23.4.18

Totuus ja sometotuus

Oletko muuten huomannut, että maailmassa on yhdestä ja samasta asiasta lukuisia eri totuuksia. On minun totuus, sinun totuus, Heikin totuus, Matin totuus, Maijan totuus ja niin edelleen lähes loputtomiin asti. On myös Donaldin totuus. Mutta sitten on se tärkein totuus: some-totuus, joka ennen oli lehdillä ja telkkarilla, nyt somella.

Muistanet myös vanhan sanonnan, että ”totta se on, siitä kirjoitettiin lehdessäkin” tai ”… kuulin siitä telkkarissa”. Näihin medioihin luotettiin ja silloin ei yleensä ollut enää mitään tehtävissä, jos asia oli ilmoitettu mediassa. Nyt sama toimii somessa – sosiaalisessa mediassa. Kun tai jos joku asia on kerrottu siellä, se on, jos sitä ei ole siellä, sitä ei ole olemassakaan.

Olen toki törmännyt tuohon lainalaisuuteen usein, mutta otan tässä esille vain yhden varsin viattoman asian, joka oli esillä ihan äskettäin. Eräällä julkisella sosiaalisen median palstalla oli ohje kreikkalaiseen perinneruokaan, joka liittyi oleellisesti pääsiäistä edeltävään aikaan. Minulle itselleni se oli ihan outo ja ennen kuulematon, mutta vaikutti varsin mielenkiintoiselta leivonnaiselta tuo ”Pikku-Lasarus”.

En olisi kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota, mutta kun kommentteihin ilmaantui mainintoja, ettei tuota perinnettä tunnettu, asia alkoi hieman kiinnostaa. Pian sitä kommentoivat kreikkalaisten kanssa tekemisissä olevatkin ja hekään eivät tunnistaneet leivonnaista.

Seuraavassa vaiheessa he päättivät kysellä sitä kreikkalaisilta tutuiltaan ja jo tuossa vaiheessa ensimmäiset ”epäilevät Tuomaat" pitivät koko hommaa feikkinä. Sillä joku oli ollut 30 vuotta leipurin vaimo ja 50 vuotta ortodoksi, eikä ole koskaan kuullutkaan moisesta. Moisia ei vain voi olla olemassa. Näin kai tuo looginen päättely suunnilleen meni.

Tuo päättelyketju on varsin tavallinen, kun en tunne, sitä ei ole; kun en näe, sitä ei ole; kun en ole kuullut siitä, sitä ei ole. Vain jos näen, tunnen, olen kokeillut – se on, ei muuten. Näin on somessa melko usein ja ainakin minua se ärsyttää suuresti, vaikka ei nyt tuo leivonnaisasia suuremmin kuitenkaan ärsyttänyt, enemmän huvitti.

Monissa tunteisiin ja jopa järkeen vetoavissa asioissa tuppaa helposti olemaan juuri some-keskusteluissa noin, kuin edellä kuvasin. Ja silloin tilanne tarjoaa monelle ”huu-haa”-valistajalle ja vakuuttavasti esiintyvälle "besserwissereille" oivallisen kasvualustan. Ihmisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä, vaihtoehtoisia totuuksia, tahansa. Pitää tietysti samalla varottaa, että tuollaisten leivonnaisten keksiminenkin voi toki joskus olla samanlaista propagandaa. Joskus voi olla täysin mahdollista, ettei kerrottua asiaa todellakaan ole olemassa, vaan se on pelkkää huijausta.

Mistä sitten voi erottaa huijauksen ja oikeellisuuden? Usein ei kai mistään, kun tai jos ollaan jollain epämääräisellä, jossain mielessä epäilyttävällä sivulla tai samanmoisessa mediassa. Jostain syystä tuollainen ”uutisointi” on viime vuosina räjähdysmäisesi lisääntynyt. Yhtenä kulminaatiopisteenä oli varmaan Amerikan presidentinvaali ja sitä seuranneet ”vaihtoehtoiset totuudet”.

Tuota vaihetta seurasi pian erilaiset totuutta valvovat instanssit ja uudet ammattinimikkeet: faktantarkistajat, mutta peli oli jo suurelta osin menetetty. Ihmisten luottamus oli kadotettu ja maailma oli tältä osin tietynlaista villiä viidakkoa, jossa jokainen sai laukoa melkein mitä vain. Alkoi voimakas vihapuheen ja siihen liittyvien muiden kielteisten ilmiöiden nousukausi, joka yhä jatkuu melko ärhäkkänä.

Siitä on monenlaisia ilmenemismuotoja: rasismi, maahanmuuttokriittisyys, nationalismi eli kansallismielisyys, julkiset ”oikeudenkäynnit” sosiaalisessa mediassa, häväistykset, uusi suvaitsemattomuus, joka-asiasta-purnaaminen, jne. Poliitikot ja puolueet, kaikenlaiset "härkimöt ja jynkerit", käyttävät tilannetta hyväkseen ja johtavat omalta osaltaan ”vaalikarjaa” milloin rotkoon, milloin vuoren huipulle, mutta harvoin oikeaan osoitteeseen.

Sosiaalisessa mediassa on lukuisa jokaisesta asiasta purnaavia, jotka purnaavat, vaikkeivät tiedä asiasta juuri mitään, pelkästään purnaamisen "ilon" vuoksi. Minunkin sosiaalisen median kavereissa tai niissä ihmisissä, joita joudun enemmän tai vähemmän pakon edessä seuraamaan, löytyy monenmoinen kirjo näitä ihmisiä.

Osa heistä purnaa vain siksi, että on yleensä aina eri mieltä, jos ei muuten niin periaatteesta. Osa purnaa, koska heidän toimintaansa rajoittaa jokin sairaus, joka jollain tavoin "pakottaa purnaamaan". Osa on ilmeisesti täysin maailmaan ja kenties omaan elämäänsä kyllästyneitä ja heiltä en ole koko sinä aikana, jolloin olen todellakin "joutunut" heitä netissä seuraamaan, nähnyt oikeastaan ainuttakaan positiivista kommenttia. Luulisi elämän olevan vaikeaa tuollaisen suhtautumisen ja elämänasenteen kanssa!


Viimeisimpiä ilmenemismuotoja tällaisesta ja varmaan monesta muustakin on sosiaalisen median arvon romahtaminen. Etenkin vanhempien ihmisten suosima Facebook jäi kiinni "rysän päältä" ja firma menetti muutamassa päivässä kymmeniä miljardeja pörssiarvostaan ja lukuisat eri tahot – niin yksityiset ihmiset kuin organisaatiotkin – jättivät ja koko ajan jättävät Facebookin. Tilanne ei lupaa hyvää noille sosiaalisen median yrityksille, firmoille, elleivät ne pikaisesti tee jotain konkreettista ja toimivaa tilanteen parantamiseksi.

Tosin meitä ihmisiä on moneen junaan. Useiden vuosien ajan meitä on varoitettu somen vaaroista. Älä tee noita ja noita testejä, koska ne kalastelevat tietojasi ja kavereittesikin tietoja. Mikä oli vastaus? Nehän ovat vain vilpitöntä huvia, ei niistä vaaraa ole. No – nyt on nähty sekin, onko varaa. Ei ihmiset tällaisissa asioissa helpolla muuttu toisenlaisiksi. Usein kun ei nähdä omaa nenää kauemmaksi. Narsismi saa vallan, kun ihmistä kehutaan kauniiksi, viisaaksi ja älykkääksi. Ja sen erilaiset anlyytikkofirmat osaavat ja tekevät sillä rahaa - meidän kustannuksellamme.

Tosin pitää heti sanoa, että tuon vaaran tai haitan kokee moni todella eri tavalla. Itse olen ajatellut sitä niinkin, etten ole koskaan laittanut nettiin mitään oleellisia tietojani itsestäni ja joissain tapauksissa - mikäli asia ei jostain syystä ole edennyt - olen vaikka tarvittaessa hieman "valehdellut tietojani", siis kertonut vaihtoehtoisia totuuksia. Oikeastaan vain asuinpaikan, nimen ja valitettavasti kai iänkin (syntymäajan), mutta sekin jo riittää joillekin profiloijalla. Moni laittaa enemmän ja kertoo vaikkapa facebookissa saunavierailut, lääkkeensä, kavereittensa mielihalut ja mitä kaikkea kertovatkaan ja noilla ja muilla siellä olevilla tiedoilla voikin sitten profiloida ihmisen jo melko tarkkaan. Kun on samalla tehnyt testin, missä sinut on kehuttu älykkääksi (vain 5 % ihmisistä osaa tehdä saman kuin sinä) ja lähes neroksi, mutta samalla urkittu monenlaista persoonallista tietoasi ja mikä oleellisinta - kavereittesi tiedotkin, peli on totaalisesti menetetty teetpä siitä eteenpäin ihan mitä tahansa. Tiedot on saatu ja "that's it"! (vaiko "that's shit").

Osalle vanhuksia netti on jonkinlainen "kohtaamispaikka", jossa osin välipitämättömille sukulaisille tai jopa lapsille kerrotaan, että olen kaikesta huolimatta vielä hengissä. Kun tällainen viestintä loppuu tai alkuun kai ensin vähenee, alkaa kai olla loppukin lähellä oman elämänkin suhteen. Surullista, todella surullista!


Silti menemme usein vipuun, vaikka tiedostamme asian. Minäkin ihmettelin, kun olin ostamassa kameraa, että mistä ihmeestä se netti tietää, että tarvitsen (vai tarvitsenko) kameran. Sinne alkoi ilmaantua ihan juuri sellaisten kameroiden mainoksia, jota olin silloin hankkimassa. Jos olisin taikauskoinen, olisi kylmännyt, mutta tiesin, että tuo johtui siitä, että olin käynyt katselemassa ko. vempaimia netissä eri sivuilta ja se oli havaittu ja huomioitu minulle suunnatussa mainonnassa.

Kun kävelen uuteen kauppaan, kännykkäni kohta kysyy, haluanko arvioida kaupan palvelut. Mistä hitosta se kännykkä tietää, että olen Lidlissä?


Kai se sitten on niin, että jos tuolta kaikelta haluat välttyä, jätä tietokone tai älykännykkä avaamatta tai älä nyt ainakaan netissä surffaa. Itse olen osittain luopunut - saa nyt sitten nähdä kokonaanko vai joksikin aikaa - mm. Facebookin runsaammasta käytöstä. Jotain olen somen saralla jättänyt, joistain luopunut. Osasta kokonaan, näin ainakin toivon. Mutta kun siihen on jo niin tottunut, lähes addiktoitunut ja ilmankaan ei voi olla, joten … mitäpä tässä tekisi? No - katsonpa, mitä siitä löytyy googlettamalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

29.3.18

Komediaa vai tragediaa vai molempia

Kirjoitin viime vuoden (2017) lokakuussa ortodoksisesta jumalallisesta komediasta, Divine Comedysta. Nyt ei oikein tiedä, olisiko vuorossa synkkä, helvetillinen draama, vai ihan tavallinen tragedia.

Uskonnolliseen kokonaiskuvaan sopivasti kiirastorstaina tai kuten me ortodoksit sen sanomme, Suurena torstaina, kun muistelemme omalla tavalla ns. uutta liittoa, ehtoollisen asettamista, kirkkomme keskeisintä sakramenttia, jonka ympärille suurin piirtein kaikki kirkossa rakentuu, julkistetaan maallisen oikeuden päätös, jossa vastakkain olivat pappi ja seurakunta. Ja ainakin tässä vaiheessa seurakunta hävisi.

Yksi syy siihen, että tällaisia kirkollisia näytelmiä on julkisuudessa, juontuu muutamien vuosien päähän, kun kirkon korkein päättävä elin – kirkolliskokous – lakkautti kirkolliset oikeusistuimet: kirkollisen ali- ja ylioikeuden. Sen jälkeen tällaisia p-asioitakin on käsitelty julkisuudessa maallisissa oikeusistuimissa, joiden tuomiot ja päätökset ovat yleensä julkisia.

Ei tämä julkisuus periaatteessa pahasta ole, mutta kyllä sillä tällaisissa asioissa on huomattava negatiivinen imagoarvo. Seurakunta ja koko kirkko leimaantuvat sen myötä melkoisesti ja asia ei suinkaan korjaudu hetkessä, päinvastoin.

Meillä on karmaisevia esimerkkejä tuosta samasta seurakunnasta ihan viime vuosilta. Muutama vuosi sitten seurakunta – tai ainakin osa sen eliitistä – halusi erottaa kirkkoherran ja laittoi hänet nopeutetussa tahdissa eläkkeelle. Sitä selvitettiin sitten oikeudessa ja työsuojeluorganisaatioissa kauan ja lasku seurakunnalle oli melkoinen.

Aivan äskettäin seurakunta hävisi jälleen samankaltaisen työhön, työsyrjintään ja tasa-arvoasioihin liittyvän riidan oikeudessa – jälleen papin kanssa. Ja nyt – kiirastorstaina – saamme lukea mediasta, että tappio tuli jälleen seurakunnan ja papin välisessä riita-asiassa ja seurakunta joutuu maksamaan kymmenien tuhansien korvaukset asian johdosta. On vielä huomattava, että jokaisessa tapauksessa on kyse eri papista.

Minulla ei ole hajuakaan, mitä tämä kaikki on maksanut, mutta erilaiset arvailut liikkuvat jossain kahden-kolmen sadantuhannen ja miljoonan euron välillä. Siis aivan hirvittävissä summissa, ja tuossa ovat vasta ns. selkeät oikeustapauksista johtuvat kulut. Maksut lähinnä asianajajille, todistajille ja kärsineelle osapuolelle.

Summasta puuttuvat kaikki ne kulut, mitä on aiheutunut siitä, että tällaisen brutaalin toiminnan seurauksena seurakunnasta on lähtenyt suuri joukko maksavia jäseniä pois, siis eronnut kirkosta tai liittyneet joihinkin muihin ryhmiin. En edes uskalla arvailla, millaisista summista tuolloin on kyse, vaikka kaiketi jonkinlaista osviittaa kertoo se tieto, jonka nän sosiaalisessa mediassa, että seurakunta olisi ottanut vastikään kahden miljoonan lainan ja korotti juuri sen talousarvion momentin summaa noin 100 000 eurolla, josta maksetaan oikeuskuluja.

Joten voinee ihan aidosti sanoa – vaikka joku tiettävästi väittää vastaan ja selittää mustaa valkoiseksi ja byrokratiaa ja hirmuvaltaa demokratiaksi – että melkoisen ihmeellisesti on seurakuntaa johdettu ja päätöksiä tehty. Kun olin jokunen vuosi sitten vielä töissä, johtavassa asemassa, niin voinen rehellisesti sanoa, ettei tuollaista toimintaa (johtamista) olisi sallittu siellä, vaan "päitä olisi pudonnut" ja asioista ja virheistä vastuullisia olisi joutunut oikeasti vastuuseen. Katselin ihan mielenkiinnosta kyseisen seurakunnan toimeenpanevan hallintoelimen, neuvoston, jäsenien nimiä. Vaikka olen huseerannut ortodoksisessa maailmassa muutamia vuosia tai oikeasti jo kymmeniä vuosia, en tunnistanut listasta kuin joten kuten pari-kolme henkilöä, jotka olen jossain vaiheessa elämääni nähnyt toimivan kirkon parissa. Tosin joku tai peräti jotkut heistä kovin vähän aikaa, sillä he ovat liittyneet kirkkoon tässä mielessä ”äskettäin”.

Kun itse olen toiminut monella tasolla seurakunnan ja kirkon hallinnossa, tiedän toki valintaproseduurit ja osittain myös ne erilaiset kriteerit, joilla ihmisiä valikoidaan noihin elimiin. Usein valinnan tekee pienissä seurakunnissa käytännössä ja "karussa todellisuudessa" kirkkoherra, suuremmissa ns. eliitti, josta Anders Blom muuten maalliselta puolelta julkaisi juuri mielenkiintoisen väitöskirjan, jossa eräänä toteamuksena oli kai se, että eliitti saa sen verran runsaasti ns. sisäpiiritietoa, että he oikeasti hallitsevat. Tuossa väitöskirjan tapauksessa tosin tätä maata, Suomea, mutta lienee yhteensopiva seurakunnan ja oman kirkonkin kanssa.

Useissa yhteyksissä kyseisestä seurakunnasta puhuttaessa ja kirjoitettaessa on puhuttu eliitistä, mutta myös varsin epäkanonisesta elimestä ajatellen ortodoksisuutta, johtoryhmästä, jotka ovat huseeranneet ja ohijohtaneet kauan melkein miten mieleen on tullut. Lähisukulaisia tai hyviä kavereita on asetettu merkittäville luottamuspaikoille ja jääviys on ollut asia, joka ei suuresti ole haitannut "hurskastelevaa elämää". Hyväähän tuossa johtoryhmätyössä on ollut se, että aina on johtaja löytänyt virheisiin ja laiminlyönteihin jonkun muun syyllisen kuin itsensä.

Nyt näissä oikeustapauksissa – ja etenkin edellisessä, josta päätettiin valittaa hovioikeuteen – todennäköisesti ainakin eliitti tiesi tarkkaan päätöksen sisällön. Epäilyjä ja arveluja on ollut ilmassa siitä, etteivät ”varsinaiset päättäjät”, toimielimen jäsenet, olisi saaneetkaan päätöstä kirjallisena, vaan olisivat joutuneet tyytymään toisen osapuolen, itse asiassa syyllisen, sanalliseen infoon. En tiedä, mikä on totuus, mutta niin tai näin, asian olisi varmaan pitänyt esitellä päättäjille joku ”vähemmän jäävi”, jos nyt näin voisi sanoa.

Koska päätös oli yli 30-sivuinen asiakirja täynnä eksaktia ja hyvin perusteltua ja osin monimutkaista lakitekstiä, sen ”kansanomaistamiseen” olisi pitänyt satsata riittävästi, että jokainen ihan aikuisen oikeasti olisi ymmärtänyt, millaista päätöstä ollaan toimielimessä tekemässä. Pahimmillaan siis lisäämässä seurakunnan oikeudenkäyntikuluja ja viemässä seurakunnan ja koko kirkon imagoa oikein vauhdilla roskakoriin.

Some on saanut tästä tai näistä asioista vettä myllyynsä ja kansantuomioistuimet ovat tuominneet toisella kädellä ja kironneet toisella. Kriteereinä ovat pääasiassa olleet huhut, toisen käden tiedot, ihmisen ulkomuoto ja poliittiset mielipiteet, ei asiaosaaminen ja ammattitaito. Eräs toiseen uskonsuuntaukseen kuuluva kirjoitti somessa kuitenkin sopivan Raamatusta löytyvän sananlaskun tähän kohtaan ja olisi toki toivonut, että oma kirkkomme ja kyseinen seurakunta olisivat pysähtyneet ajattelemaan vakavasti asiaa ja tehneet ihan oikeasti jotain kirkon ja kristinuskon imagon eteen, sillä pahimmassa tapauksessa jälleen meillä ortodokseilla on edessä valtaisa joukkoeroaminen kirkosta. Tuo sananlasku muuten kuului (San. 24:8):
”Älä ole kärkäs käräjöimään; muutoin sinulla ei lopulta ole, mitä tehdä, kun vastapuolesi on saattanut sinut häpeään.”

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

24.3.18

Louhi, louhi vuorta, minkä ilkeät

En katsele yleensä paljoakaan televisiota. Uutiset – jos mahdollista – ja joskus joku hyvä leffa tai dokumentti. Mutta elokuvatkin usein talletan ja katselen sitten joskus – mutta usein jää myös katselematta.

Siksi oli hieman epätavallista, kun katselin suomalaista filmigaalaa, Jussi-palkintojen jakoa. Syynä oli varmaan tuo massahysteria, jota viime päivinä on luotu tämänkin asian ympärille.

Pitänee kaiken varalta heti alkuun sanoa, etten tutkimatta ja tietämättä asiasta riittävästi millään tavalla hyväksy kohun kohteena olleen ihmisen tekoja, jos jotain rikollista on tapahtunut. Mutta kun en tiedä ihan varmasti, mitä on tapahtunut, en oikein osaa olla huutamassa häntä hirteenkään. Enkä oikein muutenkaan.

Nykyinen some-aikakauden ihminen on kumma. Juuri kuuntelin aamulla uutisen, että suurin osa kansasta kaataisi sote-uudistuksen. Ja takuulla heistä suurin osa ei edes tiedä, mistä oikeasti on kysymys. En välttämättä minäkään ja siksi käytän itseäni jonkinlaisena ”mittatikkuna” arvioidessani asiaa. Suurin osa kansasta käyttäytyy siten, kun erilaiset mediat – some mukaan luettuna ovat heidät eri puolueiden, lähinnä opposition toimesta opettaneet käyttäytymään jatkuvilla toistoillaan ja poliittisella vihapuheillaan.

Me itse emme useinkaan selvitä, miten asiat oikeasti ovat, vaan menemme siitä, missä aita on matalin ja luotamme mediaan ja "kellokkaisiin", joilla suurimmalla osalla on "ketunhäntä kainalossa"
– he tavoittelevat vain omaa etuaan ja puhuvat omaan pussiinsa.

Sama ilmiö on osin tuossa Jussi-patsaitten jako-härdelissä. Luotiin ensin tietty kuva ja sitten odotettiin kaikkien käyttäytyvän lampaitten lailla samalla tavalla ja juoksevan rotkoon ja kuka sitten milläkin tavalla "massakokemaan" asia siellä muiden samanlaisten sakissa – tosin taisivat nuo eläimet olla tuossa alkuperäisessä kertomuksessa Raamatussa sikoja eikä lampaita.

Minua on jo kauan ihmetyttänyt nämä erilaiset some-oikeudenkäynnit, jossa joidenkin kellokkaiden puheitten perusteella tuomitaan joku ennen kuin edes on aidosti kuultu syytettyä. Ja sitä ihmettelen suuresti, että oma YLEmme on tuon masinoinnin keskipisteessä, aktiivisena irvokkaan "kansantribuunin syyttäjänä". Kansa innostuu asioista, aivan kuten somessa tai mediassa heidät on Pavlovin koirien tapaan ehdollistettu melkoiselta osalta päättömästi, aggressiivisesti käyttäytyviksi ja usein täysin ilman mitään aitoa, länsimaista, demokraatista oikeudellisuutta omaaviksi, sen sijaan ns. oman sananvapauden hengessä touhottaviksi taistelijoiksi.

Mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi usein perässä. Näinhän on tapahtunut jo maan sivu. Me olemme seuranneet varmaankin niin hyvässä kuin pahassa naapurimme tekoja, toimia ja polkuja. Kun Ruotsissa tuli kirkkoon naispapit, meillekin tuli, kun siellä ryhdyttiin vaahtoamaan #metoo-ilmiötä, meilläkin ja saa nyt nähdä, kun siellä ensimmäinen uhri teki itsemurhan noiden nykykampanjoiden seurauksena, milloin meillä joku riistää henkensä maine tahrattuna ja tulevaisuus sekä elämä tuhottuna.

Mieleeni nousee väkisin Eino Leinon Elegia-runon sanat: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin”.

Näin pääsiäisen alla palautuu näissä asioissa mieleen myös toinen ajankohtaan sopiva Raamatun kertomuksista. Siitä kerrotaan mm. Luukkaan evankeliumissa sen 23. luvussa. Siinä Pilatus pohtii kansan edessä, kumpi on syyllinen – mies, josta hän sanoo: "En minä löydä mitään syytä tässä miehessä", vai toinen, ryöväri, kapinallinen ja murhanmies. Ja sen aikainen some-kansa ja etenkin sen masinoijat, ylipapit, toteavat ja tuovat esille voimakkaasti omat kiihottavat mielipiteensä ja tuomitsevat syyttömän. Tuo toinen oli syyllinen kapinaan ja murhaan, toinen vain ”väärin opettamiseen”, joidenkin mielestä vääriin toimintatapoihin.

Siis jo tuolloin oli nähtävissä sama some-ilmiö kuin pari tuhatta vuotta myöhemmin: jo silloin masinoijat ja omaan pussiinsa pelaajat saivat kansan huutamaan: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”, vaikka he ihan oikeasti joko eivät tienneet asiasta mitään tai sitten he olivat hämmentyneitä siitä, mitä tuo syytön mies oli tehnyt – jotain sellaista, mitä ei oltu aiemmin nähty ja mihin ei oltu totuttu. Ja jos vertaa vielä nykyaikaan, jonka tuloksena saatiin aikaan jotain merkittävää, jopa suurta.

Vaikka vertaukseni tuohon tapahtumaan ja Jussi-gaalaan ja sitä edeltäviin tapahtumiin saattaa olla hieman ontuva, itse näen niissä kuitenkin paljonkin yhteneväisyyttä. Syytöntä tai edes riittävästi tutkittua ei "vapautettu" vaan "ruoskittiin" ja häväistiin. En osaa sanoa, kuinka syytön tämä tämän päivän ”syylliseksi todettu” on, mutta kyllä hänet joka tapauksessa tämän julkisen mediassa tapahtuneen oikeudenkäynnin ja huhupuheiden vuoksi heti ruoskittiin mitä ankarimmalla tavalla ja HUOM! ilman oikeudenmukaista tutkintaa.

Itse näen tässä nykytapauksessa monenlaisia muunkinlaisia ulottuvuuksia. Ne ihmiset, jotka ”syyllinen” on omalla työllään ja toiminnallaan nostanut sananmukaisesti parrasvaloihin, jota ihmistä ilman he eivät mitä todennäköisimmin olisi sellaisia ”kuuluisuuksia” kuin nyt ovat, olivat ensimmäisiä ja kovaäänisimpiä, ketkä huusivat: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”, ja levittivät siinä ohessa, tai ainakin edesauttoivat erilaisten inhottavien huhujenkin leviämistä, joita sitten tämä ”syyllinen” edes hieman yritti gaalassa oikaista.

Olkoonkin tämä myrskyn silmässä oleva henkilö sitten millainen ihan oikeasti tahansa, minulle on vaikeaa nähdä hänessä noita somessa maalattuja kauhukuvia, jotka on jostain syystä esiin tuotu jälkijättöisesti paljon myöhemmin, milloin ne ovat puheiden mukaan tapahtuneet. Miksi niistä ei puhuttu heti, kun ne tapahtuivat? Miksi ei käytetty maamme virallisia työsuojelutoimijoita ja vastaavia organisaatioita? Miksi, miksi, miksi? Varmaan jotain on tapahtunut, mutta varmaa on myös, että tarinat ovat jossain määrin myös matkan aikana muuttuneet ja suurentuneet, kuten yleensä tällaisilla asioilla ja etenkin huhuilla on tapana.

Itse pohdin – ja se oli varmaan todellinen syy telkkarin katselemiseenkin – osallistuuko ko. henkilö gaalaan vai ei. Osallistui. Se oli mielestäni hieno teko ja myös arvostan siinä hänen rohkeuttaan ja myös hänen sanomisiaan estradille noustuaan. En osaa arvostaa ihan samalla tavalla noita lavalle nousseita masinoijia tai masinoituja, joista henki ulos mitä suurin anteeksiantamattomuuden ja tuomitsemisen henki, joka minusta – jos vertaan sitä aiemmin tapahtuneisiin – oli suurempi synti ja ongelma kuin varsinainen tapahtuma itse.

Vanhakantaiset perinteiset oikeilla aseilla ja asenteilla taistelevat kommunistit ovat pikkuhiljaa hävinneet sukupuuttoon maastamme ja heidän tilalleen on siinnyt ns. uusliberaaleja, eräänlaisia muka-edistyksellisiä city-ihmisiä. Jotenkin nämä kovaääniset muka-edistykselliset sattuivat hyvin siihen viime vuosina yhteiskuntaamme muodostuneeseen uuden suvaitsevaisten ihmisten muottiin, jossa nämä neo-suvaitsevaiset (aiemmin heitä nimitettiin osin kai "homo sovjetikuksiksi") suvaitsevat nyt suunnilleen kaikkea muuta, mutta ei niitä, jotka eivät suvaitse heitä. He todellakin elävät – vaikkain se nyt jo alkaa tuntua ihan aikuisen oikeasti kliseeltä – omassa luomassaan city-elitistisessä suvaitsevaisuuden kuplassa, johon ei pääse ihan kuka vain – pitää ensi olla "oikeasti suvaitsevainen", josta voisin tätä omaa uskontoani hieman vinosti lainaten käyttää nimitystä – ”ortosynkronominen”.

Jälleen kerran mieleeni nousi väistämättä tähän pääsiäisen odotusaikaan – ja erityisesti tähänkin tilanteeseen – sopiva Efraim Syyrialaisen paastorukouksen kohta:
” Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi”.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

7.3.18

"Etten minä veljeäni tuomitsisi"

Viime aikoina ovat nykyiset modernit nettikansantuomioistuimet tuominneet somessa ja muualla mediassa ihmisiä melko vauhdikkaasti, sanoisinko ihan ronskisti myös kirkkon toimialueella, kummassakin kansallisessa kirkossamme, niin luterilaisella kuin ortodoksisellakin puolella.

Luterilaisella puolella erään ”mediaseksikkään” piispan toimet hänen vielä kirkkoherrana ollessaan asetettiin varsin kummallisella tavalla ja mitä ilmeisimmin varsin vielä kummallisemmista syistä tikun nokkaan. Ja lopputulos oli, kun asian sitten tutki puolueeton asiantuntijataho, ettei suurempia ongelmia ollutkaan. Joitain toki, mutta sellaisia, mitkä olisivat olleet vakavia tai haitallisia, varoituksen arvoisia, ei yhtään. Mutta vahinko oli jo lähes tapahtunut ja maine mustattu, mikä lienee ollut varsinainen tarkoituskin.

Parasta aikaa samanlainen ”kansanoikeudenkäynti” on käynnissä somessa myös ortodoksisen kirkon puolella, kun melkoisen räiskyvän mediapersoonan sanomisia ja tekemisiä tulkitaan oikein suurella sakilla. Ja paljon löytyy yhtäläisyyksiä kummastakin edellä mainituista tapauksista. Molemmissa taustalla – etenkin juuri somessa – on kumma kyllä melkoisesti naisia ja heistä melkoisella osalla on selvästi jotain katkeruutta miehiä kohtaan. Kenellä mistäkin syystä, kenellä enemmän tai vähemmän ilmeisesti "puhtaasti" seksuaalisista syistä, kenellä muista elämän varrella mahdollisesti sattuneista pettymyksistä, jotka sitten näkyvät tällaisina – voisiko siitä hieman ilkeästi sanoa –”vanhapiikasyndroomana”.

Uuden vasta valitun luterilaisen piispan arvomaailma ei sopinut kaikkien nykyaikaisen seksuaalisen diversiteetin kovaäänisille melskaajille ja he ovat totta totisesti viime vuosina olleetkin äänessä varmaan joka tuutissa. Jopa nykyisissä televisioiden tosi-TV-ohjelmissa alkaa olla omat kiintiöhomonsa ja muut vastaavat ryhmät edustettuina hieman samaan tapaan kuin muinoin oli suurlähetystöissä varattu omat kiintiönsä juopoille, homoille ja naistenahdistelijoille. Taitaa eduskunnastatakin kohta löytyä omat edustajansa kaikille noille vähemmistöille mukaan lukien myös juopot.

Itse ärsyynnyin suuresti – ja huomasin, että en ollut ainoa – tuosta luterilaisen piispan kokemasta ajojahdista, jossa priimus moottorina oli julkisesti seksuaalisen erilaisuutensa vahvasti esille tuonut ja ilmiselvästi sen asian eräänlainen ”tuomiopäivänprofeetta”, jonka todelliset tarkoitusperät näissä asioissa lienevät jollain tavoin lähteneen tuosta ominaisuudestaan ja olleet siis ihan muualla kuin varsinaisessa nyt esille tuodussa asiassa, kuiteissa. Hän ilmeisesti halusi piispan vaihtoon, kun oli jäänyt vaalissa hävinneiden puolelle eivätkä saaneet entisen tilalle mahdollisesti edeltäjän kaltaista kaikkia ja kaikkea kritiikittä sietävää kristillisesti arvotyhjää ihmismallia.

Tässä ortodoksisessa tapauksessa olen havainnut myös selvää oman ärsyyntymykseni nousua, sillä kysymys monessa kohtaa on mielestäni asioiden arvottamisesta, huumorin käytöstä, asioiden kokemisesta eri tavoilla ja ihmisten esiintymisen henkilökohtaisista nyansseista – ei siis suurestikaan ilmeisesti mistään virkarikoksista tai edes hirvittävistä tai edes merkittävistä väärintoimimisista tai -käyttäytymisistä. Enemmän kai siitä, että meitä ihmisiä on erilaisia persoonia ja toimimme eri tavalla, jos meitä verrataan toinen toisiimme. Minustakin saa – ja varmaan moni on tehnytkin sen – helposti häirikön tai kummajaisen, kun puhun ja kirjoitan asioista niiden melkein oikeilla nimillä kuitenkin ilman nimiä näissä blogeissani.

Mutta tällaisena modernina lynnkkausaikakautena erilaiset "meetoot" ja muut "meediot" vievät ylivallan oikeudesta ja todellisuudesta. Tuomioon riittää huhu, epäilys ja erilainen elämänasenne sekä erilainen huumori.


Kauhistuttavaa tässä jälkimmäisessä oikeustapauksessa on etenkin se, että kirkko, kristillinen seurakunta, tekee kaikkensa mustamaalatakseen entisen työntekijänsä julkisesti. Eikä suinkaan tämä edes ole ainoa tapaus tuossa seurakunnassa, kun se tuo julkisuuteen materiaalia, joita normaalisti käsiteltäisiin vain omassa piirissä. Ja sielläkin silloin, kun asia on ajankohtainen ja jolloin tehdään heti erilaisia työnjohdollisia ratkaisuja asioiden ja asiantilan korjaamiseksi ja tilanteen parantamiseksi. Tällainen vuosien takainen jälkipeli tuntuu likaiselta ja inhottavalta, jolla pelkästään yritetään peittää omia tekemättömyyksiään, huonoa johtajuutta, yhteisöllisyyden puutetta ja mitä kaikkea sitten halutaankaan peittää. Jos vuosikausia niin kuin meitä nyt yriteään saada uskomaan on kerätty tietoa ns. väärinkäytöksistä ja vasta nyt niistä kerrotaan asianosaiselle ja julkisuudelle, kaikki ei ole oikein kohdallaan tässäkään prosessissa.

Julkisuudesta luettuna olen ihmetellyt prosessia, jossa ponomari kertoo, miten papin työt pitäisi kirkossa ja palveluksissa hoitaa. Varsinkin kun taustalla on ilmiselvästi antipatia ja kyseisen itse määräilyyn tottuneen mutta toisten määräilyyn tottumattoman ihmisen kokemukset, ei edes tuollainen todistelukaan tunnu oikealta ja totuudelliselta. Hieman on kaukaa haetun makua siinäkin.


Noissa molemmissa tapauksissa on myös jollain tavoin aistittavissa samanlaisia kristilliseen kirkkoon kuulumattomia elementtejä ihmisten arvomaailman onttoudessa ja suhtautumisesta vaikkapa juuri ihmiseen seksuaalisena olentona tai kuulumisesta johonkin seksuaaliseen vähemmistöön.

Joudun erilaisista syistä johtuen lukemaan melko paljon somen tekstejä ja kyllä se on välillä melko karua puuhaa. Sieltä paistaa läpi melkoisella volyymilla ihmisten pahoinvointi, yksinäisyys ja jopa tuska. Samalla some on mielestäni mitä ilmeisimmin alentanut useiden siellä touhuavien älykkyystasoa ja arviointikykyä, kun he laukovat eri tilanteissa kaikkea mahdollista kaikesta. Tuntuu kuin ihmisillä ei joskus ole minkäänlaista omaa sisäistä itsekontrollia, tolkkua.

Sieltä löytyy monenlaisia some-tyyppejä. En suinkaan ole kategorisoinut heitä laajemmin, mutta ainakin itse olen jostain syystä ärsyyntynyt tyypeistä, joilla on aina – ja usein vielä kielteistä sanottavaa kaikista asioista, tiesivät he siitä jotain tai eivät, useinkaan eivät tiedä. Heillä on mielipide joka lähtöön – yleensä vielä siis melko kielteinen – ja he ovat niitä ensimmäisiä, jotka huutavat sitä jo alkukirkon aikana kuultua huutoa: ”Barabbas, Barabbas!” kun piti pohtia kuka vapautetaan, johonkin rikokseen oikeasti syyllinen vaiko syytön (San.18:2).

Usein olen toivonut, että tuollaiset kaikkeen kantaa ottavat mielensäpahoittajat opettelisivat elämään oikein. Vanhaa sanontaa käyttäen, ottaisivat haltuunsa oman elämän, ei toisen elämää, etsisivät oman elämän. Voi, kun me oppisimme elämään niin, ettemme höynähtäisi joka asiaan kritiikittä ja osaisimme nähdä metsän puilta – vai menikö se nyt toisinpäin.

Aamu-TV:ssä keskusteltiin somen tulevaisuudesta ja eräs asiasta ilmeisen tietävä ihminen ennusti somen muutuvan merkittävästi. Se alkaa hiljalleen menettää merkitystään itsensä esilletuontifoorumina, leuhkimisen ja leveilyn areenana ja ihmiset eivät jaksa pitkään seurata kenenkään toisten lomamatkoja tai ravintolaistujaisia ja hotelliyöpymisiä tai edes tykkäämisiä. Joten sen on muututtava, siihen on tultava jotain uutta innostavaa sisältöä. Nuoriso on sen kohta jo jättänyt juuri noista syistä, seuraavana ovat vanhemmat.

Mutta miten käy noiden somen kansantuomioistuinten. Toivottavasti niihin löytyy jokin tehokas lääke, jolla ylilyönnit ja törkeydet, jopa joskus vihapuheet saadaan karsittua pois. Osa saadaan hyvällä moderoinnilla, vaikka sekin on melko rassaavaa työtä, koska ihmisten odotukset ovat niin moninaiset. Itse kannatan sitäkin, että törkeimmät keskustelijat laitetaan vain tyylikkäästi hyllylle, vaikka sitten silläkin uhalla, että keskustelu muuttuu tylsemmäksi. Moderoimalla voi toki yrittää opettaa keskustelua ja sosiaalista kanssakäymistä paremmaksi. Tiedä häntä sitten tuloksista.

Somessa eläminen on vielä sen verran uutta meille nykyihmisille, että sitä pitäisi ihan oikeasti opettaa kouluissa ihan kuin muinoin antiikin Kreikassa puhetaitoa. Miten puhun kasvottomassa somessa, mitä sanon, mistä minun on sopivaa sanoa, mistä ei. Kuuluuko minun sanoa asiasta jotain, vai olisiko viisainta vain seurata tilannetta ja vaieta. Olisiko syytä mieluummin puolustaa kuin tuomita ja hyökätä.

Toivotaan, että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan ja ihmiset oppisivat olemaan ihmisiä toisilleen, ei susia. Toivottavasti myös kirkon piirissä työskentelevät ja siellä erilaisissa luottamustehtävissä olevat ymmärtäisivät, missä ovat töissä ja miksi – mikä on heidän tehtävänsä, mihin heidät on valittu ja mitä tekemään. Tuomitsemaan vai pelastamaan? Olemaan Kristuksen toisen tulemisen ja sen peljättävän tuomioistuimen maallinen esiaste, vai tämänhetkisen monimutkaisen ja rassaavan vallitsevan tilanteen paremmaksi tekijä niille ihmisille, joilla siihen on tarve ja jotka tuota pelastusta, toivoa ja apua oikeasti tarvitsevat.

Toivottavasti asiat muuttuvat parempaan suuntaan ja toivottavasti myös kirkko löytää sen oikea sanoman, joka on sen tehtävä: ihmisten pelastamisen, auttamisen ja heidän puolestaan toimimisen – ei mustamaalaamisen ja maahanlyömisen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

5.3.18

”Anna minun nähdä rikokseni”

Kirjoitin viime kesänä heinäkuussa 2017 blogijutun, jossa käsittelin oman kirkkomme, Suomen ortodoksisen kirkon, rekrytointia ja yksi kirjoituksen loppupäätelmistä oli, että jotain on tosin kirkon uskon ja opin kannalta katsottuna ehkä merkityksettömällä osalla kirkossamme pahasti pielessä. Sitä se on ollut itse asiassa jo melkoisen kauan. Oikeita, osaavia ihmisiä hyljeksitään, jopa syrjitään ja keskinkertaisuuksia, kaikkien kavereita, asioista syvällisemmin totaalisesti tietämättömiä ja toisinaan jopa "moderneja uuninpankkosukulaisia" nostetaan framille. Suku on tärkein ja oikeat suhteet oikeisiin ihmisiin, muilla seikoilla ei niin suurta väliä – paitsi sitten toisinaan jollain ominaisuudella, joku sanoisi poikkeavuudella, jolla sitten ei pitäisi olla mitään tekemistä tällaisten uskonasioiden kanssa. Jääköön sanomatta millä, ettei minua myös (#metoo) syytettäisi viime aikoina suosituksi tulleella termillä eli toisin sanoen, seksuaalisesta ahdistelusta.
”Herra, minun elämäni valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.”
Yksi tällainen surullinen tarina sai äskettäin yhden kulminaatiopisteensä, kun erään ongelmallisen alueen maallinen oikeus teki kirkollisen asianosaisen kyseessä ollessa päätöksen ja – somessa olleen toisen osapuolen kertoman tiedon mukaan – totesi kirkon, tässä tapauksessa seurakunnan, syyllistyneen laittomaan irtisanomiseen, perusteettomaan määräaikaisuuteen sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien rikkomiseen ja hävinneen jutun oikeudessa. Huh! Kyseessä on siis hävinneellä puolella organisaatio, kristillinen kirkon seurakunta, jota syytettiin ja myös tuomittiin moisista edellä luetelluista asioista.

Rahaa on kyseiseltä seurakunnalta palanut noihin ja aikaisempiin oikeustapauksiin hurjasti ja lisää oikeustapauksia on tulossa jo välittömästi. Siihenkö todella seurakuntalaisilta kerätyt kirkollisverovarat on tarkoitettu. Näinkö hoidetaan seurakuntalaisilta kerätyillä varoilla seurakunnan ns. valtaa käyttävän eliitin aiheuttamia työn- ja henkilöjohdollisia töppäilyjä.

Samalla on hyvä muistaa, että kyseinen seurakunta nosti joitain aikoja sitten koko valtakunnan linjasta poiketen omalla päätöksellään (ei siis työmarkkinaosapuolten päätöksellä) oman seurakunnan pappien (siis ilmeisesti vain työajattoman henkilöstön) palkat yli normaalirajojen, jopa siinä määrin överisti, että muitten alueiden papitkin sekä osin sen aikaiset piispatkin (kenties oman seurakunnan muutkin työntekijät) katselivat asiaa silmät ymmyrkäisinä.


Samaan aikaan – mahdollisesti siksi, että rahaa riittäisi kalliiden asianajajien palkkioihin – on jouduttu tekemään merkittäviä leikkauksia vaikkapa opetustoimessa ja muillakin kirkollisen työn oleellisilla osa-alueilla jopa siinä määrin, että vaikkapa uskonnonopettajat ovat alkaneet – voisiko sanoa – voida pahoin ja pohtivat hukkuvan laivan jättämistä. Laivan jättäjiä, kirkosta eronneita, alkaa olla enenevässä määrin sielläkin. Ja yhtenä syynä ovat mitä ilmeisimmin olleet tuollaiset väärinkäytökset ja törkeä ihmisten kohtelu.

Nämä esimerkit osoittavat varsin konkreettisesti sen, että joiltain osin henkilöstöhallinnossa ja taloudenpidossa on mahdollisesti ongelmia, joihin jopa kirkon korkeimman hallintoelimen, kirkolliskokouksen, tulisi puuttua. Mutta ongelma on vain siinäkin se, että kyseistä hallintoelintäkin hallitsee kyseinen alue melkein suvereenisti demokraattisella ja ihan laillisella ylivallallaan, määräenemmistöllä. Hurjaksi asian tietysti tekee taas se, että tuota ”hallinnointia” tekevät molemmissa kohteissa, seurakunnassa ja kirkolliskokouksessa, vahvasti yhdet ja samat perheet lähipiireineen ja ”opetuslapsineen”, eräänlainine seurakunnalisine nomenklatuuroineen.
”Anna minulle, sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.”
Aikoinaan vasemmistolaiset piirit lauloivat Suomessa – olikohan se – kahdestakymmenestä perheestä, jotka hallitsevat maatamme. Meillä ei kirkossamme tarvita ihan niin montaa perhettä, vähempikin näköjään riittää hallintaan ja se riittää näköjään myös samalla asioiden sekaisin saamiseen. Tosin tässä täytyy myös todeta se, ettei noiden muutaman perheen kognitiivinen eikä kvantatatiivinen volyymi riitä yksin hallintaan ja asioiden hoitamiseen, joten kyllä niitä ”p-kärpäsiäkin” tarvitaan. Ja niitähän saadaan erilaisilla palkitsemisilla, nostamalla heitä vallan ja hallinnan kannalta erilaisiin asemiin kirkon tai seurakunnan piirissä ja jakamalla heille etuisuuksia, matkoja tai mitä nyt saavatkaan. Mutta samalla he saavat niukasti oikeaa tietoa ja totuutta, jotta he voivat kirkkain otsin selittää maailmalla liikkuessaan, kuinka oikeassa ja demokraattisia kellokkaat ovat asioita ajaessaan.

Kuten jo edellä mainitsin, ongelma ei ole vain nyt ajankohtainen, se on ollut sitä – siis ajankohtaisesti ongelmallinen – jo kauan ja jäljet näkyvät, hyvä, etteivät ihan jo haise. Johtosuhteet joihinkin tehtävien haltijoihin ovat olleet ajoittain todella epäselviä ja niistä on sitten aiheutunut omia ongelmia. Ihmisiä on siirrelty tehtävästä toiseen, savustettukin ja laajempikin pahoinvointi lienee melko yleistä. Yhteisöä vaikuttaisi leimaavan ainakin näin ulkopuolelta katsellen pelko ja vaikenemisen laki, "ortodoksinen omerta". Tosin tällä kertaa merkkejä on siitäkin, että eliitin sisälläkin ilmeisesti kuplii. Vaikuttaisi ainakin hieman siltä, että kaikki tämä on alkanut hieman hajottaa herttaista yksimielisyyttä. Taustalla voi toki olla muitakin syitä, jotka johtuvat vaikkapa eläköitymisistä.

Jokin aika sitten tämän "ongelma-alueen" ulkopuolella, sille ihan ”vieraalla arktisella alueella”, tehty ”demokraattinen vallankeikaus” on osoittautunut aika lailla vääräksi, en tiedä voisiko jopa sanoa huonoksi offensiiviksi ja valtaan valittu ilmeisesti erilaisten "valitsijoiden" reaktioidenkin perusteella mahdollisesti epäonnistuneeksi valinnaksi. Mutta mitäs teet, kun on laillisesti päätetty ja näillä päätöksillä mennään. Ja eihän tuo epäonnistuminen sillä varsinaisella eteläisellä ongelma-aluella vaikuta suoraan vaan ihan muualla, pohjoisempana. Ongelma on siis ulkoistettu toisille.

Keskinkertaisuudet ovat sanoneet sanansa ja saaneet paikkansa. Äskettäin tapahtuneilla uusilla, ehkä hieman toisenlaisilla ”vallankeikauksilla”, joissa ovat olleet mukana tavalla tai toisella
vai pitäisköhän sana tai korvata sanalla ja myös nuo surulliset "eliittijoukot", on taas ollut ehkä erilaisia vaikutuksia, kun alkuaan ajateltiin. Ja siksi – näin luulen – tällaisen uuden oikeuslaitoksen tekemän hienon päätöksen edessä, eliitti on varmaan osin ihmeissään. Kirkon ulkopuolelta, puolueettoman oikeuslaitoksen taholta nähdäänkin, etteivät asiat ole kunnossa. Osa sisällä olevistakin on alkanut jättää hukkuvan laivan ja pakenee luovaan työhön tai jotain muuta mukavaa tekemään, kuka pohjoiseen kuka etelään ja yrittävät saada asiat näyttämään siltä, että heillä ei ole ollut mitään "osaa eikä arpaa" asioiden huononemiseen. Osalla kuitenkin erilaiset henkilökohtaiset ongelmat jatkuvat ja oma elämäntilanne on saattanut ajautua jopa ahdinkoon tai ainakin vaikeaksi. Eräänlainen entinen rehvasteleva, joskus jopa aggressiiviselta vaikuttanut esiintyminen ja kirjoittelu ja sitä äkisti seurannut seurannut somehiljaisuus kertovat jostain – mistä – sen aika näyttänee.
”Oi, Kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,”
Mutta monella taholla silti ”palaa” ja sammuttajia ei näy mailla eikä halmeilla, ainoastaan bensaa liekkeihin heittäjiä. Vapaaehtoiset kaikkoavat, yhdistyksiä puretaan, ihmiset kaikkoavat ja kirkko syyttää poislähteviä uhriutumisesta. Huh! Muuhun ei enää oikein pystytä kuin sisäpiirin keskinäiseen kehumiseen – oli sitten aihetta tai ei – usein valitettavasti vain ei.

Kirkolle tyypillinen laupea, oikeudenmukainen, kristillinen, sovitteleva työ on pahasti kadoksissa ja laiva kulkee minne sattuu. Tuherretaan jonninjoutavia sellaisissa asioissa, joista ei kirkolle ole oikeastaan mitään hyötyä, pelkkää kulua ja laitetaan syrjään ne, vaikkapa opetukseen ja ihmisten auttamiseen liittyvät asiat, joista mahdollisesti olisi hyötyä, ne vain valitettavasti ovat eliitin mielestä ”väärin sammutettuja”, väärien ihmisten tekemiä, ideoimia ja toteuttamia – niin ja usein vielä niin, ettei kukaan kirkon työntekijöistä saa niistä mitään kunniaa. Harmillista on sekin, että jopa joiltain keskushallinnossa puuhastelevilta on alkanut kuulua samanlaisia ajatuksia, kuin noilta ongelma-alueiden ihmisitä. Syitä voi vain arvailla. Joitain mahdollisesti ottaa päähän se, ettei ketään päässyt mukaan muuttomatkalle etelään.
”sillä siunattu olet sinä iankaikkisesasti. Amen.”
Olen tuossa tekstini ohessa kuljettanut ortodoksiseen Suureen paastoon, pääsiäiseen valmistautumisen aikaan kuuluvaa Efraim Syyrialaisen paastorukousta, jota Suuren paaston aikana todella usein luetaan ja siihen liittyy myös fyysisiä ilmenemismuotoja, maahankumarruksia. Laitoin sen siihen mukaan, jotta ristiriita asioiden ja tekijöiden välillä korostuisi. Kyseessä on siis kirkon toiminta omia jäseniään, jopa pappejaan kohtaan, jota tässä ääneen ihmettelen.

En itse ole pappi, enkä siltä osin ole ihan kaikista sopivin siteeraamaan pyhiä kirjoituksia, mutta pakko on tässä kohtaa jotain siteeratakin. Raamatusta löytyy kohta, jossa sanotaan (Mark.9:35): "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija." Se omalla tavallaan kertoo, että rakkaus valtaan, siis kunnianhimo, ei ole tuon pyhän kirjan mukaista. Kirkon historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä, jotka osoittavat asian olevan noin. Kunnianhimo, rakkaus valtaan, on vastoin kirkon opetusta, se on vastoin sitä, mitä kirkko opettaa. Nöyryyttä. Sitä, mitä tuo paastorukouskin meille yrittää opettaa.

Kirkossa on liiaksi ihmisiä, jotka janoavat valtaa, korkeaa asemaa, ylennyksiä, kunniaa, kumarteluja ja käsien suutelua ja sortuvat niitä saadakseen monenlaisiin ihmeellisiin ratkaisuihin, syrjintään, selän takana p:n puhumiseen, kaltoinkohteluun ja joskus – mene ja tiedä – jopa mahdollisesti korruptioonkin. Kaikki eivät voi olla ensimmäisiä ja niin ei ole tarkoituskaan. Usein lopputulemana on suomalaisen sananlaskun osoittama tulos, joka selkeästi kertoo meille, mikä on ahneen loppu. Vaikka monesti saattaa näyttää muulta, taustalla saattaa hyvinkin olla tuollaisilla ihmisillä epäonnistumisia muilla ihmiselämän saroilla: perheessä, rakkaudessa, ystävyydessä. Tiedä häntä!

Siksi on hyvä aina uudestaan ja uudestaan lukea tuo Efraim Syyrialaisen paastorukous ja kumartaa nöyrästi ja nöyränä maahan asti jokaisen säkeen lopussa.Minunkin!
Herra, minun elämäni valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle, sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi, Kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti. Amen.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

17.2.18

Aarteen äärellä

Olen varmaan koko aikuisiän ollut kiinnostunut historiasta; omasta, sukuni, asuinpaikkani, kirkkoni, maani ja laajemmankin alueen historiasta. Yhdessä vaiheessa tuli jopa kirjoitettua vanhimman poikani kanssa oman tämän hetkisen paikkakuntani Mikkelin venäläisen sotilaskirkon historiikki ihan kirjaksi asti.
Omaa sukuani olen tutkinut jo kauan ja päässyt sen selvittelyssä aina 1700-luvulle saakka ja saanut jonkinlaisen kuvan tuotakin kautta: kuka olen.
Mummini Anastasia ja ukkini Aleksanteri.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)
Varmaan tuosta sotilaskirkkokirjan taustatietojen selvittelystä alkaen minua on kiinnostanut kovinkin paljon oman ortodoksisen kirkon historia, josta ei kyllä mutkia ja mäkiä puutu. Suurin osa kirkon jäsenistä joutui lähtemään evakkoon sotaa pakoon ja rajan taakse jäi kirkoltakin – kuten monilta ihmisiltä – suurin osa omaisuudesta. Kirkkomme osalta on puhuttu, että sodan seurauksena menetimme noin 90 % kirkon omaisuudesta.

Oma isänikin joutui siirtymään pois synnyinseudultaan ja aloittamaan elämänsä ja elinkeinonsa ihan alusta. Oma äitini menetti sodassa ensimmäisen miehensä, kun hän kaatui Kainuun taisteluissa. Ja elämän alku kahden lapsen kanssa sodan jälkeisessä Suomessa vanhat säätyrajat rikkovassa uudessa avioliitossa ei ollut maailman helpoin asia.
Ensimmäinen numero hallussamme olevista Aamun Koitoista, vuoden 1907 ensimmäinen lehti nr. 1
(Kuva: Ortodoksi.net)
Siksi uskotte varmaan, kun tässä joitakin aikoja sitten sain (tai oikeastaan saimme) oikeuden pariin asiaan, jotka käsittelevät historiaa – ja etenkin kirkkomme historiaa – ja sen jälkeen saimme toimittamallemme ortodoksiselle sivustolle suuren lahjoituksen – valtavan määrän vanhoja ortodoksisia aikakauslehtiä, Aamun Koittoja, pääsääntöisesti noin vuosilta 1907 – 2018, yhteensä niitä on tällä hetkellä 883 lehteä ja toivottavasti vielä puuttuviakin lehtiä saadaan jostakin. Osa noista lehdistä on tietysti omia, koska lehti on tullut minulle koko aikuisuuden ajan, loput lahjoituksia eri tahoilta. Tässäkin jälleen kerran Heinäveden Valamon luostari on näytellyt todella suurta osaa - kiiros igumenille, arkkimandriitta Sergeille myötämielisyydestä projektejamme kohtaan ja toinen iso kiitos luostarin kirjastolle ja sen ihanalle kirjastonjohtajalle Virva Suvitielle. Heidän avullaan olemme jo nyt voineet kertoa melko laajalti kirkkomme historiasta aikalaisten sanoin ja kuvin.

Viime päivinä minulla ei ole siis ollut toimettomia hetkiä. Jos sellainen on jostain syystä saatunut tulemaan, sen on saanut poistumaan hetkessä. Tosin sivuvaikutuksena ovat tulleet ajoittaiset aivastelukohtaukset – johtuen varmaan lehtien mukana olevasta pölystä. Mutta ei ne ole menoa haitanneet.
Ryhmäkuva aikansa ortodoksisita vaikuttajista oman autonomisen kirkkomme alkutaipaleelta.
(Kuna: Valamon luostarin kokoelmista)
Toinen suuriarvoinen asia on ollut lupa käyttää Valamon luostarin arkistoissa olevia kuvia tässä työssä ja nettijulkaisuissa. Nuo kuvat, joita hallussamme on runsaasti digitaalisena, ajoittuvat aina 1900-luvun alusta, ajalta, jolloin valokuvaaminen aloitettiin, myöhään sotien aikaan ja hieman sen jälkeenkin. Kuvissa on vain se iso ongelma, jonka kanssa olen viime vuosina telminyt, että suuressa osaa niitä puuttuvat kaikki kuvatiedot ja niiden hankkiminen nykyisin alkaa olla jo vaikeaa. Kaikki asioista jotain tietävät ovat joko kuolleet tai ovat jo melko iäkkäitä ja vaikeasti tavoitettavia.

Voitte siis uskoa, että tällainen historiaorientoitunut eläkeläinen on ollut melkoisen aarrearkun äärellä ja nauttinut näkemästään ja tekemästään suuresti. Kuvat ovat hyvässä järjestyksessä tietokoneella, mutta lehtien kanssa on vielä hieman töitä, vaikka ne nyt jo ovat vuosittain lehtilokerikoissa, mutta kaksoiskappaleiden kanssa pitää vielä miettiä, minne ne lahjoitan.
Aamun Koitto sotavuodelta 1940.
(Kuva: Ortodoksi.net)
Ensitöikseni hankin siis muovisia lehtikoteloita, joihin mahtuu – hieman vuosikerran suuruudesta riippuen – pari, kolme jopa neljä vuosikertaa – uudempia useampikin, koska lehteä ilmestyy enää vain 4-5 numeroa vuodessa. Ennen niitä ilmestyi yli 30 numeroa, mutta ne tosin silloin olivat jonkin verran ohuempia, sivuja ei ollut kovin montaa.

Ensi töikseni ryhmittelin lehdet vuosittain – ja aivastelin – sitten vielä numerojärjestykseen – ja yhä aivastelin. Nyt ne ovat lokeroissa ja kirjahyllyssä ovien takana, joten elämä on vähemmän aivastelevaa. Kun yhdessä vaiheessa toimettomina hetkinä järjestelin lehtiä, nyt toimettomina hetkinä olen lukenut niitä ja nauttinut suuresti.
Osa lehtien kansikuvista on pieniä taideteoksia.
Tässä lehti nr. 14-15/1980
(Kuva: Ortodoksi.net)
Lehdistä näkee selvästi kyseisen ajan hengen ja päätoimittajan osuuden sisältöön ja kokonaisilmeeseen. Päätoimittajina tai vastaavina ovat toimineet noissa hallussamme olevissa lehdissä ainakin pappismunkki (myöhemmin arkkipiispa) Paavali, Erkki Piiroinen, Irja Laine, Hellevi Matihalti ja Heidi Vaalisto ja uudemmissa muitakin henkilöitä. Yksi tuosta listasta on suuresti rakastamani arkkipiispa, jonka ennätin nädä, kuulla ja oppia hieman tuntemaankin, seuraava päätoimittaja on minut avioliittoon vihkinyt rovasti, seuraava entinen uskonnonopettajani ja loput Facebook-kavereitani. Sanoisinpa, että minulla on lehtiin siis varsin henkilökohtainen suhde.

Olen tätä kirjoittaessani PSHV:n hallituksen kirjallisella luvalla ja päätöksellä, skannannut ja uudelleen julkaissut reilut 60 vanhaa Aamun Koiton artikkelia, opetuspuhetta ja muutakin materiaalia Ortodoksi.netin sivuilla: pääasiassa perussivuilla (www.ortodoksi.net), mutta myös Ortodoksi.netin sosiaalisen median sivuilla sekä ns. julkisella Facebook-sivulla että rekisteröitymisen vaativalla ryhmäsivulla. Näin on voitu laittaa hyvä kiertämään ja luettavaksi kaikille muillekin.

Aamun Koittojen sisältö on vaihdellut suuresti vuosien ja vuosikymmenien aikana. Olen voinut katsella niitä nyt melko laajalla aikaperspektiivillä useiden vuosikymmenien ajalta. Kaikista vanhemmat lehdet meiltä puuttuvat. Lehden sisällöissä näkyy sodan tulo ja sota-aika, vaikka kyseisiä lehtiä meillä on varsin vähän ja otanta siksi pienempi.
Lehden logo vuonna 1947 liittyi tiiviisti karjalaisten
ja suuren ortodoksien joukon  historiaan.
(Kuva: Ortodoksi.net)
Selvimmin niissä näkyy sodanjälkeinen aika, kun kirkkomme piti rakentaa uudestaan monelta osin: hallinto, rakennukset, luostarit, seurakunnat, jne. Aamun Koitolla oli tuossa työssä merkittävä rooli ja se suoriutuikin mielestäni siitä varsin hyvin. Syy oli mm. taitavissa päätoimittajissa ja tuon ajan papeissa, jotka tekivät työtään sydämellä ja rakkaudella kirkkoaan ja seurakuntalaisiaan kohtaan.

Otan vielä lopuksi yhden asian, josta näkyy aikojen paraneminen ja elämän muuttuminen parempaan suuntaan: opetuspuheet. Tuon ajan opetuspuheissa oli mukana ajan tavan mukaisesti tulta ja tappuraa. Nykyihminen saattaisi kokea jotkut opetuspuheet jopa pelottavina, jotkut kenties ahdistavina.

Elimme silloin sodanjälkeisessä luterilaisessa maassa, missä moinen oli muutoinkin maantapa. Samalla oma ortodoksinen identiteettimme oli monelta osin hieman heikoissa kantimissa, aivan kuten viime aikoina julkaistuissa muutamissa upeissa tohtorinväitöskirjoissa on kerrottu. Mutta samalla kun identiteettimme oli alamaissa, myös suhde uskontoon heikkeni ja toinen valtakirkko vyöryi tätä osin voimalla päälle. Elämä ainoana ortodoksina oli vaikeaa jollain pienellä paikkakunnalla ja ortodoksi joutui kokemaan monenlaista painostusta ja vastaavaa, mikä myös heikensi ortodoksista identiteettiä ja sai aikaan kirkosta luopumisia ja toiseen kirkkoon liittymisiä.

Tuo aika vaati siis myös varmaan tuolta osin vahvemmat lääkkeet, voimallisemmat opetuspuheet ja ortodoksisuuden korostamisen, mikä sitten onkin jossain määrin onnistunut, sillä kirkkomme ei – toiveista ja kenties toimistakin huolimatta – hävinnyt Suomesta muutamassa vuosikymmenessä, kuten ennustettiin ja odotettiin, vaan voi tällä hetkellä – olosuhteisiin nähden – melko kelvollisesti. Mitä nyt meillä pieniä henkilökärhämiä löytyy, mutta niitähän on ollut koko kirkonkin historiassa maan sivu aina alkukirkosta alkaen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

13.2.18

#hannutoo

Pihalla kuin lumiukko.
(Kuva © HAP)
Olen kyllä luonteeltani varsin äkkiväärä, jos sellaista ilmausta voisi minusta käyttää, siis tällaisesta monesta asiasta kritiikkiä heittelevästä henkilöstä. Mutta ihan kaikkeen kritiikkiinkään minäkään en lähde, en varsin maallisen maineen ja julkisuuden vuoksi, mikä näyttää nykyään olevan varsin yleistä monelle ortodoksillekin kuin myös kirkkoon liittyneelle ja julkisuutta haluavalle.

Maailmalla pyörii jos jonkinlaista kampanjaa ja ihmiset ominen runsaiden tai hieman vajaavaisempien älyllisten resurssiensa perusteella sitten ovat niissä kampanjoissa mukana tai niitä vastaan. Yksi tällainen oli #metoo-kampanja, joka tosin ainakin mielestäni varsin pian keuli ja meni tietyllä tavalla jopa yli ja ympäri.

Asia oli ihan hyvä, mutta kun siitä – siis kampanjasta – tuli pääasia joillekin, eikä ollut väliä lopputuloksesta, hyväkin muuttui joksikin muuksi. ”Meetoosta” tuli hyvä keppihevonen päästä julkisuuteen ja sinnehän tavoittelijoita maailmassa riittää. Yksi ja toinenkin jo hieman sammunut ”tähti” – taiteilija, poliitikko tai joku muu sellainen ns. turha julkkis tai sellaiseksi haluava ilmoitti yhtäkkiä joutuneensa kymmenen vuotta sitten sukupuolisen ahdistelun kohteeksi. Siinä oli jotain samaa, kuin minä olisi ilmoittanut 10 vuoden kuluttua, että parturini kosketteli minua ja koen sen seksuaalisena (en kuitenkaan sano häirintänä).

Jo pelkkänä sanana tuo ”sukupuolinen ahdistelu” saa minut ahdistumaan. Ruma sana ja hirveä teko, mutta se taidetaankin nykyään määritellä ihan eritavalla kuin, mitä minä sen teen tai miten se ennen oli. Siinä on tapahtunut eräänlainen kielellinen mutaatio tuossa sanassa, ihan kuin sanoilla suvaitsevaisuus, neekeri ja vaikka sukupuolinen suuntautuneisuus, jotka ennen ihan selvästi tarkoittivat jotain muuta kuin nykyään.

Nykyään – ainakin joillekin – on sukupuolista ahdistelua perään katsominen ja tässä – sanottakoon meetoo-väelle se kaiken varalta suoraan –  perällä en tarkoita ruumiinosaa. Sitä on myös ihastunut huudahdus kauneuden kohdatessa tai joku muu ihan viaton ele tai flirttaileva teko. Minulle ei ole oikein valjennut noiden herkkähipiäisten mielensäpahoittajien motiivit. Mitä, keitä he oikein ovat ja miksi?

Vaikken ole koskaan ollut mikään naistenmies – tai nykytermein: henkilöidenhenkilö – minusta pieni flirtti jossain vaiheessa elämää on sen suola. Minullakaan ei olisi perillisiä ilman tuota flirttiä ja sen mukaan tuomaa avioliittoa. Vaikka me olemme ihmisiä, lienemme jollain määrittelyn tasolla myös nisäkkäitä, eläinkuntaan kuuluvia. Ja tälläkin ryhmällä – kuten muonilla muillakin nisäkäslajeilla – on soitinmenonsa, josta jotkut flirtti tai naisten naurattaminen (siis henkilöiden naurattaminen) ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, tosin jo hieman degeneroituneita, muotoja.

Joten jos ”meetoon” kuohuissa kaikki flirtti ja viatonkin toisen sukupuolen lähestyminen jossain seksuaalisessakin mielessä kielletään, silloin noiden vouhkaajien on syytä hankkia haulikot ja mennä luontoon listimään kaikki soidinmeojaan harjoittavat eläimet huonoina esimerkkeinä, luomakunnan häirikköinä ja siinä ohessa miettiä, mitähän tekisi seuraavaksi.

Äskettäin julkisuudessa kohistiin Akseli Gallen-Kallelan kuuluisasta seinämaalauksesta Aino-taru vuodelta 1891. Maalaus on Ateneumin seinällä ja kiihkeimmät ”meetoojat” lienevät jo lähes vaatineet sen tervaamista, koska kuvassa Väinämöinen ahdistelee alastonta (sic!) Ainoa. Ilmeisesti Väinämöinenkin olisi parasta poistaa kokonaan Kalevalasta noin ajattelevien mielestä.

No – mitäpä sitten mediakohun jälkeen tapahtuikaan. Yhdet pitivät uutisointia Ateneumin mainoskikkana, toiset #meetoon vastustajien tarkoituksellisena provokaationa, jonka tarkoitus on vain saattaa koko kampanja huonoon valoon ja pilkan kohteeksi. Hullua!

Otan vielä toisen esimerkin keulimisesta. Viime aikoina on ollut jos jonkinlaisia gaaloja erilaisten asioiden ympärillä. Ja noissa gaaloissa on paljon juuri sellaisia mainetta ja kuuluisitta kynsin ja hampain tavoittelevia, jos lie jo "pöydältä pudonneitakin", jotka sinne kuitenkin halajavat. Oma isäni olisi ehkä käyttänyt heistä nimitystä "ei-oikeaa-työtä-tekeviä", minä olen hieman liberaalimpi. Siis ryhmä on mitä oivallisin kasvualusta tällaiselle meetoo-viljelmälle. Helppo tapa hankkia lisää mainetta ja kuuluisuutta, mutta melko raaoilla ja raadollisilla konsteilla tosin. Samaan aikaan tässäkin asiassa julkisuudesta on tullut oikeussali ja teloituspaikka ja syytön tuomitaan mediassa ja somessa ilman puolustusasianajajaa.

Keulimiseksi se meni viimeistään silloin, kun kellokkaat päättivät pukeutumiskoodista: kaikki meetoota kannattavat naiset pukeutuvat mustiin. Ja samalla lanseerattiin vanha ajatus eräistä historiamme diktatuurimaista: "jos et ole samaa mieltä kanssamme, olet meidän vihollinen". Kaikki ne naiset, jotka pukeutuvat muihin väreihin, saivat loskaa niskaansa oikein naisten käsistä. Heistä tehtiin pettureita, luopiota, prostituoituja, mitä tehtiinkään, koska eivät suostuneet laittamaan aivojaan narikkaan, vaan päättivät ajatella itse omilla aivoillaan. Hullua jälleen!

Toisaalta jos nyt kuitenkin ajattelisin jotain positiivistakin näistä nykyajan hömpötyksistä, niin onhan sitäkin. Jos koko maailma saadaan näillä erilaisilla kampanjoilla meetoosta, samaa sukupuolta olevista pareista ja sukupuolisista poikkeavuuksista normaalimalliksi ihmiskunnalle, siis siksi oikeaksi elämäksi, jota kaikkien tulee elää, meiltä pian loppuu maailman liikakansoittaminen ja tänne jäävillä on pian tilaa elää kaltaistensa kanssa tosin vain jonkin aikaa mutta mitähän heiltä jääkään puuttumaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com