Ortodoksista viestintää vai ihan journalismia?

Muutama vuosi sitten toisessa kansakirkossamme keskusteltiin kirkon viestinnästä melko isoilla kirjailmille – tai ainakin jossain keskusteltiin. Aina tuollaiset keskustelut eivät ylitä ns. kaiken kansan uutiskynnystä – meidänkään kirkossamme.

Ainakin silloin luterilaisen kirkon viestintä – millä tässä siis tarkoitan vain virallista evankelis-luterilaista kirkkoa, en sen erilaisia rönsyjä – oli eräänlainen sekamelska maallista ja kirkollista yritysviestintää ja perinteistä journalismia – mitä se sitten kenellekin tarkoittaakaan. Luterilainen Kirkon tiedotuskeskus (KT) teki ja tekee yhä aktiiivisesti erilaisia radio- ja televisio-ohjelmia YLElle.
Erilaisten hartausohjelmien lisäksi on radiossa mm. ohjelma nimeltään Horisontti – ohjelma, jota monet ortodoksit ja muunkin uskoiset kuuntelevat, koska sen aihepiirit, kuten rauhantyö, arvot ja toisinaan myös muut uskonnot kiinnostavat monia. Ja kun sitä tehdään ja tuotetaan journalistisin periaatteiden mukaan, se usein on hyvääkin, vaikka pitää toki sanoa, että toisinaan tietämys toisista uskonnoista – ortodokseistakin – saattaa olla kovinkin heppoista. Ja mahdollisesti entistä heppoisemmaksi käy, jos kaikki pohdiskelut mm. yhteisestä uskonnonopetuksesta kouluissa toteutuu.

Luterilainen kirkko siis käyttää hyväkseen uskontojournalismia, joka näkyy ja vaikuttaa niin heidän omissa seurakunnallisissa julkaisuissa (lehdissä ja netissä) kuin myös muissa kirkollisissa ja kristillisissä medioissa joskus ihan kiusalliseen ylivaltaan asti. Tällä tarkoitan vaikkapa sitä, kun mediassa puhutaan (Suomen) kirkosta ja sillä takoitetaan VAIN luterilaista kirkkoa.

Miten sitten on oman ortodoksisen kirkkomme kanssa? En toki osaa vastata tuohon kysymykseen oikein, koska katselen asiaa hieman eri näkökulmasta, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa varmaankin lukuisaa määrää erilaisuuksia tätä työtä työkseen tekevien toiminta- ja ajattelutapojen kanssa. Mutta kerron silti oman mielipiteeni.

Itseäni hätkähdytti jokin aika sitten havaitsemani ilmiö, etteivät oman kirkkomme tiedotuksen parissa touhuavat välttämättä tiedä joistain perusasioista – joilla en tässä siis tarkoita uskon perusasioita – oikein paljoakaan. Strategiat ja journalismin jalot periaatteet saattavat olla pahasti hakusessa. Voivathan ne toki olla hakusessa myös minultakin, mutta minähän en olekaan kirkon virallinen tiedottaja enkä edes työntekijä. Tällainen pelkästään ja onneksi asioita vapaaehtoisuuden pohjalta talkooperiaatteella puuhasteleva, josta eräs pappi sanoi ymmärtäväisesti, ettei hän toki odotakaan parempaa jälkeä, kun minulla ei ole alan koulutusta.

Joka tapauksessa kirkkomme viestinnän pitäisi ainakin omasta katsontakannastani katsoen muuttua. Viime aikoina on ollut useita floppeja, joiden ei koskaan olisi pitänyt päästä julkisuuteeen. Kuten vaikka moninkertainen ja useaan kertaan sisällöltään vaihtunut, osin keskeneräinen ja vääräkin tiedottaminen seurakuntien kirkkojen ja muiten rakennusten poismyymisestä tai muunlaisista luopumisista. Taikka sitten se ihmeellinen eksarkkien vierailu, josta tiedotettiin, mutta kukaan ei silti ymmärtänyt – tiedotuksen perusteelta – miksi he täällä kävivät.

Myös viimeaikaiset oikeudenkäyntien tiedottamiset tai vaikka sitten ihan ne alkusyyt noille asioille – mitä oikein on seurakunnassa tapahtunut ja mistä syytetään ja ketä – ovat olleet lievästi sanottuna omituisia. Eräs professoritason seurakunta-aktiivi sanoikin osuvasti twiitissään, että kun julkisyhteisöllä on mielestään myönteistä tiedotettavaa, on asia minuuteissa julki. Jos ei, syitä viivyttelylle löytyy.

Todennäköisesti kirkkomme tulisi ottaa mallia enemmän maalliselta puolelta ja yritysviestinnästä ja eritoten niiden kokemuksia ns. kriisitiedottamisessa, sillä niitä kriisejä tuntuu kirkkomme parissa olevan ihan riittämiin.

Tiedä häntä pitäisikö kirkkomme viestinnän siirtyä enemmän yritysviestinnän muotoihin, ammattimaisemmaksi. Meillä sitä toteutettaisiin silloin journalistisin muodoin, mutta kirkollisin höystein – kuten eräs ammattilainen asian hauskasti ilmaisi. Kirkon viestintä olisi siis kirkon viestintästrategian – mikä se sitten lieneekin – mukainen ja vahvistaisi tehokkaasti kirkon ydinsanomaa – millaiseksi viestijät senkin sitten kokenevatkin.

Luterilaisella puolella tehtiin jokunen vuosi sitten päätös – tosin äänestyksen jälkeen – että viittaukset muihin uskontoihin ja niiden esillä pitäminen ei oikein kuulu luterilaisen kirkon kuvioon. En tiedä, vieläkö sama linja on voimassa, mutta silloin luterilainen kirkko mielsi itsensä vain oman kirkon asiantuntijaksi, ei kaikkien uskontojen asiantuntijaksi.

Meillä laaja ekumeninen viestintä joka tapauksessa rehottaa ja omat mediamme ovat ajoittain, kun muuta ei ole kerrottavaksi, täynnä erilaisia kukituksia tai muita tempauksia muiden uskontojen parissa, vaikka töitä olisi omissakin. Ei tuollainen ekumenismi toki pahasta ole, mutta johtaako se siihen, mikä on kirkkomme perusajatus. Tiedä sitten!

Ilman muuta muita kirkkoja ja uskontoja on esiteltävä meillekin ja jonkinlaista uskontodialogia on käytävä, mutta ei sellaista, mille ei missään olosuhteissa näyttäisi olevan minkäänlaisia elinmahdollisuuksia tai mikä ei ole kaikkien osapuolien kannalta katsottuna reilua. Luterilaisen kirkon puolelta sellainen mielestäni on vaikkapa Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen luterilaisen kirkon dialogi. Oman kirkon puolelta en lähde moista edes arvailemaan, mutta yhtenään olen pohtinut, mitä ovatkaan ns. ekumeeniset jumalanpalvelukset ortodoksisine statisteineen.

Kuten eräs minua paljon enemmän asioista tietävä on sanonut, kirkon tiedotuksen pitäisi lähteä – tai itse sanoisin toteutua - uskontojournalistisin keinoin ja siinä ohessa mahdollisimman paljon apologeettisin keinoin eli omaa uskontoa puolustaen ja sitä esille tuoden.

Kirkon resurssointi vietinnän suuntaan on ollut poukkoilevaa , riittämätöntä ja osin outoakin. Ammatilaiset näyttäisi jätetyn syrjään kaikesta suunnittelusta ja vain ”oma napa” on ollut ohjaimena asioita pohdittaessa. Joskus asioita ohjasi jopa periaate "no news, best news". Nykyinen ajatus mm. kirkon yhdestä lehdestä – jota kuten aiemmin toisessa blogijutussa jo mainitsin – olen toki aikoinaan ollut minäkin ajamassa, on vain valitettavasti aikansa elänyt.

Sen ajatuksen hereilläpito kertoo vain mielestäni siitä, että tekijät, suunnittelijat ja päättäjät eivät tunne uusien medioiden toimintatapoja ja käyttöä riittävästi. Perinteinen paperimedian tekeminen on helppoa ja sen osaa huonommallakin ammattitaidolla, nykymedian osaaminen vaatii jo toisenlaista osaamista ja kiinnostusta sekä laajaa harrastuneisuutta siihen.

Suurimmaksi osaksi tulevat viestinnän asiakkaat – kirkkomme jäsenet, seurakuntalaiset, ihan muutamankin vuoden aikajänteellä, eivät ole suuremmin kiinnostuneita kalliista postiluukusta putoavasta kirkon lehdestä, jossa osa tiedoista on jo vanhaa tai muuten paikkansapitämätöntä. He odottavat ja vaativat ihan oikeutetusti enemmän.

Nyt pitää osata yhdistää kristillinen, tässä tapauksessa monipuolinen ja rikas ortodoksinen kulttuuri kristilliseen tai ihan oikeasti apologeettiseen ortodoksiseen journalismiin. Viestinnässä on lisättävä itseymmärrystä niin taloudelliset kuin hengelliset – ja sanoisinko myö henkiset – resurssit huomioiden, ettei tavotella aurinkoa ja saada sitten pelkästään joku asteroidi.

On ryhmityttävä tehokkaasti yhteistyötä tehden eri tahojen – ei pelkästään lähipiirin, kavereiden, seurakuntien tai vain kirkollisten organisaatioiden – kanssa oman asian, ortodoksisen viestinnän ja avoimen kirkollisen tiedottamisen, ympärille ja katkottava turhat, tuhlailevaiset ja toimimattomat rönsyt. Tehtävä sitä, mitä nyt, mutta eritoten myös LÄHITULEVAISUUDESSA tarvitaan. Sellaista, josta on hyötyä minulle ja toki yhä harveneville vain paperisia tiedotteita lukeville isovanhemmille, mutta erityisesti kirkkomme tulevaisuudelle: lapsillemme ja lapsenlapsillemme, niin hengellisessä kuin myös maallisessa, taloudellisessa  mielessä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

P.S. Niin – ja suuri kiitos uuden modernin virtuaalikirkon tekijöille. Juuri tuollaista aktiviteettia ehkä hieman tarkennettuna tarvitaan. Oman taustayhteisöni yksi jäsen (miniäni muuten) teki jo – varmaan siitä on kohta 15 vuotta – ensimmäisen virtuaalikirkon Ortodoksi.nettiin. Muistatko? Silloin se tuli tehdyksi yliopiston opinnäytetyönä ja toimi aikansa mainiosti, mutta tekniikka ja ohjemien kehitys olivat nopeita ja niin Joensuun Pyhän Nikolaoksen virtuaalinen kirkko jäi historiaan. Tällaista tarvittaisiin yhä enemmän nykyäänkin.
H@P

Ortodoksinen kupla

Edellisesessä blogijutussani kerroin, että sain idean sen blogijutun aiheeseen yrittäessäni ottaa päikkärit eräänä iltapäivänä. Sitten vain kävi niin, etteivät sormet näppäilleetkään sitä, mitä oli siinä unta maanitellessani pähkäillyt, vaan oikeastaan ihan muuta. Yritän nyt uudestaan.

Aihe, jota siinä pötkötellessäni pohdin, koski enemmän mm. oman kirkkomme hallinnon uudistusta, jossa minäkin pieneltä osin olin 2000-luvun alussa mukana toimiessani kirkolliskokousedustajana. Jo silloin se oli ”kuuma peruna”, jota palloteltiin kädestä toiseen, kun aihe rupesi polttelemaan liiaksi. Aika monta vuotta sitä ennätettiin jahkaillakin, eikä minun edustajakauteni aikana päästy tässäkään asiassa puusta pitkään.

Tarkoitushan siis oli saada aikaiseksi seurakuntalaisia ja koko yhteisöä palvelevia, toimivia ja taloudellisia yksikköjä seurakuntia kätevästi yhdistelemällä. Saada papit ja kanttorit "oikeaan" työhön, siihen, mihin he ovat valmistautuneet, pois "turhista" toimistotöistä ja ympäriinsä autolla ajeluista. Mutta tuhannet detaljit haittasivat muka asian etenemistä, kun kaiketi todellisuudessa ne olivat varmaan vain ne tutut vanhat: ahneus, oman edun ja vallan tavoittelu ja pikkusieluisuus ja siinä ohessa perinteinen muutosvastarinta. Ja oli siinä ohessa varmaan vielä jonkinlainen suomalainen versio ajatuksesta, että "kyllä Stalinin aikaan kaikki oli paremmin".

Raporttia raportin perään syntyi ja sinä aikana, kun olin mukana tässä ”härdelissä” taisi ainakin pari, kolme, eri toimikuntaa pohtia asiaa ilmeisen huonoilla tuloksilla. Vaikea onkin kiteyttää tällalailla nykyisenä sivustaseuraajana, mistä tuolloin ihan ”ortodoksin oikeasti” olikaan kyse. Piispojen välisistä henkilösuhteista ja monesta muusta kovin henkilökohtaisista, mutta kokonaisuuden kannalta vähäpätöisistä asioista, luulen. Mutta myös ehkä oman taloudellisen ja hallinnollisen vallan hupenemisen peloista. Ja taisi siinä joillakin olla ketunhäntäkin kainalossa, kun asioita sopivasti vatvaamalla saattoi byrokratian lumeessa pohjustaa itselleen vihreämmän oksan tai jopa uuden hyväpalkkaisen työpaikan.

Pienillä seurakunnilla alkoi kuitenkin pian olla enenevässä määrin taloudellisia ongelmia, jotka osin johtuivat huonosta talouden pidosta, milloin kenenkin kavalluksista ja vähäisestä ja yhä vähenevästä jäsenmäärästä ja sitä tietä myös vähenevistä tuloista. Näiden ohessa ehkä vielä aikanaan evakkoja varten perustetuista, mutta nykyaikaan ja -tilanteeseen sopimattoman kokoisista ja sopimattomissa paikoissa sijaitsevista seurakunnista ja niiden jäykistä rakenteista, joissa oli liikaa otettu mallia toisen kansankirkon raskaasta organisaatiosta etuineen ja ongelmineen. Niin ja tietysti unohtaen siinä ohessa täysin oma ortodoksinen synodaalinen hallintomalli.

Enää ei toiminut se, että joku – oli se sitten pappi tai joku muu – nappasi palveluksen jälkeen kolehtirahat taskuunsa ja meni Teboilin kautta kotiin. Nykyisin ne jossakin pitää jo oikeasti laskea ja tilittääkin.

Osin jotkut asiat saattoivat jossain johtua sittemmin pelkästään siitä, että asioita ei vain osattu hoitaa nykyajan vaatimilla tavoilla ja menetelmillä. Vaikka moni vanha työntekijä teki töitä aidosti sydänverellä, se ei enää riittänyt, kun seurakuntalaiset muuttuivat liikaa. Entiset paljon kärsineet evakot tyytyivät sodan jälkeen vähään, kunhan saivat kirkon ja seurakunnan ja papin, uudet seurakuntalaiset odottivat ja vaativat jo enemmän kirkolta ja sen työntekijöiltä. Kirkon työ jähmettyi vanhoihin kaavoihin, muuttui kenties nurkkakuntaiseksi ja ”minä, minä, vain me”-henkiseksi, jota omalla tavalla muuttivat myös – niin hyvään kuin huonoon suuntaan – muutamat uudet kirkkoon aikuisena liittyneet, jotka eivät olleet unohtaneet "vanhoja kirkkotapojaan".

