17.1.20

Tämän päivän ekumeniaa

Ekumeenista rukousviikkoa vietetään vuosittain kaikkialla maailmassa 18.–25. tammikuuta. Vuoden 2020 kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon teema on ”He kohtelivat meitä tavattoman ystävällisesti” (Apt. 28:2).

Ekumenia lienee melko vaikea sarka useimpien kirkkojen ”kynnettäväksi”, mikäli työtä tehdään syvälle uskonoppiin ja kirkolliseen perinteeseen suuntautuvalla, teologisella ja opillisella saralla. Se on helpompaa ja toimivampaa käytännöllisillä, jokapäiväistä elämää lähellä olevilla saroilla, kuten vaikka nyt tämän vuoden 2020 teeman, ”toistemme ystävällisen kohtelemisen”, saralla.

Siksi monesta meistä – ainakin kai tällaisista vanhakantaisista ortodokseista tuntuu liian usein melkeinpä vaivaannuttavalta, kun eri kirkkojen edustajia on aseteltu riviin maamme valtauskonnon oman oppinsa mukaiseen ns. ekumeeniseen jumalanpalvelukseen, jonka ekumeenisuus vaikuttaisi olevan pelkästään sitä, että toisten kirkkojen tai suuntausten edustajat lukevat – tai kuten me ortodoksit, resitoivat tilaisuudessa jonkun Raamatun kohdan ja istuvat tai seistä ”pönöttävät” jossain etualalla.

Sen sijaan on varmasti todella hyödyllistä, kun ”ruohonjuuritasolla” muiden kirkkojen ja suuntausten edustajat osallistuvat tavallisena kirkkokansana – katselijoina ja kuuntelijoina – eri kirkkojen ja suuntausten omiin jumalanpalveluksiin ja oppivat siellä jonkin verran enemmän ymmärtämään ja kunnioittamaan toisten kirkkojen ja suuntausten tapoja ja kirkollisia perinteitä.

Jokaisella kirkolla on oma näkemyksensä ekumeniasta. Ortodoksit – etenkin Kreikassa ja sen alueen luostareissa – puhuvat joskus kahdesta aivan eri asiasta: ekumenismista ja ekumeniasta. Joidenkin ortodoksien mielestä ekumenismi on saanut alkunsa pyrkimyksistä korjata protestanttisten yhteisöjen välinen hajaannus. Heidän mielestään tällä pyrkimyksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen ekumeenisuuden kanssa, mikä taas liittyy Kirkon katolisuuteen. Joten ei ole helppoa ekumeniallakaan.

Kiihkeimpien ortodoksien mielestä ortodoksisen kirkon ulkopuolella olevat muut kristilliset yhteisöt eivät ole aitoja paikalliskirkkoja, eivätkä ne muodosta sanan mukaisesti kirkkoa siinä merkityksessä, minkä ortodoksinen kirkko käsitteelle antaa. Ne voivat näin ajattelevien mielestä kuitenkin tulla jälleen osalliseksi Kirkon ykseydestä ja katolisuudesta, jos ne palaavat sekä uskossaan että elämässään ortodoksiseen, katoliseen, kirkkoon, joka ei ole ainoastaan oikea Kirkko, vaan ainoa Kirkko. Melko tiukkaa "settiä". Kun mitä ilmeisimmin joku muukin kirkko ajattelee näin tai edes suunnilleen näin, voi todella sanoa, ettei ole helppoa tuo ekumeeninen työ.

Tuo kreikkalaisten munkkien hellimä ekumenismi onkin jossain päin ortodoksista maailmaa nähty lähinnä harhaoppiin verrattavana ilmiönä ja sen vastustajat mielellään kysyvät ekumeenisen liikkeen tuloksista, jollaisiksi he katsovat vain sen, kun joku – yleensä isompi ryhmä – liittyy ortodoksiseen kirkkoon jostain toisesta ryhmästä. Nykyaikainen ekumenia lienee kuitenkin jotain muuta kuin tuolla ekumenismi-sanalla kuvattua toimintaa, Sen tarkoitusperä ei enää liene niinkään ”kiveen hakattuna” kirkkojen yhdistyminen – se on varmasti mukana ”haavetasolla”. Tärkeämmäksi lienevät nykypäivänä ekumeniassakin nousseet toisten sietäminen, toisten ymmärtäminen ja hyväksyminen sellaisina kuin he ovat. Toisten muuttaminen, käännyttäminen kauhistuttaa varmaan kaikkia ja lukuisia suuria esteitä yhdistymiselle – kuten vaikkapa naispappeus ja samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen – on muodostunut kohta niin paljon, ettei niiden yli enää päästä.

"Tiukkisortodoksien" ajatuskantaa edustaa kaiketi melko hyvin serbialaisen ohjaajavanhuksen, Serbian kirkon kanonisoiman pyhittäjä Justin Popovitsin ajatukset. Hänen mukaansa ekumenismi on yleisnimike Länsi-Euroopan pseudokristillisyydelle ja pseudokirkoille. Ekumenismi perustuu eurooppalaiseen humanismiin. Ko. pyhä suhtautuu kirjoituksissaan ehkä turhankin kielteisesti niin roomalaiskatolilaisuuteen kuin siitä erkaantuneisiin prostestanttisiin kirkkoihin ja siinä menee helposti samalla ”lapsi pesuveden mukana”.

Työn vaikeutta pelkästään oman kirkon sisällä meillä Suomessa ja laajemminkin kuvaa hyvin Ortodoksi.netin sivuilta löytyvä isä Jarmon artikkeli Ortodoksinen kirkko ja maallistuminen, jossa hän varsin kriittisesti ja tyylilleen uskollisesti kuvaa omaa käsitystään nykyisestä ortodoksisesta kirkostamme ja sen liiallisesta maallistumisesta. 


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

12.1.20

Somen autuus ja kauhuus, osa I

Moderni moderaattori osaa asiansa

Tässä männä viikolla hieman harmittelin erästä asiaa, jossa todella hyvä idea on osin vesittynyt ehkä hieman huonolla toteutuksella. Samalla pitää hieman selitellä omasta puolestani, että kirjoitan tätä kuitenkin nyt tilanteessa, jossa en enää ole seurannut tuon idean (sivuston) toteuttamista kovinkaan ahkerasti eli jotain on tietysti voitu tehdä toisin, paremmin, mutta en vain ole sitä jostain syystä huomannut.


Kyse on Facebookissa olevasta oman paikkakuntani historiasta ja etenkin lähihistoriasta, kertovasta ryhmäsivustosta. Sen perustaminen oli todella mainio idea ja tuli selvästi tarpeeseen. Ihmisillä on tarve tietää omassa lähihistoriassa tapahtuneista asioista, tai missä ovatkaan nyt vanhat kaverit ja muista samanlaisista asioista tyyliin ”muistatko, kun ...”.
"Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten." (Kenrl. Adolf Ehrnrooth)
Itse olen ollut kauan kiinnostunut historiasta, niin omasta, suvun kuin vaikka niiden paikkakuntien historiasta, jossa itse tai sukuni on asunut. Olen jopa oman poikani kanssa tehnyt kirjan, joka kertoo eräästä lähihistoriallisesta rakennuksesta omalla paikkakunnallani. Mutta siitä lisää myöhemmin toisessa blogijutussa.

Edustan myös vahvasti sitä katsantokantaa, että tunteakseen itsensä tulee tuntea oma historiansa. Aihe lienee kaiken kaikkiaan melko trendikäs nykyään, kun katselee ympärilleen, missä löytyy vaikka erilaisia tosi-tv-ohjelmia, joissa haetaan kadonnutta isää tai äitiä tai haikaillaan menneiden aikojen ja tapojen perään.

Sosiaalinen mediakin on oivallinen tapa tutustua sellaiseen, mitä ei itse tunne hyvin. Sieltä löytyy suuri määrä erilaisia harrastuksiin tai muihin omiin kiinnostuksen kohteisiin keskittyneitä sivuja. Sieltä ja netistä yleensä saa paljon tietoa tarvittaessa ja osatessaan käyttää niitä välineitä, tietoa saa vaikka omasta suvustaan. Sillä saralla haittana vain on, että kirjallisten tietojen (kirjojen, artikkelien) lisäksi on vaikeaa saada oikeaa tietoa vaikkapa vanhojen valokuvien esittämistä henkilöistä, sukulaisista, naapureista, kylänmiehistä, kun asioista oikeasti tietävät ovat usein jo joko manan maille menneitä tai niin vanhoja, ettei heitä netin äärestä löydä. Siksi on ensiarvoisen tärkeää vaikkapa juuri tuollaiset alussa mainitsemani oman paikkakunnan lähihistoriaa käsittelevät sosiaalisen median ryhmät.
His­to­ria on oh­je­kir­ja tu­le­vai­suu­teen. Jos ei tie­dä, mi­ten ja mis­tä tä­hän het­keen on tul­tu, on vai­ke­aa ym­mär­tää tätä päi­vää ja tu­le­vai­suut­ta. (Tuntematon ajattelija)
Mutta on myös tärkeää osata tehdä tuota työtä, sivustojen, ryhmien moderointia, ylläpitämistä, oikealla tavalla. Tavalla, joka sopii nykyiseen menoon, nykyajan arvoihin, lakeihin ja säädöksiin ja hyviin käytöstapoihin. Puhun itse tästä asiasta siksi, että olen tehnyt sitä nyt jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Alkuun erilaisissa netin foorumeissa, joita nimitetiin silloin vain keskusteluryhmiksi, sittemmin nykyaikaisissa somen, sosiaalisen median keskusteluryhmissä mm. Facebookissa ja Twitterissä ja vähän muuallakin.

Hieman ronskisti yleistäen: syntyy helposti melkomoista ”sutta ja sekundaa” kun kaksi ryhmää, ”ne, jotka eivät osaa” ja ”ne, jotka eivät ymmärrä”, kohtaavat somessa kolmannen ryhmän – varsinkin, jos sellaisia kolmasryhmäläisiä on moderoinnissa- eli ”ne, jotka eivät välitä”.

Siksi on äärettömän tärkeää kiinnittää huomiota oman ryhmän arvoihin moderoinnissa, mistä saa puhua, mistä ei, mikä on hyväksyttävää, mikä ei. Kaikestahan saa puhua, mutta ... Kyse ei ole sensuurista tai keskustelun rajoittamisesta, kyse on ryhmän arvoista ja niiden kunnioittamisesta ja noudattamisesta. Arvoista, joiden pitää olla sopusoinnussa oman ryhmän ajatus- tai aatemaailman kanssa. Tänä päivänä useat tunnistavat jo vihapuheen ja tuntui hyvältä, kun toinen paikallinen ryhmä, ns. oman paikkakunnan puskaradioryhmä Fb:ssa, ilmoitti kuvaavansa kaiken kuvakaappauksina vihapuheeksi kokemansa ja antavan kuvat tarvittaessa viranomaisten käyttöön, jos asia niin vaatii. Tuollainen on oivallista ja suoraselkäistä, hyvää toimintaa.
Mielipide ei ole sama kuin tieto. (ministeri ja maaherra Pirkko Työläjärvi)
Itse olen oppinut paljon erilaisista sosiaalisen median ryhmistä. Omalla kohdalla on vielä sekin, että aihepiiri omissa keskusteluissa on se toinen niistä äärimmäisen vaikeista. Toinen on politiikka ja se, joka on mukana omissa ryhmissäni, on: uskonto, tässä tapauksessa vielä ylimääräisiä väristyksiä aiheuttava ortodoksinen uskonto.
Uskonto on oopiumia kansalle. (Karl Marx)
Ja oopiumi saa ihmisen sekaisin. (Tuntematon ajattelija)
Politiikassa ja uskonasioissa löytyy aina ääripäät, melko kaukana toisistaan olevat ja yleensä toisiaan ymmärtämättömät. Omissa ryhmissä vaikeuskerrointa lisää vielä, että kyseessä on sodanjälkeisenä aikana paremmin toisen ninisenä tunnetuksi tullut uskonto. Se tunnetaan kansan keskuudessa ns. ryssänuskontona.

On aika vaikea tai oikeastaan mahdoton moderoida tällaisia ryhmiä siinä tapauksessa, että ryhmät ovat täysin avoimia kaikille keskustelijoille, mikä tietysti olisi ihanne. Se ei vain nykyisessä some-sairastuneessa yhteiskunnassamme enää onnistu. Keskustelukulttuuri on netin myötä muuttunut oudoksi, osin jopa oikeasti sairaaksi ja samaan aikaan yhteiskunnassamme vaikuttava ihmisten huonovointisuus, mielenterveys-, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat ovat paisuneet yli rajojensa ja se vaikuttaa ja näkyy vahvasti myös sosiaalisessa mediassa.

Mutta nyt olen kirjoittanut jo tätä juttua puolentoista arkin verran, joten on aika lopetella tämä juttu. Mutta ei hätää, jatkan samasta aiheesta seuraavassa blogijutussani jonkun ajan, ehkä viikon parin päästä tässä samassa osoitteessa. Joten ”nähdään” viimeistään silloin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

10.1.20

”Isä Hannun” seikkailut netin ihmeellisessä maailmassa

Netti on ihmeellinen oma maailmansa, josta saattaa aina silloin tällöin löytyä hauskoja tai vaikka outojakin asioita itsestään. Kannattaa aina silloin tällöin tsekata, mitä siellä on ja kirjoittaa vaikka aluksi Googleen hakusanaksi oma nimi.

Itse olen ollut netin kanssa tekemisissä jo tosi kauan. En ihan tarkalleen muista, milloin se alkoi, mutta joka tapauksessa siitä on jo kauan, kymmeniä vuosia. Muistan sen, miten se alkoi, mutten muista tarkemmin milloin. Joten materiaalia minusta on nettiin kertynyt kohtuullisesti. Olin silloin nettihommien alkaessa aloittelemassa rehtorin virassa eli mahdollisesti aloitin netissä joskus 1980-luvun lopulla tai 1990-luvun alussa.

Ensimmäisiä laajempia kokeilujani oli varmaan freenet-sähköposti 1980-luvulla. Hieman myöhemmin perehdyin sattumien kautta aiheeseen enemmän, kun koulussani oli Ville-niminen oppilas. Vikkelä kuin villikissa tai pitäisikö sanoa kuin elohopea. Kerkisi kaikkeen, niin hyvään kuin pahaankin. Mutta älykäs Ville oli, erottautui selvästi jo tuolloin muista monessa asiassa.


Villen isä oli myös omanlaisensa, enemmän sellainen suomalais-italialainen ”Pelle Peloton”, jolta eivät hyvät ideat ja energia näyttäneet loppuvan koskaan. Kuten ei Villeltäkään. Tämä isä, ”Pelle Peloton”, touhusi mm. elektroniikka-alalla ja hieman sittemmin muuallakin mm. ohjelmistoalalla ja keksijänä ja nykyään hän on kaukana ulkomailla, Aasiassa, eläkkeellä ja yhä töissä. Eräänä päivänä hän tuli luokseni ja kysyi, että haluaisimmeko koululle ilmaiseksi tietokoneen, jollaisia silloin ei vielä ollut millään koululla kotikaupungissani. Halusin. Ehdottomasti halusin.

Niinpä seuraavana päivänä Villen isä kantoi koululle ns. lerppukoneen näyttöineen. Siinä oli siis tallennusvälineenä lerppu, eli muistaakseni 5½ tuuman ohut, taipuisa levyke. Koneen merkkiä en muista, mutta arvelen, että se saattoi olla IBM. Mukana oli joitain ohjelmia, tärkeimpänä tietysti ping-pong-tennis ja tekstinkäsittelyohjelma, joka oli alkuun suomalainen Valtion tietokonekeskuksen kehittelemä Teko, myöhemmin sitten WP eli WorldPerfekt, joita ei tietysti ollut tullut koskaan opiskeltua missään, kuten ei tietysti koko tietokoneen käyttöäkään.

Lerpun kapasiteetti oli silloin jotain 160-360 kilotavua, eli todella vähän, mutta ohjelman simppeliyden takia ei enempää tainnut tarvitakaan normaaliin käyttöön. Kaikki alkoi itselläni silloin heti hillittömästä itseopiskelusta, joka törmäsi todella usein tiiliseinään – osaamattomuuteen. Kone meni jumiin, homma ei edennyt – ei sillä tietenkään mitään virallisia asiakirjoja silloin vielä tehty. Kunhan ensin opettelin.

Jumin tullessa menin keskusradion ääreen ja kuulutin: ”Ville heti rehtorin kansliaan” ja Ville tuli, huokaili ja ratkaisi nips-naps ongelman ja homma jatkui, mutta joku jäi jurppimaan itseäni. Pari kertaa Ville pääsi vielä yllättämään, mutta sitten tajusin istua itse koneen ääressä, kun Ville tuli auttamaan ja ohje oli nyt, että kerro minulle, mitä minun pitää tehdä ja mahdollisuuksien mukaan miksi. Näin tietämyksen määrä hiljalleen eteni ja koheni ja opin joka kerta jotain tietokoneista ja kirjoista sitten opettelin lisää. Kiitos kaikesta tuosta Villelle, joka on nykyään tekniikan tohtorin tutkinnon suorittanut ja viimeksi kun kuulin, hän oli Cayman-saarilla töissä.

Jossain vaiheessa saimme koululle jo ensimmäisen oman koneen, taisi olla Nokian Mikro-Mikko ja samassa vaiheessa myös 5½ tuuman lerput vaihtuivat 3½ tuuman korppuihin, joissa kapasiteetti alkoi kasvaa, ensin 360 kilotavua – sitten 720 kt – 1440 kt. Tuntui melkein siltä, että tuollaiselle korpulle mahtui jo koko maailma. Nykyisihän tosin puhutaan muistikapasiteeteissa jo kilotavujen (1000 tavua) jälkeen aina tuhatkertaa suuremmasta ensin megatavusta (1000 kt), sitten gigatavusta (1000 000 000 kt) ja viimein teratavuista (1 000 000 000 000 kt). Paljon on muuttunut.

Mukaan oli jo jossain vaiheessa tarttunut kirjakaupasta Sami Köykän HTML-ohjelmointikirja, joka tuli opeteltua ja siitä katson jollain tavoin alkaneen oman varsinaisen ”nettiurani”, kun ohjelmoin HTML-kielellä ensimmäisiä sivuja nettiin varmaan yhä joskus 1990-luvulla. Eli voisin kai jossain vaiheessa viettää "nettiurani" 30-vuotistaiteilijajuhlaa.

Vuodesta 2005 alkaen – siis keväällä 2020 tulee 15 vuotta täyteen – olen ollut yhtenä ylläpitäjänä Ortodoksi.net sivustolla, joka onkin saavuttanut melkein kaiken, mitä voi, paitsi kirkon hyväksynnän. Mutta se on sitten toisen jutun aihe, jos on. Alkuun sivuilla oli jopa ihan oma hakukonekin, jonka nuorin poikani – nörtti muuten, tietokoneinsinööri, koodari ja tällä hetkellä töissä Italiassa tietokonehommissa – oli itse ohjelmoinut jo ennen Googlen maailman valloitusta. Hänenkin – kuten vanhemman poikani – robottien ja tietokoneiden parissa pöräävän erään mediakeskuksen projektipäällikön – tietokoneura alkoi muuten tuosta samasta Sami Köykän kirjasta, jonka he ahmivat läpi ja menivät sitten melko nopsaan isänsä ohi tiedoissa ja taidoissa sekä ohjelmointikielissä, mutta ovat olleet koko ajan vanhuksen apuna näissä nettihommissa, Vanhin poikani muuten omistaa tuon laajaksi, hieman yli 13 000 artikkelia, liturgisia tekstejä tai muita sivuja käsittävän ortodoksisen tietosivuston, Ortodoksi.net-brändin.

Tällaisissa tunnelmissa etsin ja yllättäen löysin mielenkiintoisia asioita itsestäni netin tummista syvyyksistä. Ne liittyivät – julkisessa virassa kun aikanaan toimin – tietysti myös Ortodoksi.netin lisäksi työtehtäviini ja osin myös oman ammattijärjestöni kuvioihin, sillä toimin parisenkymmentä vuotta luottamusmiehenä ja pääluottamusmiehenä ennen rehtorin pestiäni. Noissa hommissa sain vuosittain todella paljon koulutusta juuri tietokoneisiin ja tiedottamiseen. Myös myöhempi toimintani oman kirkkoni erilaisissa luottamustehtävissä, mm. kirkolliskokousedustajana ja valiokunnan puheenjohtajana, lisäsi nettitiedon määrää minusta.

Koska olen viime vuosina kirjoittanut useita erinimisiä blogeja – ensimmäinen oli hieman vihaisemman ortodoksin Nettihoukan harhoja, sitten taisivat tulla lievästi iloisempi Happy 1 ja lopulta maailmoja syleilevä Pyykkönen, sekä reissaamiseni innostamana matkablogi H@P matkalla jonnekin ja eräs mm. omaa sukuani ja vapaavuottani ulkomailla käsittelevä blogi – niistä on jäänyt paljon jälkiä netin "ikuiseen" muistiin. Ensimmänen blogini - silloin ei tosin tunnettu vielä blogi-sanaa - oli vuonna 2000 vuorotteluvapaalla kirjoittamani matkapäiväkirja Sveitsistä ja Kreikasta (joka muuten nyt on siirretty yhteen uudempaan blogiini).

Osa joistain erikoisimmista nettijäljistä löytyi aivan äskettäin eka kertaa ja ne toivat mieleeni monia mukavia muistoja lähihistoriasta ja yllättäen myös ortodoksisuudesta sisäpiirin (ei tosin minun)
silmin katsottuna.

Ne on kirjoittanut henkilö, joka aikanaan oppi tuntemaan oman kirkkomme sananmukaisesti ”kantapään kautta” ja sisältä päin. Siksipä, jos jotakuta kiinnostaa kirkkomme hämärä ja osin outokin lähihistoria, sieltä sitä löytyy ja melko suoraan, ehkä jopa ronskisti sanottuna ja kirjoitettuna. Ko. kirjoittaja itse on monisäikeinen, moneen taipuva ja monesta kiinnostunut kulttuuripersoona, toimttaja, johon suhteeni lienee ollut jonkinlainen mulkvist-rakkaus-suhde, joka kaikesta huolimatta sopii mainiosti minullekin.

Tässä on joitain herkkupaloja noista hänen blogeistaan. Tuo hänen käyttämänsä ilmaisu isä Hannu kuuluu tietoisesti hänen pottuiluunsa, joka ei välttämättä kohdistu ihan aina pelkästään minuun. Hän kyllä hyvin tietää, etten ole pappi.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2015-06-233504084

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2013-03-1671886788

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2014-01-1865629017

Otsikot noissa blogeissa ovat sen verran raflaavia, että jätin ne kaiken varalta tänne laittamatta.

Mikäli jotakuta laajemminkin kiinnostaa vaikkapa kirkkomme tiedotus ja viestintäpolitiikka, joka aika pitkälti jatkuu hengeltään valitettavasti aika lailla samanlaisena, hänen blogijutuistaan löytyy melko herkullisia otoksia 2000-luvun alkuvuosilta. Hänen kirjoittamiaan juttuja on tosin blogissa tuhottomasti ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta kun karsii niistä esille vain uskontoon ja ortodoksisuuteen tai vaikka viestintään liittyvät, oikeatkin saattavat löytyä.

Joten kannattaa siis toisinaan katsoa, mitä netti ja eritoten toiset kirjoittavat sinusta tai minusta. Saatamme yllättyä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

4.1.20

Ortodoksinen identiteettikriisi

Olen viime aikoina pohtinut tuota otsikon sanaparia: ortodoksinen identiteettikriisi. Olisi varmaan viisasta yrittää ensin avata jollakin tavoin nuo sanat sana kerrallaan.

Sana ”ortodoksinen” käännetään usein suomalaiseksi versioksi: oikeauskoinen, vaikka mene ja tiedä, olisiko oikeampi muoto oikein uskova tai ehkäpä oikein ylistävä, sillä kreikankielessä ορθός+δόξα (siis orthos+doksa) tarkoittaa ’oikea’ ja ’ylistys’. Oikein ylistävä on siksi minun mielestäni jossain määrin eri kuin oikeauskoinen.

Identiteetti taas johtuu latinasta sanasta idem (’sama’) ja se määritellään usein ihmisen yksilölliseksi käsitykseksi itsestään. Identiteetin perustana ovat ihmisten omat persoonalliset ominaisuudet, jotka voivat muuttua tai kehittyä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.

Identiteettikriisi lienee sitten kriisi - ihmisen kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Tuo sana on tullut kreikan sanasta krisis (’päätös’) eli se on käännekohta, jossa yksilön tulevaisuuden suunta mahdollisesti määräytyy paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan.

Miksi sitten olen pohtinut tuollaista kriisiä? Syyt löytyvät omasta organisaatiostani, Suomen ortodoksisesta kirkosta, johon kuulun ja jonka uskoa tunnustan. Kirkon hallinnossa olevat ihmiset ovat minun – ja varmaan monen muunkin – mielestä toimineet oudosti, sanoisin jopa aivan päättömästi. Minun on vaikea sanoa oikein vai väärin, kun en tunne kuitenkaan asioita riittävästi ja oma suuntautumiseni ei ole juridiikka eikä edes laajemmin teologiakaan. En suinkaan myöskään sanomisillani puolustele sitä, että ne henkilöt, jotka ovat olleet noiden kirkon turbulenssien kohteena, ”uhreina”, olisivat omalta osaltaan täysin syyttömiä – sitä minä en tiedä, enkä osaa sanoa – ja siksi suhtaudun asioihin kuitenkin tietyllä varauksella, uteliaisuudella ja yritän olla sotkematta puuroja ja vellejä keskenään.

Kyseessä ovat siis kirkossamme hallinnolliset asiat, eivät teologiset. Kyse ei ole uskon dogmeista, vaan enemmän byrokraattisista maallisista päätöksistä ja hallinnon jäykkyydestä. Asiat eivät siis ole vähentäneet uskoani kirkkoon – tai me ortodoksit sanomme usein Kirkkoon – vaan enemmänkin kirkon piirissä toimiviin ihmisiin ja kirkon hallintoon.

Siksi pitää heti sanoa sekin, ettei asia ole aiheuttanut uskonkriisiä tai edes identitettikriisiä – ainakaan minulla – vaan epäilyn ihmisten toiminnasta ja sen järkevyydestä joissain tapauksissa, Se, mitä tuollainen sitten aiheuttaa, mihin se johtaa, yritän omalta katsontakannaltani nyt hieman raottaa itselleni ja muille.

Mennäänpä maallisemmalle puolelle. Viime aikoina on ollut uutisia suomalaisista, jotka ovat menneet sananmukaisesti ”retkuun” löytäessään erilaisia rakkauden kohteita netistä tai kuka mistäkin. Rahaa on lähetetty ”unelmien rakkaalle” jopa satoja tuhansia kovin heppoisin perustein. Viimeisimpänä autettiin maineikasta suomalaista artistia selviämään avioerostaan ja laitettiin tilille kymppitonni vai oliko se jopa pari. Onneksi vihmerä pankkivirkailija tajusi vedätyksen ja pelasti hullaantuneen fanin rahat.

Mistä tuollainen toiminta kertoo? Sitä samaa on muuten kirkonkin piirissä. Ollaan sokeita näkemään totuus ihmisestä, jonka asema omista sosiaalisista tai hierarkisista syistä johtuen on korkea – ainakin omassa mielessä. Tällaisia ihmisiä kirkossa ovat piispat ja papit, joiden oletetaan olevan savolaisittain ”kunnon immeisiä”.

Luotamme siis ihmisiin, auktoriteetteihin, joskus jopa ihan sokeasti, tai luottaen ”toisen luotettavan ihmisen” sanaan, ajattelematta tai tutkimatta itse. Luottamus on hieno asia ja toivon sitä olevan maailmassa enemmän, mutta luottamus pitää aina ansaita, se ei tule tittelien ja aseman mukana. Sen ovat hallituksemme ministeritkin viime aikoina huomanneet. Näin on myös piispoilla ja papeilla kuten meillä maallikoillakin.

Nyt sitten on tapahtunut monella taholla niin, että joku on pettänyt luottamuksen – yksi taloudellisilla ratkaisuillaan, toinen hallinnollisilla, kolmas ehkä juridisilla. Yksikään heistä ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin ole pettänyt teologisilla, uskonoppiin liittyvillä ratkaisuillaan. Joku voi tietysti väittää, että uskoon liittyy totuus, oikeamielisyys ja monia muita samanlaisia henkisiä arvoja, joita nuo ”luottamuksen menettäneet” on vääristellyt, pettäneet.

Suomessa on oikeuslaitos, joka ratkaisee asioita onneksi vielä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti kaikkia käsitellen. Meillä ei ole mitään organisaatiota – ei Kirkkoa, eikä muutakaan – joka olisi oikeuslaitoksen yläpuolella tai tavoittamattomissa. Jos kirkon työntekijä tekee taloudellisen rikoksen tai muun rikoksen, häntä rankaistaan samoin, kuin muitakin. Mutta …

Nyt astuu kuvaan tuo idoliksi nostaminen, kädelle suuteleminen ja hierarkkinen asema, jossa me suomalaiset olemme todella outoja. Tai siis tuollaisten ihmisten (idolien) virheiden käsittelyssä me olemme outoja. Idoli ei monien miestä tee virheitä ja jos tekeekin, niistä pitää joko vaieta tai niitä ei saa repostella. Ei vaikka kyseessä olisi sadat tuhannet eurot ja/tai selvästi virkavirheestä omassa työssään. Muut asiat painavat enemmän: hyvä mies, hyvä pappi, hyvä piispa, hyvä ihminen, tehnyt paljon kirkon / seurakunnan / ihmisten eteen ja hyväksi, mutta tehnyt myös virheen, jopa rikoksen. Pitää olla armollinen.

Vankeuteen tuomittu voi seisoa rivistössä, josta valitaan uusi johtaja kirkolle. Asiasta tietävät eivät kerro siitä valitsijoille, se selviää ehkä lehdistä ja somesta. Rahaa voidaan tuhlata kaikenlaiseen muuhun kuin seurakunnalliseen toimintaan, vaikka matkatoimistoon, mutta kun sen tekee kirkon työntekijä, siihen ei voi puuttua. Organisaation johtajalta puuttuu täysin johtajan ominaisuudet ja organisaation asiat saadaan pian sekaisin, mutta johtajan erottamiseen menee liian kauan ja kun se saadaan tehdyksi, johtaja katoaa. Rahaa tuhlataan oikeudenkäynteihin ihan vain periaatteellisista syistä enemmän, kuin mitä olisi mennyt, jos asia olisi soviteltu heti alkuun. Seurakuntalaiset hajaantuvat meihin ja noihin toisiin.

Samaan aikaan somessa taistellaan samojen asioiden tiimoilta ja aiheutetaan lisää ongelmia. Tarkoitus on varmaan aiheuttaa ongelmia väärin tai hölmösti toimineille johtajille ja saada lohtua omaan pahoinvointiin tai väärinkohteluun, mutta ongelmat aiheutuvatkin ihan muualle, Kirkolle. Ihmiset eroavat myötätunnosta kirkosta ja toimivat sitä vastaan. Miksi?

En halua vastata kysymykseen noiden uusien ongelmien aiheuttajien osalta, mutta vastaan meidän niistä "nauttivien" seurakuntalaisten kannalta. Moni meistä – kuten edellä kirjoitin – on kovin ”idoliriippuvainen”, jopa addikti, eikä osaa välttämättä erottaa silloin hengellisyyttä ja pelastusta kirkon hallinnosta ja ihmisistä. Heidän normivastauksensa saattaa olla silloin: ”Eroan Kirkosta!”, kun pitäisi sanoa vain ”En pidä tuosta ihmisestä ja hän tyylistään toimia Kirkossa!”.

Ei Kirkko ole silloin paha, jos ihminen Kirkossa toimii pahasti ja väärin. Kirkko on Kristuksen ruumis ja aina hyvä, me ihmiset olemme langenneita ja voimme toimia väärinkin, meillä on vapaa tahto siihenkin. Kirkko ei toimi väärin. Jos – siis minun mielestäni – jos me toimimme Kirkkoa vastaan ja eroamme Kirkosta IHMISTEN takia, silloin toimimme todella väärin ja emme todellakaan ole silloin olleetkaan mitään oikeita ortodokseja ikinä.

Ei silloin ajatella asioita demokraattisten laitosten tai järjestysten tai elimien kautta, niin tärkeitä ja välttämättömiä kuin ne ovatkin. Ei silloin ajatella suomalaisen protestanttisen hallintokäytännön ja hallinnollisen perinteen mukaisesti. Ei ortodoksi noin toimi. Hän ajattelee – siis ortodoksi – aina omaa, lähimmäistensä ja ihmiskunnan pelastusta oman uskonsa kautta, olkoon se sitten vaikka joidenkin mielestä millaista utopiaa tahansa. Identiteettikriisikin on aina meille kaikille mahdollisuus. Se on sitä uskoa!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

27.11.19

Nil sub sole novum

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous on jo keskiviikkona 27.11.2019 melkein päätöksessään ja lienee aika kirjoittaa toinen – toivottavasti viimeinen –  blogijuttu kokouksesta, josta voinee pitkällä kokemuksella sanoa tuon maineikkaan lausahduksen Raamatusta Saarnaajan kirjasta : Nil sub sole novum! (Saarnaaja 1:9)
Uusi sivistysvaliokunnan puheenjohtaja
(Kuva © Aristarkos Sirviö)
Olen itse kokenut ja katsellut aktiivisesti Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksia suunnilleen kohta koko tämän 2000-luvun joko tarkkailijana tai jonkin aikaa myös kokousedustajana ja valiokunnan puheenjohtajana. Tähän seikkaan siis perustuu nämä lausahdukseni kokouksista ja etenkin taas tästä vuoden 2019 kirkolliskokouksesta. Toki olen kai osoittanut jonkinlaista ortodoksista aktiivisuuttani muuallakin.

Odotusarvo oli tänä vuonna normaalia korkeammalla, koska kokousedustajina oli kuitenkin aika monta uutta ja ajattelin – ehkä kuitenkin sitten liian toiveikkaana – heidän pystyvän uudistamaan kokousta ja käytäntöjä. Nyt tuntuu siltä, että erehdyin aika pahasti.

Syy ei tosin pelkästään ole kokousedustajissa, syyt löytyvät varmaan koko organisaation ja tuon toimielimen rakenteista. Koko kokous on alun alkuaan rakennettu jollekin suomalaiselle eduskuntamallille, missä asioiden käsittely on tehty mahdollisimman vaikeaksi monine käsittelyineen (täysistuntoineen) ja valiokuntineen.

Tässäkin kokouksessa kirkon lakimiehen piti jossain vaiheessa vääntää rautalankamalli uusille ja ehkäpä jopa joillekin vanhoille, miten kokouksessa asioita esitetään ja toimitaan. Yleensä tuollaisissa tilanteissa hyväkin ja eteenpäin vietävissä oleva asia silloin helposti hukkuu byrokratiaan ja koneiston rattaisiin tai jää esittämättä proseduurin vaikeuden tai vaikka edustajan ujouden tai tottumattomuuden tähden.

Toinen silmään ja korvaan pistävä asia olivat yllättävän monet lakitekniset tai jopa ihan juridiset ongelmat, joita kirkkomme piirissä on ollut toki kautta aikain monella sektorilla ja tasolla. Kirkkomme piirissä on keskusteltu tähän aihepiiriin liittyen runsaasti etenkin seurakunnissa tapahtuvista käräjöinneistä ja pisteenä iin päällä viimeaikaisesta kirkon ylimmän päällikön käräjöinnistä entistä (tai oikeastaan tietyllä tavalla nykyistäkin) alaista kohtaan, jossa häntä (siis tässä henkilökohtaisessa, mutta ilmeisesti kirkon maksamassa) prosessissa (siis kirkon työntekijää kohtaan) avustaa juridisissa kysymyksissä kirkon henkilöstöpäällikkö. Aika erikoinen yhtälö!

