Mistä Ukrainassa on oikeastaan kyse?

Lokakuun kokouksessaan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin piispainkokous, Pyhä synodi, palautti Ukrainan autokefalian (täyden itsenäisyyden) etenemisprosessiin liittyen maan sisällä sijainneista kolmesta erillisestä ortodoksisesta kirkosta kahden päämiehille heidän kirkollisen asemansa, jonka he olivat aikojen saatossa menettäneet ja näin jääneet ortodoksien kirkkoyhteisön ulkopuolelle ns. skismaattisina kirkkoina.

Ns. Kiovan patriarkaatin (UOK-KP) päämies, Kiovan patriarkka Filaret oli toinen ja Ukrainan autokefalisen ortodoksisen kirkon (UAOK) päämies, metropoliitta Makari toinen. Tällä todennäköisesti pohjustettiin tulevan uuden Ukrainan ortodoksisen kirkon perustuksia.

Maan kolmas ortodoksinen kirkko – ainoa, jonka muut paikalliskirkot ovat tunnustaneet kanoniseksi kirkoksi – Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko (UOK-MP), ei ole hyväksynyt tehtyjä ratkaisuja ja ko. kirkon ”venäläinen päähallinto” Moskovan patriarkaatti on ilmoittanut yksipuolisesti ehtoollisyhteyden katkaisemisesta Konstantinopolin kanssa.

Eräiden melko luotettavien tietojen mukaan suurin näistä kolmesta kirkosta on UOK-KP, jossa on noin 8,7 miljoonaa jäsentä (12,8 % kansasta). Toiseksi suurin on UOK-MP 3,8 miljoonalla jäsenellään. UAOK on selvästi pienin, sillä jäseniä on vain noin 80 000, mutta yhdessä UOK-KP:n kanssa ne edelleen ovat selvästi suurin ortodoksinen kirkko Ukrainassa, joiden jäsenillä ei tähän saakka ole ollut ns. kanonista asemaa maassaan. He ovat siis olleet eräässä mielessä kirkollista paarialuokkaa, jota muut ortodoksiset kirkot eivät ole omakseen tunnustaneet.

Taustalla on monenlaisia syitä, miksi näin on tapahtunut ja yhdeksi merkittäväksi syyksi voinee sanoa entisen Neuvostoliiton ja sen toimeenpaneman kirkollisen käytännön, johon pahimmillaan kuului massiivinen joukkomurha, Holodomor, jossa vuosina 1932-33 tapettiin nälkään tai muulla tavalla eri arvioiden mukaan 3-14 miljoonaa ukrainalaista. Tuon kauhistuttavan tapahtuman jälkeenkin Ukrainaa on kohdeltu kirkollisessa mielessä muutoinkin kaltoin, eikä Moskova pyynnöistä huolimatta myöntänyt sille autokefaliaa, mikä sitten aiheutti jonkin aikaa locum tenesinä Moskovan patriarkaattiakin johtaneen patriarkka Filaretin eroamisen ja oman kirkon perustamisen.

UOK-KP erosi UOK-MP:stä, koska se ei saanut autokefaliaa ja kirkko perustettiin 1992. Moskovan patriarakaatti julisti patriarkka Filaretin anateemaan, eräänlaiseen kirkolliseen eroon kaikesta kirkon yhteydestä. Patriarkka Filaret johtaa kuitenkin edelleen UOK-KP:tä.

UAOC:n historia liittynee enemmän vallankumoukseen ja sen jälkiseurauksiin, jolloin UAOC perustettiin ja jossain vaiheessa se siirtyi pois Ukrainasta, mutta palasi sittemmin kovastikin heikenneenä takaisin, eikä se enää saavuttanut suurtakaan suosiota.

UAK-KP:llä on 34 hiippakuntaa ja hieman yli 4800 seurakuntaa, UOK-MP:llä vastaavasti 54 hiippakuntaa ja hieman yli 12 000 seurakuntaa sekä UAOC:llä 14 hiippakuntaa ja hieman yli 1000 seurakuntaa. (Lähde: Razumkov Center, Religious Information Service of Ukraine, Department in religious and national affair of the Ministry of Culture of Ukraina)

Ukrainalaisista on sanottu, että noin 72 % kansasta eli noin 30 miljoonaa uskoo Jumalaan ja noin 20 miljoonaa katsoo itsensä ortodoksiksi, ja heistä siis osa (noin 7,5 miljoonaa) ei edes kuulu mihinkään noista kolmesta kirkosta. Tähän tilanteeseen Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti halusi muutoksen: sen mukaan Ukrainan kansalla on oikeus itsenäiseen, Moskovasta riippumattomaan kirkkoon. Taustalla varmasti vaikutti myös Krimin laiton valtaus ja Itä-Ukrainan kapinointi Moskovan piilotetulla ja ei-tunnustamalla johdolla ja sen tuella ja jopa aseilla.

Historiallisilla faktoilla ja tilanteilla on ollut oma vaikutuksensa. Mongolien hyökkäykset edesauttoivat muinaisen Kiova-Rus-valtakunnan tuhoa ja Ukraina jakaantui kahteen osaan Moskovan ja Liettua-Puolan kanssa ja myöhemmin 1400-luvulla Konstantinopolin ollessa vaikeuksissa ottomaanien kanssa ja ns. ”heikossa hapessa”, Moskova irtosi omalla päätöksellään Konstantinopolista, joka myönsi asian vasta saavuttaessa 1500-luvun lopulle, jolloin Konstantinopoli antoi Moskovan kirkolle oikeuden hoitaa tietyin edellytyksin Kiovan metropolikuntaa.

Tämä kirkko on nykyinen Moskovan patriarkaatin Ukrainan autonominen kirkko, jota nykyään johtaa metropoliitta Onufri ja joka kuuluu siis Moskovan jurisdiktioon eli on alisteinen Venäjän kirkolle.

UAOK perustettiin Kiovassa 1921, minkä jälkeen bolševikkihallinto murskasi sen ja kirkko muodostettiin uudestaan maastapaon jälkeen 1990 Ukrainassa ja kirkkoa johtaa nykyisin metropoliitta Makari.

Nyt pitää koko ajan muistaa, että kaikki kolme kirkko noudattavat yhtä ja samaa ortodoksista dogmatiikkaa ja perinteitä. Erot kirkkojen välillä ovat olleet minimaalisia hallintoon ja vaikkapa kirkolliseen muisteluun liittyviä ja tietystikään niillä ei ole ollut ehtoollisyhteyttä. Ne ovat olleet kolme erillistä hallintoyksikköä ja esimerkiksi muualta tullut ortodoksinen turisti ei pystynyt erottamaan, mikä kirkko kuului kenellekin. Se selviää vain kysymällä.

Tätä kirjoitettaessa (16.10.2018) tiedämme, että Ukraina kirkko saa autokefalian, mutta emme tiedä tarkasti, milloin. Ekumeeninen patriarkaatti (EP) on vanhojen asiakirjojen ja päätösten perusteella ottanut Ukrainan alueen jälleen omaksi ortodoksiseksi yksiköksi, josta ainakin aiemmin käytettiin nimitystä Stavropegion. EP mukaan edes 1600-luvulla tuota yksikköä ei luovutettu Moskovalle, joka omin päätöksin se itselleen kanonien vastaisesti hankki. Siksi EP katsoo edelleen omistavan tuon oikeuden hallita tuotakin yksikköä.

Palauttamalla kahdelle Moskovan patriarkaatin skismaattisiksi nimeämille piispoille heidän kirkolliset asemansa, EP pohjusti uuden kirkon syntymistä, joka tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se syntyisi UOK-KP:n ja UAOK:n yhteenliittymästä. Moskova ei varmasti päästä UOK-MP:tä käsistään, mutta on sitten eri asia, kuinka paljon kanssa liikkuu kirkosta toiseen.

Moskovan kirkon kannattajat ovat sitä mieltä, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka on harhaoppinen ja päätösten seurauksena kaikki liittyvät UOK-MP:hen. Ukrainan kirkon kannattajat taas vastaavasti ovat luonnollisestikin eri mieltä asioista ja siirtymisistä. Käytetty dialogin kieli on ollut Moskovan puolella väliin lähes ala-arvoista, Konstantinopolin puolella maltillisempaa ja asioita on perusteltu historiallisilla dokumenteilla, joita on tuotu julkisuuteen.

Konstantinopoli käyttää sille alkukirkon jälkeisen ajan ns. ekumeenisissa eli yleisissä kirkolliskokouksissa myönnettyjä privilegioita, etuoikeuksia, joita on aikaisemmin historian saatossa käytetty huomattavasti enemmän kuin nykyään käytetään. Siksi asia tuntuu uusista patriarkaateista, joista osa on syntynyt varsin kyseenalaisin kanonisin keinoin, oudolta. Välistä tuntuu jopa siltä, ettei siellä edes haluta ymmärtää kanoneja. Taustalla on varmasti monia noiden kirkkojen syntyyn vaikuttaneita nationalistisia asioita, koska noiden kirkkojen syntyyn vaikutti Euroopan nationalistinen kiehuminen ja uusien kansakuntien ja sitä myötä paikalliskirkkojen syntyminen molemmin puolin 1900-luvun alkua. Taustalla on varmasti myös jonkin verran historiallista taakkaa Neuvostovallan ajoilta, jolloin moni maa oli melko suuresti taloudellisesti ja aatteellisesti sidoksissa kommunistiseen Neuvostoliittoon, sen ajatusmaailmaan ja sitä kautta sen edustamaan kirkkopolitiikkaan. Neuvostoliiton ajattelun mukaan kirkko ei saanut tehdä itse päätöksiä, vaan kaikki suodatettiin valtion kautta. Missä määrin tuohon ajattelukantaan on nyky-Venäjällä palattu, lienee arvailujen ja erilaisten mielipiteiden varassa.

Mielenkiintoiseksi ja samalla melko ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että tästäkin vaikkapa Ukrainan asiasta olisi voitu keskustella äskettäin Kreetalla kokoontuneessa Pyhässä ja suuressa synodissa, jonka valmisteluun myös Venäjän kirkko osallistui, mutta joka sitten vetäytyi kokouksesta melko vähäpätöisten, enemmän kirkko- ja valtapoliittisin syin. Samalla Venäjä sai aikaan sen, että Ukrainan asia vedettiin pois kokouksen asialistalta.

Nyttemmin joku paikalliskirkoista ilmeisen yhteistyössä Venäjän kanssa olisi halunnut kokoontua uuteen suureen synodiin keskustelemaan tuosta asiasta, joka jätettiin pois asialistalta ja josta he eivät saapuneet kokoukseen keskustelemaan. Venäjän kirkko on sittemmin aivan äskettäin tehnyt yrityksen pitää ilmeisesti Valko-Venäjällä Minskissä uusi synodi Konstantinopolin päätösten vuoksi.

Mielenkiintoista on nyt nähdä, miten muut paikalliskirkot asioihin reagoivat. Oletettavasti ns. vanhat patriarkaatit ja autokefaliat, joiden juuret ovat Jerusalemissa ja Lähi-idässä sekä bysanttilaisessa kulttuurissa pysyvät jollain tavalla ”ruodussa”. Miten asiaan suhtautuvat ns. uudet jossain määrin slaavilaiseen kulttuuriin perustuvat patriarkaatit, onkin sitten suurempi arvoitus, mutta rehellisesti sanottuna, mikäli paikalliskirkot hajottavat tällaisella syyllä koko ortodoksisen kirkon, se tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta. Tällä hetkellä vain Serbian kirkko on antanut suurimman tukensa Moskovalle pitkälti omista sisäpoliittisista kirkollisista syistä (Makedonian kirkko) johtuen.

Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän valtiolliset aggressiivisiksi koetut toimet maailmalla heikentävät myös Moskovan patriarkaatin asemaa ja uskottavuutta ja se koetaan monella taholla joko heikoksi tai ohjailtavaksi yksiköksi, jolla ei loppupelissä ole paljoakaan sanottavaa.

Miten kehittyykään tämä asia, johon on nyt ottanut kantaa myös Venäjän presidentti Vladimir Putin kutsumalla koolle kansallisen turvallisuus- ja puolustusneuvoston ylimääräisen kokouksen keskustelemaan Ukrainan kirkon tilanteesta. Taustalla on pelko, että Ukrainaan ei tule ”venäläistä kirkkoa”, vaan ukrainalainen kirkko.

Suuri kriisi on joka tapauksessa edessä ja tulokset selviävät joko piakkoin tai sitten, jos historiasta etsii kiinnekohtia, muutaman sadan vuoden kuluttua. Todennäköisesti muut paikalliskirkot säilyttävät suhteensa lähes normaaleina Konstantinopolin kanssa ja se aiheuttaa samalla oma efektinsä Venäjän kirkolle. Mitään suuren skisman kaltaista ei ole ilmassa Venäjän väitteistä huolimatta ja kuten uskontotieteilijä Vjatcheslav Horshkov on Moskovan patriarkaatista ja Venäjästä sanonut:

"Viime aikoina he eivät ole antaneet teologisia argumentteja Konstantinopolin tekoja vastaan. Jos he joutuvat skismaan, he marginalisoivat itsensä. Katsotaan, kuinka kauan he kestävät. Mitään "suurinta skismaa sitten vuoden 1054" ei ole ja vertaus on riittämätön. Moskova yrittää osoittaa, että se on ortodoksinen maa, mutta todellisuudessa se ei ole. Hengellisyys on konkreettinen asia, jota voidaan mitata. Sitä on ennen kaikkea ihmisten keskinäisen rakkauden mittarit. Ja kaikki tietävät, miten Moskova kohtelee ihmisarvoa."

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Vunukat – pahan olon poistajina

Minulta on parina yönä ja päivälläkin jäänyt – kuten sanonta kuuluu – ”hihna päälle”. Näin kävi taas viime yönä, kun koko yön – näin ainakin minusta tuntui – kirjoitin blogijuttua ja käsittelin valokuvia. Se oli kovin todellista, mutta aikaisin aamulla, ihan äsken, kun heräsin, minulla ei enää ollutkaan kuvaa siitä, mistä ihan konkreettisesti olinkaan muka kirjoittanut ja mistä nuo kuvat olivat ja tulivat. Niitä kun ei enää aamulla ollut, ei tietokoneen kovalevyllä eikä päänikään kovalevyllä. Tuossa jälkimmäisessä vai jotain rippeitä, jotka koko ajan valuivat pois – unohduksiin.

Siksi istuin heti tietokoneen ääreen, koska vielä muistin jotain ja kirjoitin tuosta oudosta unesta – vai mikä etiäinen se sitten olikaan.

Selvästi, näin hereillä ollessani ja asiaa pähkäiltyäni, tarina ja kuvat liittyivät jotenkin vajaa viikko sitten tapahtuneeseen oman seurakuntani kirkkopaloon, vaikka eivät sieltä olleetkaan. Kuvat olivat jostain muualta, minulle läheisestä paikasta, josta en nyt osaa kuitenkaan sanoa, mistä. Jotenkin tarina ja kuvat liittyivät kuitenkin kirkkooni ja siihen elämään, mitä siellä elän.

Pääni selvittyä yhä enemmän tapahtuneesta, pohdin, mitä muita syitä minulla mahtaa olla tuon tarinan syntyyn kuin tuo kirkkopalo. Palon aikoihin ja sen jälkeen on ollut eläkeläisellä vauhdikas viikko. Tein monta ”kuvaraporttia” tuosta palosta ja muistakin aiheista – jos niitä nyt tällaisen harrastuksen kyseessä ollen voi tuollaisiksi kutsua. En uskalla nimittää niitä uutisiksi, etteivät oikeat toimittajat tai musiikkitoimittajat hermostu liikaa. Kohta tuon massiivisen tapahtuman jälkeen alkoi valmistautuminen seuraavaan raporttiin – suoraan, interaktiiviseen, live-lähetykseen – jonka toteutin jälleen alan harrastelijana uuden, minulle ennestään tuntemattoman, mutta todella mukavan ihmisen kanssa. Vaikka sen itse sanonkin, tuokin onnistui mukavasti.

Sitten puuhastelin erään kirkkoamme koskevan epämiellyttävän maailmanlaajuisen aiheen parissa. Luin vieraskielisiä uutisia ja yritin saada niistä kiinni, jotta ymmärtäisin jotain, jota voisin sitten kertoa eteenpäin. Tuo globaali asia eteni vääjäämättömästi kohti ”tuhoaan” – vaikeaa ja outoa lopputulosta – josta sitten kerroin netissä aivan välittömästi sen tapahduttua.

Välillä, eilen, pakenin vunukoitteni – lapsenlapsieni – hoiviin, sillä he ovat oman elämäni parhaita psykologeja ja terapeutteja. Aitoja, rehellisiä ihmisiä, joilta saa sen oikean palautteen omasta, oikeasta, tästä oikeasti elämästäni elämästä. He eivät kieroile, kadehdi, valehtele (kuin korkeintaan leikillään), tai puhu sellaista pahaa ihmisistä, mitä me aikuiset helposti teemme. He eivät ole kateellisia siitä, jos onnistun, he eivät panettele ja puhu pa**aa selän takana. Heidän kanssaan on helppo elää ja hengittää. He rakastavat aidosti. Siksi varmasti menin sinne ja tapasin heidät heti koulupäivän jälkeen ja ajoin sitten takaisin illaksi kotiin.

Tuo tapaaminen varmasti auttoi, sillä viime yönä – ihan äsken – nuo erilaiset vaikeat asiat vyöryivät ylitseni ja samalla kuitenkin ohitseni melko turvallisesti. Se oli kyllä jollain tavalla pelottavaakin, mutta kun heräsin, tiesin sen olevan ohi ja jonkun ajan kuluttua tiesin myös, että se oli vain unta. Nyt en enää edes muista niitä kuviakaan. Kiitos vunukat. Rakastan teitä!

Nyt keitän kahvit.


Ukki

Hierarkit kiukuttelevat

Olen parissa aiemmassa blogijutussani kirjoittanut Ukrainan ortodoksisen kirkon autokefalia-asiasta ja myrskyn merkeistä, jotka siihen liittyvät. Asian on viime aikoina saanut monenlaisia käänteitä.

Vaikuttaa kovin selvältä, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti oikeutensa ja velvollisuutensa tuntien myöntää joka tapauksessa autokefalian aikanaan ja etenee nyt asiassa määrätietoisesti askel kerrallaan hätäilemättä ja tietoisena oikeuksistaan.

Sen sijaan joku muu paikalliskirkko ei ilmiselvästi ole oikein kartalla noiden kanonien kanssa ja lisäksi jotkut niistä ovat jopa sortuneet melko härskiin, kirkolle ja kirkonmiehille sopimattomaan kielenkäyttöön. Myös Suomesta on löytynyt noitten omituisten ajatusten myötäilijöitä ja ainakaan en itse kaikilta osin ymmärrä, miksi.

Kun tällaisesta asiasta käytävässä keskustelussa oma patriarkkamme halutaan – jopa Suomessa – leimata suunnilleen murhaajaksi, kirkkojen takavarikoijaksi tai moneksi muuksi tuollaiseksi, silloin on jokin pahasti pielessä. Ja se pielessä oleminen ei suinkaan ole Konstantinopolissa, vaan vaikkapa juuri täällä Suomessa, kun tai jos tuollaisia lauotaan jonkun toisen kiistan osapuolen härskiin propagandaan vedoten.

Otetaan esille yksi esimerkki. Joitakin aikoja sitten ihan tuossa lähimenneisyydessä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka järjesti ns. yleisen kirkolliskokouksen, suuren ja pyhän synodin, Kreetalla. Alku sujui kohtuullisesti ja suunnilleen kaikki paikalliskirkot olivat mukana valmisteluissa ja jopa lupailivat tulla paikallekin. Mutta toisin kävi. Kalkkiviivoilla eräs paikalliskirkoista ilmoitti jäävänsä pois kokouksesta ja sitä seurailivat jotkut tuon paikalliskirkon eräänlaiset satelliitit.

Tuollainen käytös on kummallista eikä kuulu kirkkomme perinteisiin. Vuosisatojen saatossa on ollut selviö, että kutsun tullessa suureen synodiin kaikki osallistuvat. Nyt tuli peliin valtapolitiikka. Perustelut ja syyt poisjäämiselle eivät olleet ”vedenpitäviä”, enemmän sellaisia hätävalheita. Poisjäänti ja sitä seurannut polemiikki kertoivat suoraan siitä, että kanonien ja perinteen tuntemus ei ollut oikein kohdallaan ja nationalistinen ajattelu jylläsi. Kertaalleen kirkolliskokouksessa harhaoppina tuomittu fyletismi, oppi etnisestä kansalliskirkosta, nostaa päätään.

Ko. Kreetan kokouksen listalla oli alkuaan myös mm. tämä Ukrainan kirkon tilanne ja toisen riitapukarin toiveesta se poistettiin. Mitä tekevätkään nyt tuon ryhmittymän paikalliskirkot – ne poisjääjät tai sympatiseeraajat? Vaativat nyt koolle uutta synodia päättäämään juuri tuosta listalta poistetusta asiasta, josta olisi voinut keskustella ja jopa päättää Kreetan kokouksessa. Keitähän mahtaa nyt tulla paikalle?

Sanankäytön härskiyttä kuvaa juuri äsken lukemani erään paikalliskirkon päämiehen lausunto, jossa Konstantinopolin ekumeenista patriarkkaa nimitettiin kaikkien terroristien päälliköksi. Huh, huh! Jos keskustelu taso on tuota, en ihmettele, ettei siellä jossain "sylttytehtaalla" todellakaan tunneta ortodoksisen kirkon kanoneja eikä ilmeisesti oppiakaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Skisma olisi helppo ratkaisu – mutta väärä

Edellisessä blogijutussani ennustin 200-300 miljoonaiselle maailmanlaajuiselle ortodoksiselle yhteisölle myrskyä, joka mahdollisesti saapuukin lähiaikoina. Merkit ovat melko selvät, mutta aina on mahdollista toki muukin. Myrskyn silmässä on Ukraina ja sen piakkoin julistettava täysin itsenäinen eli autokefalinen kirkko.

Ortodoksinen maailmanlaajuinen kirkko ei ole hallinnollisesti yksi ja yhtenäinen kirkko-organisaatio, kuten paavin johtama roomalaiskatolinen kirkko, vaan muodostuu vajaasta 20 itsenäisestä autokefalisesta kirkosta sekä muutamasta hieman vähemmän itsenäisestä eli autonomisesta kirkosta. Alkuaan kirkko muodostui viidestä vanhasta patriarkaatista (merkittävyysjärjestyksessä): Rooma, Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem, mistä ryhmästä Rooma sitten ns. suuren skisman (eron) aikoihin 1000-luvun alkuvuosikymmeninä ja lopullisesti ilmeisesti vasta ristiretkien seurauksen erkani omaksi roomalais-katoliseksi kirkokseen.

Tuossa yhteydessä, kun Rooma menetti asemansa ensimmäisenä ja tärkeimpänä ortodoksisena paikalliskirkkona, vuoden 381 yleisen kirkolliskokouksen päätöksen mukaan kakkoseksi nimetty ”Uusi Rooma”, Konstantinopoli, josta alettiin 500-luvulla käyttää nimitystä ekumeeninen patriarkaatti, nousi ”ensimmäiseksi vertaistensa joukossa” eli eräänlaiseksi paikalliskirkkojen puheenjohtajaksi, patriarkaatiksi, jolle kirkolliskokoukset myönsivät erilaisia privilegioita, etuoikeuksia tai ehkä pitäisi sanoa velvollisuuksia suuressa laumassa toteuttaa kirkon yhtenäisyyttä. Tätä ei joku uusista paikalliskirkoista halua kaikilta osin myöntää todeksi.

Jokaisella paikalliskirkolla on kirkon ja oman alueensa sisällä itsehallinto ja toiset kirkot eivät – ainakaan periaatteessa – saa käyttää kirkollista valtaansa toisen kirkon kanonisella alueella, jurisdiktiossa. Siitä on siis nytkin Ukrainassa kyse. Moskovan patriarkaatti väittää aluetta omakseen – koska siellä on kaikkien paikalliskirkkojen hyväksymä kanoninen ja Moskovan alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko (UOK). Ekumeeninen patriarkaatti on kuitenkin tuonut esille asiakirjoja, jotka todistavat muuta. Eli sen, ettei alue ole koko aikana eronnut virallisesti ja kanonisin päätöksin Konstantinopolista ja siksi Konstantinopoli katsoo sillä olevan oikeuden määrätä kirkolle autokefalia, joka oikeus sille ylipäätänsä muutenkin on aikaisemmilla ekumeenisten (yleisien) kirkolliskokousten päätöksillä säädetty.

Jotta asia ei olisi suinkaan helppoa, kokonaisuuteen liittyy vino pino muita ”ongelmia”. Kursoorisesti lueteltuina mm. se, että Venäjän kirkon 1400-luvulla tapahtunut itsenäistyminen ei ilmeisesti tapahtunut ihan oikeassa järjestyksessä ja esimerkiksi Konstantinopoli vahvisti sen – ilmeisen pitkin hampain – vasta 1500-luvun lopulla. Syy noihin tapahtumiin oli mm. siinä, että turkkilaisvallan (osamannien) vyöryessä Konstantinopoliin, se heikkeni ja joutui taipumaan sekavissa olosuhteissa ja tilanteessa monessa asiassa. Toinen asiaan vahvasti vaikuttava asia lienee nykyinen Ukrainan ja Krimin kriisi, missä Ukrainalla ja etenkin sen siviilihallinnolla lienee ymmärrettävästi suuri halu irtaantua kaikesta Moskovan ohjauksesta – myös kirkon osalta.

Jos ongelmia asian ympäriltä listaa lisää, yksi sellainen – ja vieläpä merkittävä – on Ukrainan kirkon jäsenmäärällinen ja laadullinen osuus Moskovan patriarkaatissa. En tiedä nykyisiä tarkkoja lukuja, mutta ukrainalaisten osuus Moskovan patriarkaatissa lienee hieman yli kolmannes noin 90 miljoonan jäsenen Venäjän kirkosta. Lisäksi Ukrainan autonomisen kirkon ainakin sanotaan olevan ehkä kaikkein tervein osa koko yhteisöstä. Ukrainan lähdettyä jäsenmäärä romahtaa valtavasti ja jäljelle jäävät huomattavasti pienemmät alueelliset kirkot: Viro (sen venäläinen kirkko), Latvia, Moldova (sen venäläinen kirkko), Japani ja tietysti emämaan Venäjän ortodoksit, jotka yhdessäkään eivät täytä kaikilta osin syntynyttä suurta aukkoa.

Eli ongelmia on runsaasti ja aineksia myrskyyn, mikä on viime päivinä näkynytkin Venäjän hallinnolle kovinkin tutussa hybridisodankäynnissä, mikäli nyt noin voidaan tässä asiassa sanoa, kun kyseessä on kristillinen kirkko ja paikalliskirkkojen välinen konflikti. Kuten edellisessä blogissani kirjoitin, Moskova on lobannut jo pitkään muita paikalliskirkkoja ja niiden johtajia. Sillä on hyvät suhteet moniin niistä ja aika moni on jollakin tavalla myös riippuvuussuhteessa Moskovaan, kuka mistäkin historiallisesta tai muusta syystä.

Lukuisat ortodoksisten kirkkojen päämiehet tai muutkin Venäjän kirkosta tavalla tai toisella riippuvaiset ”kellokkaat” ovat – kumma kyllä – ilmoittaneet jonkinlaisen tukensa Venäjän pyrkimyksille hajottaa ortodoksinen kirkkoyhteisö. Mitä se tuki sitten käytännössä onkaan ja miten se sitten konkretisoituukaan, selvinnee lähiaikoina. Hyvää se ei ainakaan lupaa Suomen ortodoksiselle kirkolle, jolla on lähi- ja rajanaapurinaan Venäjän kirkko ja alueellamme vaikuttaa - vaikkakin jälleen kanonien vastaisesti - muutama Moskovan patriarkaatin seurakunta. Lisäksi keskinäiset henkilökohtaiset suhteet kirkon piirissä ovat runsaita ja vilkkaita sekä erittäin hyviä Suomen ja Venäjän kirkon edustajien ja rivijäsenienkin välillä.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos vieraili lokakuun alussa (2018) Kreetalla ja antoi siellä lausunnon asiasta, missä hän mainitsi tuon otsikossakin hieman siteeratun ajatuksen: ”Schism is an easy solution for those without ecclesiastically and canonically valid arguments.”
eli ”ne, joilla ei ole kelvollisia kirkollisia ja kanonisia argumentteja, turvautuvat ristiriitoihin, helppoon ratkaisuun, skismaan”.

Tuota ristiriitailmiötä olemme saaneet nähdä – onneksi tosin varsin vähäisessä määrin – myös Suomessa ja sen ortodoksisen kirkon piirissä. Meiltäkin löytyy ihmisiä, jotka ”erään dosentin” tavoin haluavat kylvää eripuraa ja jakavat vääristynyttä ja usein virheellistä, todellisiin tosiasioihin perustumatonta ja omasta mielihaluista ja ”muka oikeista” ajatuksista pulppuavaa informaatiota, ja uutta historiankirjoitusta, siis pelkkää toisen osapuolen negatiivissävytteistä propagandaa, jossa pahimmillaan omasta patriarkastamme tehdään murhaorganisaation päämies tai mukamas mahdollisesti tehtävien pakkolunastuksien siunaaja ja suojelija ja koko ortodoksisen kirkon hajottaja. Pelotellaan asioilla, joilla ei ole mitään tekemistä autokefalian myöntämisen kanonisen asiasisällön kanssa, ja joka on pelkkää toisen osapuolen luomaa viholliskuvaa maassa ja maasta, missä taistellaan ihan oikeasti – kirkon siunaamin aseinkin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Myrskyn merkkejä

Elokuun lopulla kirjoitin blogijutussa ”Autokefalia vai ei – siinäpä kysymys!” Ukrainan varsin kinkkisestä tilanteesta maan ortodoksisen kirkon itsenäistymispuuhissa. Maan presidentin johdolla aloitettiin joku aika sitten kampanja Ukrainan kirkon irtaantumisesta Venäjän kirkon alaisuudesta ja oman autokefalisen, täysin itsenäisen kirkon perustamisesta. Taustalla oli varmasti Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan kapinatila.

Ajatus ei suinkaan ole uusi. Se on ollut ilmassa jo vuosikymmenien tai pitemmänkin ajan, ainakin alkaen Venäjän vallankumouksesta, jolloin Ukraina monen muun valtion kanssa joutui väkipakolla kommunistisen ja kirkkovastaisen, ateistisen Neuvostoliiton osaksi ja kirkollinen elämä maassa ajoittain lähes kuoli. Noihin aikoihin mm. perustettiin UAOK eli Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko vuonna 1921 Kiovassa kirkolliskokouksessa ja sen päämieheksi vihittiin metropoliitta Vasil (Lipkivski). UAOK oli tuolloin täysin itsenäinen eli autokefalinen suhteessa muihin paikalliskirkkoihin. Kirkko sai kuitenkin virallisen autokefaalisen statuksensa vasta muutama vuosi tuon jälkeen, vuonna 1924, kun Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Georgios VII antoi Tomos-asiakirjan Kiovan Rus-Ukrainan metropoliittakunnan (hiippakunnan) uudelleen perustamisesta autokefaalisena kirkkona. Vastuu uuden piispainkokouksen perustamisesta annettiin Varsovan metropoliitta-arkkipiispa Dionisij’lle (Waledinskij). Ukrainahan oli ja on perinteisesti kuulunut Konstantinopolin alaisuuteen kirkkopoliittisessa mielessä jo lähes ”aikojen alusta”.

Venäjän hajoamisen yhteydessä tämä kirkko haki lievempää itsenäisyyttä eli autonomiaa Moskovan patriarkaatilta. Tämän seurauksena neuvostohallitus alkoi sen sijaan vainota kirkkoa ja Venäjän ortodoksinen kirkko myös esti jonkin aikaa UAOK:n sijoittumista sen kirkolliseen jurisdiktioon, alaisuuteen. Sotien välillä UAOK hyväksyttiin Venäjän kirkkoon ja sen sallittiin toimia Ukrainan neuvostotasavallan alueella.

Vuonna 1941 UAOK:n edustajat päättivät pitää Ukrainan kirkon Saksan Ukrainan miehityksen aikanakin kanonisessa yhteydessä Moskovan patriarkaattiin. Arkkipiispa Oleksij (Hromadski) ilmoitti olevansa tämän kirkon metropoliitta, jota harhaanjohtavasti kutsuttiin ”autonomiseksi kirkoksi”.

Lokakuun 8. päivä 1942 arkkipiispa Nikanor ja UAOK:n piispa Mstislav ja autonomisen kirkon metropoliitta Oleksij kirjoittivat liittosopimuksen Svjato-Uspenska Potschajivskan lavrassa yhdistäen nämä kaksi kirkkoa. Saksan miehitysviranomaiset ja autonomisen kirkon nationalistiset piispat saivat metropoliitta Oleksijn kuitenkin perumaan allekirjoituksensa. Metropoliitta Oleksij teloitettiin Voliniassa toukokuun 7. päivänä 1943 UPA-kapinallisten toimesta. (UPA [ukrainaksi: УПА] = Українська Повстанська Армія / Ukraiens’ka Povstans’ka Armija / Ukrainan kapinallisarmeija)

Venäjän ortodoksinen kirkko sai toisen maailmansodan jälkeen yleisen kirkollisen yksinoikeuden Ukrainan neuvostotasavallassakin. Useimmat muista kirkoista pakotettiin neuvostohallinnon toimesta tunnustamaan Venäjän vallankumouksesta henkiin elpynyt Moskovan patriarkaatti ainoana laillisena kirkkona Neuvostoliitossa. Useat syyttivät sitä kuitenkin kommunistisen puolueen marionetiksi, nukketeatteriksi. Moskovan patriarkka Tiihon Moskovalaisen epäilyttävän kuoleman jälkeen nämä autokefaliset kirkot anoivat itsenäisyyttä – asiaa, jota Moskovassa ei siedetty sodan jälkeen, etenkään kun useita Ukrainan ortodoksisen kirkon papiston jäsentä, jotka eivät olleet liittoutuneet Moskovan kanssa, oli paennut Saksaan tai Yhdysvaltoihin. UAOK Ukrainassa likvidoitiin tuolloin neuvostoviranomaisten toimesta Moskovan patriarkaatin avustuksella. Jokainen UAOK:n piispa ja pappi, joka jäi Ukrainaan ja kieltäytyi liittymästä Venäjän kirkkoon teloitettiin tai lähetettiin keskitysleirille.

Kirkko alkoi sen jälkeen toimia pääasiassa ulkomailla ja ulkomailta käsin, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Monenlaisia kuvioita ja sotkuja mahtui tuohonkin aikaan. Saatuaan takaisin valtiollisen tunnustuksen Yhdysvalloilta myöhään 1980-luvulla, kirkkoa johdettiin alkuun ulkomailta käsin patriarkka Mstislavin toimesta ja hänen kuoltuaan vuonna 1993 juuri perustetun ja itsenäiseksi julistautuneen ja myöhemmin paljonkin sekaannusta aiheuttaneen Ukrainan ortodoksisen kirkon – Kiovan patriarkaatin toimesta tapahtumia seuranneen lyhyen yhteisen liiton ajan.

Aikaisemmin useita seurakuntia ulkomailla Ukrainan ulkopuolella Kanadan ja Yhdysvaltojen emigranttiyhteisöissä kuului UAOK:oon, mutta pikku hiljaa useimmat näistä seurakunnista lopulta vaihtoivat jurisdiktiota ja järjestäyivät Kanadan ukrainalaiseen ortodoksiseen kirkkoon tai Yhdysvaltojen ukrainalaiseen ortodoksiseen kirkkoon, jotka molemmat kuitenkin kuuluvat Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen eli jurisdiktioon. Seurakuntia on myös mm. Australiassa ja Iso-Britanniassa. Noista ”emigranttikirkoista”, Yhdysvalloista Pamfilonin arkkipiispa Danielin ja Kanadasta Edmontonin piispa Ilarionin, Konstantinopoli nyt juuri äsken nimitti omiksi eksarkeikseen Kiovaan autokefaliaa valistellessaan.

Varsin sekasotkuinen historia ja oikeastaan siis nykyisyyskin. Lisäksi lähes jokainen taso tulkitsee historiaa ja nykyisyyttä omien lasiensa takaa, oman totuutensa mukaan. Myös Suomesta löytyy monenlaista tulkitsijaa ja yhden jos toisen tason kiihkomielistäkin tukijaa, jotka kaikin tavoin yrittävät sotkea täälläkin jo muutenkin sekavaa soppaa omilla, usein lähes ilmasta tempaistuilla tai muuten tunnepitoisilla ja varsin värittyneillä tai jopa fanaattisilla kommenteillaan.

Mitä nyt Ukrainassa todella tapahtuu, on vielä hämärän peitossa. Se, mikä on tullut selväksi, on, että Ukraina saa autokefalian, mutta millä kokoonpanolla, sitä ei vielä tiedetä. Lokakuussa kokoontuva Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä Synodi päättänee asiasta.

Moskova ja siitä tavalla tai toisella joko taloudellisesti tai historiallis-ideologisesti – toivottavasti ei kuitenkaan henkisesti – riippuvat tasot ovat aloittaneet omat kampanjansa. Serbia – jolla on ”oma lehmä ojassa” – Jerusalem – hieman samoista syistä – ja ”melkein samaan patriarkaattiin” kuuluva, "vanhan vallan" partiarkan johtama Georgia nyt ainakin ovat metropoliitta Ilarionin ohella ilmoittaneet paheksuntansa koko ortodoksisen uskon tuhoamisesta ja kansainvälisen globalisaation lonkeroiden tunkeutumisesta ortodoksisuuteen.

Venäjän kirkon taholta on ilmoitettu, että patriarkka Bartholomeuksen ja hänen kollegojensa toimeenpanema toiminta uhkaa Pyhän Ortodoksisuuden yhtenäisyyttä ja tämän kehityksen valossa patriarkaatti kehottaa Venäjän ulkopuolisten (venäläisten) ortodoksisen kirkon pappeja ja seurakuntia yhdessä muiden paikallisten ortodoksisten kirkkojen kanssa kaksinkertaistamaan pyhät ja hartaat rukoukset rauhaan Ukrainassa. Rauhalla ei ilmeisesti tässä kuitenkaan tarkoiteta esimerkiksi Krimin tai Itä-Ukrainan tilannetta, joten pyrkimys rauhaan lieneen jossain määrin rajoitettua ja muualle suunnattua ja kenties muita, toisenlaisissa sfääreissä liikkuvia tarkoitusperiä palvelevaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Autokefalia vai ei – siinäpä kysymys!

Maailmanlaajuisessa ortodoksisessa yhteisössä elämme mielenkiintoisia aikoja. Parin, kolmen päivän päästä myös Suomen ortodoksiset piispat matkustavat Konstantinopoliin, nykyiseen Istanbuliin, missä on ekumeenisen patriarkaatin laaja kaikkien piispojen synaksis, eli kokoontuminen.

Asialistalla lienee omien patriarkaatin sisäisten asioiden lisäksi varsin mielenkiintoinen maailmanlaajuinen ortodoksinen kysymys: saako Ukrainan ortodoksinen kirkko autokefalian, täyden itsenäisyyden ja jos saa, millainen on mahdollisen tuon tulevan uuden paikalliskirkon kokoonpano. Ukrainassa kun vaikuttaa ainakin kolme erillistä ortodoksista kirkkoa ja sen lisäksi ns. itäistä riittiä noudattava kreikkalaiskatolinen eli uniaattikirkko Rooman kirkon alaisuudessa ja tietysti läntistä riittiä noudattava roomalaiskatolinen kirkkokin, joilla ei tosin liene suurtakaan roolia tässä asiassa. Keitä mahdolliseen uuteen paikalliskirkkoon kuuluu ja ketkä jäävät sen ulkopuolelle?

Asian primus motorina lienee toiminut nykyinen Ukrainan presidentti Petro Poroshenko, joka erilaisilla toimilla mm. ortodoksisen kirkonkin piirissä, yrittää kaikin tavoin vähentää venäläisten läsnäoloa ja vaikutusvaltaa Ukrainassa. Taustalla on tietysti vahvasti kaikki tapahtumat niin Krimillä (Krimin valtaus) kuin Itä-Ukrainassa (sisällisota, jossa venäläiset joukot ovat vahvasti mukana).

Äskettäin Ukrainassa vietettiin maan itsenäisyyspäivää, jonka tilaisuuksiin ja etenkin erääseen merkittävään kirkolliseen tilaisuuteen Kiovan ortodoksiseen Pyhän Sofian katedraaliin, oli kutsuttu kaikkien maassa toimivien uskonnollisten kirkkojen edustajat. Mukana olivat ortodokseista niin maan suurimman kirkon Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon (UOK-MP) päämies, metropoliitta Onufri(os) seurueineen, kuin myös hänen eräänlainen kilpakumppaninsa tai joskus häntä on pidetty kirkollisessa retoriikassa luopiona ja jopa vihollisena, aikanaan Moskovan patriarkaatista eronnut ja oman patriarkaatin perustanut, Kiovan patriarkaatin (UOK-KP) päämies, patriarkka Filaret, seurueineen. Mukana oli myös kolmannen ortodoksisen kirkon, niistä pienimmän Ukrainan autokefalisen ortodoksisen kirkon (UAOK) edustajat. Vain Venäjän alainen kirkko on ns. kanoninen, muita kahta pidetään enemmän tai vähemmän skismaattisina.

Maailmalle levitettiin tämän vuotisen (2018) itsenäisyyspäivän eräässä tilaisuudessa kuvattua materiaalia, jossa mm. kilpakumppanit Onufrios ja Filaret antoivat ns. rauhansuudelman ja syleilivät toisiaan, mitä pidettiin todella poikkeuksellisena ja merkkinä mahdollisesti jostakin tulevasta. Propagandaa vai ei - se nähtäneen pian.

Tilaisuuteen presidentin toimesta myös kutsuttu Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos ei ollut paikalla, ja hän vetosi muihin aikataulukiireisiinsä ja jäi pois tilaisuudesta. Hänen poissaolonsa tilaisuuksista oli varmaan enemmän valtioviisautta kuin ehkä todellista aikataulukiirettä. Hän on jollain tasolla luvannut olla puuttumatta Venäjän ja Ukrainan välisiin konflikteihin, mutta samalla hän kuitenkin perää historiallista toimivaltaansa Ukrainan kirkkoon, mikä perustuu kanoneihin ja kauas historiaan, jo aikaan ennen Venäjän kirkon olemassaoloa, mikä syntymä sekään ei tainnut olla aikanaan ihan kivuton ja kaikkien kanonien, kirkon säädösten, mukainen.

Viime viikkoina ja kuukausina kumpikin taho: Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaatit ovat lobanneet kantojaan vahvasti. Mm. Venäjän kirkon ”kakkosmies”, ulkosuhteita hoitavan osaston päällikkö, Volokolamskin metropoliitta Hilarion on pendelöinyt paikalliskirkoissa niin Serbiassa, Romaniassa, Bulgariassa, Albaniassa, Kyproksella, Puolassa ja missä kaikissa lienee käynyt joko itse tai edustajiensa välityksellä pehmittämässä maaperää mahdollisille muutoksille ja kertomassa Venäjän kirkon kannan asioihin, mutta ilmeisesti myös ”haistelemassa” ilmaa.

Muutokset ovat vahvasti ”riippuneet ilmassa” koko ajan. Meille asioista mitään tietämättömille on väkisin tullut käsitys siitä, että Konstantinopolin patriarkaatti närkästyi suuresti siitä, että Venäjän kirkko jollain tavalla sabotoi tai ainakin esti, alkuun melko sopuisasti suunnitellut, Kreetalla ns. Suuren ja Pyhän synodin kokoontumisessa tehdyt päätökset ja jopa osallistumisenkin ko. synodiin.

Konstantinopoli on mitä ilmeisimmin toiminut enemmän piilossa julkisuudelta – kun samaan aikaan Venäjä on pärisyttänyt tapaamisistaan kovastikin ”viidakkorumpua”. Samalla on monilla ns. ”asiantuntevilla tahoilla” uumoiltu, että Konstantinopoli ”menee maaliin” maksoi, mitä maksoi. Vaikka se aiheuttaisi uuden ja vaikean skisman eli kirkollisen eripuran paikalliskirkkojen välillä tai ainakin Venäjän ja Konstantinopolin välillä.

Vaikuttaa siltä, että Venäjälläkin on huomattu asia ja huolestuttu siitä. Mene ja tiedä! Ukrainan poistuminen Venäjän kirkon ”muonavahvuudesta” on suuri leikkaus sen kirkkoruumiiseen. Patriarkaatista poistuu sitä kautta miljoonia jäseniä. Huolestuneisuudesta ainakin mielestäni kertoo sekin, että Venäjän kirkon päämies, Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill, vierailee 31.8.2018 Konstantinopolissa. Ei ihan tavallista sekään.

Samaan aikaan vierailun kanssa tai päivä myöhemmin, siellä alkaa myös Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin laaja, kaikkien piispojen synaksis, kokous, jonka asialistalla on varmasti myös tämä asia, vaikka se ei siitä päätäkään. Myös Suomen kaikki kolme toimessa olevaa piispaa, arkkipiispa Leo, Metropoliitta Elia ja piispa Arseni, matkustavat Konstantinopoliin, ja heillä on pian asiasta hyvää sisäpiiritietoa. Saa nähdä, kuulemmeko mekin jotain siitä, vaiko yhä vain spekuloimme, mitä asiasta lopulta päättävä Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin oma Pyhä synodi siitä mahdollisesti syyskuun puolenvälin aikoihin tai - kuten on nyt jo uumoiltu - vasta lokakuussa päättää. Asioita on lykätty ja lykkäämisen jälkeenkin lykätty ja mm. presidentti Poroshenkon aiemmin esittämät päivämäärät itsenäisyyden julistamisesta ovat moneen kertaan paukkuneet ja saattavat paukkua edelleenkin. Lähipäivät sen kertovat.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Avuttomuus oppiaineena

Olen syrjäsilmällä seurannut yhä joitain asioita nykyisestäkin hektisestä koulumaailmasta, kun netti ja some tarjoavat siihen oivan mahdollisuuden. Miksi syrjäsilmällä ja miksi yhä? No kaiketi siksi, että toimin aikanaan eri tehtävissä opetusalalla noin 40 vuotta, niin sieltä kai jäi jotain selkärankaankin – siksi siis yhä. Mutta olen nyt ollut jo vajaan parin vuoden päästä eläkkeelläkin kymmenen vuotta, siksi syrjäsilmällä. Minusta ei ole oikein, jos tai ehkä opettajan kyseessä ollessa KUN eläkeläinen ryhtyy neuvomaan työssä olevia, miten opettaa ja toimia. Siksi minusta on parempi olla sivustakatsoja ja heittää herjaa silloin, kun sille päälle sattuu. Mahdollisimman harvoin kuitenkin.

Nyt taas satuin sille päälle. Seurasin nettikeskustelua uskonnon kirjojen saamattomuudesta, lukio-opiskelijoitten määrän vähenemisestä ja sitä tietä tuntien ja tietysti pitkässä juoksussa töiden loppumisesta. Kuinka ollakaan tuo keskustelu oli enemmän tai vähemmän pelkää valittamista ja voivottelemista siitä, kun joku ei tee mitään tai jos tekeekin, tekee sen ihan väärin.

Eihän tuossa tietysti ole mitään uutta, noin taisivat jo toimia silloinkin, kun töissä olin ja yleensä syy oli sitten johdossa, milloin rehtorissa (tai oikeastaan useimmiten), milloin kouluhallinnossa. Silloin kerrottin mieluusti vanhaa sanontaa siitä, että opettaja, joka ei osannut opettaa, pääsi rehtoriksi. Rehtori, joka ei osannut johtaa kouluaan, pääsi koulutoimenjohtajaksi. Koulutoimenjohtaja, joka ei osannut johtaa kuntansa koulutointa, pääsi tarkastajaksi. Tarkastaja, joka sai läänin koulutoimen (silloin oli vielä läänejäkin) sekaisin, ylennettiin kouluhallitukseen, nykyiseen opetushallitukseen ja parhaimmillaan tie johti kai sitten aina ministeriöön saakka.

Eihän valittamisessa tietysti mitään niin kamalan dramaattista ole, se kuluu varsin läheisesti ihmisluontoon, mutta keinoissa ratkaista asioita saattaa sitten tuota draamaa ilmetä. Valittaa kun on niin helppoa, tehdä oikein on jo asteen vaikeampaa. Puhumattakaan, että ryhtyisi muuttamaan maailmaa – tässä tapauksessa opetusta – paremmaksi ja tehokkaammaksi, tuloksia tuottavammaksi.

Joku minua viisaampi olisi jo muutama vuosi sitten arvannut, että näin tässä käy. Opettajat kertovat yleensä tienneensä sen jo kauan, mutta eivät silti tehneet mitään asian korjaamiseksi. Tai tekiväthän he – valittivat.

Kirjat ovat siis yksi tämän hetken kiista-asioista monien muiden ohessa. Pienelle ryhmälle – tai oikeammin yhä edelleen pienenevälle ryhmälle – ei ole viisasta eikä taloudellista tehdä kirjoja. Aikanaan – ainakin isä Viktor Railaksen jälkeen – tuossakin ryhmässä oli ihmisiä, jotka ihan oikeasti kuvittelivat rikastuvansa kirjojen tekemisellä. Heh!

Sen verran ole jälkiviisas ja kehun itseäni, että jo 1990-luvulla haikailin joidenkin pellepelottomien kanssa muunlaista opetusmateriaalia, kuin käsiin hajoavia kirjoja, joiden tieto ja anti opetussuunnitelmien muuttuessa jäivät usein kovin lyhytaikaisiksi. Niin ja tietysti kirjat olivat kalliita, koska pitihän kirjoittajille yrittää maksaa edes jotain palkkiota kirjojen teosta ja niitä myytiin kovin pieni määrä normaaleihin muihin kirjoihin verrattuna. Me pellepelottomat silloin ja osin vieläkin edes yritimme ja yritämme yhä etsiä muita keinoja.

Mutta jo silloin kohosi vahvana tietotekniikan vastustus. Tietokoneet tulivat kouluihin ja muistan useita varsin nuoriakin opettajia, jotka totesivat – vieläpä ihan tosissaan – etteivät he ikinä koske tietokoneeseen, eivätkä tule niitä tarvitsemaan ja käyttämään opetuksessa. No jäljet näkyvät nyt monella tavalla: opiskelijoitten määrissä, kirjojen teossa (mm. laadussa) ja kumma kyllä myös varsinaisen työn, opetuksen, suorittamisessa, sillä yhä löytyy noin ajattelevia opettajia ja yllättävän paljon kaiken lisäksi.

Apuun on aikojen saatossa huudettu milloin kirkkoa, milloin opetushallintoa, eiköhän joku liene osoittanut pyyntönsä – uskonnosta kun on kyse – hieman korkeammallekin taholle. Mutta eipä ole ainakaan kirkon ja opetushallinnon alalta paljoa herunut ja tuo ylempi taho ei aina kerro asioista niin selkeästi meille ihmisille. Ei varsinkaan oppikirjoista.

Nyt voisi kai jo laittaa tähän sen pitkään jahkaamani eläkeläisen neuvon kaikesta huolimatta. Silläkin uhalla, että turpaan tulee ja sitä se tunnetusti varmasti tekee. Neuvoa nyt kaiken tietäviä ja osaavia opettajia. Mutta teen sen silti.

Huolimatta tilanteesta aika moni opettaja on kuitenkin ollut hiljaa, eikä ole kiivennyt barrikadeille, koska on katsonut sen melko turhaksi. Mitä he ovat sitten tehneet? Sitä, mitä opettajat ovat jo satoja vuosia tehneet: OPETTANEET. Opettaneet niillä välineillä ja kirjoilla, mitä on saatavilla ja kaikesta tärkeimmillä välineillään: AMMATTITAIDOLLA ja ASIAOSAAMISELLA. Kun nuo taidot on hankkinut, muuta ei sitten välttämättä tarvitsekaan ja voinen kai tässä kainosti muistuttaa sen tosiasian, joka ainakin meille jo kauan, kauan sitten opettajanvalmistuksessa opetettiin: kirja on vain opetuksen väline, jota ilmankin voi opettaa. Jos osaa! Liekö nykyisin toisin!

Tietysti monet muutkin voisivat siirtyä moiseen menetelmään, mutta varmasti on muitakin asioita, joita he voisivat tässä tilanteessa tehdä valittamisen sijasta. Ryhtyä tehokkaaseen opettajajärjestön koordinoimaan yhteistyöhön asioiden muuttamiseksi paremmiksi. Sitä tosin aina ovat haitaneet ujous ja kateus. Kun minä teen jotain yhteistä materiaalia, a) pelottaa, onko se muiden mielestä hyvää materiaalia, b) siinä on ollut semmoinen urakka, että tehkööt laiskat itse materiaalinsa, c) saako tästä lisää palkkaa tai d) joku muu syy, joka yleensä aina kyllä löytyy.

Väite, ettei kaikilla kouluilla ole tietokoneita ja laitteita oppilaiden käyttöön on yhtä hatara, kuin se, ettei vanhoille ihmisille voi tehdä nettimateriaalia, kun he eivät osaa käyttää tietokoneita. Tai se, että nyt pitää tehdä koko kirkolle yhteinen tiedotuslehti ja ihan paperisena, koska vanhukset ... Heh, heh! Kaikki on sovellettavissa ja toteutettavissa, kunhan vain tahtoa – ja ripaus järkeäkin – löytyy. Jos on rahaa kirjoihin, on rahaa myös laitteisiin. Jos ei ole, nouskaa tästä barrikadeille. Niin ja opetelkaa sitä ennen itse käyttämään tietotekniikkaa hyväkseen mahdollisimman paljon opetuksessa. Se kaikesta huolimatta tuo paljon uutta sisältöä ja mielenkiintoa opetukseen, on normaaliutta nykynuorille ja menee heille paremmin perille. Uskontokin!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com