Nunna Agnian tarina

Heinävedellä sijaitsevalla Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarilla oli aikanaan monimutkainen evakkotaival viime sotien seurauksena. Luostari perustettiin 1890-luvun lopulla nykyisen Venäjän Karjalan alueella sijaitsevalle Kivennavalle, mistä se sitten erilaisten ja useiden välietappien kautta päätyi 1945 - 46 Heinäveden Palokkiin. Välietappeina toimivat mm. erilaiset suuret rakennukset ja maatilat mm. Joroisten kunnan Maavedellä ja Juvan Maivalassa. Vajaan viiden kymmen hengen joukko – osin erittäin ikääntyneitäkin henkilöitä – joutui monenlaisiin olosuhteisiin uusissa sijoituspaikoissa. Osa iäkkäimmistä myös kuoli matkan aikana ja heitä on haudattu kuolinpaikkakuntien luterilaisiin hautausmaihin, koska muunlaista mahdollisuutta ei ollut.

Joroisten luterilainen hautausmaa

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hautaaminen sekasortoisissa poikkeusoloissa toisen kirkkokunnan hautausmaille ja mahdollisuuksien mukaan oman kirkkokunnan menoin, oli haastava tehtävä tuohon aikaan. Joissain tutkimissani luterilaisen kirkon asiakirjoissa on kuolleen henkilön kohdalla yleensä merkintä, että vainaja on saatettu kreikkalaiskatoliseen hautaan. Joidenkin kohdalta puuttuu jopa vainajan nimi. Luettelossa on vain merkintä uskonnosta ja muita lähinnä hautapaikkaa osoittavia numeroita tai hautaus- tai kuolinpäivä.

Yksi mahdollinen syy nimen poisjääntiin on saattanut olla sekaannus ja tietämättömyys. Luostarin asukkailla oli kirkollisen nunnanimen lisäksi tietysti myös siviilinimi, jota ei kuitenkaan jokapäiväisissä askareissa ja kanssakäymisessä käytetty. Nimen poisjättämisessä saattoi joissakin tapauksissa olla myös erilaisia henkilökohtaisiakin syitä, joiden avulla se yritettiin unohtaa tai häivyttää.

Silti kaikilla heillä, joilla oli jonkinlainen henkilöllisyyttä osoittava asiakirja, se oli siviilinimellä, joka useissa tapauksissa Karjalassa sijaitsevien luostarien osalta oli tietysti venäläinen ja kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Nimien translitterointi eli kirjoittaminen latinalaisin kirjaimin vaihteli jonkin verran ja suomalaisilla viranomaisilla lienee ollut aikanaan vaikeuksia juuri kuoleman kohdatessa tunnistaa henkilö kiistatta oikeaksi erilaisten nimiasujen vuoksi.

Näin lienee osan aikaa ollut myös Joroisissa kuolleen nunna Agnian kohdalla. Hänenkin hautansa oli ”kadoksissa” – sen tarkka paikka ei enää ollut tiedossa, mutta selvisi sitten myöhemmin. Asia oli hautaantuneena jonnekin arkistoon aina 1970-80 luvuille saakka, ennen kuin asiasta kiinnostunut joroislainen luterilainen pappi Kalervo Rantalainen yhdessä nykyisen metropoliitta (silloisen igumeni) Panteleimonin kanssa selvittivät hautapaikan tarkan sijainnin.

Usein muunuskoisten haudat sijaitsivat ja edelleenkin sijaitsevat hautausmaan syrjäisimmässä ja viimeisessä kulmauksessa, poissa muiden luterilaisten silmistä. Niin tässäkin tapauksessa, tosin kuolleiden lisääntyessä hauta onkin nyt enemmänkin hautausmaan keskellä kuin laidalla.

Nunna Aginia, siviilinimeltään Anna Ionovna Filina (nykyiseltä kyrilliseltä kirjoitusasultaan ehkä Анна Ионовна Филина) syntyi 8.9.1865, eli tätä kirjoittaessani 155 vuotta sitten, Novgorodin läänissä, Tsherepovetskin kihlakunnassa, Samosarskin piirikunnassa, Kastin kylässä. Hän tuli Lintulaan Kivennavalle 6.5.1896 ja hänet vihittiin nunnaksi 40 vuotta myöhemmin eli vasta 15.10.1936 ja hän kuoli kolme vuotta myöhemmin 5.11.1939 evakkomatkalla Joroisissa. Ruumiinsiunauksen toimitti viikko kuoleman jälkeen Valamon pappismunkki Illrik.

Nunna Agnian historiaan kuuluu myös tämän tekstin kirjoittajalle tuntemattomaksi jäänyt jakso, jolloin hän eli Kazanin luostarissa, mistä hän sittemmin kahdeksan sisaren ryhmänä luostarin perustajan (rahoittajan) salaneuvos Neronovin pyynnöstä siirtyivät Lintulaan.

Ennen kuolemaansa nunna Agnia oli sairastellut ja ollut hoidettavana Maaveden koululle perustetussa tilapäisessä sairaalassa, jossa lotat huolehtivat sairaalaan joutuneista ihmisistä päivisin ja nunnat öisin. Mm. sittemmin Lintulassa kuollut ja Valamon hautausmaalle haudattu skeemanunna Serafima muisti hyvin olleensa koululla yöhoitajana. Rovasti Kalervo Rantalainen kertoo sisarten evakkovuosista kertovassa kirjassaan myös lotta Hilda Huuskosesta, joka oli ollut seuraamassa nunna Agnian pappismunkki Illrikin koululla toimittamaa ruumiinsiunausta ja josta hän sanoi, että se kesti kauan ja haudalla sitten viivyttiin vain vähän aikaa, koska oli tuulinen päivä.

Nunna Agnian hautaristin nimikilpi

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lähes 50 vuotta myöhemmin, syyskuussa 1982, nunna Agnian hauta oli sittemmin löydetty ja Joroisten luterilaisen seurakunnan järjestämän ekumeenisen juhlan ja haudalla pidetyn ortodoksisen muistopalveluksen yhteydessä sinne pystytettiin Valamon luostarissa hautaristejä valmistaneen maineikkaan mestarin Nikolai ”Miitsu” Jokiniemen tekemä ortodoksinen puuristi ja siihen on laitettu peltinen nimikyltti, johon taidegraafikko Tuula Murtola oli kirjoittanut tekstin:

Lintulan luostarin sisar
Nunna Agnia
(Anna Ionona Filina)
s. 8.9.1865 Novgorodin läänissä
Kuoli sotapakolaisuudessa
5.11.1939
Iankaikkinen muisto.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka
[Katso lisää Ortodoksi.netin sivuilta: Lintulan luostari. Tietojen lähteenä on käytetty myös rovasti Kalervo Rantalaisen kirjaa: ”Lintulan luostarin evakkovuodet” (1984, Valamon luostari)]

Blogistin synnintunnustus

Tämä korona-aika karanteeneineen ja samaan syssyyn sattunut oma isompi operaatio sairaalassa ja siihen liittynyt vielä tiukempi karanteeni ovat kypsyttäneet minua melkoisesti viime aikoina. Olen ryhtynyt ajattelemaan omia asioitani ja toimiani aikalailla toisella tavoin. Onko minun välttämätöntä toimia sillä tavalla kuin nyt toimin tai olen aiemmin toiminut? Ei varmaankaan.

Otan tähän yhden esimerkin. Kirjoitan aina silloin tällöin blogiini kirjoituksia erilaisista aiheista, Usein ne koskevat vaikkapa omaa ortodoksista kirkkoani tai yleensäkin ortodoksisuutta. Tyylini kirjoittaa on varmaan melko särmikäs. Olen todennäköisesti myös sellainen ihminen ja tuon särmikkyyden tarvittaessa esille, jos minusta siltä tuntuu. En varsinaisesti pelkää ottaa jotain vaikeaa asiaa esille, jos siihen on todellista tarvetta, mutten myöskään halua tarpeettomasti loukata sillä tavalla ketään, että siitä menisimme sitten nykyortodoksisen tavan mukaisesti käräjille asti.

Tuollainen asetelma rajaa tietysti ilmaisuvapauttani jonkin verran. Usein kirjoitankin siitä johtuen sellaisella tyylillä, etteivät kaikki ihmiset, jotka eivät tunne ”syntyjä syviä” ja jotka eivät osaa lukea "rivien väleistä", välttämättä ymmärrä, mistä kirjoitan ja silloin he helposti syyttävät minua vihjailusta, pelkkien teesien esilletuomisesta. Näin on ihan varmaan aiheesta, mutta silti mielestäni myös jossain määrin omasta syystään. Yritän yleensä analysoida asiaa ensin mielessäni ja kirjoittaa sitten ulos sen, mitä asiasta voi edellä mainitut seikat huomioiden kirjoittaa. Se ei välttämättä ole kaikille ns. lukijaystävällistä tekstiä.

Yksi asia, joka usein näkyy teksteissäni on kirkkoon aikuisiällä liittyneet, useinmiten luterilaisesta kansankirkostamme ortodoksiseen kirkkoon liittyneet. Aivan äskettäin kirjoitin mielestäni selkeän mielipiteeni kirkkoon liittyneistä: ilman heitä ortodoksisella kirkolla menisi paljon huonommin monesta syystä, on siis hyvä kirkollemme, että he ovat tuollaisen ratkaisunsa tehneet. Näin on vaikkapa siksi, ettei oma vähäinen ortodoksinen kantaväestö riitä maallistuneessa maailmassamme tuottamaan tarpeeksi ortodoksisen kirkon jäseniä ja siksi liittyneistä tulee hyvä lisä kirkon jäsenmäärään.

Toinen merkittävä syy tuollaiseen myönteiseen lausumaan on myös se, että liittyminen on monelle niin vakava ja suuri, tärkeä asia, että liityttyään heistä usein tulee todella hyviä ortodoksisen kirkon jäseniä, mikäli vain oman henkilökohtaisen liittymisen perusteet ovat olleet riittävän konkreettisia ja merkittäviä, ei hetken mielijohteita. Siksi minulla ei ole mitään syytä mollata näitä vaikkapa luterilaisesta kirkosta tulleita yleisellä tasolla. Jos joku niin minusta sanoo, pahoitan mieleni siitä – niin väärässä sanoja on.

Mutta, mutta … Heissäkin – siis liittyjissä ihan samoin kuin syntymästään saakka ortodoksissa – on monenlaisia ihmisiä. Sellaisiakin, joiden osalta koko prosessi on mennyt ehkä jopa hieman pieleen. Syyt vaihtaa kirkkoa ovat olleet ehkä tarkempaa tarkastelua kestämättömät tai hätäiset ja joillakin prosessi ei ole toiminut ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Katekumeeniaika eli siirtymäaika kirkosta toiseen on jäänyt torsoksi, mitään ei ole opiskeltu uudesta kirkosta, on kuviteltu liiaksi, arveltu turhia, odotettu liikaa, ehkä petyttykin. Kauniit ikonit ja kirkkolaulu eivät enää riitäkään, kun on tosi kysymyksessä – vaikkapa paasto tai muu kilvoittelu tai vaikka ne ikivanhat kanonit ja niiden mukaan eläminen, niiden noudattaminen.

Samalla monet sen entisen kirkon tai yhteisön lapsuus- ja nuoruusajan pyhäkouluissa tai kansa/perus/oppikouluissa ja rippikouluissa tai leireillä opitut asiat eivät ole hävinneet mihinkään – se on ihan normaalia – mutta samalla ne valitettavasti puskevat vielä päällimmäiseksi useissa ortodoksisia asioita koskevissa tapauksissa. Usein näin tapahtuu useille meille juuri vanhetessa, iän karttuessa tai sairastellessa, kun muutoinkin ajattelun ja erilaisten muiden seikkojen – vaikkapa muistinkin – kontrolli alkaa hävitä tai heiketä. Kun pitää miettiä jotain asiaa, se suodatetaankin vanhan aikanaan jätetyn kirkon käsitysten ja opin läpi, eikä – koska opetus oli jäänyt mahdollisesti vaillanaiseksi – osata katsoa tai jopa kokea asiaa ortodoksisesti.

Tuollainen käytäntö ei suinkaan ole kaikkien kohtalo, mutta riittävän monen ja usein valitettavasti juuri vielä joko niiden kovaäänisen tai muuten aktiivien, jotka kyllä tuovat sitten tämän ainoan oikeaksi kokemansa mielipiteen kuuluvasti ja näkyvästi esille. Asiahan ei kaiken kaikkiaan meillä ortodoksisessa kirkossa ole millään tavalla outo ja ennennäkemätön, sillä onhan meillä ollut piispankin tehtävään valittuna henkilö, jota ei todennäköisesti voitaisi nykykäytännönkään ja säädösten mukaan laillisesti valita papin toimeen seurakunnassa.

Samoin suhtautuminen joihinkin kirkkoomme liittyneisiin kellokkaisiin – julkisuuden henkilöihin tai muuten esillä oleviin – on melko vaihtelevaa eri seurakunnissa ja kiinni pitkälti joko ko. hiippakunnan piispan tai seurakunnan papiston ajatusmaailmasta. Siellä, missä tällaisia liittyneitä ei ihan heti – usein vasta sopivan pitkän sopeutumisajan jälkeen – valita seurakunnallisiin tai kirkollisiin luottamustehtäviin, toisaalla heidät laitetaan heti jopa kirkolliskokoukseen päättämään kirkon tärkeimmistä asioista tai seurakunnan hallintoon päättämään seurakunnan asioista. Henkilön julkisuus- ja mainosarvo koetaan silloin tärkeämmäksi kuin asiaosaaminen. Tällaisen henkilön manipuloiminen, vääränlainen ohjaaminen ”oikeiden” päätösten tekoon, on myös usein helpompaa, kun tieto oikeasta on vaillinaista tai joskus jopa väärää tai toisten omien etujensa vuoksi syöttämää.

Asiakokonaisuutta ei millään tavalla helpota ns. äidinmaito-ortodoksit eli kasteessa lapsena kirkkoon liitetyt, maallistuneet, ortodoksisuudesta ja perinteistä – kanoneista nyt puhumattakaan – suuremmin piittamattomat kirkon jäsenet, joita kirkossamme lienee enemmistö. Heidänkään esimerkkiinsä ei aina voi luottaa, he voivat – kuten eräs kertoi somessa – tehdä jotain outoja toimia, aivan omaa oppia ja jopa uskoa vastaan ja tällaiset toimet ihmetyttävät juuri näitä liittyjiä ja he saavat asiasta vain lisää virtaa valittamiseensa. He aiheellisesti kysyvät, onko sellainen siis mahdollista? Voinko minäkin soveltaa oppia mieleni mukaan? Eihän satoja vuosia vanhat säännöt voi olla enää kurantteja nykyaikana. Näinkö se menee!

Tällaisessa tilanteessa minulle on selvästi syntynyt jonkinlainen ristiriitainen tunne kirkkoon liittyjistä – siis melko pienestä, mutta valitettavan ääneekkäästä ryhmästä soveltajia. Tuota tunnetta en välttämättä ole osannut pukea oikealla tavalla sanoiksi ja vaikutelma mielipiteestäni on voinut olla jollekin liittyjälle sellainen, että syytän kaikkia liittyjiä kirkkomme lokaanvedosta ja virheistä Näin ei missään tapauksessa ole asian laita.

Pyydän nöyrästi anteeksi kaikilta, jotka ovat sanani, tekstini tai tekoni sellaisiksi kokeneet. Tästä eteenpäin toimin varmaan (toivottavasti) toisin, tosin nyt täysin yksityisenä henkilönä omilla yksityisillä sivuillani ja mahdollisesti myös yksityisessä blogissani. Katsotaan nyt.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Ollako vai ei – siinäpä kysymys

Olen varmaan nyt jo ainakin viimeiset viisi vuotta ollut yhtenään lopettelemassa tätä ns. "nettiuraani". Tuona aikana se H-hetki on kyllä onneksi tullut koko ajan vauhdilla lähemmäksi ja lähemmäksi. Onko se hetki sitten nyt viimein? Sitä en vielä ihan varmaksi tiedä, vaikka jollain tasolla sitä vahvasti toivonkin.

Olen jo melkoisen kauan aikaa - jostain 1990-luvun lopulta ja 2000-luvun alkuvuosista saakka – yrittänyt omalla toimillani vaikuttaa netinkin kautta erilaisiin asioihin. Pääasiassa vaikuttamiseni kohde on konkretisoitunut omaan kirkkooni, ortodoksiseen kirkkoon, jonka hallinnossakin olin tuohon aikaan useita vuosia monella tasolla vahvasti mukana. Vaikutustani olen suunnannut yksinomaan hallintoon ja muihin kirkon maallisiin asioihin, ei missään nimessä uskonasioihin ja oppiin. Opilliset asiat eivät minun vaikuttamisalueisiin kuulu, ne ovat täysin muiden – siihen tehtävään valittujen – asioita.

Ei tuo vaikuttamiseni sitten kuitenkaan paljoa ole villoja tuonut, sen verran sisäänlämpiävä ja loivaliikkeinen ortodoksinen kirkko on toimissaan ja liikkeissään. Jos pitäisi sanoa jotain, jossa koen onnistuneeni edes hieman, se voisi olla tällainen moderni digitaalinen, ortodoksinen viestintä netissä ja sen erilaiset ilmenemismuodot ja niiden esille tuominen ja käyttäminen kirkossamme.

Jo muutama vuosi sitten – paljon ennen koronakriisin aiheuttamaa kirkkomme digiloikkaa – olin mukana toimittamassa suoria nettilähetyksiä mm. Valamon luostarissa pidetyistä kirkolliskokouksista ja teimme myös muutamia lähetyksiä jumalanpalveluksista eripuolilta Suomea. Silloin ei vielä puhuttu striimauksesta, ne olivat silloin suoria netti-tv-lähetyksiä. 

Samoin silloin jo kauan sitten sivuiltamme löytyi miniäni tekemä Joensuun Nikolaoksen kirkko virtuaalisena ja jokainen voi halutessaan vierailla siellä eri paikoissa, kunnella kirkkomusiikkia ja sytyttää myös tuohuksen muistelupöydälle. Nyt tuo kirkko on toisten keksimänä keksitty uudestaan uudenlaisessa moodissa. Hyvä!

Osa tällaisesta vapaaehtoisvoimin ja talkoilla toteutetusta toiminnasta herätti monissa kirkon ihmisissä (työntekijöissä) vastustusta. Meiltä yritettiin esimerkiksi lähes joka kerta kieltää suorat nettilähetykset kirkolliskokouksista ja häätää pois niistä. Jumalanpalvelustenkin lähetyksissä oli ongelmia, kun kaikki eivät kokeneet sitä omaan yksityisyyteensä sopiviksi. Aina ei oikein selvinnyt perimmäiset syyt joihinkin kieltoihin tai oikeammin yrityksiin kieltää toimintamme. Jälkeenpäin olen arvellut syyn mahdollisesti olleen mm. kateuden. Kateuden siitä, kun itse ko. viralliset toimijat, kirkolta palkkaa saavat, eivät osanneet tehdä moista, niin ei sitä silloin saaneet heidän mielestään muutkaan tehdä.

Mielenkiintoisia episodeja on paljon noiltakin ajoilta. Muistan, kun eräs papillisessa tehtävässä ollut henkilö teki kaikkensa lopettaakseen suorien lähetysten toimintamme, koska – näin ainakin itse arvelen – paljastimme noilla lähetyksillä mahdollisesti hänen todellisen toimintansa kokouksessa, joka ehkä oli – kenties silloin, niin luulen – erilainen, mitä hän oli lähipiirilleen antanut ymmärtää.

Mutta onneksi arkkipiispa Leo kirkolliskokouksen puheenjohtajana ja arkkimandriitta Sergei Valamon luostarin igumenina antoivat aina luvan toiminnalle Valamossa ja tukivat toimintaa niin, että heihin voimme joka kerta vedota lähetyksiä tehdessämme. Suuri kiitos molemmille heidän osoittamastaan tulevaisuuteen näkevästä avarakatseisuudestaan.

Mutta voi sitä häärintää, kun kokous päätettiin pitää joiltain osin suljettuna. Me olimme ensimmäisiä, joita heti tultiin hätyyttelemään pois, hyvä ettei vartijaa asetettu seuraksemme, ettemme vain olisi jotenkin rikkoneet käskyä ja "sammuttaneet tulipaloa väärin" eli tiedottaneet asioista tavalla, joka ei mahdollisesti miellyttänyt siitä vastaavia.

Noilla episoditarinoilla on nyt vain tarkoitus lyhyesti kuvata niitä melkoisia vaikeuksia ja sitä valtaisaa vastustusta, joita tällainen vapaa viestintä aiheutti noissa kirkon lakeijoissa, joiden tehtävänä taisi jo silloin olla enemmänkin vaikeneminen asioista kuin niistä tiedottaminen.

Muutama viime vuosi ja viimeisenä niittinä vielä koronapandemia ovat muuttaneet paljon noita kuvioita. Valitettavasti vain asioiden varsinaiset tekijät, ne joiden pitäisi työnsä vuoksi toimia, eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Voi olla, etteivät he osaakaan toimia halutulla tavalla tai ongelmat ovatkin erilaisissa persoonissa ja huonoissa sosiaalisissa taidoissa.

Kirkko on kuitenkin – Luojan kiitos – selvinnyt tästäkin viestinnällisestä kriisistä pitkälti seurakuntien osaavien vapaaehtoisten avulla ja suuret seurakunnat sen lisäksi rahalla – ostamalla digipalveluja ammattilaisilta. Itse virallinen kirkko omine viestintämasiinoineen on jämähtänyt vanhaan paperiprintin tekomoodiin eikä ole oikealla ja vaikuttavalla toiminnallisella tasolla päässyt irti vanhoista kuvioistaan, vaikka maailma ja osin seurakunnallinen toimintakin on kovastikin muuttunut.

Samaan aikaan kirkko on monien kriisien keskellä. Nyt, jos milloin, olisi todella tarvittu hyvää ja nopeasti reagoivaa kriisiviestintää – osaamista. Nyt viestinnässä tai yleisimminkään lähipiirissä mukana olevien ei pitäisi millään tavalla sekaantua tai sitoutua kiistoihin, niitä käyviin ihmisiin eikä erilaisiin kuppikuntiin, eikä missään nimessä asettautua jokun osapuolen puolelle toista vastaan.

Nyt olisi pidettävä pää kylmänä ja pelastettava se, mikä vielä pelastettavissa mahdollisesti olisi. Toimintatapoja olisi pohdittava uusiksi, asenteita, asiakaspalvelua jopa sisäistä viestintää ja sosiaalisia suhteita työpaikan sisällä muutettava muunlaisiksi ja otettava mukaan tärkeään kriisityöhön sellaisia ihmisiä, jotka sitä osaavat ja niitä, jotka eivät osaa, olisi pikaisesti koulutettava.

Tällaisessa toimintaympäristössä itse vanhenevana miehenä, erilaisia vaivoja potevana ja ajottain pitkiäkin aikoja erilaisissa hoidoissa ja operaatioissa kipuilevana, olen mahdollisesti vihdoin viimein löytämässä sen joku vuosi sitten jonnekin kadonneen langan pään, josta löytyy vahva tahtotila tiettyjen asioiden lopettamiseen.

Lopettamiseen liittyy monia kipeitä asioita. Monelle toiminnalle ei ole laajemman vastuun ottavaa jatkajaa ja jatkuakseen toiminta vaatii välttämättä jonkun kontrolloimaan sitä. Eikä tällaisiin hullun hommiin – poliittista termiä käyttänen "kirkolliseksi kusitolpaksi" – ole suuremmin tunkua. Tällaisia vapaaehtoisvoimin ja talkoilla tehtäviä vaikeita moderoitavia välineitä ovat mm. erilaiset some-kanavat, joiden luonnekin on muutamassa vuodessa muuttunut sellaiseksi, etten oikein itsekään halua enää sellaisessa yhteisössä toimia eikä se enää pitkään aikaan ole tuntunut hauskalta. Joten päätös tällaisen oman nettityöskentelyni lopettamisesta saattaa samalla tarkoittaa joidenkin jopa 15 vuotta toimineiden some-kanavien lopettamista ja se on aika kova paikka monelle – myös minulle.

Ehkä nyt on sitten aika palata juurille, siihen mistä yli parikymmentä vuotta sitten aloitimme: toimintaamme perussivuillemme nettiin. Sivuille, joiden tarkoitus ei ole niinkään keskustelun herättäminen vaan mahdollisimman oikean tiedon jakaminen ortodoksisuudesta. Noilla sivuilla on jo nyt niin paljon asiaa, ettei sinne tarvitse joka päivä uutta suoltaa. Vanhoja sivuja voi korjailla ja täydentää ja uusia tehdä, jos siihen ilmenee aihetta ja tarvetta. Ja mikä oleellisinta – jos haluaa, jaksaa ja viitsii. Ilman minkäänlaisia paineita.

Mutta kuten kirjoitin, lienen ollut näissä hommissa hieman liian kauan ja luopuminen on vaikeaa. Yritän ratkaista sen kuitenkin pian perinteisellä vesilasitestillä. Laitan lasiin vettä ja laitan veteen sormeni, jos veteen jää kuoppa, jatkan näitä hommia, koska vaikuttaisi silloin, että olen korvaamaton. Jos kuoppaa ei sitten kuitenkaan jää, silloin Eino Leinon tähän tilanteeseen mainiosti ja ehkä hieman dramaattisestikin sopivaa ”Elegiaa” siteeraten ”rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka