuorelle – Pekallekin – melkoinen ponnistus. Kouluja toki oli, mutta harvassa, ja yleensä lapsia ei koulutettu ”liikaa”. Heitä tarvittiin enemmän kotona, kuin jossakin maailmalla. Vielä niinkin myöhään, kuin minun syntymän aikoihin 1940-50-luvuilla oppikouluun lähteminen maaseudulta oli melko harvinaista. Monesti kävi niin, että pitkän ja hankalan matkan takia piti asua ns. ”kortteerissa” opiskelupaikkakunnalla. Tällainen oli pienille 11-12 vuotiaille lapsille aikamoinen urakka. Niin myös minulle.

Ei liene Pekankaan elämän alkuvuodet ja vuosikymmenet olleet mitään helppoja, Kaiken lisäksi noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen Pekka joutui sotapalvelukseen puolustamaan omaa maataan vihollisen hyökkäykseltä.

Mutta sitä ennen oli kyllä jo ennättänyt tapahtua paljonkin. Ajalta on niukasti tietoja saatavissa näin ”kotikonstein”, mutta kun miettii nuoren pojan taivalta noissa karjalaisissa maisemissa 1920-30-luvuilla, ei siellä kai varmasti monenlaisia virikkeitä ollut, jos elämää vertaa nykynuorten elämään. Pekka kävi armeijan. Palvelupaikasta ei vielä ole tietoa, mutta sen päätyttyä hän mitä ilmeisimmin oli korpraali, sillä joissakin kirjallisissa lähteissä hänen mainitaan olleen sotapalveluksensa aikaan lääkintäaliupseerina sairastuvalla.

Asepalvelukseen astumisesta sodan alkaessa on olemassa mielenkiintoinen ja hauska tarina, jonka mm. Joensuun aikaisempi kirkkoherra isä Erkki Piiroinen on kertonut julkisuudessa jossain esitelmässä. Sieltä sen minäkin kuulin. Pienet, jonkin verran isä Erkin väritettyyn kerrontaan kuuluvat tekstin "asiavirheet" (lue: värittely) korjattuina ja omin sanoin muotoiltuna tuo tarina kuuluu seuraavasti:

Sodan syttymisen yhteydessä myös Pekka Matsi – siinä vaiheessa jo isä Johannes – sai kutsun sotapalveluksen, armeijaan. Hän oleskeli todennäköisesti jo silloin ulkomailla ja tuli sieltä Suomeen, Helsinkiin, ilmeisesti Pääesikuntaan, jossa hänen piti ilmoittautua palvelukseen. Kerrotun mukaan vastassa oli pöydän takana kolme korkeaa upseeria: eversti, majuri ja kapteeni. Isä Johannes sanan mukaisesti ”purjehti” uljaasti sisään huoneeseen mustaan munkin asuun pukeutuneena, päässä hunnulla varustettu klobukki ja kaulassa risti. Varsin vaikuttava näky. Upseerit nousivat tietysti kohteliaana miehinä ylös tervehtimään vaikuttavan näköistä henkilöä, joka astui pöydän ääreen, teki asennon ja ilmoitti sotilaallisesti: ”Herra eversti, korpraali Matsi valmiinan astumaan sotapalvelukseen.”

Kuten varmasti jälleen huomaat, etten ole noilta polveleivilta tarinoiltani vielä ollenkaan päässyt varsinaiseen aiheeseen eli pappismunkin, isä Johanneksen, elämään kovinkaan syvälle. Mutta älä hätäile, lisää tulee, kunhan ennätän käydä läpi laajaa materiaalia, josta osaa en ole vielä edes saanut eteeni luettavaksikaan.

Nuo isä Johanneksen elämän vaiheet ovatkin sitten ihan kiintoisia ja tosi mielenkiintoista tarinaa, mutta yritän kertoa siitä sitten seuraavassa blogijutussa taas lisäselvittelyjeni jälkeen jotain. Osa tulossa olevasta lisämateriaalista saattaa viivästyä niin, etten saa sitä heti tutkittavakseni, mutta aikanaan sitten. Toivottavasti jaksat odottaa ja sitten vielä lukea seuraavankin tai todennäköisesti monikossa: seuraavat.

Pappismunkki Johannes (Vorobjeff)

Selvyyden vuoksi kerron vielä, että Suomessa noihin samoihin aikoihin vaikutti samassa luostarissa toinenkin isä Johannes. Hän ei ole sama isä Johannes, josta nyt olen kertonut. Tämän munkin siviilinimi oli  Ilja Andreinpoika Vorobjeff ja hän oli syntynyt Aunuksessa 1884 ja kuoli sittemmin Heinäveden Valamon luostarissa 1964. Hänen luostaritiensä kulki Syvärin ja Konevitsan kautta Valamoon, missä hän toimi monissa eri tehtävissä, mm. rippi-isänä veljestölle.

Pappismunkki Johanneksen hauta Valamossa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tässä edellinen osa, eräänlainen välitilinpäätös:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/muistini-mukaan.html
ja tässä varsinaisesti se eka osa:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html

Muistini mukaan …

Oman Suomen ortodoksisen kirkkomme aivan samoin kuin oman maamme tai oman elämämme historiassa on paljon tapahtumia ja asioita, joita kerrottaessa moni aloittaa puheensa tai tekstinsä sanonnalla ”Muistini mukaan …”.

On asioita, joita ei haluta muistella. On asioita, joita muistetaan väärin. On asioita, joita kaunistellaan tai kauhistellaan – kukin aivan omien tarkoitusperiensä mukaan ja jollain tietyllä kenties uskontoon, politiikkaan, arvoihin perustuvalla painotuksella. Asioita siis muistellaan oman muistin ja arvojen varassa.

Silti nuo hatarat muistitiedot, suullinen historia, kansanomainen historia, muistelot, ovat arvokkaita ja antavat meille mahdollisuuden edes jollakin tavalla tutkiskella ja selvitellä oman menneisyytemme asioita ja kenties myös sen saloja. Ne auttavat meitä ymmärtämään paremmin tuon ajan ihmisiä, vanhempiamme, isovanhempiamme ... mutta ne kenties auttavat myös meitä purkamaan omia traumojamme.

On olemassa aivan oikeita perinteentutkijoita, historiantutkijoita, kulttuurintutkijoita, joille tällainen muistitieto on keskeistä ja tärkeää tutkimusaineistoa. Ja sitten on olemassa tällaisia meikäläisiä, jotka ovat vain kiinnostuneet historiallisista asioista, haluavat selvitellä niitä itselleen ja kertoa siinä ohessa niistä edelleen toisillekin. On sitten ns. oikeiden tutkijoiden asia selvittää, mikä tarinoissa on totta ja mikä on tarua. Selvästikin tällaisten kaltaisteni ”suakkunoiden” kertojien tarinat, kokemukset ja kirjoitukset ovat lisääntyneet ja täten omalla tavallaan ehkä myös auttaneet historian tutkimusta, mutta samalla se on tuonut mukanaan uusvanhan ongelman, jonka nimi on lähdekritiikki.

Samasta lähihistoriassamme tapahtuneesta asiasta saattaa olla kaksi tai jopa useampia erilaisia kertomuksia. Kumpi tai mikä on totta – siinäpä kysymys. Monesti noiden erilaisuuksien syynä saattoi – ja saattaa yhä – olla ihmisten oma heikko tai vahva itsetunto, ja tässä ”meikäläisten” tapauksessa esimerkiksi juuri uskonnollinen, ortodoksinen itsetunto ja identiteetti. Se oli johonkin aikaan meillä suomalaisilla, sodasta evakkoon joutuneilla ja heidän jälkeläisillään kovin heikko. Me jopa häpesimme olla ortodokseja ja näyttää sitä ulospäin. Monet meistä vaihtoivat kirkkokuntansa valtakirkkoon, kastoivat lapsensa luterilaisiksi, menivät mukaan valtavirtaan, jotta ei suuremmin ”erottuisi tapetista”, vaan häviäisi tasapaksuun massaan. Ja mikä tärkeintä: ei enää haukuttaisi ryssiksi.

Oma isäni ja sukuni ei suostunut tuollaisiin muutoksiin. Voin omalta kohdaltani sanoa, että joutuminen tuollaiseen ”kultturilliseen mankeliin” ja uskonnolla, alkuperällä, syntyperällä kiusaamiseen, se ei minua silloin 1960-luvulla koettuna lannistanut, vaan päinvastoin vahvisti vielä skarpimmaksi ja vahvemmaksi ortodoksiksi.

Mm. tällaisten syiden vuoksi niin minun, kuin itse asiassa monen muunkin ortodoksin suullisissa ja joskus jopa kirjallisissa muisteluissa tulee ottaa huomioon se kerrontatilanne, missä se tuodaan esille. Jos vaikka kyselet sukulaisiltasi, tutuiltasi, asioita viime sotien ajalta Raja-Karjalasta ja Aunuksen Karjalasta, siellä asuneiden alkuperäisten karjalaisten asukkaiden ortodoksisesta uskonnollisesta kasvatuksesta, saat monenlaisia vastauksia. Tuo kasvatushan ns. ”suomalaisten valloittajien” toimesta suurimmaksi osaksi silloin kiellettiin. Saat siksi varmasti erilaisia mielipiteitä erilaisilta ihmisiltä, varsinkin, jos he jollakin tavalla liittyivät tuohon aikaan ja paikkaan oman sukunsa kautta.

Kaikkea tuota, mitä siihen aikaan 1930- ja 1940-luvuilla karjalaiset, ja osin venäläiset, joutuivat kokemaan suomalaisten taholta, voi aivan hyvin vertailla niihin tämän päivän tapahtumiin ja vastaavanlaisiin toimiin, joita nyt vuorostaan venäläiset harrastavat ukrainalaisia kohtaan valloittaamillaan alueilla. Silloin Karjalassa oli suomalaistamisessa enemmänkin kysymys uskonnosta ja uskonnollisesta kulttuurista ja sen tukahduttamisesta ja uskonnon yhdenmukaistamisesta. Nyt Ukrainassa tapahtuvilla vastaavanlaisilla toimilla tarkoitetaan hieman laajempaa kokonaisuutta – ei niinkään uskontoa, joka molemmilla on nyt "lähes" sama.

Kaikella tällä tekstilläni yritän kai hieman selitellä omia aiempia ja etenkin tulevia kirjoituksiani, joissa myös kerronta on toisinaan tiukastikin sidoksissa erilaisiin nykyisiin, mutta myös menneisiin tapahtumiin sukuni ja tietysti myös oman elämäni historiassa. Jos ja kun joku etsii sieltä totuutta ja totuudellisuutta, kaikki se, mitä kerron, on tietysti jollain tavalla totta, mutta se pitää aina suodattaa – sikäli kun se on mahdollista – kertojan oman, suvun ja yhteisön elämäntilanteen ja kokemusten, maailmankuvan, arvojen ja siinä ohessa varmaan koko sen hetkisen poliittisen maailmantilanteen läpi.

Niin tämä minun, kuin myös sinun tai jonkun muun yksilön kokemus, on myös historiaa ja totta. Ja kertomus on dokumentti siinä missä moni muukin. Mutta kuten edellä olen yrittänyt selittää: kaikkeen kerrontaan – kirjalliseen tai suulliseen, minun tai sinun, tutkijan tai tavallisen ihmisen – kannattaa aina suhtautua tarkkaavaisesti, vaikka joskus lievästi epäillen ja pohdiskella sen esittämiä asioita omien arvojensa kautta.

Minun piti tässä blogikirjoituksessani kirjoittaa eräästä Suomen ortodoksisen historian henkilöstä ja tämän tarinan piti olla vain edelliseen juttuun jatkoa. No – nyt ei ihan niin käynyt, koska tällainen teksti pyrki väkisin ulos ennen sitä seuraavaa, joka toivottavasti on ulostullessaan mahdollisimman "hannumaisen totuudenmukainen" kertomus siitä toisesta pappismunkista, josta se nyt jäi vielä kertomatta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com Tämä blogijuttu on eräänlainen välitilinpäätös edelliseen blogijuttuuni:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html
Varsinaiset jatko-osat tulevat julki sitten myöhemmin.
Huomaa monikko!
Tässä seuraava osa:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html

Neroja vai konnia

Valamon munkkeja Heinäveden Valamon majoitusrakennuksen edessä.
(Kuvan käsittely: Tekoäly + Ortodoksi.net / Alkuperäinen: PMM)

Olen näissä blogijutuissani käsitellyt aina silloin tällöin melko laajalti erilaisia ihmisiä. Kumma kyllä enemmän kuitenkin kuolleita kuin eläviä – näin ainakin luulen. Yksi ryhmä näitä ihmisiä, joista olen kirjoittanut paljon, ovat sekä mies- että naisluostarien asukkaat, siis ortodoksiset munkit ja nunnat. Ortodoksiseen – tai miksei muunkin uskonhaaran – luostariin lähteminen, kilvoittelijaksi ryhtyminen, erilaisista asioista kieltäytyminen, kuuliainen, hierarkkinen ja askeettinen elämä – siinä määrin, kun niitä nyt sitten on ihan oikeasti harrastettukaan – on meille nykyajan helppoon elämään tottuneille ihmisille kenties hieman vierasta, ehkä se tuntuu joistakin oudolta. Siksi kai siitä kirjoittaminen saattaa siis olla mielenkiintoista puuhaa. Tosin se aika usein on melko vaikeaa, koska luostarit ovat ulkopuolisilta jokseenkin suljettuja paikkoja ja ulkopuolinenhan minä olenkin. Tiedon joutuu usein kaivamaan pienistä puroista.

Jokin aika sitten juttelin erään vanhemman ortodoksisen kaverini kanssa näistä ihmisistä ja melko yksimielisesti totesimme, että ei meillä loppujen lopuksi ole niin kovin montaa sellaista luostariasukasta tai edes pappia, joka olisi tässä mielessä mielenkiintoinen persoona, josta siis olisi vielä paljonkin kirjoitettavaa – tiedettyä tai sitten vain arvailuja. Ne, jotka ovat oikeasti mielenkiintoisia, heistä on yleensä jo joku kirjoittanut kirjoja ja julkaistu paljon muutakin.

Pienen pohdinnan jälkeen kummallekin meistä nousi mieleen pari melko lailla mielenkiintoista luostariasukasta. Johan pelkästään se, että menee luostariin, ja tulee sinne kenties jostakin erikoisimmista elinolosuhteista, kilvoittelee siellä vuosikymmeniä, on erikoista meille maailmassa eläville. Mutta kun – tai jos – sen lisäksi vielä osoittaa monenlaisia erilaisia kykyjä ja taitoja – hyviä tai pahoja taitoja – ehkä nämä ominaisuudet tai outoudet sitten tekevät näistä ihmisistä jollakin tavalla enemmän mielenkiintoisia. Sellaisia me nykyajan ihmiset – kuluttajat – olemme. Haemme usein kokemuksia, elämyksiä ja ihmettelemistä. Kun emme itse uskalla luostariin mennä.

Palaan kohta noihin pariin ”valittuun” munkkiin. Sitä ennen mietin hieman, mikä sitten on tehnyt joistain noista muista kirjoittamistani ihmisistä ehkä niin ”mielenkiintoisia”, että olen heistä jotain kirjoittanut. Osa on saattanut olla jollain elämän alueella lahjakkaita ja sitten kuitenkin yhtäkkiä päättävätkin mennä luostariin ja – meidän maallisin silmin katsottuina – hylkäävät lahjansa. Osa taas on vasta luostarissa löytänyt lahjansa, tai uskaltanut tuoda ne esille, tai lahjojen esiintulolle on luotu näin paremmat mahdollisuudet. Ja sitten he ovat jakaneet niitä mahdollisesti meille muillekin maailmassa eläville esimerkiksi kirjallisesti tai laulaen tai maalaten tai kenties vielä jollakin muullakin tavoin, vaikkapa myös sielunhoitajina.

Toisaalta meillä ortodokseilla on tuollaisia ihmisiä pilvin pimein. Suomessakin löytyy toistakymmentä paksua kirjaa täynnä kertomuksia tuollaisista ihmisistä. Heitä kirkkomme nimittää pyhiksi ja heistä voi lukea mm. Synaksarion-nimisestä 12 kirjan sarjasta, missä heitä ja heidän elämäänsä, kilvoitteluaan ja kirkollisia muistopäiviään on esitelty kuukausi kerrallaan.

Minun näissä blogijutuissani kertomat henkilöt eivät ole päässeet noihin kirjoihin. Ainakaan vielä. Minä kerron mielelläni blogissani sellaisista ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella poikenneet normaaleista ”muoteista”, olleet joukosta erottuvia, eivät varsinaisesti mitään "standardityyppejä", mikä tietysti sitten toisaalta on ehkä vähän arveluttavaa, kun kysymyksessä ovat luostariasukkaat. Siellä ei kai ehkä pitäisi olla liiaksi toisista erottuva - tiedä häntä, ajattelenko oikein.

Mutta en mahda sille mitään, jos ihmisestä, josta ajattelen kirjoittaa jotain, ilmenee hieman veijarimaisuutta, herskyvää huumoria, epätavallisia elintapoja ja joskus jopa jonkinmoista pientä "konnamaisuuttakin". Pidämme usein niitä kaikkia luostariasukkaille vieraina. Mutta onko niin!

Nuo kaksi munkkia, jotka nyt meidän kahden ihmisen keskustelussa nousivat esille hieman voimakkaammin, ovat molemmat pappismunkkeja, mutta eri luostareista. Siis munkkeja ja ortodoksisia pappeja. Ja kuten hyvin tiedämme Suomessa on tällä hetkellä vain kaksi luostaria Heinävedellä: yksi munkkiluostari Valamossa ja yksi nunnaluostari Lintulassa. Joten kysymyksessä pitää olla ns. Vanhan Suomen luostari tai luostareita, kuten nyt tässä tapauksessa aivan oikeasti onkin.

Pappismunkki Mefodi nuorempana munkkina Petsamon luostarissa.
(Kuvan käsittely: Tekoäly + Ortodoksi.net / Alkuperäinen: Pm Mefodi)

Toinen näistä pappismunkeista tunnettiin maallisella nimellä Matti Lehmonen, mutta luostarissa hän oli ortodoksisen tavan mukaan saanut itselleen toisen kirkollisen nimen. Tästä pappismunkista olen kirjoittanut pitkän tarinan kuvien kera yhteen blogiini ja sen otsikko oli kuvaavasti: Levoton nero.

Tuo blogikirjoitus kertoi köyhistä oloista, yksinhuoltajaäidin lapsesta, joka nousi kirkollisessa hierarkiassa pappismunkiksi asti. Hän oli kielellisesti lahjakas ja osasi puhua sujuvasti useita kieliä ja hän vietti omasta elämästään melkoisen osan myös ulkomailla. Syy siellä elämiseen oli ainakin minun mielestäni pitkälti varmaan se, että hänen tämä levoton mielensä ei ehkä aina sopeutunut täällä Suomessa luostarissa vallitsevaan kuriin, hänellä saattoi olla liikaa "omia ajatuksia" ja tavoitteita, ja hänellä saattoi kenties joskus mennä ”sukset ristiin” toisten kanssa. Siksi hänen piti mahdollisesti mennä – hieman kenties luostariaatteen vastaisesti – toteuttamaan itseään muualle. Hän vaikutti mm. silloisessa Tšekkoslovakiassa ja Saksassa, mutta myös alkuaan Suomessa niin Laatokan Valamossa kuin Heinävedellä Valamon luostarissa, jonne hän sitten eläkkeelle siirryttyään ei kuitenkaan palannut, vaan eli elämäänsä erakkona ja munkkina hieman eri paikoissa Suomessa, viimeksi Rautalammilla, jonne hänet on haudattu. Hänen kirkollinen nimensä oli pappismunkki Mefodi ja hänestä voi lukea lisää blogikirjoituksestani:
https://happikaappi.blogspot.com/2013/08/80-levoton-nero-pappismunkki-mefodi.html

Todennäköisesti en tavannut kaikissa kolmessa tämän sivun kuvissa olevaa pappismunkki Mefodia koskaan silmäkkäin, vaikka isäni kanssa usein vierailin Heinävedellä Valamon luostarissa. Asuin itsekin silloin Pohjois-Karjalassa Tuupovaarassa ja myöhemmin opiskelin Joensuussa, jonka ortodoksisen seurakunnan yhdessä leirikeskuksessa pappismunkki Mefodi jossakin vaiheessa eli erakkona. Mutta taipaleemme eivät ilmeisesti koskaan kohdanneet. Sen sijaan kuulin hänestä paljonkin erilaisia tarinoita jo lapsuudessani ja nuoruudessani, ja nyt sitten aikuisena laitoin jotain niistä muistiinkin omille lapsilleni ja vunukoilleni edelleen kerrottaviksi.

Heinäveden Valamon luostarin kirkko.
(Kuvan käsittely: Tekoäly + Ortodoksi.net / Alkuperäinen: Pm Mefodi)

Toinen tuolla alussa mainitsemani kaksihenkisen valitsijaraadin ehdokas mielenkiintoiseksi luostariasukkaaksi on – tai oli – aivan erilainen persoona. Hänkin sai aikaan paljon, mutta tästä varmasti joku voisi sanoa, että niin hyvää kuin pahaakin. Hänen elämästään on monenlaisia tarinoita ja jälleen voi sanoa: mukavia ja kenties vähemmän mukavia. Joidenkin mielestä hän oli melkeinpä sankari. Joidenkin mielestä lähes päinvastainen ja ainakin jossain määrin tai ajoittain epäsosiaalinen. Yhteistä näillä kahdella oli se, että kumpikin poistui Suomesta kyllästyttyään tavallisuuteen ja teki kenties merkittävimmän osan elämäntyöstään ulkomailla. Toinen – kuten edellä mainitsin – Tšekkoslovakiassa ja Saksassa toinen mm. Jugoslaviassa eli siis Serbiassa ja lisäksi Ranskassa, jossa hän kuoli ja jonne hänet on haudattu.

Kuka tuo toinen olikaan, siitä kerron seuraavassa blogijutussani, vaikka oletan aika monen – ainakin iäkkäämmän tekstini lukijan – sen nimen jo arvanneenkin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
---
Seuraava osa :
OSA II
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html
Mutta lue kuitenkin ennen tuota toista osaa välitilinpäätös:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/muistini-mukaan.html

Kuolema yhdistää – vai mikä lie

Heräsin sunnuntaiaamuna 8 ja 9 välillä hieman pöllähtäneen oloisena. Olin taas mitä ilmeisimmin nähnyt jotain sellaista unta, joka nyt aivan välttämättä halusi taas päästä ulkoilemaan ja kerrotuksi maailmalle. Minulle aina silloin tällöin sattuu tällaisia omituisia unia.

Muistan, kun muutama vuosi sitten uneen ilmestyi minulle täysin tuntematon mies, joka halusi kertoa jonkun tarinan. No silloin syntyi ihmettelyn jälkeen sitten tarina Simeonin kelloista ja jossakin vaiheessa sitten myös selvisi erilaisten vaiheiden kautta, kuka tuo Simeon oli. Hän oli Simeon Tuisku, mutta siitä nyt ei tällä erää enempää. Jutun voi lukea blogistani.

Tämän aamun hahmot päässäni vaikuttivat myöskin jossain määrin tuntemattomilta, jossain määrin tutuilta. Tiedä häntä. Nyt kyseessä oli kaksi naista, jotka eivät aamulla pöllähtäneenä miettiessäni minun mielestä millään tavalla liittyneet toisiinsa, enkä osannut siinä herätessäni heitä millään tavalla yhdistää itseeni tai elämääni tai en heti löytänyt heitä kahta yhdistävääkään tekijää.

Toinen heistä oli minulle jonkin verran tuttu ja ehkäpä juuri siksi, että hänet oli haudattu päivä, pari sitten ja olin lukenut hänestä jotain. Tämä henkilö tuli sitten syystä tai toisesta uneeni. Hän oli Aira Samulin. Kummallista! Toinen henkilö esiintyi unessa vaan etunimellä: Matrona ja kesti kauan heräämisen jälkeen selvittää päätäni sen verran, että minulle muodostui edes jonkunlainen käsitys siitä, kenestä oikein olikaan kysymys.Ymmärtääkseni kysymys oli desantista, naisvakoojasta, nimeltä Matrona. Desantista, josta olin juuri hieman aiemmin edellisenä iltana lukenut eräästä kirjasta ja jota olin toisen kerran aivan lyhyesti sivunnnut yhdessä hautausmaatarinoitteni blogijutussani. Näin ne jutut, kertomukset, luetut, katsellut ohjelmat jatkavat elämää meidän päässämme ja unissamme.

Siinä pöllähtäneisyyden tilassa aamulla yritin miettiä, miksi ihmeessä nämä kaksi ihmistä olivat tulleet uniini. Kumpikin kuolleita, enkä oikein löytänyt heistä mitään yhteistä. Olin tosin eilen ja aiempinakin päivinä ollut tuon kuolemateeman kanssa tekemisissä niin noissa aiemmissa neljässä blogijutussa kuin myös katsomassani elokuvassa, Netflixin minisarjassa, jota juuri katselin. Minisarja oli nimeltään ”All the light we cannot see” eli ”Kaikki se valo. jota emme näe”. Tuokin elokuva kertoi monella tapaa kuolemasta. Se kertoi myös nuoresta naisesta, sokeasta tytöstä nimeltä Maria, Ranskasta, timantista, vastarintaliikkeestä, natseista ja rakkaudesta. Kaiken kaikkiaan erittäin vaikuttava ja katsottava elokuvasarja.

Samoihin aikoihin olen muina vapaina hetkinä tutustunut uusinpaan Finlandia-kilpailun voittajakirjaan, Sirpa Kähkösen kirjaan ”36 uurnaa – väärässä olemisen historia”, joka – yllätys, yllätys – sekin käsitteli myös kuolemaa. Jostain syystä tuo kuolema teema oli siis kovinkin pinnalla ajatuksissani niin tarkoituksella blogijuttuja tehdessä kuin sitten enemmän tai vähemmän muissakin.

Luulen kaikkien noiden kokemuksieni stimuloineen jollakin tavalla sitten tuota viime yötä. Ja jostain kumman lokerosta alitajuntani oli kaivannut esille nimet Matrona ja Aira Samulin. Siksipä sitten aamulla herättyäni istahdin tietokoneen ääreen ja yritän tässä purkaa nuo nimet ja ajatukset tähän näyttöruudulle luettavaksi ja ymmärrettäväksi. Yleensä, kun joku ajatus tulee yöllä uniin tai mieleeni, niillä on joku aiempi yhteys näkemääni, kokemaani, lukemaani. Niin nytkin.

Ja yleensä nuo ajatukset eivät muuten poistu, kuin vaikkapa tällä tavalla kirjoittamalla ne muistiin paperille tai näytölle. Niin kai nytkin – mene ja tiedä!

Pohdittuani jonkin aikaa asiaa, ymmärsin, että olin lukenut Aira Samulinista nettilehdistä ja sitten kuunnellut uutisissakin hänen hautajaisistaan. Samalla muistin myös sen, että olin käynyt Mikkelin kirjastosta lainaksi Mikko Tynin kirjan ”Marsalkan muskettisoturit” ja siinä kirjassa kerrottiin myös mm. tuosta desantista nimeltä Matrona. Mutta miksi Matrona ja Aira? Mikä heitä yhdisti?

Juotuani aamukahvit, aloin selvitellä asiaa. Ainoan yhdistävän tekijän, jonka siinä löysin, oli paikka, josta kumpikin olivat kotoisin: Hyrsylän mutkasta. Tai siis ainakin oletettavasti molemmat olivat asuneet siellä. Desantista näin oletettiin ja Aira Samulinista se tiedettiin. Silti minulle ei vieläkään tätä tarinaa aloittaessani ole selvinnyt, mikä tuossa asiassa nyt oli niin tärkeää, että se piti uneen tulla. Mutta aiemmista vastaavista tapahtumista viisastuneena ajattelin, että laitanpa sen nyt tähän paperille ja kerron heistä jotakin. Jospa se tätä kertoessani ja kirjoittaessani jollakin tavalla minullekin selviäisi. Tai sitten sinulle - joten tuossa tapauksessa kerro se minullekin.

Matronasta kirjoitin ensimmäisen kerran 2019 blogissani ”Kiehtovat hautausmaat” ja lisää sen jatkotarinassa. Silloin luin muistaakseni sanomalehdestä tiedon, että mikkeliläiset miehet eivät suostuneet teloittamaan naista. Joten teloitusryhmään piti etsiä teloittajat jostain muualta. Mikko Tyni kertoo kirjassaan, että asiaan ei löydy mitään vahvistusta virallisista asiakirjoista ja voi olla hyvinkin, että tarina oli kansan suussa syntynyt ja sitten lehdessä kirjoitettu. Hieman samaan tapaan kuin tänäkin päivänä erilaiset puolitotuudet tai jopa ”feikkiuutiset”, syntyvät jossakin ja niitä sitten välillä mediassa ja meidän muiden ihmisten toimesta maailmalla totena toistetaan.

Tämä naisdesantti – nimeltään Matrona Seredina – on päässyt vuosien saatossa mainintana useampaankin sanomalehteen ja nyt myös tuohon mainitsemaani Mikko Tynin kirjaan ”naisena, joka yritti tappaa Mannerheimin”. Hänet on useammassakin lähteessä mainittu olleen kotoisin Hyrsylän mutkasta ja sieltä sitten aikanaan joutunut Neuvostoliittoon, palkattu ja koulutettu vakoojaksi ja sitten saanut tehtäväkseen Mannerheimin surmaamisen. Noissa kirjoissa ja teksteissä hänet on kuvattu fanaattisena tyyppinä, joka jo ennen kiinni jäämistään oli tehnyt monenlaisia vakoiluun liittyviä tehtäviä mm. Multian kunnan Nikaran kylässä, jonne hän oli Tynin kirjan mukaan perustanut vakoojatoverinsa Simo Puputin kanssa jonkinlaisen tukipisteen eli residentuuran.

Hänen ympärilleen syntyneistä keksityistä tai todellisista tarinoista saisi varmasti aikaan kirjan tai vaikka elokuvan, sen verran paljon kaikenlaista todellista tai keksittyä tietoa hänestä oli liikkeellä kansan keskuudessa ja osa siitä siis päätyi jopa sanomalehtiin. No joka tapauksessa tämän naisdesantin Matrona Seredinan elämä päättyi teloitusryhmän edessä Mikkelin lääninvankilan halkopihalla aamuvarhaisella 26.11.1943. Siis melkein päivälleen 80 vuotta aiemmin kuin toisen Hyrsylän mutkan naisen – Aira Samulinin – elämä päättyi. Aira kuoli kolme päivää aiemmin mutta 80 vuotta myöhemmin: 23.11.2023.

Melkoinen sattuma tuokin. Airan elämää tutkittaessa löytyi jotain muutakin yhteistä. Airastakin tarinoita riittää. Lisäksi Airankin sukutaustasta löytyi hieman slaavilaisuutta. Hänen sukunimensä Samulin ei ollut hänen oma alkuperäinen sukunimensä ja kuolinilmoituksessakin mainittu ”oma” sukunimi Suvio oli aiemmasta venäjänkielisestä nimestä muutettu. Alkuaan se lienee ollut Šušin tai toisella tavalla kirjoitettuna Shushin tai Schuschin – kauppiassuku jostain Venäjältä. Venäjäksi sukunimi oli alkuaan siis Шушин. Airan isä, rajavartija ja vääpeli Viktor Waldemar muutti nimensä suomalaiseksi nimeksi Suvio. Hän kaatui sodassa 1941.

Matronan sukunimi Seredina (Середина) viittaa enemmän Ukrainaan, josta löytyy pohjoisesta paikkakunta aivan Venäjän rajan tuntumasta nimeltä Seredina-Buda (Середина-Буда). Mutta suomalaisten hänet pidättäneiden sotilaiden asiakirjoissa hänen kerrottiin olleen oman kertomansa mukaan kotoisin Hyrsylän mutkasta.

Tällaisia yhtäläisyyksiä siis tässä aamutuimaan näistä kahdesta naisesta löytyi. Kummallakin oli ainakin omasta mielestään suuri tehtävä maailmassa toteutettavana. Airalla se oli tanssi, Matronalla Mannerheimin murhaaminen. Kumpikin teki omalla tavallaan Hyrsylän mutkaa tunnetuksi Suomessa omien tarinoidensa kautta. Airasta oli ja on paljon tarinoita maailmalla. Hän oli monessa mielessä hyvän asian lähettiläs, kun sitä vastoin Matrona oli ehkä jossain määrin erilainen lähettiläs. Kummastakin naisesta on paljon ns. kaupunkitarinoita, tosia tai keksittyjä, värikkäitä, mielikuvitusta ruokkivia kertomuksia. Airan värikästä elämää on kuvattu laajalti eri medioissa. Matronan elämää on oletettavasti kuvattu mm. fiktiivisessä Onni Palasteen kirjassa ”Irina ja Mannerheim”. Tuon kirjan kantavana teemana oli fanaattisen nuoren naisdesantin sitkeä pyrkimys surmata Mannerheim Päämajassaan Mikkelissä, siis minun entisessä työpaikassani. Mielenkiintoista!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


Tässä vielä linkit noihin neljään aiempaan hautausmaatarinaan, jotka löyhästi liittyvät tähän samaan teemaan ja tarinakerrontaan.
Eka:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/mikkelin-ihmeellisyyksia-metsastamassa.html
Toka:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sotilaiden-ja-kartanojen-mikkeli.html
Kolmas:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sankareita-ja-taviksia.html
Ja neljäs:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sotilaita-emigrantteja-ja-jopa.html