30.5.20

”Omituisten otusten kerho”

Minua on jo vuosikausia huolestuttanut oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon, hallinnollinen tila ja nykyinen ryvettynyt julkikuva. Olen kirjoittanut paljon tästä blogeissani. Kirkon opillisessa tilassa ei mielestäni ole suurempia ongelmia tai jos on, ne ovat pitkälti kyseisen ongelmien esittäjän omia ongelmia, enemmän sellaista henkilökohtaista osaamattomuutta. Hallinnollisissa asioissa on hieman toisin. Ongelmia kaiketi noin laajemmin katsoen toki on, mutta pitkälti nekin ovat eri ihmisten omia henkilökohtaisia ongelmia, joista on sitten joko syntynyt tai sitten ihan tarkoituksella synnytetty laajempia koko kirkon ongelmia – usein vielä henkilökohtaisista valtapyrkimyksistä, vallan- tai jopa kostonhimosta käsin.

Ortodoksista kirkkoa – ainakin täällä vähemmän räiskyvässä Pohjolassa – on minun mielestäni vaivannut ainakin yksi slaavilas-bysanttilaisen perinteen väärinkäsittelyn ongelma. Kirkossamme on tietynlainen ”henkilöpalvonta”, eräänlainen äärimmilleen mennyt ihannointi ja ihmisen virheiden ja heikkouksien sokeus – mennyt ihan "tappiin". Kirkollinen asema on melkein pyhittänyt hänet, henkilöpalvonnan kohteena olevan, oli hän sitten sisimmiltään melkein millainen ihminen tahansa. Ja meitähän ihmisiä on monelaisia.

Silloin, kun kirkollista kunnioitusta vastaanottava henkilö – onpa hän sitten pappi tai vaikka piispa – ei ole osannut käsitellä tuota asemastaan johtuvaa ihmisten kunnioitusta oikein, se on kääntynyt helposti niin häntä itseään kuin myös koko kirkkoa vastaan. Toisinaan tällainen kohteena oleva ihminen on hiljalleen alkanut hyödyntää asemaansa ja sen mukanaan tuomaa kunnioitusta ehkä myös väärin.

Kirkkoon on samaan aikaan pesiytynyt ihmeellinen ”kuppikuntaisuuden lahko”, joka näemmä omassa piirissään tekee, mitä melkein haluaa – kirkollisessa mielessäkin, saatikka sitten maallisessa. Toisaalla vastapoolina sille on sitten hajanainen, opillisesti usein kirkon perinteestä, usein paljosta muistakin teologisista asioista tietämätön kirkkorahvas, joka pääasiassa ei oikeasti tiedä, mitä kirkon kulisseissa tapahtuu ja jos jossain "savuaa", miksi siellä savuaa. Kuitenkin totuus on aina se sama kirkossakin: ei savua ilman tulta. Tällainen tietämätön rahvas korvaa usein kirkollisen (ortodoksisen) tiedon puutteen modernilla, mihinkään todelliseen oppiin perustumattomalla "kirkollisella taikauskolla" ja juuri esimerkiksi henkilöpalvonnalla.

Kaikki tämä eräällä tavalla vääristynyt kirkollinen kulttuuri on muokannut siinä ohessa helposti maaperää hiljaisuuden kulttuurille,  vaikenemiselle, jopa pelolle. Jos joku ei sopeudu jonkun kuppikunnan – onpa se sitten eliittiä tai rahvasta – toimintaan ja hyväksy sitä, hän saa pian tuntea asian nahoissaan. Hänen kirkollinen tiensä on tukossa ja pahimmillaan hän joutuu jopa kirkollisen kiusaamisen kohteeksi.

Kirkon johtajat ovat maassamme myös mielenkiintoinen porukka. Kun muualla vahvasti ortodoksisissa maissa se ihmisryhmä, jonka kautta valinta kirkon huipulle useinkin pitkällä aikaväilillä kulkee, on melko suuri, tiedoiltaan, taidoiltaan ja osaamiseltaan tarkasti kontrolloitu ja usein pääasiassa luostariporukkaa, meillä ei tuollaiseen valinnan laajuuteen, eikä näköjään laatuunkaan ole varaa. Ei ole riittävästi sopivia, kaikki vaatimukset täyttäviä ihmisiä, joista valita. Valintajonossa saattaakin siksi seistä kaikkien kirkon periaatteiden vastaisesti jopa ihan viime hetkellä, valinnan tapahtuessa, vaikka rikoksesta vankeuteen tuomittu, tai muilta ominaisuuksiltaan tehtävään melkein sopimaton eikä sitä välttämättä edes sitten kerrota "demokraattisesti vaaleilla valituille" valitsijoille, jotka eivät myöskään ole ottaneet selvää asioista. Tällainen tilanne johtaa helposti kirkon tai seurakunnan eliitin väärinkäytöksiin ja toimivan johdon osaamisen romahtamiseen, toisinaan jopa sivusta johtamiseen – ja onpa sitten kyseessä teologinen, hallinnollinen tai jopa sosiaalinen osaaminen – se valitun osalla jäljelle jäänyt osaaminen – tai pitäisikö sanoa suoraan osaamattomuus – usein saattaa pahimmassa tapauksessa olla melko kirjavaa – vaihteluväli ”priimasta sekundaan”.

Maassamme on vuosien saatossa valittu merkittäviin asemiin kirkossamme ihmisiä lähes ”pystymetsästä”, mitä kummallisimmin kriteerein, ilman minkäänlaista perehdyttämistä tehtävään ja ilman valittuun tehtävään laajempaa tutustumista. Useimmissa tällaisissa tapauksissa jälki on lähes kammottavaa – osaamattomuus ja kirkollinen tietous on kauan melkoisessa hakusessa, kun valintakriteeristö aikanaan valinnan tapahtuessa on saattanut olla ihan joku muu kuin nuo tärkeimmät: teologinen ja hallinnollinen osaaminen sekä hyvät sosiaaliset taidot.

Kun samalla kaikki valinnat ovat tilanteita joissa vain yksi valitaan ja muutama muu jää rannalle ja toisinaan sitten näistä rannalle jääneistä joku valitaan taas johonkin muuhun johtavaan tehtävään ja ristiriidat ovat näiden ihmisten ja usein asioidenkin keskuudessa valmiit – kaikki entisen elämän, entisten valintojen ja entisten riitojen siemenet itävät nyt uudessa kuohkeassa maassa. Juorut kulkevat, pa**an puhuminen lisääntyy ja samassa suhteessa kaikkien pahoinvointi, seurakuntalaisten ja työntekijöiden.

Ei se välttämättä aina toimi systeemi noissa laajan ortodoksisen väestöpohjan maissakaan. Sielläkin tulee liian usein valituksi merkittävään tehtävään joko ”mammankulta”, ”uuninpankon poika” tai joku muu ehkä hyvin teologisesti koulutettu, mutta sosiaalisesti rajoittunut tai jopa vajaakykyinen, oikeaa elämää näkemätön, ”pullossa kasvanut” tai peräti uskonnollinen fanaatikko. Meillä tämä ongelma ei ole pienenä kirkkona niin paljoa korostunut, kuin voisi helposti luulla, meillä ongelmat ovat siinä valittujen ”oikeassa kriteeristössä”, jonka perusteella heidät kulloinkin tehtävään valitaan, ja mikä on ollut kulloinkin tärkein valintakriteeri. Tosin nämä olivat vielä muutama vuosi sitten pahasti metsässä. Selville vesille tulosta ei vielä ole riittävästi positiivisia merkkejä, mutta toivossa on hyvä elää senkin suhteen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

26.5.20

Tee leikkaus Mikkelissä – saat pinaattilettujen reseptin operaation oheistuotteena

Hiljalleen alkaa selkiintyä kokonaiskuva käymästäni operaatiosta, tuosta kohtuullisen suuresta leikkauksesta, joka tapahtui lopulta 19.5.2020. Se pitää heti sanoa, ettei minulla todellakaan näyttänyt alkuun, eikä ennen leikkausta, olleen itse leikkauksesta ja sitä seuraavista tilanteista ihan oikeaa kuvaa tai sitten leikkaus alkuvalmisteluineen todellakin onnistui lopulta paremmin kuin odotettiinkaan.

Oli melkoinen kilvoittelu odottaa leikkausta, jonka ensimmäinen tapahtumapäivä oli kirjattu maaliskuun puoleen väliin ja josta se sitten siirtyi lopulta vielä pari kertaa hieman yli kahden kuukauden päähän tuosta alkuperäisestä päivästä erilaisista syistä johtuen.

Koska leikkauksessa noudatettiin todella suurta ja tarkkaa hygieniatasoa, ensin päivämäärää siirsi yhden hampaan tulehdustila ja toisella kerralla väliin tunki kesken kaiken toinen sairaus, joka sitten siirsi sitä peräti kuukaudella. Alkuun olisin halunnut leikkauksen tapahtuvan mahdollisimman pian, jotta olisi ollut kesä käytössä mukavaan matkailuun. Sekin muuttui sitten koronapandemian myötä merkityksettömäksi, kun näytti pahasti siltä, ettei kesällä suuremmin matkailtasi.

Joten vietin kaksi ja puoli kuukautta karanteenia niin leikkauksen kuin koronan vuoksi – motivaatiota siis riitti. Nyt kun leikkaus on ohi, karanteeni toki jatkuu, mutta selvästi erilaisessa hengessä monestakin syystä, mutta motivoituneena yhä.

Leikkaus oli todellakin vaikuttava elämänkokemus. Nykyisin taitavat tehdä melkein kaikki leikkaukset, paitsi päänsiirtoa, selkäydinpuudutuksessa. Niin nytkin. Siksi minulla ei ollut suurtakaan halua kuunnella kirurgien jutustelua leikkauksen aikana ja pyysin kuulokkeet. Isä Rauno kertoi olleensa myös jokin aika sitten selkäydinpuudutuksella tapahtuneessa leikkauksessa ja kuunnelleen, kun kirurgit juttelivat operaation aikana siitä, mikä olisi paras joulutorttutäyte. Kerroin tästä omalle kirurgilleni ja sanoin sen olevan myös yksi syy saada kuulokkeet päähäni leikkauksen ajaksi.

No – miten kävi. Jossain vaiheessa haavaa ommeltaessa joku avustajista otti kuulokkeet päästäni ja sain (eli jouduin) kuuntelemaan loppupuheenvuorot. Arvaatko, mistä he juttelivat? Niin – tietysti ruuasta. Siitä, miten valmistetaan parhaat pinaattiletut. Kyllä siinä leikkaussalissa riemua riitti, kun mainitsin asiasta leikkauksen tehneille, että ilmeisesti aina verta ja lihaa nähdessään taitavat jutella ruuasta.

Letuista muille kertonut henkilö kysyi, kuulinko mahdollisesti muutakin keskustelua. Kun tunnustin, etten kuullut, huokaisivat helpotuksesta ja totesivat kaiken varalta, että se pinaattilettujenkin reseptikin on muuten salainen.

Leikkaus kesti kaikkineen heräämöineen (jossa siis olin ihan heränneenä ja odottelin tunnon palaamista ruumiiseen) noin viisi tuntia – aamupäivältä iltapäivälle, minkä jälkeen siirryin osastolle melko lailla pää pyörällä, varsinkin kun katselin peileistä tai muuten työn jälkeä. Vaikka leikkaus onnistui erinomaisesti, jäljet näyttivät kamalilta, jopa leikkausarpi ihan hirveältä. Nyt kaikkialla oli keltaista, joka tuli käytetystä desinfiointiaineesta, joka muuten ennen oli vaaleanpunaista ja edellisessä leikkauksessani sai minut toteamaan asiantuntevasti, että onpa leikkauksessa tullut paljon verta, kun noin punaiseksi ovat paikat menneet. Voitte uskoa leikkaajien hämmästyneitä ilmeitä moisen metatiedon edessä.

Siitä sitten alkoivatkin erilaiset hämmästelyt kunnostani. Leikkauspäivän illalla kävin jo itse vessassa, tosin noja-Fordin avulla, mutta kuitenkin. Seuraavana päivänä kävelin kyynärsauvoilla käytävällä parikymmentä metriä ja leikannut kirurgi, yksi seutukunnan parhaista, oli varsin tyytyväinen työnsä tulokseen.

Pian kuitenkin ruumiin reaktiot koettuun suureen stressiin alkoivat tuntua. Paikat turposivat ja olo muuttui sen myötä hankalammaksi. Koko ajan lääkitys oli piikissään ja kipulääkkeitä sain pyydettäessä, mutta kipuja oli silti aika paljon ja ruumiin siirtelykin kyljetä toiselle sattui. Olo alkoi olla enemmän torkkumista ja nuokkumista sekä henkisen ja ruumiillisen väsyn karkottamista. Mutta silti tällainen rapakuntoinen, jonkin verran ylipainoinenkin, vanha mies parani silmissä ja aiheutti ihmetteleviä kysymyksiä niin hoitajien, jumpparien kuin muidenkin taholta. Unirytmi siinä tosin hävisi ja sitä on joutunut palauttelemaan nyt myöhemmin oikein urakalla.

Silti en pyrkinyt ulos sairaalasta ihan heti, vaan halusin varmistaa, että tietyt toimet – kuten vaikka pukeutuminen, kenkien jalkaan laittaminen jne – sujuisivat ennen kuin menen kotiin. Näin sitten tapahtuikin ja hyvin jumppaohjein ja melko hyvässä kunnossa olevana minut sitten kotiutettiin tasan viikon kestäneeltä seikkailuretkeltäni sairaalaan, joka jälleen muuten opetti valtavasti minulle vaikkapa ( myös vanhusten) hoidosta Suomessa, sairaanhoito- ja muun henkilöstön sitoutuneisuudesta mutta myös sitoutumattomuudesta työhönsä, ammattiylpeydestä, välittämisestä, empatiasta ja lukuisista muista elämän asioista, joista olen jo jonkin verran kertonut ja mahdollisuuksieni mukaan kerron lisää seuraavissa jutuissa.

Kiitoksia myös kaikille puolestani rukoilleille ja esirukouksia edelleen esittäneillä! Ne olivat tarpeen ja kuten edeltä huomaatte, ne auttoivatkin.


Hannu
nettihoukka@gmail.com

25.5.20

”Paratiisielämää”



Lauantaina 23.5.2020 oli uuden elämäni Day 5. Seuraavan viikon alussa maanantaina 25.5. kotiuduin sairaalasta, jossa olin yhä tiistaisen leikkauksen ja Day 1:n jälkeen. Viikonlopun yöt muistuttivat mieleeni, että tällaisessa suomalaisessa sairaalaparatiisissakin on monenlaista elämää. Olihan samoin alkuperäisessäkin, siellä ainakin oli se maailman maineeseen noussut käärme.

Tuo rinnastus käärmeeseen saattaa olla hieman korni ja ehkä liian rajukin tällä kertaa, mutta menköön, sillä olin tuolloin yöllä eräistä asioista jokseenkin tuohtunut. Elämä sairaalassa oli muutamassa päivässä muotoutunut minullekin melko säännölliseksi ja aikataulutetuksi, halusi sitä tai ei. Asiat tapahtuvat jokatapauksessa tiettyinä aikoina eikä niistä suuremmin poiketa, ne on vain suunniteltu tapahtuviksi niin. Se luo ryhtiä tällaisen suuren organisaation elämään, mutta kyllä se saamalla luo siihen tiettyä turvallisuuttakin.

Minulle oli muotoutunut oma sairaalarytmini mm. lääkkeiden ottamisessa, ja vaikkapa levossa. Operaation jälkeen oli odotettavissa melko kauan kovaakin kipua ja siksi erilaisia melko vahvojakin kipulääkkeitä annettiin tiettyinä ennalta määrättyinä aikoina säännöllisesti – kuitenkin periaatteella, jos ei niistä kieltäydy. Ilmeisesti joissain vähemmän kivuliaissa tapauksissa periaate on, jos niitä pyytää.

Minulla noita kipuja oli vaikka muille jakaa, joten kyllä oman elämän rytmi alusta alkaen muodostui tietynlaiseksi automaatioksi: lääkkeet ”poskeen” noin klo 6 ja klo 12 ja klo 18 ja lopulta klo 24 noin tunnin varoajalla, jos joskus oli kiire jakajilla. Kahdesti päivässä opiaatteja ja muulloin myös muita särkylääkkeitä ja tietysti omat aiemmat peruslääkitykseni.

Lauantaihin saakka automatiikka toimi ja systeemi pelasi yhtä yötä lukuun ottamatta ja heti perään oli sitten toinen samanmoinen yö: yököt tai ilmeiseti yksi tai kaksi tekivät omat päätöksensä ilman ennakkokyselyjä potilaalta, tarvitseeko ja haluaako lääkkeitä, eivätkä sitten antaneet kipulääkkeitä. Syy moiseen oli melko erikoinen sairaalaksi ja paikaksi, jossa on tai pitäisi olla asiakaspalvelua. Palaan siihen kohta.

Edellisen kerran lääkkeiden jako vastaavassa tilanteessa jäi tekemättä ilmeisen inhimillisen väärinymmärryksen kautta yöllä, ja aamulla olin kuin maani myynyt. Joka paikka ja eritoten leikkausalueen ympäristö oli niin kipeä, että lähes ähkin kivusta raahautuessani pystyyn ja askareilleni. Keskustelin asiasta niin lääkärin kuin hoitajienkin kanssa ja asiaan tuli parannus: minun ei tarvitsisi huolehtia asiasta, hoitajat herättäisivät yöllä sen verran, että saisin otettua lääkkeen. Aivan alkupäivinä, heti operaation jälkeen, jouduin ottamaan särkylääkettä vielä noiden säännöllisten aikojen ulkopuolellakin, sen verran kipuja koko ajan kuitenkin oli.

Asialla oli pian myönteisiä vaikutuksia: pääsin suihkuun ilman suurempia tuskia, aloin kävellä noja-Foordin sijasta kyynärsauvoilla ja mielialakin parani kipujen pienetessä huomattavasti. Alkoi olla melkein kotiinlähtötunnelma kosketeltavissa. Mutta kenkiä en vielä saanut jalkaani, enkä kaikkia vaatteita ylleni. Joten päätin – yhteistyössä lääkärin kanssa – jäädä vielä viikonlopuksi harjoittelemaan ja kuntoutumaan.

Tässä on noin parin viikon ja kahden eri sairaalajakson aikana tavannut paljon mielenkiintoisia hoitoihmisiä, motivoituneita, ammattitaitoisia, ammattiylpeitä, empaattisia ja alalle sopivia, mutta valitettavasti myös – mutta onneksi tosi vähän – toisenlaisiakin. Pari sellaista tapasin tuossa edellä mainitsemassani tillanteessa yöllä tällä uudella osastollani ja lisää seuraavana yönä.

En osaa tarkemmin eritellä, missä ajatuksemme ja kemiamme törmäsivät, mutta ainoa konfliktiksi sanottava tapahtuma välillämme – emmehän me potilaat tapaa yhtenään hoitajia, yökköjä varsinkaan – oli ensitapaaminen, jossa he vielä normaalin ja hyödyllisen rutiinin mukaan tulivat huoneen ovelle, esittäytyivät ja kysyivät toiveistamme yön ajalle. Minä pyysin, koska sängystä ylösnouseminen ja käveleminen oli hieman kakeaa, toista yökköä ottamaan puhelimeni pois latauksesta. Se oli oven vieressä olevan lavuaarin peilipöydällä, koska pistorasioita on huoneessa melko vähän.

Joku asia siinä pyynnössä meni kai metsään – itse en tiedä mikä. Hoitaja sanan mukaisesti repi piuhan rasioineen seinästä ja ilmoitti melko töykeästi, ettei täällä sairaalassa sytytellä seinässä olevilla tyhjillä latauspiuhoilla ja -rasioilla tulipaloja ja rojautti piuhan rasioineen ja puhelimen kera hoitopöydälleni. Katselin hieman ymmyrkäisenä tapahtumaa, mutten kuitenkaan hämmästyksenkään vuoksi mitenkään protestoinut asiaa, kun se ei myöskään ollut sen väärti. Ihmettelin siinä vain, mistä nyt oikein tuulee.

Sen jälkeen parivaljakko poistui tuhisten huoneesta ja huonekaverikin ihmetteli, mitä oikein tapahtui, mistä moinen yrmeys ja outo käyttäytyminen. Pohdimme sitä jonkin aikaa ja yritimme ja löytää syyn – oliko se minun syytä, huono hetki, jokin kotiasia pielessä tai muuten vain naisellisen elämän kierron hankala hetki. En tiedä, jäivätkö he huoneesta lähdettyään töihinsä oven lähettyville ja mahdollisesti kuulivat pohdiskelumme, vai miten oli, mutta tuo tapahtuma oli kulminaatiohetki tuleville hankaluuksille.

Illalla tai yöllä yönä piti joka kerta erikseen pyytää herättämään ja tuomaan kipulääkkeen. Käytös minua tai oikeastaan kumpaakin huoneessa olevaa kohtaan oli lievästi sanottuna epäammatillista, töykeää, meille ei esittäydytty eikä oikeastaan palvelltukaan. Tilanne kulminoitui vuorokauden kuluttua seuraavana yönä kun sama ”primus motor” oli taas yövuorossa, nyt tosin toisen ihmisen kanssa ja koko herätystä ei jälleen kuulunut eikä yölääkitystäkään, ei minulle eikä huoneessa olleelle toisellekaan potilaalle.

Herättyäni sattumalta noin kaksi tuntia tavanomaisen lääkkeenottoajan jälkeen, soitin kutsukelloa ja pyysin kipulääkitystä. Sain sen ja samalla kysyin, miksi minua ei aikanaan herätetty ja lääkitty. Vastaani sain melkoisen ryöpytyksen, jonka sisältö oli suunnilleen sellainen, että minun olisi pitänyt silloin yöllä herätä itse ja pyytää lääkitystä – entiset pyynnöt eivät enää olleet voimassa. Ja he eivät kuulemma ole ajatuksenlukijoita.

Tullessaan työvuoroon ja kierrellessään osaston hoitohuoneissa he melkoisella vauhdilla melkein ryntäsivät sisään huoneeseemme, ottivat tyhjät juomalasit pois ja laittoivat uudet tilalle, eivät esittäytyneet – vaikka toinen yököistä oli eri henkilö kuin edellisenä yönä – eivät kyselleet toiveitamme, oikeastaan voisi kai kuvailla tuota vierailua: tuhisivat ja poistuivat.

Huoneessa oleva toinen potilas oli herännyt aamuyöllä keskusteluumme ja kysyi myös ihmetellen, miksi hänkään ei saanut kipulääkettä, vaikka hänenkin piti saada sitä tietyn rytmin mukaan. Sai osakseen suunnilleen samat ryöpytykset – syytön mies!

No olihan siis taas yö. Mene ja tiedä, oliko nuo yököt sairaalan ”salainen ase”, jolla saatiin ilmeisesti henkilökuntapulasta kärsivät osastot tyhjenemään potilaista, sillä ainakin minä päätin, että mahdollisuuksieni mukaan lähden maanantaina kotiin – maksoi, mitä maksoi. Ja niin lähdinkin. Asiaa paransi kuitenkin huomattavasti viimeisen yön "se toinen" hieman vanhempi rouva, yökkö, joka ei millään lailla ollut asianosainen vaikka "toisen moisen" kanssa työskenteli (tämä toinen kiistaan osallinen ei muuten koko yönä näyttäytynyt eikä osallistunut hoitoon), ja joka reilusti suoritti omat esittäytymisrutiininsa ja hoitotyönsä erinomaisesti ja sydämellisesti. Kiitos siitä!


Hannu
nettihoukka

20.5.20

Uuden elämän Day 2

Tänään olin jo sen verran voimissani, että ajattelin kirjoittaa ensimmäisen tämänkertaisen ”uuden elämäni” blogijutun. Laitoin nuo koronavouhotukset syrjään ja päätin aloittaa uuden sarjan tästä ”uudesta elämästäni”.

Mikä sen elämän nyt sitten tekee näillä vuosirenkailla uudeksi? Elämäntapamuutos, johon enemmän tai vähemmän olen pakotettu ja suuri leikkausoperaatio, jonka kävin läpi eilen – uuden elämäni ensimmäisenä päivänä.

Olin valmistautunut tuohon päivään kaksi ja puoli kuukautta. Ennen tuota H-hetkeä se oli aiemmin määritelty jo kolmelle muulle aikaisemmalle päivämäärälle, joita sitten erilaisista – lähinnä terveydellisistä – syistä johtuen oli siirretty todellakin kolme kertaa. Ja nyt eilen, 19.5.2020, se viimein tapahtui.

Olin leikkaukseen valmistautumisessa menettänyt jo yhden etuhampaista ja vietin noin viikon välissä sairaalassa ihan muut taudin vuoksi, ennen kuin pääsin tulle ”lankulle”, joksi minä leikkauspöytää sen kapeuden vuoksi nimitän. Leikkaus oli luonteeltaan sellainen, että siinä meni minulta jotain pois, joku muuttui oleellisesti, eikä paluuta entiseen missään olosuhteissa enää ole. Siksi siihen valmistautuminen oli melkoinen prosessi ja siksi siihen joutuminen aloitti uuden elämän – toivottavasti paremman.

En ole suuremmin elämöinyt leikkauksen laadulla tai oikeammin sillä, mihin se kohdistuu. Pidän sitä enemmänkin ihan omana henkilökohtaisena asianani, jota ei ole syytä näissä blogeissa sen suuremmin levitellä. Siksi käsittelenkin näissä teksteissäni enemmän koko prosessia, elämäntapamuutosta ja mahdollisesti sitten uuden Hannun lopputulosta, jos sellaista on havaittavissa. Millaisesta operaatiosta ja tapahtumista tuleva muutos tarkkaan ottaen johtuu, on epäoleellista ja kuten kirjoitin henkilökohtaista.

Sen verran voin asiasta kuitenkin sanoa, että kyseessä oli pitkäaikainen vaiva, joka monella tapaa heikensi elinpiiriäni ja elämääni – jopa vaikeutti sitä. Siksi sen korjaaminen – jonkinlainen parantaminen – oli minulle tärkeää.

Koko prosessi oli pitkä ja monimutkainen, siihen sisältyy niin ongelman tiedostaminen, joka kesti jo sinänsä melko kauan, ratkaisun etsiminen ja viimein toteutus. Prosessi oli myös omalla tavallaan vaikea ja monimutkainen, jopa hengenvaarallinen, jos joku toteutuksessa menisi mönkään. Siksi jouduin todellakin mm. poistamaan yhden etuhampaistani, koska siinä ilmennyt pieni, mutta pitkäaikainen tulehdus oli uhka operaation puhtaudelle ja steriilisyydelle.

Kun sitten vielä operaatiota odotellessa sairastin vakavan infektion, sekin lykkäsi asiaa kuukaudella eteenpäin. Kun samaan aikaan elimme koko Suomessa korona-aikaa karanteeneineen, se jäi itselläni melkein kokonaan taka-alalle, koska oman asiani vuoksi olin itse asiassa vielä tiukemmassa karanteenissa.

Nyt kuitenkin uuden elämänjakson vielä vanhoilla päivilläni aloittanut operaatio on onnellisesti ohi. Kirurgin arvion mukaan leikkaus oli onnistunut hyvin ja ainakin hän oli iloinen myös minun myönteisestä olotilastani ja motivoitumisesta uuteen elämänvaiheeseen. Olen joutunut näinä kahtena ensimmäisenä päivänä opettelemaan uudestaan asioita, jotka jo kerran osasin. Se on ollut sekä vaikeaa että kivuliasta. Ja opettelu tulee jatkumaan – lääkärin arvion mukaan – ehkä noin kaksi kuukautta.

Siksi kaikki aiemmat tekemäni suunnitelmat ja aikataulut on syytä unohtaa ja jos ei nyt ihan tarvitse roskakoriinkaan heittää, pitää ne toistaiseksi korvata uusilla suunnitelmilla, jotka eivät totta tosiaan ole ollenkaan yhtä lennokkaita. Mutta tämä korona-aika on tullut tässä avuksi. En ole yksin suunnitelmiani ja menemisiäni muuttamassa, samaa tekevät lähes kaikki ihmiset kautta maailman. Elämme sitä jo kliseeksi muuttunutta "uutta normaalia", jossa moni entinen on nyt ihan toisenlaisessa asennossa.

Nyt vietän aikaani entisiä, aikanaan jo kertaalleen opittuja elämäntaitoja uudelleen opetellen sairaalassa. Toistaiseksi olen vielä täällä luksuspuolella, sairaalan uudessa osassa, kirurgisella osastolla, mutta joutunen piakkoin jättämään tämän hienon yksiöni, jonka ikkunoista avautuu tämän ns. perhetalon hienot seinämaalaukset sisältä päin. Uusi osasto lienee sairaalan vanhassa osassa oleva kuntoutusosasto, jossa viettänen sitten aikaa niin kauan, että kotiuduttuani selviän kotona normaaleista askareistani. Kotiin on tulossa aikanaan myös kotiapukin elämää helpottamaan, mutta palataan niihin ja muihinkin uuden elämäni vaiheisiin myöhemmin uusissa jutuissa, jos siltä tuntuu ja itseäni huvittaa.

Hannu
nettihoukka

17.5.20

Vappu, vanhuus ja tulevaisuus, koronapäiväkirja 170520

Vappu on nyt sitten ”lusittu”, olihan melkoisen vähäjuhlallinen tapaus. Olin kuitenkin yrittänyt edes hieman juhlistaa vappua, kun tuo pääsiäinenkin meni sairaalassa makailuksi ja heikotukseksi. Olin ajatellut tilata ja hakea Tertin kartanosta pääsiäislammasta, mutta kohtalo puuttui peliin ja jouduin jo kiirastorstaina sairaalaan potilaaksi vakavan infektion ja sitä seuranneen myrkytyksen vuoksi. Siinä meni pääsiäislammas, sain kuitenkin pääsiäisaamuna ihan oikean ”pääsiäismunan” sairaala-aamiaisella, keitetyn kananmunan.

Niinpä päätin repäistä hieman ruuan suhteen vappuna ja hain Tertistä parikin huippuruokaa. Vappuaattona nautin valkkarin kera savumuikkuja ja vappua juhlistin – pääsiäislampaan korvikkeena – tosi maukkaalla vappupeuralla, jota nautin paikallisen kuohuviinin, ruusunterälehdistä uutetun Ruusukuohun kera. Helpottihan tuo hieman sitä poisjäänyttä nautintoa.

Kaiken kaikkiaan olen karanteenini aikana mahdollisuuksieni mukaan hakenut paikallisista ravitsemusliikkeistä paikallisia ruokia lounaiksi ja hyvin on homma toiminut. Juuri äsken päätin asemaravintola Vaihasta ostamani porsaspaistin ja ajattelin ennen päikkäreitä ainakin aloitella tämän päiväkirjan tai ainakin koronapäiväkirjan kenties viimeisen osan kirjoittamisen.
***
Hups! Väliin tuli monta päivää, ettei oikein huvittanut kirjoitella mitään, mutta josko nyt päättäisin tämän viimeisen koronajuttuni.
***
Vapun jälkeinen aika on ollut kaikenlaista odottelua ja sähläämistä koronarajoitusten parissa. Toukokuun puolenvälin jälkeen siirryn seuraavaan omaa elämääni ”järisyttävään” tapahtumaan, kun menen makaamaan sairaalaan ”lankulle” melko isoon operaatioon. Siksikin lienee syytä nyt päättää tämä korona-aihe ja jos juttua tulee, olkoon sitten uusin aihein.

Tässä on hiljalleen huomannut vanhentuneen melkoisesti näiden kahden ja puolen kuukauden aikana, joka aika on tullut oltua joko karanteenissa tai sairaalassa. Olen toki hieman liikkunut ulkonakin, mutta yksin ja säädösten mukaan ja jutellut hassun tuntuisesti huutamalla muutaman metrin päästä tapaamilleni tutuille.

Samalla on pikku hiljaa pitänyt aloittaa vanhuuden tai oikeammin vanhuuden tuomien ongelmien hyväksyminen, joka on näkynyt kohdallani monina erilaisina tapahtumina ja toimina ja varautumisina. Mm. operaationi vuoksi minulla tulee käymään kotiuttamisen jälkeen kotiapu useamman kerran päivässä kotona. Edellyttäen tietysti, että palaan kotiin.

Samoin olen raahannut jo etukäteen kaikenlaisia apuvälineitä kotiin elämää helpottamaan ajalle ”leikkauksen jälkeen”. Kotini on lasteni toimesta sisustettu uudella tavalla ja kaapit ovat täynnä kuivamuonaa. Verkkokaupasta tilaan tuoreempaa tavaraa ja päivää ennen operaatiota tulee vielä yksi lähetys. Tosin minulla ei ole aavistustakaan milloin pääsen niitä nauttimaan.

Autoista toinen on laitettu väliaikaiseen tai ainakin pitempään kiertoon, hoitotahto, edunvalvontavaltuutus ja elämäntapatestamentti on tehty ja todistajat niihin hankittu ja heiltä allekirjoituksetkin. Alkaa olla siis melko valmista suurelle elämänmuutokselle.

Suunnitelmia tulevalle ajalle on toki laadittu, toteutus ratkennee myöhemmin. Korona ei ole suuremmin haitannut tätä puolta elämästä, kun joka tapauksessa olen tuon tulevan operaation vuoksikin joutunut olemaan jonkinlaisessa tiukassa karanteenissa.

Nyt sitten vaan odottelen vielä pari päivää ja sitten alkaa taas tapahtua. Seinällä muistitaululla lukee viimeiset ohjeet ennen tuota – mm. pitää muistaa tyhjentää roskakorit, pestä pyykit ja vaihtaa lakanat. Oletettavasti kotiuduttuani kirjoittelen vielä jotain, jos huvittaa ja jaksan. Jos ei, kiitän kauniisti seurastanne.

Pienen pieni maininta minusta iltarukouksessa ei olisi varmaan pahitteeksi. D-Day kohdallani on tiistaiaamu, jos ei taas jotain tapahdu ja tuo minulle merkityksellinen päivä neljännen kerran siirry.

Menen kuitenkin kaikkeen tähän uuteen osin uteliaana, osin varmaan hieman pelätenkin, mutta toiveikkaana ja onnellisena, että se nykymaailmassa on mahdollista. "Ken elää – se näkee".

”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!”


Hannu
nettihoukka

29.4.20

Se on asenteesta kiinni, koronapäiväkirja 290420

Tänään oli taas mukava päivä näissä mittasuhteissa, mitä nyt voi ylipäätänsä olla. Kipuja ja vaivoja oli sen verran vähän, että päätin taas lähteä kaupungille ”asioille”. Ei minulla kai mitään tarvetta moiseen ollut, mutta oli vaan mukava mennä jonnekin pois karanteenista.

Ensimmäisenä ajattelin etsiä taas jonkun uuden ruokapaikan. Suuntasin heti yhteen alueen parhaimmista ruokapaikoista, Tertin kartanoon, jossa kyselin, mitähän heillä olisi tarjolla tällaiselle koronatapaukselle. Ja olihan heillä, makoisaa ja maittavaa ja lisäksi oivallisen kauniisti laitettua. Palaan aiheeseen tarkemmin mahdollisesti myöhemmin toisessa blogijutussani.

Ulkoilutin ilman sen kummempaa suunnitelmaa Kiaani kaupungilla ja ajelin sinne, tänne ilman mitään päämäärää, kun yhtäkkiä havahduin jälleen – kuinka ollakaan – ravintolan kohdalla. Ajoin ravintola Vinon ohi ja kun en ollut vielä hankkinut päivän lämmintä lounasta, meninkin sinne ja ostin makoisan leikkeen päiväruuakseni.

Pakkohan oli tietysti koukata vielä Kaupan kautta ja ostaa ruokaan sopivaa ruokajuomaa ja mennä kotiin aterialle. Täytyy rehellisesti myöntää, että ei siinä aterialla oikein huomannut, että elän karanteenissa, sen verran nautiskelun puolelle se kääntyi. Mutta hyvä niin, että ikävät asiatkin voi tarvittaessa näin sysätä syrjään ainakin hetkeksi.

Melko harvoin tulee kotona lounasaikaan nautiskeltua tällaisia ruokajuomia, joita nyt antaumuksella nautin. Ja kaiken lisäksi ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia, aivan aidosti siis.

Ruokailun päälle varmistin vielä – kun tällainen varman päälle pelaaja olen – muutaman tulevan ajan hoitoasian kotihoidosta, joka todennäköisesti tulee minua ainakin osan aikaa hoitamaan kotona. Jotenkin rauhoitti asiansa osaavan asiakaspalvelijan ammattitaitoinen ote tällaisen varmistelijan kysymyksiin ja huoliin. Levollisin mielin menin sen jälkeen päikkäreille ja kummastihan nuo ruokajuomat nukuttivatkin.

Onneksi on tällaisia parempiakin päiviä kunnon ja kipujen suhteen, näillä mennään mukavasti eteenpäin kohti tulevaa. Kaiken kaikkiaan on hyvä, jos mahdollisimman usein keksii jotain uutta tekemistä, se selvästikin piristää arkea.

Tässä päivänä muutamana ihan äskettäin soitin nuorimmaiselleni, joka myös ”viettää aikaansa” neljän seinän sisällä työskennellen. Poikkeuksellisesti otin videopuhelun, nähdäkseni itse ihan omin silmin, kuinka hän voi. Yllätyksekseni poikani oli ajanut pois pitkän partansa ja kesti hieman aikaa, ennen kuin rekisteröin asian. Hän ei näyttänyt yhtään hassummalta, nuoremmalta kylläkin.

Asian innostamana menin itsekin heti puhelun jälkeen kylppäriini ja leikkasin heti noin viisi senttiä pois leukapartani pituudesta ja muotoilin koko parran sen mukaan. Lopputulos oli samanmoinen kuin pojallani, nuorruin silmissä vuosia ja itse asiassa olin aika tyytyväinen lopputulemaan. Samalla tuli muuten lyhennettyä hieman otsatukkaakin.

Mitä kaikista näistä voikaan oppia? Ainakin sen, että ei kannata jäädä poteroon, tuleen makaamaan, vaan aina kannattaa tehdä jotain uutta ja tuoretta. Se todellakin on korvien välistä melko pitkälti kiinni, jos joku asia alkaa potuttamaan. Sille voi parhaiten vain itse tekemällä jotain uutta ja virkistävää ja useinkaan sen ei edes tarvitse olla mitään maata mullistavaa.

Hannu
nettihoukka

27.4.20

Raitista ilmaa, koronapäiväkirja 270420

Tänään taisi tulla täyteen viikko, kun en ole käynyt ulkona. Olisin toki käynyt, mutta kipeä selkä on sen estänyt. Tänään selkä oli jo parempi, vain pientä kipua ja siksi päätin mennä ulos ja käydä asioilla eri paikoissa, jotka olivat jääneet käymättä ja tekemättä.

H-hetkeen eli todennäköiseen leikkaukseen on vielä melko pitkä aika. Saamani neljäs leikkauspäivä on toukokuun puolenvälin jälkeen ja sinne on vielä kolmisen viikkoa. Pitkä aika, kun jo nyt takana on pari kuukautta enemmän, vähemmän tiukkaa karanteenia ja jakso sairaalassakin.

Olen yrittänyt olla nöyrä tuon karanteenin suhteen ja en ota turhia riskejä, sillä en ihan oikeasti halua saada koronaa. Se saattaisi olla minulle melkoinen ongelma mm. astmani takia. Siksi olen jättänyt ohjelmastani pois kaikki mahdolliset kohtaamiset ihmisten kanssa. Silti on jotain, joita ei voi välttää.

Tänään hain apuvälineyksiköstä erilaisia vempaimia helpottamaan leikkauksen jälkeistä elämääni. Välineet kantoi nuori mies autooni ilman, että minun tarvitsi mennä sisälle niitä hakemaan. Minulla on jo valmiiksi omat kyynärsauvat nuorimman poikani jäljiltä kotona ja niitä olenkin käyttänyt tämän selkäongelman kanssa kulkemisessa. Onpa myös pientä harjoitusta tulevaan.

Nyt minulla on erilaisia korokkeita toilettiin, suihkuun ja tuoleihin, jotta istuminen ja etenkin nouseminen helpottuu hieman. Lisäksi sain ”jatkokäden”, jolla voin nostaa maasta esineitä kumartumatta ja vielä sain sellaisen "sukan jalkaan pujottimen", jota en tosin osaa vielä edes käyttää. Sukka jäi lattialle, kun laitetta kokeilin. Joka tapauksessa kyllä tämä suomalainen terveydenhoitojärjestelmä toimii. Sain kaikki nämä ilmaiseksi lainaan.

Tänään päätin hieman repäistä elämääni muutenkin. Marssin rohkeasti henkeäni pidätellen syrjäiseen Alkoon ja ostin lääkettä pullollisen ja samalla tiellä hieman saunajuomaakin. Sitten marssin yhteen paikallisista suosikkiravintoloistani, asemaravintola Vaihaan, ja ostin annoksen ”take away”-ruokaa, maittavaa pariloitua lohta, parsariisiä ja erilaisia lisäkkeitä, salaattia ja maittava jälkkärikin – ja hintana kokonaista yhdeksän euroa. Hieno homma! Toivottavasti ravintola pysyy pystyssä tämän poikkeusajan ja pääsen taas joskus syömään siellä ihan livenäkin ystävieni kanssa. Ostan kyllä ruokaa sieltä aina, kun vain voin tänä poikkeusaikanakin.

Tein nuo kaikki noudattaen turvallisia välimatkoja, rykimättä ja mahdollisimman nopsaan, toivottavasti myös terveyden kannalta turvallisesti. Kaiken kaikkiaan raitis ilma ja kävely ulkona teki hyvää. Mieli parani ja olo siinä ohessa. En ollenkaan tuntenut itseäni niin sairaaksi kuin sisällä ollessani. Päätin siksi ulkoilla useammin, muinakin tulevina päivinä niin kauan, kuin se vielä on mahdollista. Jonkin ajan kuluttua siihen joka tapauksessa tulee epämääräisen ajan kestävä, melko pitkä tauko.

Nyt on joka tapauksessa tehty kaikki voitava etukäteen ennen leikkausta. Se voisi minun puolesta jo vaikka tullakin, mutta odotetaan nyt vielä hieman. Ruokahuolto pelaa verkkokaupan kautta, valmistakin ruokaa saa kotiin kannettuna ja kaapit ovat täynnä kuivamuonaa ja säilykkeitä. Ei pitäisi tulla ongelmia. Juomaosastokin on kunnossa, se kun ei suuria tällaisessa tilanteessa edes vaadikaan. Yksi terveydenhoitoon liittyvä hankinta on vielä vireillä, mutta sekin ratkeaa kotiin kannettuna keskiviikkona ja voin aloittaa ensin vapun ja sitten leikkauksen odottelun. Ja onhan tässä toki jo odoteltukin.

Hannu
nettihoukka