En ota sen suuremmin kantaa kenenkään syyllisyyteen tai syyttömyyteen – mutta siitä saattaa saada jotain osviittaa toki kirkolliskokouksen eräästä päätöksestä, joka koski ko. seurakuntia ja niissä syntyneitä suuria taloudellisia ongelmia ja niistä selviämistä. Tai sitten ei, sillä jokainen katsoo asiaa oman väristen silmälasien läpi ja asiaa haittaa aina suuresti kirkossamme jonkun – onpa hän sitten piispa tai pappi – jalustalle nostaminen. Se saa liian usein lähes sairaita palvonnan piirteitä. Haluan kuitenkin osaltani nyt vain kiinnittää huomion asiaan, joka tuli konkreettisesti esille monessa puheenvuorossa kirkolliskokouksessa. Kirkon ja seurakuntien lakiasian hoitamiseen. Siellä mitä ilmeisimmin on jotain parannettavaa, mikäli on uskomista vaikka lakivaliokunnan puheenjohtajaa, rikos- ja prosessioikeuden professoria, joka herrasmiehenä ei kuitenkaan mitenään yksilöinyt tai henkilöinyt ongelmaa.

Hänen johtamansa valiokunta esittikin muistaakseni vajaan vuoden pestiä uudelle lakityöryhmän sihteeriksi palkattavalle juristille, joka toivottavasti hallitsee hallinto-oikeuden ja oman kirkollisen säädöstömme – mukaan lukien jonkin verran kanonejakin – paremmin kuin erilaiset yksityisoikeudelliset avioliittoasiat ja erot sun muut.

Kirkon talousasioissa olen aina ollut melko pessimistinen. Monesti on ollut niin, että vaikka kirkolliskokous olisi päättänyt mitä vaan, toimihenkilöt toteuttivat budjettia oman mielensä mukaan ja ylityksistä ei suurempaa purinaa tullut. Ja jos tuli, sellainen joutui pian joko kilometritehtaalle tai ei tullut enää valituksi luottamustehtävään, jossa purisi. Hieman on yhä tuollainen tunne, mutta toivon hartaasti (sic!) olevani väärässä.

Entisenä kirkolliskokouksen sivistysvaliokunnan puheenjohtajana sydämeni läikähti, kun uuden valiokunnan uusi puheenjohtaja esitteli mietintöä ja kertoi siinä, että kirkon pitää tukea myös vapaaehtoisten toimintaa. Uusi läikähdys entistä suurempi tuli, kun hän puhui kirkon velvollisuudesta digitaalisesti tallentaa erilaisia asioita, palveluksia, videota, monenlaisia muita asioita. Läike sen kun lisääntyi, kun puhe siirtyi kirkon sosiaalisen median tehokkaamman käytön lisäämiseen ja sydän meinasi pysähtyä, kun kuulin puhuttavan laadukkaasta kasvatuksesta ja opetuksesta ja vapaaehtoisesti toteutettavan erään sivuston – jonka nimen kai ihan tahtomattani kuulin kuitenkin väärin – taloudellisesta tukemisesta. Sivustosta, joka on kasvun ja opetuksen apuväline kodeille, kerhoille ja opetukseen. Olin silloin jonkin aikaa jopa ylpeä, kunnes uudelleen kuuntelu palautti minut takaisin maanpinnalle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

26.11.19

Salaliitto ja eripura

Olen jo vuosia saanut tai joutunut – tai sitten pitää vielä etsiä joku muu kuvaavampi verbi – seuraamaan Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen, toimintaa. Alkuun seurasin sitä melko kauan kokousedustajana ja väsyttyäni siihen totaalisesti ja jäätyäni pois tehtävästä, tein kokouksista nettijuttuja – suoria srtiimauksia, nettilähetyksiä ja blogijuttuja. Siihenkin alan nyt taas hiljalleen väsyä, tai oikeammin tympääntyä.

Muistan hyvin, kun läsnäoloani kameran takana kirkolliskokouksessa hyljeksittiin suuresti. Minut haluttiin pois kokouksesta tiedottamasta tai ehkä pitää sanoa kertomasta omanlaistani totuutta julkisuuteen. Se kun ei kai sopinut joidenkin kirkossa toimivien omiin ajatuksiin.

Lienen jossain blogijutussani pohtinutkin, miksi he noin toimivat. Nyt kun vettä on riittävästi virrannut Vantaa-joessa ja jokunen osallinenkin on siirtynyt muihin tehtäviin, voisi kai rehellisesti sanoa, että joku nyt ainakin pelkäsi, että tämä tiedottaminen paljastaa jotain sopimatonta, mitä kirkko ei ole voinut tai osannut tiedottaa. Mitä se oli, sitä voi jokainen jutun jälkeenkin vielä arvioida.

Muistan erään kokousedustajan suuttuneen minulle, kun kuvasin suorana puheenvuoroja. Hän teki kaikkensa, että tuo striimaaminen loppuisi. Tuotakin silloin ja myöhemmin mietin, miksi ihmeessä. Muuta en ole löytänyt kuin epämääräisen arvelun siitä, että kuvaamiseni ehkä antoi hänestä erilaisen "kuvan" seurakunnalle ja hänen tutuilleen, minkä hän oli heille muutoin siellä ”luonut”. Hän siis ehkä jäi ”kiinni rysän päältä” - puhui kokouksessa muuta kuin kotiseurakunnassa. Mene ja tiedä!

Mutta kovin on ihmiset ja ajatukset muuttuneet. Nyt nuo, jotka ajoivat striimajaa ulos kokouksesta, tekevät kaikkensa sen eteen, että he voivat nyt striimata. Niin muuttuu maailma, Eskoseni! Vai miten se meni.

Vuoden 2019 kirkolliskokous oli ennakko-odotuksiltaan mielenkiintoinen. Kokous koostui uusista edustajista, joissa on paljon ”untuvikkoja” ja paljon ”konkareita”. Miten konkarit ottavat kokouksen käsiinsä ja untuvikot ihmettelevät maailman menoa. En paljoa ole ehkä erehtynyt päivän pari kokousta seurattuani.

Samat konkarit, jotka vuosi toisensa jälkeen ovat nousseet puhujapönttöön, puhuvat edelleen ja ainuttakaan untuvikkoa ei siellä näkynyt. Papisto puhui runsaasti – ja yllätyksekseksi piispatkin puhuivat, siitä kohta enemmän – mutta maallikkoja taisi pöntössä käydä kolme, neljä – kaikki konkareita.

Suurin osa puhui ennalta valmistetun puheenvuoronsa, vaikka toinen olisi just ennen häntä puhunut saman asian. Mutta se kuvaa hyvin jonkun alueen valmistautumista kokoukseen ja muiden valmistautumattomuutta. Aiemminkin puhuttiin siitä, että joku alue järjesti junttakokoukset ja sitten varsinaisessa kokouksessa junttasi asiat mielensä mukaan. Samasta oli joitain haikuja toki jäljellä, vaikka muutoksia lienee hieman tapahtunut.

Mahdollisesti joidenkin härski toiminta tuli hiljalleen julki ja muutoksia alkoi hieman tapahtua, mutta varmaan syitä on monia, ei pelkästään nuo. Toiminnan jäljet ehkä pelottivat. Seurakunnissa on viime vuosina touhuttu monenlaisten rahaa vievien turhien ”projektien” kanssa – käräjöinti, kavallukset, riitely, mitä niitä lieneekään – ja rahaa on niihin palanut niin, että nyt pitää myydä omaisuutta, jottei katastrofi tulisi. Samaan aikaan väki vähenee, ihmiset eroavat kirkosta, eivät kastata lapsiaan ja verotulotkin vähenevät. Osin syynä lienee maallistuminen, osin kirkon omakin törttöily.

Törttöilyyn ovat lahjakkaasti osallistuneet myös kirkkomme korkeimmat hengelliset johtajamme. Se tosin ei liene mitään uutta. Männä vuosina lienee maallisessa mediassa ollut enemmän uutisia törttöilyistä kuin mukavista kirkollisista asioista. Oma kirkkomme ei ehkä enää ole se ikonien ja kauniin kirkkolaulun mystillinen suitsutussavun täyttämä organisaatio, vaan monen mielestä jo aivan jotain muuta. On jopa huomattu, että suitsukkeetkin ovat osin halpatuotteita ja joillekin jopa vaarallisia, epäterveellisiä, hyvä ettei myrkyllisiä.

Piispojen asema on myös kokenut muutoksen ja syynä ei ehkä ole niinkään ympäristö kuin ehkä enemmänkin ihmisten omat henkilökohtaiset ominaisuudet ja tarkoitusperät. Jossain vaiheessa piispojen valinta oli enemmän pienten piirien juttu, ja jälki myös näkyi laadussa. Edelleen se toki on tietyssä mielessä pienten piirin juttu, mutta keskustelu on jo aavistuksen verran vapaampaa ja julkisempaa. Valintaan voi osallistua jo suurempi joukko, vaikka lopullisen valinnan tekee yhä kovin peni piiri.

Olemme suurella rytinällä siirtyneet viime sotien jälkeisestä ajasta nykyaikaan myös kirkossa, jolla aina on ollut suuri rooli ortodoksien elämässä. Entisistä sydänverellään työtään tehneistä kutsumuspapeista on tullut nykyajassa ”kahdeksasta neljään” -pappeja, jotka kammoksuvat ajatusta työaikaseurannasta – tai kuten se huumorimielessä kirkolliskokouksessa ilmaistiin ”työajattomien työaikaseurannasta”. Kun kutsumus on vaihtunut ajatukseen palkan suuruudesta tai työn mukavuudesta ja vapaa-ajan riittävyydestä, voisi ehkä jopa olla paikallaan moinen seuranta. Minusta ainakin.

Piispojen osalta asia on monimutkaisempi. Viime vuosina on tapahtunut liikaa huonoja asioita ja liian vähän hyviä – etenkin juuri näissä ”piispa-asioissa”. Henkilökohtaisuudet ovat saaneet valtaa liiaksi ja eripuraa on aivan turhistakin asioista. Ikä alkaa vaivata työntekoa ja samalla taitaa joillakin nousta nestetasapaino päässä.

Luin juuri erään vanhemman rovastin puheenvuoron, jossa hän kertoi aikanaan esittäneen vanhaa ortodoksista tapaa, että piispoille luostariasukkaina, munkkeina, maksetaan palkka-asteikon pienintä palkkaa ja heidän ylläpidostaan huolehtii hiippakunta. Eläkkeelle siirryttyään he palaavat takaisin luostariin. Näin kai tapahtuu joissain ortodoksisissa maissa. Voisi olla mielenkiintoista nähdä, miten toimisi Suomessa!

Nyt kirkon – ovatpa sitten kyseessä piispat, papit, seurakunnat, kirkon työntekijät – toiminta vaikuttaa liiaksi maallistuneiden ihmisten ajatteluun ja toimintaan. Kirkosta erotaan ihmisten takia, pelastuksella ei niin väliä. Kirkkoa tai ihmistä hehkutellaan ihmisten usein epäoleellisten asioiden tai toiminnan myötä. Medialle kerrotaan – paremman puutteessa – aidan kukittamisesta, kun ei omasta toiminnasta ole oikein mitään myönteistä kerrottavaa. Tai ainakaan sellaista, joka menisi mediassa läpi.

Mutta lienemme muutosten edessä ja jos hommat etenevät tähän malliin, kohta varmaan jollain tavalla rysähtää. Ja se koskee - koskee kovasti. Missä ja miten – kuka ja miksi? Katsotaan nyt. Salaliittoteoriat elävät ja Fanari-pelkoiset tai "naapurimieliset hyödylliset idiootit" maalaavat mielenkiintoisia kuvia seinille maailmalaajuisesta ortodoksian kriisistä. Mikä on totta ja mikä sepitettyä tai peräti oman mielen kuvittelua? Saadaankohan sitä selville koskaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

7.11.19

Kadonneita hautoja, kadonneita ihmisiä

On melkoisen vaikuttavaa tutkia hautaa, jonka hautakivessä ei ole haudassa lepäävien nimiä eikä mitään päivämääriä. Ainakin minulla tuollainen saa aikaan reaktion tutkia lisää ja enemmän. Näin kävi taas.

Viime blogijutussani kirjoitin ”löytämästäni” haudasta, jonka hautakivessä luki pelkästään: ”Tähän haudattiin 23 Neuvostoliiton sotilasta”. Tuollainen ei yleensä minulle riitä, vaan haluan siitä lisää tietoja. Jotain sain, kun menin hautausmaan toimistoon: listan haudassa olevista, mutta vain 14 nimeä, joista sittemmin joku on mahdollisesti hieman väärä tai väärin kirjoitettu.

Loput yhdeksän oli merkitty tuntemattomiksi ja sellaisiksi ne ainakin vielä ovat jääneetkin, vaikka olen saanut haltuuni laajan nimilistan tuohon aikaan teloitetuista desanteista ja muista jonkinlaisen sotarikkomuksen tehneistä. Listalla nuo tuntemattomatkin varmaan ovat, mutta heidän poimiminen sieltä onkin sitten ihan eri juttu.

Mitä ilmeisimmin tuossa haudassa lepää 23 desanttia, ei siis sotilaskarkureja tai muita suomalaisia sotilaita, joita myös teloitettiin erilaisista syistä sodan aikana. Desantti-nimityksellä on Suomessa hieman kalsea kaiku. Wikipedian mukaan Suomessa desantti-nimitystä käytetään erityisesti toisen maailmansodan aikaan selustaan, rintamalinjojen taakse, siviilien keskuuteen, vakoilua tai sabotaasia varten lähetetyistä laskuvarjomiehistä ja -naisista ja varsinkin neuvostoliittolaisista vakoilijoista, jotka lähetettiin tällä tavalla Suomeen.

Wikipedia kertoo myös, että he olivat muuttaneet Neuvostoliittoon Suomen sisällissodan jälkimainingeissa tai 1930-luvun alussa vanhempiensa mukana, maahan, jossa uskottiin löytyvän paremmat elämisen mahdollisuudet. Taustansa ja kielitaitonsa vuoksi heidät painostettiin tai jopa pakotettiin vakoilutehtäviin entistä isänmaatansa vastaan. Toki osa ryhtyi varmasti tehtävään myös omasta halustaan. Toinen merkittävä ryhmä muodostui inkeriläisistä. Nämäkin pakotettiin usein vakoilutehtävään kielitaidon perusteella. Kohtalona oli lähes aina kuolema suomalaisen teloituskomppanian edessä. Kolmas merkittävä ryhmä olivat amerikansuomalaiset. Suuri osa heistä oli muuttanut vanhempiensa mukana 1930-luvulla Yhdysvalloista rakentamaan sosialistista ihannevaltiota.

Jos jotenkin yrittäisi soveltaa noita tuon ajan desantteja nykyaikaan, heitä voisi – kuten eräs ystäväni sanoi – nimittää myös terroristeiksi. Ei liene kovinkaan kaukaa haettua verrata noita desantteja vaikkapa Isis-järjestön riveissä taistelleisiin vierastaistelijoihin.

Kun tuota haltuuni saamaa nimilistaa olen tutkiskellut, edellä oleva pitää varamaan paikkansa. Moni listan ihmisistä oli juuri inkeriläisiä tai muita tuossa mainittuja etnisiin ryhmiin kuuluvia. Ja todellakin, kohtalona oli kuolla jossain kaukana lähiomaisistaan teloitusryhmän edessä ja tulla haudatuksi melkein nimettöminä joukkohautaan.
Edellisen blogikirjoituksen johdosta sain muutamia yhteydenottoja sähköpostitse. Mielenkiintoinen oli sieltä saamani tieto, että melko moni tuolla listalla olevista löytyy 2008 Ajatus-kirjat kustantamon julkaisemasta ja työryhmän: Jukka Kulomaa & Jarmo Nieminen toimittamasta kirjasta ”Teloitettu totuus” - kesä 1944.

Tuolta kirjassa olevalta Jukka Lindstedtin laatimalta listalta selvisi mm. tuon edellisessä jutussani mainitseman naisen koko nimi ja syntymäaika. Hän oli siis Matro (Matreona, vai liekö Matrona) Jonintytär Seredina, s. 13.3.1922 ja hänet teloitettiin heti kenttäoikeuden päätöksellä. Muittenkin osalta selvisi tarkempia tietoja heidän nimestään ja syntymäajoistaan. Mm. listalla ollut Jullinen olikin mahdollisesti Yllönen ja kenties Juho Ilkka olikin Juho Paavonpoika Ikko. Sellaiset sukututkijat, jotka hakevat sukulaisiansa noista teloitetuista, kannattaa varmaan hankkia kirja joko kirjastosta tai antikvariaatista. Itse sain sen nettiantikvariaatista kotiin toimitettuna alle 15 eurolla, mutta kirjastostakin se löytyi.

Sekin, mihin ryhmään teloitettuja nuo ihmiset kuuluivat, vahvistui kirjan tietojen perusteella. He eivät olleet maanpetoksesta, valtiopetoksesta tai sotapetoksesta tuomittuja tai vihollisen puolelle karanneita eivätkä Neuvostoliiton armeijassa palvelleita Suomen kansalaisuuden omaavia eivätkä sellaisia suomalaisia tai neuvostoliittolaisia henkirikoksiin syyllistyneitä tavallisia kansalaisia, vaan nimenomaan vakoilijoita, desantteja, joita ei kansainvälisten säädösten mukaan pidetä ”oikeina” sotilaina, koska heiltä puuttuu mm. oman maansa armeijan tunnukset (arvon osoittava merkki tai kokardi).

Tässä on mielenkiintoinen ristiriita suomalaisten ja venäläisten sotahistorioitsijoiden kesken, sillä Venäjällä heitä pidetään usein sankareina, monilla mitaleilla ”uroteoistaan” palkittuina partisaaneina ja Suomessa kaikkea muuta kuin tuollaisina ”sotilaina”. Muutoinkin tuon kirjan lukeminen avasi silmät siitä, kuinka kiistanalaista onkaan tuo tutkimus ja eri ryhmien käsitykset noista ihmisistä tai vaikkapa suomalaisten osuudesta vaikkapa juuri teloituksiin.

Molemmin puolin rajaa tapahtui varmaan hirveitä asioita ja niistä on vuosikymmeniä vaiettu, niistä on kerrottu huhuja ja monenlaisia tosia tai keksittyjä tarinoita ja yhä edelleen joittenkin ihmisten keskuudessa – jälleen molemmin puolin rajaa – elää valtava katkeruus ja jopa viha tehdyistä hirveyksistä ja usein se saattaa kohdistua jopa aivan syyttömiin tai jopa koko kansakuntaan. Kummankaan valtion – Suomen tai Venäjän – toimet eivät aina mitenkään helpota noiden asioiden selvittämistä, vaan yhä edelleen on voimassa jonkinlainen propagandan henki, joka lietsoo yhä uudestaan ja uudestaan tuota vihaa ja katkeruutta.

Moni omaankin elämääni liittyvä asia saa uusia ulottuvuuksia noita asioita tutkiessa. Mm. suomalaisten viha ortodokseja kohtaan, jossa jollain tavalla tiivistyi perisuomalainen ryssäviha aivan syyttömään ihmisryhmään. Ja kumma kyllä tuolla vihalla on yhä jonkinlaisia elonmerkkejä ja ilmentymiä nyky-Suomessa. Siitä on hyviä esimerkkejä vaikkapa ystäväni Sirpan kirjottamassa blogijutussa, joka kertoo ortodoksisista opettajista.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma tuli juuri tätä blogia kirjoittaessani, kun toinen hyvä ystäväni soitti ja keskustelimme asiasta. Hän sanoi, että edelleen meillä on tuollaisia ”desantteja” olemassa nykyisessä maailmassakin. Jotkut heistä saattavat olla niitä kuuluisia ”pieniä vihreitä miehiä”, muka ”vapaaehtoisia” kohteena olevan kansan keskuudesta vastarintaan nousseita kansalaisia, joista meillä on esimerkkejä eripuolilta maailmaa aivan viime ajoilta.

Toinen nykyisen ”desanttiuden” muoto voisi olla vaikka jonkinlainen tietokonemaailmassa ilmenevä ”kyberdesanttius”, jossa vieras valta yrittää murentaa toisen valtion laillista järjestelmää ja vaikuttaa valtion asioihin kyberhyökkäyksin ja kyberhenkilöiden tai joidenkin ”hyväntahtoisten hölmöjen” voimin. Tämä jos mikä on sitä nykyaikaa – nykyisten desanttien temmellyskenttää – jossa me kaikki syyttömätkin joudumme kärsimään jonkin verran samalla tavalla kuin sodan aikana. Nykyisin ei enää kuitenkaan niinkään kuolemalla, vaan enemmänkin tietokoneiden toimimattomuudella tai muilla yhteiskunnan häiriöillä, joskus myös henkilökohtaisella häirinnällä.

Mutta tuo on sitten jo ihan uutta asia- ja aihekokonaisuutta, johon ei osaamiseni ja tietoni riitä, joten yritän pysyä hieman maanläheisemmissä asioissa, vaikka näissä historian desanteissa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka