Ennen lehdistö valvoi vallanpitäjiä, jotta nämä toimisivat maamme ja ihmisten parhaaksi. Vallanpitäjiä pelotti toimittaja, joka soitti ja kysyi lisäkysymyksen: miksi oikeastaan olettekaan toiminut näin. Nykyään on toisin. Nyt tuntuu, että lehdistö valvoo lähinnä klikkien määrää ja pelkää itse hiljaisuutta enemmän kuin virhettä.
Kun formaatti muuttuu, muuttuu myös sisältö
Yksi syy muutokseen löytyy varmasti lehdistön muodosta. Kun sanomalehti tuli kotiin joka aamu, sen lukeminen oli rituaali. Paperi rapisi, kahvi höyrysi, ja uutiset tuntuivat jotenkin todellisilta. Muistan, miten lehteä luettiin järjestyksessä: etusivu, kotimaa, ulkomaat. Uutinen sai olla rauhassa uutinen.
Nyt luen kaiken netistä tai katson TV:stä. Tilaan kyllä Helsingin Sanomia ja Länsi-Savoa, mutta molemmat vain diginä. Paperilehti on minulle jo melkein muinaismuisto, samaan tapaan kuin puhelinkopit tai filmirullat. Samalla on kadonnut myös uutisen paino. Digimaailmassa uutinen ei enää ole uutinen, vaan se on tuote. Ja tuotteella on oltava jonkinlainen koukku.
Otsikko ei kerro, mitä tapahtui, vaan mitä sinun pitäisi tuntea: järkytys, hämmennys, närkästys, pelko. Harvemmin ilo. Tavallinen, asiallinen uutinen ei yksinkertaisesti myy. Kukaan ei klikkaa otsikkoa, jossa kerrotaan että asiat jatkuvat suunnilleen ennallaan. Sen sijaan klikataan sitä, jossa luvataan romahdus, kriisi, ero tai kohu – vaikka itse tekstissä ei lopulta olisi mitään uutta tai edes "raflaavaa".
Iltapäivälehtien uusi linja: paljastuksia ilman sisältöä
Olen lukenut iltapäivälehtiä vuosikymmeniä. Ne kuuluivat aikanaan junamatkoihin, kioskin hyllyihin ja kesämökin pöydälle, huussiinkin. Ennen niissä oli toisinaan jopa oikeita paljastuksia, tutkivaa journalismia, joka joskus jopa ravisteli ja johti silloin muutoksiin.
Viime vuosina ainakin joidenkin lehtien seuraaminen on alkanut tökkiä. Paljastukset ovat muuttuneet paljasta pintaa oleviksi roskauutisiksi. Otsikot ovat arvoituksia, joista ei selviä mitään ilman klikkausta. Ja kun klikkaa, huomaa, ettei artikkelista selviä juuri sen enempää. Usein koko juttu olisi voitu tiivistää yhteen virkkeeseen, mutta silloin se ei olisi myynyt mainoksia.
Pakkasten tuleminen oli Suomessa ennen normaalia. Nyt se on lähes kansallinen hätätila. Jokainen kylmä yö on kriisi, jokainen lumisade katastrofi. Lapsena opin pukemaan pitkät kalsarit, villasukat jalkaan ajoissa ja jatkamaan normaalia elämää. Nyt otsikoista voisi päätellä, että Suomi on joutunut luonnonvoimien armoille ensimmäistä kertaa historiassaan. Ehkä seuraavaksi otsikoidaan: "Suomalaiset järkyttyivät – talvi tuli taas!"
Kuoleman hierarkia
Toinen ilmiö, joka jaksaa ihmetyttää, on kuoleman uutisarvo. Nykyisin kuolee jatkuvasti "julkisuuden henkilöitä", joista en ole koskaan kuullutkaan. Ehkä vika on minussa, mutta välillä epäilen, että julkisuuden määritelmä on venynyt kuin vanha villasukka.
Samaan aikaan kun tuntemattoman, mitään sen suurempaa aikaansaamattoman ja kouluja käymättömän, "maailman yliopiston" käyneen somepersoonan törttöilyt tai vaikkapa poismeno täyttää uutisvirran tunnepitoisine otsikoineen, jäävät monet aidosti merkittävät ihmiset lähes huomiotta. Kun kuolee rokkitähti, maailma pysähtyy. Palstatilaa tulee enemmän kuin monelle ihmiselle, joka on "ihan aikuisen oikeasti" muuttanut maailmaa. Lypsykoneen keksijä mullisti maaseudun elämän, mutta hänen kuolemansa ei ilmeisesti koskaan saanut samanlaista mediahuomiota kuin yhden vähemmän musikkalisen rock-ikonin viimeinen keikka. Media ei kerro, mikä on tärkeää. Se kertoo, mikä herättää tunteen. Tai taitaa se jo jopa joskus kertoa senkin "tunneköyhille" suomalaisille, mikä se tunne oikeastaa tässä tapauksessa nykysuuntausten mukaan pitäisi olla, jotta olisit mahdollisimman "trendikäs".
Politiikan räksyttäjät
Olin pitkään siinä uskossa, että iltapäivälehdet olisivat edes jossain määrin poliittisesti neutraaleja. Nykyisin jokainen lehti tuntuu vuorollaan huutavan, miksi hallitus ei tee sitä tai tätä, ja ilmoittavan olevansa pettynyt koko "lafkan" toimintaan. Toimittaja ei enää raportoi, vaan reagoi. Uutinen ei avaudu, vaan huutaa.
Kun journalismi muuttuu jatkuvaksi kommentoinniksi, katoaa jotain olennaista. Vallanpitäjät eivät enää pelkää toimittajan kysymystä, koska kysymys on jo valmiiksi ladattu vahvalla mielipiteellä, johon ei siis vastata, vaan selitetään. Ja yleisö oppii suhtautumaan kaikkeen kyynisesti: kaikki on koko ajan pielessä, mutta mikään ei sitten lopulta kuitenkaan ole mitenkään.
Vahtikoirista rakeiksi
Ennen lehdistö oli vallan vahtikoira. Se tarkkaili, tutki ja raportoi. Se oli uskottava, koska se oli riippumaton ja rauhallinen. Nyt vahtikoirat ovat degeneroituneita, kenties raivoavan buldogin ja sylikoiramaisen chihuahuan sekoituksia. Siis sekarotuisia rakkikoiria, jotka haukkuvat kaikkea liikkuvaa. Ja jos mikään ei liiku, ne keksivät kyllä jostain jotain haukuttavaa.
Ehkä tämä on väistämätöntä kehitystä. Ehkä digiaika vaatii nopeutta, kärjistyksiä ja tunnepitoisia otsikoita. Mutta välillä kaipaan sitä vanhaa, rauhallista paimenkoiraa, joka istui kuistilla ja tarkkaili maailmaa viisaasti. Se ei haukkunut jokaista ohikulkijaa, vaan vain silloin, kun siihen oli oikeasti syy.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti