17.2.18

Aarteen äärellä

Olen varmaan koko aikuisiän ollut kiinnostunut historiasta; omasta, sukuni, asuinpaikkani, kirkkoni, maani ja laajemmankin alueen historiasta. Yhdessä vaiheessa tuli jopa kirjoitettua vanhimman poikani kanssa oman tämän hetkisen paikkakuntani Mikkelin venäläisen sotilaskirkon historiikki ihan kirjaksi asti.
Omaa sukuani olen tutkinut jo kauan ja päässyt sen selvittelyssä aina 1700-luvulle saakka ja saanut jonkinlaisen kuvan tuotakin kautta: kuka olen.
Mummini Anastasia ja ukkini Aleksanteri.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)
Varmaan tuosta sotilaskirkkokirjan taustatietojen selvittelystä alkaen minua on kiinnostanut kovinkin paljon oman ortodoksisen kirkon historia, josta ei kyllä mutkia ja mäkiä puutu. Suurin osa kirkon jäsenistä joutui lähtemään evakkoon sotaa pakoon ja rajan taakse jäi kirkoltakin – kuten monilta ihmisiltä – suurin osa omaisuudesta. Kirkkomme osalta on puhuttu, että sodan seurauksena menetimme noin 90 % kirkon omaisuudesta.

Oma isänikin joutui siirtymään pois synnyinseudultaan ja aloittamaan elämänsä ja elinkeinonsa ihan alusta. Oma äitini menetti sodassa ensimmäisen miehensä, kun hän kaatui Kainuun taisteluissa. Ja elämän alku kahden lapsen kanssa sodan jälkeisessä Suomessa vanhat säätyrajat rikkovassa uudessa avioliitossa ei ollut maailman helpoin asia.
Ensimmäinen numero hallussamme olevista Aamun Koitoista, vuoden 1907 ensimmäinen lehti nr. 1
(Kuva: Ortodoksi.net)
Siksi uskotte varmaan, kun tässä joitakin aikoja sitten sain (tai oikeastaan saimme) oikeuden pariin asiaan, jotka käsittelevät historiaa – ja etenkin kirkkomme historiaa – ja sen jälkeen saimme toimittamallemme ortodoksiselle sivustolle suuren lahjoituksen – valtavan määrän vanhoja ortodoksisia aikakauslehtiä, Aamun Koittoja, pääsääntöisesti noin vuosilta 1907 – 2018, yhteensä niitä on tällä hetkellä 883 lehteä ja toivottavasti vielä puuttuviakin lehtiä saadaan jostakin. Osa noista lehdistä on tietysti omia, koska lehti on tullut minulle koko aikuisuuden ajan, loput lahjoituksia eri tahoilta. Tässäkin jälleen kerran Heinäveden Valamon luostari on näytellyt todella suurta osaa - kiiros igumenille, arkkimandriitta Sergeille myötämielisyydestä projektejamme kohtaan ja toinen iso kiitos luostarin kirjastolle ja sen ihanalle kirjastonjohtajalle Virva Suvitielle. Heidän avullaan olemme jo nyt voineet kertoa melko laajalti kirkkomme historiasta aikalaisten sanoin ja kuvin.

Viime päivinä minulla ei ole siis ollut toimettomia hetkiä. Jos sellainen on jostain syystä saatunut tulemaan, sen on saanut poistumaan hetkessä. Tosin sivuvaikutuksena ovat tulleet ajoittaiset aivastelukohtaukset – johtuen varmaan lehtien mukana olevasta pölystä. Mutta ei ne ole menoa haitanneet.
Ryhmäkuva aikansa ortodoksisita vaikuttajista oman autonomisen kirkkomme alkutaipaleelta.
(Kuna: Valamon luostarin kokoelmista)
Toinen suuriarvoinen asia on ollut lupa käyttää Valamon luostarin arkistoissa olevia kuvia tässä työssä ja nettijulkaisuissa. Nuo kuvat, joita hallussamme on runsaasti digitaalisena, ajoittuvat aina 1900-luvun alusta, ajalta, jolloin valokuvaaminen aloitettiin, myöhään sotien aikaan ja hieman sen jälkeenkin. Kuvissa on vain se iso ongelma, jonka kanssa olen viime vuosina telminyt, että suuressa osaa niitä puuttuvat kaikki kuvatiedot ja niiden hankkiminen nykyisin alkaa olla jo vaikeaa. Kaikki asioista jotain tietävät ovat joko kuolleet tai ovat jo melko iäkkäitä ja vaikeasti tavoitettavia.

Voitte siis uskoa, että tällainen historiaorientoitunut eläkeläinen on ollut melkoisen aarrearkun äärellä ja nauttinut näkemästään ja tekemästään suuresti. Kuvat ovat hyvässä järjestyksessä tietokoneella, mutta lehtien kanssa on vielä hieman töitä, vaikka ne nyt jo ovat vuosittain lehtilokerikoissa, mutta kaksoiskappaleiden kanssa pitää vielä miettiä, minne ne lahjoitan.
Aamun Koitto sotavuodelta 1940.
(Kuva: Ortodoksi.net)
Ensitöikseni hankin siis muovisia lehtikoteloita, joihin mahtuu – hieman vuosikerran suuruudesta riippuen – pari, kolme jopa neljä vuosikertaa – uudempia useampikin, koska lehteä ilmestyy enää vain 4-5 numeroa vuodessa. Ennen niitä ilmestyi yli 30 numeroa, mutta ne tosin silloin olivat jonkin verran ohuempia, sivuja ei ollut kovin montaa.

Ensi töikseni ryhmittelin lehdet vuosittain – ja aivastelin – sitten vielä numerojärjestykseen – ja yhä aivastelin. Nyt ne ovat lokeroissa ja kirjahyllyssä ovien takana, joten elämä on vähemmän aivastelevaa. Kun yhdessä vaiheessa toimettomina hetkinä järjestelin lehtiä, nyt toimettomina hetkinä olen lukenut niitä ja nauttinut suuresti.
Osa lehtien kansikuvista on pieniä taideteoksia.
Tässä lehti nr. 14-15/1980
(Kuva: Ortodoksi.net)
Lehdistä näkee selvästi kyseisen ajan hengen ja päätoimittajan osuuden sisältöön ja kokonaisilmeeseen. Päätoimittajina tai vastaavina ovat toimineet noissa hallussamme olevissa lehdissä ainakin pappismunkki (myöhemmin arkkipiispa) Paavali, Erkki Piiroinen, Irja Laine, Hellevi Matihalti ja Heidi Vaalisto ja uudemmissa muitakin henkilöitä. Yksi tuosta listasta on suuresti rakastamani arkkipiispa, jonka ennätin nädä, kuulla ja oppia hieman tuntemaankin, seuraava päätoimittaja on minut avioliittoon vihkinyt rovasti, seuraava entinen uskonnonopettajani ja loput Facebook-kavereitani. Sanoisinpa, että minulla on lehtiin siis varsin henkilökohtainen suhde.

Olen tätä kirjoittaessani PSHV:n hallituksen kirjallisella luvalla ja päätöksellä, skannannut ja uudelleen julkaissut reilut 60 vanhaa Aamun Koiton artikkelia, opetuspuhetta ja muutakin materiaalia Ortodoksi.netin sivuilla: pääasiassa perussivuilla (www.ortodoksi.net), mutta myös Ortodoksi.netin sosiaalisen median sivuilla sekä ns. julkisella Facebook-sivulla että rekisteröitymisen vaativalla ryhmäsivulla. Näin on voitu laittaa hyvä kiertämään ja luettavaksi kaikille muillekin.

Aamun Koittojen sisältö on vaihdellut suuresti vuosien ja vuosikymmenien aikana. Olen voinut katsella niitä nyt melko laajalla aikaperspektiivillä useiden vuosikymmenien ajalta. Kaikista vanhemmat lehdet meiltä puuttuvat. Lehden sisällöissä näkyy sodan tulo ja sota-aika, vaikka kyseisiä lehtiä meillä on varsin vähän ja otanta siksi pienempi.
Lehden logo vuonna 1947 liittyi tiiviisti karjalaisten
ja suuren ortodoksien joukon  historiaan.
(Kuva: Ortodoksi.net)
Selvimmin niissä näkyy sodanjälkeinen aika, kun kirkkomme piti rakentaa uudestaan monelta osin: hallinto, rakennukset, luostarit, seurakunnat, jne. Aamun Koitolla oli tuossa työssä merkittävä rooli ja se suoriutuikin mielestäni siitä varsin hyvin. Syy oli mm. taitavissa päätoimittajissa ja tuon ajan papeissa, jotka tekivät työtään sydämellä ja rakkaudella kirkkoaan ja seurakuntalaisiaan kohtaan.

Otan vielä lopuksi yhden asian, josta näkyy aikojen paraneminen ja elämän muuttuminen parempaan suuntaan: opetuspuheet. Tuon ajan opetuspuheissa oli mukana ajan tavan mukaisesti tulta ja tappuraa. Nykyihminen saattaisi kokea jotkut opetuspuheet jopa pelottavina, jotkut kenties ahdistavina.

Elimme silloin sodanjälkeisessä luterilaisessa maassa, missä moinen oli muutoinkin maantapa. Samalla oma ortodoksinen identiteettimme oli monelta osin hieman heikoissa kantimissa, aivan kuten viime aikoina julkaistuissa muutamissa upeissa tohtorinväitöskirjoissa on kerrottu. Mutta samalla kun identiteettimme oli alamaissa, myös suhde uskontoon heikkeni ja toinen valtakirkko vyöryi tätä osin voimalla päälle. Elämä ainoana ortodoksina oli vaikeaa jollain pienellä paikkakunnalla ja ortodoksi joutui kokemaan monenlaista painostusta ja vastaavaa, mikä myös heikensi ortodoksista identiteettiä ja sai aikaan kirkosta luopumisia ja toiseen kirkkoon liittymisiä.

Tuo aika vaati siis myös varmaan tuolta osin vahvemmat lääkkeet, voimallisemmat opetuspuheet ja ortodoksisuuden korostamisen, mikä sitten onkin jossain määrin onnistunut, sillä kirkkomme ei – toiveista ja kenties toimistakin huolimatta – hävinnyt Suomesta muutamassa vuosikymmenessä, kuten ennustettiin ja odotettiin, vaan voi tällä hetkellä – olosuhteisiin nähden – melko kelvollisesti. Mitä nyt meillä pieniä henkilökärhämiä löytyy, mutta niitähän on ollut koko kirkonkin historiassa maan sivu aina alkukirkosta alkaen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

13.2.18

#hannutoo

Pihalla kuin lumiukko.
(Kuva © HAP)
Olen kyllä luonteeltani varsin äkkiväärä, jos sellaista ilmausta voisi minusta käyttää, siis tällaisesta monesta asiasta kritiikkiä heittelevästä henkilöstä. Mutta ihan kaikkeen kritiikkiinkään minäkään en lähde, en varsin maallisen maineen ja julkisuuden vuoksi, mikä näyttää nykyään olevan varsin yleistä monelle ortodoksillekin kuin myös kirkkoon liittyneelle ja julkisuutta haluavalle.

Maailmalla pyörii jos jonkinlaista kampanjaa ja ihmiset ominen runsaiden tai hieman vajaavaisempien älyllisten resurssiensa perusteella sitten ovat niissä kampanjoissa mukana tai niitä vastaan. Yksi tällainen oli #metoo-kampanja, joka tosin ainakin mielestäni varsin pian keuli ja meni tietyllä tavalla jopa yli ja ympäri.

Asia oli ihan hyvä, mutta kun siitä – siis kampanjasta – tuli pääasia joillekin, eikä ollut väliä lopputuloksesta, hyväkin muuttui joksikin muuksi. ”Meetoosta” tuli hyvä keppihevonen päästä julkisuuteen ja sinnehän tavoittelijoita maailmassa riittää. Yksi ja toinenkin jo hieman sammunut ”tähti” – taiteilija, poliitikko tai joku muu sellainen ns. turha julkkis tai sellaiseksi haluava ilmoitti yhtäkkiä joutuneensa kymmenen vuotta sitten sukupuolisen ahdistelun kohteeksi. Siinä oli jotain samaa, kuin minä olisi ilmoittanut 10 vuoden kuluttua, että parturini kosketteli minua ja koen sen seksuaalisena (en kuitenkaan sano häirintänä).

Jo pelkkänä sanana tuo ”sukupuolinen ahdistelu” saa minut ahdistumaan. Ruma sana ja hirveä teko, mutta se taidetaankin nykyään määritellä ihan eritavalla kuin, mitä minä sen teen tai miten se ennen oli. Siinä on tapahtunut eräänlainen kielellinen mutaatio tuossa sanassa, ihan kuin sanoilla suvaitsevaisuus, neekeri ja vaikka sukupuolinen suuntautuneisuus, jotka ennen ihan selvästi tarkoittivat jotain muuta kuin nykyään.

Nykyään – ainakin joillekin – on sukupuolista ahdistelua perään katsominen ja tässä – sanottakoon meetoo-väelle se kaiken varalta suoraan –  perällä en tarkoita ruumiinosaa. Sitä on myös ihastunut huudahdus kauneuden kohdatessa tai joku muu ihan viaton ele tai flirttaileva teko. Minulle ei ole oikein valjennut noiden herkkähipiäisten mielensäpahoittajien motiivit. Mitä, keitä he oikein ovat ja miksi?

Vaikken ole koskaan ollut mikään naistenmies – tai nykytermein: henkilöidenhenkilö – minusta pieni flirtti jossain vaiheessa elämää on sen suola. Minullakaan ei olisi perillisiä ilman tuota flirttiä ja sen mukaan tuomaa avioliittoa. Vaikka me olemme ihmisiä, lienemme jollain määrittelyn tasolla myös nisäkkäitä, eläinkuntaan kuuluvia. Ja tälläkin ryhmällä – kuten muonilla muillakin nisäkäslajeilla – on soitinmenonsa, josta jotkut flirtti tai naisten naurattaminen (siis henkilöiden naurattaminen) ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, tosin jo hieman degeneroituneita, muotoja.

Joten jos ”meetoon” kuohuissa kaikki flirtti ja viatonkin toisen sukupuolen lähestyminen jossain seksuaalisessakin mielessä kielletään, silloin noiden vouhkaajien on syytä hankkia haulikot ja mennä luontoon listimään kaikki soidinmeojaan harjoittavat eläimet huonoina esimerkkeinä, luomakunnan häirikköinä ja siinä ohessa miettiä, mitähän tekisi seuraavaksi.

Äskettäin julkisuudessa kohistiin Akseli Gallen-Kallelan kuuluisasta seinämaalauksesta Aino-taru vuodelta 1891. Maalaus on Ateneumin seinällä ja kiihkeimmät ”meetoojat” lienevät jo lähes vaatineet sen tervaamista, koska kuvassa Väinämöinen ahdistelee alastonta (sic!) Ainoa. Ilmeisesti Väinämöinenkin olisi parasta poistaa kokonaan Kalevalasta noin ajattelevien mielestä.

No – mitäpä sitten mediakohun jälkeen tapahtuikaan. Yhdet pitivät uutisointia Ateneumin mainoskikkana, toiset #meetoon vastustajien tarkoituksellisena provokaationa, jonka tarkoitus on vain saattaa koko kampanja huonoon valoon ja pilkan kohteeksi. Hullua!

Otan vielä toisen esimerkin keulimisesta. Viime aikoina on ollut jos jonkinlaisia gaaloja erilaisten asioiden ympärillä. Ja noissa gaaloissa on paljon juuri sellaisia mainetta ja kuuluisitta kynsin ja hampain tavoittelevia, jos lie jo "pöydältä pudonneitakin", jotka sinne kuitenkin halajavat. Oma isäni olisi ehkä käyttänyt heistä nimitystä "ei-oikeaa-työtä-tekeviä", minä olen hieman liberaalimpi. Siis ryhmä on mitä oivallisin kasvualusta tällaiselle meetoo-viljelmälle. Helppo tapa hankkia lisää mainetta ja kuuluisuutta, mutta melko raaoilla ja raadollisilla konsteilla tosin. Samaan aikaan tässäkin asiassa julkisuudesta on tullut oikeussali ja teloituspaikka ja syytön tuomitaan mediassa ja somessa ilman puolustusasianajajaa.

Keulimiseksi se meni viimeistään silloin, kun kellokkaat päättivät pukeutumiskoodista: kaikki meetoota kannattavat naiset pukeutuvat mustiin. Ja samalla lanseerattiin vanha ajatus eräistä historiamme diktatuurimaista: "jos et ole samaa mieltä kanssamme, olet meidän vihollinen". Kaikki ne naiset, jotka pukeutuvat muihin väreihin, saivat loskaa niskaansa oikein naisten käsistä. Heistä tehtiin pettureita, luopiota, prostituoituja, mitä tehtiinkään, koska eivät suostuneet laittamaan aivojaan narikkaan, vaan päättivät ajatella itse omilla aivoillaan. Hullua jälleen!

Toisaalta jos nyt kuitenkin ajattelisin jotain positiivistakin näistä nykyajan hömpötyksistä, niin onhan sitäkin. Jos koko maailma saadaan näillä erilaisilla kampanjoilla meetoosta, samaa sukupuolta olevista pareista ja sukupuolisista poikkeavuuksista normaalimalliksi ihmiskunnalle, siis siksi oikeaksi elämäksi, jota kaikkien tulee elää, meiltä pian loppuu maailman liikakansoittaminen ja tänne jäävillä on pian tilaa elää kaltaistensa kanssa tosin vain jonkin aikaa mutta mitähän heiltä jääkään puuttumaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

6.2.18

Pyhän Fjodor Kuzmitšin mysteeri

Hyvä ystäväni, toimittaja (evp) Kalle Fröjd on jo kauan puhunut minulle, että meidän pitää mennä Heinäveden Valamon luostariin etsimään erästä kuvaa, joka ainakin hänen tietojensa mukaan pitäisi olla siellä. Esittääkö kuva autuaaksi julistettua munkki Feodor Tomskilaista vai erästä toista henkilöä, onkin sitten oma tarinansa, joka on jo vuosia, kymmeniä vuosia, kiehtonut ihmisten mielikuvitusta kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti Venäjällä ja Venäjän ortodoksisen kirkonkin piirissä. Niin se on kiehtonut myös meidän, Kallen ja minun, mielikuvitusta.
Pyhä Feodor Kuzmitš
Siksipä yritin paneutua asiaan ja etsiä kaikenlaisia mahdollisia tarinoita kirjoista, netistä, mistä vain, niin tuosta pyhästä Feodor vai olisikohan se venäläisittäin Fjodor Tomskilaisesta eli Feodor Kuzmitšistä. Ja löytyihän sitä. Noista löydöistä ja eritoten venäläisistä ja englanninkielisistä teksteistä ja omasta vilkkaasta mielikuvituksesta sitten yhdistelin oheisen tarinan. Se perustuu siis pitkälti muiden kirjoituksiin, joita sitten tässä olen vain kääntänyt suomeksi ja yhdistellyt mahdollisimman sujuvasanaiseksi.
*
Syksyllä 1825 ns. dekabristikapinan aikana, kun liberaalit upseerit kapinoivat Venäjällä, keisarikunnan yksinvaltainen hallitsija, tšaari Aleksanteri I matkusti kaukaiseen etelävenäläiseen Taganrogin (Таганрог) kaupunkiin. Kuukauden sisällä kotoa lähdöstä Pietariin kiiri uutinen tšaarin kuolemasta malariaan.
Tšaari Aleksanteri I
Lähes välittömästi alkoivat huhut velloa ja levitä pitkin valtakuntaa siitä, mitä tšaarille oli ihan oikeasti tapahtunut. Venäjän hallitsijaperheessä tällaiset kertomukset ovat olleet aina varsin tavallisia. Ja melko värikkäitä ne olivat aina 1900-luvulle asti ja eritoten ne olivat sitä vallankumouksen jälkeen. Meillä Suomessakin on niistä saatu nauttia, kun aikanaan vaikkapa pohdittiin, oliko tšaari Nikolai II muuttamassa perheineen Mikkelin lähistölle, nykyisen Anttolan hovin tienoille. Kirjoitin tuostakin huhusta jotain blossani vuodelta 2013: ”Ortodoksisen emigrantin tie palatsista sikalaan”. Joten huhuja on riittänyt ja kaikista ei aina tiedä, ovatko ne totta vai ei.

Tšaari Nikolai II:stä (hallitsijana 1894-1917) paljon aiempaan tšaari Aleksanteri I:een (hallitsijana 1801-1825) liittyy sitkeitä huhuja. Useiden huhujen mukaan Aleksanteri I järjesti oman kuolemansa vuonna 1825 ja hänestä tuli tämän jälkeen Fjodor (Feodor) Kuzmitš (Фёдор Кузьмич, k. 1864), joka tunnetaan myös nimellä Feodor Tomskilainen (Феодор Томский), jonka Venäjän ortodoksinen kirkko on sitten vuonna 1984 kanonisoinut pyhäksi eli lukenut pyhien joukkoon kuuluvaksi. On oletettu joidenkin teorioitten mukaan, että tšaari Aleksanteri I halusi irtaantua kaikista hallitsijaan liittyvistä tehtävistään ja rooleistaan, joiden mukaan hänet oli jollakin tavalla myös sotkettu mm. oman isänsä, hirmuhallitsijana tunnetun tšaari Paavali I:n (Павел I Петрович, hallitsijana 1796-1801) salaliittoon ja -murhaan vuonna 1801.

Huhuttiin, että tšaari Aleksanteri I olisi harkinnut jo aiemmin julkisesti vallasta luopumista, jotta voisi mennä erakoksi. Kun keisaria suuresti muistuttava sotilas sitten kuoli taistelussa, erään tarinan mukaan hänellä korvattiin silloin tšaarin mukamas kuollut ruumis. Asian todenperäisyyttä ei koskaan selvitetty.

Myös kirjailija Leo Tolstoi selvitteli huhuja fiktiivisessä päiväkirjassa, joka oli otsikoitu Посмертные записки старца Федора Кузьмича (Vanhus Feodor Kuzmitšin postuumeja merkintöjä). Päiväkirjamerkinnöistä tiedetään, että Tolstoi oli suunnitellut kirjoittavansa lyhyen kertomuksen, joka perustui tarinaan. Vuosina 1891-94 hän hahmotteli luonnoksen, mutta hän ei sitten aloittanut työtään ennen vuotta 1905. Vaikka osittaiset ja epätäydelliset merkinnät Fedor Kuzmitšin päiväkirjassa ennakoivat erakoksi tulemista, Aleksanterin julkinen asemansa esti häntä tekemästä niin.

Silloinkin, kun munkki Feodor Kuzmitš oli elossa – hän tuli Siperiaan vuonna 1836 ja asui siellä 27 vuotta eri paikoissa – siellä huhuttiin voimakkaasti, koska hän ei kerro omaa nimeään ja asemaansa, että hän olisikin keisari Aleksanteri I. Munkin kuoleman jälkeen nämä huhut vain entisestään levisivät ja vahvistuivat. Ei vain ns. tavallinen kansa uskonut niihin, vaan myös eliitti, mukaan lukien tšaari Aleksanteri III:n kuninkaallinen perhe.

Näiden huhujen leviämiselle oli selvät syyt: Aleksanteri kuoli äkisti ja yllättäen, hän ei kärsinyt mistään näkyvästä sairaudesta ennen kuolemaansa, hän kuoli kaukana kotoa Taganrogin syrjäisellä paikkakunnalla ja kun hänet oli asetettu arkkuun, monet, jotka näkivät hänet, sanoivat hänen muuttuneen paljon ja siksi arkku suljettiin nopeasti.

Tiedettiin, että Aleksanteri oli puhunut ja kirjoittanut paljon siitä, että hän halusi mieluusti luopua tehtävästään hallitsijana ja että hän halusi erkaantua tällaisesta maailmasta. Ja vielä yksi tosiseikka, joka lienee vähemmän tunnettu on se, että virallisessa julkilausumassa, jossa kuvaillaan Aleksanterin kuollutta ruumista, kerrotaan, että hänen takanaan, arkun pohjalla oli tavallinen tummanpunainen kangas. Se ei siis mitä todennäköisimmin ollut ollenkaan kuvaus todellisen hallitsijan, keisarin ruumiista.

Miksi Kuzmitšia sitten pidettiin Aleksanterina? Ensinnäkin munkin pituus ja ulkonäkö muistuttivat kovasti keisarin ulkonäköä niin, että useat ihmiset vahvistivat Kuzmitšin olevan todella Aleksanteri. Ihmiset, jotka olivat nähneet sekä Aleksanterin tai hänen muotokuvansa ja Kuzmitšin, pitivät heitä identtisinä. Ikä oli sama, samanlaiset vartalon muodot.

Toisekseen tämä Kuzmitš, joka siis oli koditon kulkija, ja joka ei muistanut perheestään mitään, osasi vieraita kieliä ja oli jalolla tavalla lempeä tavatessaan muita ihmisiä. Tämä monen mielestä selvästikin tarkoitti, että hän oli henkilö, jolla oli korkea asema yhteiskunnassa.

Kolmanneksi munkki ei koskaan ilmoittanut nimeään ja asemaansa kenellekään, mutta silti joskus hän käyttäytyi, kuin olisi korkeampi asemaltaan kuin muut ihmiset.

Neljänneksi, hän ennen kuolemaansa tuhosi papereita, mutta yksi paperiarkki oli jäänyt jäljelle ja siinä oli koodattu viesti, johon oli merkitty alkukirjaimet A ja P, jotka teorian mukaan tukevat oletusta, että ne tarkoittavat Aleksander Pavlovitšia eli hänen etunimeään ja patronomia, isännimeään.

Viidenneksi, huolimatta ortodoksisesta uskostaan, hän ei koskaan paastonnut. Kun arkkipiispa yritti taivutella munkkia seuraamaan uskovaisten velvoitetta, hän sanoi: ”Jos en olisi tunnustanut totuutta itsessäni, taivas olisi yllättynyt, jos olisin tunnustanut sen, maa olisi yllättynyt.”

Mikä tahansa sitten kätkeytyykään tyon mystisen Feodor-erakon taakse, tämän elämän draama on perinpohjaisesti familiaarinen (sukuun liittyvä), jossa on syvällisiä ja henkilökohtaisia yhteyksiä Venäjän kansalliseen sieluun ja henkeen. Joten jäädään odottamaan, kun tai jos historialliset todisteet selvittävät Aleksanterin ja Kuzmitšin yhteyden. Legenda joka tapauksessa elää kaikessa kauneudessaan ja vilpittömyydessään koko ajan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com