 |
| Kristus Immanuel |
Joulun, uudenvuoden ja loppiaisen välipäivät ovat usein aikaa, jolloin elämisen rytmi hetkeksi hidastuu. Juhlien intensiivisyys on takana, edes eläkeläisen arki ei ole vielä täysin alkanut, ja tilaa jää lukemiselle ja kuuntelemiselle. Tänä vuonna tämä aika tarjosi mahdollisuuden pysähtyä ortodoksisten piispojen kirjoitusten äärelle, sekä kotimaisten että kreikkalaisten, ja kysyä, mitä ne oikeastaan kertovat meille tästä ajasta, omasta kirkostamme ja ihmisistä.
Kun tekstejä lukee rinnakkain, huomaa nopeasti, ettei kyse ole vain eri maiden todellisuuksista, vaan myös erilaisista tavoista kantaa piispallista vastuuta sanassa. Molemmat nousevat samasta ortodoksisesta traditiosta, mutta niiden ääni ja painotus kulkevat osin eri suuntiin.
Yhteinen ääni ja hiljainen jännite
Kreikkalaisten piispojen teksteissä puhuttelee erityisesti niiden yhteinen hengellinen sävy. Vaikka kirjoitukset ovat syntyneet eri hiippakunnissa, niissä on tunnistettavissa sama huoli, sama itsearvioiva katse ja sama kutsu muutokseen. Lukijalle välittyy vaikutelma kirkosta, joka puhuu itselleen ja maailmalle yhdellä äänellä. Ei siksi, että kaikki olisi ongelmatonta, vaan siksi, että vastuu koetaan yhteiseksi.
Suomalaisten piispojen yhteisissä kirjeissä tämä yhteinen ääni on vain varsin muodollisesti läsnä, mutta hengellisesti huomattavasti hillitympi. Tekstit ovat toki huolellisia, liturgisesti ankkuroidut ja turvalliset. Kiitos avustajien. Samalla niihin jää eräänlainen pidättyväisyys: ne eivät juuri avaa kirkon sisäisiä jännitteitä tai paimenten yhteistä kamppailua ajan kysymysten äärellä. Kiitos jälleen avustajien.
Lukijalle saattaa nousta hiljainen kysymys: onko kyse erilaisesta kirkollisesta kulttuurista, henkilökohtaisista suhteista vai siitä, että piispallinen ääni välittyy yhä useammin toisten sanoittamana, ei piispojen omasta hengellisestä kammiosta käsin?
Itsearviointi kirkon hengityksenä
Kreikkalaisissa teksteissä itsearviointi on keskeinen hengellinen ele. Katumus ei koske vain yksittäistä uskovaa, vaan koko kirkollista todellisuutta: ihmissuhteiden haurastumista, rukouksen katoamista, kiireen ja omavaraisuuden houkutusta. Näissä teksteissä kirkko uskaltaa katsoa itseään peiliin.
Suomalaisissa piispojen kirjeissä katumus on läsnä paaston ja valmistautumisen kehyksessä, mutta kirkon omaa sisäistä tilaa tarkastellaan harvemmin suoraan. Katse kohdistuu ennemmin siihen, miten uskovan tulisi valmistautua juhlaan, kuin siihen, miten kirkko itse kantaa paimenuuden vastuuta tässä ajassa.
Kreikkalaiset tekstit eivät syyllistä, mutta ne eivät myöskään väistä kysymystä: mitä tapahtuu, jos kirkko lakkaa arvioimasta itseään hengellisesti?
Sana, kuva ja ortodoksinen todistus
Piispan tehtävä on aina ollut sanan palvelu: opettaa, ohjata ja kutsua muutokseen. Kreikkalaisten piispojen teksteissä kirjoitettu sana on keskiössä, mutta mielenkiintoista kyllä, tämä ei tarkoita vetäytymistä nykyajasta. Päinvastoin: tekstit osoittavat selkeää kiinnostusta myös modernien viestintävälineiden mahdollisuuksiin, mukaan lukien digitaalinen media ja jopa tekoälyn kaltaiset uudet ilmiöt. Ei itseisarvoina, vaan välineinä sanan välittämiseen.
Suomessa piispojen näkyvyys painottuu usein visuaalisuuteen: selfie-kuviin, tapahtumiin ja hetkelliseen läsnäoloon. Kuvallisuus ei ole vierasta ortodoksisuudelle, sillä kirkko elää ikonien kautta, ja kuva on aina ollut teologinen todistus. Silti ikonikin elää siis sanasta käsin, kirkon opetuksessa ja rukouksessa avautuen.
Ehkä kysymys ei ole sanan ja kuvan vastakkainasettelusta, vaan niiden järjestyksestä. Kuva ei korvaa sanaa, eikä sana elä ilman kirkon näkyvää todellisuutta. Kreikkalaiset tekstit tuntuvat muistuttavan, että ilman rohkeasti lausuttua hengellistä sanaa myös kirkollinen näkyvyys jää helposti tyhjäksi.
Sama usko, eri tapa kantaa vastuuta
Sekä suomalaiset että kreikkalaiset piispojen tekstit nousevat samasta uskosta ja samasta Kristuksen kirkosta. Ero ei ole siinä, mitä uskotaan, vaan siinä, miten piispallinen vastuu sanallistetaan ja jaetaan.
Kreikkalaiset tekstit uskaltavat olla keskeneräisiä, itseään koskettavia ja yhteisiä. Ne eivät tarjoa valmiita vastauksia, vaan kutsuvat kirkkoa kulkemaan yhdessä katumuksen ja muutoksen tietä.
Suomalaiset tekstit puolestaan varjelevat juhlan mysteeriä ja liturgista rytmiä, mutta jättävät avoimeksi kysymyksen siitä, kuka sanoittaa tämän ajan hengellisen kamppailun, ja missä muodossa se tapahtuu.
Joulun jälkeisessä hiljaisuudessa näitä tekstejä lukiessa ei synny tarvetta asettaa niitä vastakkain. Pikemminkin ne täydentävät toisiaan ja herättävät toiveen: että sana ja kuva, traditio ja rohkea itsearviointi, voisivat kohdata myös meillä entistä syvemmin, kirkon yhteiseksi hyväksi.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti