16.8.18

Kolme vanhusta

Olen aina pitänyt kovasti venäläisistä lauluista, balladeista , mutta myös venäläisistä kansantarinoista.

Kerronpa tässä nyt vblogina yhden kansantarinan. Se kertoo kolmesta vanhuksesta, kolmesta pyhästä miehestä jossain Vienan merellä sijaitsevalla saarella Alkangelin kaupungin ja Solovetsikin luostarin välillä.

Tässä tuo tarina omin sanoin kerrottuna:



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com





29.7.18

Mukava olla tavis

Näin kesällä loma-aikaan joissain näyttävissä, komeissa maisemissa, tapaa tai ainakin näkee kauempaa erilaisia julkkiksia. Kuka on julkkis mistäkin syystä, se ei ole minulle aina auennut, mutta minähän olenkin tavis. Mutta siinä se minäkin heitä katselen. Kateellisena vaiko en – sanoisin, että en.

Olen melko onnellinen siitä, että olen vain tavis. Minun ei tarvitse riehua julkisuudessa, jotta saisin kuuluisuutta ja sitä tietä ilmeisesti työtarjouksia tai mikä nyt sitten lieneekään kaikilla se perimmäinen motiivi olla julkkis. Kovasti jotkut kuitenkin sellaisiksi haluavat ja tekevät kaikkensa, melkein mitä vain, päästäkseen vaikkapa iltapäivälehtien palstoille.

Yksi keino päästä sinne on mennä naimisiin tai erota dramaattisesti. Melkoinen tapa hankkia meriittiä – sanoisinko hirveä tapa. Yksi tapa on mässäillä jollain sairaudella. Viime päivinä on sivuilla vilahdellut joku ”telkkarista tuttu” tosi-tv-kaunotar, jonka nimeä en muista, enkä oikeasti tiedä, mistä hän on tuttu. Mutta sivuille on nyt päässyt, kun on sairastunut syöpään – ainakin oman kertomansa mukaan vakavasti. Melko makaaberi tapa se on tuokin päästä sivuille. Lieneekö vihdoin onnellinen!

Usein meiltä taviksilta hämärtyy ymmärrys siitä, että julkkiksetkin ovat ihan ihmisiä, sanoisinko tavallisia ihmisiä. Joillakin heistä on joku erityistaito tai -osaaminen, mikä on tehnyt heistä mahdollisesti julkkiksen. Joskus tuo taito on ollut tuottoisa – kuten vaikkapa joillakin NHL-jääkiekkoilijoilla – ja rahaa on tullut ovista ja ikkunoista. Joillekin on sitten tärkeää näyttää, että minulla on rahaa millä mällätä.

Noistakin ”mälläämisistä” saa myös lukea keltaisesta lehdistöstä, kun joku on saanut lyhyessä ajassa palamaan miljoonia hurvitteluun ja nyt sitten ihmettelee, että miten siinä noin kävi. En ole mikään suuri ihmistuntija, mutta luulen – ihan vain silläkin perusteella, kun olen joitain julkkiksia tavannut – etteivät he aina suinkaan tuon oman erityisosaamisensa lisäksi suinkaan ole mitään ”ruudinkeksijöitä”. Usein loppujen lopuksi he ovat ihan tavallisia ihmisiä tavallisine arkisine iloineen ja murheineen.

Itse yritän aina liiallisen kateuden iskiessä vakuuttaa itselleni heidänkin ”tavallisuuttaan”. Silloin ajattelen vaikkapa kuningatar Elisabetia – korrektiuden ja julkisuuden malliesimerkkiä – jonka muuten myös on ihan varmasti säännöllisesti käytävä vessassa ja pyyhittävä – ilmeisesti itse – oma pyllynsä. Se on yksi konkreettinen esimerkki ihmisen tavallisuudesta ja palauttaa ainakin minut ajattelemaan heitäkin vain ihmisinä.

Joillekin – maineen ja julkisuuden ollessa pitkäaikaista – alkaa ilmeisesti moinen olotila kuitenkin muotoutua ”normaaliudeksi” ja silloin on varmasti suuri vaara friikkityä, tulla ainakin omasta mielestään paremmaksi, kauniimmaksi, taitavammaksi, rikkaammaksi kuin muut, me tavikset. Silloin he vaativat jo erityishuomiota tai kuten jotkut suomalaiset poliitikot tässä männä vuosina, poliisin suojelua.

Tuosta friikkiydestäkin luin joku aika sitten, vai olikohan se telkkarissa. Siellä mainostettiin kauniille naisille, kaunottarille, joiden oletettiin kakkivan vain hajuvedentuoksuista kakkaa, spray-pulloa, jolla sai tehtävän hoidettua suihkuttaa tekeleen päälle hajun stoppaavan kalvon, joka kaiken lisäksi tuoksui hyvältä. Näin seuraava vessaan menijä koki melkoisen yllätyksen, kun vessassa ei tuoksunutkaan se ehta rukiinen vaan ihan joku muu.

Mutta tuo tunne paremmuudesta, erilaisuudesta on usein monelle heistä vain kulissia, josta varmaan aikansa nauttii, mutta jonka vangiksi lopulta helposti jää. Mieleeni palaa suosikkinäyttelijäni Robin Williams – jonka filmi ”Fisher King” on muuten yksi suosikeistani – joka kärsi pitkään masennuksesta, sairasteli muutenkin vakavasti ja viimein – kun ympärillä ei ollutkaan oikeita ystäviä – riisti itseltään hengen hieman yli kuusikymppisenä. En millään jaksanut ymmärtää silloin, miksi. Enkä ymmärrä vieläkään. Miksi kukaan ei nähnyt tilaa ja tehnyt jotain sen hyväksi?

Mutta minä olenkin tavis, joka ei todellakaan tiedä mitään tuollaisesta pintaliitoelämästä, jota osa noista julkkiksista elää. Todennäköisesti minun pitäisi rutkasti rikastua ja alkaa tuhlata rahojani huvipursiin, yksityisjeteihin, juhlimiseen, huviloihin Euroopassa, ennen kuin oppisin sitä ymmärtämään. Mutta onneksi sellainen ei kohdallani ole mahdollista. Turhaksi julkkikseksi pääsee toki helpommallakin, kauniilla kasvoilla, ronskilla elämällä, juopottelulla ja muilla melkoisen kuluttavilla tavoilla, mutta onnea sekään ei tuo. Sekin on jo usein todellisuudessa nähty.

Nautin tästä omasta taviksen elämästä. Rahaa toki voisi olla joskus enemmän ja varmasti – jos sitä tulisi lisää – tietäisin sille käyttöä, mutta toistaiseksi sekin, mitä on, on riittänyt tavalliseen elämään, josta kuitenkin – suurimman osan aikaani – olen nauttinut ja josta olen kaikesta kolhuista huolimatta kiitollinen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

23.7.18

Onko keisarilla vaihtoehtoiset (v)aatteet?

Mitenkähän ihmiset oikein selvisivät ennen somea? Miten he käsittelivät raivoa ja vihaa? Puolisoaan ja lapsia hakkaamallako? Oliko aikaisemmin ollenkaan tuollaisia sarjatappajia ja muita hörhöjä? Haaveilenko vain mukavasta ”muinaisuudesta”? Oliko mennyt aika ollenkaan totta?

Julkisuudessa oli joitakin aikoja sitten uutinen siitä, että hallitus puuhasi lakia, joka ainakin median mukaan heikentäisi työntekijän oikeuksia. En sitten loppujen lopuksi lukenut uutista sen suuremmin enkä tiedä, kerrottiinko siinä samalla, että tekeekö lakimuutos toteutuessaan mahdollisesti joitain päinvastaista. Eli vähentääkö se työelämästä vaikkapa jotain sellaista, joka aikaisemmin on ollut melkein ”laitonta” tai ainakin sopimatonta toimintaa toiselle osapuolelle, työnanjajille, yrittäjille, liikelaitoksille, firmoille, toiselta osapuolelta, työntekijöiltä.

Somesta on tullut nykyihmiselle höyryjen päästelykanava. Kun joku luottamusmies kirjoittaa tuon em. lain uutisoinnista kertovan viestin yhteydessä olevansa raivon partaalla ja ihmettelevänsä, miten tällainen on mahdollista oikeusvaltiossa, pohtiiko hän ihan oikeasti samaa esimerkiksi oman ammattiliittonsa toteuttaman laittoman lakon aikana tai silloin, kun lakkoillaan vastoin työehtosoimuksia poliittisista syistä – ei siis palkkauksellisista tai työehtoihin liittyvistä syistä, mitkä ovat ammattiliittojen ja luottamusmiesten työsarkaa.

Politikointi on puolueitten aluetta, ei ammattiliittojen. Olen itse toiminut ammattiliitossa aktiivisesti vuosikausia ollessani aikanaan työelämässä. Olin myös pääluottamusmiehenä vuosikausia ja kuuluin vuosia ammattiliittoni valtuustoon ja edustajainkokoukseen. En missään vaiheessa kuvitellut ryhtyväni tekemään siellä puoluepolitiikkaa. Syykin oli ilmeisen selvä: en kuulunut, enkä kuulu vieläkään mihinkään puolueeseen ja tietysti siksi, ettei se mielestäni kuulu ammattiliiton ”toimenkuvaan”.

Joillakin sektoreilla puoluepolitiikka on ammattiliitoissa melko sitkeästi kiinni kaikessa. Muistan aikoja, jolloin ammattitaitoinen osaajakaan ei pärjännyt töissä eräillä ammattialoilla, ellei kuulunut tiettyyn ammattiliittoon ja siinä ohessa mahdollisesti joko johonkin tiettyyn puolueeseen tai ainakin jotenkin osoittanut sympatiseeraavan sitä. Olipa oma maailmankatsomus tai puoliuekanta sitten oikeasti ihan mitä tahansa.

Pari puoluetta jakoi ammattiliittojen valtuusto- ja muut päättäjäpaikat täysin riippumatta siitä, millainen oikeasti oli liiton jäsenten poliittinen jakautuminen tai kuuluiko suuri osa edes mihinkään puolueeseen. Liittoa hallittiin tältä osin eräänlaisella pelolla. Jos et sopeudu ja sympatiseeraa, joudut poliittisesti aktiivien työntekijöiden hampaisiin, syrjityksi ja pahimmillaan asenteesi johtaa muiden lakkoiluun ja tuon syyttömän potkuihin. Tuollaiset paikat, liitot, olivat ja kenties vieläkin jotkut ovat jonkilaisia "pikku-neuvostoliittoja" nomenklatuureineen ja kulakkeineen, johtavine elitin jäsenineen ja kaiken maksavine työmuurahaisineen.

Rahaa ammattiliitot käyttivät silloin ja näemmä käyttävät yhä oman eliitin rellestämisen ohessa puoluepoliittiseen lobbaamiseen. Mutta vain joillekin puolueille, ei kaikille. Eikä tuo puoluejakautuma riipu jäsenistön puoluejakautumasta, vaan liiton historiasta ja vallassa olevien omaa etuaan tavoittelevien eliittiedustajien mielipiteistä ja puoluekannasta, jolla useinkaan ei silti ollut minkäänlaista todellista liittymäpintaa henkilön oikeassa elämässä, ainoastaan agitatiivisissa puheissa.

Tuollaisia ajatuksia nousi mieleeni, kun lueskelin uutisia netistä. Samalla huomasin uutisen, jossa kerrottiin erään ammattiliiton syytäneen rahaa Eduskuntaan erään puolueen jäsenille, jotta he tekisivät välikysymyksen raideliikenteestä. Myönnän kyllä, että asiaa hoitava ministeri toimii ajoittain kuin norsu porsliinikaupassa, mutta silti hän ainakin toisinaan on myös ihan oikealla asialla. Kun leima on lyöty otsaa, hän ei vain sitten voi toimia koskaan oikein tämän päivän vinoutuneessa poliittisessa Suomessa. Kaikki hänen ehdottamansa on silloin aina p*****stä ja juuri tällaiset "raivostuneet luottamusmiehet" politikoidessaan huutavat asiaa kurkku suorana. Asiathan saattavat oikeilla päätöksillä muuttua, kehittyä, parantua ja nämä huutajat menettävät samalla siinä rytäkässä jotain etujaan ja valtaa, jonka ovat neuvostoajan oppien mukaisesti vääryydellä ottaneet. Eihän näin saa tehdä, eihän!

Jos politikointi on mennyt tuollaiseksi syyttelyksi ja muiden virheiden etsimiseksi, eikä omien kehittämis- tai parannusehdotusten eteenpäin viemiseksi, olen tyytyväinen, etten ole siinä mukana, enkä edes halua siihen mukaan. Saa nähdä, milloin menneisyyteen nojaava ammattiyhdistysmafia huomaa sen tosiasian, että näin ajattelevia alkaa olla jo muitakin, ei vain meitä eläkeläisiä, vaan myös laajalti työssä olevia. Tunnen useita, jotka eivät enää kuulu omiin ammattiliittoihinsa. He hoitavat sen ikävän mahdollisen työttömäksi joutumisen pelon, joka kaikesta huolimatta on aina esillä, nykyisin jopa joillakin aloilla entistä enemmän, yleisen työttömyyskassan kautta, ei oman ammattiliittonsa kassan kautta. Ja syynä ei ole raha, vaan politikointi, epärehellinen suhtautuminen jäsenkuntaan ja aivan väärien asioiden ajaminen lakkoilemalla ja suuri näköalattomuus tulevaisuuden ammattiyhdistystoiminnasta ja edunvalvonnasta.

Kun katson asiaa nykyisen somen sivuilla, se näkyy vahvasti mielestäni myös siellä. Osa porukoista, jotka kirjoittelevat noita raivo- tai vihaviestejä, ovat niitä, jotka riippuvat vielä kaksin käsin vanhassa. Silloin kun äly ja kyky ei riitä enempään, asioita hoidetaan huutamalla ja räyhäämällä.Yrittävät epätoivoisesti käyttää vanhoja konsteja uudessa maailmassa. He ovat vähemmistö, mutta valitettavan äänekäs vähemmistö ja some on väline, jossa vahvat ja äänekkäät jylläävät ja heikot ja hiljaiset seuraavat.

Kuten muutama ilta sitten joku asiantuntija lausui somesta jotenkin siihen suuntaan, että somessa toistuvasti esille tuotu asia muuttuu jossain vaiheessa todeksi, vaikka olisi miten valhetta tahansa. Paikan ottavat vaihtoehtoinen totuus, vaihtoehtoiset faktat (alternative facts), joita amerikkalaisen presidentin tukijoukot jo viljelevät ja ne ovat laajalti saavuttaneet jo kotomaammekin.

Samalla, kun kauhistelemme oman rauhannobelistimme ohessa amerikkalaisten valtiollisten päättäjien amatöörisyyttä, diplomatian osaamattomuutta ja härskiyttä, sorrumme joiltain osin, kuten vaikka ammattiliitoissa, omassa maassamme samaan, mutta emme huomaa, että – Hups! – keisareilla ei olekaan (v)aatteita.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

1.7.18

Oikeassa olemisen pakko

Erään some-ystäväni Fb-sivuilla oli aivan juuri äskettäin lista niistä asioista, joista ihmisen kannattaa pyrkiä luopumaan, jotta voi olla onnellinen. Vaikka tuo 13-kohtainen lista oli varmaan yksi niistä monista somen hömppä-jutuista, oli siinä paljon pohdittavaakin. Jopa siinä määrin, että ajattelin kirjoittaa joistakin kohdista ajatuksia suhteessa minuun (tai miksi ei – kehen vain) ja suhteessa someen. Siis katsoa asiaa jollakin tavoin some-linssien läpi.

Ensimmäisenä listassa oli tuo otsikossakin mainittu ”Oikeassa olemisen pakko”, josta siis pitää päästä eroon onnellistuakseen. Omalla kohdallani se onkin varmaan melkoinen urakka, koska olen valmistunut aihetta tukevaan ammattiin, jossa toimin sitten hieman erilaisin variaatioin – itse asiassa tuon aiheen kannalta katsoen pahenevin mutaatioin – noin 40 vuotta. Olin opettaja 20 vuotta ja rehtori toiset moiset lisää.

Mutta kun asia viedään elävästä elämästä someen, se saa aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Usein vieläkin pahempia kuin elävässä elämässä. Somessa voi näet kuka tahansa päteä, olla paras ja tietää kaikki. Ja niin melko moni tekeekin. Mielipiteen ilmaisemisesta on tullut huvia, siinä sallitaan – tai ainakin niin luullaan – melkein kaikki. Pahimpana seurauksena hirvittävä määrä herjaamista ja vihapuhetta otsikon ”minä tiedän” alla.

On sanottukin, että suvaitsemattomuus, ego, ylpeys, väärinkäsitykset ja empatian puute ovat luonnollisia muureja, jotka estävät meitä kokemasta onnellisuutta, rauhallisuutta tai mielenrauhaa.

Itsessäni olen huomannut tuon oikeassa olemisen vian myös esimerkiksi siinä, että moderoidessani joitain nettisivuja sosiaalisessa mediassa, vaikuttaa kovin usein siltä, että olen aina oikeassa. Vaikka hyvin tiedän, etten ole tai ainakaan en ole aina. Ongelmaksi tosin ei aina tule se, että minän olen oikeassa, vaan se, että keskustelussa on kaksi tai usein useampikin, jotka kaikki ovat oikeassa – ainakin omasta mielestään. Minä siinä mukana.

Tässä törmään tuttuun ilmiöön: osaanko elää muiden kanssa, osaanko kohdata heidät oikein ja kaiken keskellä, osaanko kohdata itseni. Vai haluanko vain olla oikeassa.

Usein luullaan, että tuo oikeassa olemisen tarve on sidoksissa koulutukseen ja älykkyystasoon. Näin ei mitä ilmeisimmin kuitenkaan ole, vaan oikeassa ovat kaikki, jotka somessa halutessaan kynnelle kykenevät, ovat turhautuneita, pitkästyneitä tai jollain muulla tavoin kyllästyneitä tavalliseen elämään. Huumassa jäämme oikeassa olemisen koukkuun, jota ylpeytemme ja nuo edellä mainitut frustraatiot ruokkivat.

Ja somen käytäntöjen löystyessä ja rappeutuessa, näitä oikeassa olijoita riittää. Pelkästään ”oikea” ammatti tekee meistä useista kuitenkin ”besserwisserin”, aina oikeassa olijan. Jos olet – kuten minä – opetusalan ihminen, rehtoreista nyt puhumattakaan, pappi, lääkäri, toimittaja tai moni muu useiden ihmisten kanssa läheisessä kosketuksessa olevan ammatin harjoittaja, kuulut oletettavasti joukkoomme. Mutta samalla kun olemme oikeassa, etäännymme monissa asioista oikeasta ja turvallisesta elämästä: mielenrauhasta, ystävyydestä tai vain kaveruudesta, välittämisestä, tuesta ja rakkaudesta.

Tarve olla oikeassa vahvistaa egoamme, itsetuntoamme ja estää pakonomaisesti kontrollin menettämisen. Oikeassa olemista vahvistaa edellä mainitut frustraatiot ja pelko. Järkevä ja looginen ajattelu joutuvat syrjään ja vääränlaiset tottumukset saavat vallan. Tilalle tulevat kiusaaminen, vaatiminen, ennakkoluulot, rasismi, syrjintä, mitä kaikkea sinne tuleekaan.

Mikäli et katso omalla kohdallasi, että jokin asia tässä suhteessa on pielessä, saatat olla mahdollisesti jopa tuleva kanonisoitava ihminen, pyhä, kaikille esimerkillinen mallikansalainen. Mutta onneksi teitäkin on.

Mutta joka tapauksessa, listan tekijä on varmaan oikeassa. Oikeassa olemisen pakosta pitää päästä eroon, niin elämä varmasti helpottuu ja panta ei kiristä enää päätä niin tiukasti. Toteutuskeinot vai saattavat olla vaikeasti saavutettavia: esimerkiksi pysyä poissa somesta, välttää kriittisiä keskusteluja tai ainakin some-keskusteluja, antaa periksi, olla vilpitön, jne. Aina ei tarvitse sanoa kaikkialla somessa tai muuallakaan kanssakäymisessä ihmisten kanssa omaa ”oikeaa” mielipidettään, voi myös viisaasti vaieta. Joka tapauksessa lupaan osaltani yrittää parhaani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


P.S: Heh! Ensimmäisessä versiossa ennalta-arvaava tekstin kirjoitus oli tehnyt sanasta "Oikeassa" sanan "Olemassa": Mutta kävihän tuo noinkin - ainakin vähän aikaa.

H@P

21.5.18

Vapaaehtoiset kirkon voimavarana

Hyvä ystäväni Jussi peräänkuulutti tässä päivänä muutamana samaan aikaan kun Tampereella kokoontuivat kirkon ammattiliittoihin kuuluvat työntekijät jäsenmaksuillaan maksettuun tapaamiseen – saataisiinko myös seurakuntien vapaaehtoisten kouluttamista ja kokoontumisia laajemmassa mittakaavassa kirkon toiminnaksi kuin vain seurakuntien omana toimintana tapahtuvaksi. Saattaisi olla ihan hyvä idea toteutettavaksi. Ja varsinkin nyt, kun vapaaehtoisten ja työntekijöiden välinen suhde kirkkoon ja seurakuntiin saattaa tulevaisuudessa jopa olla rajussakin muutoksessa. Edellisessä blogijutussani sitä jo hieman sivusin ns. harrastepappien osalta.

Kummallakin kansallisella kirkolla on samankaltaisia ongelmia tulevaisuudessa: rivit harvenevat maallistumisen vuoksi, verotulot pienenevät ja horisontissa siintää mahdollinen kirkon ja valtion ero ja sen mukanaan tuomat suuret muutokset. Talouden huononeminen on jo tätä päivää, vaikka se – kumma kyllä ei aina näy kirkon työntekijöiden toimissa. Eletään kuin viimeistä päivää, mikä toisaalta tietysti sopii jollain tavoin kirkon toimenkuvaan, mutta ehkä ei välttämättä tässä kohtaa.

Mutta kirkon elämä ja etenkin sen taloudesta huolehteminen on jotain muuta kuin Jeesuksen toisen tulemisen odotusta. Sitäkin pitää kirkon tehdä tosissaan – siis tuota taloutta, siinä missä tuota toistakin: ihmisten valmistamista omaan pelastukseensa. Kirkon elämä ei ole pelkkää hallelujaa ja hospoti-pomiluita, se on toisinaan kovaa työtä ja ihmisiä, joille pitää maksaa työstä ja tekemisestä palkkaa.

Kirkkoon on aina liittynyt vahva vapaaehtoisuuden leima. Esimerkiksi Suomen luostarien – Lintulan ja Valamon – taloudessa ja selviytymisessä tässä kovassa talousmaailmassa vapaaehtoisilla on ollut ja tulee olemaan suuri merkitys. Näin pitäisi ja voisi olla seurakunnissakin, mutta tilanne niissä käsitykseni mukaan varmaan vaihtelee suuresti. Monesti syynä ovat vaikka seurakunnan koko ja alueen laajuus, ihmissuhteet ja monet muut kirkon kannalta varsin epäoleelliset syyt.

Tiedän seurakuntia, jossa vapaaehtoiset tekevät ihan valtavasti töitä – papista huolimatta. Näin sanon siksi, kun tiedän, ettei pappi aina välttämättä anna riittävää tukeaan vapaaehtoisille tai auta ihmisiä sillä tavalla kuin seurakunnan esimiehen se tulisi tehdä. Toisinaan seurakunnasta on saattanut muotoutua jonkinlainen suojatyöpaikka papille tai miksei muillekin kirkon työntekijöille. Pappi tai lukkari istuu Esson baarissa työaikaansa viettämässä tai seurakunnan lähes ainoan työntekijän päivän tärkein työ on tulla kotoa työpaikalle, ottaa pakkasesta kirkkomummojen leipomia piirakoita ja keittää tiistaiseuran kahvista päiväkahvit, lukea päivän lehti ja mennä sitten päiväunille puhelin kiinnilaitettuna. Joissain seurakunnissa pappi tai joku muu työntekijä hurvittelee muissa kuvioissa niin, että seurakunnan asiat, toisinaan ehkä talouskin ovat hoitamatta, melkein tai täysin retuperällä ja joudutaan pohtimaan jopa työntekijän työkykyisyyttä.

