Luterilainen ortodoksia

Ortodoksisen kirkon sisäkaton (kupolin) ikonikoristelua.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suomen ortodoksisesta kirkosta on joskus sanottu hieman häijysti, että se on maailman luterilaisin ortodoksinen kirkko. Asiassa lienee jonkinlainen totuuden siemenkin varsinkin, jos asiaa tarkastellaan ihan mitättömien ”nippeli-nappeli” asioiden valossa. Mutta entäpä jos asiaa katselee hieman isompienkin asioiden valossa? Miltä se silloin näyttää?

Ortodoksinen kirkko ja sen perinteet ovat vanhaa perua. Me ortodoksit itse kehuskelemme usein sanomalla omaa kirkkoamme ensimmäiseksi ja vanhimmaksi kirkoksi maailmassa, joka perustettiin kristinuskon alkutaipalella ensimmäisten vuosikymmenien aikana, ensimmäisenä helluntaina, kirkon syntymäpäivänä.

Suomessa ortodoksinen kirkko ja usko ovat huomattavasti nuorempia. Ihan juuri äsken marraskuussa 2018 vietettiin ensimmäisen Suomessa kirkkoamme koskevan asetuksen 100-vuotispäivää. Mutta osaamme me suomalaisetkin retostella ortodoksisella uskonnolla luterilaisessa maassamme, jossa historiankirjat ja siinä ohessa oppikirjatkin yhteen aikaan kertoivat kristinuskon tulleen Suomeen joskus 1200-1300-luvuilla lännestä. Oikaisimme kertojia, että kyllä se usko idästä tuli jo 1000 luvun taitteessa, oli ortodoksista kaiken lisäksi ja ulottui jo varhain melko pitkälle Suomen sisäosiinkin asti kauppiaiden ja munkkien sinne viemänä.

Nuo retostelut tosin ovat aika nuorta perua, sillä oli aika ennen ja jälkeen sotia, jollain asia ei oikein mitenkään ollut framilla. Olimme tyytyväisiä jo siihen, että saimme edes olla olemassa luterilaisessa Suomessa. Ei siinä oikein enää auttanut ryhtyä retostelemaan sillä, että olimme muuten täällä ekana, jos katsoo asiaa uskonnon kannalta.

Viime sotien jälkeen tilanne oli vaikea. Suurin osa ortodoksisen kirkon omaisuudesta jäi Neuvostoliiton puolelle ja Suomessa liikkui eri puolilla maata suuri määrä ortodokseja, jotka tunsivat olonsa kirkollisessa mielessä kovinkin orvoiksi: ei ollut seurakuntia, kirkkoja ja papitkin olivat vähissä ja harvoin käsille saatavissa.

Varmaan silloin tai jo sodan aikana alkoi ensimmäinen luterilaistuttamisen kausi, jota voisi vaikka verrata joskus ennen itsenäisyyttä Suomessa vallinneisiin venäläistyttämisen kausiin. Molemmilla oli loppujen lopuksi sama tarkoitus, vaikka keinoissa oli ehkä hieman eroja.

Suomen valtion tavoite oli yhtenäistää kansa sodan jälkeen suomalaiseksi kansaksi ja siksi se varmaan lähti mukaan tukemaan ortodoksisen kirkon jälleenrakennusprojekteja. Tosin joillakin oli jo silloin varmaan ”ketunhäntä kainalossa”, kuten olemme sittemmin saaneet lukea useista nykyisin tehdyistä tuota aikaa käsittelevistä akateemisista opinnäytetöistä ja väitöskirjoista.

Osa oletti ortodoksisuuden elävä vain jonkin aikaa ja siksi kaikki, mitä heidän eteensä tehtiin, tuli ainakin heidän mielestään palvella lopullista tavoitetta – yhtenäistä luterilaista kansaa. Jälleenrakennuskauden kirkot rakennettiin sellaisiksi, että ne olisi helppo muuttaa myöhemmin luterilaisiksi kirkoiksi tai muuhin käyttöön. Ortodoksisia perinteisiä liekkikupoleita (ns. sipulikupoleja) ja perinteistä ortodoksista kirkkorakennustapaa ei oikein hyväksytty, koska ne muistuttivat liikaa jostain – mistä? Joillekin venäläisyydestä, joillekin ehkä jostain muusta torjuttavasta asiasta.

Painostus ortodokseja kohtaan oli hienostunutta ja osin piilevää. Maassa oli runsaasti ns. seka-avioliitossa eläviä aviopareja ja uusia syntyi tiuhaan tahtiin. Molemmissa ryhmissä kato kävi erityisesti ortodoksien kohdalla, sillä joissain suku ei hyväksynyt perillisen puolisoksi ortodoksia, ”ryssää”, kuten se kauheimmillaan joillekin sanottiin. Tapahtui paljon kirkosta eroamisia ja liittymisiä luterilaiseen kirkkoon, sosiaaline paine oli suuri ortodokseja kohtaan.

Sama nähtiin kastettavien lasten kohdalla, vaikka sääntö oli kauan sodan jälkeen, että lapset kastettiin perinteisesti isän ja isän suvun uskon mukaan, ne kastettiin silti usein luterilaiseksi, oli isä mitä uskoa tahansa. Pian koko lakikin muuttui niin, että kastettiinkin äidin mukaan ja tietysti pääasiassa luterilaisiksi. Kouluissa oli vaikeuksia saada oman uskonnon opetusta ja monella tapaa elämä tehtiin tässä uskontoasiassa vaikeaksi.

Painostusta oli monella taholla niin maallisessa elämässä, mutta myös papistoon kohdistuvana. Papit olivat tottuneet liikkumaan mustat viitat päällä ja ortodoksisen papin mukaisissa vaatteissa. He erottuivat katukuvasta juuri pukeutumisensa suhteen ja usein heillä oli lisäksi pitkä parta. Pian alettiin olettaa, että hekin ajavat ”epäsiistin” partansa ja esiintyvät parrattomina, pukeutuneina pukuun ja kaulasta löytyy luterilaiselle papille tuttu ”sokeripala”, josta selvisi, että kyseessähan on pappi – pastori, kuten haluttiin sanoa, ei ortodoksisesti: isä – uskonto ei tosin aina ollut itsestään selvää eikä niin tarpeenkaan.

Itse sain lapsesta asti kuulla nimityksiä ja haukkumista uskontoni vuoksi ja näin oli monien muidenkin kohdalla. Kaikki eivät sitä kestäneet, vaan luopuivat isiensä uskosta. Useimmat liittyivät luterilaiseen kirkkoon, jotkut eivät enää mihinkään.

Kaikki tämä edellä lueteltu palautui jälleen mieleeni, kun luin äskettäin uutisen ensimmäisistä suomalaisista kanonisoiduista pyhistä – toinen tosin Tverin Karjalassa syntynyt ja sittemmin suomalaistunut ja Suomen kansalaisuuden omannut Valamon luostarissa loppuelämänsä viettänyt ja Heinävedellä kuollut skeemaigumeni Johannes, toinen ihan supisuomalainen, tuupovaaralainen marttyyri ja tunnustaja Johannes Karhapää, josta nyt kuitenkin enemmän tai vähemmän väkisin on tehty ilomantsilainen. Kuulostanee komeammalta.

Kun sata vuotta sitten rakennettiin Suomen ortodoksista kirkkoa lainsäädäntötasollakin pian kansalaissodan jälkeen – jossa muuten toinen noista uusista pyhistä tapettiin uskonsa tähden – ei silloin ilmeisesti suuremmin ajateltu, että Suomestakin saattaisi tulla joku pyhä kanonisoitavaksi. Mutta näin vain kävi ja nyt varmaan sitten pohditaan, mitä laki sanookaan, kun ortodoksisen kanonisointiperinteen mukaisesti näiden kahden haudat – toinen Heinäveden Valamossa, toinen Ilomantsissa – pitäisi avata ja sieltä ottaa reliikit, pyhäinjäännökset, jotka sitten talletettaisiin tiettyihin paikkoihin, yleensä kirkkoihin. Ja hankalinta siinä varmaan on suomalaiselle lainsäätäjälle myöntää ensin lupa haudan avaamiseen ko. tarkoituksessa, antaa ottaa sieltä reliikit, mutta ennen kaikkea se tuottanee ongelmia, että noita reliikkejä jaetaan sitten ympäri maata eri paikkoihin.

Siinä sitä lienee ongelmaa kyllikseen luterilaisessa Suomessa. Saan nähdä kuinka onnistuu ja mistä asti lupa pitää hankkia, vai joudummeko jopa asioiden muuttuessa melkoisesti sadan vuoden takaisista ajoista, laatimaan noilta osin uuden säädöksen lakeihin ja asetuksiin, mikä mahdollistaisi jatkossakin samanlaisen teon. Todennäköistähän on, että pyhiä alkaa ilmaantua vielä lisääkin Suomeenkin, kun nyt pää saatiin auki.

Nyt saattaisi muuten olla muutenkin hyvä ajankohta pohtia muitakin koko suomalaista yhteiskuntaa koskettavia asioita, jotka olisi ehkä hyvä saattaa ajan tasalle ortodoksien kohdalla. Yksi vaikeimmista asioista lienee pääsiäisen ajankohta, jonka osalta Suomen ortodoksinen kirkko on globaalissa ortodoksisessa maailmassa melko yksinäinen joukko, joka viettää pääsiäistä eriaikaan kuin muut ortodoksit. En puutu nyt asian siihen puoleen, onko muutos järkevä, tieteelliseen totuuteen perustuva tai muu vastaava, vaan ainoastaan siihen, että tällainen oman ortodoksisen kirkon välinen ”sisäinen ekumenia” on tuolta osin varsin puutteellinen, kun joissain päin maailmaa suomalaisia ortodokseja ei tuon asian vuoksi pidetä edes oikeina ortodokseina.

Mutta ortodoksina olo umpiluterilaisessa Suomessa on vieläkin, sadan vuoden lainsäädännön jälkeenkin, mielenkiintoista. Olemme yhä jonkinlaisia noin 2000 vuotta vanhoja etnisiä kummajaisia muutaman sata vuotta nuoren kansan keskuudessa ja hyvä ettei päivittäin törmää asioihin, joissa ns. valtaväestö ihmettelee milloin mitäkin – milloin vanhojen sotilaskirkkojen purkamista, milloin pyhiksi julistamista – kukin arvomaailmansa mukaan.

Mutta muutos on vaikea ja viimeisin huomioni asian vaikeudesta juuri Suomessa oli marraskuun lopulla pidetystä kirkkomme kirkolliskokouksesta Valamon luostarista, jossa – sikäli kun nyt omilta touhuiltani oikein kuulin ja oikein ymmärsin – puhuttiin jopa siitä, että Suomen oloissa on välttämätöntä ja ilmeisesti oikein, että länsimainen demokratia jyrää joissain tilanteissa perinteiset kanoniset säännöt. Olen hieman eri mieltä asiasta ja välillä tuntuukin, että elämä tällaisessa luterilaisessa ortodoksisessa kirkossa on eräänlaista oman uskonnonvapauden hienovaraista ja jatkuvaa sekä yhteiskunnan hyväksymää rajoittamista, mikä tällaisessa maallistuneessa yhteiskunnassamme joskus ihan pelottaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK7 - Mitä sinä tänään opit …

Muistelin, että tuollainen lastenlaulu, ”Mitä sinä tänään koulussa opit”, olisi ollut ennen muinoin. Kun katselin nettiä ja googlasin tuolla nimellä, tuli yksi Pelle Miljoona ja yksi melko suorasanainen laulu. En löytänyt etsimääni.

Arkkipiispan valkoinen hunnullinen klobukki, päällysviitta ja piispansauva Valamon flyygelin päällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuon saman kysymyksen tein kuitenkin itselleni kirkolliskokouksen jälkeen: mitä minä tässä kirkolliskokouksessa opin? Sitä jäin pohtimaan ja ajattelin, että jospa saisin vastauksen kaivettua päästäni ja purettua sen blogijuttuun. Tätä tekstiä aloittaessani en tosin vielä tiedä, mitä minä opin.

Eräässä keskustelussa totesin toiselle keskusteluosapuolelle, että kirkolliskokous on usein – ja korostuneesti etenkin tänä vuonna – tilaisuus, jossa aistin jostain kumman syystä konkreettisesti pahuuden, joku varmaan sanoisi paholaisen tai ainakin pahan läsnäolon. Aistin tuon pahan vaikutuksen niin itseeni kuin ehkä jollain tavalla koko ilmapiiriin. Aistin sen muuttuvana käyttäytymisenä, joka ilmenee helposti negatiivisena, kielteisenä toimina ja tekoina ja toisista pahan ajatteluna ja jopa ajoittain puhumisenakin.

En tietenkään voi sanoa, että joku muu toimii samoin tai on vaikka – kuten sanonta kuulunee – ”pahan vallassa”, mutta kun asioita peilaa itsensä kautta, näinkin voisi toki varoen olettaa olevan. En myöskään usko, että oma pahuuteni loisi yksin sen ahdistavan tunnelman, joka monesti vyöryi kokouksen ylle ja otti kylmään syleilyynsä.

Joku teologi tai pappi osaisi varmaan paremmin selittää tilanteen. Ovathan kirkolliskokoukseen kokoontuneet aikeissa tehdä päätöksiä kirkon parhaaksi ja Kristuksen kirkon hyväksi ja siinä ohessa oletettavasti Jumalan kunniaksi, joten voisi kai olla oletettavaa, että tällainen ”otollinen pelto” on paholaiselle miellyttävä temmellyskenttä. Näin minä maallikkona ajattelen.

Kokouspaikkana piispanvaalia lukuunottamatta (joka tapahtui kirkossa) oli tähän tarkoitukseen hyvin toimiva Valamon luostarin kulttuurikeskus, joka on tässä iltavalaistuksessaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muutoin perusolettamukseni kokouksista ja niiden toiminnasta eivät ole vuosien saatossa paljoakaan muuttuneet. Se, minkä huomaa nyt, verrattuna vaikkapa noin kymmen vuotta sitten tapahtuneeseen – aikaan, kun itse istuin edustajana – että suurimmalla osalla edustajia on läppäri edessään ja sen he kantavat mukanaan puhujanpönttöönkin. Vuosia sitten meitä läppärin kanssa toimineita edustajia oli vain kourallinen.

Tuosta sitten johtuu, että ennen edustajat ehkä selvästikin seurasivat kokouksen kulkua kenties intensiivisemmin – tai ainakin se siltä näytti silloin – kuin nyt. Nyt taitavat jotkut selailla kokouksen aikana some-sivuja tai sähköposteja tai mitä sitten selasivatkaan. Ennen ei kokousta myöskään striimattu eli lähetetty maailmalle suorana nettilähetyksenä. Nyt srtiimataan ja sekin aiheuttaa selvästi näkyviä muutoksia edustajien kokouskäyttäytymiseen.

Muistan eräänkin tilaisuuden ihan lähihistoriasta – olisiko peräti ollut edellinen kokous – kun eräälle edustajalle oli melkein järkytys kuulla, että kokous striimataan suorana lähetyksenä maailmaan ja hän ymmärtääkseni jopa yritti saada sen loppumaan – syytä en nyt muista, miksi. Nyt hänenkin kohdallaan oli täysin toisin, hän itse oli osallisena yhteen kokouksen striimausryhmään. Ja käytti tietysti kaiken striimauksen mukanaan tuoman mainosedun todella hyvin: puhui paljon ja asiaa.

Toisenlaisiakin kokemuksia oli striimauksen osalta. Joillekin kamerani läsnäolo ja läheisyys oli melkein liikaa. Siksi – tai mene ja tiedä miksi – kameraani pyydettiin siirtymään pois siitä, missä se on seissyt jo aika monena vuonna. Välillä ei oikein selvinnyt haluttiinko kameran poistuvan koko salista vai takaseinän tuntumaan. Joskus tuntui myös siltä, että "kamera" oli tekosyy minun poistamiselle. Tiedä häntä sitten!

Kaiken kaikkiaan tuollaiset asiat ovat kai kuitenkin sitä pintakuohuntaa, joka syntyy ihan muista paineista kun siitä striimaamisesta ja ne ilmenevät vain tuolla tavalla. Joten siihen voi, jos osaa, toki suhtautua tyynen viileästi, kun omat asiat ovat kunnossa noidenkin asioiden osalta.

Muutoin kokous oli tällaiselle vanhalle miehelle melko sopivan väljä aikataulunsa osalta. Kokouksen järjestelijät olivat ounastelleet, että piispanvalinta vie ”aikaa ja tupakkia” ja niinhän se taisi tehdäkin. Jopa siinä määrin, että meinasivat varsinaiset muut asiat jäädä sen jalkoihin. Harvemmin olen nähnyt noin ”sopuisia” asian esittelyjä ja nopeita istuntoja, joissa käsiteltiin kuitenkin ihan merkittäviä kirkkomme asioita, ei mitään jonninjoutavia.

Tämä kokous oli samalla tämän kokoonpanon viimeinen varsinainen kokous. He eivät kokoonnu enää, ellei jotain merkittävää satu kirkkomme piirissä. Uusi kirkolliskokouksen kokoonpano aloittaa kesällä ja kokoontuu sitten taas varsinaiseen kokoukseensa marraskuun lopussa 2019. Tämä vuosittainen kokoontumisaika on sinänsä mielenkiintoinen, että se sattuu aina ortodoksisen kirkon joulupaaston aikaan. Aikaan, jolloin meidän tulisi välttää monia asioita, ei pelkästään ruuassa ja juomissa, vaan myös elämän muillakin aloilla, vaikkapa pahanpuhumisessa. Selvästi sekin on melko vaikeaa kirkolliskokouksen aikana. Liekö siinäkin Paholaisella sormensa pelissä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK6 – Painu pois Jack …

Siinä taisi Valamon vierellä oleva Juurikkasalmikin jäätyä kirkolliskokouksen tunnelmoidessa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Muistatteko Four Catsin esittämän laulun 1960-luvulta … ”painu pois Jack, sä tänne et tulla saa, et saa. Painu pois …". No, eivät ehkä nuorimmat lukijat ole kenties kuulleetkaan koko laulua, mutta meille vanhemmille se on kyllä monelle tuttu. Tänään monella tapaa samaistin itseni tuohon Jack-parkaan.

Olin kolmatta päivää samassa paikassa kuvaamassa, missä olen kuvannut jo muutamana vuonna kirkolliskokouksia. Viime vuotisella ja tämän kertaisella vierailulla minulle on annettu varsin konkreettisesti tuta, että voisin ihan hyvin painua Jackin lailla hemmettiin.

Minulla tosin on kuvaamiseen ja striimaamiseen lupa – tai oikeammin kutsu luostarin taholta ja luonnollisesti siis myös lupa, mutta myös arkkipiispan lupa kuvata suoria lähetyksiä. Arkkipiispa toimii myös kirkolliskokouksen 1. puheenjohtajana. Joku kyselikin minulta sosiaalisessa mediassa, keneltä minun olisi vielä pitänyt saada lupa. Ei varmaan keneltäkään. Kyseessä oli enemmän samaa tehtävää suorittavien omat henkilökohtaiset mielipiteet ja hieman myös muidenkin organisaatiossa työskentelevien, joiden kanssa on joskus ollut jotain sanaharkkaa ja nyt on aika ilmeisesti maksaa ”potut pottuina”. No – koska oli tarvittavat luvat, en sitten poistunut kuitenkaan.

Villit ja vapaat toimijat / toimittajat - Ari "Simeon ja Hanna"-verkkolehdestä ja blogisti itse Valamon Trapesassa kaappaamansa työtöydän ääressä.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen, kuvan otti munkkidiakoni Viktor)

Tämän kertaisen kirkolliskokouksen piirteisiin kuului nyt kuitenkin useampi ns. salainen istunto, salainen ja suljettu kokous, josta ajettiin pois kaikki ylimääräiset kokousedustajia ja kokouksen virkailijoita (sihteeristöä) lukuun ottamatta. Ja kun asia tuli esille, katseet ainakin ihan siinä lähellä itseäni istuvien kohdalta, kohdistuivat heti minuun ja silmistä oli luettavissa, jos ei nyt kuitenkaan ihan huulilta tullut, että ”hopi, hopi – pidähän poika kiirettä”. Se ei aina onnistunut sekunnissa, kun piti samalla nuo rensselit purkaa ja ottaa mukaansa pois salista.

Mutta nyt se on melkein ohi taas ja ihan kohtuullisestihan se kuitenkin meni, vaikka itse sanonkin. Pitkälti on syy myös omassa paksunahkaisuudessani, johon jo entisessä leiptyössäni sain tottua, eikä pienet tällaiset episodit suuremmin haitanneet. Hieman ne kuitenkin aina ahdistavat ja tekevät tilanteen ja tunnelman oudoksi ja kenties painostavaksikin.

Piispa oli tämänkin kokouspäivän puheenaihe numero yksi. Muut aiheet hieman haittasivat jälleen tämän aiheen käsittelyä, sillä ne – siis ne muut aiheet – kuuluvat ns. lakisääteisiin, pakollisiin asioihin, jotka kirkolliskokouksen pitää hoitaa kuitenkin kuntoon. Tulihan ne hoidettua, kun valiokunnat kokoontuivat todennäköisesti melkein yötä myöten, tiedä häntä.

Salissa asioista ei sitten suuremmin keskusteltu ensimmäisen päivän lähetekeskustelua lukuun ottamatta. Ja sehän onkin se paikka, missä pitää keskustella. Kyllä sielläkin joitain sellaisia kohtia oli, joka tällaista entistä "kokousnuokkujaa" harmitti, mutta eipä noille enää mitään mahda. Kenties seurakuntien kannattaisi hieman enemmän peräänkuuluttaa omien edustajiensa toimia ja kysellä, mitä he ihan oikeasti siellä tekivät muuta, kuin sanoivat muutaman kerran päivässä: paikalla.

Olo alkaa ihan oikeasti olla vanhalla miehellä se kuuluisan osuuskaupan hoitajan kaltainen, mutta onneksi uni on tullut hyvin ja nukkunut olen kohtuullisesti. Hieman tänä aamuna mietitytti herätessäni, missä olen ja miksi, mutta onneksi vielä suhteellisen nopsaan selvisivät nuokin ja saatoin vain harmitella tuuriani.

Valamon kirkko vielä kerran yhdestä kulmasta kuvattuna iltavalaistuksessa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Huomenna aamulla alkaa kirkossa klo 9 liturgia ja sen jälkeen siellä suoritetaan uuden Kuopion ja Karjalan hiippakunnan metropoliitan vaali. Ehdokkaita on kolme – tai niin kuin savolaiset sen sanovat: ko-lo-me. Jos eka äänestyskierroksella ei joku saa enemmän kuin puolet äänistä, kaksi eniten ääniä saanutta jatkaa toiselle kierrokselle, jonka voittaja sitten ”kruunataan” lopulta hiippakuntapiispaksi.

Edessä on ”puukkojen yö”, jonka itse aion nukkua kaikessa rauhassa ja mennä sitten aamulla kirkkoon katsomaan, mitä minä tänään saan tehdä ja mitä en ja häiritsenkö minä tälläkin kertaa jonkun mielenrauhaa olemalla mukana kirkossa, jossa minulla muuten on myös lupa olla ja kuvata.

Kirkolliskokous päättyy torstaina 29.11.2018 pidettävään piispanvaaliin ja voi olla, että torstai-iltana en oikein löydä kotona riittävästi motivaatiota kirjoittaa vielä yhtä blogijuttua. Siksi tämä saattaa olla viimeinen KK-juttu tällä kertaa, mutta viisainta kuitenkin muistaa, ettei koskaan saa sanoa ”ei koskaan” tai tässä tapauksessa ”ei enää”.

Kaikesta huolimatta kiitos matka- ja kokousseurasta, hymyillään kun tavataan. Kokouksesta kotiin päästyäni alkaa noin viikon kuluttua kohdallani taas tapahtua – jos Luoja niin suo – ja niistä tapahtumista voit halutessasi lukea ns. matkablogistani, jonka nimi on ”H@P matkalla jonnekin”. Matkan aihe on kaikesta huolimatta varsin ortodoksinen, mutta koska se on kuitenkin matkajuttu ja jos vain jaksan kirjoittaa, laitan sen tuohon matkablogiin, en tänne. Matkalta tai matkalla mahdollisesti tehdyt videot tai striimaukset laitan aikanaan näkyville Ortodoksi.netin Fb-sivuille, koska niiden aihe tulee olemaan varsin ajankohtainen ja ortodoksinen. Joten nähdään tarvittaessa niissä merkeissä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK5 – Piispa pohdinnassa

Kirkolliskokouksen toinen päivä on melkein pulkassa ja kyllä se on ollut oikeastaan koko päivä pohdintaa siitä, kenestä mahdollisesti tehdään uusi piispa, Kuopion ja Karjalan metropoliitta.

Valamon kirkko yövalaistuksessa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Päivä alkoi sillä, että me sivulliset emme päässeet enää osallistumaan kirkolliskokouksen tarkkailuun ja vain viralliset edustajat sekä sihteeristö istuivat suljettujen ovien takana, kun kirkolliskokous teki oman ehdotuksen piispainkokoukselle piispaehdokkaista.

Kokous ei ollut kovin pitkä, mutta omalla tavallaan se oli yllätyksellinen. Alkuaan tiesimme, että ns. lähes varmoja ehdokkaita on kaksi, KS Joensuun piispa Arseni ja Valamon luostarin igumeni, arkkimandriitta Sergei. Piispa Arseni hoitaa tällä hetkellä Kuopion ja Karjalan hiippakuntapiispan tehtävää väliaikaisesti siihen saakka, kunnes uusi valitaan. Yllätysmomentti oli se, jota jo jossakin aiemmassa blogijutussa uumoilin, ns. musta hevonen – uusi piispaehdokas.

Kaksi ehdokasta on jo selvinnyt työhönottohaastattelusta - arkkimandriitta Andreas ja piispa Arseni ja kolmas on vielä "grillattavana".
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Kirkolliskokouksen suljetun täysistunnon jälkeen selvisi, että siellä oli todellakin ehdotettu kolmanneksi ehdokkaaksi uutta ehdokasta, tällä hetkellä Lintulan luostarissa arkkimandriitta Hermanin apuna jumalanpalveluksia toimittava arkkimandriitta Andreas (Larikka). Tieto hänen ehdolle tulostaan otettiin vastaan käytävillä ja etenkin sosiaalisessa mediassa monenlaisin tuntein, koska hänen työhistoriassaan on ollut erilaisia mutkia ja suoria, jotka mitä ilmeisimmin vaikuttivat näiden mielipiteiden muotoutumiseen.

Tämän jälkeen alkoikin sitten ”pelin politiikka”, jonka termin muistaakseni entinen SMP:n perustaja ja monessa mukana ollut värikäs ja sananvalmis poliitikko Veikko Vennamo lienee lanseerannut maailmalle. Lukuisia kysymyksiä ja ihmetyksiä lensi ilmoille ja joku arvelikin, että se – hämmingin aiheuttaminen – lienee ollut tarkoituskin. En tiedä – ehkä.

Tässä sisäsiittoisessa ortodoksisessa mediahuumassa unohtui ehkä osin se, miksi ihmiset ovatkaan täällä – Suomen ortodoksisessa kirkolliskokouksessa linjaamassa hallintoa, taloutta ja siinä ohessa myäs valitsemassa uutta piispaa. Piispan valinta kaappasi vapaan tilan ja pian vaikutti siltä, ettei täällä mitään muuta pohditakaan. ”Tavallisten asioiden” täysistunnot menivät ohi muutamassa minuutissa ja aikaa kului entistä enemmän käytävä- ja kabinettikeskusteluihin. Pitihän siinä joidenkin valiokuntien yrittää hieman työskennelläkin ja saada asioita valmiiksi.

Kirkolliskokouksen jälkeen kokoontui piispainkokous, jossa istui jäävätyn piispa Arseni sijalla eläkkeellä oleva Helsingin entinen metropoliitta Ambrosius. Arkkipiispa Leo ja metropoliitta Elia jatkoivat entiseen malliin jäseninä. Kokous istui hartaasti ja pitkään ja käytävillä levisi huhu, että kokouksen jälkeen saadaan piispojen tekemä ehdokasasettelu – kuinka monta asetetaan ehdolle ja missä järjestyksessä.

Samalla levisi tieto niin sosiaalisen median kuin käytäväkeskustelujen kautta jostain yhtä henkilöä koskevasta juridisesta vai liekö ihan kanonisesta ongelmasta tai ainakin kysymyksestä, joka pitää ensin ratkaista ja vasta sitten voidaan suorittaa ehdollepano. Emme siis saaneet julkisuuteen mitään uutta tietoa, mitä ei olisi jo tiedetty.

Seuraava episodi ajoi jälleen meidät sivulliset ulos kirkolliskokouksesta, kun siellä suoritettiin ehdokkaitten ”grillaus” - työhönottohaastattelu. Jokainen kolmesta ehdokkaasta vietti aikaansa yksitellen kirkolliskokouksen edessä varmaan vajaan tunnin kukin, ja heille esitettiin ilmeisesti kysymyksiä ja mitä sitten esitettiinkään – siitä me sivulliset emme tiedä mitään.

Jälleen odotimme ehdollepanoa, sillä tuon tilaisuuden jälkeen jälleen piispainkokous jatkoi omaa kokoustaan ja kirkolliskokousedustajat vapautettiin valiokuntatyöhön. Näin sitten jatkettiin piispojen kesken välillä syöden, välillä kokoustaen aina iltamyöhään saakka erilaisten asiantuntijoiden hypätessä välillä kuultavina kokouksessa. Jossain kuuden, seitsemän maissa illalla kokous päättyi ja kabinetista tuli pois hiljaisia, ehkä hieman ärtyneiltä vaikuttavia, hieman punottavia piispoja, joilta ei oikein herunut sanaakaan. Sen verran selvisi, ettei päätöstä ole ainakaan annettavaksi julkisuuteen. Mitä se sitten tarkoittaneekaan?

Samaan aikaan käytäväkeskustelut kiihtyivät ja erilaiset salaliittoteoriat alkoivat sinkoilla. Yhden sellaisen mukaan, kun ehdokkaina ovat A, B ja C, yksi heitä on mukana varmistamassa toisen valituksi tulemisen. Kuka tai ainakin kenen pääsemisen tai millä menetelmällä, se vaihteli hieman kertojasta riippuen.

Vaalihan, joka muuten suoritetaan torstaina 29.11.2018 heti kirkossa toimitetun liturgian jälkeen, lienee sellainen, että mikäli ehdokkaita on kolme, kaksi eniten saanutta – ellei joku ole heti saanut yli puolta äänistä – asetetaan vastakkain toisessa äänestyksessä. Mikäli piispankokouksen esittämiä ehdokkaita on vain kaksi – joka sekin on täysin mahdollista ja piispain asia – asia on simppelimpi: eniten ääniä saanut valitaan. Ja tietysti on vielä olemassa sekin mahdollisuus ainakin teoreettisesti, että ehdokkaista olisikin vain yksi, jolloin valinta lienee kovinkin yksinkertainen.

Mutta tuo ”pelin politiikka” ja sen yhteydessä esitetyt erilaiset vaihtoehdot tuntuivat varsin monimutkaisilta ja sanoisinko myös jollain tavalla mielenkiintoisilta. Henkilövaalihan on aina henkilövaali, jossa ehdokkaina on ihmisiä, joista joku pitää ja joku ei. Miten erilaiset henkilöön käyvät odotukset, pelot ja muut krumeluurit kohtaavat ja natsaavat, se ratkaisee lopulta valinnan. Ja kuten joku aika viisaasti sanoikin, että tällainen peli tarjoaa Pyhälle Hengelle oivan paikan vaikuttaa valintaan entistä voimakkaammin.

Huomenna asiat ehkä selviävät jälleen yhden askeleen verran: ketkä sitten ihan oikeasti ovat ehdolla, keistä siis valitaan uusi piispa. Asioiden selvittelyyn on varattu koko aamupäivä ja erään tiedon mukaan julkisuuteen saatetaan uutta tietoa mahdollisesti vasta klo 13 alkavassa kirkolliskokouksen täysistunnossa.

Vielä siis on täysin mahdollista, että kirkolliskokous – jopa piispojen suosiollisella avustuksella – aiheuttaa jonkinmoisen arvokriisin kirkolliskokouksen omalle arvovallalle ja toiminnalle, mikäli kaikista hurjimmat huhut ja arvelut edes jossain määrin toteutuvat. Toivottavasti näin ei käy. Nyt jos milloinkaan toivoo todella, että Pyhä Henki alkaisi vaikuttaa hieman vahvemmin, jotta mekin ihan sivulliset epäuskoiset saisimme edes jonkinlaista uskonvahvistusta tämän kaaoksen keskelle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK4 – avointa tiedottamista ja muuta häslinkiä

Kirkolliskokous alkoi maanantaina 26.11.2018. Johan sitä tässä vanha mies on odottanutkin, ajatuksella, mitenkähän siitä selviän fyysisesti. Yllätyksekseni minua koetellaan muuten tässä kuviossa myös psyykkisesti.

Vuoden 2018 kirkolliskokousedustajat ja toimitsijoita ryhmäkuvassa Valamon kirkossa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Kuten aiemmin kirjoitin, kirkolliskokouksen työtahti on lähes tappava. Tunnen melkein sääliä edustajia kohtaan, kun he ryntäilevät täysistunnosta valiokuntiin ja taas täysistuntoon ja välillä pitäisi syödäkin ja hörpätä kahvit. Aikaisesta aamusta iltamyöhään.

Mutta kyllähän se nuoremmilta sujuu, tällaiselta vanhalta ei enää sujuisi, enkä muuten edes haluaisi mennä tuohon oravanpyörään enää. Mutta liekö maine rankoista kokouksista kaikunut seurakuntiin, kun kokousedustajina on paljon sellaisia, jotka – kuten edustaja Veikko Halonen eräässä haastattelussa mainitsi – ainoina sanoinaan kokousväelle sanovat joka päivä muutaman kerran täysistuntojen alussa: paikalla. Heille kokous on osin helppoakin, kävellä vain paikasta toiseen ja kuunnella, kun toiset puhuvat ja itse saa palkaksi kokouspalkkion ja matkakulujen lisäksi hienon kangaskassin ja kirkkokalenterin. Mutta ei se taida olla edustajien varsinainen ja ainoa tehtävä kirkolliskokouksessa.

Hieman helpotti itseäni, kun Veikko tuon asian toi esille haastattelussa, koska itse ajattelin aina joskus hieman saman suuntaisesti ja luulin olevani ainoa ajattelija. Toivottavasti tulevan kevään 2019 kirkolliskokousvaalissa tehdään jämäkämpiä ratkaisuja ja ”kauneuspilkku” poistuu.

Kirkolliskokous on Valamon kultturikeskuksessa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Noiden ratkaisujen tekeminen on kuitenkin vaalijärjestelmän monimutkaisuuden vuoksia vaikeaa, ellei ihan mahdotonta meille vaalikarjalle. Vaaliin ei pääse kuka vain ehdokkaaksi tai jos pääseekin, aika vaikea on edetä, ellei ole seurakunnan tukea ehdokkuudelle. Ensin valitaan ehdokkaat tekemällä vaaliliittoja ja sitten ehdokkaat ovat vaalissa, jossa kirkolliskokousedustajat valitaan – yllätys, yllätys, - tietyn alueen seurakuntien neuvostojen (vai oliko se valtuustojen) valitsemien valitsijamiesten ja -naisten toimesta.

Olen muutaman kerran ollut noissa kekkereissä ja sanon suoraan, että sieltä on minun mielestäni tuntemani demokratia kaukana. Mutta siitä joskus toisen kerran enemmän.

Blogijuttuni otsikossa viittaan tiedottamiseen, jota jollain tavalla olen itsekin Valamossa tekemässä. En suinkaan tunge sinne ihan omasta halustani (jota ei oikeasti tässä tapauksessa taida enää edes ollakaan), vaan minut on viime vuosina, luovuttuani itse edustajuudesta, pyydetty ensin kuvaamaan ja sitten striimaamaan kokouksen kulkua.

Pyyntö ei suinkaan ole tullut kirkon viralliselta organisaatiolta, koska siellä oma tiedottaja hoitaa hommat. Minun pyyntöni takana on kirkolliskokousta lähellä oleva ortodoksinen taho, Valamon luostari, joka tarjoaa minulla mahdollisuuden tehdä tätä tiedottamista. Luvan tekemisiini olen aina myös pyytänyt ja saanut arkkipiispalta.

Kokouksen jumalanpalvelukset pidetään Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkossa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Jo useampana vuonna omat tekemiseni ovat olleet jonkinlaisella törmäyskurssilla kirkon tiedottamisen kanssa. Mahdollisesti minut koetaan kilpailijaksi ja ainakin aiemmin, tuottamani tiedotusmateriaali – lähinnä videot ja myöhemmin LIVE-striimaukset – ovat yleensä olleet ainakin jollakin tavalla ilmeisesti mielenkiintoisempia, vähemmän kapulakielistä ja enemmän maanläheistä, joista on myös tykätty kohtuullisen paljon.

Jo viime vuonna minut yritettiin karkottaa kuvaamasta kokousta, mutta arkkipiispa totesi, että lupa on myönnetty ja Pyykkönen kuvaa. Samaa ilmapiiriä oli tänäkin vuonna. Virallisen organisaation taholta ilmoitettiin, että olen väärässä paikassa kuvaamassa. Olin muuten ihan samassa, missä olen aina ennenkin kuvannut. Minua kehotettiin siirtymään taaemmaksi. En siirtynyt, sillä olin jo rakentanut työpisteen siihen rensseleineen, johtoineen ja kaikkine välineineen. Pöytää en enää saanut itselleni kuten ennen, vain pelkän tuolin, jonka jouduin itse hakemaan. Tätä on siis kirkon – tai ainakin nyt joidenkin sen organisaation jäsenten – suhtautuminen vapaaseen tiedonvälitykseen, avoimeen tiedottamiseen.

Kyllähän nuo torjujat saavat varmaan piakkoin voiton, sillä vanhenen, turhaannun – aivan kuten Veikko kertoi omalta kohdaltaan tuossa haastattelussa – ja sitten jään vain pois näistäkin hommista. Uusia ei taida olla tulossa, vaikka kirkko joku aika sitten etsi ihan ilmoituksella vapaaehtoisia tiedotuksen apulaisia tai joitain sellaisia. En kuitenkaan ilmoittautunut. En tiedä, millainen jono lienee kirkon oven takana. Saattavat tosin hämmästyä sitten lopputulosta.

Kirkko on aloittanut myös striimausken, mikä on hyvä asia ja kirkon käytössä on kaikki kokouksen tuottama materiaali, jota se ei sitten kuitenkaan modernina sähköisen tiedottamisen aikakautena jaa meille muille. Nytkin kokouksessa oli minun lisäksi yksi muukin tällainen vapaan ortodoksisen tiedottamisen pioneeri, Simeonin ja Hannan Ari. Kyllä kaikki, mitä kokouksesta on tiedotettavaa, täytyy meidän hankkia itse tai kuten kerran, kun sitä kysyimme, saimme vastauksen: Lukekaa kirkon nettisivuilta.

Kaiken kaikkiaan kokouskäytäntöihin – onpa kyseessä sitten varsinainen kokous ja siellä toimiminen tai vaikka tämä tiedottaminen – pitää tulla muutoksia. Ei tällainen ole ns. avointa tiedottamista, se on salailua ja mustasukkaista tai jotain muuta häijyilyä. Syy saattaa tietysti löytyä meistäkin, mutta silti – kyseessä on verovaroin toimiva organisaatio, johon salalilun ilmapiiri ei kuulu. Taitaa tosin mennä tovi, ennen kuin joku saa siihen muutoksen.

Toinen muutos pitää tulla edustajien toimintaan. Ei riitä, että kuullessaan kritiikkiä omasta passiivisesta toiminnasta, joku sanoo, että minä kyllä puhun ja toimin valiokunnissa. Ihme olisi, jos ei näin tekisi, mutta uskon siitäkin asiasta kokemukseni perusteella hieman toisin. Kyllä edustajan pitää toimia niin, että toiminta näkyy ja toivottavasti myös tuntuu.

Tämän päivä kokouksessa puhui kourallinen ihmisiä ehkä kolmesta, neljästä seurakunnasta, suurin osa samasta seurakunnasta. Hyvä näin, mutta muidenkin pitää tormistautua. Kun yksi näihin edellisiin puhujiin verrattuna aivan toisesta suunnasta tullut edustaja, jota ihan selvästi oli omassa seurakunnassa briifattu ja ohjeistettu puhumaan, astui estraadille, oli lähellä, ettei hänen annettu puhua, kun kuulemma puhui aidan seipäistä, kun olisi pitänyt puhua aidasta. Sai kuitenkin puhua joidenkin vinosti hymyillessä, että tuollaista puhuu. Huh, että nousi verenpaine. Asia oli aktuelli tuossa seurakunnassa ja kirkolliskokousedustaja toi – aivan kuten pitääkin – kokoukselle tiedoksi seurakunnan huolen. Sitä varten hän on siellä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


P.S. Jos muuten haluat lukea tuon Halosen Veikon haastattelun se onnistuu, jos sinulla on Facebook-profiili ja liityt sillä (oikealla nimelläsi ja vastaamalla yhteen kysymykseen) Facebookissa olevaan LIVE-stream-sivustoon. Siellä se on ja ryhmä löytyy osoitteesta: Ortodoksi.net LIVE.

H@P

KK3 - Juhlaa ja arkea kirkolliskokouksen edellä

Valamon kuuluisa kuusikuja (jonka päässä muuten nyt on uusi luostain portti) hehkui kauniina aurinkoisessa syyssäässä, joka hieman helpotti muuten ajoittain ahdistavaa oloa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Vuoden 2018 Suomen ortodoksisen kirkolliskokouksen alussa oli juhlahetki, eräänlainen oman kirkkomme itsenäisyyspäiväjuhla. Sata vuotta sitten 26.11.1918 hyväksyttiin Suomen Senaatissa ensimmäinen omaa kirkkoamme koskeva lakisäädös – silloin vielä termien ollessa hieman vielä vakiintumattomia – asetuksen nimi oli asetus Suomen kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta. Nykyisin termi ”kreikkalais-katolinen” on täsmentynyt oikeaksi: ”ortodoksinen” ja kirkkokunta-sanastakin käytetään nykyään muotoa kirkko.

Uusi luostariportti iltavalaistuksessa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kreikkalais-katolinen on jäänyt merkitsemään ns. uniaatteja eli bysanttilaista riitusta noudattavia kirkkoja, jotka kuitenkin kuuluvat roomalaiskatolisen paavin käskyvallan alle. Muodot ja ulkoiset olemukset toki näyttävät melkolailla samanlaisilta, mutta tuo ”pieni” ero, paavi, erottaa ryhmät toisistaan.

Valamossa juhlittiin hillitysti ja varsin ortodoksisesti, vaikka kyllä siihen kuului – sainosiko epäortodoksimaisia piirteitäkin. Lauantai-iltana oli juhlan tiimoilta Valamon kirkossa vigilia (iltajumalanpalvelus) ja sunnuntaina vastaavasti liturgia (päivä- ja ehtoollisjumalanpalvelus).

Jumalanpalvelusten lisäksi kirkossa oli Johannes Teologin Laulajien juhlakonsertti, jossa he esittivät Ivan Moodyn teoksen ”Passion and Resurrection” kuorolle, solisteille, jousiyhtyeelle sekä putkikelloille. Tuo konsertti sisälsi sitä ”epäortodoksimaista” ainesta, sillä perinteisesti ortodoksisessa kirkossa ei käytetä yleensä milloinkaan soittimia.

Asia ei suinkaan ole ”kiveen kirjoitettu”, mutta silti se närkästytti joitakin perinteistä kiinni pitäviä ihmisiä. Tässäkin tapauksessa tarjolla olisi ollut aivan kirkon vieressä suurempi konserttisali, joka ei olisi aiheuttanut samanlaista purnausta, mutta jostain syystä se esitettiin kirkossa ja siihen oli saatu arkkipiispalta lupa.

Ortodoksinen kirkko ei suuremmin eroa toisesta kansallisesta kirkostamme, kun puhutaan ongelmista ja ongelmien henkilöitymisestä. Yleensä kaikki ongelmat henkilöityvät johonkin ihmiseen ja silloin sitä ilmeisesti on helpompi käsitellä, kun ongelma ei ole kirkon vaan henkilön ongelma. Ja tätä tietysti tapahtuu kirkossa kaikilla tasoilla, ylhäältä alas, piispoista maalikkoihin.

Tätä tapahtuu siis meillä ortodokseillakin ja itse asiassa melko runsaasti. Itse olen eräänlainen malliesimerkki, mallinukke, tuosta monellakin tapaa. Vaikkapa tiedottamisessa, jota itse harrastan eräänlaiselta vapaaehtoispohjalta. Kun kirkon tiedotusta moititaan – mihin valitettavan usein on ollut jopa oikeasti syytä – on niin helppo purkaa kiukkuaan ja siirtää ongelma vapaaehtoiseen toimijaan. Muuten juuri sellaiseen, joita kirkko tässä muutamana päivänä etsi avukseen parantamaan omaa tiedotustaan.

Itse olen omaa vapaaehtoistiedotusta tehdessäni törmännyt moniin tuollaisiin ”henkilöityneisiin ongelmiin” pitkin matkaa jo kauan aikaa, joten varmaan minussakin joku vika pitää olla. Sitä ei vain omasta "täydellisyydestään" aina niitä vikoja löydä. Mutta onneksi on noita kirkon työntekijöitä tai muita "pilkun nykyttäjiä" niitä osoittamassa. Kun vain tekisivät sitä kuitenkin ilman haitantekoa, jota sitäkin joskus olen saanut kokea.

Maanantaina alkaa neljän päivän kokousputki, jonka omasta muutaman vuoden takaisesta kokemuksestani tiedän olevan lähes tappava. Muistan joskus valiokunnan puheenjohtajana väsähtäneeni niin, että piti pyytää varapuheenjohtajaa johtamaan seuraava valiokunnan kokous. Sellainen kypsytti melko nopsaan, mutta ainakin silloin auttoi paljon, kun ympärillä oli osaavia ja taitavia, muita tukevia valiokunnan jäseniä.

Nyt alkavassa tämänvuotisessa kirkolliskokouksessa on listalla parikin suurta asiaa ja muuatama pienempi. Suurissa asioissa toisessa yritetään linjata, millaisia ovatkaan lähitulevaisuuden hiippakunnat, kun ne nyt ovat kovinkin ”eriparisia” vaikka vain kolme niitä vain onkin.

Valamoon ilmestyi kesken juhlinnan viisi poliisia täydessä sotisovassaanTrapesaan, luostarin ravintolaan. Kun jotkut kyselivät, mikä heidät tänne toi ja pahimmat irvileuat epäilivät vierailun liittyvän jotenkin tulevaan piispanvaaliin, saivat he yksinkertaisen vastauksen: "Täällä ruoka on parempaa kuin ABC:ssä".
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Toinen suurempi asia onkin sitten henkilökysymys, sillä uudelleen nimettyyn Karjalan hiippakuntaan, nykyiseltä nimeltään Kuopion ja Karjalan hiippakunta, ollaan valitsemassa ihan kautta aikain ensimmäistä metropoliittaa. Aiemmin hiippakunnan (joka alueena on täsmälleen sama kuin ennen) oman piispan arvonimi oli arkkipiispa, joka asui Kuopiossa ja jossa keskushallinto yhä sijaitsee.

Arkkipiispa muutti Helsinkiin ja Kuopioon valitaan siis metropoliitta. Kuka valitaan, se onkin oma mielenkiintoinen kysymyksensä, joka ratkeaa tiistaina 27.11. Eteläsuomalaiset heittivät täkynä ilmaan huhun ”mustasta hevosesta”, jota itse tällä hetkellä pidän enemmän hajottavana ja epäsopua kylvävänä huhuna kuin totena. Mutta olen minä senkin oppinut matkan varrella omasta kirkostani, että meillä on kirkossa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tietävät, missä mennään ja niitä, jotka luulevat tietävänsä, mutteivät tiedäkään.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK2 – Turhauttavaa vai ei

Melkein tasan kuusi vuotta sitten istuin viimeistä kertaa Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokousedustajana ja silloin lisäksi sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Kirjoitin siitä silloin Nettihoukan harhan – millä nimellä silloisia blogijuttuja nimitin. Tuosta jutusta on nyt kuusi vuotta ja yhä siitä on aistittavissa melkoinen turhautuminen ja väsyminen. Harhan nimikin on kuvaava ”Hämärän rajoilla”.

Tätä uutta blogijuttuani – josta mieluusti käyttäisin toista näille jutuilleni antamaa kuvaavaa nimitystä: jupinaa – kirjoittaessani on enää pari, kolme päivää vuoden 2018 kirkolliskokouksen alkuun ja ajatus on – kumma kyllä – yhä mennä sinne tekemään joku juttu kirkolliskokouksesta aivan kuten olen tehnyt melkein joka vuosi sen jälkeen, kun itse kokousedustajuuden vapaaehtoisesti jätin.

Tuo päätös jättää edustajuus oli lopulta helppo, vaikka sitä varmaan jonkin aikaa mietinkin. Olin pari vuotta aiemmin jäänyt eläkkeelle ja koin, ettei minulla enää ollut samaa paloa asioiden äärelle, kuin aiemmin. Se ei myöskään ollut enää oikeastaan millään lailla kivaa, ei edes oikein mielekästäkään. Liian usein turhaannuin byrokratiaan ja toimimattomuuteen ja kirkolliskokouksen ohi johtamiseen tai ainakin ohipäättämiseen sellaisissakin asioissa, jotka yksiselitteisesti kuuluivat kirkolliskokouksen päätösvaltaan.

Nyt kuusi vuotta myöhemmin jostain kumman syystä olen taas tai yhä menossa kokousta raportoimaan. Viime aikoina olen miettinyt aika ajoin, miksi ihmeessä, löytämättä kuitenkaan sellaista vastausta tuohon kysymykseen, jonka ihan aikuisen oikeasti voisin tänne kirjoittaa loukkaamatta joitain kirkollisia tahoja. Syyt siis varmaan ovat ehkä muualla kuin kokouksen turhauttamisvaikutuksessa, joka sillä varmaan yhä kuitenkin on.

Kokous sinänsä ei enää turhauta minua samalla tavalla, kun en enää ole kokousedustaja, joka ajattelee toimivansa ja vaikuttavansa jotenkin. Se, kun aikanaan oli yksi suurista ongelmista. Jos et osallistunut juttaukseen ja ajattelit omilla aivoilla, ja halusit – ainakin omasta mielestä – kirkon parasta, etkä omaa tai oman klikin etua, oli aika vaikeaa saada asioita etenemään. Pienet klikit pohtivat etukäteen asioita ja tekivät omia linjauksiaan, joista merkittävin oli ajatus: ”jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan”.

Myöskään maallikkojen yhteistyö ei aikanaan toiminut ja epäilen, ettei toimi vieläkään. Papisto teki ryhmäpäätöksiä, maallikot eivät. Maallikot eivät edes ymmärtäneet, että he ryhmänä voisivat kokoontua asioista keskustelemaan ja päätöksiä linjaamaan. Ryhmien välillä vallitsi jonkinlainen nimellinen rauha, status quo, jota tarvittaessa voi toki järkyttääkin, jos asia sitä vaati.

Papisto oli melko hyvin perillä, mitä kirkossa tapahtui, olivathan he töissä kirkon palveluksessa. Maallikoista ei kaikista valitettavasti voinut silloinkaan sanoa samaa. Moni oli saanut edustajapaikkansa jonkinlaisena palkintona monivuotisesta vaikenemisesta valtuustoissa ja neuvostoissa tai he kokivat tämän yhtenä askeleena omalla puoluepoliittisella urallaan kansanedustajaksi – tai mihin nyt kukakin hamusi – ja eivät he siksi olleet haalineet suurtakaan tietämystä eräästä tärkeästä asiasta: missä mennään ortodoksisessa kirkossa ja sen hallinnossa.

Osa kokousedustajiksi valituista oli ihmisiä, jotka oli tavalla tai toisella saaneet meriittinsä muualta kuin kirkon piiristä ja se valitettavasti näkyi ja tuntui. Etenkin kun ne muut, jotka tunsivat kirkollisen ”hörripelin” säännöt, tunkivat omien asemiensa turvin ja tietämyksellään häpeilemättä näitä "oikeasti-asioista-tietämättömiä-mutta-suuresti kiinnostuneita-lakeijoitaan" merkittäviin asemiin turvaamaan omien mielipiteiden ja ajatusten etenemisen hallinnossa. Merkit tästäkin toiminnasta alkanevat jo hiljalleen näkyä ja tuntua seurakunnissakin ja niiden hallinnossa ja etenkin taloudessa ja kenties myös ihmissuhteissa.

Tätä kirjoittaessani huomaan jälleen pyöriväni samaa ympyrää kuin aiemmin, pääsemättä ulos tuosta kehästä. Ja se kyllä, jos mikä – ihan oikeasti – turhauttaa yhä ja saa minut tuntemaan voimakkaasti, ettei tämä ihan aikuisen oikeasti ole enää oikein kivaa.

Saa nähdä, teenkö jälleen saman päätöksen tämän kokouksen jälkeen kuin pari, kolme vuotta sitten, etten enää mene tekemään edes juttuja kokoukseen ja sitten teen taas ”väyryset” ja pyörrän päätökseni ja menen kuitenkin. Taisi kuitenkin jo yksi kokous jäädä pari vuotta sitten väliin ja siitä en raportoinut. Eli siitä voi jatkaa ja alkaahan tuo ikäkin vaikuttaa, jos ei pelkästään touhuamista hidastavasti, niin saa se ainakin ajattelemaan asioita vakavammin ja etsimään tekemistään tai tässä tapauksessa raportoimistaan asioista jotain järkeä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com