14.1.19

Sairas some

Olen usein pitänyt itseäni ja elämääni, tapojani ja tottumuksiani melko hyvänä ”normaalin ihmisen”, tavallisen ihmisen, toiminnan mittarina. Kun joku asia on alkanut tökkiä, olen huomannut, että se tökkii monella muullakin ihmisellä. Kun pidän jotain asiaa outona tai hyvänä, huomaan kohta, etten ole yksin ajatuksissani. Kun olen joskus harvoin ennustanut jollekin asialle huonoa tai hyvää tulevaisuutta, huomaan monen muunkin ajattelevan samoin ja mikä yllättävintä, melko usein tuo ennustus jopa käy tavalla tai toisella toteen. Onneksi ei aina.

En silti pidä itseäni kuitenkaan sen parempana ihmisenä, kuin oikeasti lienen. Tavallinen taapertaja, nykyisin joillakin elämän saroilla aktiivinen eläkeläinen. Kantaa ottava.

Moni meistä on kuitenkin aivan erilainen sosiaalisessa mediassa, somessa. Huomasin olevani osittain itsekin – ainakin joskus – erilainen, nenäkäs ja joskus ehkä luulin liikoja itsestäni. Toki en kiistä sitäkään, että joillain elämän aloilla pitkäaikainen huseeraamiseni on varmasti tuonut jonkinlaista kokemusta ja näkemystä asioihin. On sitten aivan eri asia, onko se oikea näkemys. Tietysti minusta se on. Tai ainakin se on minun itseni ja elämäni kannalta katsoen se oikea. Toinen asia on sitten sekin, liekö viisasta tuoda se esille somessa tai muualla sillä tavalla kuin olen joskus tehnyt. Joskus pitäisi tällaisessakin asiassa muistaa Raamatun ohje (Matt. 7:6), vaikka se jollain tavalla saattaa kertoa ehkä meidän ylikorostuneesta itsetunnosta, mutta on silti hyvä muistutus silloin, kun asiat eivät vain mene perille ja sanoja joutuu "raatelun uhriksi".

Tuota samaa "oikeassa olemisen" -ilmiötä tuntuu olevan monen muunkin netissä riehuvan kohdalla. Monet heistä tuntevat olevansa oikeassa ja eräät, että VAIN hän on oikeassa ja muut väärässä. Oma ammattini lienee jonkin verran koulunnut minuakin tähän suuntaan omakohtaisessa suhtautumisessa tällaisiin asioihin – nyt sen voinee jo sanoa – kenties jopa hankalaan suuntaan. Kun on neljäkymmentä vuotta ollut töissä lähes aina oikeassa, voi olla joskus vaikea tunnustaa, että nyt ei ole AINA oikeassa – mutta silti kuitenkin melko usein. 😀

Netti ja eritoten some on paikka, jossa kaikki saavat olla oikeassa, mutta toisinaan tuntuu siltä, että jos sattuukin niin, ettei joku olekaan oikeassa, siitä ei ainakaan saa kertoa hänelle mitään. Saattaa näet suuttua. Ja kun tällainen AINA oikeassa oleva suuttuu, siitä on monesti ”oksat pois”, muut saavat tuta olevansa todella väärässä.

Toisinaan nämä oikeassa olijat huutavat kovaan ääneen avoimmuutta ja analyyttista toimintaa jopa sellaisille sivuille, jossa sitä toki on, mutta avoimmuus ja analyyttisyys siellä on vain erilaista, monimuotoisempaa, ei vain noiden ihmisten kertomaa suppeaa ja laput silmillä laadittua analyysiä. Toki voidaan myös yhtälailla sanoa, että tuon sivuston analyytikolla on saattanut olla itselläänkin toisenlaiset laput silmillään. Mikä sitten lienee tässäkin se oikea?

Kirjoitin edellisessä blogijutussani myös kasvottomasta somesta. Netissä olevista ihmisistä, joista ei toinen osapuoli tiedä mitään: onko hän hullu vai nero. Tämähän lienee ollut jo vuosia netin yksi kirouksista, jota sairaat ihmiset ovat härskillä tavoilla hyväksikäyttäneet mm. lapsiin kohdistuneissa teoissaan, joista ei brutaalisuutta ole puuttunut. Tästä olemme viime päivinä saaneet aivan karmeita esimerkkejä Suomestakin. Netissä sairaat, kieroutuneet ihmiset esiintyvät kuka milloinkin millaisena, milloin eri sukupuolisena, milloin eri ikäisenä, milloin mitenkin, tarkoituksenaan vain pahan teko ja usein juuri lasten vahingoittaminen ja omien sairaiden mielihalujen ja fiksaatioiden toteuttaminen.

Sitten ovat ihan oma lukunsa amerikkalaisen Unabombetrin kaltaiset korkeasti koulutetut, älykkäät ja sanavalmiit hörhöt. Unabomber, Theodore Kaczynski, oli Harvardista valmistunut ja Michiganin yliopistossa väitellyt matemaiikan tohtori, joka sai aikaan laajaa tuhoa toimillaan. Unabomber ei tainnut toimia netissä, hän lähetteli vain kirjepommeja ja tappoi niillä maailmaa muuttaessaan. Netistäkin löytyvät
silti omat ehkä kuitenkin hieman kiltimmät unabomberinsa, joiden yksiniittisissä toimintatavoissa ja "nettiviestipommeissa" on kuitenkin paljon samaa Kaczynskin ajattelutavan kanssa. Maailma, poliitikot, päättäjät tai vaikka vain oma kirkko koetaan epäoikeudenmukaiseksi ja niiden toimintatavat totaalisen vääriksi, johtajat heikoiksi ja niitä vastaan pitää taistella kaikin mahdollisin nettikeinoin propagandalla ja vihapuheella.

Ilmeisesti vähemmän on mediassa ollut puhe lievemmästä samantapaisesta ilmiöstä, jossa ihmiset somessa esiintyvät joka alan asiantuntijoina ja kertovat suurella viisaudella, miten asiat "oikeasti" ovat tai niiden pitäisi olla. Netti on pullollaan tällaisia joka alan asiantuntijoita, kaikkien tieteiden tohtoreita, meillä koto-Suomessakin.

Minun mielestäni asian kauhistuttavuus ja kauaksikantavuus paljastuu siinä, kun huomataan, että samaan aikaan netissä on vino pino ihmisiä, jotka jopa uskovat noita hörhöjä tai ovat itse samankaltaisia ja kannustavat kehuillaan heitä toimimaan yhä aktiivisemmin. Vastikään julkaistiin mediassa joku selvitys, jossa näiden myötäilijöiden sanottiin olevan yleensä iäkkäämpiä, usein yli kuusikymppisiä, joiden joko digitaalinen (netti)osaaminen tai yleensä kognitiiviset taidot ovat hieman puutteelliset. Näistäkin vanhoja ihmisiä tai muitakin harhauttavista hörhöistä löytyy lukuisia esimerkkejä omasta maastamme ihan viime päiviltä. Juha Watt Vainio sanoo eräässä laulussaan osuvasti
"ne on tohtoreita, maistereita melkein jokainen, ja ne luoda lupaa tuulentupaa pelkkää sanoissaan".

Itse olen huseerannut netissä pääasiassa sellaisilla palstoilla, missä on käsitelty ortodoksisuutta ja ortodoksista kirkkoa ja täytyy tunnustaa yllättyneeni melkoisesti viime aikoina. En ole todellakaan tiennyt, että muutama vuosi sitten kuolleen, ehkä kuitenkin ainoan kanonisen lain tunteneen suomalaisen, emeritusarkkipiipa Johanneksen, lisäksi maassamme on sellainen suunnaton määrä kanonisen oikeuden asiantuntijoita. Se todellakin yllätti. Monelle näistä "asiantuntijoista" tosin riitti pelkästään se, että tunsi hyvin vaikkapa nuotit ja sävelkulut - silloin hän (ainakin itsensä mielestä)
tunsi myös kirkon kanonit.

Ja nuo asiantuntijat eivät lisäksi ole pitäneet itseään pimennossa, laittaneet kynttilää vakan alle (Matt. 5:15), vaan ovat runsain äänin ja suurella volyymillä kertoneet asioiden ”oikean laidan” ja omien organisaatioiden – tässä tapauksessa siis vaikkapa kirkon virallisten – asiantuntijoiden heikkoudesta ja siinä ohessa koko kirkkomme johdon heikkoudesta johtaa kirkkoamme. Osalle noista ”heikompilahjaisista erityisasiantuntijoista” on muodostunut ihan oma paikka kertoa noita ainutlaatuisia totuuksiaan ortodoksisuudesta ja kirkostamme: paikan nimi on Suomi24, jossa yön himmeinä hetkinä pian korkin aukaisun jälkeen alkaa aktiivinen osallistuminen asioihin, joista heillä oikeasti ei ole mitään hajuakaan.

Osa älykkäämmistä häiriköistä sen sijaan huseeraa kaikkialla, minne vain pääsee huseeraamaan
keskusteluryhmissä, eri organisaatioiden ja yksityisten nettisivuilla, missä vain, mutta harvemmin missään julkisissa live-tilaisuuksissa. Niihin monella heistä on liiaksi erilaisia sosiaalisia rajoitteita. Mutta kasvottomassa netissä, sairaassa somessa, siellä on tilaa heidänkin riehua,

Nyt joka tapauksessa olen itse taas – kuinkahan monetta kertaa – saanut tarpeekseni tuosta pa***sta ja ajattelin kohdistaa omaa nettimielenkiintoani ja -aktiivisuuttani jälleen muualle. Tämä ei siis ole eka kerta ja onneksi on muitakin asioita maailmassa – jopa täällä netissä – joihin voi energiaansa suunnata. Olen joskus toiminut aktiivisemmin sukututkimuksessa – nyt on siihenkin enemmän aikaa, aivan kuten valokuvaamiseenkin. Muitakin kiinnostuksen kohteita on ollut ja tämä kirjoittaminen on yksi niistä – se on myös yksi tapa oksentaa ajoittain pois sisältäni sinne pesiytynyt pahaolo.

Samoin nyt on aikaa – toivottavasti myös pystyn siihen – lukea enemmän. Ns. lukemattomia kirjoja on lukematon määrä. Voisin varmaan useammin käydä vunukoitteni luona lataamassa pattereitani ja saman voisin varmaan tehdä ystävienikin osalta – nähdä heitä livenä useammin. Paljon olisi tehtävää ennen kuolemaa – pelkästään hirmuinen määrä nyt jo useamman vuoden vanhoja kaappeihini, kirjahyllyjeni päälle ja sänkyjeni alle säilöttyjä (lue: tarkoituksella unohdettuja), täysiä xerox-laatikoita pullollaan huikaisevia aarteita ja arkistojen muistoja, jotka vain odottavat selvittämistään.

Joten ei tässä tekeminen lopu, kunhan vain osaisin kanavoida energiani niihin, enkä haikailisi jonkun lähes pelkkää pahaa mieltä tuottavan asian pariin. Tässäkin kohtaa on hyvä muistaa jälleen Raamatun sananlaskujen opetus (Sananl. 9:7-8).


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

8.1.19

Moderaattori puoskarina

Olen viime aikoina yhden jos toisenkin kerran yrittänyt ymmärtää ihmisiä, jotka toimivat minun mielestäni aika lailla järjettömästi, tai ainakin vähemmän rationaalisesti. Painotan kuitenkin tuossa sanaparia ”minun mielestäni”. Aina aika ajoin pohdin tuota asiaa jopa laajemmaltikin ja silloin saatan syöksyä noissa pohdinnoissani vaikka Natsi-Saksaan tai vaikka Stalinin Neuvostoliittoon. Molemmissa tapahtui paljon, jota ei mielestäni voi nykyään oikein aina järjellä selittää. Pohdin silloin tuskaisesti, miksi ihmiset toimivat noin? Miksi he yhä nyky-yhteiskunnassakin toimivat toisinaan melkein samoin? Eikö mistään historian tapahtumista ole opittu pienemmissäkään asioissa?

En ole ihmistuntemuksen asiantuntija, vaikka ihmisten kanssa sain tehdä työtä ja aika paljon tuotakin sarkaa sivuten. Jouduin toisinaan pohtimaan hyvän ja pahan rajaa ja siinä ohessa ihmisiä, jotka eivät mielestäni aina nähneet tuota rajaa tai eivät ymmärtäneet sen olemassaoloa.

Pieni vilkas poika, joka viattomana lainasi aina pyyhekumia takana istuvalta hiljaiselta tytöltä ei millään ymmärtänyt, että tyttö koki teon kiusaamisena. Hän kun tarvitsi kumia ja oma oli murentunut loppuun. Ihan samanlaisia ”ei ymmärtänyt”-tilanteita on nykyään aikuistenkin kanssa. Joku ei ymmärtänyt loukanneensa tai edes tehneensä väärin. Joku ei näe omassa toiminnassaan mitään moitittavaa, vaikka loukkaa ihan ”isän kädestä”, selkein sanoin, ja jatkuvasti.

Kyllähän meille opiskelujemme alkuvaiheesta alkaen kerrottiin, että on olemassa ihmisiä, joilla on erilaisia käyttäytymisessä näkyviä häiriöitä tai muuta sosiaalisen käyttäytymisen omituisuutta, jota on usein vaikea yhdistää järjelliseen käyttäytymiseen tai jopa edes ns. oikeaan käyttäytymiseen, mitä se sitten lieneekään.

Joku tekee sitä – kuten helposti sanotaan – tietyllä tavalla pahuuttaan, kostaen tietoisesti omia lapsuudessaan tai nuoruudessaan kokemiaan pahoja tapahtumia ja kokemuksia toisille. Joku tekee sitä varmaan monista muistakin syistä, vaikkapa sairaudesta, luonteenlaadusta tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta syystä johtuen tai viinan voimalla.

Nykyisin osataan diagnosoida mitä moninaisimpia persoonallisuuden häiriöitä ja käyttäytymisen omituisuuksia. On ADHD:tä, aspergeria ja toisessa laidassa ovat varmaan jo sosiopaatit tai psykopaatit. Osa katsotaan sairaudeksi, osa ei. Joku on geenimuutoksista aiheutunut, joku kemiallisten aineiden tuotosta, joku kokemusperäistä, usein muiden ihmisten esim. vanhempien toiselle ihmiselle, vaikkapa lapselle, aiheuttamaa traumaattista käyttäytymistä.

Mutta entäs kun kohtaamme noita ihmisiä elämämme poluilla, emmekä tiedä heidän taustoistaan mitään. He käyttäytyvät oudosti, mutta meille ei ole millään tavalla selvää, miksi. Kun tällaisen ihmisen kohtaa kasvoista kasvoihin, hänestä saattaa monella eri tavalla näkyä tuo ongelma tai sen voi joskus vain ”vaistota” ihmisen käyttäytymisestä, liikkeistä, puheista, tyylistä tai olemuksesta. Silloin on yleensä helpompaa suhtautua asiaan ja olla vaikkapa suuttumatta, kun ymmärtää, ettei ihminen voi jollekin teolleen mitään. Se vain tulee jostain – hyvä tai paha.

Tilanne on toinen somessa, sosiaalisessa mediassa, jossa ihmisestä näet vain sanat. Joskus mukana saattaa olla – ainakin minulle kaikesta huolimatta hieman vieraiksi jääneitä – emojeja, joilla ihminen yrittää vaikka näyttää, että sanoessaan jotain ”vakavaa” taustalla on kuitenkin ripaus huumoriakin. Monet eivät kuitenkaan käytä noita symboleja ja silloin tilanne voikin olla jo kovinkin toisenlainen. Ja tosikkoja löytyy aina, jotka vaikka väkisin väärinymmärtävät kaiken.

Kun sitten toimii sosiaalisessa mediassa ns. moderaattorina, keskustelua ohjaavana, rajoittavana, rauhoittavana ja mitä kaikkea muuta tehtävää hänellä onkaan, ei mode tiedä, millainen ihminen on sanojen takana. Jotain on saattanut kuulla jostain, jopa tavata lyhyesti jossain, mutta tarkempi ja syvällisempi tunteminen puuttuu. Tämä johtaa usein ongelmiin. Varsinkin jos sanojen takana on sosiaalisesti rajoittunut tai jopa jollain mittatikulla sairas ihminen. Hullujakin olen ainakin minä elämäni varrella noissakin kuvioissa kohdannut. Hulluja päätellen nyt sillä vajaalla tietämyksellä ja osaamisella, mikä silloin jostain lyhyestä sanallisesta kohtaamisesta on tullut. Joskus nämä ”hullut” saattavat olla vain näkyvyyttä tavoittelevia päihtyneitä tai muuten huumautuneita, perjantaiyön klo 03 ”nurkkafilosofeja”, nulikkamaisesti käyttäytyviä sosiaalisiin kontakteihin kykenemättömiä yksin tai jopa kotona asuvia aikamiespoikia, jotka suoltavat loukkaavaa tekstiä muka huumorimielessä.

Nykyiset sosiaalisen median areenat ovat kehittyneet paljon tässäkin moderointiasiassa. Ennen ainut konsti lopettaa tuollaisen häirikön sabotointi jollakin keskustelufoorumilla saattoi olla ainoastaan se, että koko foorumi lopetettiin. Sitten alkoi tulla mahdollisuuksia erottaa häiriköivä jäsen ja nykyään on jo monenlaisia työkaluja moderaattoreille: hiljentäminen määräajaksi, ilmoitusten ennakkosensuuriin laittaminen ja tietysti tilapäinen tai pysyvämpi estäminen sivulle pääsystä.

Sen verran kauan olen näissä kuvioissa liikunut, että muistan monen keskustelufoorumin – kuten niitä aiemmin kutsuttiin – lopettaneen toimintansa tällaisten häiriköivien ihmisten takia. Moderointi vaati silloin ja vaatii yhä lehmän hermoja ja pitkää pinnaa sekä ymmärtäväistä mieltä. Mutta samalla se on aika usein jonkinmoista puoskarointia – näin minä itse sen koen – ja siksi aina aika ajoin siihen melko totaalisesti kyllästyn ja väsynkin.

Olen tällaisista edellä mainituista syistä johtuen ja hieman varmaan muistakin syistä lopettanut pitkän moderointiurani aikana ainakin pari erilaista foorumia, keskusteluryhmää, siellä syntyneiden ristiriitojen ja ihan tavallisen sanasodan vuoksi ja siihen väsymisen vuoksi.

Matkan varrella on sitten tietysti oppinut tuntemaan nämä ”häiriköt” ja omassa elämässään jopa varomaan tai jotenkin karttamaan heitä. Aina ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuutta torjua heitä jokaisesta samasta paikasta, puhumattakaan nykyisistä "digitaalisista paikoista", missä itse huseeraan. Mutta usein on ollut ja silloin tulee tehtyä ”kauaskantoisia päätöksiä” ryhmän tulevaisuuden ja oman kestämisen suhteen. Onneksi tuollaisissa vaikeissa päätöksissä on mahdollista nykyisin saada vertaistukea samanlaisia tehtäviä hoitaneilta ja jopa sellaisilta, jotka sitten ovat mukana samassa ryhmässä moderoimassa sivuja tai myös muilta ryhmän jäseniltä, tavallisilta, rauhallisilta osallistujilta.

Toki muutaman kerran on tullut kokeiltua sitä kuuluisaa anteeksiantoakin ja on yrittänyt ymmärtää ja sietää asioita, antaa ihmisille mahdollisuuksia jatkaa rauhallisemmin huomautuksen jälkeen, mutta useimmissa tapauksissa vanha sananlasku on pitänyt paikkansa: ”mitäpä se koira karvoilleen mahtaa”.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com