22.1.24

To be or not to be – that’s the question

Siinäpä todella kysymys, jota olen miettinyt melko pitkän ajan, monta kertaa ja jälleen nyt varsin intensiivisesti. Kysymys ei ole millään lailla eksistentiaalinen, eikä minulla suinkaan nyt ole minkäänlaista olemassaolon kriisiä oman itseni suhteen. Olemassaolo tässä tapauksessa liittyy – kuten se on liittynyt melko monena aiempanakin vuotena – siihen, kuinka paljon minä istun tietokoneen ääressä ja kuinka paljon minä käytän aikaa tietokoneen kanssa.

En osaa tarkasti sanoa, milloin minulla tämä ”tietokoneharrastus” alkoi. Kun muistelen jotain aiempia käyttämiäni ohjelmia, niin ensimmäinen sähköposti oli minulla suomalainen freenet-loppuinen, ilmainen sähköposti, joka ymmärtääkseni alkuaan tehtiin kai jossain määrin esimerkiksi koululaisten käyttöön. Se oli silloin 1990-luvun alkuvuosina ihan toimiva sähköposti, vaikkakin toisia – joilla siis olisi ollut myös sähköposti – oli alkuun melko vähän.
Ensimmäinen kännykkäni

Ensimmäisen kännykkäni, joka silloin oli ns. NMT-kännykkä – merkiltään Ericson – sain myös joskus 1990-luvun alussa. Hinnaltaan se oli aivan tolkuton, eikä minulla itselläni olisi ollut varaa sitä ostaa. Eikä myöskään työnantajani, kaupunki, sitä olisi minulle silloin hankkinut. Se tuli aivan toista kautta, toisenlaisten ”harrastusten” piiristä.

NMT – siis aluksi NMT 450 ja sitten NMT 900 – oli yhteispohjoismainen analoginen radiopuhelinverkko, joka oli käytössä siihen asti, kun GSM-puhelimet tulivat. Myöhemmin NMT sai sitten tehdä tilaa uudempien digitaalisten matkapuhelinjärjestelmien tieltä ja NMT-verkot suljettiin.

Henkilökohtaisissa tietokoneissa (PC) oli myös monenlaisia vaiheita. Ensimmäinen käyttämäni tietokone – aikansa PC – oli koululle lahjoituksena eräältä sen ajan "Pelle Pelottomalta" saatu ns. lerppukone, jonka muisti noissa taipuisissa, ohuissa lerpuissa oli mitätön. Lerpuissa eli ns. kalvolevyissä oli muistia alkuun jotain sadan kilotavun luokkaa. Lerppuja oli kahta eri tuumakokoluokkaa ja niitä seurasi kovemman kuoren omaavat, pienemmät, 3,5 tuuman ns. korput, joissa pikkuhiljaa muistikapasiteetti alkoi hiljalleen vuosi toisensa jälkeen nousta. Tietokoneitten kovalevytkin olivat nykyisiin verrattuina aivan kääpiömäisen pieniä.

Lerppu ja korppu

Jostain tuollaisista se kaikki kohdallani silloin alkoi. Olin alusta alkaen melko innokas tietokoneiden ja kännyköiden käyttäjä, ja olen sitä yhä. Monet tietokoneissa ja kännyköissä olevat ominaisuudet, joita nyt pidämme itsestäänselvyyksinä, alkoivat vasta tuolloin kehittyä ja niitä tuli pikkuhiljaa vuosien saatossa lisää.

Jossakin vaiheessa Internet ja omat nettisivut alkoivat tulla kuvioon mukaan. Työnanjakin oli hankkinut käyttöömme pari Nokian MikroMikko- tietokonetta. Itselläni nettisivuihin lähtölaukauksen antoi Sami Köykän kirja ”HTML-ohjelmointi”, joka taito tuli itseopiskeluna silloin hankittua.

2000-luvulle siirryttäessä tietokoneet alkoivat pikkuhiljaa olla lähes korvaamattomia työvälineitä. Itselleni tosin vuosituhansien vaihteessa oli sellainen elämänvaihe, että koin tarvitsevani jonkinlaista ”breikkiä” ja siirryin siksi ns. vuorotteluvapaalle, jonka aikana sitten asuin kolmessa eri maassa: Ruotsissa kuukauden, Sveitsisssä neljä ja Kreikassa seitsemän kuukautta. Ostin verovapaan auton ja huristelin sen kanssa Eurooppaan läppäri ja printteri mukanani.

Lähtövalmiina kraka kaulassa.

Tietokoneosaamisestani oli suuresti hyötyä tuon vuoden aikana. Silloin ei vielä tunnettu nykyisiä blogeja edes nimenä, mutta laitoin alusta alkaen nettiin läheisilleni tiedotuksena, mutta samalla kaikkien luettavissa olevan eräänlaisen matkapäiväkirjan, jota päivitin melko usein tuon vuoden aikana. Ongelmana vain usein oli se, että kaikkialla ei ollut internetyhteyksiä. Tuohon aikaan hyödynnettiin ns. internetkahviloita, joissa maksua vastaan sai käyttää Internetiä ja joissa minäkin sitten korppujen avulla siirsin tekstejä ja kuvia tuohon matkapäiväkirjaani.

Sveitsissä aivan kotini naapurissa Celignyssä Richard Burtonia ja Alistair MacLeania tapaamaassa

Sveitsissä asuessani tilanne oli hieman parempi, koska asuin silloin Geneven lähellä Bosseyn ekumeenisessa instituutissa, jonka mainiossa kirjastossa oli internetkone, jota saatoin käyttää mihin vuorokauden aikaan tahansa. Minulla oli kirjastoon avain ja joskus tuli työskentelyä siellä jopa myöhään iltaisin, koska alkuillasta monesti ainut kone oli varattu, sillä instituutissa oli paljon ulkomaalaisia teologian opiskelijoita.

Sveitsin kotini Petit Bossey.

Kreikassa vastaavasti tilanne oli täysin toisenlainen, sillä asuin siellä noin 20 kilometrin päässä Ateenasta, Palio Pendelin kylässä olevassa Pendelin luostarissa, Moni Pendelissä. Käytössäni oli siellä pieni samanlainen kelja, kuin munkeilla. Keljassa tosin oli sähköt, joten voin käyttää tietokonetta siellä, mutta nettiyhteyttä siellä ei ollut. Kännykälläkään ei nettiyhteyksiä siihen aikaan käytetty jo pelkästään sen vuoksi, että pelkät puhelutkin suomalaisella puhelinliittymällä olivat tosi suolaisen hintaisia. Ja lähin internetkahvila sijaitsi Ateenan keskustassa, jonne matkustaminen busseilla kesti joskus jopa tuntikausia ruuhka-aikaan. Oman auton oli tuolloin jättänyt kaiken varalta säilöön Sveisiin.

Kreikan kotini Μονή Πεντέλης της Κοιμήσεως της Θεοτόκου

Mutta tarinoita syntyi runsaasti matkapäiväkirjaan ja ne olen sitten myöhemmin siirtänyt tällaiseen nykyaikaiseen blogiin muistoksi tuosta mielenkiintoisesta ja elämääni rikastuttaneesta vuodesta.

Kreikassakin verkostoiduttiin

Palattuani sitten vuonna 2001 takaisin leipätyöhöni rehtoriksi, alkoi tuon edellisen vuoden kokemuksien siivittämänä syntyä ajatus laittaa jotain matkalla ortodoksisuudesta oppimaani myös Internetiin, joka tuohon aikaan koki monenlaisia uudistuksia ja muutoksia, ja josta pikkuhiljaa alkoi muodostua melkoinen foorumi myös opetusalalle.

Niinpä sitten muutaman vuoden kehittelyn ja pohdiskelun jälkeen avasimme yhdessä poikieni Petjan ja Iljan ja miniäni Sonjan kanssa ortodoksisen tietosivuston: www.ortodoksi.net pääsiäisena vuonna 2005.

Sivusto oli alun alkaen tarkoitettu lähinnä ortodoksiselle uskonnon opettajille, mutta vielä tuohon aikaan useiden opettajien – olipa he sitten minkä aineen opettajia tahansa – tietokonetaidoissa oli aika paljon puutteita ja osaaminen vielä vähäistä. Siksi asia ei ottanut oikein tuulta siipiensä alle ja päätimme tehdä sivuston hieman laajemmalle joukolle, siis kaikille ihmisille, jotka halusivat tietoa ortodoksisuudesta ja ortodoksisesta uskonnosta.

Olen siis tavalla tai toisella touhunnut tietokoneiden – ja oikeastaan myös tietokoneavusteisen opetuksen parissa – jostain sieltä 1990-luvun alkuvuosista tähän päivään asti, eli reilut 30 vuotta. Joten voisihan tuota varmasti ihan aikuisen oikeasti hieman harkita, josko tuota toimintaa näin eläkeläisenä hieman vähentäisin.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

15.1.24

Elämänsirkuksessa


Heräsin aamulla tai oikeastaan aamuyöllä 3-4 aikaan kilinään ja kolinaan. Yöllä oli taas satanut lunta ja auraustraktori herätti minut jälleen normaalia aikaisemmin. Tai sitten se ei ollut traktori, vaan jokin muu minun sisälläni, joka vaan herätti minut ja käski istumaan läppärin taakse ja kirjoittamaan.

Tällaisia tapahtumia on ollut elämässäni viime vuosina enemmän kuin koskaan aiemmin. Ei minulla työssä ollessani kovinkaan usein tullut mieleeni kirjoittaa jotain tällaista. Enemmän se oli sitä, että minun piti lukea paljon monenlaisia asiakirjoja ja selvityksiä ja tuottaa itse samanlaisia. Nykyisin tilanne on muuttunut ja minulle on selvästi tullut tarve kirjoittaa oikeita asioita.

Toisinaan näitä pohtiessani tulee mieleen, mitkä ovat ne syyt, jotka saavat minut tällaiseen "moodiin" – kirjoittamistilaan. Aivan pelkällä kyökkipsykologiallakin lienee selvää, että menneen päivän – ja ehkä pidemmänkin ajan tapahtumilla – on suurikin vaikutus niihin uniin, joita yöllä näen. Etenkin jos nuo tapahtumat ovat vaikuttavia joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä.

Aika ajoin nuo tapahtumat tai sitten jotkut muut minulle vielä tuntemattomat seikat ovat aiheuttaneet mm. sellaisia reaktioita, että olen kirjoittanut vaikkapa Jerusalemissa jalkaisin käyneestä suutari Simeon Tuiskusta tai Neuvostoliiton vankileireilta papiksi Ranskaan menneestä salmilaisesta pappismunkki Johanneksesta, joista en koskaan aiemmin ollut kuullut mitään, ja joita en millään tavalla ole tuntenut, ja jotka ovat ihan oikeasti eläneet joskus lähimenneisyydessä. Mutta silti minun on pitänyt kirjoittaa heistä jotain blogijuttuja. Miksi? Sitä en tiedä.

Viime yönäkin näin taas unta, jonka yhä muistan. Touhusin monenlaista jonkun epämääräisen sirkuksen kanssa. En ihan varmaksi osaa sanoa, johdinko tuota sirkusta, vai olinko osa työntekijöistä. Oletan, että jollakin tavalla johdin, koska jouduin antamaan jollekin taholle selvityksiä ihmisistä. Mukana oli ainakin yksi vanha venäläinen nainen, jonka nimi oli vielä aamulla muistissa. Hänen nimensä oli Maria Neva. Mitä hän teki sirkuksessa, oli minulle aamulla hieman epäselvä. Tätä kirjoittaessani epäilin, että hän oli kenties ennustajaeukko. En tiedä, oliko. Saattoi olla trapetsitaiteilijakin.

Varmasti monenlaisilla edellisen illan ja edellisten päivien tapahtumilla on oma vaikutuksensa uniini. En vain osaa useinkaan yhdistää, millainen tuo vaikutus on. Kun pohdin, mitä tuollaisia asioita voisi olla tapahtunut, sieltä löytyy varmasti monenlaista. Hyvä monikymmenvuotinen ystäväni kuoli joulupäivänä. Toinen ystäväni, entisen kollegani vaimo ja ihminen, joka oli samassa työpaikassa kuin minä, on saattohoidossa.

Myönteisistä kokemuksista viime päiviltä voisi mainita vaikka joulun, joka taas kerran oli vanha kunnon joulu. Ns. vanha klaani eli laajennettu perheemme oli koolla Lappeenrannassa. Jopa nuorimmaiseni, joka näihin aikoihin tapaa olla töissä jossain kaukana ulkomailla, oli tullut kanssamme joulunviettoon Ateenasta ja Milanosta.

Vunukkani – lapsenlapseni – olivat totuttuun tapaan ihania ja niin kovin erilaisia toisiinsa verrattuna. Kumpikin joko itketti tai nauratti minua, mutta hyvällä tavalla. D itketti, kun hän antoi minulle joululahjaksi kirjan, jonka nimi on ”Isoisä – kerro minulle”. Se on siis kirja, joka minun tulee täyttää ja antaa takaisin täynnä muistojani elämäni varrelta. Toinen vunukkani J antoi minulle lahjaksi muutaman sentin paksuisesta oksasta leikatun ja halkaistun, noin 5 cm pitkät hiotut puupalaiset, joilla voin tarvittaessa lyödä rytmiä ja viihdyttää itseäni, kun minulla on pitkästyttävä olo. Näin hän kertoi lahjaa antaessaan.

Kaksi ihanaa teiniä ja niin erilaista ihmistä. Toinen taiteellinen, tarinoita, ideoita ja mielikuvitusta täynnä oleva tyttö. Ja toinen nörtti, kielitaitoinen, osaava insinöörityyppi. Mutta kuitenkin niin samanlaisia ihastuttavia ja rakastettavia nuoria ihmisiä.

Näillä kaikilla myönteisillä kuin myös kielteisillä tapahtumilla on varmasti oma osuutensa minun uniinikin. Myönteiset asiat vahvistavat itsetuntemustani ja kielteiset asiat tuovat lähemmäksi jotain ehkä epätoivoa tai muuta sellaista asiaa. Oma vanhuuteni ja vaivaisuuteni muistuttavat myös aika ajoin omasta kuolemastani. Sekään kun ei varmasti ole kovinkaan kaukana.

Toisinaan uniini tavalla tai toisella vaikuttaa myös vaikkapa joku elokuva, jonka edellisenä iltana olen katsonut. Se voi olla elokuva tai dokumentti tai melkeinpä mikä vain, joka aiheuttaa erilaisia tunteita – myönteisiä tai kielteisiä. Olen usein sanonut vunukoilleni, että ukki on sellainen television ja elokuvien katselija, että jopa uutisia tai säätä katsellessani saatan itkeä jotain asiaa ihan kyynelehtien. Joskus tuo herkkä kyynelehtiminen on minulle jopa kiusallista ja jopa noloa, mutta en mahda sille mitään. Sellainen minä olen.

Kun nyt aamulla pohdin sitä, mitä tuli katsottua edellisenä iltana: puolalaista upeaa elokuvaa muistinsa menettäneestä aivokirurgista, joka viidentoista vuoden ajan etsii tytärtään. Sattuman tai ehkä kenties Kohtalon ohjaamana tämä mies – muistinsa ja perheensä menettätyt, tyttären isä – operoi hankalissa maalaisolosuhteissa myllyssä, alkeellisin välinein, tieämättä kenet leikkaa, tyttärensä kallovamman ja pelastaa hänen henkensä.

Tuota elokuvaa katsoessani minä – jokin aika sitten oppimani sanonnan mukaan – ”pesin oikein kunnolla sieluni puhtaaksi”, siis itkin oikein kunnolla. Elokuvalla lienee ollut oma vaikutuksensa uneeni, kuten myös sillä, että eilen nuorimmaisenit taas lähti työntekoon ulkomaille – nyt Maltalle.

Jos en lie työ- ja ruuhkavuosinani jaksanut olla hirveän huolehtivainen isä lapsilleni, niin olen kai nyt sitten eläkevuosinani sellainen. Otanko sitten takaisin jotain aiemmin menetettyä vai mitä tämä lie, mutta edelleen huolehdin tai ainakin kannan huolta lapsistani – sitä tosin heille kertomatta. Näin, vaikka molemmat alkavat kohta lähestyä viittäkymmentä vuotta. Tuota huolehtimista kuvaa minun usein hokemani sanonta, että ”kyllä se elämäni tästä helpottaa, kunhan lapset pääsevät vanhainkotiin, niin siellä hoitotädit sitten niistä huolehtivat”.


Mikkelissä, 15.1.2024 klo 05:33

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
<

1.1.24

Vankileiriltä Ranskaan papiksi

Vuonna 1946 jouluna tapahtunut luvaton Neuvostoliiton rajan ylitys vei siis pappismunkki Johanneksen vankeuteen. Hän ei nyt ollut suomalainen sotavanki, joka olisi jäänyt vangiksi sodan aikana, vaan eräänlainen siviilivanki, joka oli ylittänyt rajan laittomasti rauhan aikaan.

Syitä rajan laittomaan ylittämiseen olen pohtinut edellisessä blogijutussani. Siitä ei ole oikeastaan aivan täyttä varmuutta. Hänen ns. oma narratiivinsa oli, että hän haluaa mennä töihin Venäjän kirkon palvelukseen ja velipojan arvelu sen sijaan oli, että hän meni hakemaan Neuvostoliitosta sodan jälkeen sinne pakolla takaisin vietyä naisystäväänsä Taisiaa. Niin tai näin – joka tapauksessa pm Johanneksen aikeet eivät toteutuneet, vaan vankilan tai oikeammin vankileirin, gulagin, portti kolahti ja TT Juha Riikosen (JR) väitöskirjan mukaan tuomio oli 15 vuotta.

Johanneksen paluusta takaisin Suomeen on myös kerrottu eräänlaisia sankaritarinoita. Erään tarinan mukaan hän oli kainalosauvojen kanssa hoippunut rajalle, ylittänyt rajan ja päästyään Suomen puolelle heittänyt kainalosauvat menemään ja sanonut, että nyt saa ”nuo kaverit” (kainalosauvat) mennä menojaan ja kävellyt hyväkuntoisena itse perille ilman sauvoja.

Tarinassa lienee joitain osia ihan tottakin, sillä vankileirillä ollessaan hän ilmeisesti oman kertomansa perusteella – Suomeen palaamisensa jälkeen Supon (Suojelupoliisin) kuulusteluissa – kertoi yrittäneensä paeta vankileiriltä. Hänet saatiin kuitenkin kiinni ja häntä oli sittemmin pahoinpidelty niin, että hän sai kertomansa mukaan jonkilaisen vamman. Vamman vuoksi hän sai käyttöönsä kainalosauvat ja niiden käytön vuoksi hän sitten oli jossain määrin vapautettu rankimmista työtehtävistä vankileirillä. Nuo pahamaineiset vankileirithän (gulagit) olivat eräänlaisia pakkotyöleirejä, joissa käytettiin vankeja ilmaisena orjatyövoimana erilaisten valtion suunnitelmien ja monenkirjavien viisi-vuotis-suunnitelmien toteuttamiseen. Silti tämän selvityksen edetessä olen pikkuhiljaa alkanut epäillä lähes kaikea hänen antamiaan ”virallisia” selvityksiä ja luulen, että tuossa vamman määrittelyssäkin oli jonkin verran ”extralisää”.

Varsinaisia oikeita sotavankeja oli alettu palauttaa melko pian sodan päätyttyä 1945, mutta kaikista neuvostoliittolaisten väitteistä huolimatta, melkoinen osa vangeista jäi silloin vielä Neuvostoliittoon, josta heitä sitten tipotellen palautettiin ilmeisesti aina vuoteen 1954-55 saakka. Supon kuulustelupöytäkirjojoista päätellen pm Johannes eli Pekka Matsi palautettiin Suomeen elokuussa 1955.

JR kirjoittaa väitöskirjassaan, että Suomeen palattuaan Johannes Matsia kuulusteltiin Vainikkalassa ja Helsingissä Supon toimesta. Kuulustelupöytäkirjoissa hän kuvaa kohtaloitaan Neuvostoliitossa, mistä hän antoi selvityksen myös arkkipiispa Hermanille. Hän itse piti Neuvostoliittoon lähtemistä pitkälti arkkipiispan syynä. Tuo katkeruus jatkui hänellä kauan vielä paluun ja ulkomaille oleskelunkin aikana ja hän usein kirjeessään sukulaisille purki tuota katkeruutta arkkipiispa Hermania ja Suomea ja tietysti Suomen ortodoksista kirkkoa kohtaan. JR kirjoittaa väitöskirjassaan, että Neuvostoliiton vankileireiltä Suomeen palannut pappismunkki Johannes hakeutui ensin Konevitsan luostariin Keiteleen Hiekkaan. Ortodoksinen kirkollishallitus ei kuitenkaan hyväksynyt Matsia palvelukseen ja kielsi häneltä jumalanpalvelusten toimittamisen. Kirkollishallitus uhkasi myös turvautua virkavaltaan, jollei pappismunkkia saada muulla tavoin pois luostarista Keiteleeltä. Kaikki tämä kertoi pahasti solmuun menneistä väleistä pm Johanneksen ja ortodoksisen kirkon hallinnon välillä.

Niinpä Johannes pyysi arkkipiispalta uuden erokirjan 13.10.1955 ja muutti Ranskaan venäläisen emigranttikirkon palvelukseen.

Pappismunkki Johanneksen 1959 sukulaisilleen lähettämä joulukortti.
(Kuva.: Tuula Iljinin kokoelmasta)


Seuraaava elonmerkki Johanneksesta löytyy hänen kummipojalleen Suomeen lähettämästä joulukortista, joka oli lähetetty Ranskasta paikalsta nimeltä Rozay-en-Brie. Se sijaitsee vajaan 50 km päässä Pariisista länsi-kaakkoon. Kortiin hän on kirjannut nimemsä ranskalaisittain Jean-Peter Matsiksi. Katkeruus kokemaansa kohtaan välittyy yhä tuohon korttiin laittamastaan tekstistä. ”Kiitos Jumalalle kun pääsin lähtemään pois käärmeenpesästä”.

Korttiin merkityssä asuinosoitteessaan sijaitsi ”Paroisse de Rozay et des Environs” eli Rozayn ja sen lähialueen seurakunnan tiloja. Nykyisin Googlen mukaan talossa on ainakin taitelijoiden toimipiste ja muuta toimintaa.

Pappismunkki Johanneksen asuinositteessa sijaitsee Google Mapsin mukaan nykyisin mahdollisesti taiteija-ateljee.
(Kuva: Google Maps)


Seuraava elonmerkki löytyy vuodelta 1959 ja silloinkin joulukortista, joka oli tullut paikkakunnalta nimeltä Colombelles, joka on kunta Calvadosin departementissa. Paikka sijaitsee noin 5 km päässä Caen kaupungista itä-koilliseen. Sieltä löytyy ortodoksinen emigranttikirkko nimeltä Église Orthodoxe Saint-Serge et Saint-Vigor eli Pyhien Sergiuksen ja Vigorin ortodoksinen kirkko. Ainakin tällä hetkellä ko. kirkko kuulunee Ranskan metropoliittakunnan (Métropole grecque orthodoxe de France) alaisen Sainte Marie de Paris et Saint Alexis d’Uginen (eli Pyhän Maria Pariisilaisen ja Aleksis Uginealaisen) vikariaatin ja siis ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Mikä lie ollut tilanne silloin 1950-luvulla? Kirkon sivujen mukaan kirkko on ollut sodan jälkeen jokatapauksessa venäläisten emigranttien kirkko, joka alkuaan Venäjän vallankumouksen jälkeen lienee kuulunut hiippakuntaan, joka koostui alun perin seurakunnista, jotka olivat olleet Venäjän valkoisen emigranttipiispa Eulogius Georgijevskin (
Евло́гий, syntyisin Vasily Semyonovich Georgiyevsky / Васи́лий Семёнович Гео́ргиевский, [1868-1946]) hallinnon alaisia. Mutta jo 1930-luvulla se liittyi Konstantinopolin patriarkaattiin. Ranskan ortodoksien historia sen jälkeen on ollut varsin vaikeasti hahmotettavaa.

Johanneksen Colonbellesin osoitteessa sijaitsee yhä Pyhän Sergiuksen kirkko
(Kuva: Google Maps)


Seuraava elonmerkki on syyskuussa 1960 sukulaiselle Suomeen lähetetystä kirjeestä, joka löhtöpaikka oli Le Creusot, itäisessä Ranskassa melko lähellä Sveitsin rajaa. Paikkakunnalla on Église Saint-Alexandre-Nevsky eli Pyhän Aleksanteri Nevskin ortodoksnen kirkko. Pm Johanneksen kirjessä oli mukana kuva toisesta kirkosta, joka sijaitsi kauempana Le Creusotista, Belfortissa, edelleen Ranskassa, mutta melkein Sveitsin suuren kaupungin Baselin vieressä. Belfordissa sijaitsi L'église orthodoxe de la Sainte-Résurrection-du-Christ eli Kristuksen Pyhän ylösnousemuksen ortodoksinen – ainakin silloin vielä venäläinen – kirkko. Toimiko hän sielläkin, ei vielä ole selvinnyt. La Creusotin kirkon hallinnon kohdalla on merkintä vuodelta 2022: Archevêché des églises orthodoxes de tradition russe en Europe occidentale eli suomeksi suunnilleen Venäjän ortodoksisten kirkkojen arkkihiippakunta Länsi-Euroopassa, joka koostuu useista Venäjän ortodoksisista seurakunnista eri puolilla Länsi-Eurooppaa. Kirkollinen tilanne Ranskassa on edelleen hieman sekava ja kirkon tai seurakunnan suuntautuminen joko Moskovaan tai Konstantinopoliin ilmeisesti vaihtelee suuresti.

Le Crausotin kirkko sisältä nykyään.
(Kuva ko. seurakunnan sivuilta ja alakuva Google Maps))


Tällä hetkellä käytössäni olevan kirje- ja korttimateriaalin perusteella minulla ei vielä ole muuta tietoa pappismunkki Johanneksen oleskelusta Ranskassa, kuin mitä edellä olen kirjoittanut. Mahdollisesti hän eli ja vaikutti muuallakin. Minulla ei myöskään ole vielä tietoa siitä, milloin ja missä hän mahdollisesti kuoli, ja mihin hänet on haudattu. Hautakivestä on tarinan mukaan olemassa valokuva, joka olisi kuvattu aivan jostakin muualta, kuin edellä mainituista paikoista. Mutta kuva ei ainakaan vielä ole löytynyt. Myöskään ei vielä ole selvinnyt pappismunkki Johanneksen yhteys useissa eri tarinoissa olevaan ranskalaiseen kaupunkiin nimeltä Nizza, jossa hänet on kuvattu Nizzan kuuluisan kirkon, Cathédrale Orthodoxe Saint-Nicolas de Nice eli venäläisen Pyhän Nikolaoksen katedraalin rappusilla munkin asussa.

Pappismunkki Johannes Nizzassa venäläisen Pyhän Nikolaoksen katedraalin rappusilla
(Kuva: Maria Matsin kokoelmista)

Nizzan Pyhän Nikolaoksen katedraali on on historiansa aikana ollut monenlaisen rieputuksen kohteena. Se rakennettiin aikanaan tsaarin Venäjän aikana ja pitkälti myös tsaarin tai hänen sukunsa toimesta. Kirkko oli Venäjän vallankumouksen jälkeen emigranttien käytössä ja jossain vaiheessa myös Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisena. 2000-luvulla pitkällisten vuosikymmeniä kestäneiden oikeustaisteluiden jälkeen tämä ranskalainen historiallinen kansallinen monumentti todettiin kuitenkin kuuluvan nykyisen Venäjän federaatiolle ja sitä kautta siis Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.

Kuva Nizzan katedraalin rappusilta 2020-luvulta.
Vertaa edelliseen kuvaan - sama paikka.
(Kuva: osasuurennos / Wikipedia)


Oma arvaukseni on, että oheisen tälläkin sivulla nähtävän kuvan mukana syntynyt kertomus, narratiivi, siitä että pappismunkki Johannes olisi ollut tuon komean katedraalin kirkkoherra tai edes pappi, ei liene mahdollista. Kun nyt tätä selvitystä tehdessäni olen tutkinut niitä kirkkoja ja seurakuntia, joissa pappismunkki Johannes oli palvellut, ei ole mielestäni mitenkään mahdollista, että hän olisi päässyt piispan kirkon, katedraalin, papiksi.

Nizzan Pyhän Nikolaoksen katedraali
(Kuva: Wikipedia)


Paikkakuntien ja kirkkojen perusteella sanoisin mieluummin, että Johannes oli pienten maalaiskaupunkien ja maalaisseurakuntien pappi sellaisilla Ranskan laajoilla alueilla, minne venäläiset emigrantit ensin Venäjän vallankumouksen jälkeen ja myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen emigroituivat Venäjältä tai oikeammin Neuvostoliitosta.

Väiteelle, että pm Johannes olisi ollut Ranskassa ns. uniaattikirkon eli paavin vallan alla olevan, itäistä riittiä noudattavan kreikkalaiskatolisen kirkon palveluksessa, en ole löytänyt mitään todisteita.

Kevään 2024  aikana minulla on mahdollisesti vielä lisää materiaalia 
tutustua pm Johanneksen kirjeenvaihtoon suomalaisten sukulaistensa kanssa. Saan tuon materiaalin käyttööni vasta myöhemmin keväällä ja palaa silloin asiaan, jos ja kun sieltä löytyy lisää tietoja Johanneksen Ranskan ajalta. Alustavasti tiedossa on ainakin yksi paikkakunta lisää, missä pm Johannes on vaikuttanut. Samalla seuraavassa ko. aihetta käsittelevässä blogijutussa julkaisen ennen julkaisemattomia kuvua Johanneksesta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tämä on toistaiseksi kevääseen asti viimeinen pm Johannesta käsittelevä blogijuttu. Seuraava tai seuraaavat ilmestyvät mahdollisesti kevään 2024 aikana.
Jos haluat aloittaa koko sarja lukemisen esimmäisestä jutustra aloita sivulta:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html
ja jatka sitten tähän viimeiseen aina sivun lopussa olevan seuraavan jutun linkin kautta.

Viimeinen blogiartikkeli, joka sisältää keväällä 2024 läpikäydyn uusimman kirjemateriaalin mukanaan tuomaa tietoa ja uusia ennen julkaisemattomia kuvia pm Johanneksesta julkaistaan siis materiaalin käsittelyn jälkeen myöhemmin.
Tähän tulee aikanaan linkki artikkelin valmistuttua:
OSA VII


23.12.23

”Villin munkin” yllättäviä peliliikkeitä

Kuten edellisissä blogijutuissa mainittiin, pappismunkki Johannes eli korpraali Pekka Matsi kotiutettiin armeijasta kohta Jatkosodan päätyttyä. Aselevon piti alkaa syyskuun alkupäivinä ja Matsi kotiutettiin 15.11.1944.

Teologian tohtori Juha Riikonen (JR) kertoo väitöskirjassaan, että pappismunkki Johannes oli toiminut armeijakomennuksensa aikana myös sotilaspastorina Itä-Karjalassa Äänısniemessä. Vuonna 1944 hänet siirrettiin sielunhoitajaksi sotavankileirille Seinäjoelle, ja siellä hän mm. tutustui venäläisiin valvontakomission upseereihin, majuri Jepihiniin (Епихин) ja luutnantti Morozoviin (Моро́зов), jotka olivat valvomassa venäläisvankien kotiuttamista. Heidän kanssaan oli kuulemma "puheltu kirkkoasioistakin". Se selviää suojelupoliisin tekemistä kuulusteluista ja pöytäkirjoista, mutta niistä kenties hieman lisää myöhemmin.

Muutto Itä-Karjalasta sotavankileirin sielunhoitoon saattoi kenties aiheutua myös siitä, että pm Johannes sairastui 1943 vakavasti lavantautiin ja joutui sen vuoksi olemaan sairaalassa pitkän ajan. Isä Erkki Piiroinen kertoo noista ajoista kirjassaan "Tsasounien Karjalassa"  laajalti. Kirjan kertomusten mukaan isä Erkki oli melko paljon Itä-Karjalan aikoina tekemisissä pm Johanneksen kanssa, hän mm. siunasi isä Erkin tuolloisen kodin siellä.

Armeijasta kotiuttamisen jälkeen pappismunkki Johannes meni periaatteessa takaisin Konevitsan luostarin veljestöön, mutta hän ei kuitenkaan enää viihtynyt siellä. Luostari oli muuttanut Laatokan saarelta evakkoon Keiteleen Hiekkaan. Jo vajaan kuukauden kuluttua kotiuttamispäivämäärästä joulukuun alussa 1944 hän ilmoitti eroavansa luostarin jäsenyydestä.

JR:n mukaan Johannes alkoi kiinnostua työstä Venäjän kirkon, siis Moskovan patriarkaatin, palveluksessa. Kun hän oli lähtenyt Konevitsasta, hän toimi jonkin aikaa pappina Helsingin seudun ortodoksien keskuudessa, missä hän usein korosti, että Suomen kirkon todellinen Äitikirkko oli Venäjän kirkko. Noihin aikoihin hän melko aktiivisesti ahkeroi mm. munkki Juvianin ja erään Petter Nortamon kanssa Venäjä suhteiden hyväksi. Munkki Juvian (siviilinimeltään Ivan Krasnoperov, 1880 - 1957) oli Valamon luostarin munkki ja vanhan eli ns. juliaanisen kirkkokalenterin kannattaja ja ko. asian aatteellinen johtaja luostarissa. Tämä Petter Nortamo on myös omalla tavallaan mielenkiintoinen tapaus. Alkuaan hänen nimensä oli Kusti Pekka Tiihonen, mutta hän sitten myöhemmin muutti sukunimekseen Nortamo. Meille tämän päivän suomalaisille tuo sukunimi tuo monelle mieleen Simopekka Nortamon, joka oli aikanaan Helsingin Sanomain päätoimittaja. Simopekka Nortamo oli tämän tarinassa mainitun Pekka Nortamon poika.

Isä Pietari potretissa
(Kuva Ortodoksi.netin ja tekoälyn yhteistyötä)

Pekka Nortamo oli jossakin elämänsä vaiheessa saanut pappisvihkimyksen Moskovan patriarkaatista, missä hän käytti nimeä Pietari Nortamo. Kuten edellä mainittiin, hän melko aktiivisesti ahkeroi toisten kaltaistensa kanssa Venäjä-suhteiden hyväksi. Pappismunkki Johanneksesta Nortamo sai JR:n mukaan hyvän yhteistyökumppanin ja eräänlaisen suojatin. JR:n väitöskirjan mukaan isä Pietari ilmeisesti toi mielipiteitään julki lehdistössä, kun sen sijaan pm Johannes ei suuremmin esitellyt näkemyksiään tällä tavoin, vaan toimi taustalla. Joka tapauksessa Nortamo sai pm Johanneksesta oivallisen avun, koska Johannes osasi venäjää. Helsingissä ollessaan Johannes asui Nortamon luona. Internetin sukututkimusohjelman mukaan Kusti Pekka Nortamo, siis isä Pietari, oli eronnut vaimostaan Vieno Elinasta (os. Leino) ja heillä oli kolme lasta. Silti hänet oli kuitenkin vihitty Moskovan patriarkaatin alaiseen Helsingissä sijaitsevaan seurakuntaan ortodoksiseksi papiksi.
Pekka Nortamon eli isä Pietarin kuolinilmoitus vuonna 1949

Yhteistyö Nortamon kanssa oli kuitenkin varsin lyhyt, Nortamo kuoli sittemmin kesällä 1949 ja sitä ennen – jo vuonna 1945 – pm Johannes pyysi arkkipiispalta suosituskirjettä ulkomaille muuttoa varten. Kaiken kaikkiaan tällainen ”ei-kenenkään käskyvaltaan” kuulunut ”villi munkki” oli jonkilainen ongelma Suomen kirkolle. Munkki, jolla ei ollut omaa luostaria eikä omaa esimiespiispaakaan. Kun hän sen lisäksi ilmeisesti ja kuuleman mukaan oli joidenkin mielestä hieman hankala persoona, henkilöstä muodostui varmasti jonkinmoinen taakka arkkipiispa Hermanille, joka kuitenkin myönsi erokirjan ja lupasi sitten tarvittaessa tiedottaa asiasta muuton kohteena olevan maan kirkollisille johdolle, ettei kyseinen pappismunkki ollut ”piispan kiellon alainen”.

Lieneekö Johanneksella jo siinä vaiheessa ollut jonkinlaiset suunnitelmat tulevaisuudestaan, sillä tuolla tavalla elävälle munkille, ei edes pappismunkille, jokapäiväinen toimeentulo sodan jälkeisessä Suomessa ollut ollenkaan helppoa eikä turvattua.

Mitä ilmeisimmin hänellä oli jo varsin varhaisessa vaiheessa ajatuksena lähteä jonnekin aivan kuten nuorempana, mutta nyt ilmeisesti Neuvostoliittoon. Syitä on sitten arveltu jälkeenpäin ja ehkä jopa keksitty jotakin. Kuka sitten todella tietääkään, mikä on todellisuutta. Julkisuuteen hän antoi ymmärtää, että hän suunnitteli pappisuraa Neuvostoliitossa. Asiaa edisti myös hänen veljensä, joka selvitteli
jopa valvontakomission kanssa, voisiko Johannes saada työluvan Neuvostoliittoon. Ei saanut.

Tässäkin tapauksessa vanha sanonta – ”kaiken takana on nainen” – saattaa jopa pitää paikkansa. Eräiden kertomusten mukaan pappismunkki Johanneksella oli Itä-Karjalassa toimiessaan naisystävä nimeltään Taisia Safanova (Таисия Сафонова), jonka hän sodan päättyessä toi mukanaan Suomeen ja esitteli tuttavilleen, mutta jonka Suomen viranomaiset sitten luovuttivat takaisin Neuvostoliittoon 1945. Näiden kertomusten mukaan Johanneksen pääasiallinen tarkoitus saattoikin olla Taisian saaminen takaisin Suomeen.

Tuohon toiseen kertomukseen pappisurasta Neuvostoliitossa saattaa liittyä sellainen seikka, että Pekka Nortamolle oli tarjottu pappisvihkimyksen lisäksi papin tehtävää Neuvostoliitossa ja Johannes ajatteli, että hänellä olisi samat mahdollisuudet. Ja näin samalla hän voisi
kenties häivyttää tuohon todellisen ja oikean syyn – Taisian takaisin Suomeen hakemisen – tämän pappistarinan taakse.

JR Kertoo väitöskirjassaan, että suunnitelmien mennessä näin pieleen, Johannes uskoutui Nortamolle ja kertoi hänelle aikovansa ylittää Suomen ja Neuvostoliiton valtakunnan rajan laittomasti. Niinpä Johannes matkusti Haminaan ja hankkii siellä paikallisen seurakunnan papin, itsekin aikanaan kohua ja oikeustoimia mahdollisella Neuvostoliiton vakoilutoimintaa avustaneella toiminnallaan aiheuttaneen, rovasti Vladimir Tsvetkovin, avustuksella rajalla liikkumisluvan ja kesäkuussa 1946 hän sitten ylitti rajan ja antautui neuvostoliittolaisille rajavartijoille ilmoittasamalla haluavansa päästä Leningradin metropoliitta Grigorin puheille (Григо́рий, siviilinimeltään Никола́й Кири́ллович Чу́ков / Nikolai Kirillovitsh Chukov,  1870-1955).

Mutta suunnitelmat jatkoivat pieleen menemistaan entistä pahemmin. Edes yhteistyö toisten Venäjä-aktivistien kanssa Suomessa ei taannut Johannekselle minkäänlaista kunnon mahdollisuuksia Neuvostoliitossa. Luvattoman rajan ylittämisen yhteydessä hänet vangittiin, syytettiin vakoilusta lännen hyväksi ja joulupäivänä 1946 tuomittiin 15 vuodeksi vankileirille.

Miten elämä tästä sitten jatkuikaan, siitä kerron sitten seuraavassa – samalla ilmeisesti tällä erää viimeisessä tai sitten toiseksi viimeisessä – tämän sarjan blogikirjoituksessa.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tarina jatkuu vielä. Edellisen osan löydät tarvittaessa tästä:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/seminaarista-luostarien-kautta-armeijaan.html
ja seuraava osa - taitaa olla jo kuudes - löytyy täältä linkkinä myöhemmin:
OSA VI

20.12.23

Seminaarista luostarien kautta armeijaan

Konevitsan luostari 2006
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pekka Matsin eli myöhemmän pappismunkki Johanneksen elämä 1920- ja 1930-lukujen taitteessa oli otaksuttavasti mielenkiintoista. Monesta tuon ajan asiasta ei tällä hetkellä ole kuitenkaan vielä saatavilla sellaista materiaalia, joka kertoisi asioista tarkemmin, siksi joissain asioissa on väkisin pitänyt hieman arvailla erilaisten kansansuusta kuultujen tarinoiden valossa.

Mutta mennäänpä nyt aluksi niihin tietoihin pappismunkki Johanneksesta, jotka tällä hetkellä ovat kirjallisesti käytettävissä. Teologian tohtori, Valamon opiston apulaisrehtori Juha Riikonen (JR) kirjoittaa väitoskirjassaan Kirkko politiikan syleilyssä, että Pekka Matsi olisi opiskellut Sortavalan pappisseminaarissa.

Tästä en ole vielä löytänyt enempää tietoja. En siitä, milloin hän pääsi seminaariin tai miksi hän lähti sieltä pois, koska häntä ei mainita mm. seminaarin matrikkelissa. Se voisi viitata vaikka seminaarista erottamiseen tai poislähtemiseen tai johonkin vastaavaan. Tuon ajanjakson Sortavalassa sijainneen pappisseminaarin oppilaista ja henkilökunnasta kootussa matrikkelissa todetaan vain lyhykäisesti, että oli monia, joiden oli jätettävä opinnot kesken erilaisista syistä.

Mutta joka tapauksessa Riikosen tietojen mukaan tämä kaikki 
pappisseminaariin meno ja sieltä poistuminen  oli tapahtunut kuitenkin ennen vuotta 1928, jolloin hän meni Viroon ja siellä nimenomaan Petserin luostariin. Petseristä hän jatkoi matkaa ilmeisesti melko pian silloiseen myllerrysten keskellä olevaan, Serbiasta ja eräistä muista alueista muodostettuun diktatoriseen kuningaskuntaan, jonka nimenä oli aluksi ”Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta”, myöhemmin vuodesta 1929 Jugoslavia (siis ”iso-slavia” eteläslaavilaisten mukaan). Siellä hän hakeutui nykyisen Kosovon alueella sijaitsevaan suureen, 1300-luvulla rakennettuun Vysoko-Dečanin Kristuksen ylösnousemuksen luostariin (serb. Манастир Високи Дечани), joka sijaitsee 12 Pećin (Пећ) kaupungista etelään.

Vysoko-Dečanin luostarissa hän Riikosen väitöskirjan mukaan kävi nelivuotisen luostarikoulun 1930-luvun alussa. Munkkivihkimyksen hän sai sitten pohjoisempana Serbiassa sijaitsevassa Gornjakin luostarissa (Манастир Горњак) joulukuussa 1935 ja munkkidiakoniksi vihkiminen tapahtui keväällä 1937 ja pappismunkiksi kesällä 1937.

Näiden vihkimysten jälkeen pm Johannes palasi ilmeisesti piispalta lupaa kysymättä, omin luvin Suomeen syksyllä 1937 ja meni Laatokan saarella sijaitsevaan Konevitsan luostariin, jonka veljestön jäseneksi hänet hyväksyttiin virallisesti vasta keväällä 1939. Syy viivästyneeseen hyväksyntään johtui JR:n väitöskirjan mukaan mahdollisesti siitā, että Johannes ei ollut saanut serbialaiselta piispaltaan Benjaminilta todistusta diakoniksi ja papiksi vihkimisistä. Benjamin piti Matsia luostarilupauksensa rikkojana. Munkkivihkimyksensä yhteydessä Johannes oli luvannut pysyä serbialaisessa luostarissa vähintään kymmenen vuotta, mutta oli sitten lähtenyt omavaltaisesti Suomeen jo parin vuoden kuluttua.

Johonkin noihin aikoihin sijoittunee edellisessä blogijutussa kerrottu hauska tapahtuma Helsingin pääesikunnassa tapahtuneesta armeijan palvelukseen astumisesta. Joka tapauksessa sodan sytyttyä Johannes määrättiin armeijan palvelukseen. Talvisodassa Pekka Matsi toimi aiankin aluksi Kannaksen lohkon Järisevän linnakkeella tykistön lääkintäkorpraalina, myöhemmin ilmeisesti Jatkosodan aikana myös sotilaspapillisissa tehtävissä Karjalassa. Hänet kotiutettiin vasta marraskuun puolessavälissä 1944.

Joitain merkintöjä pappismunkki Johanneksesta – tai oikeammin siis korpaali Pekka Matsista – löytyy Konevitsan luostarin evakuoimisen yhteydessä olleista maininnoista maaliskuulta 1940. Noista tapahtumista on mitä ilmeisimmin olemassa hieman toisistaan poikkeavia kertomuksia, joissa pm Johanneksen rooli on jokaisessa hieman erilainen. Joka tapauksessa Konevitsasta evakuoitiin useita laatikollisia kirkollista tavaraa Kerimäelle. Montako laatikkoa ja keiden toimesta ja milloin – noista löytyy siis erilaisia mielipiteitä.

Tavaroiden evakuoimista oli tapahtunut useamman eri kerran – ilmeisesti ensimmäisen kerran jo Talvisodan syttymisen aikoihin joulukuussa 1939. Tämä evakuointi lienee ollut perusteellisin ja eräiden mielestä asiantuntevin, sillä luostarin oma väki teki valinnat ja koko työn ilman kiirettä. Sittemmin myöhemmin ortodoksisen kirkkomuseon ensimmäisenä asiaiainhoitajana oman työnsä ohessa toiminut, ylidiakoni Leo Kasanko, luetteloi tavarat laatikko laatikolta. Toinen tutkija, Joensuun yliopiston emerita professori Tellervo Krogerus (TK) kertoo
eräässä omassa ko. evakuiointia aihettä käsittelevässä esityksessään, ettei Kasanko kuitenkaan sen tarkemmin kertonut 1940- ja 1950-luvun papereissaan tarkemmin noiden laatikoiden tulosta ja alkuperästä.

Hieman tätä asiakokokaisuutta sotkee tai sitten selittää myös se tieto, että tuo toinen tutkija (TK) oli evakuointia armeijan puolesta suorittaneen Konevitsassa palvelleen, patteristossa palvelleen sotilaan ja evakuointia auttaneen lotta-palveluksessa olleen vaimonsa lapsi.

TK:n mukaan evakuointia tapahtui kenties jossain vaiheessa kahdessa erillisessä tapahtumassa ja kahden toisistaan tietämättömien ryhmien toimesta. Näiden ajatustensa taustalla on hänen esitelmässään esitetty kahden paikalla olleen ja työskennelleen siviilin, hänen vanhempiensa, näkemykset ja kokemukset. Se ei ainakaan minulle ole selvää, tarkoitetaanko tässä kahdella erllisellä tapahtumalla joulukuun ja maaliskuun tapahtumia, vai pelkästää keväällä 1940 mahdollisesti tapahtuneita kahta erillistä evakuointia.

Toinen hieman erilainen tarina näistä evakuoinneista oli sittemmin Valamossakin tutuksi tullueen Konevitsan Antin eli Andrei Peškovin kertomaa ja kolmas tarina vielä sairastuvalla työskennelleen hoitajan kertomaa.

Itse olen taipuvainen uskomaan siihen oletukseen, että ainakin Antti, joka ei todennäköisesti ollut paikalla evakuoimassa, kertoi kuulopuheitaan ja ”hieman” tyylilleen sopivasti värittäen. Eli hieman sitä samaa ajatusta kirkon – tässä tapauksessa vieläpä väheksityn ortodoksisen vähemmistökirkon – kannalta katsoen, mistä eräässä edellisessä blogijutussani mainitsin ja minkä professori Jukka Korpela myös kertoo hieman eri sanoin uudessa kirjassaan Muinais Venäjän myytti: saduilla ja tarinoilla nostettiin hallitsijoiden ja vallassaolijoiden statusta, eli vankimmat perusteet vallankäytölle tarjoaa ylevä tarina. Taitaa sama metodi olla yhä edelleen käytössä ko. maassa.

Tässä vaiheessa tarinaan tulee taas mukaan myös kertomuksemme päähenkilö – pappismunkki Johannes – silloinen lääkintäaliupseeri, kuten häntä eräissä teksteissä tituleerataan. Aikalaiskertomuksen mukaan lääkintäaliupseeri sai avukseen muutamia poikia ja heidän kanssaan he sitten keräsivät vielä joitain tavaroita luostarin museosta ja kirkosta laatikoihin ja naulaisivat niitä kiinni. Osa kirkkotekstiileistä pääsi turvaan hevosten loimina. Saman kertomuksen mukaan komentaja olisi luetteloinut evakuoitavat tavarat, mutta ainaakaan allekirjoittaneelle ei selvinnyt, löytyykö tuo luettelo jostain, vai liekö kadonnut jonnekin.

Vastaavasti ilmeisesti joidenkin muiden armeijan asiakirjojen mukaan olisi pitänyt olla niin, ettei pm Johanneksen – siis korpraali Matsin – olisi pitänyt edes tuolloin olla Konevitsassa. Mutta muistitieto kertoo muuta. Selityksiksi kaikille näille kertomuksille on mainittu, että joku muistelija on ehkä sekoittanut toisiaan ulkonäkönsä vuoksi hieman muistuttaneet pm Johanneksen ja igumeni Mavrikin. Mielenkiintoista toki olisi, jos Johannes olisi ollut saaressa vielä Konevitsan munkkien sieltä pois lähdön jälkeen, mutta toki sekin kai oli mahdollista, koska kyseessä ei armeijan näkökulmasta ollut pm Johannes, vaan korpraali Pekka Matsi.

Jälkeenpäin on vaikea todentaa, kertoiko pm Johannes sitten itse luostarin evakuoinnista omana saavutuksenaan luovuttaessaan Konevitsan esineet Kuopiossa. Andrei Peškovin kertomuksessa hänen ansioihinsa on kuitenkin luettu kenties joidenkin toistenkin osuus evakuoinnissa. Selviteltyäni näitä lukuisia erilaisia ristiriitaisia papereita ja kertomuksia pm Johanneksesta, niin sanoisin sillä perusteella, millainen kuva minulle on asiasta ja henkilöstä muodostunut – vastauksena tuohon kysymykseen: kyllä hän kertoi ne omaksi tai oikeastaan oman kirkon, luostarin hyödyksi. TK:n mukaan pm Johanneksen nimiin on siirretty myös luostarista lähdön viime tunteina tehty suuren esinemäärän ripeä evakuointi, jonka takana ja organisoinijoina oli kuitenkin aivan toiset luostarialueella toimineet ja asuneet ihmiset mm. juuri TK:n molemmat vanhemmat isän johdolla.

Joka tapauksessa pääosa kirkollisesta esineistöstä jäi silti luostariin ja hävisi sieltä pikaisesti sotilaiden tultua. Samoin sinne jäivät yli 8000 niteen kirjasto ja luostarin arkisto, joista osa löytyi sieltä täältä revittyinä ja kenties sytykkeinäkin käytettyinä. Kun munkit palasivat Konevitsaan välirauhan aikana, he kohtasivat hävityksen kauhistuttavat jäljet. Paljon myöhemmin – kun pääsin minäkin saareen turistina – minuakin kauhistutti mm. luostarin kiviaidalla aidatun hautausmaan jyrääminen tasaiseksi pallokentäksi.

Konevitsan jyrätyllä hautausmaalla oli 2006 vain yksi hautaristi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Monessa eri vaiheessa Konevitsasta evakuoitu kirkollinen esineistö joutui sekin kokemaan vielä kovia aikoja, ensin kuljetusten ja sitten vielä Kuopiossakin epäasiallisen varastoinnin vuoksi. Lisäksi joitakin arvokkaita esineitä tuhoutui Keiteleen Hiekan luostarissa igumeni Pietarin (Pauli Jouhki) aikana sattuneissa kahdessa tulipalossa. Näiden lisäksi ilkivalta ja varkaudet verottivat joitain arvokkaimmista esineistä. Mm. eräs – ilmeisesti noviisi – pilkkoi, varasti ja möi muualle osia pyhittäjä Arsenin reliikkien suojana olleesta hopeisesta kenotafista. Osa varastetuista esineistä saatiin sittemmin takaisin, osa sulatettuina harkkoina, mutta paljon hävisikin.

Pm Johanneksen osuutta noissa tapahtumissa ei kuitenkaan ole millään tavalla rekisteröity, eikä ilmeisesti edes epäilty. Hänen luostarin evakkopaikan Keiteleen Hiekan aikakautensakin jäi varsin lyhyeksi ja aijoittunee melko todennäköisesti pariin lyhyeen jaksoon toinen kenties välirauhan aikoihin ja toinen myöhemmin sodan – siis myös Jatkosodan – jo päätytyttyä, sillä sodan jälkeen hänen elämässä tapahtui melkoinen myllerrys, josta enemmän seuraavassa blogikirjoituksessa.

Johannes ei ilmeisesti Hiekassa syystä tai toisesta oikein viihtynyt. Hieman hankalana luonteena hän kertoman mukaan oli kehnoissa väleissä monien kirkon vaikkutajien, mm. arkkipiispa Hermanin kanssa, joka ei pyynnöistä huolimatta etsinyt hänelle muuta työtä tai sijoituspaikkaa.

Konevitsan luostarin veljestö alkoi vanheta, ruumiillisten ja raskaiden töiden tekijät vähentyä ja jonkilaisia ristiriitojakin alkoi kai ilmetä, mm. kalenterikysymyksissä ja suhteessa Venäjän tai Suomen kirkkoon. Alle viisikymmpisellä pm Johanneksella oli muut asiat mielessä.



Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tämä tarina jatkuu vielä. Edellisen osan löydät tarvittaessa tästä:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html
ja seuraava osa - taitaa olla jo viides - löytyy tääsä linkistä:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/villin-munkin-yllattavia-peliliikkeita.html

17.12.23

Kiertolaismunkki Suomesta

Kiertolaismunkkeja on historian saatossa ollut monissa uskonnoissa. Hinduilla sadhuja, näitä on kuulemme samanverran kuin Suomessa asukkaita. Ristiretkien aikana heitä lienee ollut myös kristinuskon parissa paljonkin. Myös ortodokseilla on ollut kiertolaismunkkeja. Yksi heistä – ehkä sieltä kuuluisammasta päästä – lienee venäläinen munkki Rasputin. Niin Rasputiniin, kuin erityisesti noihin intialaisiin sadhuihin, on usein liitetty kysymys: kumpia he oikein ovat – huijareita vai pyhiä. Siis hieman sama teema kuin tuossa pari blogijuttua aikaisemmassa blogiotsikossani.

Pienellä "viilauksella" voitaneen joistakin suomalaisistakin munkeista käyttää tuota nimitystä. Kiertolaismunkki nimitys johtunee tuossa tapauksessa siitä, että hän joko levottoman mielensä tai muun elämän tilanteensa vuoksi kierteli munkkina ollessaan ympäri maatamme eri luostareissa, seurakunnissa ja jopa Euroopan eri maissa.

Nimityksen ei tarvitse olla millään tavalla kielteinen. Se vain kuvaa noiden munkkien elämää jollain tavoin yhdellä sanalla, lyhyesti. Kerron tässä blogijuttusarjassa siis parista tällaisesta kiertolaisesta. Mutta en todennäköisesti mitenkään lyhyesti, sillä heidän elämänsä oli varsin monipolvista, vaikeasti seurattavaa ja siinä on yhä paljon epävarmuuksia, joita en ainakaan minä pystynyt millään tavalla kotikonstein varmentamaan enkä edes seuraamaan kovinkaan kronologisesti.

Toinen heistä – isä Mefodi – tuli jo esiteltyä eräässä edellisessä blogijutussa ja sen liitteissä. Nyt olisi varmaan toisen vuoro. Aika pitkälti – hyvä ettei kokonaan – tämäkin blogitarina perustuu erilaisiin muistitietoihin, siihen kansanomaiseen historiaan, josta viime blogijutussani kirjoitin. Jotain olen useilta ihmisiltä kuullut, mutta hieman myös jostain lukenutkin. Loput olen itse noihin kehyksiin noista ”nuoteista säveltänyt”.

Nyt kyseessä on Salmin karjalainen pappismunkki Johannes, siviilinimeltään Pekka Matsi. Tosin kirkonkirjoissa nimenä on Petr / Pjotr, mutta venäjäksi kirjoitettuna Пeтр tai oikeammin vanhalla venäjällä (vanhoin kyrillisin kirjaimin) Пeтръ. Pekka-nimellä hän kai sitten maailmassa ja siviilissä oli kuitenkin kulkenut. Internetin sukututkimusohjelmassa Geni hänet oli alkuun nimetty seuraavasti: Petter "Pekko" Jakolev Matshi (Matsi). Hän syntyi tuon st-sivuston ja kirkonkirjojen mukaan 4.6.1906 Salmissa ja kuoli Ranskassa. Kuolinaikaa ja tarkempaa paikkaa ei ole merkitty. Eikä se ainakaan vielä tätä kirjoittessani ole minulle selvinnyt.


Salmin ortodoksisen seurakunnan kirkonkirjoista löytyy Pekan syntymästä merkintä.
Vasemmanpuoleisessa osassa on teksti (ystäväni Vladimirin kääntämänä):
Pjotr - Virtelän kylän talonpoika Jakov Petrov Matshi ja virallinen vaimo Marfa Trofimova, molemmat ortodokseja, heidän ensimmäisestä avioliitostaan.
Pappi  Ioann Fjodorov
Lukkari Ioann Pokrovski
ja keskimmäisessä osassa lukee suomennetuna ilmeisesti kummien tiedot:
 Uudenkylän talonpoika Timofei, Trofimovin poika Satuli ja Virtelän  kylän talonpojan vaimo Darja Petrovan tytär Antipova.
 

Tuo on sukunimi esiintyy siis kirkonkirjoissa ja joissain teksteissä ainakin kahdessa eri muodossa: sekä Matsi että Matshi tai Matshu osittain varmaan myös siksi, että tuohon aikaa papin kyrillisin kirjaimin kirjotetun tekstin ns. translitterointi latinalaisin kirjaimin lienee ollut melko vaihtelevaa ja sekavaakin. Kun lisäksi joidenkin nimien vääntäminen venäjäksi, kyrillisin kirjaimin, oli myös hankalaa, erilaiset variaatiot mahdollistuivat.

Pekan vanhemmille talollinen Jakov "Jaakko" Petrov Matsille ja hänen vaimolleen Marfa "Martta" Trofimova Satulille syntyi suuri katras lapsia. Lukumäärä on vaihdellut hiemen lähteestä riippuen, mutta lapsimäärä lienee ollut jossain 10 -13 tienoilla, missä Pekka oli suunnilleen sieltä keskeltä luetteloa, hieman nuorimmasta päästä. Lapsia isä Jaakolle ja äiti Martalle syntyi 20 vuoden aikana välillä 1895-1915 siis suunnilleen melkein yksi per vuosi.

Suuri lapsimäärä oli tuohon aikaan melko tavallista. Lapsia syntyi suuri määrä esimerkiksi sen vuoksi, että lapsikuolleisuus oli melko suurta. Lapsia kuoli aivan pienenä erilaisiin rokkoihin ja muihin kulkutauteihin ja siksi piti varmistaa, että suvussa on suvunjatkajia, ja samalla tietysti lapsi syntyi – niin kuin sanonta kuului – ”leipä suussa” – eli hän oli perheen ja suvun tulevaa työvoimaa kasvettuaan hieman suuremmaksi.

Suuri lapsimäärä ja pienet asuinpiirit, olivat omalla tavallaan siunaus, mutta myös suuri terveydellinen uhka monella tapaa, ei pelkästään kulkutautien kanssa. Taudit levisivät joskus huonon hygienian vuoksi helposti, mutta myös naimisiin meno hankaloitui, kun lähistöllä, jopa naapurikylissä, alkoivat kohta kaikki olla lähisukulaisia, serkkuja. Liian lähelle sukuun naiminen oli ongelma ja se aiheutti omat geneettiset ja muut sairautensa, degeneroitumista suvussa. Ongelma oikeastaan poistui vasta evakkoon ja uusille alueille lähdettäessä sotien aikaan ja niiden jälkeen. Uusilla alueilla ”naimapiiri” oli laajempi ja geneettinen perimä uutta. Näin – kuten sanotaan – karjalaiset pelastivat suunnilleen samanlaisissa elinpiireissä asuneet sisäsiittoiset pohjalaiset ja päinvastoin.

Tuollaisista olosuhteista maailmalle lähtö oli varmasti monelle karjalaisille lapselle ja nuorelle 
– Pekallekin melkoinen ponnistus. Kouluja toki oli, mutta harvassa, ja yleensä lapsia ei koulutettu ”liikaa”. Heitä tarvittiin enemmän kotona, kuin jossakin maailmalla. Vielä niinkin myöhään, kuin minun syntymän aikoihin 1940-50-luvuilla oppikouluun lähteminen maaseudulta oli melko harvinaista. Monesti kävi niin, että pitkän ja hankalan matkan takia piti asua ns. ”kortteerissa” opiskelupaikkakunnalla. Tällainen oli pienille 11-12 vuotiaille lapsille aikamoinen urakka. Niin myös minulle.

Ei liene Pekankaan elämän alkuvuodet ja vuosikymmenet olleet mitään helppoja, Kaiken lisäksi noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen Pekka joutui sotapalvelukseen puolustamaan omaa maataan vihollisen hyökkäykseltä.

Mutta sitä ennen oli kyllä jo ennättänyt tapahtua paljonkin. Ajalta on niukasti tietoja saatavissa näin ”kotikonstein”, mutta kun miettii nuoren pojan taivalta noissa karjalaisissa maisemissa 1920-30-luvuilla, ei siellä kai varmasti monenlaisia virikkeitä ollut, jos elämää vertaa nykynuorten elämään. Pekka kävi armeijan. Palvelupaikasta ei vielä ole tietoa, mutta sen päätyttyä hän mitä ilmeisimmin oli korpraali, sillä joissakin kirjallisissa lähteissä hänen mainitaan olleen sotapalveluksensa aikaan lääkintäaliupseerina sairastuvalla.

Asepalvelukseen astumisesta sodan alkaessa on olemassa mielenkiintoinen ja hauska tarina, jonka mm. Joensuun aikaisempi kirkkoherra isä Erkki Piiroinen on kertonut julkisuudessa jossain esitelmässä. Sieltä sen minäkin kuulin. Pienet, jonkin verran isä Erkin väritettyyn kerrontaan kuuluvat tekstin "asiavirheet" (lue: värittely) korjattuina ja omin sanoin muotoiltuna tuo tarina kuuluu seuraavasti:
Sodan syttymisen yhteydessä myös Pekka Matsi – siinä vaiheessa jo isä Johannes – sai kutsun sotapalveluksen, armeijaan. Hän oleskeli todennäköisesti jo silloin ulkomailla ja tuli sieltä Suomeen, Helsinkiin, ilmeisesti Pääesikuntaan, jossa hänen piti ilmoittautua palvelukseen. Kerrotun mukaan vastassa oli pöydän takana kolme korkeaa upseeria: eversti, majuri ja kapteeni. Isä Johannes sanan mukaisesti ”purjehti” uljaasti sisään huoneeseen mustaan munkin asuun pukeutuneena, päässä hunnulla varustettu klobukki ja kaulassa risti. Varsin vaikuttava näky. Upseerit nousivat tietysti kohteliaana miehinä ylös tervehtimään vaikuttavan näköistä henkilöä, joka astui pöydän ääreen, teki asennon ja ilmoitti sotilaallisesti: ”Herra eversti, korpraali Matsi valmiinan astumaan sotapalvelukseen.”
Kuten varmasti jälleen huomaat, etten ole noilta polveleivilta tarinoiltani vielä ollenkaan päässyt varsinaiseen aiheeseen eli pappismunkin, isä Johanneksen, elämään kovinkaan syvälle. Mutta älä hätäile, lisää tulee, kunhan ennätän käydä läpi laajaa materiaalia, josta osaa en ole vielä edes saanut eteeni luettavaksikaan.

Nuo isä Johanneksen elämän vaiheet ovatkin sitten ihan kiintoisia ja tosi mielenkiintoista tarinaa, mutta yritän kertoa siitä sitten seuraavassa blogijutussa taas lisäselvittelyjeni jälkeen jotain. Osa tulossa olevasta lisämateriaalista saattaa viivästyä niin, etten saa sitä heti tutkittavakseni, mutta aikanaan sitten. Toivottavasti jaksat odottaa ja sitten vielä lukea seuraavankin tai todennäköisesti monikossa: seuraavat.

Pappismunkki Johannes (Vorobjeff)

Selvyyden vuoksi kerron vielä, että Suomessa noihin samoihin aikoihin vaikutti samassa luostarissa toinenkin isä Johannes. Hän ei ole sama isä Johannes, josta nyt olen kertonut. Tämän munkin siviilinimi oli  Ilja Andreinpoika Vorobjeff ja hän oli syntynyt Aunuksessa 1884 ja kuoli sittemmin Heinäveden Valamon luostarissa 1964. Hänen luostaritiensä kulki Syvärin ja Konevitsan kautta Valamoon, missä hän toimi monissa eri tehtävissä, mm. rippi-isänä veljestölle.

Pappismunkki Johanneksen hauta Valamossa.



Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tässä edellinen osa, eräänlainen välitilinpäätös:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/muistini-mukaan.html
ja tässä varsinaisesti se eka osa:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html


16.12.23

Muistini mukaan …

Oman Suomen ortodoksisen kirkkomme aivan samoin kuin oman maamme tai oman elämämme historiassa on paljon tapahtumia ja asioita, joita kerrottaessa moni aloittaa puheensa tai tekstinsä sanonnalla ”Muistini mukaan …”.

On asioita, joita ei haluta muistella. On asioita, joita muistetaan väärin. On asioita, joita kaunistellaan tai kauhistellaan – kukin aivan omien tarkoitusperiensä mukaan ja jollain tietyllä kenties uskontoon, politiikkaan, arvoihin perustuvalla painotuksella. Asioita siis muistellaan oman muistin ja arvojen varassa.

Silti nuo hatarat muistitiedot, suullinen historia, kansanomainen historia, muistelot, ovat arvokkaita ja antavat meille mahdollisuuden edes jollakin tavalla tutkiskella ja selvitellä oman menneisyytemme asioita ja kenties myös sen saloja. Ne auttavat meitä ymmärtämään paremmin tuon ajan ihmisiä, vanhempiamme, isovanhempiamme ... mutta ne kenties auttavat myös meitä purkamaan omia traumojamme.

On olemassa aivan oikeita perinteentutkijoita, historiantutkijoita, kulttuurintutkijoita, joille tällainen muistitieto on keskeistä ja tärkeää tutkimusaineistoa. Ja sitten on olemassa tällaisia meikäläisiä, jotka ovat vain kiinnostuneet historiallisista asioista, haluavat selvitellä niitä itselleen ja kertoa siinä ohessa niistä edelleen toisillekin. On sitten ns. oikeiden tutkijoiden asia selvittää, mikä tarinoissa on totta ja mikä on tarua. Selvästikin tällaisten kaltaisteni ”suakkunoiden” kertojien tarinat, kokemukset ja kirjoitukset ovat lisääntyneet ja täten omalla tavallaan ehkä myös auttaneet historian tutkimusta, mutta samalla se on tuonut mukanaan uusvanhan ongelman, jonka nimi on lähdekritiikki.

Samasta lähihistoriassamme tapahtuneesta asiasta saattaa olla kaksi tai jopa useampia erilaisia kertomuksia. Kumpi tai mikä on totta – siinäpä kysymys. Monesti noiden erilaisuuksien syynä saattoi – ja saattaa yhä – olla ihmisten oma heikko tai vahva itsetunto, ja tässä ”meikäläisten” tapauksessa esimerkiksi juuri uskonnollinen, ortodoksinen itsetunto ja identiteetti. Se oli johonkin aikaan meillä suomalaisilla, sodasta evakkoon joutuneilla ja heidän jälkeläisillään kovin heikko. Me jopa häpesimme olla ortodokseja ja näyttää sitä ulospäin. Monet meistä vaihtoivat kirkkokuntansa valtakirkkoon, kastoivat lapsensa luterilaisiksi, menivät mukaan valtavirtaan, jotta ei suuremmin ”erottuisi tapetista”, vaan häviäisi tasapaksuun massaan. Ja mikä tärkeintä: ei enää haukuttaisi ryssiksi.

Oma isäni ja sukuni ei suostunut tuollaisiin muutoksiin. Voin omalta kohdaltani sanoa, että joutuminen tuollaiseen ”kultturilliseen mankeliin” ja uskonnolla, alkuperällä, syntyperällä kiusaamiseen, se ei minua silloin 1960-luvulla koettuna lannistanut, vaan päinvastoin vahvisti vielä skarpimmaksi ja vahvemmaksi ortodoksiksi.

Mm. tällaisten syiden vuoksi niin minun, kuin itse asiassa monen muunkin ortodoksin suullisissa ja joskus jopa kirjallisissa muisteluissa tulee ottaa huomioon se kerrontatilanne, missä se tuodaan esille. Jos vaikka kyselet sukulaisiltasi, tutuiltasi, asioita viime sotien ajalta Raja-Karjalasta ja Aunuksen Karjalasta, siellä asuneiden alkuperäisten karjalaisten asukkaiden ortodoksisesta uskonnollisesta kasvatuksesta, saat monenlaisia vastauksia. Tuo kasvatushan ns. ”suomalaisten valloittajien” toimesta suurimmaksi osaksi silloin kiellettiin. Saat siksi varmasti erilaisia mielipiteitä erilaisilta ihmisiltä, varsinkin, jos he jollakin tavalla
liittyivät tuohon aikaan ja paikkaan oman sukunsa kautta.

Kaikkea tuota, mitä siihen aikaan 1930- ja 1940-luvuilla karjalaiset, ja osin venäläiset, joutuivat kokemaan suomalaisten taholta, voi aivan hyvin vertailla niihin tämän päivän tapahtumiin ja vastaavanlaisiin toimiin, joita nyt vuorostaan venäläiset harrastavat ukrainalaisia kohtaan valloittaamillaan alueilla. Silloin Karjalassa oli suomalaistamisessa enemmänkin kysymys uskonnosta ja uskonnollisesta kulttuurista ja sen tukahduttamisesta ja uskonnon yhdenmukaistamisesta. Nyt Ukrainassa tapahtuvilla vastaavanlaisilla toimilla tarkoitetaan hieman laajempaa kokonaisuutta – ei niinkään uskontoa, joka molemmilla on nyt "lähes" sama.

Kaikella tällä tekstilläni yritän kai hieman selitellä omia aiempia ja etenkin tulevia kirjoituksiani, joissa myös kerronta on toisinaan tiukastikin sidoksissa erilaisiin nykyisiin, mutta myös menneisiin tapahtumiin sukuni ja tietysti myös oman elämäni historiassa. Jos ja kun joku etsii sieltä totuutta ja totuudellisuutta, kaikki se, mitä kerron, on tietysti jollain tavalla totta, mutta se pitää aina suodattaa – sikäli kun se on mahdollista – kertojan oman, suvun ja yhteisön elämäntilanteen ja kokemusten, maailmankuvan, arvojen ja siinä ohessa varmaan koko sen hetkisen poliittisen maailmantilanteen läpi.

Niin tämä minun, kuin myös sinun tai jonkun muun yksilön kokemus, on myös historiaa ja totta. Ja kertomus on dokumentti siinä missä moni muukin. Mutta kuten edellä olen yrittänyt selittää: kaikkeen kerrontaan – kirjalliseen tai suulliseen, minun tai sinun, tutkijan tai tavallisen ihmisen – kannattaa aina suhtautua tarkkaavaisesti, vaikka joskus lievästi epäillen ja pohdiskella sen esittämiä asioita omien arvojensa kautta.

Minun piti tässä blogikirjoituksessani kirjoittaa eräästä Suomen ortodoksisen historian henkilöstä ja tämän tarinan piti olla vain edelliseen juttuun jatkoa. No – nyt ei ihan niin käynyt, koska tällainen teksti pyrki väkisin ulos ennen sitä seuraavaa, joka toivottavasti on ulostullessaan mahdollisimman "hannumaisen totuudenmukainen" kertomus siitä toisesta pappismunkista, josta se nyt jäi vielä kertomatta.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
 
Tämä blogijuttu on eräänlainen välitilinpäätös edelliseen blogijuttuuni:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html
Varsinaiset jatko-osat tulevat julki sitten myöhemmin.
Huomaa monikko!
Tässä seuraava osa:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html