21.9.17

Inhorealismi ja oman uskonnon opetus

Omasta opetusalan työstäni on jo useita vuosia. Jäin eläkkeelle peruskoulun rehtorin virasta vuonna 2010, siis noin hieman vajaat seitsemän ja puoli vuotta sitten. Olen koko ajan yrittänyt irtautua mahdollisimman paljon noista ajoista, työn tuomasta stressistä ja muista ongelmista, vapautua kahleista. Olen varmaan osittain onnistunutkin siinä, mutta ”mitäpä koira karvoilleen mahtaa”. Noin 40 vuotta opettajana ja rehtorina jätti toki pysyvät jäljet.

Opettajaksi valmistuin melko erikoisella kombinaatiolla – olin erikoistunut sekä matematiikkaan että ortodoksiseen uskontoon. Tosin en koskaan opettanut tuota jälkimmäistä, muutamia omassa koulussani pitämiä ja kollegojen erikseen pyytämiä, opettajien oman luokan luterilaisille oppilaille pidettyjä tunteja lukuun ottamatta. Oman uskonnon tunneista huolehtimaan oli valittu kaupungissani muita päteviä opettajia. Ja siksi en varmasti ole ortodoksisen uskonnon opetuksen erityisasiantuntija. Puhun asiasta ehkä hieman eri kulmasta katsoen, osin entisenä eläköityneenä hallintobyrokraattina osin ortodoksina ja ortodoksista opetusta saaneiden lapsieni isänä.

Olen kaikesta huolimatta seurannut silloin ja seuraan yhä ortodoksisen uskonnonopetuksen tilaa, kaiken lisäksi melko huolestuneena. Olen myös yhä eläkeläisenäkin tuottanut jonkinlaista ”opetusmateriaalia” etenkin nettimaailmaan. En tosin ole tupannut eläkkeelle jäätyäni montaakaan kertaa turhautuneena tai joistain muista syistä tuomaan mielipiteitäni esille tämänkään opetuksen suhteen, monesta muusta asiasta sitten ehkä enemmänkin. Tuohon neuvomiseen moni meistä eläkkeelle jäävistä ”ammattilaisista” kovinkin helposti sortuu, kun huomaa, ettei enää olekaan ”tarpeellinen”. Silloin tosin helposti sorrumme neuvomaan asioissa, joista me vanhoina jäärinä ja ”vanhan liiton ammattilaisina” emme enää oikeastaan paljokaan tiedä. Tai jos tiedämme, tietomme vaatii varmasti päivitystä.

Pari asiaa haluaisin silti nostaa framille varsinkin, jos puhumme oman uskontoni, ortodoksisen uskonnon (UO) opettamisesta. Toivottavasti en näillä sanoillani kuitenkaan loukkaa liiaksi ketään, mutta haluan joka tapauksessa olla suorasanainen kertoessani mielipiteeni. Kaikki sanomani ei varmasti miellytä kaikkia, mutta niinhän se yleensä on kaikessa muussakin elämässämme. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä.

Ensimmäinen asia, joka jokin aika sitten jälleen ylitti roimasti ärsytyskynnykseni, oli opettajien valmiudet erilaisiin uusiin (tai ei ehkä enää voi sanoa uusiin, jos ne ovat 10-20 vuotta vanhoja) opetukseen liittyviin asioihin. Usein vielä ollessani töissä, monet opettajat – olipa sitten kyseessä luokan- tai aineenopettaja – eivät millään halunneet omaksua tietokoneiden ja digilisaation voimakasta vyörytystä kouluihin ja opetukseen. Jo vuosia sitten niissäkin asioissa tehtiin toki ylilyöntejä, kuten nykyäänkin, mutta silti niiden tulo opetukseen on parantanut huomattavasti opetuksen laatua, lisännyt saatavuutta ja mielenkiintoa. Harmillista on, että yhä kohtaan ihmisiä, jotka edustavat tuota jo muinoin nähtyä ”minun ei tarvitse koskaan olla näiden härpäkkeiden kanssa tekemisissä” olevaa opettajaa.

Keskustelusta löytää yhä kommentteja, joita en ainakaan minä toivoisi enää näkeväni:
* tietokonetaitoja saavat opettaa muut opettajat muiden aineiden tunnilla, ei UO:ssa,
* minä opetan keskustelemaan, ajattelemaan, empatiaa, en digilisaatiota,
* saavat tarpeeksi älykännyköitä kotona ja vapaa-ajalla, ei niitä uskontotunnille kaivata,
* liitu ja taulu voittavat mennen tullen älytaulun,
* koska tabletteja tai muita välineitä ei saada kaikille, se on epätasa-arvoa (armeijassa se sama ajattelu näkyi muuten pakkasella ruokalaan marssittaessa siinä, kun joltakin soltulta puuttui hansikkaat, kaikkien oli otettava hansikkaat tasa-arvon vuoksi pois)


Huoh!

Oudon tilanteen huomaa vaikkapa siitä, kun julkisuudessa esitetään esimerkiksi havainto pienten ekaluokkalaisten oppilaiden digi-infoähkystä, nämä oikeasti digilisaatiota pelkäävät opettajat riemuitsevat kovaääniseen besserwisser-tyyliinsä ”Enkös minä koko ajan ole tuota sanonut!” ja saavat näin vahvistusta omalle tietokonepassiivisuudelleen. Noinkin voi toki toimia, mutta sitten ei pidä ihmetellä, jos jotain alkaa toisesta laidasta murentua. Se voi olla oppilaiden kiinnostus oppiaineeseen ja erilaisten reittien kautta joutuminen vaikkapa juuri lukemaani YLEn uutisen aiheuttamaan tilanteeseen, jossa halutaan luopua oman uskonnon opetuksesta ja siirtyä yhteiseen katsomusaineen opetukseen. Tuota pikaa häviää pian koko UO-opettajakunta ja omaa uskontoa (UO) opettavat kohta tyypit, jotka eivät ehkä ikinä ole edes kirkossa käyneet – ei ehkä edes omassa, eikä varsin ortodoksisessakaan.

Itse koen tuon yhteisen katsomuksen invaasion todella vakavana hyökkäyksenä omaa uskonnonopetusta kohtaan. Kun aikanaan viime sotien jälkeen ajateltiin, että ortodoksit kestävät suomalaisen yhteiskunnan ”kelkassa” ehkä muutaman kymmentä vuotta ja siksi jälleenrakennuskauden kirkot ja jopa osin ikonitkin tehtiin ajatellen tuota ”yhdistymistä” ja papit opetettiin luterilaisille tavoille, niin nyt ollaan samoissa tunnelmissa, mutta nyt vain ihan eri tavalla tosissaan, erilaisiin lähinnä pseudotieteellisiin kokemuksiin ja tutkimuksiin vedoten ja suurella osin melko epärehellisellä julkisuudella ja ihan täysin erilaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa, jossa uskonnon merkitys on melkein hävinnyt. Mutta taustalla on sekä raha ja kenties myös jotain muuta idealistakin ajattelua, josta on ekumenia kaukana.

Harmittavaa on minusta tässä se, että kirkon ja seurakuntien ylimmät toimihenkilöt (piispat, kirkkoherrat) eivät ihan kaikki ole vielä heränneet huomaamaan lähestyvää opetuksellista ”maailmanloppua” ja tukemaan kaikin mahdollisin keinoin opettajia ja opetuksesta huolehtivia kirkon hallinnon työntekijöitä. Mutta syy saattaa ollakin - yllätys, yllätys - tuossa kohta tässä tekstissä seuraavassa toisessa osassa mainitussa ongelmassa. Tosin monelta osin kohta saattaa olla liian myöhäistä tehdä yhtään mitään.

Toinen asia, joka on alkanut hieman ärsyttää opetuksessa, on sellainen josta olen joskus puhunut muissakin yhteyksissä. Muistan joskus jopa suututtaneen yhden piispoista, kun puhuin asiasta eräässä julkisessa tilaisuudessa unohtaen, että puhetta johtanut ko. piispakin oli kritisoimani ryhmän jäsen. Kysymys on kirkkoon aikuisiällä liittyneiden kirkontyöntekijöiden ja opettajien ortodoksisen hengellisen ja käytännöllisen kokemuksen, joiltakin myös oikean ortodoksisen akateemisen tiedon ja perinteen, puutteesta. Samaa on jonkin verran havaittavissa myös muualta, muista maista, tulleissa kirkontyöntekijöissä.

Monelta heistä – siis ihmisiltä, jotka ovat liittyneet kirkkoon aikuisina, miksei muualta tulleiltakin – puuttuvat täysin ortodoksiset lapsuuden ja nuoruuden kokemukset, mitä on olla suomalainen ortodoksinen lapsi ja nuori: vaikkapa sinapinsiemenkerhot, kriparit, Keiteleen Hiekan tai Puroniemen tai oman seurakunnan leirit, nuorisotyö, ortodoksinen uskonnonopetus. Niiden antama ortodoksinen perinteeseen nojautuva hiljainen tieto ihmisille, jotka ovat olleet niissä mukana ja niitä tekemässä tai niiden kohteena on valtava.

Kuinka ihminen selviää nuorisolle ja lapsille tarkoitetusta opetuksesta – tapahtuupa sen sitten kirkon piirissä tai koulussa – jos ei ole itse sitä kokenut ortodoksisessa kirkossa vaan ehkä jossain muussa, aivan toisenlaisen historian, opin ja perinteen omaavassa kirkossa tai muun maan ortodoksisessa kirkossa. Se ei ole välttämättä samanlaista kokemuksen saantia. Kirjoista opittu ei tässä suhteessa pärjää kokemuksen kautta saadun tietoisuuden kanssa. Jos et ole ollut koskaan kriparilla, on aika vaikea sanoa siitä jotain kokemuksellista.

Valitettavasti jotkut tuovat tämänkin asian selvästi esille mielipiteissään juuri sellaisena, että ainakin minulla se nostaa ”piikit pystyyn”. Useimmat ovat tosin viisaasti hiljaa ja antavat ympärillä olevien muiden ihmisten – kollegojen, puolison tai jonkun muun – hoitaa asia kuntoon ja samalla he hieman myöhäsyntyisesti, mikäli se suinkin on mahdollista, opiskelevat asian, josta ovat jääneet paitsi, olemalla esimerkiksi mukana kripareilla, oppitunneilla tai muualla. Ei tämä ihan samaa ole, kunhan ei kaiva niitä vanhoja – toisesta kirkosta pulppuavia – muistoja opetuksessaan esiin, niin asia saattaa olla hoidossa. Jos tällainen sparraaja viereltä tai työyhteisöstä puuttuu, hommassa voi olla ongelmia. Valitettavasti.

Kirkon työntekijät ja oman uskonnon opettajat toimivat usein yksin, vailla mitään kollegiaalista tukea, ”ortodoksista työnohjausta”, enemmistön ehdoilla ja liian usein myös enemmistön tavoilla ja käytänteillä, jopa enemmistön byrokraattisella slangilla. Kun tämä tilanteen yhdistää tuohon YLEn uutisessa esiin tulleeseen laajaan hengelliseen invaasioon, tilanne saattaa eskaloitua varsin pian pahaksikin, ellei asioihin puututa. Ja tähän puuttumiseen tarvitaan koko yhteisöä, yhdessä on helpompi edetä, toinen toistaan tukien.

Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä ehkä hieman inhorealistisuutta pursuavaa vuodatustani, mutta näin minä nyt tällaisena nyt jo sivuraiteella ruostumista odottavana entisenä opetusalan ammattilaisena, nykyisenä eläkeläisenä asioita vain katselen. Jos jotain loukkasin sanoillani, teko oli silti enemmän tarkoitettu rakentavaksi kuin repiväksi kannanotoksi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

13.9.17

Atyyppinen euforia

Kuuntelin tässä eräänä aamuna YLEn aamu-TV:tä, kun siellä toimittaja keskustelu psykiatrian erikoislääkärin kanssa atyyppisestä depressiosta eli epätyypillisestä masennuksesta. Minulle tuli heti mieleen, että taidan itse sairastaa atyyppistä euforiaa eli epätyypillistä, poikkeavaa, säännötöntä hyvänolontunnetta.
Eteenpäin!
(Kuva:Koirat.com)
Tuohon harvinaisempaan euforiatyyppiin kuuluu, että on usein hyväntuulinen ja tyytyväinen moneen, ehkä jopa useimpiin asioihin, vaikka joidenkin turha ja tyhjänpäiväinen valittaminen samaan aikaan toki saattaa melko usein ärsyttääkin. Ruoka maistuu hyvältä ja sitä tulee syödyksi suurella mielihalulla ja siinä ohessa jotain hyvää juoduksikin. Unikin maistuu sopivasti, kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus ja tuossa tilassahan ja tässä iässä siihen tarjoutuu mahdollisuus aina, kun vain haluaa. Voimattomuus ei vaivaa kuin korkeintaan fyysisen vanhuuden vuoksi, muutoin – ainakin henkisesti – olo on kuin teräsmiehellä. Sosiaalisetkin valmiudet ovat hyvät huomioiden edellä oleva ärsyyntyminen ja sen aiheuttamat turhautumisreaktiot.

Hieman ovat tuota euforiaa häirinneet monenlaiset asiat, joista osa liittyy varmaan vanhuuteen ja on siksi ehkä opittavissa hallittaviksi, mutta osa on ulkopuolisten tuottamaa ja siihen on melko vaikea vaikuttaa. Otanpa esiin ensin tuon ekaksi mainitsemani vanhuuden.

Vanhuus muuttaa ilmiselvästi meidän monen vanhenevan persoonallisuutta. Siitä saa usein riittävän selviä todisteita tavatessaan tuttujaan ja ystäviään, jotka myös ovat vanhenneet – aivan kuten minäkin. Monella meistä juuri ne huonot tai jopa negatiiviset luonteenpiirteet saattavat korostua sosiaalisessa kanssakäymisessä, tapaamisissa ja vastaavissa tilanteissa. Itse olen varmaan koko elämäni ollut jonkinlainen observaattori, tarkkailija, ja siinä roolissa on usein helppo huomata noita muuttuneita piirteitä ainakin pitkäaikaisissa tutuissa tai jopa toisinaan ystävissä, tiedä sitten häntä, huomaanko niitä itsessäni. Joka tapauksessa ystävien kanssa asioista vain on helpompi keskustella ja tarvittaessa sanoa tai miksi ei myös kuulla toiselta suoraan, että joku asia ärsyttää. Minä tai hän joko lopettaa sen tai ei – ja kukin toimii sitten omalla tavallaan jatkossa. Tuttujen kanssa on toisin.

Osin tuo edellä mainittu jako vanhuuteen ja ulkopuolisuuteen liittyy yhteen ja samaan: sellaisilla vanhoilla ihmisillä, jotka eivät ole niinkään hyviä ystäviä, enemmän sarjaa ”tuttuja”, tuollaiset asiat tulevat esille ja ärsyttävät, kellä enemmän, kellä vähemmän. Mutta yllättävän paljon on sitten muutakin ulkopuolelta, oman elämänpiirin laidoilta tai jopa reunan takaa tulevaa ärsytystä. Samalla on varmaan hyvä huomata, että kun sitä ulkopuolista ärsytystä tulee enemmän ja enemmän ja se lisääntyy, samalla oma sietokyky vanhetessa madaltuu. Ja soppa saattaa olla tuolla selvä.

Olen aktiivisesti yrittänyt kouluttaa itseäni sietämään paremmin tuota ärsytystä, olemaan ärsyyntymättä. On se melkoinen urakka ainakin minulle, mutta koen ainakin ajoittain onnistumisiakin. Paras tapa itselleni on usein poistaa ärsytyksen kohde kokonaan, jos se vain on mahdollista. Suljen television, en lue jonkun viestejä sosiaalisesta mediasta, välttelen yhteydenottoja tai jotain vastaavaa. Kadulla vastaan tulevalle tai samassa kahvipöydässä istuvalle saman tekeminen onkin jo vaikeampaa. Joskus se onnistuu sillä, että tyylikkäästi, ilman teatraalisuutta, pelkästään poistuu tilanteesta.

Varmaan tuolla valikoimisella on omat haitalliset puolensa omaan sosiaalisuuteen, mutta uskon sillä olevan silti enemmän hyviä puolia kuin huonoja. Vanhuuden ja varmaan samalla tuon metodin huono puoli on vain helposti siinä, että tuollaisten ihmisten lukumäärä ei oikein vähene – jos kuolemaa ei lasketa – vaan aivan päinvastoin: se kasvaa vauhdilla.

Itseäni ovat oman aikaisemman leipätyöni vuoksi ja sen "perintönä" ärsyttäneet viime aikoina etenkin sananmukaisesti paskaa puhuvat poliitikot, joista todella harvalla lienee puhtaat jauhot pussissa ja jotka ihan oikeasti ajaisivat asioita ihmisten ja yhteisön, koko yhteiskunnan hyväksi eikä vain omaksi hyväkseen. Tuon on valitettavasti kokemus oikeaksi todistanut. Jos sadasta poliitikosta yksi oli aikanaan tuollainen, tulos oli silloin hyvä – nyt tilanne saattaa jo olla huonompi.

Luulen, etten ole yksin ajatuksissani poliitikkojen suhteen. Sen lienevät jo monenlaiset vaalit todistaneet, mutta samalla se on tarjonnut kasvualustan jos vaikka millaisille huu-haa-politikoinneille, joista myös on kiusallisen paljon havaintoja ja jotka karkottavat kohta loputkin järkevämmin ajattelevat. Jäljelle jäävät vain nuo omia etuisuuksia haikailevat huu-haa-ihmiset, heidän ohjailtavissa olevat opetuslapsensa ja muu sellainen sakki, joka ei suuremmin tulevaa ajattele, koska sellaista ei välttämättä ole heille olemassakaan.

Kun katsoo esimerkkejä muualta maailmasta, vaikkapa Euroopasta Ranskasta, jäljet näkyvät jo, mutta tulokset eivät välttämättä ainakaan heti ole lupaavia ja sellaisia, joita salaa on mielessään toivonut. Merkkejä muutoksesta on meilläkin, mutta johtavatko ne oikeasti parempaan, ainakin minua vielä epäilyttää.

Kaikesta huolimatta yritän vahvistaa kaikin tavoin tuota omaa ”sairauttani”, atyyppistä euforiaa eli epätyypillistä hyvänolontunnetta ja nauttia siitä osasta elämää, joka minulle on mahdollista ja joka minulla vielä on jäljellä. Vanhuus ja erilaiset muut sairaudet – siis ei tuo edellä mainittu euforia – tuovat monenlaisia rajoitteita. Vaikkapa matkusteluun, kaikkea ei jaksa ja usein pitää ajatella omaa terveyttään: voinko, kykenenkö, onko asian toteuttaminen mahdollista.

En silti anna kaiken maailman ”maailmanparantajien” ja kaiken alan asiantuntijoiden eli "besserwissereiden" omilla oikuillaan ja riehumisillaan pilata tunnelmaa, vaan pusken heistä ja monista muista syistä huolimatta eteenpäin omalla – joskus ehkä särmikkäälläkin tyylilläni ja jaksamiseni mukaan. Yritän olla loppuun asti tyytyväinen elämääni, tekoihini, saavutuksiini, perheeseeni, sukuuni, menneisyyteeni, mihin vain. Toivottavasti onnistun siinä ja jaksan loppuun asti. Tuo puskeminen läpi ”harmaan kiven” on tosin jo nyt aiheuttanut muutoksia elämässäni ja myös hieman varmaan sosiaalisessakin elämässäni. Mutta näin se vain on. Vanhaa sanontaa mukaillen: ”Eteenpäin, sanoi ukko lumessa!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

25.8.17

Kuolemisen pelko

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla ja jopa Suomessa ovat saaneet monet ihmiset ajattelemaan kuolemaa, sen kohtaamista ja jopa omaa kuolemaansa. Itsekin olen joskus kirjoittanut kuolemasta ja maininnut, etten pelkää kuolemaa. Mutta miten on, pelkäänkö kuolemista?

Tuo kuoleman pelkäämättömyys liittyi – ainakin silloin, kun siitä kirjoitin – siihen, että koin eläneeni jo melko pitkän ja mielenkiintoisen elämän ja ainakaan silloin minulla ei ollut suurempia murheita, riitoja tai muita sen kaltaisia asioita, jotka olisivat saattaneet vaikka ”estää” kuoleman ajattelun. Se oli kenties sellaista ”nyt olisi ihan hyvä aika kuolla” -ajattelua. Varmasti siinä on myös suuri osa oman uskontoni, ortodoksisuuden, mukanaan tuomaa ajattelua.

Mutta tässä iltana eräänä, kohtasin kuoleman ja kuolemisen ajattelemisen uudestaan. Se oikeastaan yllätti minut täydellisesti rajuudellaan ja muodoillaan, miten se sitten lopulta ilmeni. Jopa siinä määrin, että sai minut kirjoittamaan blogijutun aiheesta. Mutta toisaalta tähän kirjoittamiseen ei aina kovinkaan suurta syytä tarvita. Nyt kuitenkin koin asian kohtuullisen merkittäväksi, jota on syytä hieman pureskella näin kirjoittamallakin.

Prosessi alkoi siitä, että minulla oli illalla kova päänsärky. On päähäni koskenut toki ennenkin ja yhteen aikaan koin jopa migreenikohtauksia, jotka nykyään ovat pelkästään sahalaitaa ja näkökentän osittaista häviämistä ilman pääkipua. Lisäksi se menee yleensä ohi vartin vaakatasossa lepäämisellä.

Nyt oli toisenlainen kipu. Kova, joka ei poistunut yhdellä gramman parasetamolilla eikä oikein kahdellakaan. Tasainen kipu, joka hieman rauhoittui, kun istuin enkä liikkunut, mutta vain hieman. Mietin, mitä olin syönyt ja juonut, johtuiko kipu jostain sellaisesta. En ollut nauttinut minkäänlaista alkoholia pitkään aikaan ja ruuassakaan ei pitänyt olla mitään sellaista, joka olisi tuon kivun aiheuttanut. Olin tosin syönyt pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, joissa on toki aina tuollainenkin riski. Mutta, mutta … en tiedä.

Pitkällä kiputilalla on mielenkiintoisia vaikutuksia. Kun siihen lisätään vielä tällainen vanha yksineläjä, erilaiset synkätkin ajatukset vyöryivät väkisin mieleen. Pitäisikö mennä lääkäriin? Kävisinkö päivystyksessä? No en nyt yhden pääkivun vuoksi. Soittaisinko edes ja kysyisinkö neuvoa? En nyt ainakaan vielä.

Minulta on kuollut todella hyvä ystävä kotinsa lattialle omien pikkulastensa katsellessa tapahtumaa ympärillä ja siitä on varmaan jäänyt jonkinlainen trauma. Tapahtumaan liittyi myös pää ja päänsärky, kun verisuoni poksahti yllättäen pään sisässä. Tuolla tapahtumalla oli varmaan oma osansa ajatuksissani ja toimissani, joita nyt pohdin.

Yllättäen huomasin ajattelevani kuolemista. Onko tämä kuolemaksi? Kuolenko minä? Melko pian ajatus kuitenkin rauhoittui ja pääsin tuon nurkan takana vaanivan paniikin ohi. Sain kiinni vanhasta elämänohjeestani, että kuolemani tulee sitten ajallaan, kun Luoja niin päättää. Yritän vain olla valmis siihen.

Mutta, mutta … kun en ollut omasta mielestäni valmis. Olin juuri aloittanut suuren ja todennäköisesti pitkäaikaisen, koko talvikauden kestävä siivouksen ”nurkissani”, jolloin olisi tarkoituksena hävittää melkoinen osa krääsästä, jota kotiini on jostain syystä kertynyt. Kuulun siihen sukupolveen, joka ei ole osannut heittää vanhoja tavaroita pois, koska saattaa hyvinkin tulla aika, jolloin niitä vielä tarvitaan.

Toinen vanha tuttu peruste säilyttää krääsää oli aiemmin tietysti ajatus jättää ne lapsille ”perinnöksi”. No täysjärkisemmät poikani ovat kyllä tässä matkan varrella antaneet selkein signaalein ymmärtää, etteivät he ole millään tavalla kiinnostuneita minun ”tuollaisesta jäämistöstäni”. Siksi olen yrittänyt psyykata itseä hävittämään pois sellaisen krääsän, jota ei todellakaan enää tarvita, jota en ole aikoihin katsellut tai pitänyt käsissäni ja joka mitä ilmeisimmin joutuisi kuolemani jälkeen kaatopaikalle. Kaikesta huolimatta se on melkoinen urakka. Ei ehkä niinkään fyysisesti kuin psyykkisesti.
Siivousta, siivousta ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tuon homman alkumetreillä olin päänsäryn ilmaantuessa. Pöydät ovat täynnä papereita ja kirjoja sekä kaikenlaisia mielenkiintoisia esineitä, joista ihan kaikista en edes muista, mihin niitä on aikanaan käytetty. Olin hieman aikaisemmin kierrellyt pitkin maita ja mantuja ja yrittänyt koota tietoja vanhoista valokuvista, joista en tiennyt, keitä ne esittivät. Ajattelin jättää omia kuvia jälkeeni hieman paremmin selityksin.

En ollut uskaltanut laskea edes omaa siivoojaani kotiani siivoamaan, kun joka paikassa oli kasoja, jotka pitää ensin selvittää ja koti ”esisiivota”. Ja sitten iskee päänsärky ja ajatus: se on menoa nyt.

Mielessäni kävi jopa ajatus soittaa pojilleni tai ainakin laittaa viesti, että varmistaisivat aamulla, olenko vielä hengissä. Mutta jätin nyt vielä tekemättä, ajattelevat minun tulleen hulluksi. Eiväthän he muutenkaan yhtenään soittele ja kysele, olenko vielä elossa. Saisin varmaan heistä nähden maata melkoisen ajan kuolleena kodissani, ennen kuin löytäisivät. Mietin samaa joidenkin ystävien osalta ja hylkäsin sen vielä nopeammin. Jos en tee tuota pojilleni, niin miksi sitten ystäville. Otin sen toisen grammaisen tabletin ja painuin iltarukouksen kera sänkyyn.

Niin vain kävi, etten kuollutkaan, kiitos Luojalle. Aamulla heräsin, eikä päähäni enää koskenut. Söin aamupuuron hyvällä ruokahalulla ja kävin vielä kaupungilla kahvilla ehkä entistäkin iloisempana tai ainakin tyytyväisenä elämästäni. Jospa sittenkin saisin tuon siivousurakan ja arkistoni järjestämisen tehtyä ennen kuolemistani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

19.7.17

Ortodoksista rekrytointia

Olen viime aikoina pohtinut erilaisten aiheeseen liittyvien tapahtumien kautta oman ortodoksisen kirkkoni työhönottotapoja ja rekrytointia eli työntekijöiden hakemista avoimiin työpaikkoihin tai työtehtäviin. Ainahan nuo haettavat työpaikat eivät ole vakituisia, usein tarvitaan myös sijaisia tai määräaikaisia työntekijöitä. Näin on myös kirkon piirissä.

Ortodoksisen kirkon rekrytoinnissa on monenlaisia ongelmia. Ehkä suurimpana nousee esille se, että jäsenmäärämme on varsin vähäinen, joten johonkin avoimeen erityisosaamista vaativaan tehtävään ei aina ole joko hakijoita tai sitten ei ole tarpeeksi päteviä – tai kuten myös saattaa olla – tarpeeksi sopivia hakijoita. Siksi valintaprosessit ovat liian usein tuskallisia niin hakijoille kuin usein myös sille yhteisölle, johon tekijää haetaan.

Asiaa mutkistaa tietysti vielä se, etteivät nuo valinnat suinkaan aina ole ”tuskallisia” valitsijoille, päätöksen tekijöille, päättäjille. Heitä saattavat ohjailla päätöksen teossa aivan muunlaiset ajatukset.

Oman ortodoksisen kirkkomme piirissä valitaan ihmisiä kirkon palvelukseen, palvelemaan ihmisiä, palvelemaan seurakuntalaisia, kirkon jäseniä. Tuon pitäisi aina olla ensimmäinen kriteeri valinnassa. Ja näinhän sen odottaa tapahtuvan tuo yhteisö, johon ihmistä valitaan. Mutta aina eivät päättäjät toimi yhteisönsä haluamisen mukaisesti.

Päättäjillä on tietysti – tai ainakin pitäisi olla – enemmän perus- ja taustatietoja hakijoista, millä perusteella heidän sitten tulee valita tehtäviin oikeat ihmiset. Usein vain tuossakin asiassa näyttäsi olevan niin, että vain joillakin on sitä ”oikeaa” tietoa ja muita enemmän, ja he vaikuttavat sitten muihin niin voimallisesti, että heikommat jäsenet mukautuvat vahvojen päätöksiin. Tässä edesauttaa vielä tämä oman kirkkomme erittäin voimakas hierarkinen järjestelmämme.

Hirarkialla tarkoitan tässä lähinnä hiippakunnan piispan valtaa ja toisaalta seurakunnan esimiehen valtaa tai ainakin arvovaltaa, joiden yli kävelemiseen tarvitaan päätöksenteossa todella vahvoja ja osaavia henkilöitä. Muutoin se ei yleensä onnistu, vaan koko homma päätyy lopulta ”käden suutelemiseen”.

Voisin tuoda tässä esille lukuisia esimerkkejä pieleen menneistä rekrytoinneista, joissa taustalla on ollut ihmeellistä suhmurointia, nepotismia tai jopa monenlaisia muita kirkkoon kuulumattomia kielteisiä tunteita ja tapahtumia, mutta säästän sormiani ja naputtelen esimerkkinä vain yhden tapauksen, jonka kuvioista kuulin uutta tietoa aivan äskettäin.

Olin mukavalla vierailulla yhdessä oman kirkkomme ”kruununjalokivessä”, Heinäveden Valamon luostarissa oman vanhimman poikani kanssa. Tällä kertaa meillä oli mukavia asioita toimitettavana ja siksi olimme todella onnellisia ja iloisia tästä vierailusta. Vierailusta jäi mukava muisto ja hyvä mieli, mutta hieman sitä vaikeutti yksi kohtaaminen, joka ei mitenkään siis liittynyt luostariin vaan ainoastaan oman kirkkomme toimintaan.

Tapasimme henkilön, jonka molemmat tunnemme hyväksi ja osaavaksi kirkolliseksi ihmiseksi. Luostari oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden tehdä vapaaehtoistyötä ja hän esitteli siellä kirkkoja ja muita paikkoja turisteille. Kielitaitokin on hänellä laaja ja hän pystyi tekemään sen usealla kielellä: suomen lisäksi vaikkapa äidinkielellään ruotsiksi tai vaikka englanniksi ja jonkin verran ilmeisesti venäjäksikin. Tuon tapaamisen jälkeen tunsi entistä suurempaa kiitollisuutta luostaria kohtaan. Se sentään osasi arvostaa tuon ihmisen talenttia.

Mutta kuten jo tekstistäni voi mahdollisesti aavistella, kaikki ei ollut kohdallaan. Tuo tapaaminen järkytti minua ja poikaani suuresti. Tämä ihminen oli aivan selvästi Valamossa, jotta saisi toteuttaa kutsumustaan palvella Jumalaa ja auttaa ihmisiä tuntemaan Hänet. Tiesimme tämän tapaamamme ihmisen olevan hyvä juuri noissa asioissa.

Saimme tietää, että hän ei voi tehdä tuota työtä, johon hän on yliopistosta valmistunut ja jota hän on joissain seurakunnissa Suomessa ansiokkaasti tehnyt, koska hänet on asetettu eräänlaiseen ”työhönottokieltoon” omassa seurakunnassa ja en ole varma koskikohan se myös koko hiippakuntaa. Asettajastakaan ei ole tarkempaa tietoa.

Hän ei voi enää hoitaa sijaisuuksia, ei määräaikaisuuksia, hänen toimiminen omassa ammatissaan olisi monella tapaa rajoitettua ja valvottua jopa estettyä. Kirkkomme kanonit tuntevat käsitteen ’toimituskielto’. Piispa voi määrätä piispainkokouksen avulla omassa hiippakunnassaan jonkun tällaiseen toimituskieltoon silloin, kun henkilö on toiminut vastoin annettuja kirkollisia, kanonisia ohjeita ja määräyksiä.

Toimituskiellon syynä voivat olla esimerkiksi kirkolliseen käyttäytymiseen liittyvät ongelmat, alkoholin väärinkäyttö, avioero tai muut vastaavat ongelmat parisuhteessa, rikollinen toiminta, jne. Siis melko järeitä syitä pitää olla, ennen kuin ihminen asetetaan toimituskieltoon, jolloin häneltä estetään samalla tavoin kuin tuolla edellä ammattinsa harjoittaminen kirkon piirissä. Rankimmissa tapauksissa ihmiseltä voidaan ottaa pois hänelle annettu palvelustehtävä (pappeus, diakonisuus) ja hänestä tulee silloin kirkollisessa mielessä maallikko.

Tuon tapaamamme henkilön kohdalla ei ole ollut edellä mainittuja syitä toimituskieltoon, joten samantapaiseen epäkanoniseen ”työhönottokieltoon” määrääminen tuntuu enemmän kuin oudolta. Asia on saamamme tiedon mukaan kirjattu esille jossain muodossa erääseen asiakirjaan, jonka asianomainen on äskettäin saanut. Aiemmin asia ja sen olemassaolo ja tapahtunut kiellettiin kokonaan, eikä edelleenkään ole tiedossa, kuka ja milloin sekä miksi aikaa on tuollainen kielto annettu. Kuten siis ei myöskään ole selvillä mihin moinen kielto oikeasti perustuu, säädöksien osalta tai edes asiantilan osalta.

Siksi minun ainakin pitää arvailla ja voi tietysti olla, että joko osun kohdalleen tai sitten menen harhaan. Päätä itse!

Henkilö on minun ja poikani mielestä osaava, taitava sanan käyttäjä, mutta omista oikeuksistaan kiinni pitävä. Jos joku asia ei mene kohdalleen tai hänen mielestään oikeudenmukaisesti, hän kysyy asian perään ja tarvittaessa vaikka tekee valituksen asiasta. Tällainen ei ilmeisesti sovi kirkkomme piirissä. Jos et ole nöyrä kädelle suutelija, etkä osoita sitä riittävän selvästi, vaikuttaa, että silloin astuu etusijalle periaate: ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”.

Henkilö on kirkossamme yksi niistä, jotka osaavat hoitaa asioita nykyaikaisella tavalla niin, että kirkkomme sanoma menee perille niin vanhoille kuin nuorillekin. Hänellä on kirkossamme harvinainen kyky osata ja käyttää työssään ja kirkkomme opin, evankeliumin, julistamisessa moderneja välineitä: somea (sosiaalista mediaa), blogeja, kuvia, videoita, jne. Tällaisia osaajia kirkossamme on vain kourallinen. Ja etenkin sieltä, missä heitä pitäisi olla, he puuttuvat täysin. Moderni viestintä on lapsenkengissä ja erään vaikutusvaltaisen kirkonmiehen sanojen mukaan – ”no news is good news” – näyttää vallanneen tilaa liiaksi kirkkokunnassa, hiippakunnissa ja jopa joissain seurakunnissa ja kirkko maksaakin palkkaa ihmisille siitä, ettei asioista tiedoteta, vaikka mielestäni palkkaa pitäisi maksaa juuri päinvastaisesta toiminnasta.

Missä on meidän nettipappi? Pappi, joka hoitaisi kirkkomme jäseniä netin kautta ja välityksellä, kiertäisi seurakunnissa neuvomassa tämän välineen – netin – käyttöä, opastaisi, neuvoisi ja toimisi niin, että nuoret ja nuoret aikuiset kiinnostuisivat jälleen kirkon työstä. Nyt asiat menevät ihan väärään suuntaan, kirkosta erotaan vauhdilla, lapsia ei enää kasteta ja kirkko menettää merkitystään, maallistuminen, sekularismi, saa tilaa.

Meillä talentit, mm. tohtorin tutkinnon suorittaneet laitetaan syrjään tai annetaan heille itäsuomalaisen mallin mukaan vain assistentin asema jonkun huonommin koulutetun, aiemmissa tehtävissä huonosti menestyneen, mutta oikean sukunimen ja oikeita päättäjiä tuntevan avustajana. Isän kirkollinen asema tai kummius on vaikuttavampi tekijä, kuin osaaminen, ammatin hallinta ja tietämys. Valitsijoiden henkilökohtaiset mieltymykset, joskus jopa varsin kummallisillakin, jopa epäkirkollisilla, ihmisyyden saroilla, ovat merkittävämpiä tekijöitä valinnassa tai jo ennen sitä ehdokkaaksi hyväksymisessä, kuin ihmisen teot, toiminta, osaaminen ja työn jälki aikaisemmissa kirkon tehtävissä.

Seurakunnat ja ne yhteisöt, jotka tällaisen työntekijän saavat, seisovat ihmetyksen sormi kummastuksen suussa: ”Miten tässä nyt näin kävi?” Ja kauhistuttavinta on, että samaan aikaan kuin toinen kansallinen kirkkomme palkitsee ja arvostaa näitä oman kirkkomme osaajia, talentteja, enemmän kuin oma kirkkomme, nämä asian ytimessä olevat ihmiset joutuvat oman ja perheensä taloudellisen selviytymisen vuoksi etsimään toisarvoisempia töitä ja jopa kouluttautumaan muihin ammatteihin, koska nykyinen osaaminen ei kelpaa omalle kirkolle.

Kirkossamme on piispoja paljon suhteutettuna kirkkomme jäsenmäärään. Luin jostakin, että toisessa kansallisessa kirkossa pitäisi olla noin 300 piispaa, jotta suhdeluku olisi sama meidän kanssamme. Olen iloinen, että piispoja on noin monta, mutta samalla huutaisin ”tuotevastuun” perään. Tekevätkö he oikeita töitä, niitä töitä, jotka heille kuuluvat: huolehtivat kirkkomme jäsenistä ja edesauttavat toiminnallaan evankeliumin levittämistä. Siihen työhön kuuluu myös oikeanlainen hengellinen huolenpito alaisistaan, kirkon muista työntekijöistä. Siihen työhön kuuluu myös seurakuntien esimiesten ja tarvittaessa muidenkin työntekijöiden työnohjaaminen, neuvominen ja hengellisyyden tukeminen, kuunteleminen. Ja siihen työhön kuuluu myös oleellisena osa kirkon jäsenten, seurakuntalaisten kohtaaminen.

Kirkossamme on rahaa työnnetty kohteisiin, joissa se ei tuo meille sitä hyötyä, minkä se toisi, jos sillä tuettaisiin perustehtäväämme. Piispojen määrän kasvaessa on kasvanut myös byrokratian ja sitä pyörittävien kirkon kannalta toisinaan melko tyhjänpäiväisen joukon määrä. Rahaa kuluu organisaation pyörittämiseen oikean toiminnan sijasta. Ja mikä kauhistuttavinta: osaajat laitetaan syrjään ja kirkon tehtäviin otetaan ihmisiä töihin oudoilla tavoilla ja sellaisin perustein, jotka eivät aina päivänvaloa kestä.

Tunnistetaanko kirkossamme lahjakkuuksia ja tarjotaanko siellä heille töitä, jotka hyödyttäisivät meitä kaikkia, vai joutuvatko nämä ihmiset kouluttautumaan muihin ammatteihin ja hakeutumaan töihin sinne, missä heidän osaamistaan ja tekemistään arvostetaan? Siinä kysymyksiä, joita kirkossamme tulisi vakavasti pohtia, ennen kuin on liian myöhäistä tai on tapahtunut liiaksi vahinkoja. Merkkejä mm. taloudellisista vahingoista huonon valvonnan tai jopa epäpätevyyden tai huolimattomuuden vuoksi on jo nähtävissä ja lisää tulee varmasti niin taloudellisella puolella kuin varmasti myös henkisellä saralla, ellei asioihin saada pikaista muutosta.


Hannu Pyykkönen  
nettihoukka@gmail.com

27.6.17

Tavara vaihtaa omistajaa - luonnollisesti

Tämän tarinan pääkohde - sormus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kansanlaulaja Irwin Goodmania lyhyesti siteeraten ”kaikki alkoi siitä kun …” istuimme kauppakeskuksen ukkoporukan vakipöydässä ja siihen tuli minulle tuntematon, mutta yhden pöydässä istuvan tuttu rouva, joka kertoi löytäneensä kultasormuksen. Joku oli kiiltänyt maassa, auringonvalo oli heijastunut siitä – ja kas – sehän oli sormus. Tuo sormus, joka on mukana olevassa kuvassa.

Rouva ei tiennyt, mitä tehdä ja meillä ukoillahan oli jälleen ratkaisu kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin. Moni meistä epäili nähneensä tuon sormuksen silloin tällöin – itse asiassa ihan äsken, viisi minuuttia sitten – pöydässämme istuneen suomalaiseen etniseen vähemmistöön kuuluvan sormessa. Mutta hän oli kuitenkin jatkanut matkaansa, eikä enää ollut paikalla.

Siinä arvuuttelimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot sormuksen omistajan löytymisestä poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon, kun sitten ajattelin ”auttaa” rouvaa ja lähdin hänen kanssaan samaan suuntaan, minne tämä etnisen vähemmistön edustaja oli lähtenyt. Josko löytäisimme miehen. Muuten hän on sama mies, josta kerroin blogijutussani ”Kahdenkympin testi”.

Palaan lyhyesti tuohon testiin. Kysyin tältä henkilöltä tavatessani tänään, muistatko ja vastaus oli luonnollinen: ”Tietysti!” Virhe oli tälläkin kertaa minun, kun en kysynyt tarkemmin. Takaisinmaksua ei ole vieläkään tapahtunut.

No – lähdimme etsimään häntä ja kuljettuamme rouvan kanssa parin kauppakeskuksen kautta kävelykadulle, siellähän hän istui puistonpenkillä. Menimme luo ja kysyimme, onko hänellä sormus mukana. Oli ja näytti sitä vielä meillekin. Hups! Ei siis ollutkaan hänen sormus tuo löytynyt sormus.

Mutta ei hätää, hän epäili sen olevan poikansa sormus ja pyysi sormusta nähtäväksi. Rouva ei tietenkään näyttänyt ja mies soitti pojalleen, joka tosin nukkui ja puhelimeen vastannut joku muu kertoi sormuksesta löytyvän lommon tai naarmun. Siinä vaiheessa rouvan kantti petti ja hän näytti sormusta, ja taas tuli luonnollinen kommentti: ”Kyllä se on pojan sormus!”

Silloin alkoi tapahtua. Huomaamattamme paikalle oli tullut neljä erään toisen EU-maan etnisen vähemmistön edustajia pahvimukeineen kerjäämään ja – yllätys, yllätys – heillä olikin myytävänä samantapaisia ”kultasormuksia” kasapäin hintaan 2 – 5 euroa. Rouvat eivät poistuneet hätistelystä huolimatta, vaan pyörivät siinä ympärillä koko ajan.

Pian tämä suomalainen etnisen vähemmistön edustaja havaitsi oman sormuksensa hävinneen sormestaan. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikä osannut sanoa, miten ja milloin se hävisi. Äsken se oli vielä tuossa ja minä jopa katsoin sitä omassa kädessäni, mutta – onneksi – annoin sen takaisin.

Siinä sitten ihmeteltiin ja pohdittiin, mitä nyt pitäisi tehdä. Ehdotin poliisia, vähemmistön edustajasta se ei ollut jostain syystä hyvä ratkaisu. Yksi ulkomaalaisista vähemmistön edustajista alkoi jo lipua muualle ja menin hänen peräänsä ja tarkastin kädessä olevat pari, kolme sormusta. Ei ollut sitä kadonnutta sormusta enkä edelleenkään saanut kutsua poliiseja paikalle.

Palattuani takaisin sormuksensa kadottaneen luokse rouva oli tehnyt jalon päätöksen, koska mitä ilmeisimmin hänen löytämänsä sormus ei ollut aito kultasormus vaan noita 2-5 euron sormuksia, joiden karaattiluku ei taida olla kovinkaan suuri. Hän antoi sormuksen – siis kuulemamme tarinan mukaan tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan pojan sormuksen – tälle sormuksensa kadottaneelle samaan etniseen ryhmään kuuluvalle. Tai siis pojan isälle. En itsekään pitänyt tekoa kovinkaan harkitsemattomana kaiken edellä kerrotun nähtyäni. Sormus ei melko varmasti ollut aito kultasormus, vaan rihkamasormus.

Lähdimme pois ja täytyy kyllä sanoa, että piti istahtaa tuon minulle vielä toistaiseksi tuntemattoman viehättävän vanhan rouvan kanssa kävelykadun penkille ja nauroimme, niin että vedet tulivat silmistä ja totesimme nauraa räkättäessämme molemmat, että elämällä oli vielä jotain opetettavaa meillekin.

Tarina ei vielä pääty tähän. Lähdin siitä sitten kävelemään parinsadan metrin päässä olevalle autolleni, kun puolivälissä tajusin, että olisihan minun pitänyt ottaa kuva noista mainioista ulkomaalaista ”opettajista”. Siispä kurvasin pikaisesti takaisin, mutta arvoisat ulkomaalaiset rouvat olivat hävinneet kuin – niin kuin sanonta sanoo – "pieru Saharaan". Ketään ei näkynyt mailla, ei halmeilla.

Menin autolle ja ajelin sillä keskustaa ristiin rastiin. Ei tulosta, rouvat olivat hävinneet. Ilmeisesti he olivat siis ottaneet tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan sormuksen ja arvelivat sen olevan arvokkaan ja katosivat maisemista, ennen kuin joku tekee jotain, josta aiheutuisi heille ongelmia.

Minä sen sijaan kävin vielä tarkistamassa kauppakeskuksen, josko rouvat olisivat siellä. Eivät olleet, mutta sormuksensa kadottanut mies istui siellä kahvilla kiiltävä, suomalaiselta rouvalta saatu sormus kädessään. Ikuistin tämän tapahtumarikkaan sormuksen kuvaan. Mies harmitteli liukkaita varkaita, mutta rehellisesti sanottuna, jos minä olisin kadottanut kultasormukseni, olisin ollut vihaisempi ja huolestuneempi ja varmasti olisin ilmoittanut asian poliisille. Mies se sijaan vain harmitteli ääneen – ei kovin runsaasti – sen luonnollisen verran, mitä tässä tilanteessa tarvittiin.

Itse pohdin tuotakin ja päättelin sitten, että moinen olotila, se ettei ollut tuon enempää huolestunut, kertoi ehkä enemmänkin sitten sen kadonneen sormuksen karaattiluvusta kuin, mitä omat arveluni siitä olivat. Saattaa siis olla suurikin yllätys sormuksen viejille, kun havaitsevat asian ja samalla käväisi kyllä väkisin mielessä vanhan kaskun luonnollinen opetus: ”Taisi mennä sormus hankintahintaan!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

12.6.17

Eedenistä Öllölään

Ihmiskunnan tie Afrikasta eri puolille maailmaa.
(Kuva suurenee joissain tapauksissa, kun klikkaat sitä hiirellä)
Olen viime aikoina yrittänyt muuttaa omaa urautunutta ajattelua ja jopa toimintaani. Osin olen onnistunut siinä oivallisesti. Yksi muutos on ollut nykyisen harrastuksiini liittyvän mielenkiintoni kohteen muuttuminen. Matkustamisen ja kirjoittamisen ja jonkun muunkin oheen on tullut sukututkimus, jota olen harrastanut aiemmin hieman voimallisimmin noin neljäkymmentä vuotta sitten, kun tein silloin 70 vuotta täyttäneelle isälleni sukututkimuksen omasta Pyykkösten tai oikeammin Pyykösten suvusta.

Tarina sai jatko-osan, kun sukunimemme "Pyykkö, Pyykkönen, Pyykönen" -sukuseuran edustaja otti yhteyttä ja houkutteli minut tekemään itsestäni dna-testin, joka sitten selvitettiin kaukana Amerikassa, aina Teksasissa asti. Se testi poiki sitten muutaman uuden testin ja lopulta testasin vielä ainoan elossa olevan kasikymppisen ekaserkkunikin, mummini tyttären tyttären.
Kuvassa todennäköisesti vanhimmat valokuvatut sukuni jäsenet: ukkini Aleksi (Aleksanteri) Pyykönen (myöhemmin Pyykkönen) ja mummini Anastasia Kononoff.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näin sain ”haarukoitua” näillä testeillä niin isälinjani sukua kuin myös mummoni äitilinjan Kononoff-sukua. Osa tuloksista on jo tullut Amerikasta, paria vielä odottelen. Mutta jo tässä vaiheessa on monta mielenkiintoista asiaa selvinnyt ja tiedän, että jatkoa on tulossa myöhemmin, kunhan saan testeille ammattitaitoisen selittäjän.
Paljon riittää selvitettävää "lähisuvussakin", kuten vaikka kuvan isotätini Akiliinan ja hänen Pieta-pojan tarinat, jotka jotenkin liittyvät Venäjään ja joidenkin tarinoitten mukaan jopa Puna-armeijaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Osittain kirjoitan siis tätä blogijuttua vielä omien arvailujeni ja selvitysteni varassa ja hurtilla huumorilla varustettuna, osin varmaan ihan saamiini faktoihin perustuen. Dna-tulokset vievät tätä selvittämistä vuosia tai jopa tuhansia vuosia taaksepäin, kun kirkonkirjoja tutkimalla pääsin vuonna 1978 vain vuoteen 1736, jolloin syntyi niistä kirjoista löydetty vanhin esi-isäni, Öllölän kylässä vuonna 1751 syntyneen vaimonsa Agrepina Tripovan kanssa elänyt Konstantin Pyykönen.

Kovin paljoa en Konstantinista silloin tietoja löytänyt ja tuon syntymävuodenkin vain tuurilla, koska hän kuoli 1814, jolloin jo oli alettu ortodoksisissa seurakunnissa pitää jonkinlaisia kirkonkirjoja. Aikaisemmilta vuosilta ne suureksi osaksi tai kokonaan puuttuvat ja en silloin ryhtynyt tuollaisena ”sukututkimusnoviisina” tutkimaan maakirjoja tai oikeuden pöytäkirjoja, joista olisi jotain lisää voinut selvitäkin.

Tuota selvitystä on sittemmin tehty sukuseuran toimesta ja Konstantinille on löytynyt vanhemmat ja sisaruksia, joista saa kohta lukea mahdollisesti tarkemmin piakkoin ilmestyvästä sukumme omasta sukuseuran toimittamasta sukukirjasta.

Saamassani dna-tuloksessa oli monenlaista tietoa, jota kaikkea en ole joko vielä ennättänyt tai myös osannut avata täysin. Sen aika on myöhemmin. Mutta jotain sieltä selvisikin. Mm. se, miten oma sukuni on maailman kansojen muuttovirtojen joukossa liikkunut jostain oletetusta Aatamin asuinsijoilta – olisikohan peräti Eedenistä tänne Suomeen ja juuri Öllölään.

Raamatun mukaanhan Aatami tai pitäisi kai sanoa Aadam eli Eevansa kanssa paratiisissa, jota on nimitetty myös nimellä Eeden. Sekä kristittyjen että kristityiltä mallinsa ottaneiden muslimien pyhissä kirjoissa Raamatussa ja Koraanissa kerrotaan, että Jumala loi ensimmäiset ihmiset kuvakseen ja kaltaisekseen maan tomusta. Aadamin kylkiluusta tehtiin Eeva ja siitä sitten alkoi koko ihmiskunnan tarina näiden kirjojen mukaan.

Raamatun luomiskertomus ja ns. evoluutioteoria kertovat monia asioita aivan eri tavalla. Evoluutioteorian mukaan me olemme kehittyneet – mistä lie – kalasta ja sitä kautta apinasta ihmiseksi. Uskokoon ken haluaa noihin kumpaan tahansa tai niiden yhdistelmään, joka lienee eniten uskottava ja jossa teoriat yhdistetään: luomiskertomus on pitkä evoluution kaari, jossa Raamatun yksi päivä ei suinkaan ollut vuorokausi, 24 tuntia, vaan pitkä ajanjakso, jona aikana asiat kehittyivät. Tuossa noin niin kuin hieman mutkia oikoen ja yhdellä lauseella selitettynä.

Joidenkin nykysukututkimuksen teorioitten perusteella on sanottu, että tuo Aadam ja Eeva, joista ihmiskunnan sanotaan saaneen alkunsa, elivätkin ajallisesti niin kaukana toisistaan, että me nykyihmiset emme voi olla tuon parin jälkeläisiä. Aadam on ilmeisesti eräänlainen teoreettinen kantaisä yhdeltä aikakaudelta ns. isälinjassa ja vastaavasti Eeva yksi kantaäiti yhdessä äitilinjassa. Tiedä sitten häntä, miten oikeasti on. Kukaan ei silloin ottanut kuvia kännykän kameralla tai tehnyt asioista YouTube-videoita.
Sukuni tie Eedenistä Öllölään.
Dna-tulosten mukaan oma sukuni on kuitenkin lähtenyt kauan sitten jostain Afrikan suurten järvien alueelta Victoria-järven rannoilta pohjoiseen ensin joko maata pitkin tai muulla tavoin nykyisen Punaisen meren yli Saudi-Arabiaan ja sieltä nykyisten Iranin ja Turkemenistanin kautta koukaten Itä-Aasiaan Kiinaan ja sieltä edelleen nykyisen Venäjän kautta Pohjois-Eurooppaan ja Suomeen. Matka on kestänyt tuhansia vuosia ja matkan varrelta on sukuperimään tarttunut monenlaisia geenejä, jos lie mutaatioitakin.

Uskokoon ken haluaa tuon muuttoreitin, mutta näin nykytiede sen mm. geenitutkimuksen perusteella selittää tapahtuneen. Dna-tutkimuksilla selviää toisenlaisiakin reittejä, joita on lukuisia. Itse kuulun noissa ”reiteissä” tuohon kuvassa sinisellä näkyvään N-ryhmään. Vanhimmat ryhmät eli A-ryhmä lähti etelään ja niiden jälkeläiset asuvat yhä Etelä-Afrikassa. C-ryhmän jäsenet lienevät osanneet kulkea vesillä, sillä he ovat siirtyneet samoilta seuduilta kuin me muut Australiaan ja sen lähisaarille ja edelleen vielä Pohjois-Amerikkaan asti. Meitä N-porukkaa lähimmäksi on tullut ihan toista reittiä I-ryhmä, joka vaelsi Etelä-Euroopan kautta Skandinaviaan ja Ruotsiin asti, mistä heitä on sittemmin tullut Suomeenkin.

Tällaisessa laajemmassa kuviossa olen aika ajoin seikkaillut. Minä, joka luulin olevani ihan vain karjalaispoika korpiselkäläisestä isästä, olenkin ilmeisesti maahanmuuttajien jälkeläinen Afrikasta. Testituloksen mukana tuli ns. osumia läheisemmistä tai kaukaisemmista serkuista, joita on myös vuosien saatossa samalla tavalla dna-testattu. Listassa oli melkein 3000 nimeä eri puolilta Eurooppaa ja oikeastaan ei yhtään tuttua. Mukana oli joku ns. tuttu nimi, jostain muusta yhteydestä. Ei tosin valitettavasti yhtään kuninkaallista eikä edes tsaarin sukua tai edes tsaarin kalastusmajan ratsumestarin aviottoman lehtolapsen sukua.
Kartan nimi voisi olla vaikka "Nykyinen sukuni Euroopassa"
Yleensä harrastukset ovat kalliita ja aikaa sekä rahaa vieviä. Niin näkyy olevan tämä sukututkimuskin. Dna-tutkimuksia tekevät yritykset ovat löytäneet kultasuonen. Kun tilaat jonkun halvan tutkimuksen (usein puhutaan erilaisesta määrästä markkereita), niin ruokahalu kasvaa ja kohta tilaatkin tarkemman tutkimuksen, kun olisit heti voinut tilata sen parhaan. Lisäksi mukana on monenlaisia erilaisia tutkimuksia, on isälinjan, äitilinjan tutkimuksia ja ns. serkkutesti. Ja varmaan monia muitakin, kunhan niihin ennätän tutustua, mutta en välttämättä usko että enää tilaan niitä. Toivottavasti.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

3.6.17

Kahdenkympin testi

Olen suuren osan elämästäni ollut jonkin sortin observaattori, tarkkailija. Minusta on kohtuullisen mukavaa istua vaikkapa terassilla jonkun juoman äärellä ja tarkkailla itseäni ja siinä ohessa muitakin ihmisiä, heidän vai pitäisikö sanoa meidän käyttäytymistämme ja monia muita mielenkiintoisia asioita meistä ihmisistä, joista osa näkyy ulospäin, osa ei.

Tarkkailun kohteeksi valikoituu toisinaan joku ihminen ihan hänen erikoisemman, erottuvan käyttäytymisen taikka vain pukeutumisen osalta. Kohteeksi joutuminen on kuitenkin varsin sattumanvaraista eikä sille välttämättä löydy yhtä ja samaa syytä.

Erilaiset etniset ryhmät tai oikeammin niiden edustajat ovat usein tarkkailuni kohteina. Miten he selviytyvät enemmistön joukossa? Millaisia ratkaisuja he tekevät? En kuitenkaan koskaan tarkkaile ihmisiä siinä mielessä, että siihen liittyisi jotain syrjivää tai sanoisinko epätasa-arvoista. En ainakaan omasta mielestä ole mitään ryhmää kohtaan syrjivä, olipa sitten kyseessä etninen tai joku muu ryhmä tai sen jäsen.

Maassamme ei ole aikaisemmin ollut paljoa erilaisia etnisiä ryhmiä ja maamme lienee melko kauan ollut melko ”tasapaksu” maa tuossa mielessä. Maahanmuutto on tuonut valtaisasti erilaisia ihmisiä maahamme ja tuokin asia on keikahtanut melkoisesti aivan erilaiseen asemaan.

Omassa lapsuudessani ei ollut muita etnisiä ryhmiä kuin mustalaiset, jotka siihen aikaan liikkuivat hevosilla ja viettivät ainakin ilmeisesti osan vuodesta ns. liikkuvaa elämää. Kylämme risteyksessä oli metsikkö, jossa he usein leiriintyivät ja muistan sen olleen mielenkiintoista aikaa ainakin meille lapsille.

Isäni, joka oli kylän kauppias, tunsi useita noista leiriintyjistä ilmeisesti melko hyvinkin. Muistan, että hän jopa myi heille tavaraa luotolla ja mikäli muistikuvani on oikea, hän yleensä kai sai rahansa takaisin joissain vaiheessa. Siihen saattoi toisinaan kyllä ilmeisesti kulkua kauankin, mutta näin muistelen: velat maksettiin.

Tuo muistikuva ja oman isäni käyttäytyminen liikkuvaa elämää viettäneeseen kansanosaan muokkasivat myös omaa käsitystäni heistä. En ole koskaan suhtautunut heihin mitenkään kielteisesti tai torjuvasti. He ovat lapsuudestani asti olleet ihmisiä toisten joukossa. Ehkä erilaisia, mutta niinhän meistä monet itsekin olemme.

Työssäni kohtasin sittemmin tuonkin etnisen ryhmän edustajia, kuten muuten monen muunkin ryhmän ihmisiä, joita tosiaankin en silloin lapsuudessani kohdannut lainkaan. Itselleni maalla kasvaneena ihmisenä ei ole ollut mitään muuta sanaa mustan ihonvärin omaaville ihmisille kuin neekeri. Se ei koskaan ole ollut suussani eikä päässäni haukkumasana. Se on samanlainen kuin eskimo tai intiaani. Rodun nimi, joka kuvaa omalla tavallaan kyseistä ryhmää ilman mitään sivumerkitystä, jonka jotkut sitten myöhemmin ovat sille väkisin laittaneet. Toki olen kuullut tuosta nimityksestä sitten erilaisia haukkuvia väännöksiä, mutta ne ovat erikseen ja ne on muodostettukin aikanaan haukkumanimiksi, mitä neekeri ei minulle ole ollut koskaan eikä ole vieläkään.

Myös tuon ”kotimaisen” oman maassamme kauan olleen etnisen ryhmän edustajia kohtasin useinkin omassa työssäni. Heidän joukossaan oli ihan kuten kaikkien muidenkin joukossa, luonteeltaan ja tavoiltaan, elämänasenteeltaan monenlaisia ihmisiä. Minulle, kuten kai ei monelle muullekaan valtaväestöön kuuluvalle, ole koskaan eikä missään oikein opetettu erilaisten etnisten ryhmien ihmisten tapoja, kulttuuria, uskomuksia ja monia muita elämään liittyviä asioita. Mutta joka tapauksessa lapsuudessani omaksumani ja isältäni oppima myönteinen asenne säilyi ja on yhä säilynyt suhteessa niin "omiin" perinteisiin vähemmistöryhmiin kuin uusiinkin.

Itsekin kuulun yhteen tällaiseen etniseen vähemmistöryhmään tai ehkä jopa kahteenkin – olen sekä karjalaista alkuperää että uskonnoltani ortodoksi. Ei meidän ortodoksien tapojakaan ole kovin tehokkaasti opetettu enemmistölle ja siksi monta monituista kertaa on syntynyt outoja tai jopa hassuja tilanteita kulttuurien törmätessä. Niin on tapahtunut myös varmaan muidenkin etnisten ryhmien kanssa.

Vaikka nykyään on runsaasti tietoa saatavilla, en minä eikä todennäköisesti useat muutkaan ole riittävästi tutustuneet näihin toisiin kulttuureihin, toisten tapoihin ja elämänasenteisiin. Siksi maassamme on syntynyt varmaan myös erilaisia ristiriitoja, kahakoita ja jopa rasistisia tekoja, jotka ovat surullista katsottavaa. Osin saattaa olla niinkin, että me vähemmistöläiset emme jaa riittävästi tietoa omasta kulttuuristamme, omista tavoistamme ja jos ne jotenkin sitten ovat ristiriidassa tai todella poikkeavat suuresti valtaväestön vastaavista, törmäys on odotettavissa.

Tämä pitkä edellä oleva selvitys toimikoon esipuheena omalle pienelle kokeelleni, jonka todellakin tein tässä eräänä päivänä ihan tuossa alussa mainitsemassani tarkkailijan roolissa. Olen jonkin aikaa eläkkeellä ollessani istuskellut aina silloin tällöin eräässä mielenkiintoisessa ukkoporukassa kaupungin keskustan eräässä kauppakeskuksessa. Tuo ukkoporukka on melkoinen sekasotku erilaisia ammatteja everstistä talonmieheen tai hammaskirurgista rehtoriin, ihan laidasta laitaan mutta myös sekoitus erilaisia kulttuureja. Minä taidan kuitenkin olla ryhmän ainoa ortodoksi, joka sitten joudunkin usein vastaamaan koko ortodoksisen kulttuurin erehdyksistä ja viisauksista.

Ryhmästä löytyy myös tuon toisen kotimaisen etnisen ryhmän edustaja, mielenkiintoinen vanha, elämää kokenut mies, kuten me kaikki muutkin. Kun samassa ryhmässä istuu aina silloin tällöin poliisikin, on monta kertaa ollut vedet silmissä, kun nämä kaksi ovat kertoneet tapahtumista oman elämänsä historiassa, missä he aina silloin tällöin ilmeisesti jopa kohtasivat – mitä erilaisimmissa asioissa. Tosin noita samantapaisia juttuja ja vaikka noita kohtaamisiakin löytyy toki muiltakin – ihan siis noilta ns. valtaväestön edustajiltakin ja yhtä hauskoja ne ovat ainakin nyt kuulla. Tiedä häntä sitten silloin, kun ne tapahtuivat.

Muutama päivä sitten jäin istumaan pöytään kahdestaan tuon jutussani mainitsemani vanhan miehen kanssa. Hieman herätti ihmetystä jossain vaiheessa hänen mainintansa pitkästä pujoparrastani, joka hänen mielestään sopii kasvoihini oivallisesti. Itse kun pidän sitä oikeastaan melko kauhean näköisenä kaikesta huolimatta. No alkuun otin sen kohteliaisuutena, mutta myöhemmin ajattelin sen olevan ehkä kuitenkin muuta.

Kun muut olivat lähteneet – kuka syömään kotiinsa, kuka muille asioille – tämä vanha mies kysäisi varovaisesti, ”Monesko päivä nyt on”. ”Toukokuun viimeinen”. ”Joo – eläke taitaa tulla vasta neljäs päivä.". "Ei se silloinkaan tule, kun se on sunnuntai. Jaa – niinpä. Rahaa on vain 18 euroa ja lääkkeet pitäisi ostaa”. Silloin aloin jo odottaa jotain yllättävää. Ja tulihan se sieltä.

”Voisitko lainata perjantaihin saakka kaksi kymppiä?” hän kysyikin sitten suoraan. Tavallisesti vastaus olisi ollut: en tai minulla ei ole rahaa mukana kuin muutama kolikko, koska maksan aina kortilla. Mutta nytpä en vastannutkaan niin. Mietin, ettei kaksi kymppiä vie minua konkurssiin, meni se sitten syteen tai saveen. Ja edessäni oli noin kahdeksankymppinen vanha mies.

Kiertelin ja kaartelin asian ympärillä miettiessäni vastausta kysymykseen. Kaivoin taskustani korttikotelon, jonka välissä tiesin olevan kaksikymppisen ja otin sen esiin. Raha hävisi melko nopsaan toiseen taskuun kiitoksen kera ja vakuutuksen kera, että perjantaina saat takaisin. Kohta hävisi vanha mieskin. Tosin ei apteekkiin vaan kauppakeskuksen kioskiin totoluukulle. Arvelin hurskaasti hänen vain kysyvän sieltä jotakin matkalla apteekkiin ja jatkoin matkaa kotiin, syömään minäkin, miettien, tulikohan tehtyä hölmösti vaiko ei.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com