Toistaako historia itseään

Aika aika ajoin sanotaan historian toistavan itseään. Näin etenkin virheiden kyseessä ollessa. Maailma ja ihmiset eivät ole ilmeisesti oppineet esi-isiemme ja isiemme tekemistä virheistä, vaan toistavat niitä enemmän tai vähemmän säännöllisesti yhä tänäkin päivänä. Tällaisia toistuvia asioita ovat etenkin sodat ja riidat, mutta myös erilaiset työ- ja liike-elämän juonittelut ja sukuihin liittyvät asiat.

Olen itse kirjoittanut aiheesta joissain blogijutuissani enemmän nepotismin kannalta ja usein vielä oman kirkkomme kannalta asiaa katsoen. Niin nytkin. Muistelen erään nykyisistä piispoistakin jossain vaiheessa sanoneen, että hänkin haluaisi kirjoittaa nepotismista. Ei ole juttu ainakaan minun silmiini vielä sattunut.

Nepotismi – sukulaisen, tai laajemmin kaverien ja kaverien sukulaisten, suosiminen valinnoissa – on melko yleinen ilmiö monessa diktatuurisessa tai alikehittyneessä maassa ja samankaltaisissa sisäänlämpiävissä organisaatioissa. Aiemmin lienee ollut enemmän sääntö kuin poikkeus sen melko laaja noudattaminen omassa ortodoksisessa vähemmistökirkossammekin, jossa vuosien saatossa viime sotien molemmin puolin maahamme muodostui oma suomalainen ”leeviläisten joukkio”, josta kaikki kirkon työntekijät aina haudankaivajista pappeihin asti valittiin. Piispojen kohdalla saattoi olla hieman toisin, koska siinä vaikuttivat monenlaiset muut syyt ja vielä viimeisenä asiaan vaikutti oma Konstantinopolissa elävä patriarkkamme.

Jos lapsesta ei ollut opiskelijaksi ja papiksi, hänet laitettiin joko haudankaivajaksi tai suntioksi omaan tai naapuriseurakunnan kirkkoon. Ruustinnat kulkivat tiettyyn aikaan jatkuvasti erilaisissa pappisseminaarin tapahtumissa ”tsekkaamassa” sopivia sulhaskanditaatteja, joita sitten kutsuttiin pappilaan ”kahville” ja tutustumaan perheen naimaikäiseen ehdokkaaseen.

Näin pikkuhiljaa syntyivät ns. suomalaiset ortodoksiset ja "kirkollisesti sisäsiittoiset" pappissuvut, joiden vesoista olemme joko saaneet nauttia vuosien saatossa tai sitten ei – pettymyksiäkin on toki ollut, usein viinan, naisten, heikon mielenterveyden tai muiden pahennusta herättävien toimien voimalla. Tai sitten ihan vain siksi, että omena on todellakin tippunut liian kauaksi puusta, eikä lapsi saavuta koskaan isänsä tasoa. Jokunen vuosi sitten Afrikan taistelujen sanonta, jonka mukaan ”tutut tappoivat hutseja”, muuntui meillä omaksi suomalais-ortodoksiseksi sloganikseen , tosin hieman muuttuneena, mutta perussanomaltaan samana.

Asia on ollut – kuten kaiketi edellä mainittu piispankin pohdinta siitä kertoi – ajankohtainen melko usein yhä edelleen. Asia aktualisoituu toisinaan varmaan siksikin, että kirkkomme työntekijöiden palkkaamista ei tapahdu suinkaan kovinkaan usein tällaisessa pienessä yhteisössä, joka käsittää alle prosentin väestöstämme. Töitä on harvoille – ja voitaneen sanoa: valituille – valmistuneita ei aina ole riittävästi, joka muuten sekin olisi mielenkiintoinen asia pohdittavaksi.

Työntekijöiden asenne työhön on muuttunut valtavasti. Jo yksistään papiston osalta ei enää oikein voida puhua sodan jälkeisten ”sydämenpappien” asenteesta, tilalle on mahdollisesti tullut ”kahdeksasta kuuteentoista-pappeus”. Viimeaikaiset erilaisten kirkon työntekijöiden blogijutut ja jopa opinnäytetyöt kertovat melkoisesta muutoksesta suhtautumisessa työntekijöihin kirkon sisällä. Yhtenä heijastuksena lienevät tuostakin lukuisat oikeudenkäynnit. Tosin aina pitää muistaa se vanha suomalainen sanonta, jonka mukaan yleensä tällaisissakin oikeustapauksissakin ”syytä on niin sysissä kuin sepissä”.

Viime aikoina on kuitenkin alkanut jälleen tihkua ”syväkurkuilta” tietoa nepotismin jonkin asteisesta noususta. On ilmennyt erilaisia huhuja toisten puolesta ja toisia vastaan. "Klaanin matri- tai patriarkat" mm. suunnittelevat omaa eläkkeelle ja syrjään siirtymistä niin, että sukulainen pääsisi hakemaan hänen tehtäväänsä. Siis joko aikaistettuna tai sitten myöhennettynä – ihan tilanteen – eikun sukulaisen tilanteen – mukaan. Naimakauppojakin on syntynyt sukujen kesken, toivottavasti kuitenkin tällä kertaa rakkaudesta. Kummius on noussut arvoon arvaamattomaan.

Hämmästyttävää on tällaisen ”suomalaisen leeviläisyyden” huomattava keskittyminen tietyille paikkakunnille, jopa siinä määrin, että se pahimmillaan on johtanut siihen, ettei kukaan oikein halua poistua paikkakunnalta, vaan odottaa ja odottaa, josko paikka avautuisi hänellekin – "ei-leeviläiselle".

Hämmästyttävää on ollut myös huomata piispojen turhan lepsu suhtautuminen selvääkin selvempään nepotismiin. Ehkä he pelkäävät ”klaanin” kostoa tai sitten ovat liian lepsuja hoitamaan tällaisia työnjohdollisia vaikeita asioita. Mutta joka tapauksessa heillä on suuri rooli tässäkin ”pelissä”.

Suomi on demokratia, jossa kirkkokin toimii demokratian sääntöjen mukaan – tai ainakin pitäisi toimia. Valitsijoilla on suuri vastuu tutustua valittaviin kandidaatteihin ja etsiä heidän osaamisesta se, mitä omassa seurakunnassa / hiippakunnassa tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. Valituksi pitää aina tulla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan ja osaamiseltaan paras, muiden seikkojen vaikutus ei saa olla mukana valinnassa – saati sitten näkyä koko maailmalle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Somepornoa vai mitä

Viime aikoina on ilmassa ollut jotain kummallista ”kähinää”. Samaan aikaan sattuneet tapahtumat elämässämme ja ympäristössämme ovat aiheuttaneet ilmiselvästi huolta huomisesta ja jonkinlaista ”allergista kutinaa”, joka on raavituttanut minua ja varmasti montaa muutakin melkoisesti.

Kaiken yllä on tietysti leijunut jo usean kuukauden ajan korona – tuo pelottava, salakavala, tappava tauti, johon kuitenkin alamme jo enemmän tai vähemmän joko turtua tai tottua. Tuo turtuminen ja jonkinasteinen tottuminenkin näkyy vahvasti käyttäytymisemme muutoksina. Kun alkuun olimme niitä politiikastakin tuttuja – peloteltuja, säikkyjä peuroja – nyt alkaa joiltain osin näyttää melkein päinvastaiselta – turtia, toistamme suuremmin välittämättömiä ihmisiä.

Yhtenä mittarina näissä käyttäytymisissämme on monesti katsottu meidän suojautumistamme koronaa vastaan: maskien käyttöä, turvavälejä ja käsidesin käyttöä. Helpointa noista lienee ollut tuo desin käyttö ja sen kanssa todellakin melkein lotrataan kaiken aikaa ja joka paikassa litratolkulla, mutta nuo muut ovat sitten jääneet hieman taka-alalle.

Ihmiset rynnivät heti kun se oli mahdollista matkoille niihin maihin, joihin ei välillä päässyt, riehuvat yökerhoissa ja bileissä, huutavat vierivieressä erilaisissa massatilaisuuksissa kuin viimeistä päivää. Katselin juuri telkkarista käyttäytymistieteilijää, psykologian proffaa, joka kertoi, että nuorelle puolen vuoden erossaolo ystävistä on melkein sosiaalinen kuolema. Meitä vanhempia se sen sijaan ei suuremmin hätkäytä. Lienemme tottuneet yksineloon.

Kun tuohon koronan aiheuttamaan ongelmaan lisätään sitten meidän ihmisten itse aiheuttamat muut ongelmat, jotka etenkin vaikkapa oman kirkkomme alueella ovat olleet näyttävän suuria, mediassakin kohua aiheuttavia ja mitä ilmeisimmin monia satuttavia, lienee soppa valmis tai jopa ajoittain reippaasti ylikiehunut.

Ihmisten riitely repii kirkkoa. Ihmiset eivät osaa nähtävästi erottaa piispaa Jumalasta, kun tekevät päätöksiä kirkkoon kuulumisesta tai vastaavista asioista ihmisten käyttäytymisen perusteella, ei Jumalan. Minusta olisi syytä olla huolissaan riitelystä ja sen aiheuttamista ongelmista vasta silloin, kun Pyhä Kolminaisuus alkaa riidellä itsensä kanssa. Ei ihmisten riitely ainakaan minua suuremmin hätkäytä, ihmisiä kun hekin – piispat ja papitkin – ovat. Riitelyihin voi mennä mukaan, voivotella, päivitellä, kauhistella ja tehdä mitä vain, mutta mihin se johtaa. Eripuraan ja uusiin riitoihin.

Sitä en ole koko aikana ymmärtänyt yhtään, miksi joillakin on suuri halu lietsoa ja lisätä tuota vihaa ja eripuraa entistä suuremmaksi ja pahemmaksi. Syitä on varmasti lukuisia ja niitä voi vain korkeintaan arvailla. Mutta yleisesti ajattelen, että syy useimmilla on oma pahaolo ja sen purkamisen tarve. Riitelevät kirkonmiehet ovat oiva kohde: riittävän näyttäviä, vaikuttavia ihmisiä, mutta samalla riittävän kaukana omalta hiekkalaatikolta, jossa usein juuri ovatkin ne todelliset ongelmat – omissa ihmissuhteissa, perheessä, suvussa, töissä, elämässä, urassa, kellä missäkin. Ja ongelman projisoiminen toiseen on helpompaa, kuin katsella niitä omassa itsessään.

Kun samalla tuohon riidankylvämiseen yhdistyvät mitä moninaisimmat meidän ihmisten huonot piirteet, kuten vaikka narsismi, typeryys, oman edun tavoittelu, loukkaantumisiemme hyvittäminen, kosto, jne. soppa lienee sellainen, ettei se enää ole ollut pitkään aikaan ainakaan noiden ihmisparkojen hallussa.

Kun samaan aikaan toimimme omassa elämässämme melkein kuin ne tuhannet siperialaiset, jotka liittyivät uudelleen inkartoituneen ”Jeesuksen” – entisen virkaheittopoliisin – opetuslapsiksi, hyväksymällä ja vahvistamalla somessa ”kotoperäisten omien jeesusten” toimintaa, toiminta eskaloituu sellaisiin mittasuhteisiin, että siitä selviäminen alkaa kohta olla vaikeaa ilman suurta luutaa tai jotain muuta vaikuttavaa puhdistuskeinoa.

Viimeisimpänä kauhistuttavana tietona kuulin äskettäin uudesta ilmiöstä: somessa tapahtuvasta jonkinlaisesta "synnintunnustuksesta", kirjallisesta vuodatuksesta, jossa oman elämän virheitä ruoditaan ja kenties etsitään muista ja usein myös ympäristöstä: kirkosta, työpaikoista ja sen ihmisistä jne. Aina on ollut ja aina tulee olemaan erilaisia ihmisiä – toiset heikompia astioita, toiset vahvempia. Mutta ihan oikeasti en oikein ymmärrä miksi pitää terapoida somessa, etsiä lohdutusta vai etsitäänkö sieltä vain vahvistusta omalle oudolle käyttäytymiselle. Joskus mukana saattaa myös olla kosto itsekokemista vääryyksistä. Halutaan kostaa oma huono kohtelu jollekin kauempana olevalle auktoriteetille, jota ei oikein muuten pysty iskemään ”turpaan” kuin somen kautta repimällä haavoja auki ja syyttämällä systeemiä omista ongelmista tai jopa omista virheistä.

Itse pidän tällaista käytöstä sopimattomana ja huonona esimerkkinä meille kaikille. Haluaisin, että ihmiset hoitaisivat tällaiset asiat vaikka sitten yksityisen tai julkisen terveydenhuollon kautta, todellisten ystävien (jos niitä vain on) avulla, ei julkisuudessa – eikä etenkään somessa – repien ja riepotellen. Usein kun kaiken lisäksi näillä repijöillä on joko väärää tietoa asioista tai sitten voimakkaasti tarkoituksellisesti väritettyä tai jopa vääristeltyä tietoa, jolla he yrittävä ”valkopestä mustaa valkoiseksi”. Tehdä rikoksen hurskaudeksi ja hyveeksi, väärän teon oikeutetuksi ja vierittää syyn virheistä omista tai toisten – syyttömien harteille.

Samalla olen myös huolestunut siitä, miten erilaisten sosiaalisen keskustelun alustojen ylläpitäjät kantavat vastuunsa asioista. Entäpä jos kohta joku tekee vaikka itsemurhan tai jonkun muun, vaikka kauhistuttavan terroriteon somekäyttäytymisen johdosta tai sen innoittamana. Kuka silloin kantaa vastuun?

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Lentokone, luostari ja pyhä pappismarttyyri

Lienen jo jossain yhteydessä kertonut valmistautuvani melkeinpä kevään kaltaisiin olosuhteisiin: karenssiin ja epämääräisen pitkään oleskeluun kotona neljän seinän sisässä, ja siinä ohessa melkolailla vähäisiin ihmiskontakteihin. Aika näyttää, toteutuuko tuo uhkakuva.

Olen kerännyt kotivaran lisäksi suuren määrän erilaista taustamateriaalia, joista voi tarvittaessa sitten kirjoittaa vaikka blogijuttuja tai joitain muita lyhyempiäkin tarinoita nettiin. Tai sitten ei – joka tapauksessa lueskeltavaa ja tutkittavaa on kohtuullisesti ajankuluksi. Joitakin tarinoita on tosin jo tullut äskettäin julkaistuakin ja tässä tulee lisää.

Viimeisin kiinnostuksen kohde sai alkunsa taas valokuvasta – kuten niin moni muukin tarina. Tämän kertaisessa kuvassa on lentokone jäällä Laatokan Valamon edustalla. Luulin sen ensin olevan sota-ajalta, sillä Valamon saarella toimi sotien aikaan ja ennen sotia erilaisia Suomen armeijan sotilastukikohtia, mutta selvittelyn jälkeen sain tiedon, että kuva onkin aikaisemmalta ajalta, 1930-luvun alusta, ehkä jostain vuosilta 1931-32.

Näinkin tarkka ajoitus perustuu siihen, että tuon lentokoneen kohtalo selvisi sittemmin netin kautta sotahistoriallisessa keskusteluryhmässä. Lentokone tuhoutui, kun se vajosi Sortavalan edustalla jäihin, tammikuussa 1933. Tapahtumiin liittyvistä asioista on sittemmin 1960-luvulla kirjoitettu Erkki Rekimiehen toimesta nuorisoromaani ”Laatokan lentäjät”. Onnistuin muuten tilaamaan kirjan edullisesti nettiantikvariaatista, sillä tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Odotan sitä innolla. Aikanaan tuli luettua paljonkin juuri näitä siniselkäisiä Nuorten Toivekirjaston kuin myös Kariston Nuortenkirjaston tai Punainen sulka -sarjan kirjoja, joita sain vanhemmiltani joulu- ja synttärilahjoiksi. Suuri suosikkikirjani silloin oli – ja varmaan on yhä – "Nopsajalka".

Kirjan "Laatokan lentäjät" kansi.

Mutta palataan tuohon valokuvaan. Siinä kyseessä oleva lentokone – samanlainen kuin tuossa kirjan kannessa – malliltaan VL Sääski, oli suomalainen yksimoottorinen ja kaksipaikkainen yleisilmailu- ja koulukone, jonka suunnitteli Oy Sääski ja jota Valtion Lentokonetehdas – nuo kirjaimet VL nimen edessä – valmisti. Koneen suunnittelu ja valmistus alkoi 1920-luvun lopulla ja se oli ensimmäinen suomalainen lentokonetyyppi, joka pääsi sarjavalmistukseen.

Konemalli oli laajassa siviili- ja sotilaskäytössä aikana 1940-luvulle saakka ja tuokin kone, SÄ-141, joka Laatokan jäälle oli pysäköity, toimi Sortavalassa ja kuului Suomen armeijalle, jonka melkolailla hakaristiä (tosin toisin päin) muistuttava tunnus on koneen kyljessä. Koneita valmistettiin Suomenlinnassa ja Santahaminassa Helsingin lähistöllä.

Myöhemmin lentokonetehdas ajautui vaikeuksiin ja sen toiminta hiipui. Myös konekanta alkoi hiljalleen sotien seurauksena uudistua ja muuttua. Mm. siksi ja koneessa ilmenneiden ongelmien vuoksi VL Sääskien käyttö loppui.

VL Sääski Laatokan jäällä 1930-luvun alussa.
(Kuva: Ortodoksi.net / Valamon luostarin arkistosta)

Tuossa kuvassa kuitenkin kone nro. SÄ-141 seisoo mitä ilmeisimmin Laatokan Valamon luostarin edustalla, sillä koneen vieressä poseeraa luostarin johtaja, igumeni Pavlin yhdessä Sortavalan ortodoksisen pappisseminaarin rehtorin, rovasti Nikolai Varfolomejeffin (myöhemmin Valmo) kanssa. Tämä rehtorihan oli muuten jokunen aika sitten Venäjällä kanonisoidun ortodoksisen pappismarttyyrin, isä Hristofor Ioannovtš Varfolomejeffin veli. Isä Nikolai on vanhempineen ja siskonsa sekä siskon aviomiehen kanssa haudattu Lappeenrannan ortodoksiselle hautausmaalle, pyhä pappismarttyyri Hristoforos tapettiin 1934 – siis ajallisesti pari vuotta tuon koneesta otetun kuvan jälkeen – jossain Neuvosto-Venäjällä ja haudattiin kenties sinne jonnekin – tarkempaa tietoa asiasta ei ole.

Tästä oman isäni synnyinpaikalla Korpiselässä syntyneestä kansallispoliittisesti kenties hieman ristiriitaisesta suomalais-venäläisestä pyhästä on erillinen pari vuotta sitten laadittu artikkeli Ortodoksi.netin sivuilla (https://www.ortodoksi.net/index.php/Hristofor_Varfolomejeff_pappismarttyyri) ja siinä kerrottiin muuten myös, että pyhän tytär asui tuolloin elossa olevana, iäkkäänä, Tampereella.

Tällaisia ajatuksia ja tarinoita voi siis yksi valokuva, asioiden selvittäminen ja tutkiminen ja vilkas mielikuvitus synnyttävät.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kun silinteri vaihtui klobukkiin

Munkki Simonin hauta Valamon luostarin hautrausmaalla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nyt kun vielä voi – sään ja koronatilanteen vuoksi – liikkua maailmalla ja ajella ympäri Suomea matkailuautolla, inhimillisestä elämästä nauttien, sitä olen jossain määrin myös tehnyt. Ihan matkailunkin vuoksi ja virkistykseksi, mutta etupäässä kerätäkseni tekemistä ja materiaalia siihen ilmeisesti jo päällä olevan toisen aallon mahdollisesti synkempään vaiheeseen – toiseen karanteenijaksoon.

