17.3.17

Suurta draamaa vai pientä - osa III


Pitänee pikkuhiljaa päättää tämä enempi vähempi kieli poskella totetutettu kirkkovaalidraamatrilogia, jotta pääsen täysillä omistautumaan maallisempiin kevätvalmisteluihini ja matkasuunnitelmiini. Tosin sitä viimeistä vaalia, tai pitäisikö sanoa vaaleja, ei ole vielä edes tiedossa. Eikä tuo edellisenkään vlogijutun draama ole vielä sananmukaisesti kirkossa kuulutettu ja loppuun taputeltu. Joten melkoinen tikkukasahan tämä vielä on. Mutta siinähän selvittelevät.

Ensimmäisestä vaalista alkaa olla jo kulunut sen verran aikaa, että hieman ovat pärskyvimmät laineet tasaantuneet, vaikka monenlaiset huhut ja salaliittoteoriat silti senkin asian ympärillä jylläävät, mikä lienee meillä ortodoksisilla mystikoilla varsin tavallista. Toisen vaalin kohdalla myrskyn silmä on vielä kokematta. Tukijoukot ovat vyöryttäneet asioitten myönteisiä puolia tuutin täydeltä mediassa, mikä tietysti on ihan ihailtavaa, mutta liian moni asia lienee silti yhä vastausta vailla. Hieman on välillä tunnelma, että ihmiset laitetaan tekemään valinta – tai pitää ehkä oikeammin sanoa: laitetaan pakolla tekemään valinta – melkein sillä kuuluisalla ns. pers’tuntumalla tai kuten joskus on sanottu piispanvaalista: sammutetuin lyhdyin. Ja mielenkiintoistahan tässä on kaiken lisäksi se, että jos homma menee metsään, kukaan ei ota vastuuta tapahtuneista. Toisinpäin tapahtuessa kiitoksen ottajia on jonossa.

Sillä samalla pers'tuntumalla on tehty tässä maassa lukuisia vaaleja ja tullaan tekemään jatkossakin, ainakin täällä ortodoksisen kirkon puolella. Ja jopa todellakin piispaakin valitessa näin toimitaan vai liekö se siellä ihan vakiintunut – tai kuten ortodoksi sen sanoisi, perinteinen – toimintatapa, laput silmillä ja huppu päässä. Ja valitettavasti täytyy sanoa, että tässäkin usein jäljet pelottavat.

Viimeisin tällainen "sammutetuin lyhdyin" -vaali toimitettiin melko äskettäin, vain muutama vuosi sitten kirkolliskokouksessa, kun yksi ortodoksisista piispoista valittiin – voisi kai sanoa – melkeinpä puskista. Kirkolliskokousedustajat, joiden tehtävänä on valita piispa piispainkokouksen ehdottamista ja hyväksymistä ehdokkaista, eivät todennäköisesti ennen kokousta kovinkaan paljoa tienneet, ketkä tulivat olemaan vaalissa mukana ja millaisia he ihmisinä ovat. Huhut ja juorut kyllä jylläsivät ja eliitti – joka on näköjään noussut vaikuttajaryhmäksi jo maallisessa politiikassakin – toki tiesi kuviot, koska se ”järjesti” vaalin ja sen dekoteerauksen kirkkorahvaasta ja itse asiassa koko kirkolliskokouksesta välittämättä. Ja itse asiassa koko sen alueen ihmisistä välittämättä, minne piispa valittiin, ei heitäkään suuremmin asiassa kuultu. Näinhän asiat ainakin julkisuuteen saatetuissa niukoissa tiedoissa näyttivät ja yhä näyttävät olevan.

Yksi alue kolmesta teki käytännössä valinnan ja sielläkin sen toteutti se kuuluisa "eliitti", jonka osoitetta mm. Perussuomalaisten eroava phj Timo Soini tässä taannoin eräässä puheenvuorossaan hieman happamana kyseli. ”Asioista normaalisti tietävien tahojen puheiden mukaan” edustajilla oli valittavana kirkolliskokouksen alkaessa alkuaan ehkä noin kolme ehdokasta, joista yksi – edelleen huhujen mukaan, koska virallista tietoa ei ole saatavilla – raakattiin piispainkokouksen toimesta pois piispanvaalista mahdollisesti jonkinlaisena aiemman elämän tapahtumien "rangaistustoimena" tai sitten vain, ettei hän olisi ollut hajottamassa ja viemässä ääniä paikalle suunnitellulta. Mene ja tiedä! Tämä mahdollisesti "raakattu" henkilö näyttää nyttemmin sen sijaan olevan kyllä mukana papinvaaleissa. Syy, miksi tämä yksi jätettiin silloin syrjään, on tietenkin jätetty kertomatta valitsijoille ja kirkkorahvaalle. Syyllä – oli se sitten miten vakava tai vähäpätöinen tahansa – ei näytä kuitenkaan olleen mitään vaikutusta piispaan, joka suoritti sittemmin – itse asiassa varsin äskettäin – erään papinvaalin ehdokasasettelun. Jos syyt, tai pitäisikö sanoa perusteet valinnalle tai hylkäämiselle, olivat samat ehdokasasettelussa kuin piispainkokouksessa, tilanne lienee siltäkin osin mielenkiintoinen.

Monenlaiset jutut ja varmaan joidenkin mielestä pahansuopiset juorut tosin kertovat eräitten henkilöiden roolin olleen mahdollisesti melko suuri muutenkin tuossa edellisessä piispanvaalissa ja sitä edeltävissä manoovereissa, mutta kuten sanottu, niistä ei ole saatavissa mitään virallisia tietoja, pelkkiä huhuja, joten uskokoon, ken haluaa. Asiaan liittyy monenlaista tarinaa ja jatkotarinaa, joilla saattaa toki olla jotain merkitystä uuden piispan vaalin kanssa, joka tapahtunee nyt seuraavassa kirkolliskokouksessa marraskuussa 2017 mitä ilmeisimmin, totuttuun tapaan, edelleen sammutetuin lyhdyin. Ja ihan varmasti samanlaisin manooverein ja ennakkotöin sekä julkisuudelta ja etenkin kirkkorahvaalta salassa.

Olen kuullut monen aprikoivan keskusteluissa mm. edellisen, viimeksi valitun piispan mahdollisuuksia täähän uuteen tehtävään. Riippuu hieman ihmisestä, kenen kanssa asiasta juttelee, mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan. Siitä, että ilman muuta hänet valitaan, niin oli tarkoitus alusta alkaen, aina toiseen ääripäähän, jonka mukaan henkilö ei ole oikein petrannut töissään niin, että tulisi kysymykseen tässä merkittävässä valinnassa. Toista mahdollista potentiaalista ehdokasta pidetään taas liian rehellisenä, suorasanaisena ja itsenäisenä, "itse-ajattelevana" (so. ei ohjailtavana) ja ajoittain myös äreänä, ettei eteläsuomalaisten mielestä sellaista voi missään nimessä valita tuohon tehtävään. Kolmas ehdokas on ollut "ehdolla" jo monta kertaa tällaisiin tehtäviin, mutta aina aikaisemmin vain kohteliaasti tai taktisesti kieltäytynyt. Nyt hänen osakkeensa ovat jälleen korkealla. Miten käynee nyt ja mikä lienee sitten se kuuluisa totuus kaikesta tuosta ja kaikista mahdollisista ehdokkaista? Jälleen – mene ja tiedä! Saa nähdä löytyyköhän jälleen tässä temmellyksessä jostain kaunis musta hevonen?