Vanhat suvut jylläsivät seurakunnissa olemattomilla lihaksillaan ja nuoret tuoreet voimat laitettiin liian helposti syrjään. Uudistumista ei tapahtunut oikealla tavalla ja vanha kaarti tai oikeammin heidän jälkeläisensä anastivat sen vallan, minkä suinkin voivat, usein vielä vähäisemmillä lihaksilla kuin vanhempansa.

Oikeaoppinen nepotismi, sukulaisten suosiminen, rehotti – mikä sinänsä ei ole ihme tällaisessa pienen joukon organisaatiossa – mutta kun se samalla syrji ei-sukulaisia ja ei-kummilapsia, ei-perhetuttuja – siitä tuli pikku hiljaa rasite koko kirkolle. ”Et ole mitään, ellei sinulla ole oikea sukunimi, oikea sukulainen tai kummi” mafiatyyppinen ajattelu sai toisinaan ylivallan paikoitellen varsinkin pienemmillä nurkkapatrioottisilla paikkakunnilla. Sinänsä siinä ei olisi ollut mitään pahaa, jos lapsi olisi jatkanut vanhempiensa ammattia ja uraa, mutta ongelma siitä muodostui varsinkin silloin, kun lapsi ei koskaan suorittanut kirkollista tai muuta valmistavaa tutkintoa loppuun asti – aloitti kyllä – mutta se sitten riitti ja samalla hän syrjäytti koko tutkinnon suorittaneen ”väärännimisen” mahdollisesti taitavamman ihmisen tästä varsin helposta tosin ei niin rahakkaasta, mutta varmasta "kello kahdeksasta kuuteentoista" -työstä, jonka jälkeen ei enää tarvinnut vastata puhelimeenkaan.

Kun maailmalla – taisi olla 1990-luvun puolenvälin tienoilla – tutut ja hutsit tappoivat toisiaan joukkomurhissa Ruandassa, meillä omat thutut ja muut sellaiset kävivät omia matsejaan ja taistojaan työnhaussa ja paikasta auringossa ja siinä samalla valtasivat merkittäviä asemapaikkoja jatkoa ajatellen jo paljon Ruandaa aikaisemmin. Valitettavasti saman tapaista ajattelua on yhä ilmassa, joskin ehkä hieman muuntuneena. Aktiivikansa jakautuu yhä tuttuihin ja muuten hutseihin – niihin, jotka kuvittelevat olevansa parempia ja tehokkaampia ortodokseja kuin muut eli eräänlaiseen kuplassa elävään suomalais-ortodoksiseen nomenklatuuraan ja sitten niihin toisiin rupu-ortodokseihin, kirkkorahvaaseen, joka sitten maksaa viulut ja kyselemättä tai edes kyseenalaistamatta kaikkea eliitin törttöilyäkin, kuten vaikka turhia oikeudenkäynntejä tai huonoja sijoituksia, väärien rekrytointien aiheuttamia suruja, murheita, kavalluksia, sun muita.

Hämmästyttävää on ainakin minulle ollut, että vaikka tuo aiempi sukurasite on monestakin syystä nuorilta teologian opiskelijoilta jo ilmeisesti aika paljon häviämässä, he edelleen kasvavat – vai kasvatetaanko heitä – oudossa seminaarilaisessa kuplassa, joka sijoittuu vain ja ainoastaan yhteen paikkaa Suomessa, jossa voi elää muka ainoana oikeana ortodoksina ja olla samankaltaisten ortodoksikavereitten kanssa ja vaikuttaa samoin ajattelevien yhteisössä ja seurustella vain samanlaisten kanssa ja josta ei haluta muuttaa pois: Joensuussa. Outoa! Sama nepotismista tai jostain vastaavista muusta oudoista ilmiöistä voimansa saava henki elää ja vaikuttaa siis kai yhä uusien valmistuvien teologien joukoissa. Näin ulkopuolisena katsoen – tiedä häntä sitten, mikä on totuus.

Taas nuo sormet veivät hieman eri teille, mitä haaveilussani tuossa aiemmassa päikkäriyrityksessä tuli esille, joten yritän palata vielä lyhyesti siihenkin – siis asiaan. Minusta maassamme ja vähälukuisessa kirkossamme riitäisi vaikka vain kolme hiippakunnan kokoista seurakuntaa, jota voitaisiin johtaa vaikka sitten piispan johdolla – mikä kyllä nykyoloissa ihan oikeasti hieman arveluttaa – sen myönnän.

Paras malli, jonka tässä nopsaan kehittelin, voisi olla tuollaisessa hiippakunnan kokoisissa seurakunnissa sellainen kaksinapainen hallintomalli, jossa kirkon ja seurakunnan työ olisikin jaettu kahteen aivan erilaiseen osa-alueeseen: teologiseen osaan ja sanon vaikka maalliseen osaan, kun heti parempaakaan keksi. Jonkinlaiseen maalliseen hallinnolliseen osaan.

Teologista osaa johtaisi tietysti hyvin koulutetut piispat ja papit, eikä siihen olisi oikeastaan kenelläkään muulla mitään asiaa. He päättäisivät mm. mitä, missä, milloin ja millä tavoin. Tuo toinen ns. maallinen osa koostuisi taloudesta, hallinnosta, diakoniasta, koulutuksesta ja sitä johtaisi jonkinlainen toiminnanjohtajan tasoinen toimihenkilö ja hänen tukenaan ja kontrollöörinä olisi mahdollisesti erilaisia seurakuntalaisista koottuja luottamustoimisia toimielimiä – hallitus, valtuusto ja toimikuntia tarpeen mukaan.

Ongelmaksi muodostuisi varmaan noiden kahden osan välinen johtosuhde. Johtaako piispa tai pappi myös jollain tavoin tuota maallista osastoa ja millaisin valtuuksin! Mutta tämän kakkososaston tarkoitus olisi joka tapauksessa turvata organisaation taloudellinen ja "maallinen" olemassaolo ja toiminta ja ykkösosasto hoitaisi vain sen, minkä hyvin osaa: varsinaisen ydintoiminnan eli "taivaallisen" olemassaolon ja ihmisten pelastamisen, ei muuta. Tiedä häntä, toimisko näillä meidän ihmisillä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Onko kirkon viestintä hereillä!

Luin erään nettikirjoituksen ja kävin sen jälkeen päikkäreille. Ei toiminut uni, yhtään ei nukuttanut ja asia – tuo lukemani juttu – pyöri mielessäni. Näin minulle yleensä käy näitä blogijuttuja pohtiessani, ne tulevat usein joko aamuyöllä tai juuri nukahtamaisillani ollessani illalla tai toisinaan päikkäreilläkin.

Fb-kaverini, joskus kauan sitten jollain tiedottamiseen liittyvällä kurssilla tapaamani luterilainen pappi, TT Meri-Anna Hintsala, nykyinen Vantaan luterilaisten seurakuntien viestintäpäällikkö, kirjoitti asiaa nettijutussaan. Siteeraan muutamaa kohtaa tässä.

”Seurakuntien toiminnassa viestinnän merkitys on jatkuvasti kasvanut viime vuosikymmeninäa. Samaan aikaan yhteiskunnassa on ollut käynnissä valtava murros, jossa digitalisaatio, kirkon aseman heikkeneminen ja moniarvoistuminen saattoivat kirkon uuteen tilanteeseen.”

”Yhteiskunnassa käytävän keskustelun mediakeskeisyys on saanut organisaatiot tilanteeseen, jossa ne joutuvat mukautumaan median logiikkaan.”

”[Luterilaisen] Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusten mukaan seurakuntien perustyö tavoittaa jäsenistä noin 20 prosenttia, kun noin 70 prosenttia tavoitetaan vain viestinnän ja median välityksellä.”

Tärkeitä huomioita, jotka ilmeisesti omalta kirkoltamme ovat jääneet lähes huomaamatta. Erääseen jokunen aika sitten käytyyn keskusteluun viitaten muistelen nähneeni jutustelun, jossa eräs kirkon kanssa tekemisissä oleva kyseli kollegoiltaan kirkkomme tiedotusstrategiaa, johon silloin eräs asioista vastaava vastasi: ”Mitä strategiaa?”

Olen itse ollut jossain vaiheessa sellaisessa luottamustehtävässä, että saatoin vaikuttaa vähäiseltä osaltani suoraan tällaisiin asioihin. Silloin – lienee ollut joskus 2000-luvun alkumetreillä – tein kirkolliskokouksessa aloitteen yhteisen kirkon tiedotuslehden perustamisesta. Taustalla oli silloin mm. tuon alussa mainitsemani henkilön tapaaminen eräässä tiedotusta koskevassa seminaarissa ja aktiivisesti parempaa tiedotusta haluavien ortodoksien kokoontuminen muistaakseni Helsingissä pohtimaan tiedotuksen parantamista.

Tuossa jälkimmäisessä tilaisuudessa en jostain syystä ollut – taisin olla silloin sairaana – mutta poikani siihen osallistui ja soitti, että voisinko tehdä nimissäni virallisena edustajana aloitteen tuosta yhteisestä lehdestä. Myönnyin ja sain tekstin allekirjoitettavaksi ja edelleen toimitettavaksi kirkolliskokoukselle, joka ei sitten sillä erää saanut lehteä aikaiseksi, vaikka yritin sitä pehmentää kokouksessa ehdotuksella yhteisestä tiedottamisesta tehokkaammin ja laajemmin alkuun lehdenomaisesti netissä. Ei mennyt läpi, kun oli omia mainoita seurakuntalehtiä, joita ei raskittu lakkauttaa ja perustaa yhtä toimivaa lehteä.

Sittemmin hieman myöhemmin asiaan puuttui yksi piispoistamme, joka melkein diktatorisin toimin lakkautti parhaan silloin ilmestyneen ortodoksisen lehden ja yhdisti sen toiseen – ihan kohtuullisesti toimivaan lehteen – mutta pakolla.

Tällä hetkellä lehtiä taitaa toimia seurakuntatasolla kolme, neljä, joista kaikki yhtä lukuunottamatta leviävät useamman seurakunnan alueelle. Netissä kukkivat kymmenet ”kukkaset”, seurakuntien omat nettisivut, joiden kirjo on melko laaja. Niiden lisäksi on valtakunnallisia ja eri organisaatioiden sivuja sekä joillakin seurakunnilla ja kirkolla vielä muunkielisiä sivuja. Niin ja sitten on noit (tai näit) vapaaehtoisten toimijoiden toimittamia nettisivustoja, joita kai virallisesti ei kirkon silmissä ja mielessä ole olemassakaan.

Melko kirjava käytäntö, josta toki silti löytää helmiäkin, mutta muutoin ainakin joiltain osin tiedotus ja viestintä on tasoa, josta M-A Hintsala kertoo kolumnissaan: ”Maaseutumaisessa yhteiskunnassa seurakunnille riitti ihmisten tavoittamiseen Ilmoitukset paikallislehdissä ja ilmoituslehtiset.”

Niin kauan kuin kirkkomme ei tosissaan satsaa viestintään ja tiedottamiseen, jälki on sitä, miltä se näyttää nyt olevan. Viestinnästä vastaavan tulisi olla entistä enemmän vapaa tiedottamaan ammatillisesti, piispoista tai kenestäkään muista tolkuttomasti riippumatta. Se ei tarkoita suinkaan kirkon vastaista tai kielteistä tiedottamista, vaan rehellistä, ammattimaista tiedottamista. Rehellisessä tiedottamisessa muuten kerrotaan kai se, mitä ihan ”ortodoksin oikeasti” on tapahtunut, ei se, mitä piispa tai kirkkoherra olisi toivonut tapahtuvan, muttei sitten tapahtunutkaan.

Aiemmin erilaisiin kirkkomme hallinnollisiin, ammatillisiin tehtäviin edellytettiin ensin teologista tuntemusta ja vasta sitten vasta ammatillista osaamista. Tilanne johti helposti siihen, etteivät asioita osaavat ammatillisesti pätevimmät suinkaan hakeneet toimia ja sitten tietysti tulleet valituiksi niihin. Saatoi kai pahimmillaan olla, että jouduttiin palkkaamaan vilttiketjusta. Hieman samanlaisia rekrytointeja vaikuttaisi kuulemma tapahtuneen ihan viime päivinäkin – nyt ei tosin viestinnässä.

Jos nyt ajatellaan vaikka viestinnästä päättävää ja sitä johtavaa työntekijää, lienee tärkeintä, että hän osaa hallitsemansa alan melko laajasti. Nykyisin se ei ole enää printtimaailmaa, nyt se on – kuten Hitsalakin tekstissään sen noteeraa – mediamaailmaa, joka vaatii erilaisen ja laajemman osaamistason. On hallittava digilisaation mukanaan tuomat laitteet ja vempaimet, niiden OIKEA käyttä OIKEISSA paikossa OIKEILLA tavoilla. Siis ei riitä, että osaa laittaa kuvan ja tekstin nettiin. Pitää osata enemmän – mihin mediaan, millaisen, milloin, missä formaatissa, jne.

Näiden mediataitojen lisäksi omasta mielestäni muutkin osaamis- ja johtamistaidot korostuvat nykyviestinnässä. Ei ole enää omassa offisissaan jurottavia päätoimittajia, joilla ei ollut suuremmin mitään sosiaalisia taitoja tai sujuvaa kanssakäymistä ympäröivän yhteiskunnan tai edes toisinaan oman edes oman viiteryhmänsä kanssa. Nyt tarvitaan sosiaalisesti taitavia ihmisiä, jotka pärjäävät kaikkien kanssa . Niiden – anteeksi meidän – hankalienkin kanssa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka   P.S. Lue muuten se artikkeli neistä: https://www.maansuola.fi/kirkon-viestinnan-raju-murros/

P.P.S Joskohan nyt tulisi uni.

Somen autuus ja kauhuus, osa II

Mielipide ei ole sama kuin tieto

Tuo alaotsikon oivallinen toteamus, jonka entinen ministeri ja maaherra Pirkko Työläjärvi lausui Jari Tervon toimittamassa ohjelmasarjassa, joka kertoi presidentti Mauno Koivistosta, on erinomainen sovellettavaksi myös someen.

Olen usein todennut – ainakin mielessäni – että kuinka suuri määrä erilaisten alojen mahdollisia professoreja, tutkijoita, osaajia ja kaikkien tieteiden tohtoreita onkaan some pullollaan. Erityisesti tämä tulee esiin sellaisia aiheita käsittelevissä ryhmissä, joista aiemmissa tätä aihetta käsittelevässä blogijutuissa mainitsin ”hankalina ryhminä”, ryhmät, jotka käsittelevät vaikkapa politiikkaa tai uskontoa. Jos noita aihepiirejä – vaikkapa uskontoa – käsitellään joissain muissa, muita aivan asioita käsittelevissä ryhmissä ja ilman moderointia, efekti on suunnilleen sama: ”sutta ja sekundaa”.

Näin kävi myös tuossa edellisessä blogijutussa mainitsemassani oman paikkakunnan lähihistoriaa käsittelevässä ryhmässä useamman kerran. Se, joka laukaisi tämän kirjoittamisreaktioni, oli jokin aika sitten tuossa ryhmässä ollut ketju, jossa kuvassa oli oman paikkakuntani nykyinen ortodoksinen kirkkomme ja se yhdistettiin sitten eri tavoin vääristellen purettuun ortodoksiseen sotilaskirkkoon, joka tunnetaan paikkakunnallani haukkumanimellä "ryssänkirkkona".

Olen tehnyt tuosta puretusta sotilaskirkosta poikani kanssa kirjan ja sitä tehdessäni tai oikeammin materiaalia kerätessäni ja haastatellessani ihmisiä 1970- ja 1980-luvuilla, opin jonkin verran tuntemaan ko. kirkkoon – niin rakennukseen kuin siinä ohessa sujuvasti koko kirkkokuntaan – liittyneitä ennakkoluuloja ja vääristyneitä ajatuksia. Tuota työtä tehdessäni sodasta oli kulunut silloin ”vasta” noin 30 vuotta ja haavat olivat yhä melko syvät.

Voi olla, että jo silloin syntyi mielessäni ajatus ryhtyä eri tavoin oikomaan noita käsityksiä ja antamaan ihmisille oikeaa tietoa ortodoksisuudesta. En ole pappi, mutta olen opiskellut kuitenkin ammattiini valmistumisen yhteydessä hieman ortodoksista teologiaa ja oma ammatillinen suuntautumiseni kyllä meni silloin ja kai yhä vieläkin eläkkeellä ollessani vahvasti ”kansansivistämisen” puolelle. Perustimme poikieni ja miniäni kanssa muutamia vuosia myöhemmin Internetiin ortodoksisen tietosivuston www.ortodoksi.net ja se on jakanut nyt jo viitisentoista vuotta netissä erilaisissa muodoissaan (perussivuilla ja sosiaalisessa mediassa) mahdollisimman oikeaa tietoa kaikille, jotka ovat ortodoksisuudesta ja ortodoksisesta kirkosta kiinnostuneita.

Laitan tämä kolmen jutun blogisarjan viimeiseen, eli seuraavaan osaan – jos sen saan aikaiseksi ja kirjoitettua – runsaasti linkkejä juuri niihin asioihin, joista näissä kolmessa blogijutussa kirjoitan ja joihin tekstissäni viittaan, niin jokainen voi katsoa ns. oikeaa tietoa asioista ilman disinformaatiota, tarkoituksellista tai tarkoituksetonta väärää tai vääräksi väritettyä tietoa.

Tuo tämän kirjoittamisen laukaissut paikkakuntani lähihistoriaa käsittelevä ryhmä on sellainen, johon aikanaan liityin varmaan yhtä innokkaana kuin monet muutkin. Se tarjosi minullekin, joka en kuitenkaan ole ns. paikkakuntalainen, täällä syntynyt tai lapsuuttani täällä viettänyt, oivallisen mahdollisuuden tutustua oman paikkakuntani lähihistoriaan. Kirjoitinkin sinne, laitoin jopa harvinaisia kuvia ja piirustuksia, joita hallussani on, mutta … poistin ne sittemmin.

Törmäsin siellä – joskaan en itseeni kohdistuvana – melkoiseen nurkkapatriotismiin, joka pian kääntyi jopa sellaiseksi, että itse sanoisin sen olevan jo jonkin asteista vihapuhetta. Nurkkapatriotismi ei ole tällaiselle savolaiselle pikkukaupungille mikään outo ilmiö. Jo 1970-luvun puolivälissä, kun muutimme tänne nuorena avioparina Pohjois-Karjalasta, oli vaikea päästä kiinni paikkakunnan sosiaalisiin ympyröihin, vaikka kuinka sosiaalinen karjalainen olinkin. Silloin täällä merkitsi paljon se, kenen poika tai tyttö olit ja mitä teit työksesi. Oliko työssä omin avuin vai sukulaisten masinoimana, nepotismin, korrruption tai jonkin muun "hauskan" asian siivittämänä. Me olimme tulleet omin avuin – tai kuten paikkakuntalaiset sanoivat: "olimme junantuomia" – ja sukumme asuivat Pohjois-Karjalassa, josta muiden tänne muuttaneiden muiden ”sudeettikarjalaisten” kanssa tutustuimme, ystävystyimme ja loimme omat piirimme, kun emme muualle mukaan mahtuneet.

Vuosien kuluessa etenin "urallani" ja kohosin omassa ammatissani merkittävämpään asemaan. Silloin oli melko outoa huomata, että se nosti minun paikallis-savolaisuuteni astetta selvästi. Meitä alettiin kutsua jo ”aboriginaalien” savolaisten luo kylään, olinhan tämän paikkakunnan historiaan liittyvän merkittävän laitoksen esimies. Onneksi siinä vaiheessa oli jo asia käynyt selväksi, emmekä joutuneet uusimaan omaa sosiaalista ympäristöämme tuon kommerverkin takia. Mutta kaikki tuo on ollut varmaan oppina elämään ja nyt, kun lueskelen noita ko. ryhmän somesivuja, ajattelen asioita myös tuollaisen suodattimen kautta.

Tuo henkilöasia on toinen ko. sivuston suuri ongelma. Siellä kerrotaan paljon tarinoita mm. koulu- ja opiskeluajoista – yhdestä ihmisen elämän tärkeästä ajanjaksosta. Mutta samalla noihin kertomuksiin sisältyy usein morkkausta, halveksuntaa ja pahoja sanoja joistain henkilöistä, jotka eivät enää voi puolustautua, kun ovat kuolleet. Elävät voivat aina nostaa kunnianloukkauksesta prosessin, jos niin katsovat, mutta eivät sitä ehkä kuitenkaan tee. Tuollaisen puheen salliminen oli suuri virhe ylläpidolta. Itsekin luin sellaisia juttuja tutuistani – elävistä ja kuolleista, ja kauhistelin sekä tietysti odotin, milloin kolahtaa omalle kohdalle. Voihan olla, että on jo kolahtanut, koska lopetin sivuston seuraamisen (lukemisen) ajoissa, niin sitä en tiedä. Syitä morkkaamiseeni toki löytyy varmasti, sitä en epäile hetkeäkään.

Tällaisissa asioissa kun aina on ne kaksi puolta – toisen (morkkaajan) näkökanta ja asianosaisen (kohteena olevan) näkökanta ja ne voivat poiketa ”oikeellisuudessaan” melkoisestikin. Opetus- ja lääkintä- sekä sosiaalialan ihmisten kohdalla heitä sitoo lakisääteinen vaitiolovelvollisuus, joka pitää puolustautumisen mahdottomana, vaikka kuinka kyse olisi ollut millaisesta väärästä tai joskus jopa lähes rikollisesta toiminnasta, johon asia saattaa joskus liittyä. Samoin lapsi koulussa, potilas lääkärissä tai asiakas sosiaalitoimessa on varmasti kokenut asiat tapahtumahetkellä aivan toisin, kuin se toinen osapuoli, joten niiden asioiden kaivaminen ei paljon mainetta ja kunnia tuo kenellekään. Lienee siksi turhaa touhua ja vaikeasti todistettavaa niin, että sillä olisi jotain arvoa – muuta kuin häijyn huhun arvo. Siksi ylläpidon tulisi puuttua noihin ylilyönteihin voimakkaasti ja tarmolla.

Niissä ryhmissä, joissa itse toimin, häiriköt tai jopa sellaiset, jotka jossain toisessa ryhmässä on häiriköiksi aiemmin todettuja, jäävät tylysti rannalle. Jos ryhmässä joku häiriköi, asiaan puuttumiskynnys on matala. Ensin varoitus, mykistäminen ja tarvittaessa ensin määräaikainen sitten pysyvä poistaminen ryhmästä. Ja asian varmistaa se, että samoin ajattelevia ylläpitäjiä on ryhmässä useita. Ei tarvitse olla yksin.

Yhden ongelmakohdan otan vielä lyhyesti esiin ennen tämän toisen blogijutun lopettamista. Se on tekijänoikeuksien kunnioittaminen myös someryhmissä. Valokuvilla kaikilla on joku, joka on sen joskus ottanut ja kuvan tekijänoikeuksilla oma määräaikansa. Kuvia ei voi ihan noin vain heittää someen kopioituina kirjoista tai tietämättä se ottajaa. Se voi joskus käydä kalliiksi. Itse olen jossain vaiheessa lähettänyt suolaisen laskun omien kuvieni käyttämisestä luvatta kaupallisilla sivuilla ja toisessa tapauksessa tein jopa rikosilmoituksen poliisille. Moisten tapauksen muistelu on epämiellyttävä muisto, joiden en toivo toistuvan. Siihenkin voivat ylläpitäjät vaikuttaa suuresti. Ylläpitäminenkin on tehtävä, johon pitää kouliutua ja ehkä joskus jopa hieman opiskella. Ja laittaa innostus syrjään, järkevän ajattelun tieltä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Onko sinulla poisluovutettavia ortodoksisia kirjoja?

Ortodoksi.netin yhtenä ylläpitäjänä ja ortodoksisten kirjojen keräilijänä hallussani on laaja ortodoksinen kirjasto. Korkean ikäni ja hiljalleen heikentyvän terveyteni vuoksi olen aloitellut sen järjestämistä, luettelointia ja skannausta, osana ns. ”kuolisiivoustani”. Tarkoitus ei kuitenkaan ole suinkaan kuolla ihan tuosta noin, siitä päättänee Luoja aikanaan. Mutta en jätä tätä asiaa kuitenkaan ihan viime henkäisyyn.

Aikanaan – ehkä kesään mennessä – saan valmiiksi nettiin listat ja skannaukset, joita jo nyt on runsaasti Ortodoksi.netin sivuilla luokassa ”Kirjallisuus” (tällä [26.2.2020] hetkellä 569 teosta, linkistä avautuvassa osoitteessa). Tässä yhteydessä kuolinsiivouksessa skannaus ja listaus on pelkän kuvan ja perustietojen lisäämistä Ortodoksi.netin sivuille. Myöhemmin pitää yrittää lisätä esittelytekstiä lisää tai joku muu tekee ne.

Tämän päivän maailmassa kirja on menettämässä merkitystään, kun kaiken mukamas löytää netistä. Mutta niinhän ei suinkaan ole ja ainakin omassa maailmassani kirja säilyttää sille kuuluvan arvonsa. Toivon, että jälkeeni jäävä kirjasto löytää sitten aikanaan paikan, jossa se kokonaisuutena voi hyödyntää kirjojen ystäviä. Paikka ei ole vielä selvillä, vaikka erilaisia kaavailuja toki onkin. Kirjoja ei joka tapauksessa myydä kirpparilla eikä jaeta ilmaiseksi niitä haluaville, se sijoitetaan mahdollisuuksien mukaan kokonaisuutena jonnekin.

Luulen, että tuo sama ongelma kirjojen kanssa tai oikeammin kirjojen tulevaisuuden kanssa on monella kirjojen ystävällä. Siksi tarjoan apuani ainakin sellaisissa tapauksissa, kun jotkut ortodoksiset suomenkieliset kirjat puuttuvat kirjastostamme. Otan mieluusti vastaan tällaisia PUUTTUVIA kirjoja, muuhun tilani eivät riitä. Jo nyt niitä on ”liikaa” – kuusi kirjahyllyä täynnä – arviolta noin 1000 erilaista kirjaa ja kirjasta sekä noin 2000 ortodoksista lehteä (mm. Aamun Koittoja reilut 1500).

Aamun Koiton numerojen luettelo (jota päivitetään koko ajan) löytyy myös Ortodoksi.netistä ja siitä selviää, mitä numeroja meiltä puuttuu. Lista löytyy oheisesta linkistä. 

Mikäli jollakin siis on tällaisia poisluovutettavia (pääasiassa vanhempia) säilytettäviä kirjoja ja Aamun Koittoja (uudet ovat kirjastossa melko hyvin edustettuina), otan niitä vastaan, mutta en voi kuitenkaan maksaa niistä mitään. Kuljetuskin on hyvä hoitaa noutona tai ystävien kuriiripostina. Joissain tapauksissa niitä voinee postittaakin tai viedä tarvittaessa vaikka vierailulla Valamon kirjastoon ja jättää sinne Ortodoksi.netin nimellä odottamaan noutoa. Olemme muutoinkin tehneet yhteistyötä Heinäveden Valamon luostarin ja Valamon kirjaston kanssa, jossa on hyvä ja laaja ortodoksinen kirjakokoelma.

Mutta ehdottomasti on syytä AINA ensin etukäteen sopia, mitä kirjoja (tai myös lehtiä) lähettää ja miten. Kirjasto sijaitsee tällä hetkellä Mikkelissä kotonani. Minuun saa tässä asiassa yhteyden parhaiten sähköpostilla, joka on joko info@ortodoksi.net tai yllapito.ortodoksinet@gmail.com ja on hyvä muistaa, etten voi aina vastata heti viesteihin, mutta teen parhaani. Viestin yhteydessä voi myös ilmoittaa muiden yhteystietojen ohessa puhelinnumeron, johon voin tarvittaessa soittaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Muistat sie kun ennen ...

Yritin tässä äskettäin saada ylläpitäjät erottamaan minut eräästä ammatissa toimivien opettajien Facebook-ryhmästä, koska olen ollut nyt eläkkeellä jo noin kymmenen vuotta opetusalan virasta, enkä enää osaa opettaa vaikka kokemusta olisikin. Minusta kun nykyaikainen opetustaito ja -kyky ovat jotain muuta kuin pelkää  elämänkokemusta. Eivät ainakaan heti suostuneet erottamaan, enkä nyt itsekään eroa, vaikka sen voisin ja osaisin tehdä.

Syy tuollaiseen offensiiviin oli vain osaksi omaehtoista, itsestä johtuvaa. Enemmän siihen vaikutti tuo oman ympäröivän maailman katselu ja kuuntelu ja ympäröivän elämän analysointi. Kouluopetus elää valtavassa murroksessa, opetusmenetelmät ovat muuttuneet melko kokonaisvaltaisesti, sisällöt siinä ohessa, välineet ovat täysin muuttuneita, mutta opettajat eivät noin yleensä ottaen ole muuttuneet – mikä on osin hyvä asia, mutta samalla se osin on todella paha asia.

Osin tuota omaa rooliani olla puuttumatta asioihin, joita en enää nykymittarilla mitaten osaa, kuvaa tarina autonasentajasta, joka työskenteli todella modernissa tietokoneistetussa korjaamossa ja jonne vanha asentaja toi oman autonsa huoltoon. Vanha asentaja ei osannut olla hiljaa, kun nuori asentaja teki korjausanalyysia ja töitä tietokoneen avulla, vaan oli yhtenään neuvomassa, miten tuostakin selviydyttiin ennen pelkällä vasaralla ja jakoavaimella.

Samoin se on minulla ja varmaan useimmilla kaltaisillani, vanhat metodimme ovat monin osin jo aikansa eläneitä ja opetuksessa on siirrytty uusiin, usein parempiin menetelmiin. Vanha perinteinen opetustaito on sama nyt kuin se oli ennen, mutta nyt vaaditaan jo ehkä enemmän erilaisten osaajien käsittelyä kuin ennen. Ennen oli oletuksena melkeinpä vain se, että sama setti koko porukalle, oli vastaanottokyky sitten mitä tahansa. Se, missä nykyään on menty ehkä osin takapakkia, on opettajan oman persoonallisuuden merkitys ja sen korostaminen. Nykyisin lienevät opet enemmän robotiikasta puhuvia teknokraatteja kuin elävästä elämästä tarinoivia opettajia, jollainen ainakin uskonnonopettajan mielestäni pitäisi olla.

Toinen tuolla koulumaailmassa suuresti jylläävä asia on kovinkin lähellä sydäntäni, vaikka eläkkeellä olenkin. Se on oman ortodoksisen uskonnon opetus, UO. Se oli – vaikka viimeiset kaksikymmentä vuotta rehtorina toiminkin – toinen erikoistumisaineeni. Se toinen oli muuten matematiikka! Heh!

Siinäkin, kuten kaikessa opetuksessa, kehitys on todella ”kehittynyt” . Tosin mielestäni monelta osin huonoon suuntaan. Lähinnä tarkoitan tällä noita yrityksiä muuttaa opetuksen sisältö enemmän luterilaiseksi sekulaariksi uskontotiedoksi ja liittää Raamatun tutkimisen oheen Koraanin tutkiminen. Ei oikein satu ortodoksiseen pirtaan moinen "ekumenia".

Hieman – tai voihan olla, että enemmänkin kuin hieman – ilkeästi sanottuna tämän päivän uskonnon opetuksessa – ja eritoten toisen ehkä hieman meidänkin oman kansankirkkomme uskonnon opetuksessa – on paljon puutteita osaamisessa, varsinkin kai oman aineen hallinnassa. Syy lienee tämä nykyajan meno ja meininki, maallistumisen korostuminen ja kirkon, uskonnon sekä uskonnollisuuden, uskonnollisten tapojen ja käytänteiden väheneminen jopa loppuminen. Osin tuolla toisen kirkon puolella syitä voisi vaikka etsiä myös opetettavan opin ohuudesta, sen sisällöttömyydestä. Eivät tosin oman UO:nkaan opet paljoa helpommalla pääse, paljon olisi sielläkin petrattavaa, joka voimallisimmin ilmenee hyvän ja toimivan opetusmateriaalin (lue: kirjojen tai opetusohjelmien) puuttumisena ja aivan käsittämättömänä asiasta parkumisena.

Voivottelemalla asiat eivät parane, ongelmiin tulee puuttua ja tehdä jotain konkreettisempaa kuin voivotella. Vaikka juuri tuossa oppimateriaaliasiassa. Siitä huolimatta, että itse olen ”vanhan liiton mies” ja arvostan kirjaa yli kaiken, en välttämättä katsoisi asian olevan sama nykyisten oppilaiden kohdalla. Oma kokemukseni kuitenkin tästä asista on kovinkin ohutta ja perustuu oikeastaan melkeinpä vain oman toisen opettajapoikani (joka tosin ei enää ole vuosiin toiminut koulussa opettajana) ja omien vunukoiden, lapsenlapsieni, kokemuksiin ja heiltä saatuun tietoon ja nähtyyn kokemukseen.

Jos kirkkokunnallamme on varaa tuhlata satojatuhansia euroja aivan käsittämättömiin oikeusprosesseihin, voisiko ajatella, että moiset rahat käytettäisiin opetuksen kehittämiseen, oppimateriaalin tuottamiseen ja opettajien kouluttamiseen.

Puutun vielä tuohon viimeiseen – kouluttamiseen – ja kerron tarinan omasta koetusta elämästä koulussa siinä mielessä, ettei tuolla saralla niin kovin paljoa edistystä ole kuitenkaan tapahtunut. Ollessani rehtorina, odotin ja osin määräsinkin – silloin kun se oli mahdollista ja tarkoituksenmukaista – opettajia erilaisiin jatko- ja lisäkoulutuksiin. Siihen aikaan kuuma kysymys oli tietokoneiden tulo opetukseen. Ette arvaakaan, miten moni opettaja silloin antoi minulle vastauksen, ettei hän tule loppu-uransa aikana edes koskettamaan tietokonetta, joka on ihan turha väline ja jota hän ei myöskään tule koskaan tarvitsemaan elämässään ja työssään.

No – olisin varmasti yrittänyt ymmärtää asian, jos virkavuosia olisi ollut sanojalla pari – kolme, mutta kun niitä pahimmillaan oli pitkälti toistakymmentä tai jopa enemmän. Mutta asenne kertoi jotain ja pelkään, ettei tuota asennevammaa ole kuitenkaan saatu kokonaan häviämään. Minusta tuo parkuminen oppikirja-asiassa viittaa hieman siihen suuntaan.

Samoin voisi sanoa asenteen olevan vinksallaan, kun samaan aikaan opet kouluissa valittavat, etteivät vanhempainiltoihin tule niiden lasten vanhemmat, joiden siellä pitäisi ehdottomasti olla ja vastaavasti opettajia kouluttavat manailevat, ettei koulutuksessa ole ollenkaan niitä opettajia, joiden pitäisi siellä ehdottomasti olla.

Yhteiskunnan teknistyminen ja digilisaatio ovat melkoisesti muuttaneet kaikkien – ei pelkästään uskonnon tai muidenkaan aineiden opettajien – mielipiteitä. Nykyisin ei enää käytetä käteistä niin kuin ennen, matkaliput ja lukuisat muutkin hyödykkeet tai myös turhakkeet ostetaan netistä, rahaa ei saa pankeista, vaan joistain rakosista seinässä, pankkikirjoja ei ole eikä pankkivirkailija (joita ei myöskään enää ole paljoakaan) merkitse joka kerta rahaa nostaessa tai palkan saapuessa ottoa tai panoa pankkikirjaan, vanhempien kanssa ei enää keskustella reissuvihkojen avulla, puhumattakaan, että kasvokkain, vaan nykyään se tekee kai joku Vilma, kaupassa maksetaan matkapuhelinta vilauttamalla, lakupötköjä ei enää saa kymmenellä pennillä, ei edes kymmenellä sentilla ja sen pituuskaan ei enää ole edes tuota kymmentä senttiä. Voi, mitä kaikkea olemmekaan saaneet ja mitä menettäneet. Useimpien perään en kuitenkaan itke, ehkä tuon lakun. Huoh!