Työssä ilmenevät, toisinaan seurakuntalaisten, luottamushenkilöiden tai harvemmin kirkon johdon toimista johtuvat paineet ja tilanteet ajavat työntekijän joskus erilaisiin ”henkilökohtaisiin ongelmiin” tai sairauslomalle tai joskus vain ihan ihmisiä pakoilemaan, jolloin mistään ei saada – ainakaan helposti – pappia sairaanripitykseen, hautajaisiin, kastamaan tai moniin muihin papille tai lukkarille kuuluviin tehtäviin. Jos joku seurakuntalainen – puhumattakaan luottamushenkilö – uskaltaa sitten asiasta ärähtää, vaarana on – ainakin pienemmissä seurakunnissa joutua ”mustalle listalle”, jolta ei enää ole asiaa valtuustoon tai neuvostoon eikä oikein mihinkään muuhunkaan tehtävään seurakunnassa. Asia kuulostaa hurjalta, muttei suinkaan ole minun keksimääni kauhuskenaariota, vaan melkein tuollaisenaan – maailmalta kuultua, tosin hieman kerättyinä eri puolilta maata, eri seurakunnista – raakaa todellisuutta, jossa nuo vapaaehtoiset joutuvat elämään ja toimimaan seurakuntansa parhaaksi.

Harmittavaa tällaisissa tapauksissa on tietysti sekin, että piispa ei syystä tai toisesta toisinaan tee mitään. Pappi saattaa olla saman kulttuurikeskuksen kasvatti tai seminaarikaveri tai muuten jonkinlainen kummin kaima. Silloin yleensä on huomattavasti suurempi työ noilla vapaaehtoisilla selvitä tehtävistään ja selvittää yleensäkään oman seurakunnan asiat sellaiseen reilaan, ettei koko seurakunta joudu taloudelliseen tai hengelliseen selvitystilaan. Monesti sitä sitten mieluummin luovutetaankin eikä ryhdytä riitelemään tai mihinkään suuriin muutoksiin. Omat kirkolliset tarpeet hoidetaan naapuriseurakunnissa tai luostareissa.

Siksi tuo esitetty vapaaehtoisten kouluttaminen ja tapaamiset maanlaajuisesti toisivat varmasti uusia näkökantoja ja ajatuksia ihmisille ja sitä kautta saattaisi jopa löytyä ratkaisuja ongelmiinkin ja niitä voitaisiin ratkoa ennen syntymistä. On sanottu, että kirkko tai seurakunta, joka ei tarvitse vapaaehtoisia mihinkään, on kuollut kirkko. Jos asiat jossain päin maata ajetaan tuohon pisteeseen, seurakunnan ja etenkin niiden vapaaehtoisten aktiivien seurakuntalaisten ”henkiin herättäminen” on aina erittäin vaikea ja suuritöinen asia.

Eräs some-kaverini kirjoitti toisen kansankirkon puolella samasta asiasta ja hän sanoi osuvasti, että sellainen seurakunta, joka ei tarvitse vapaaehtoisiaan tai itse sanoisin jopa käytä heitä oikealla tavalla oikeisiin asioihin ei ole teologisestikaan ehjä kirkko. Ja me ortodoksit olemme aina ylpeilleen yhteisöllisyydellämme.

Lainaan vielä tuota em. kirjoittelua, missä hän totesi aivan oikein: ”Kun halutaan lisätä vapaaehtoisuutta, kenen tarpeita silloin kuunnellaan? Kirkon tarpeita, kun rahat vähenevät? Ihmisten tarpeita, jotka kaipaavat kirkkoa lähemmäksi?”

Jos kirkon tai seurakunnan toimesta rakennetaan turhia esteitä vapaaehtoistoiminnalle, siihen pitää tavalla tai toisella saada pikainen muutos. Ja siinä tarvitaan usein piispan apua, joten heidän tulee myös laskeutua alas ”norsunluutorneistaan” seurakuntalaisten pariin, kuunnella heitä ja toimia, lopettaa myös turha "työntekijöiden suojelu", jos siihen ei todellakaan ole mitään aihetta tai se vahingoittaa seurakunnan toimintaa. Heidän tehtävänään on kirkon ylimpien luottamushenkilöiden kanssa purkaa kaikkia tällaisen toiminnan esteitä ja suunnata resursseja tuohon merkittävään työhön, jota ilman kirkko ja seurakunnan kuihtuvat.

Olen itse elänyt seurakunnassa, jossa tuo toiminta on ollut vilkasta, mutta jossa myös vaihteluväli on ollut välillä melkoinen. Yksi työntekijä on arvostanut vapaaehtoisten työtä, toinen ei, kolmas tehnyt paljon sen hyväksi, neljäs ei oikein mitään, ainakaan vapaaehtoisesti. Onneksi on ollut vahvoja vapaaehtoisia, jotka eivät ole antaneet huonollakaan hetkellä periksi, vaan ovat puskeneet eteenpäin väellä ja voimalla – toisinaan jopa niin, että se on koetellut työntekijöiden ja vapaaehtoisten henkilökohtaisiakin välejä.

Siteeraan vielä tuota edellä mainitsemaani luterilaista pappia, joka aivan oikein sanoi asiassa, että ”on ilman muuta selvää, jos vapaaehtoistoiminnan kehittäminen lähtee kirkon taloudellisen tilanteen tarpeesta, ollaan pahasti pielessä.”

Minusta vapaaehtoistoiminta on oikeata kirkon elämää, ortodoksista yhteisöllisyyttä, toisista välittämistä, diakoniaa ja mukaan ottamista, joka edesauttaa seurakuntalaisten sopeutumista omaan seurakuntaansa, tuo kirkon lähemmäksi ihmisiä ja perheitä ja tekee tutuksi omaa uskoamme. Ilman vapaaehtoisia katoaisimme nopeammin kuin erilaiset usein paperinmakuiset arviot ja spekulaatiot antavat ymmärtää.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Terveisiä kaukaa, missä olen omalta osaltani "paossa" erilaisia "vapaaehtoishommia". Vaikuttaa hyvältä ratkaisulta.

H@P

16.5.18

Harrastuksen vuoksi - lopulta savuavilla raunioilla

Tuo termi ”harrastuksen vuoksi” on vilahdellut joskus pappien tittelin edessä. Meillä on siis pappeja ja harrastuksen vuoksi pappeja. Tuolla harrastepappi-termillä tarkoitetaan niitä ortodoksisia pappeja, jotka on vihitty papeiksi oman harrastuneisuutensa perusteella, ei seminaarin tai yliopistollisten opintojen pohjalta.

Harrastuksen vuoksi tai harrastuneisuutensa vuoksi vihityissä papeissa on monenlainen ammatillinen kirjo tavallisista työmiehistä akateemisesti koulutettuihin – tosin yleensä aina muulle alalle kuin ortodoksiseen teologiaan suuntautuneita. He siis usein ovat tehneet elämäntyönsä ihan muussa ammatissa kuin papin tehtävissä. Yleensä heiltä on kuitenkin vaadittu jonkinlaista ”jatkokoulutusta”, jonka hiippakunnan piispa – siis papiksi vihkivä instanssi – itse määrittelee ja vastaanottaa sekä hyväksyy.

Harrastuksen vuoksi papiksi vihitty ei voi toimia papin vakituisessa toimessa – ennen se oli virka, nyt toimi. Mutta hän voi tuurata ja ilmeisesti toimia jonkin aikaa sijaisenakin, jos tilanne niin vaatii. Joskus puhuttiin myös siitä, saako harrastuksen vuoksi papiksi vihitty toimia rippi-isänä tai saarnata, koska hänellä saattaa olla uskonopista ja yleensäkin ortodoksisesta teologiasta kovinkin vaihtelevat tiedot ja osaaminen. En tiedä, miten asia on nykyään ratkaistu, mutta näyttäväthän nuo ainakin jotkut saarnaavan eli ortodoksisesti sanottuna pitävän opetuspuheita jumalanpalveluksissa.

Harrastuksen vuoksi vihittyjä pappeja on varsin epätasaisesti maassamme. Yhdessä hiippakunnassa kerrottiin tarinaa, että siellä saattoi saada pappisvihkimyksen vaikka piispaa kuljettanut taksikuski, jos osasi oikeasta narusta vetää. Taitaa olla kaupunkitarinaa, mutta sen verran totuuden siementä siinä ehkä on, että siellä – siis tuossa hiippakunnassa – on vihitty varmaan enemmän harrastuksen vuoksi pappeja kuin koko muussa maassa yhteensä.

Tilanne lienee nyt muuttumassa, koska piispa vaihtui äskettäin ja nykyinen piispa ei ole moista suuremmalti harrastanut. Syitä lienee monia ja niitä en nyt ala pohtimaan. ”Lukeneilta” papeilta tai oikeammin ehkä papiksi aikovilta, teologian opiskelijoilta, joiltakin olen kuullut katkeria lausumia siitä, miten jossakin päästään papiksi kovinkin ”heppoisin” perustein ja heidän tulee päntätä teologiaa ja papillisia harjoituksia hirvittävästi ennen kuin edes saavat lukija- saati sitten diakonivihkimyksen. Diakonius on pappeuden alempi aste. Joku epäili motivaation häviämistä tuollaisessa tilanteessa, mikä ei liene ihan turha ajatus. Ainakin joillakin tuo ”papillinen ura” on jämähtänyt diakonivihkimykseen tai jopa alempaan lukijavihkimykseen.

Suomen ortodoksisessa kirkossa on menossa suuri hallinnollinen mullistus tai ainakin sitä suunnitellaan, jos se nyt ei ihan vielä ns. ”päällä olekaan”. Seurakuntarajoja aiotaan muuttaa ilmeisesti lähitulevaisuudessa ja siinä samassa muuttunee hiippakuntarajatkin. Entiseen Karjalan hiippakuntaan, nykyiseen Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan on ajateltu muodostettavan kaksi tai kolme suurta seurakuntaa nykyisten yhdeksän sijasta. Samanlainen muutostyö on alullaan myös Helsingin hiippakunnassa.

Muutostyö tulee varmasti vaikuttamaan pappien asemaan, koulutukseen ja tarpeeseen melkoisesti. Jos perustetaan kaksi, kolme suurta seurakuntaa, mitä tekevät 6-7 muuta seurakunnan pappia ja kenties niiden kakkospapitkin siis ehkä noin kaiken kaikkiaan ylijäämäkirkkoherrat ja kakkospapit yhteen laskien noin tusinan verran pappeja ja suunnilleen saman verran kanttoreita sekä tietysti monenlaisia muitakin kirkon työntekijöitä. Osa toimii ehkä jonkilaisten ”kappeliseurakuntien” pappeina, mutteivät varmaan kaikki.

Yhtenä varmaankin aika monelle ammatillisena kauhuskenaariona ilmenevä vaihtoehto saattaisivat olla ns. keikkapapit ja -kanttorit seurakunnissa, jotka hoitaisivat laajan seurakunnan laita-alueilla kirkollisia tehtäviä (jumalanpalveluksia, kasteita, avioliittoon vihkimisiä, hautauksia, jne.) keikkaluontoisesti tunti- tai keikkakohtaisella palkkiolla ilman vakituista tointa. Tällaisissa tehtävissä voisi toimia joko akateemisesti koulutettu teologi tai ns. harrastepappi, jolloin asialle tulee monenlaisia lieveilmiöitä niin seurakuntaelämään, pappien ja kanttorien koulutukseen ja varmaan moneen muuhunkin kirkon asiaan.

Kirkon talous menee koko ajan huonommaksi ja huonommaksi ja vähäisiä verovaroja tuhlataan seurakunnissa missä museoihin, missä oikeudenkäynteihin, missä mihinkin epäoleelliseen kirkon perustehtävän vastaiseen toimintaan. Kirkollisvero ei ole ns. ”kirkossa kuulutettu” pysyvä tila ja on täysin mahdollista, ettei se pysy voimassa olevana järjestelmänä jatkossa kauaakaan. Täysin mahdollista on yhteiskunnan maallistuessa hurjaa vauhtia kirkon ja valtion ero ja silloin loppuu viimeistään kirkollisveronkin kantaminen valtion toimesta normaalin verotuksen yhteydessä. Lisäksi kirkollisveroa kärttävät itselleen muutkin ryhmät – mm. katolinen kirkko ja eräät muut ryhmät – ja se saattaa nopeuttaa asioiden kriisiintymisiä tässä mielessä.

Siksi näin jälkiviisaana ollessa voisi vaikka hieman hymynkare suupielessä sanoa, että entisen runsaasti harrastuksen vuoksi papeiksi vihkinyt piispa saattoi olla teoissaan jollain tavalla jopa ”profeetallinen”. Tosin jälki ei aina ollut mahdollisesti riittävän harkinnan ja tutkimuksen puuttuessa niin kovin kuranttia, kun eräät vihityt eivät koskaan pystyneet tai jopa edelleenkään pysty toimittamaan vaikkapa vigiliaa tai liturgiaa tai muita palveluksia oikein, eli sillä tavalla kuin kirkon käsikirjat ja piispojen määräykset sen ohjeistavat. Mutta harrastepappeja tullaan varmasti tällä menolla tarvitsemaan ja kirkko tulee kokemaan melkoisen yhteiskunnallisen muutoksen, hyvä ettei ihan jonkinasteista rappeutumista.

Tosin jo nyt kriisiintyminen näkyy seurakunnissa toisella tavalla. Rahaa poltetaan mielestäni aivan turhiin oikeudenkäynteihin ja keskinäiseen riitelyyn kirkon sisällä. Vaikka seurakunnalla on muitakin tuloja ja vaikka osa korvauksista voidaan kenties maksaa osin vakuutuksien kautta, tapahtumien imagotappio koko kirkolle ja seurakunnille aiheuttaa helposti kirkosta eroamisia ja sitä kautta verotulojen vähenemistä. Muutoinkin kirkkoon ei enää liitytä niin helposti, lapsia ei kasteta ja kirkko koetaan kaukaiseksi, jopa vieraaksi asiaksi. Siksi tähän ja moneen muuhun asiaan olisi syytä puuttua pikaisesti, järkiperäisesti ja taloudellisuutta sekä toiminnallisuutta tehostaen ja kirkon perustehtävää korostaen, ettei tulevien harrastepappispolvien tarvitsisi tehdä töitä itsekkyyteen ja kenties huonoon johtamiseen sortuneiden tämän ja eilisen päivän piispojen, kirkkoherrojen ja kirkon työntekijöiden – jopa luottamushenkilöidenkin – aikaan saamilla savuavilla raunioilla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

15.5.18

Haluanko päästä helpolla

Pitkästä aikaa uusi vlogi ja nyt vielä uudella tekniikalla, jota en ole koskaan ennen edes kokeillut. Mutta kokeillaan!
 

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com