Välillä hieman arveluttaa – tai ei oikeastaan vain hieman – näiden suljetuilla ja salaisilla henkilöstömarkkinoilla olevien pappien, piispojen, kirkonihmisten – etenkin joidenkin erilaisiin tehtäviin tiedossa olevien potentiaalisten kandidaattien – elämänhistoriat, jotka ovat suoraan sanottuna melko erikoisia. Sieltä löytyy monenlaista sellaista tarinaa, jota ei ole takuulla kerrottu valitsijoille CV:ssä eikä ehkä koskaan kerrotakaan. Puskissa kyllä juorutaan pahennusta herättävistä rillutteluista ulkomailla, erilaisten nautittavien aineiden väärinkäytöstä ja tietysti siitä ortodoksisen kirkon kestoaiheesta, seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Kukaan ei varmasti tiedä, millainen vaikutus noilla tiedoilla olisi, jos ne tulisivat valitsijoiden tietoon ja miten totta tai ei, ne – siis juorut – ovat. Kun ihmisiä valitaan tällaiseen ihmissuhdetyöhön ja etenkin sellaiseen tehtävään, jossa hän voi vaikuttaa monen muun ihmissuhdetehtävään valittavan elämään, työhön valintaan ja työn tekemiseen, olisi hyvä ja ihan oikeutetusti syytä, saada tietää mahdollisimman tarkasti valittavan ihmisen todellisesta, oikeasta ja eletystä elämästä, teoista ja tekemättä jättämisistäkin, mikäli niillä katsotaan olevan merkitystä tehtävän hoitamiseen. Ja onhan niillä varmasti merkityksensä!

Ainakin minusta tuntusi kamalalta valita johonkin vastuulliseen tehtävään ihminen, joka sitten ilmenee aivan erilaiseksi, minkä kuvan hän itsestään antoi ja mitä hän sitten todella on. Eikä häntä sitten – länsimaisen suomalaisen käytännön mukaisesti – yleensä valinnan jälkeen saada tehtävästä poiskaan oikein millään laillisella tavalla, mikäli valinta osoittautuu virheelliseksi. Mahdollisesti hänestä on annettu etukäteen, ennen valintaa tarkoitushakuinen, siloteltu tai joskus oikeasti jopa vääristelty kuva julkisuuteen, eikä ole kerrottu, mitä todellisia mahdollisuuksia ja edellytyksiä hänellä oikeasti on tehtävän hyvin ja oikein (siis ortodoksisesti) hoitamiseen. Siihen kun ei pelkästään riitä monipuolinen kielitaito tai sujuva supliikki eikä aina älykkyyskään. Tarvitaan oikeanlaista, hengellistä älykkyyttä ja pastoraalista tilannetajua, empatiaa, rakkautta omaa kirkkoa kohtaan, uskoa asiaansa ja halua tehdä, toimia ja opettaa kirkon opetuksen mukaisesti kaikilla elämänsä alueilla ja joka päivä.

Mutta kirkon piirissä moni asia on toisin kuin maailmassa. Täällä saatetaan selittää papin tai piispan ongelma elämässä hetken hairahdukseksi, joka meidän tulee kunnon kristittyinä antaa anteeksi ja unohtaa. Etenkin, kun hän on sitä kaverille katunut. Mutta entäpä jos se uusiutuu tai ei hävinnytkään ollenkaan. Myöskään sana synti ei enää tarkoita kirkossa – ja etenkään näissä valinta-asioissa – samaa kuin se tarkoitti vielä vaikkapa oman elämäni alkuvuosina. Synnistä on pahimmillaan kirkonkin piirissä tullut melkein trendikästä.

Samalla myös kirkon piirissä – aivan kuten maailmassakin – edellytetään tiettyjä ”hygieniasääntöjä” ihmisen yksityisyyden suhteen. Kysellä ei saa kaikkea, tai ei oikeastaan mitään, huhujen kuunteleminenkin on vaarallista – hyvä ettei melkein laitonta – ja erilaiset kuppikunnat tunkevat julkeasti ja kovaäänisesti päälle ja lobbaavat omia ehdokkaitaan, kavereitaan, entisiä tai nykyisiä partnereitaan, sukuaan vastuullisiin ja päättäviin tehtäviin, minkä ennättävät. Vaarana silloin on helposti koko oikean opin horjuttaminen, ja voisi kai sanoa ”piruja seinälle maalaten”, jopa alkavan harhaopin leviäminen ja valtavat ristiriidat paimenien ja paimennettavien välillä. Tätäkin meillä Suomessa on aivan liiaksi asti jo nähty.

Mielenkiintoiseksi tämän alkavan kevään ja oikeastaan lähes koko vuoden tekee lisäksi se, että samaan aikaan molemmat kansalliset kirkot valitsevat suunnilleen samalle alueelle omat hiippakuntapiispansa. Kun samaan aikaan molemmat eläkkeelle jäävät ja pitkälti samantapaiset elämänasenteet ja valitettavasti myös -tavat omaavat piispat ovat omilla toimillaan aiheuttaneet kohtuullisesti hämmennystä, valituksia, kirkosta eroamisia ja hajaannusta, saa nähdä, tulevatko heidän paikalleen samanlaiset änkyrät vai uudet änkyrät – noin hieman brutaalia sanavalintaa käyttäen. Ovatko valitsijat oppinet mitään, vai halutaanko ihan oikeasti hajaannuksen jatkuvan ja kirkkojen murenevan käsiin ja ihmisten pakenevan kirkon piiristä erilaisten hihhuliporukoitten helmaan hakemaan hengellisiä kokemuksia. Noilla maantieteellisillä alueilla, joista nyt on kyse, jäljet näkyvät ja vaikuttavat lähes masentavasti.

Toisessa kansallisessa kirkossa taisi olla jo kolme piispaehdokasta valmiina jonossa ennen kuin virallinen ilmoittautuminen edes alkoikaan, meillä taas ei kerrota mitään, vaikka sielläkin lienee jonossa ainakin ne kolme, kuten noilla toisilla, ellei jopa enemmänkin. Meillä siellä kuitenkaan ei ole yhtään naista ja yksi "potentiaalinen" pitäisi saada ennen valintaa "kalifiksi kalifin paikalle". Merkittävästä asemasta kas on paljon helpompi ponnistaa piispaksi – jos kannatusta tällä kertaa riittää ja miksei riittäisi, kun kaverit auttavat.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com



9.3.17

Suurta draamaa vai pientä - osa II

Tuli jälleen pitkästä aikaa vlogi, mutta menköön nyt.

Tästä videosta puuttuu minusta johtumattomien teknisten syiden vuoksi pieni osa lopusta, jolloin kuvaa ei näy, mutta ääni kuuluu. Toivottavasti ei haittaa, koska asia kuitenkin selviää äänenkin perusteella.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

6.3.17

Suurta draamaa vai pientä – osa I

Eipä tuosta kauaa ole, viisi päivää, kun ilmoitin kyllästyneeni tähän blogikirjoitteluun ja tässä sitä taas ollaan. Tosin jätinhän minä sinne edelliseen blogijuttuun toki takaportin, jota nyt härskisti käytän.

En tosin kiihtynyt mistään tai saanut mitään vastaavaa luomispuuskaa, joka ”oikeuttaisi” taas kirjoittamaan, mutta jotain vastaavaa ehkä kuitenkin. Olen viime päivinä seurannut – ja mitä ilmeisimmin seuraan vielä pitkään – paria, kolmea tällaista samanlaista ”draamaa” omassa kirkossani. Ajattelin nyt kirjoittaa pikkuhiljaa kaikista niistä ja tässä on ensimmäinen. Jatko-osat, jotka kertovat näistä toisista vielä tulevista valinnoista ja tilanteista, ilmestynee sitten joskus.

Kirkossamme tulee aina aika ajoin työpaikkoja auki. Joku on normaali perustehtävä kirkon kentällä, joku saattaa olla korkeammaltakin tasolta. Molempiin tasoihin valitaan vielä tänä vuonna eri ihmisiä, mutta miten tuota ns. ”hörripelia” pelataan etenkin ennen näitä valintoja. Sitä ajattelin tässä hieman pohtia ja tilanteita valintojen jälkeenkin.

Olin juuri äskettäin mukana katsomossa, kun pari tällaista perustason valintaa tehtiin omassa seurakunnassani. Siihenkin liittyi oma dramatiikkansa. Jo alkuasetelma tarjosi eväät draamalle. Auki oli sekä papin että kanttorin toimi. Papin paikkaa haki neljä pätevää pappia, joista vain kaksi kelpuutettiin ns. ehdokassijoille, joista toimenhaltija sitten valitaan. Kanttorin tointa haki kaksi, jotka molemmat pääsivät piispan laatimalle ehdokaslistalle.

Tuo piispan suorittama esivalinta on aina oma mielenkiintoinen episodinsa, joka monesti aiheuttaa omat porinansa. Niin nytkin, kun kaksi hakijaa jätettiin tylysti syrjään. Syitä tällaiseen ei suuremmin kerrottu julkisuuteen, mutta ne, jotka tunsivat nämäkin hakijat, arvasivat syyt. Ne liittyivät todennäköisesti heidän aikaisempaan toimintaansa pappeina ja kirkon työntekijöinä, joista tehtävistä ja samalla pappeudestaankin he sitten enemmän tai vähemmän pakosta joutuivat aikanaan luopumaan. Pappeutensa he olivat saaneet takaisin, mutta jäljet ilmeisesti vielä pelottivat.

Kun sitten jäljellä olevia kahta pappia ja kahta kanttoria tarkasteli hakijoina, tilanne ole mielenkiintoinen. Hakijoina oli selvästi kahtaa ei ”laatua” ja valittavana selvästikin kaksi ”erilaista pakettia”. Toinen paketti edusti kokemusta ja samalla tietysti vanhempaa ikäryhmää ja toinen taasen vastavalmistautuneita ja nuoruutta. Valitsijat olivat jo tuon tilanteen perusteella vaikean paikan edessä: valitako työtekijät muutamaksi vuodeksi vai pitemmäksi aikaa, valitako kokeneita vai nuoria.

Lisämausteen vaikealle valinnalle toi tietoisuus siitä, että toinen ”paketti” sisälsi avioparin eli jos toinen valitaan, pitää valita toinenkin, jotta molemmat tulisivat töihin. Tällöin päättäjille valittavaksi jäi selvästi kaksi erilaista ”pakettia”, joista voisi käyttää tässä lyhyesti nimiä nuorempi ja vanhempi. Ei ollenkaan helppoa valitsijoille.

Kun tuon kohteena olevan seurakunnan aiemmissa työntekijävalinnoissa on menneinä aikoina ollut useita kertoja oma dramatiikkansa, joita on sitten selvitelty melko kauankin niin seurakuntalaisten keskuudessa kuin myös virallisilla tasoilla, tilanne oli varmaan kiusallinen meille monelle – minullekin. Samalla nuo osin turhatkin draamat ja niiden seuraukset – aikanaan tehdyt valinnat – ovat menneinä vuosina aiheuttaneet ihan tarpeetonta hajaannusta ja eripuraa, joka on vaikeuttanut kaikkien työtä ja koko seurakuntaelämää. Siksi olisi toivonut, että nyt olisi päästy ilman draamaa edes tämä valinta läpi.

Mutta aina ei käy niin kuin toivotaan. Itse olen oman elämäni aikana ollut mukana valintatilanteissa sekä valitsijana että myös valinnan kohteena ja oppinut yhden perusasian: mikään ei yleensä koskaan ole täysin varmaa, ennen kuin valinta on tapahtunut. Vaikka mitä voi tapahtua ennen sitä. Niin nytkin.

Suurin osa paikalle kokoontuneista – ainakin yleisöstä, päättäjistä en tiedä – olivat täysin tietämättömiä tapahtumasta, jolla oli dramaattinen vaikutus koko prosessiin. Tämä ilmoitettiin paikallaolijoille – siis myös läsnä oleville haastatteluun tulleille kolmelle hakijalle – vasta kokouksen alussa: yksi tointa hakeneista papeista (siis toinen kahdesta) oli peruuttanut hakemuksensa. Tietoa ei ollut kerrottu siis edes hakijoille, joiden olisi ollut etenkin tässä tilanteessa hyvä tietää kokonaiskuva ennen vaalitapahtumaa ja jopa ennen kokouksen alkamista.

Tapahtumat etenivät sen jälkeen hieman erikoisin kääntein, kun läsnä olevia hakijoita aiottiin haastatella ja heidät poistettiin kokoustilasta odottamaan vuoroaan. Koska selvästi edessä oli aiemman tiedon perusteella ”joko-tai” -tilanne, mikä nyt oli selvästi vaihtunut toisenlaiseksi, tilanne synkkeni ja dramatisoitui silmissä. Ainutta pappishakijaa ei olisi voitu valita ilman, että hänen vaimonsakin olisi tullut valituksi. Tai kääntäen, häntä ei olisi voitu jättää valitsematta, koska silloin seurakuntaa ei olisi saatu pappia ja valinta oli säädösten mukaan pakko tehdä nyt tuossa kokouksessa.

Melko odotetusti kaiken tämän tiedon julkistamisen jälkeen toinen kanttorihakijoistakin ilmoitti, ettei ole käytettävissä valintaa tehtäessä. Ja valinta alkoi siltäkin osin olla melko selvää, vaikkakin tiedossa olevien asioiden julkistaminen jätettiin jostain syystä liian myöhään. Laillisesti kyllä varmaankin, mutta inhimillisesti ajatellen toimittiin varmaan hieman hölmösti.

Tilanne muodostui kiusalliseksi senkin vuoksi, että draama sai käsikirjoitukseensa sellaisia kuvioita, joihin kukaan läsnä olevista päättäjistä ei voinut mitenkään vaikuttaa eikä oikein varautuakaan. Mikäli hakijoina olisi ollut kaikki alkuperäiset ehdokaslistalla olleet, edessä olisi ollut selkeästi vaali kahden välillä, mutta nyt tilanne vyörytettiin valitsijoiden eteen väkipakolla. Silloin asiaan tulee aina karvas sivumaku, vaikka valinta olisikin oikea ja hyvä.

En ryhdy arvailemaan – koska en asiaa tiedä – miten tuossa valinnassa olisi käynyt, jos siihen olisi päädytty, mutta ainakaan se ei olisi ollut hakijoiden osalta niin dramaattista, kuin nyt tapahtui. Nyt valtuusto totesi syntyneen tosiasian ja valitsi toimenhakijat sen mukaan: valituksi tuli nuori aviopari, mikä valinta oli sekin hyvä ja varmasti suurelle osaa seurakunnan jäseniä ihan mieluinen ja myös seurakunnan tulevaisuudelle toivoa antava.

Samalla tietysti tapahtunut oli toisaalta myös melkoista draamaa, koska sivuun jäi toinen hyvä ihminen, joka oli valmistautunut tehtävään usean vuoden ajan, kouluttanut itseään oman toisen työn ohessa ja uhrannut paljon asian eteen sekä osoittanut olevansa siihen myös kelvollinen.

Mutta tällaista tämä valintatilanne usein on. Kuten edellä kerroin, olen itse ollut mukana myös valinnan kohteena ja kokenut melkein samanlaista. Silloin eräässä työpaikassa, jota hain, hakijoita oli kymmenkunta ja heistä kutsuttiin muistaakseni kaksi, kolme haastatteluun ja testiin, joista myös selvisin todella hyvin. Kukaan ei vai ennakkotiedusteluistani huolimatta ollut kertonut minulle totuutta, että paikka oli jo ”pedattu” toiselle eikä minulla ihan oikeasti ollut mitään mahdollisuuksia saada sitä.

Muistan, että valinnan jälkeen – jäin siis toiselle sijalle, varasijalle, taakse jäi seitsemän hakijaa joukossa pari kasvatustieteiden tohtoriakin – kesti kotvan selvitä tuostakin episodista, mutta kai sitä silloinkin piti vain ajatella, että Luoja oli ajatellut minulle jotain muuta käyttöä.

Ei siinä oikein auttanut jäädä ”lillumaan liemeensä”, vaan piti jatkaa elämää ja matkaansa. Muistan, etten kertonut tuota episodia silloin edes omille aikuisille pojilleni tai hyville ystävillekään, kuin vasta kotvan kuluttua, kun olin ensin ”puistellut vedet turkistani”. Ja heistäkin vain ystäville, pojat saavat lukea tarinan vasta nyt, muutama vuosi tapahtuman jälkeen, mikä kertonee, etteivät tuollaiset tapahtumat kenellekään – minullekaan – helppoja ole ja se, mitä ihminen silloin tarvitsee, on juuri ystäviä ja läheisiä ja heidän rakastavaa tukeaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

1.3.17

Pappeuden pohtimista ja muistojen silppuamista

Muutamasta arkista tulee paljon paperisilppua.
Eikös se ole elämässäkin melkein samalla tavalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ihan selvästi tämä blogijuttujen kirjoittelu – näin jäitä poltellessa – tällälailla lopputalvesta alkaa jo tympiä ja uskoakseni kyllästymiseni saavuttaa lakipisteensä melko pian. Se on ihan hyvä asia, sillä kevät on tulossa vauhdilla. Vaikka väliin saattaa toki mahtua vaikka kuinka monta ”takatalvea” – ja tiedä häntä vaikka blogijuttujakin – se tulee kuitenkin ja pian, se kevät.

Kevät ja sitä seuraava kesä ja vielä syksykin ovat minun elämässäni – jos terveys sen aina vain sallii – menoaikaa. Aikaa jolloin elän aivan toisin kuin nyt, en enää tällälailla säästöliekillä, vaan mieluumminkin päinvastoin. Silloin matkustelen paljon ja laajalti. Viime kevät-kesä-syksynä en montaakaan päivää kotona viettänyt, suurimman osan olin jossain matkalla, joko matkailuautolla tai jollain muulla tavoin.

Toisaalta myös nämä blogiaiheet, joissa melko usein olen käsitellyt kirkkoa ja sen työntekijöitä, alkavat samalla tavalla tympiä. Ei niissä asioissa taida tulla valmista koskaan. Aina olisi jotain kirjoitettavaa, jos niin haluaisi. Mutta haluanko? Asiat eivät näillä minun kirjoittamisillani koskaan tule valiiksi.

Tämäkin blogijutun piti alkuaan syntyä taas aiheen ”pappi” ympärille, kun luin erään luterilaisen blogijutun, jossa aiheena oli ”Papit luulevat itsestään liikoja”. Siinä pohdittiin papin roolia. Onko se palvelijan ja paimen rooli, vai ainaisen voivottelijan ja kyselijän rooli. Jostain muualta luin, että sekoittuuko papilla tämän päivän todellisuudessa liikaa ”arkiminä” ja ”pappiminä” ja unohtuuko siinä elämän myllerryksessä liian usein juuri tuo ”pappiminä” vapaapäivien viettämistä, perheasioita, harrastuksia ja monia muita maallisia iloja tai murheita mietittäessä. Ja jääkö siinä ”arkiminän” voittaessa sitten seurakunta ja seurakuntalaiset – varsinkin ne pappia kipeimmin tarvitsevat seurakuntalaiset – ”lapsipuolen” asemaan. Mutta kuten sanottu, jääköön aiheen perusteellisempi pohdinta myöhempään tai tiedä, tuleeko koskaan.

Tätä kirjoittaessani on ainakin parissa seurakunnassa tulossa papin valitseminen melko piakkoin. Toisessa seurakuntalaiset valitsevat kirkkoherran ja toisessa valinnan tekee seurakuntalaisten valitsema – tosin tässä tapauksessa ei suinkaan yksinomaan sen alueen seurakuntalaisten, minne työntekijä on tulossa, valitsema, vaan laajemman alueen valitsema – valtuusto, joka valitsee ns. toisen papin ja hänelle kanttorin.

Sikäli mikäli olen tulkinnut ilmassa singahtelevia merkkejä oikein, toisessa valinta on hieman oudossa jamassa ja jotkut seurakuntalaiset purnaavat vaaliasetelmaa. Toisessa – tässä tapauksessa onneksi omassa seurakunnassani – valintatilanne on mainio, siellä on edessä positiivinen ongelma. Valittavana on pelkästään hyviä ehdokkaita, joten ei se valinta ainakaan henkilöiden hyvyyden, pätevyyden, vuoksi vaikea tule olemaan. Mutta valinta ei täälläkään silti suinkaan ole helppo. Valitsijat joutuvat valitsemaan sen, mikä on jollakin tavalla fyysisesti ja osin myös henkisesti hajallaan olevalle seurakunnalle tärkeä asia juuri nyt ja jatkossa, tulevaisuudessa, ja kuka noista hyvistä sen työn parhaiten tekee.

Mutta jos siis olisin jatkanut tuota luterilaisten teemaa papeista, jotka luulevat itsestään liikoja, olisin toki saanut siitäkin jonkinlaisia villoja aikaiseksi. Sen olisi taannut syntyperäni (karjalainen), saamani koulutus (pedagogi ja hallintobyrokraatti) ja pitkä elämän kokemukseni. Mutta kuten kirjoitin, tympii hieman jo koko aihe. Jotta olisin edes hieman tyytyväisempi näihin asioihin, meillä pitäisi ainakin jossain päin maatamme lakaista kirkossamme todella suurella luudalla ja tehdä todella radikaaleja henkilöstöratkaisuja. Ja kun tiedän, ettei näin tapahdu, asiat pitänee vain hyväksyä ja tällainen rotkosta huutelu on melko turhaa.

Jos olisin runoilija, nyt olisi varmaan vaikka hyvä paikka siteerata Eino Leinon mainiota Elegiaa. Vaikka en ole runoilija – ainoastaan runoista pitävä – siteeraan silti. Kuinka osuvasti tähänkin hetkeen ja omaan asiaani Eino Leino sanoo runossaan:
"Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini."
tai kuten Leino hieman myöhemmin – ainakin itse tätä tilannetta katsoen – kirjoittaa:
"Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima."
Lopulta Leinokin näytti jo vuonna 1908 kirjoittamassaan runossaan päätyneen lähes samaan lopputulemaan kuin minä:
"Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin."

Aina niin koskettava on tuo Leinon Elegia ja hyvä tällaisen höyrypäisen ihmisen aina silloin tällöin lukea se ja pohtia sen sisältöä. Ja tulihan tässä samalla sivuttua hieman eilisen päivän – Kalevalan päivän – teemaa.

Siispä runojen lukemisen ohessa olen siirtänyt aktiivisuuttani muualla. Hankin jokin aika sitten itselleni vanhan järjestelmäkameran oheen uuden ”lelun” ja sitä olen nyt innolla opetellut käyttämään. Kamerassa on tosin helposti se sama ilmiö, mitä sanottiin aikanaan Excel-taulukkolaskentaohjelmasta ja sen käytöstä. Silloin sanottiin, että ”normaali” ihminen osasi käyttää sen ominaisuuksista ehkä noin 5-10 % tai parhaimmillaan ehkä 20 %. Miksi? No siksi, että ohjelma oli ja se on yhä erittäin monipuolinen ja laaja ja jos ei todella opettele sen käyttöä, perehdy aiheeseen, noin saattaa käydä.

Sama on näiden nykyaikaisten kameroidenkin kanssa. Niissä on niin valtavasti ominaisuuksia, että vie oman aikansa, kunnes oppii käyttämään edes pientä osaa niistä. Ne ovat kameraominaisuuksien lisäksi myös pieniä tietokoneita, jotka vaativat osaamista myös. Sitä opettelua teen nyt koko ajan. Mutta tuossa opettelussa ovat omat hyvätkin puolensa. Sitä tehdessä aivoni saavat mukavaa askaretta ja toivottavasti se edes jonkin verran siirtää dementoitumusta ja älyllistä taantumaani myöhemmäksi.