Ennen opettajalla oli ihan opettajan oikeasti aikaa tarinoillekin, nyt ne hoitaa älylaite tai tietokone. Tosin ennen oppilaatkin halusivat kuulla tarinoita, nykyisillä ei taida enää riittää siihen kiinnostus eikä pinna, eikä opettajilla aika. Mutta kerronpa kuitenkin tähän loppuun minäkin vielä yhden tarinan, jossa kinkun paiston voi hyvällä mielikuvituksella rinnastaa vaikka …

Aviomies ihmetteli joka joulun alla, miksi vaimo leikkaa kinkusta potkan pois ennen uuniin laittamista. Vastaus oli aina: ”Koska äitikin teki niin.” Koska äiti eli vielä, ei kun hänen luo saman kysymyksen kera. Ja yllätys, yllätys, vastaus oli: ”Koska äitikin teki niin.” Mummo oli vielä teräskunnossa ja porukka marssi hänenkin tykönsä ja teki saman kysymyksen. Nyt tulikin jo erilainen vastaus. Hän kertoi, että siihen aikaan – siis viime sotien aikana – ei ollut hyviä ja tilavia sähköuuneja, kuten nykyään on. Jotta kinkku olisi mahtunut pieneen uuniin, siitä piti leikata potka pois.

Näin siis tytär ja tyttären tytär jatkoivat perinteitä kyselemättä ja pohtimatta sen mielekkyyttä. Tarvittiin – no ainakin tässä asiassa – aviomies selvittämään asian. Näinhän se usein on ja syitä on varmaan monia. Yhden kuulin tänä aamuna telkkarista, jossa aivotutkija taisi sanoa, että mies ajattelee vain toisella aivopuoliskolla ja nainen molemmilla. Näin naiselle tulee laajempi käsitys asiasta, mutta samalla se saattaa olla hieman tunnepitoisempi, kun taas miehellä ajatus pysyy viileän kylmänä. Mutta tuo tarina viekin ajatukset sitten ihan muualle, joten olkoon.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Tämän päivän ekumeniaa

Ekumeenista rukousviikkoa vietetään vuosittain kaikkialla maailmassa 18.–25. tammikuuta. Vuoden 2020 kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon teema on ”He kohtelivat meitä tavattoman ystävällisesti” (Apt. 28:2).

Ekumenia lienee melko vaikea sarka useimpien kirkkojen ”kynnettäväksi”, mikäli työtä tehdään syvälle uskonoppiin ja kirkolliseen perinteeseen suuntautuvalla, teologisella ja opillisella saralla. Se on helpompaa ja toimivampaa käytännöllisillä, jokapäiväistä elämää lähellä olevilla saroilla, kuten vaikka nyt tämän vuoden 2020 teeman, ”toistemme ystävällisen kohtelemisen”, saralla.

Siksi monesta meistä – ainakin kai tällaisista vanhakantaisista ortodokseista – tuntuu liian usein melkeinpä vaivaannuttavalta, kun eri kirkkojen edustajia on aseteltu riviin maamme valtauskonnon oman oppinsa mukaiseen ns. ekumeeniseen jumalanpalvelukseen, jonka ekumeenisuus vaikuttaisi olevan pelkästään sitä, että toisten kirkkojen tai suuntausten edustajat lukevat – tai kuten me ortodoksit, resitoivat – tilaisuudessa jonkun Raamatun kohdan ja istuvat tai seistä ”pönöttävät” jossain etualalla.

Sen sijaan on varmasti todella hyödyllistä, kun ”ruohonjuuritasolla” muiden kirkkojen ja suuntausten edustajat osallistuvat tavallisena kirkkokansana – katselijoina ja kuuntelijoina – eri kirkkojen ja suuntausten omiin jumalanpalveluksiin ja oppivat siellä jonkin verran enemmän ymmärtämään ja kunnioittamaan toisten kirkkojen ja suuntausten tapoja ja kirkollisia perinteitä.

Jokaisella kirkolla on oma näkemyksensä ekumeniasta. Ortodoksit – etenkin Kreikassa ja sen alueen luostareissa – puhuvat joskus kahdesta aivan eri asiasta: ekumenismista ja ekumeniasta. Joidenkin ortodoksien mielestä ekumenismi on saanut alkunsa pyrkimyksistä korjata protestanttisten yhteisöjen välinen hajaannus. Heidän mielestään tällä pyrkimyksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen ekumeenisuuden kanssa, mikä taas liittyy Kirkon katolisuuteen. Joten ei ole helppoa ekumeniallakaan.

Kiihkeimpien ortodoksien mielestä ortodoksisen kirkon ulkopuolella olevat muut kristilliset yhteisöt eivät ole aitoja paikalliskirkkoja, eivätkä ne muodosta sanan mukaisesti kirkkoa siinä merkityksessä, minkä ortodoksinen kirkko käsitteelle antaa. Ne voivat näin ajattelevien mielestä kuitenkin tulla jälleen osalliseksi Kirkon ykseydestä ja katolisuudesta, jos ne palaavat sekä uskossaan että elämässään ortodoksiseen, katoliseen, kirkkoon, joka ei ole ainoastaan oikea Kirkko, vaan ainoa Kirkko. Melko tiukkaa "settiä". Kun mitä ilmeisimmin joku muukin kirkko ajattelee näin tai edes suunnilleen näin, voi todella sanoa, ettei ole helppoa tuo ekumeeninen työ.

Tuo kreikkalaisten munkkien hellimä ekumenismi onkin jossain päin ortodoksista maailmaa nähty lähinnä harhaoppiin verrattavana ilmiönä ja sen vastustajat mielellään kysyvät ekumeenisen liikkeen tuloksista, jollaisiksi he katsovat vain sen, kun joku – yleensä isompi ryhmä – liittyy ortodoksiseen kirkkoon jostain toisesta ryhmästä. Nykyaikainen ekumenia lienee kuitenkin jotain muuta kuin tuolla ekumenismi-sanalla kuvattua toimintaa, Sen tarkoitusperä ei enää liene niinkään ”kiveen hakattuna” kirkkojen yhdistyminen – se on varmasti mukana ”haavetasolla”. Tärkeämmäksi lienevät nykypäivänä ekumeniassakin nousseet toisten sietäminen, toisten ymmärtäminen ja hyväksyminen sellaisina kuin he ovat. Toisten muuttaminen, käännyttäminen kauhistuttaa varmaan kaikkia ja lukuisia suuria esteitä yhdistymiselle – kuten vaikkapa naispappeus ja samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen – on muodostunut kohta niin paljon, ettei niiden yli enää päästä.

"Tiukkisortodoksien" ajatuskantaa edustaa kaiketi melko hyvin serbialaisen ohjaajavanhuksen, Serbian kirkon kanonisoiman pyhittäjä Justin Popovitsin ajatukset. Hänen mukaansa ekumenismi on yleisnimike Länsi-Euroopan pseudokristillisyydelle ja pseudokirkoille. Ekumenismi perustuu eurooppalaiseen humanismiin. Ko. pyhä suhtautuu kirjoituksissaan ehkä turhankin kielteisesti niin roomalaiskatolilaisuuteen kuin siitä erkaantuneisiin prostestanttisiin kirkkoihin ja siinä menee helposti samalla ”lapsi pesuveden mukana”.

Työn vaikeutta pelkästään oman kirkon sisällä meillä Suomessa ja laajemminkin kuvaa hyvin Ortodoksi.netin sivuilta löytyvä isä Jarmon artikkeli ”Ortodoksinen kirkko ja maallistuminen”, jossa hän varsin kriittisesti ja tyylilleen uskollisesti kuvaa omaa käsitystään nykyisestä ortodoksisesta kirkostamme ja sen liiallisesta maallistumisesta. 


Hannu Pyykkönen
nettihoukka