Erilaisten sattumusten kautta olen löytänyt tai päässyt mielenkiintoisten kohteiden – kuvien ja tekstien – äärelle niin Valamossa kuin myös Kuopiossa, oman kirkkomme arkistoissa. Lisäksi asiaa on suuresti auttanut hallussani oleva runsas kokoelma ”Aamun Koitto” -lehtiä. Asioita ovat edistäneet myös osaavat ihmiset eri paikoissa hiljaisine tietoineen ja neuvoineen. Silloin, kun joku asia, jota on etsinyt jo kotvan, ei millään löydy, tuntuu mukavalta, kun ortodoksisen kirkkomuseon, Riisan, työntekijä soittaa, että täällä ne ovat, tule katsomaan.

Ja minähän menin. Näillä nykyisillä puhelimilla ja tietokoneilla voi sitten tehdä arkistoissa asioita, joihin ennen tarvittiin huoneellinen monistuskoneita ja skannereita ja sun muita vempaimia. Nyt mainiolla älypuhelimellani skannasin nuottitelineessä puolentoista sataa sivua tarinoita, joiden tarkempi lukeminen sitten kotona paljasti melkoisia asioita menneestä elämästä.

Kun arkisto- ja hallintotalo muutenkin oli täynnä tuttuja ja tulevia tuttuja, päivä kului mukavasti, vaikka ei tuollainen matkoineen yhdentoista tunnin työpäivä enää tällaiselle vanhukselle oikein sovi. Raihnainen ruumis oli ymmärrettävästi melko jäykkä seuraavana aamuna.

Vielä en ole tähän kirjoitukseen purkanut noita skannaamiani papereita, kun tuota materiaalia on kohta muutenkin ihan tarpeeksi. Otin tähän mukaan yhden mielenkiintoisen tarinan, jonka rovasti Arvi Karpov on mm. kertonut kirjassaan ”Valamo syvimmällä sydämessäni”.

Isä Arvihan vietti useita vuosia viime sotien vaiheessa Valamon poikakodissa, koska hänen oman perheen tilanne sitä mm. taloudellisen tilan vuoksi edellytti. Isä Arvilla – tuolla mainiolla tarinankertojalla – oli hyvä muisti ja taito saada esille tekstinä niitä tarinoita, jotka muovasivat hänen elämäänsä merkittävällä tavalla. Häneltä on jäänyt jälkeen kolme kirjaa täynnä kiehtovia tarinoita noilta Valamon ajoilta. Kerron tässä hieman referoiden, omin sanoin, erään hänen kertomansa tarinan. Tarina kertoo munkki Simonista, jota isä Arvi kuitenkin kirjassaan nimittää nimellä Siimon.

Munkki Simon klobukki päässään
(Kuva Valamon luostarin kokelmista)

Munkki Simon oli maalliselta siviilinimeltään jaroslavilainen Sergei Aladin. Liekö ollut samaa suomalais-venäläistä kauppiassukua, jonka muisto elää vahvasti vielä mm. Haminassa, josta hautausmaalta löytyy komea Aladinin hautakappelikin. Joka tapauksessa Sergeikin oli kauppias. Hän toimi ennen luostariin tuloaan Helsingissä menestyneenä hedelmäkauppiaana, josta isä Arvi kirjoitti kirjassaan, että ”eräät silloiset helsinkiläiset muistelivat usein nähneensä Sergei Aladinin sakettiasuisena, silinteri päässään ja sikari suussaan ajurivaunuissa daami rinnallaan ja matkaamassa kohti jotain hienoa ravintolaa”.

Mutta kuten niin usein bisneksessä, ”kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä”, ja liian luottavainen kauppias joutui ahtaalle suurtakauksen vuoksi ja bisnes romahti. Sergei yritti vielä selvitä tekemällä torikauppaa Sortavalassa, mutta sekään ei oikein enää sujunut ja elämälle piti etsiä uutta suuntaa.

Koska – kuten hän itse sen usein sanoi – hän oli uskonnollinen ja kirkollinen, hän meni Valamon luostariin, joka silloin siis sijaitsi Laatokan saarella. Aikansa kilvoiteltuaan hän sai sitten munkkivihkimyksen ja sen yhteydessä ortodoksisessa kirkossa nimi vaihtuu. Hänelle annettiin uusi nimi – hän ei voinut sitä itse valita, vaan vihkijä valitsi sen hänelle. Sergeistä tuli Simon, joka siis ennen vääntyi helposti muotoon Siimon.

”Munkkiura” vei hänet sitten juuri sotien alla 1932 Valamossa Uuden Jerusalemin skiitan isännäksi. Pitkälti syynä lienee ollut se, että munkki Simon osasi kauppiaana useita kieliä – myös suomea ja ruotsia – ja skiitassa sijaitsi silloin Valamon luostarin poikakoti, jossa oli paljon suomalaisia.

Kielitaitoa tarvittiin toki muuallakin ja munkki Simon joutuikin usein opastamaan lukuisia erikielisiä turisteja skiitallaan, joka kuului silloin ja kuuluu yhä Laatokan Valamon nähtävyyksiin.

Munkki Simon oli luostarissa aivan eri mies kuin se huoliteltu, hyvin pukeutunut herrasmies Helsingissä ajurivaunuissa silinteri päässään. Asu munkkina oli luonnollisesti vaihtunut munkin viittaan ja hattukin joko skufiaan tai juhlavampaan klobukkiin – hunnulla varustettuun kamilavkaan.

Isä Arvi kertoo kirjassaan, että kenties juuri munkki Simonin jossain määrin epäsiisti olemus oli yksi syy siihen, miksi hän oli poikakodin veijareiden mielestä kiinnostava. Viitta oli asun lisäksi hänellä käsipyyhe ja poikein mielestä, hän ei koskaan sitä vaihtanut uuteen.

Yksi syy isä Arvin tarinankertojan taitoihin lienee ollut juuri munkki Simon, jonka tuhruisessa munkinkammiossa hän usein kuunteli Simonin lukuisia kiehtovia tarinoita ja sai syödä voirinkeleitä teen kera. Tosin joskus pieni Arvi-poika sai syödäkseen myös Simonin omaa pravuria, voimakkaasti valkosipulilla ja piparjuurella maustettua kasvispataa kyyneleet silmistä vuotaen. Kas kun Simonin yksi suurista "harrastuksista" kissojen ohessa oli oma vihannestarha – olihan hän itse ollut hedelmäkauppiaana niidenkin kanssa paljon tekemisissä.

Kissat olivat se "toinen harratus" ja niitä Simonilla riittikin. Sekä vihanneksia että kissoja siunaantui hyvän hoidon vuoksi runsaasti. Kissojakin lienee parhaimmillaan – tai pahimmillaan, ihan näkökannasta riippuen – ollut joskus lähes parikymmentä ja niiden syöttämisessäkin oli oma urakkansa, kun ruutanoita piti onkia joskus myös poikien kanssa puutarhan lammikosta.

Suuri oli siis munkki Simonin vaikutus poikakodin poikiin ja tämänkin tarinan voi päättää Simonin pienelle Arvi-pojalle antamaan elämänohjeeseen, joka sopii varmaan hyvin meille kaikillekin: "Kun tulet suureksi, niin katso vaan, että varot ihmisiä, jotka osaavat valehdella kauniisti". Ja kun sitten usein Arvikin toisinaan unohtui ajattelemaan asioita liian kauaksi aikaa, hän totesi tyylikkäänä käskynä lähteä kotiin: "Jag måste gå ny till kyrkan!"


Hannu Pyykkönen
nettihoukka
(lähteenä käytetty mm. Kirjaa: Arvi Karpov – "Valamo syvimmällä sydämessäni" (WSOY, 1985)

EDIT: Munkin nimi oli epähuomiossa jäänyt aluksi tekstiin väärin. Sen pitää siis olla Simon, ei Simeon.