Kun samaan aikaan olen radikaalisti vähentänyt toimiani täällä nettimaailmassa – osin minusta riippumattomista syistä, kun eräs sivusto kaatua romahti – on vapautunut aika pitänyt täyttää – tai ainakin yrittää täyttää – jollain mielekkäällä puuhalla. Tosin niitä puuhia olisi vaikka muille jakaa – vaikka oman kodin siivoamisessa ja arkistojen selvittämisessä, turhista tavaroista luopumisessa, jne. – mutta kaikkeen ei ole ollut niin kovin suurta halukkuutta. Kumma kyllä! Pieniä asioita on tullut tehtyä, kuten vaikka noin 10-20 vuoden sellaisten asiakirjojen silppuamista, joissa papereissa on jotain henkilökohtaisia tietoja: sotu-, terveys-, vero-, pankki- tai palkkatietoja tai jotain muuta, mitä ei halua muiden luettavaksi. Talon asukkaat alkavat piakkoin varmaan ihmetellä, kun taloyhtiön paperiroskis alkaa täyttyä päivä päivältä paperisilpusta. Se kun tuo silputtu paperimäärä on kuutiotilavuudeltaan moninkertainen arkkeihin verrattuna. Mutta kohta sekin urakka on onneksi tehty.

Matkaesitteet ovat jo valmiina suunnittelua varten.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hiljalleen olen alkanut koota pöydälle myös karttoja ja matkaesitteitä ja suunnitella tulevia reissuja. Haaveissa olisivat nyt ainakin tulevalle matkailukaudelle Ahvenanmaan ja Viron perusteelliset koluamiset ja pieni mahdollisuus on myös matkailuautolla meno Romaniaan heti keväällä, varsinkin, jos saan matkalle toisen kuskin. Joten ihan mukavaa touhua tämä suunnittelu on tähän jäiden polttelun oheen.

Seuraava blogijuttu tässä blogissa saattaa siis viipyä tai sitten ei. Eihän siihen "synnyttämiseen" yleensä tarvita kuin lievä kiihtyminen jostain asiasta ja siinä se sitten on. Istun koneelle ja kirjoitan. Tosin – kuten jo sanoin edellä – tuo tympiminen hieman hillitsee kirjoittamishaluja. Joten juttuja saattaa tulla tai olla tulematta. Joka tapauksessa keväällä ja kesällä – reissaamisen alettua – kirjoittaminen siirtyy toiseen blogiini, joten katsele silloin vaikka, mitä olen saanut aikaiseksi matkustelemalla tai vaikka matkoja suunnitellemalla blogistani ”H@P matkalla jonnekin”.

Terveisin,
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kamera ja ukulele - aivovoimistelijani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
P.S. Meinasi unohtua vielä yksi tällainen välikauden puuhastelu. Nuorimmaiseni – lähtiessään viikko, pari sitten Taiwaniin – jätti minulle yhdeksi askareeksi oman ukulelensä, jotten ihan ikävään kuolisi. Se onkin veikeä vehje opeteltavaksi.

H@P

24.2.17

Vihjailua vai valitettavaa todellisuutta

Olen kirjoittanut näitä blogijuttuja, joita joskus nimitin myös jupinoiksi, jo monta vuotta. Aiheet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta selvästikin yksi kirjoitusten kohde on melko usein kohonnut ylitse muiden, kirkko – ja tällä tarkoitan kyllä molempia kansallisia kirkkojamme. Vaikka kaiketi toista olen jostain syystä käsitellyt ehkä kuitenkin enemmän.

Usein näitä – enemmän omia ajatuksiani selventämään, kuin muitten ajatuksi sotkemaan, tarkoitettuja – jupinoita on muiden taholta sanottu vihjaileviksi. Niissä ei siis ole heidän mielestä sanottu suoraan joitain asioita. Varmaankin on näin, ainakin osittain. En tosin pelkää käsitellä aihetta kuin aihetta, mutta vältän usein sanomasta asiaa ihan suoraan jotain nimettyä henkilöä loukkaavasti. Ihan vaan oman oikeusturvankin kannalta. Se, onko kohde minulle tuttu tai jonkinasteinen kaverikin, ei vaikuta asiaan. Ystävistä en silti varmaan kirjoittaisi ihan näin.

Tällaisessa tilanteessa saattaa joillekin helposti syntyä tunne, että vihjailen, kun en sano suoraan, että joku on homo ja toinen juoppo – vai olisikohan se sittenkin ollut toisinpäin – ja joku kenties vaikka molempia. Maallistuneeseen maahamme on viime vuosina – lähinnä kai tämän maailmoja syleilevän some-love-ilmiön mukanaan tuomana – syntynyt jonkinlainen ryhmä, jota nimittäisin vaikka "yltiöliberaalisiksi suvaitsevaisiksi", jotka kuitenkaan eivät siis suvaitse niitä, jotka eivät suvaitse heitä. Heiltä saan usein ja helposti ”palautetta” näistä kirjoituksistani. Ilmeisesti siksi, että he "suvaitsevat" kirkonkin töihin juuri noita ihmisiä, joita toisinaan helposti kritisoin.

Tuttavapiirissänikin on joitakin tuon ryhmän edustajia, siis noita suvaitsevaisia, jotka toisinaan tosin yrittävät oikeassa elämässä – siis "livenä" – olla minua tuntematta tai ainakin tiukan paikan tullen kieltävät tuntevansa minua tai ainakin kuvainnollisesti vaihtavat tarvittaessa vaikka kadun toiselle puolelle, jos olen jostain asiasta tai mahdollisesti jostain fiktiivisestä tai lähes todellisesta henkilöstä kirjoittanut heidän mielestään oudosti. Joskus joku pullauttaa taikka ainakin uhkaa pullauttaa minut pois omalta some-sivultaan. Saatan siis kirjoitella heidän mielestään oudosti ainakin näissä tapauksissa, mutta väliäkö sillä. Oudosti tarkoittaa tässä hieman henkilöstä riippuen mm. asiantuntemattomasti, suvaitsemattomasti, ammattitaidottomasti, jne. Harvemmin kuitenkaan kukaan on varsinaisesti valehtelijaksikaan haukkunut. Liekö turvannut näin omaa oikeuturvaansa.

Tuo toisten syyttäminen joksikin lienee yksi näiden ultra-suvaitsevaisten tapa kertoa minulle ja mahdollisesti muille, että olen siis sellainen – nykytermillä määritelty – suvaitsematon. Psykologiassa taitaa tuollekin olla jokin termi, olikohan se siirtäminen, toisen syyllistäminen vai oliko se projektio. Mutta useinhan juuri esimerkiksi neuroottiset tai myös muutoin kypsymättömät tai narsismiin taipuvaiset tyypit käyttävät - ainakin kai noiden psykologien mielestä - juuri tällaisia menetelmiä kieltäessään uhan ja yrittäessään siirtää vastuun muualle - toiseen henkilöön tai kohteeseen.

Viime aikoina eräässä pienessä osassa suomalaista julkisuutta – eräänlaisella kirkollisella ankkalammilla – on keskusteltu railakkaasti alkoholista ja sen käyttämisestä. Monesti tällaisissa keskusteluissa on taustalla jokin selkeä syy – vanhan sanonnan mukaan "ei savua ilman tulta". Joskus keskustelu – johtuen juuri näistä oikeudellisista asioista – ei avaudu millään lailla kaikille keskusteluun osallisille ja siitä seuraa helposti, että toiset puhuvat asiasta ja toiset Asiasta. Eli taas sananlaskua mukaillen, "toiset puhuvat aidasta, toiset aidan seipäistä". Seurasin erästä tällaista keskustelua, jossa taustalla todennäköisesti on eräs lähiaikoina vastaan tuleva valintatilanne. Valitako tehtävää hoitamaan henkilö, joka on osoittautunut – ainakin oman työhistoriansa perusteella ja ainakin joillekin "asioista tietäville" – "lievästi sanoen" ongelmalliseksi, vai mitä pitäisi tehdä?
Ongelmaksi koetaan usein vaikka juuri tuo edellä aiemmin mainittu juopottelu, joka sitten helposti johtaa monenlaisiin muihin ongelmiin, poissaoloihin, rattijuopumukseen, häiriökäyttäytymiseen, jne. Toinen ongelmaksi koettu asia – etenkin kirkon piirissä – on sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuneisuus. Ongelma lienee saman tapainen molemmissa kirkoissa, vaikkakin toisessa ei taida naispappeus olla sen suurempi ongelma ollenkaan. Tosin sinnekin on jo tulossa takaisin alkukirkon naisdiakonisuus – ainakin jossain päin maailmaa.

Erilaisten arvelujen, huhujen ja juorujen mukaan maassamme on paljon – kirkon kannalta katsottuna – sopimattomalla tavalla, kirkon alkuperäisen opin ja opetuksen sekä perinteen vastaisesti ajateltuna väärällä tavalla sukupuolisesti suuntautuneita kirkon työntekijöitä. Osa perustyössä, osa varsin korkeillakin kirkollisilla paikoilla. Osa heistä lienee enemmän tai vähemmän ns. julkitapauksia, osa vielä kaapissa olevia – ainakin omasta mielestään. Osan menneisyys – aiempi railakas elämä ja siellä tapahtuneet nykyhetken kannalta ongelmalliset asiat – on julkisuudesta poispyyhitty, sitä tai niitä ei ole olemassakaan. Nykyisyys on sitten niin verhottua, koristelua ja voi kai sitten myös sanoa niin valheellista, kuin se vain on mahdollista.

Tämän lisäksi maassamme on molemmissa kirkoissa lukuisa joukko alkoholiongelmaisia kirkon työntekijöitä. Eräs blogisti todisti varsin vakuuttavasti, että toisessa kansallisessa kirkossa niitä lienee lähes kymmenkertainen määrä verrattuna siihen toiseen. Joten ongelmia lienee jossakin päin maatamme ja niiden tulemista kauhistellaan ja pelätään taas jossakin.

En ole missään nähnyt varmoja prosentuaalisia lukuja siitä, paljonko maamme populaatiosta on vaikkapa homoseksuaalisesti suuntautuneita. Joskus olen kuullut puhuttavan luvuista, jotka kaikki ovat kuitenkin olleet alle viiden prosentin. Mielenkiintoista olisi myös tietää, millainen prosenttiosuus noita samoja ihmisiä on kirkon palveluksessa ja pitääkö paikkansa, että toisessa kirkoista tuokin prosenttiosuus on huomattavasti suurempi kuin toisessa.

Jos nuo prosenttiluvut kummassakin tapauksessa ihan oikeasti ovat tuollaisia, kirkon ja sen päättäjien pitäisi nopsaan pohtia niiden syitä ja seurauksia. Miten korjata tilannetta, estää asioiden haittavaikutuksia tai vaikkapa tuossa alkoholiongelmassa, kuinka hoitaa ihmisiä kuntoon.

Joskus nämä kaksi kirkon opin kannalta ongelmallista asiaa ovat kaiken lisäksi sitten nivoutuneet yhteen ja samaan persoonaan ja silloin ongelmien esiintymisen ja niiden julkitulemisen mahdollisuus tuplaantuu. Voin hyvin kuvitella, miltä valitsijoista – tai ainakin niistä seurakuntalaisista, jotka asian tiedostavat ja joille tällaiset asiat ovat vieraita – tuntuu tässä tilanteessa.

Osittain elämme joissain päin maata melko sekasortoisissa tilanteissa, seurakunnissakin, mistä myös media on kertonut laajemminkin kansalle. Monenlaisia väärinkäytöksiä ja ongelmia on ilmaantunut, toisinaan on tarvittu virkavaltaakin asioita selvittämään. Mitenkään kaukana eivät ole nekään ajat, kun eräänkin kirkon työntekijä jossain päin Suomea poikaystävineen räyhäsi kirkonmäellä, jossa hän asui kirkon lähellä ja aiheutti melkoista hämminkiä seurakuntalaisten keskuudessa. En tiedä, oliko kyse vain jommasta kummasta em. ongelmasta vai molemmista. Tiedä häntä! Poliisia ei tarvittu, mutta seurakunta saatiin sekaisin ja osin hajalle.

Asian tekee yleisesti ottaen sitten vieläkin vaikeammaksi – ainakin toisessa kansallisessa kirkossamme – se, että seurakunnan työntekijän valintaan pääsee vaikuttamaan joku muu kuin se taho, joka varsinaisen valinnan suorittaa. Joku korkeampi taho seuloo hakijat ja antaa oman diktatorisen päätöksensä siitä, ketkä ovat kelvollisia hänen mielestään paikkaa hakemaan. Kovinkaan suuria perusteluja tuolle eroittelevalle ja valikoivalle päätökselle ei edes sitten vaadita. Kun esivalinta on tältä osin sitten tehty, varsinaiset valitsijat – hieman tilanteesta riippuen joko seurakuntalaiset tai seurakunnan valtuusto – valitsevat sitten työntekijän. Pahimmillaan edessä ei ole edes tilannetta "ota tai jätä", on vain "ota". Asia voidaan jopa nähdä halutessaan niin, että esivalinnalla halutaan vaikuttaa vahvasti valintaan ja saada seurakunta sekaisin, minkä ei missään tapauksessa pitäisi olla esivalitsijan agendalla.

Ja jottei asia olisi sitten liian helppo, tuohon "esivalintaan" voi vaikuttaa moni – voisko sanoa varsinaista valintaa koskien kirkon opetusta ja oppia koskematon aivan ulkopuolinen asia – vaikkapa joku asia esivalitsijan omassa elämässä. Ihmisiä hekin ovat - heikkouksineen ja vahvuuksineen. Jos esivalitsijalla itsellään on esimerkiksi jokin oma henkilökohtainen ongelmansa tai elämäntilanne – kenties samantapainen kuin vaikka valittavalla tai joku muu vastaava – valintatilanne saattaa muodostua – sanoisinko – "todella mielenkiintoiseksi". Mutta myös kestämättömäksi varsinaisille valitsijoille. Heillä kun ei ole valittavana montaakaan muuta vaihtoehtoa.

Viime aikoin on nähty tällaisiakin valintoja ja lisää lienee tulossa. Silloin kun valinnan tekee seurakuntalaiset, ainoa vaihtoehto on asettaa oma ulkopuolinen ehdokas, joka tosin pitää myös olla tuon "esiraadin" hyväksymä ja siksi ei aina johda toivottuun tulokseen. Silloin kun valinnan tekee valtuusto, valinnanmahdollisuudet ovatkin sitten melko vähissä, koska ulkopuolista hakijaa mukaan ei saada laillisesti millään. On valittava niistä, jotka listalla ovat tai jätettävä kokonaan valinta jostain perustellusta syytä suorittamatta.

Onneksi kaikki valinnat eivät suinkaan ole tuollaisia "ongelmavalintoja". Tälläkin hetkellä eräässä tällaisessa samanlaisessa valinnassa on valittavina pelkästään hyviä ja erittäin hyviä, ellei jopa loistavia, joten valitsijoilla on tältä osin helppo tehtävä. Vaikeaksi valinnan tekee varmaan joku muu, vaikkapa se, mitä asiaa valinnassa pitäisi nyt painottaa: nykyisyyttä vai tulevaisuutta, pysyvyyttä vai vaihtuvuutta, turvallisuutta vai hieman epävarmuutta, nuoruuta vai vanhuutta, jne.

Mutta kokonaisuutenaan näille asiolle pitäisi kyllä tehdä jotain, vaikka varsinaisesti demokratia ei kirkkojen piirissä kuulu kuin vain ilmeisesti toiselle kansalliselle kirkolle. Toisessa sitä ei ole koskaan ollutkaan ja nykyinenkin on eräänlaista läntistä lainaa toiselta kansalliselta kirkolta ja on osin melko torso, hyvä ettei jopa toimimaton. Toisen kansallisen kirkon periaatteina on ollut jo vuosisatoja ns. synodaalisuus, mutta se taas edellyttää erilaisten perusasioiden kunnossa oloa ja toimimista, päätöksentekijöiden juohevaa ja hyvää – hedelmällistä – yhteistyötä, jota ei ainakaan maassamme ole aikoihin nähty.

Synodaalisuudesta kirjoitin vast'ikään oman blogijutun ("Demokraattisuus versus synodaalisuus"), joten siitä ei sen enempää. Toivottavasti asiat saadaan kuitenkin edes jossain määrin kuntoon, sillä siihenkin olisi lähiaikoina "hyvä sauma" – johtuen juuri siitä, että tietynlaista vaihtuvuutta, valintoja nekin – on tapahtumassa. Epäilen silti asian toteutumista vahvasti, mutta aika näyttää senkin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

20.2.17

Yksipuolista ystävyyttä

Facebookista "lainattu" kuva ja ja sen teksti.
Todellinen ystävyys on aarre, josta kannattaa pitää kiinni. Mutta millaista sitten onkaan tuo todellinen ystävyys? Siitä on sanottu usein, että se on pyyteetöntä, luottamuksellista ja molemminpuolista. Monia muitakin laatusanoja varmasti löytyy, kun puhutaan todellisesta ystävyydestä. Ystävyys ei tunne aikaa. Se jatkuu, vaikka välissä olisi pitkäkin aika, kun ei ole nähty tai tavattu.

Millaista sitten on se ”ei-todellinen” ystävyys? Varmaankin voisi kääntää nuo laatusanat vastakohdiksi ja sanoa vaikka, että vaativaa, valheellista ja yksipuolista. Samoin lienee tässäkin tapauksessa, että noita laatusanoja voisi varmaan jokainen oman persoonansa mukaan lisätä vielä pitkän listan erikseen.

Itse olen riittävän tyytyväinen siihen, että minulla on muutama todella hyvä ystävä. He ovat olleet ystäviä jo kauan, kymmeniä vuosia ja aina tarvittaessa kulkeneet rinnalla tai kannatelleet minua, kun siihen on ollut aihetta. Todelliseen ystävään on voinut turvautua aina hädän tai muun kriisin hetkellä.

On minulla varmaa myös niitä toisenlaisia ystäviä, joista ainakin useimmiten on vaikea käyttää nimitystä todellinen ystävä. Joskus tuollainen ystävyys ei ole ollut ollenkaan pyyteetöntä, vaan siihen on liittynyt vaikkapa silloin, kun olin vielä työssä, oman asemani tuoma ”ystävälisä”. Nykyinen some-aikakausi on taas tuonut runsaasti erilaisia virtuaalikavereita, joita ei myöskään välttämättä aina oikein ystäviksi voi kutsua, kun pahimmassa tapauksessa tuollaista fb-kaveria ei edes ole koskaan tavannut kasvokkain.

Toisinaan jotkut näistä satunnaisista tapaamistani ihmisistä ovat taas olleet sellaisia ”ystäviä”, että he ovat vain pyrkineet hyötymään minusta ja toiminnastani ja menemään elämässään ja urallaan eteenpäin tavalla tai toisella kauttani. Olen saattanut olla sellainen kohde, jonka tunteminen tai jonka apu on sillä hetkellä ollut avuksi joissain elämäntilanteissa.

Tuo yksipuolinen ystävyys on viime aikoina mietityttänyt jonkin verran. Miksi ystävyys, joka aikanaan on vaikuttanut ihan mukavalta ystävyydeltä, on hiljalleen hiipunut ja muuttunut kenties jopa tuollaiseksi yksipuoliseksi ystävyydeksi? Yksipuoliseksi varmaankin kumman tahansa puolelta katsottuna, minun tai tuon toisen.

Olenko minä tehnyt jotain ja siksi menettänyt tuon yhteyden vai olenko vain käynyt arvottomaksi, hyödyttömäksi jopa haitalliseksi? Joukossa saattaa toki joskus olla vaikkapa erilaisissa poliittisissa, kirkollisissa tai vastaavanlaisissa luottamustehtävissä olevia ja heillähän nuo ystäväsuhdanteet vaihtelevat tiettyjen vuosien välein. Aina vaalien lähestyessä tätä ”ystävyyttä” herätellään henkiin.

Mutta on joukossa sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät ole mukana politiikassa, eivät edes kirkkopolitiikassa. He vain häipyvät, haihtuvat silmistä, katoavat ja ystävyys kuihtuu käsiin. Miksi? Sitä aina ajoittain mietin. Syinä voisi varmaan olla vaikka tämä vanhuus ja sen mukanaan tuomat erilaiset korostuneet kielteiset luonteenpiirteet kuten vaikkapa kärttyisyys ja erilaisten asioiden tai tapahtuminen luoma erakoituminen tai sitten vaikka erilaiset sairaudet, fyysiset tai psyykkiset tai sitten molemmat. Syinä siis kummassa tahansa minussa tai tuossa toisessa. Varmasti syitä löytyy ja niitä löytyy takuulla kummastakin, minusta ja hänestä. Ystävyyttä ei ehkä vain ole hoidettu kunnolla tai ollenkaan. Sitä ei ole kasteltu kuten kukkia pitää kastella.

Omien vikojen kaiveleminen tällaisessa tilanteessa onkin sitten oma juttunsa. Niitä kun ei yleensä meillä täydellisillä ole ja emme helposti tunnusta vaikka olisikin. Minulla niitä silti on varmasti paljonkin. En tosin tunnista ja tiedä ihan kaikkia, mutta aina toisinaan jälkikasvu niistä saattaa toki muistuttaa. Usein niiden löytyminen ja havaitseminen itsessään satuttaa, mutta noistakin pitäisi kai selvitä ja jatkaa matkaa, vaikka kuinka koskisi.

Itse olen ollut huomaavinani, että yksi omista huonoista luonteenpiirteistä, joista kaikki eivät suinkaan pidä, on suorasanaisuus yhdistettynä melko karheaan kritiikkiin, jota helposti esitän – varsinkin näin kirjallisesti. Yleinen sääntöhän kai on, että kritiikkiä saa tehdä, kunhan se ei kohdistu minuun tai siis tässä tapauksessa sinuun. On mukava kuulla tai lukea kritiikkiä jostain toisesta, mutta auta armias, jos se kohdistuu minuun.

Toisaalta jokaisen meistä olisi hyvä pohtia, saako ystävää kritisoida ja jos saa miten. Kahden kesken, julkisesti, sanomalla suoraan, miten? Itse ajattelen niin, että ystävyys kestää kritiikinkin, mutten haluaisi kertoa kritiikkiä koko maailmalle julkisesti. Jos ystävää on aihetta kritisoida, sanon sen hänelle suoraan, mutta mielellään aina kahden kesken.

Kritiikkiä voi ja saa esittää, jos sillä on tarkoitus muuttaa käytäntöjä sujuvammiksi ja tuoda esille epäkohtia, tehdä maailmaa yleensäkin paremmaksi. Tosin asioita voi aina nähdä eri tavoilla ja maailmaa muuttava kritiikki voidaan useinkin kokea henkilökohtaisena tai omaan ystävään – siis jonkun toisen ystävään – kohdistuvana.

Joka tapauksessa tällaisia asioita on tullut pohdiskeltua, kun ulkona on melko outo ja suuresti vaihteleva keli. Välillä sataa lunta, välillä räntää ja melko usein vettä, välillä on kova pakkanen, välillä lauhtuu, jopa lämpenee, mutta aurinkokin paistaa edes joskus. Vaihtelevaa kuten elämässäkin. Tiet ja kadut ovat liukkaita. Muutamat ystävät – jopa toinen poikaninikin ovat ”karanneet” lämpimiin maihin ja itse poden väliin kipeää selkää väliin jotain muuta kotona. Välillä pitää melkein väkipakolla puristaa hymy huulille ja mieli iloiseksi. Onneksi aiheita iloon vielä on ja niistä osaan nauttia. Hyvää kevään ja kesän odotusta kaikille!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

12.2.17

Modeja ja trolleja

Olen toiminut nyt jo kohtuullisen pitkän nettielämäni aikana monenlaisen sivuston ylläpitäjänä ja ns. moderaattorina. Moderaattorihan on Wikipedian mukaan
”internetissä käytävän keskustelun asiallisuutta valvova henkilö, joka toimii ylläpitäjän apulaisena. Moderaattoreita on chateissa, keskustelualueilla ja eri sivustoilla. Moderaattori on yleensä chatin tai keskustelufoorumin aktiivinen jäsen, jolle voidaan myöntää moderaattorin oikeudet. Moderaattorin tehtäviin kuuluu valvoa sitä, että käytävän keskustelun sisältö vastaa kyseisen keskustelun kriteerejä, sääntöjä ja että se yleensäkin pysyy hyvän maun ja netiketin mukaisena. Tarvittaessa moderaattori voi sensuroida keskustelijan viestejä tai antaa porttikiellon eli niin sanotun bannin huonosti käyttäytyvälle käyttäjälle. Moderaattorit pitävät kurissa myös mahdollisen spämmin, jota toisinaan keskustelufoorumeille ja chatteihin ilmestyy”.
Siis varsinainen sheriffin tehtävä, joka vaatii tekijältään lähes lehmän hermot. Keskustelupalstat ja monet muut somen sivut ovat joillekin ihmisille pelkästään pahan olon purkamiskanavia. Joillekin ne taas ovat pätemisen paikkoja ja jollekin – etenkin uskontoon liittyvillä sivuilla – jonkinlaisen julistamisen ja evankelioimisen paikkoja etenkin meille ns. mukamas vääräuskoisille. Onneksi suurimmalle osalle, usein myös onneksi niille aktiivisimmille osallistujille, ne ovat vain tieto- ja tiedon saantikanavia oman elämänpiirin alueelta.

Olen ollut mukana sekä perustamassa että lopettamassa monia tällaisia sivuja. Useimmat niistä ovat liittyneet jotenkin uskontoon ja erityisesti ortodoksisuuteen. Onpa sivusto melkein minkä ideologian alainen sivusto tahansa, vaikka siis ortodoksinen, eivät ihmiset siellä paljoakaan poikkea valtavirrasta. Samanlaisia räyhääjiä löytyy joka sivustolta. Mutta onneksi siellä on myös mukavia ihmisiä mukana ja kaiken lisäksi useimmat ovat sellaisia.

Joskus kuitenkin sivuille eksyy ihmisiä, joilla mitä ilmeisimmin on jonkilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Heistä saattaa pahimmillaan olla todella pitkäaikainen riesa, jos sen niin ottaa. Itse muistan eräänkin "mirjamin", joka aikanaan riehui eräällä ylläpitämälläni, nyt jo lopetetulla foorumilla jonkin aikaa ja erään toisen (naispuolisen) ylläpitäjän huomautettua häntä kärkevästi
rumista sanoistaan ja poistettuani hänet sitten kokonaan foorumilta, hän riehui ja toisinaan yhä vielä muutamia vuosia noiden tapahtumien jälkeen riehuu eräällä suomalaisella "suolipalstalla" ja kantaa kaunaa tuolle riveistämme jo aikaa sitten poistuneelle naisylläpitäjälle ja siinä ohessa meille kaikille ortodokseille ja siinä ohessa ilmeisesti jollekin entiselle itäsuomalaiselle heilalleenkin.

Joskus tuntuu, kuin joillekin olisi ilmeisesti melkein jonkinlainen elämäntapa olla enemmän tai vähemmän aggressiivisesti poikkiteloin hieman joka asiassa, jollekin se aivan selvästi on erilaisten oman elämän paineiden purkukanava. Paineet ovat voineet syntyä niin omasta henkilökohtaisesta elämästä, pettymyksistä, vastoinkäymisistä kuin myös vaikka työelämän paineista tai tietysti, kuten jo edellä kirjoitin, sairaudesta. Olipa syy mikä tahansa, se useimmiten on varsin ärsyttävää, eivätkä minun mielestäni tuollaiset keskustelusivut ole suinkaan mitään mielenterveystyön jatkoja. Niiden varsinainen tarkoitus on ihan toisenlainen.

Siksi olen omaksunut – ainakin niillä sivuilla, joita itse moderoin tai ylläpidän – melko tiukan linjan. Ensimmäisestä selvästi – minun mielestäni – räyhäämisestä, turhasta panettelusta, rasismista, etnisten ryhmien syrjimisestä tai morkkaamisesta jne. annan joko julkisesti varoituksen, niin että kaikki sen näkevät tai pistän sitten vain itselleni muistiin. Seuraavasta varoituksesta sitten poistan räyhääjän tai väärin toimineen joksikin aikaa pois sivustolta. Yleensä sen suuremmin selittelemättä. Asia kun ei selittelyllä muuksi muutu.

Moderaattorina olen omaksunut silloin jonkinlaisen "nettidiktaattorin" aseman ja annan joskus kovankin saamani "miksi-kritiikin" valua selästäni kuin veden hanhen selästä. Jos ei miellytä, voi siirtyä vaikka sinne "suolipalstalle". Karua, mutta totta.


En suinkaan sitten ilmoita, että tervetuloa taas sivuille, vaan henkilö joko itse havaitsee asian (leppymiseni) ja liittyy taas sivustolle tai sitten loukkaantuu niin syvästi, että jää kokonaan pois. Usein en suinkaan itke tällaisten perään, vaikka joskus olisi hänelle itselleen ja hänen omalle ”kasvulleen” paljon parempi olla toki ryhmässä. Mutta mitäpä tällekin aina voi!

Pari kolme tuollaista tilapäistä poistoa sivuston ryhmästä aiheuttaakin sitten jo vakavammat seuraukset. Sen jälkeen moni sivu tarjoaa ylläpidolle vaihtoehdon ”estä” eli henkilö ei enää voi edes yrittää liittyä sivustolle. Tämä vaihe saattaa kestää sitten kauankin, mutta yleensä aina jossain vaiheessa puran eston ja henkilö voi halutessaan taas koettaa kepillä jäätä. Toki on olemassa sellaisiakin trolleja, jotka lentävät heti ensimmäisen viestin jälkeen ja estoa ei pureta koskaan. Niitäkin on toki tullut vastaan tällä bittimaailman ihmeellisillä poluilla.

Tätä työtä tehdessäni olen useampaan otteeseen ihmetellyt, millaiseksi onkaan mennyt nykyinen keskustelukulttuuri tässä laajalle levinneessä, lähes räjähtäneessä somessa – sosiaalisessa mediassa. Pääsääntöisesti en pidä siitä tyylistä, jota siellä laajalti ilmenee: vihapuhetta, negatiivisuutta ja loan heittoa toisten silmille, räyhäämistä, "besserwisserointia", nolaamista, töykeää ylimielisyyttä ja toisten aivan turhaa aliarvioimista, jne. Hyvä media on tuollaisella toiminnalla melkein pilattu, mutta silti minäkin siellä yhä rimpuilen. Toivottavasti en useinkaan kuitenkaan syyllisty itse siihen, mistä nyt tässä muita moitin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com