12.2.17

Modeja ja trolleja

Olen toiminut nyt jo kohtuullisen pitkän nettielämäni aikana monenlaisen sivuston ylläpitäjänä ja ns. moderaattorina. Moderaattorihan on Wikipedian mukaan
”internetissä käytävän keskustelun asiallisuutta valvova henkilö, joka toimii ylläpitäjän apulaisena. Moderaattoreita on chateissa, keskustelualueilla ja eri sivustoilla. Moderaattori on yleensä chatin tai keskustelufoorumin aktiivinen jäsen, jolle voidaan myöntää moderaattorin oikeudet. Moderaattorin tehtäviin kuuluu valvoa sitä, että käytävän keskustelun sisältö vastaa kyseisen keskustelun kriteerejä, sääntöjä ja että se yleensäkin pysyy hyvän maun ja netiketin mukaisena. Tarvittaessa moderaattori voi sensuroida keskustelijan viestejä tai antaa porttikiellon eli niin sanotun bannin huonosti käyttäytyvälle käyttäjälle. Moderaattorit pitävät kurissa myös mahdollisen spämmin, jota toisinaan keskustelufoorumeille ja chatteihin ilmestyy”.
Siis varsinainen sheriffin tehtävä, joka vaatii tekijältään lähes lehmän hermot. Keskustelupalstat ja monet muut somen sivut ovat joillekin ihmisille pelkästään pahan olon purkamiskanavia. Joillekin ne taas ovat pätemisen paikkoja ja jollekin – etenkin uskontoon liittyvillä sivuilla – jonkinlaisen julistamisen ja evankelioimisen paikkoja etenkin meille ns. mukamas vääräuskoisille. Onneksi suurimmalle osalle, usein myös onneksi niille aktiivisimmille osallistujille, ne ovat vain tieto- ja tiedon saantikanavia oman elämänpiirin alueelta.

Olen ollut mukana sekä perustamassa että lopettamassa monia tällaisia sivuja. Useimmat niistä ovat liittyneet jotenkin uskontoon ja erityisesti ortodoksisuuteen. Onpa sivusto melkein minkä ideologian alainen sivusto tahansa, vaikka siis ortodoksinen, eivät ihmiset siellä paljoakaan poikkea valtavirrasta. Samanlaisia räyhääjiä löytyy joka sivustolta. Mutta onneksi siellä on myös mukavia ihmisiä mukana ja kaiken lisäksi useimmat ovat sellaisia.

Joskus kuitenkin sivuille eksyy ihmisiä, joilla mitä ilmeisimmin on jonkilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Heistä saattaa pahimmillaan olla todella pitkäaikainen riesa, jos sen niin ottaa. Itse muistan eräänkin "mirjamin", joka aikanaan riehui eräällä ylläpitämälläni, nyt jo lopetetulla foorumilla jonkin aikaa ja erään toisen (naispuolisen) ylläpitäjän huomautettua häntä kärkevästi
rumista sanoistaan ja poistettuani hänet sitten kokonaan foorumilta, hän riehui ja toisinaan yhä vielä muutamia vuosia noiden tapahtumien jälkeen riehuu eräällä suomalaisella "suolipalstalla" ja kantaa kaunaa tuolle riveistämme jo aikaa sitten poistuneelle naisylläpitäjälle ja siinä ohessa meille kaikille ortodokseille ja siinä ohessa ilmeisesti jollekin entiselle itäsuomalaiselle heilalleenkin.

Joskus tuntuu, kuin joillekin olisi ilmeisesti melkein jonkinlainen elämäntapa olla enemmän tai vähemmän aggressiivisesti poikkiteloin hieman joka asiassa, jollekin se aivan selvästi on erilaisten oman elämän paineiden purkukanava. Paineet ovat voineet syntyä niin omasta henkilökohtaisesta elämästä, pettymyksistä, vastoinkäymisistä kuin myös vaikka työelämän paineista tai tietysti, kuten jo edellä kirjoitin, sairaudesta. Olipa syy mikä tahansa, se useimmiten on varsin ärsyttävää, eivätkä minun mielestäni tuollaiset keskustelusivut ole suinkaan mitään mielenterveystyön jatkoja. Niiden varsinainen tarkoitus on ihan toisenlainen.

Siksi olen omaksunut – ainakin niillä sivuilla, joita itse moderoin tai ylläpidän – melko tiukan linjan. Ensimmäisestä selvästi – minun mielestäni – räyhäämisestä, turhasta panettelusta, rasismista, etnisten ryhmien syrjimisestä tai morkkaamisesta jne. annan joko julkisesti varoituksen, niin että kaikki sen näkevät tai pistän sitten vain itselleni muistiin. Seuraavasta varoituksesta sitten poistan räyhääjän tai väärin toimineen joksikin aikaa pois sivustolta. Yleensä sen suuremmin selittelemättä. Asia kun ei selittelyllä muuksi muutu.

Moderaattorina olen omaksunut silloin jonkinlaisen "nettidiktaattorin" aseman ja annan joskus kovankin saamani "miksi-kritiikin" valua selästäni kuin veden hanhen selästä. Jos ei miellytä, voi siirtyä vaikka sinne "suolipalstalle". Karua, mutta totta.


En suinkaan sitten ilmoita, että tervetuloa taas sivuille, vaan henkilö joko itse havaitsee asian (leppymiseni) ja liittyy taas sivustolle tai sitten loukkaantuu niin syvästi, että jää kokonaan pois. Usein en suinkaan itke tällaisten perään, vaikka joskus olisi hänelle itselleen ja hänen omalle ”kasvulleen” paljon parempi olla toki ryhmässä. Mutta mitäpä tällekin aina voi!

Pari kolme tuollaista tilapäistä poistoa sivuston ryhmästä aiheuttaakin sitten jo vakavammat seuraukset. Sen jälkeen moni sivu tarjoaa ylläpidolle vaihtoehdon ”estä” eli henkilö ei enää voi edes yrittää liittyä sivustolle. Tämä vaihe saattaa kestää sitten kauankin, mutta yleensä aina jossain vaiheessa puran eston ja henkilö voi halutessaan taas koettaa kepillä jäätä. Toki on olemassa sellaisiakin trolleja, jotka lentävät heti ensimmäisen viestin jälkeen ja estoa ei pureta koskaan. Niitäkin on toki tullut vastaan tällä bittimaailman ihmeellisillä poluilla.

Tätä työtä tehdessäni olen useampaan otteeseen ihmetellyt, millaiseksi onkaan mennyt nykyinen keskustelukulttuuri tässä laajalle levinneessä, lähes räjähtäneessä somessa – sosiaalisessa mediassa. Pääsääntöisesti en pidä siitä tyylistä, jota siellä laajalti ilmenee: vihapuhetta, negatiivisuutta ja loan heittoa toisten silmille, räyhäämistä, "besserwisserointia", nolaamista, töykeää ylimielisyyttä ja toisten aivan turhaa aliarvioimista, jne. Hyvä media on tuollaisella toiminnalla melkein pilattu, mutta silti minäkin siellä yhä rimpuilen. Toivottavasti en useinkaan kuitenkaan syyllisty itse siihen, mistä nyt tässä muita moitin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

7.2.17

Seurakunta sairastaa ja muita juoruja

Muistelen kirjoittaneeni aina silloin tällöin jostain seurakunnasta, jossa työntekijät eivät voineet hyvin. Tällaisia seurakuntia saattaa hyvinkin olla eri puolilla ja eri kirkoissa tänä päivänä yhä enemmän. Ihmiset näköjään voivat pahoin niin kirkossa aivan samoin kuin laajalti koko maallisessakin yhteiskunnassamme. Usein, päätellen vaikkapa esimerkiksi erilaisista toistuvista tai lähes jatkuvista sairauden vuoksi tapahtuneista poissaoloista, vaikuttaa siltä, että monen firman pomokaan ei taida voida aina parhaalla mahdollisella tavalla. Ja tällaisella jatkuvilla ja usein toistuvilla poissaolemisella yleensä vain kiihdytetään organisaation kaaosta ja epäjärjestystä. Vastuun ottamisen pakoilu vaikka sairaudenkin varjolla ei yleensä koskaan johda hyvään, päinvastoin. Ja mistä tuo jatkuva poissaolo sitten oikeasti kertookaan!

Jossain vaiheessa maailmalla puhuttiin jostain seurakunnasta vai liekö ollut useammasta että osa työntekijöistä selviää enää vain mielialalääkityksen tai muiden vastaavien vippaskonstien avulla. Osa sai silloin omasta tahdostaan tai useammin esimiehen käskystä siirron muihin tehtäviin, monesti siis aivan ilman omaa tahtoaan. Joskus tosin tahtoenkin, mutta ilman edellisen, aiemmin tehtävää hoitaneen "pikkupomon" tietoa ja tahtoa. Jossain vaiheessa taidettiin jossakin rakentaa jopa jonkinlaisia fyysisiä esteitä, seiniä, sermejä, työntekijöiden väliin estämään juohevaa ja luonnollista kanssakäymistä. Tilanne johti vääjäämättä pakenemiseen ihmiset vaihtoivat työpaikkaa tai jäivät jopa kokonaan pois töistä. Osa jopa erotettiin, he saivat siis potkut. Kuka sopimattoman käyttäytymisen vuoksi, kuka alkoholiin sortumisen vuoksi, kuka sairastuttuaan, kuka tuotannollisista ja taloudellisista syistä tai kuka mistäkin syystä.

Useimmitenhan tällaiset tarinat ovat juoruja, joiden todenperäisyyttä ja asioiden syvällisempää syytä ei ulkopuolisena voi tietenkään tietää, ainoastaan yrittää arvailla. Mutta sen verran maailma on opettanut, ettei yleensä ole savua ilman tulta. Monen juorun takana on jotain tottakin, joskus jopa enemmän kuin arvaammekaan.

Kun sitten kaiken tuon tapahtuneen sijoittaa siihen kokonaiskuvaan, joka jostain tuollaisesta työpaikasta on usein puheiden juorujen tai tosiasioiden, jopa oikeustapausten perusteella viime vuosien aikana muodostunut, ei tapahtumat kaikesta outoudestaan huolimatta aina tunnu kovinkaan kummallisilta, aivan kuin olisi jopa odottanut jotain tuollaista tapahtuvan, vaikka oikeastihan ne kummallisia mitä suurimmassa määrin ovat. Jotenkin sitä vain ajattelee liian suoraviivaisesti. A:ta seuraa B ja B:tä C.

Silloin tällöin jonkinlaisia merkkejä muutoksista on kuitenkin ollut havaittavissa myös näiden ongelmakenttien ulkopuolellakin. Ne tosin ovat usein samalla tavalla kovin ohuiden tietolähdesäikeiden varassa ja väkisin herättävät enemmän kysymyksiä kuin on saatavissa vastauksia.

Joitain seurakuntaa ovat vaivanneet lukuisat oikeustapaukset, joissa entiset, erotetut tai töihin pyrkivät ovat hakeneet oikeuksiaan ja oikeutta tuomioistuimen kautta. Tämä on samalla usein tullut seurakunnalle kalliiksi ja taloudellinen tilanne on tälläkin tavoin huonontunut. Taloudellisen tilanteen huononemiseen ovat vaikuttanet myös jäsenmäärän vähentyminen ja monet muut maallistumiseen ja kirkon vaikutuksen tai merkityksen vähentymiseen liittyvät syyt. Lapsia ei kasteta, kirkon aktiivit vähenevät vanhetessaan ja kuoleman korjatessa satoaan. Seurakuntatyö ei enää kiinnosta nuoria tai edes nuoria, osaavia, aktiivisia aikuisia. Seurakunnan jakaantuminen lisääntyy, kun vallan haalinut eliitti touhuaa omiaan ja kirkkorahvas ei pysy mukana, vaikka maksaa koko "leikin". Mutta havaittuaan todellisuuden, lopettaa pian maksamisen ja eroaa kirkosta. Seurakuntaa ohjaava ylempikään taho ei suuremmin auta asiaan, päinvastoin. Toisinaan omalla sekavalla ja osin kirkon ideologiaa halveksivalla tavalla se liian usein murentaa samalla tavalla koko järjestelmän uskottavuutta.

Kukaan sisäpiirissä ei oikein tunnu kantavan vastuuta tulevasta: kirkon laskevasta jäsenmäärästä ja jäsenten asioitten hoitamisesta. Enemmän siellä tunnutaan kiinnitettävän huomiota siihen saako puoliso, poika, tytär tai joku muu läheinen töitä tai pääseekö joku päättäjän paikalle tai joskus väännetään kättä siitäkin, miten kirkko suhtautuu erilaisiin vähemmistöihin. Välillä tuntuu, kuin koko kirkolta olisi kateissa strategia siitä, kuinka edetä tästä suosta. Siitäkin huolimatta, että joka vuosi strategiaa tarkistetaan ja se luodaan aina pitemmäksi jaksoksi. Seurakuntien yhdistymisiä ja koko kirkon merkittävien työntekijöiden siirtoja suunnitellaan, mutta tavoitteena ei suinkaan välttämättä ole seurakunnan ja seurakuntalaisten tai kirkon etu, vaan asioihin mennään oma
– siis työntekijän – henkilökohtainen etu edellä. Jälleen toisinaan jopa ajatuksella saako puoliso, lapsi, sukulainen, kaveri töitä uudessa organisaatiossa. Kenties myös, miten omista töistä pääsisi hieman helpommalla, saisi parempaa palkkaa ja voisi matkustella ulkomailla.

Jo toteutuneissakin seurakuntaliitoksissa muristaan usein sillä "toisella puolella", sillä, joka jäi lapsipuolen asemaan, syrjään, vähemmälle osalle tai menetti johtavan asemansa. Vastaavasti "se toinen puoli", joka sai, voitti ja laajeni, ei vaikuta ymmärtävän tämän toisen tarpeita, eikä edes toimi mitenkään lopettaakseen purnauksen. Yhteystietoja ja muita yhteisiä asioita ei päivitetä ja johtava työntekijä väsyy jo alkumetreillä työpaineen alla. Siitä huolimatta, että asiaa olisi valmisteltu vaikka kuinka kauan ennakkoon, kaikki muutostarpeet ja -paineet näyttävät silti tulleen yllätyksenä. Huono suuunnittelu ja ennakkovalmistelu kostautuvat jo alkumetreillä.


Kun samaan aikaan keskushallintokin vaikuttaa lähes lamaantuneelta, vaikea tilanne seurakunnissa "moninkertaistuu". Aiempi ajatusmalli, jota vaadittiin toteutettavaksi, kuin käärmettä pyssyyn, eli laaja hallinnonuudistus, "lähes" torpattiin "lähes" mahdottomana. Tuon jälkeen kiinnostus oikeastaan kaikkeen kirkon todelliseen kehittämiseen vaikuttaa pysähtyneen keskushallinnossa samalla, kun vastuullisella paikalla olevan työntekijän oma "lempilapsi tapettiin". Tuo lempilapsi, jonka parissa hän puuhaili niin, että kaikki muu oleellisempi jäi ilmeisesti tekemättä. Välillä tuntuu ikään kuin koko ajan puuhasteltaisiin vain aivan turhien asioiden parissa ja nautitaan näköalattomina hyvää palkkaa tekemättä oikeastaan mitään muuta, kuin hankitaan kavereiksi mukavia, mutta työhön millään tavalla kuulumattomia tai liittymättömiä some-kavereita. Siinä kun on samalla se hyvä puoli (siinä tekemättömyydessä), että kun ei tee mitään, ei tee virheitäkään.


Mutta ilmassa on silti selvästi hieman muutoksen tuulia aistittavissa. Kaikesta huolimatta ja onneksi. Niitä oli hieman havaittavissa jo jokin aika sitten, kun jossain näistä ongelmallisimmista organisaatiosta tehtiin – etenkin luottamushenkilöiden parissa – muutoksia, joilla ainakin yritettiin lieventää syntynyttä kovaa arvostelua. Joku eliittiin kuuluva siirrettiin syrjään, jonkun huikeasti alkaneelle urakehitykselle laitettiin jarruja ja samalla eliittikin ryhtyi erilaisiin niitä voisi kai nimittää korjaaviin tai puolustuksellisiin manovereihin, joilla ei suinkaan aina ollut toivottavia vaikutuksia, vaan melkeinpä päinvastoin. Ne lisäsivät vain kapinahenkeä.

Mutta silti vastuullisissa luottamushenkilöissä on monin paikoin liikaa "juu-juu"-henkilöitä, jotka on valittu sinne ilmeisesti eliitin vahvalla tuella ja vain siksi, että ovat sellaisia, toisinaan jopa tietämättömyydessään ohjailtavissa olevia. Aitoa osaamista ja perinteen vahvempaa, syvällisempaa tuntemusta voisi toki edellyttää valituilta hieman enemmän jo valintavaiheessa tunnettavuuden ja mediaseksikkyyden sijaan.

Lainaisin tässä kohtaa mielelläni ja tosin lupaa kysymättä erään arvostamani entisen kirkkoherran sanoja, kun hän vertaili eräässä yhteydessä uskontoa ja kieltä keskenään mielenkiintoisella tavalla. Hän sanoo "näkevänsä uskonnon eräänlaisena kielenä, jolla ihminen mieltää ympäristöään ja ilmaisee itseään. Kieli ilmaisee tapaa ajatella ja vaikka ihminen muuttaa toiseen maahan ja opettelee sen kielen, ajattelutapa säilyy. Samoin kun ihminen muuttaa uskontokuntaansa, se entinen ajattelupapa säilyy". Hyvin sanottu ja luulen tuon seikan olevan juuri yksi merkittävimmistä ongelmistamme kirkkokentässä nykyään
– olipa sitten kyse kristillisten kirkkojen välisistä eroamisista ja toiseen liittymisistä tai vaikka muhamettilaisten liittymisestä kristittyihin kirkkoihin sen kummemmin kuitenkaan ketään syyllistämättä. Kysehän saattaa olla enemmänkin katekumeeniopetuksen puutteesta tai sen huonosta laadusta ja tuota työtä tekevien ihmisten osaamattomuudesta tai laiskuudesta. Mene ja tiedä! Skarppaamisen paikka olisi tässäkin. 

Joka tapauksessa
niin tai näin samalla kulisseissa käy melkoinen kuhina. Eräs merkittävä vallankäyttöpaikka tulee pian auki ja siihen pitää löytää sopiva (nimenomaan joidenkin mielestä vain sopiva, ei ehkä niinkään pätevä) hakija, jota eliitti pystyisi ohjailemaan. Yksi ennätti jo ilmoittautua tehtävään, mutta huhujen mukaan ilmeisesti ammuttiin alas kesken lennon, koska "todellisille valitsijoille" on ilmennyt, ettei hän olekaan täyttänyt niitä laadullisia odotuksia, joita eliitti häneen latasi. Juorujen mukaan hänet olisi siirretty kaikessa hiljaisuudessa syrjään, jätetty koheltamaan entiseen tehtäväänsä ja paikalle olisi jo kaavailtu uusi, entistä neitseellisempi hakija.

Viime aikoina tällaiset "mielenkiintoiset" huhut ovat taas velloneet ja aika ajoin nousseet framille. Epävarmuus ihmisten keskuudessa on selvästi lisääntynyt. Moni kyselee huolestuneena, missä taas jälleen kerran mennään. Kenen johdolla, kun kaikki merkittävä päätöksenteko tehdään kulisseissa, suljetuissa kokouksissa, salassa maksajilta, kirkkorahvaalta. Mutta samalla huhutaan myös kapinoinnista, joihin jopa jotkut työntekijät ovat valmiita ja mikäli puheisiin on luottamista ilmeisesti muutamat ovat myös ryhtyneet sanoista tekoihin. Kapinointi lienee jos sitä nyt oikeasti on melko monisäikeistä ja kohdistuu arvatenkin useammalle taholle, eri portaille, eri ihmisiin. Mielenkiinnolla odotetaan myös tulevia oikeuden päätöksiä.

Mitä kulisseissa tapahtuu, siitä eivät kerro organisaation viralliset tietolähteet eivätkä nettisivut. Niistä saattaa saada joitain viitteitä vapaan median sekä sosiaalisen median sivuilta, jos nyt sattuu olemaan jäsenenä oikeilla sivuilla. Samalla tietysti viimeaikainen syvä nettihiljaisuus tai netissä näkymättömyys saattavat kertoa ainakin joillekin – sen lisäksi, ettei kirkollisia vaaleja ole näkyvissä – myös sen, että pinnan alla kytee. Asioista ei uskalleta puhua leimaantumisen ja potkujen pelossa, se on jopa hienovaraisesti saatettu kieltää hierarkiassa alemmalla tasolla olevilta. Tai sitten kyse on vain pelkästään itsesensuurista, joka tosin estää samalla asiallisenkin vietinnän. Tai sitten kyse on vain tavanomaisesta pelin politiikasta. Saa nähdä, milloin räjähtää. Se on totta, että ainakin joku huomattavalla paikalla olevista vastuuhenkilöistä on poistumassa kuvioista, mutta merkit viittaavat vahvasti, että hän saattaa saada jopa seuraa varsin yllättävältäkin taholta, mikäli kapina löytää oikeat kanavat.

Yleensähän tuollaisessa "rottabiologiassa" on tapana, että suurimman rotan poistuessa kuvioista pienemmät rotat ovat varuillaan siitä, kuka nousee uudeksi suurimmaksi rotaksi ja miten se sitten tulee käyttäytymään pienempien rottien suhteen. Joskus seuraajaksi aikova, uusi alfaurosehdokas
– mikäli hän on riittävän heikko  – raadellaan tai laitetaan kuriin muuten, jottei siitä ole pelkoa jatkossa. Jotain yhtäläisyyksiä voinee vetää tuollaisesta eläinten käyttäytymisestä ihmisiinkin, vaikka ihmiset kyllä ovat sitten oikeasti omalta osaltaan paljon, paljon viekkaampia ja ovelampia sekä kekseliäämpiä kuin eläimet tässä biologiassakin kuten myös monessa muussa logiassa.

Onko tämä sitten pelkkää harhakuvitelmaa, spekulaatiota, arvailua, vihjailua vai todellisuutta, sen varmasti aika näyttänee. Onko tuollaisia seurakuntia oikeasti olemassa, sen jokainen voi selvittää itse olemalla aktiivinen omassa seurakunnassaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

You Tube-video

2.2.17

Kirkon kapinalliset

Luterilaisen Espoonlahden seurakunnan kirkkoherra Jouni Turtiainen kirjoitti syyskuussa blogissaan avoimen kirjeen oman kirkkonsa anarkistipapeille. (Kts. Avoin kirje kirkkomme anarkistipapeille). Hän sanoi kirjeessään mm:
”Olette antaneet pappislupauksen, jonka mukaan olette sitoutuneet noudattamaan kirkon järjestystä. Siis pelaamaan yhteisillä pelisäännöillä.

Se, mihin olette omalla julkisella ilmoituksellanne ryhtymässä 1.3.2017, ei ole yhteisten pelisääntöjen noudattamista, vaan anarkismia ja sooloilua. Olette ottaneet kirkkolain ja -järjestyksen tulkinnan omiin käsiinne. Vetoatte kunnon skismaatikkojen tavoin lakiin, Tunnustuskirjoihin, Lutheriin, omaantuntoon, Raamattuun – jopa Pyhän Hengen ilmoitukseen ja Jumalan tahtoon. Tai siis tarkemmin sanoen omaan tulkintaanne kaikesta tästä.”
Tällaisena hierarkisen, toisen kansallisen kirkkomme, ortodoksisen kirkon, maallikkojäsenenä, olen usein ajatellut melko samalla tavoin noista luterilaisista papeista, joita khr Turtiainen nimittää anarkistipapeiksi. Meillä ortodokseilla ei tuommoinen peli vetelesi ollenkaan. Tuollaisen purnauksen ja kapinoinnin seurauksena ortodoksinen pappi saisi katsella asioita sivusta ilman papillista toimituslupaa tai pahimmillaan hän saattaisi menettää pappeutensa, joka meillä ortodokseilla ei suinkaan ole mikään arvo tai tutkinto, vaan piispan joillekin sakramentin kautta antama kirkollinen tehtävä, joka samalla tavalla voidaan tarvittaessa ottaa poiskin.

Meillä ortodoksisella piispalla on omassa hiippakunnassaan lähes diktatorinen valta alueensa pappeihin. Häntä – piispaa – sanotaankin piispalle laulettavassa tervehdyslaulussa despootiksi (Εις πολλά έτη Δέσποτα! / Eis polla eti despota!). Hänellä on suuri valta ja vastuu pappien vihkimisessä, tehtävään asettamisessa ja jopa vaalissa, mihin hän asettaa haluamiaan pappeja ehdokassijoille tai on asettamatta. Kummallakin tavalla hän voi ja yrittää tietysti vaikuttaa valintaan. Muualla ortodoksisessa maailmassa piispa pääsääntöisesti itse valitsee papit seurakuntiin, ei kuten meillä Suomessa kansanäänetyksellä tai valtuuston valitsemana.

Ortodoksisessa kirkossa ei siis – ainakaan helpolla – voi purnata piispaansa ja piispan tai piispojen päätöksiä vastaan. Tai ainakaan papit eivät näin voi tehdä, meillä maallikoilla on sitten eri tilanne – ainakin nyt periaatteessa. Meillä ei kirkkoa ja sen oppia uudisteta tällaisella – kuten Turtiainen sen kirjeessään sanoo – "oman käden oikeudella". Se tapahtuu vain ja ainoastaan ortodoksisessa kirkossa laajan kirkolliskokouksen päätöksellä. Edes Suomen ortodoksisen kirkon oman kirkolliskokouksen päätös ei siihen riitä.

Aiheellisesti Turtiainen kysyykin:
”Missä muussa asiassa aiotte rikkoa pappislupauksenne ja olla noudattamatta yhteisiä pelisääntöjä? Jos olette uhmakkaita ja piittaamattomia tässä asiassa, mikä saisi luottamaan siihen, ettei sama toistu jossain muussa asiassa?”
Turtiainen sanookin tällaisten anarkistien hakevan marttyyrin asemaa maallisen lain suojissa, kun he vetoavat siihen, että "kyse on ihmisistä ja heidän palvelemisestaan".

Jokin aika sitten Norjan luterilaisessa kirkossa päätettiin hyväksyä samaa sukupuolta olevien liitot ja jossain mediassa sanottiin, että oikeudenmukaisuus ja rakkaus voittivat, mutta missään ei sitten samalla innolla välttämättä kerrottu miten kävi Norjan kirkon yhtenäisyydelle ja kirkon uskolle ja opetukselle.


Toki samanlaisia yrityksiä ja ajatuksia on heitetty ilmaan myös ortodoksisen kirkon piirissä jopa melko korkealta hierarkiselta taholta, mutta onneksi oma arkkipiispamme on ollut asiassa jämäkkä ja ilmoittanut, mikä on ortodoksisen kirkon kanta ja että kirkko pitäytyy raamatullisessa vanhassa ortodoksisessa perinteessä ja pitää avioliittoa sakramenttina ja vain miehen ja naisen välisenä.

Ei ortodoksinen kirkko mitenkään voimakkain sanoin tuomitse samaa sukupuolta olevien liittoja, mutta pitää ilmeisesti sitä enemmän pastoraalisena asiana, ei omaa oppia horjuttavana eikä siihen kuuluvana asiana. Mi kuten varmaan melko moni muukin ortodoksi emme suinkaan tuomitse samaa sukupuolta olevien yhteiseloa, heidän elämäänsä ja parisuhdetta, mutta sen sotkeminen sakramentteihin ja kirkon oppiin ei mielestämme ole sopivaa, vaikka kuinka liberaaleja olisimme.

Aina aika ajoin asia nousee tapetille joidenkin aktivistien taholta myös ortodoksisessa kirkossa. Jokin aika sitten eräs eteläsuomalainen ortodoksinen julkaisu käsitteli lehdessään homoseksuaalina elämistä ja siihen liittyviä parisuhdekysymyksiä kirkossamme. Jotkut muiden alojen kuin ortodoksisen teologian asiantuntijat perustelivat tämän ortodoksisen julkaisun seuraavassa numerossa tällaista erilaista elämäntyyliä tavoilla, joilla ei joidenkin mielestä oikein ollut mitään ortodoksista teologista taustaa eikä se ollut ortodoksisen kristillisen opetuksen mukaista. Kirjoittelu laukaisi ketjureaktion, johon joku yritti sitten vastata omalla kirjoituksellaan, mutta se tuli torjutuksi lehden päätoimittajan taholta. (Kts. Simeon ja Hanna: Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät (1. Moos.1:27))

Tällainen tapahtuma toistuu aina silloin tällöin melkein kuin johonkin agendaan ohjelmoituna ja usein jäljet johtavat ainakin jollain tavalla ajateltuna ”sylttytehtaalle”, samoihin tahoihin, jotka asiaa haluavat pitää esillä ja saada muutoksia ortodoksisen kirkkomme toimintaan. Mielenkiintoista on nähdä, mitä tulee lähiaikoina tapahtumaan, kun yksi suurimmista tällä tavalla ajattelevien tahojen sponsoreista on väistymässä omalta uraltaan ja siirtymässä sivuun. Mitä tekee aikanaan hänelle valittava jatkaja ja millainen konflikti siitä seuraa vai onko tapahtumassa jotain muuta. Sen aika näyttää.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

28.1.17

Papit virka-aikaan

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen ainakin parissa blogijutussani pohdiskellut ja osin jopa vahvasti arvostellut nykyisten puolueiden ja ammattiliittojen toimintaa. Sain jälleen vettä myllyyni, kun luin luterilaisen Kotimaa24-verkkojulkaisun jutun luterilaisten pappien aikeista ajaa työaikaa kaikille kirkon työntekijöille – ilmeisesti papeillekin.

Muutamia vuosia sitten ihmettelin suuresti erään oman kirkkoni nuorisojärjestön toimia hieman samantapaisissa asioissa. Noin ”hieman liiotellen” tämä pääasiassa kesäisin erilaisia leirejä järjestävä järjestö oli melkein kriisin partaalla, kun sen työntekijätkin halusivat lomailla juuri samoihin aikoihin, kuin olisi ollut noita leirejä. En tiedä, onko asia juuri noin, mutta näin asia liikkui maailmalla ihmisten puheissa.

Nyt Kotimaasta lukemassani uutisessa Kirkon akateemiset, Diakoniatyöntekijöiden Liitto ja Kirkon Nuorisotyöntekijöiden liitto vaati kirkolta työajan soveltamista myös hengellisen työn viranhaltijoihin. Jälleen ”hieman liiotellen” voisi kai sanoa, että heidän mukaansa tuota työtä pitäisi hoitaa kahdeksasta neljään eli virka-aikana.

Sikäli kun olen ymmärtänyt tällaisia ovat molemmissa kansallisissa kirkoissamme (luterilaisessa ja ortodoksisessa) uskonnollisia toimituksia tekevät viran- tai toimenhaltijat sekä ainakin luterilaisessa kirkossa välittömästi opetus-, kasvatus-, julistus-, lähetys- ja diakoniatyötä tekevät viranhaltijat. Hengellisen työn työsopimussuhteisiin työntekijöihin sovelletaan työaikaa.

Tuo vaatimuspaperi oli tietynlaista ammattiyhdistyksellistä jargonia, jossa vaadittiin niin työntekijöiden oikeutta päättää asioistaan kuin vedottiin työelämän muutoksiin Suomessa.

Tietysti kaiken takana on raha. Vaatimuspaperissa vakuutetaan, että hengellisen työn viranhaltijat saavat alimitoitettua työaikakorvausta juhlapyhistä, niitä edeltävästä ajasta ja leirityöstä. He eivät ilmeisesti alalle hakeutuessaan ole olleet tietoisia siitä, mihin työhön he pyrkivät. Aivan kuten ortodoksisessa kirkossa ne papit, jotka huutavat ihmisoikeuksiensa perään mennessään uudelleen naimisiin edellisen vaimon kuoltoa tai eron jälkeen ja menettäessään pappeutensa.

Liiton mukaan perustelut, joilla evankelis-luterilaisen kirkon hengellinen työ on jätetty työaikalain ulkopuolelle, ovat vanhentuneet. EU:n työaikadirektiivistä lailla ja työaikalaista asetuksella poikkeaminen edellyttää sitä, että toiminnan erityispiirteiden vuoksi työaikaa ei mitata ja/tai jos työntekijät voivat päättää siitä itse.

En ihan tarkkaan tiedä, mitä tuolla oikeastaan tarkoitetaan, vai tarkoitetaanko sillä sitä, että hautajaisille, kasteelle ja muille toimituksille sekä vaikkapa sielunhoidollisille keskusteluille on varattava tietty aika, ja that’s it. Vai tarkoittaisikohan se sitä, että joku selviää vaikkapa tuollaisesta sieluhoidollisesta keskustelusta vartissa, joku ”lörpöttelee kaksi tuntia” vain saadakseen paremman palkan erilaisina lisineen. En tiedä, mutta oudolta tuntuu.

Kirkon liittojen mukaan työelämä on muuttunut myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Liitot näkevät työajan viranhaltijan työsuojeluna. 57 % seurakuntatyötä tekevistä työntekijöistä kokee työnsä henkisesti raskaaksi. Seurakuntien hengellisessä työssä työajat painottuvat viikonloppuihin ja iltoihin, mutta kuitenkaan hengellisen työn viranhaltijoilla ei ole arkipyhälyhennyksiä eikä sunnuntaikorvauksia. Siis rahaa, rahaa, rahaa, kuten ABBA aikoinaan lauloi:
"I work all night, I work all day, to pay the bills I have to pay. Ain't it sad and still there never seems to be a single penny left for me. That's too bad. In my dreams I have a plan."

Olen ollut toisinaan havaitsevani, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Oman ortodoksisen kirkkonikin työntekijät kuuluvat ilmeisesti valtaosin ammattiliittoon. Joten lieköhän meilläkin odotettavissa jotain samaa. Joitain merkkejä olin vaistoaviani somessa, kun siellä keskusteltiin erään seurakunnan puolipäiväisenä auki julistetusta toimesta. Mietittiin, pärjääköhän puolipäiväisenä, tuleekohan tuollaisesta tapa. Ja taidettiinpa jossain keskustella siitäkin, kun joskus haaveiltiin kirkolliskokouksessa kirkonkin piirissä tulevien niukkojen resurssien käyttämisestä tehokkaasti, niin että olisi otettava käyttöön kirkolle soveltuva malli panos-tuotos-ajattelusta. Mitä sitten nuo panokset ja tuotokset olisivat olleetkaan!

Olen vuosien saatossa seurannut oman kirkkomme työntekijöiden työskentelyä, osaa jopa varsin läheltäkin. Minulla olisi siitä paljonkin kriittistä sanottavaa, mutta pitäydyn nyt kuitenkin suuremmasta kritiikistä, kun siellä on paljon tuttuja ja kavereita, enkä halua suututtaa heitä tämän enempää. Mutta arvelen, että ei ole kovinkaan kaukana, kun kirkonkin piirissä siirrytään johonkin työajan seurantajärjestelmään. Seurakunnan kannalta on toki järkevämpää, jos pappi vierailee vaikkapa vanhusten tai muiden keskustelua tarvitsevien luona, kuin istuu yhtenään Esson baarissa. Niin - ja niitä yhä harvenevia jumalanpalveluksiahan ei kai teologisessa mielessä pidetä pelkästään ihmisten vuoksi?

Varmaan on totta, että työajat ovat moniin muihin ammatteihin verrattuna outoja, sunnuntai- ja viikonlopputöitä on jatkuvasti ja vapaapäivät eivät satu sunnuntaiksi. Mutta oletettavaa on, että henkilö alalle hakeutuessaan on tiennyt ja hyväksynyt asian. Kaukana ovat ne kaksoistyötä tekevät opettaja-sisävesilaivurit, jotka olivat kesällä lomilla opettajan hommista ja talvella ei voinut työskennellä laivurina, kun järvet olivat jäässä, siksi piti pitää lomaa noista hommista.

Samoin lienee melko hankala mitata työntekijän työaikaa työntekijän itse mitaten. Silloin kävisi kuten eräässä seurakunnassa, jossa työntekijälle ei tullut paikallista lehteä kotiin ja hän haki sen päivittäin kotoa käsin kirkolta ja merkkasi – ainakin mielessään – hakumatkat ja lehden lukemisenkin työajaksi. Perehtyi seurakunnan alueeseen ja siellä tapahtuvaan toimintaan.

Liittojen mielestä työn kuormittavuudessa on huomattavia kausivaihtelusta johtuvia eroja. Juhlapyhät ja niitä edeltävä aika muodostavat hengellisen työn viranhaltijoille erityistä kuormitusta samoin kuin leirityö. Liitot katsovat, että evankelis-luterilaisen kirkon hengellistä työtä tekeviä viranhaltijoita koskeva työaikasääntely tulee saattaa yhdenvertaiselle tasolle kirkon muun henkilökunnan kanssa työaikalain uudistamisprosessissa. Nyt noin 6 300 evankelis-luterilaisen kirkon viranhaltijaa on työaikalain ja kirkon työaika-asetuksen johdosta epätasa-arvoisessa asemassa muihin työntekijöihin nähden.

Mitäpä jos tuo työ ulkoistettaisiin niin, että seurakunnat ostaisivat papeilta ja muilta hengellisen työntekijöiltä keikkaluontoisesti työsuorituksia. Olisikohan sellainen parempi järjestelmä, vaikka tuntitaksaa nostettaisiin samalla kohtuulliselle tasolle. Lienee monessa seurakunnssa kohta miettimisen paikka.

Niin – mitenkäs sitten kävikään tuon alussa mainitun nuorisojärjestön. Monenlaista tapahtui. Järjestön omistama ja ylläpitämä leirikeskus lähes raunioitui – ainakin rappeutui melko huonoon kuntoon, kun myös kiinteistöosaaminen puuttui. Leirejä ei siksi enää haluttu pitää siellä, missä se olisi ollut halvinta. Mutta lomien vuoksi ei ollut aina työntekijöitäkään ja piti palkata ulkopuolisia. Siksi leirikeskus myytiin pois. Onneksi kirkkoa rakastaville vapaaehtoisille. Mutta järjestön työntekijöissäkin tapahtui tiettyä muutosta, enää ei tarvittu tietynlaisia osaajia, riitti, kun osasi istua toimistossa tietokoneen ääressä ja suunnitella jotakin. Ei tarvinnut kulkea kentällä nuoria tapaamassa. Tai ainakin siltä se näytti ja luulen, että moni ”entisten nuorten sävellahjalainen” ihmettelee minun ohella nykymenoa, mutta niinhän me vanhat tehdään kai muutenkin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kts. www.akiliitot.fi: AKI, Dtl, KNT: Työaikalakia noudatettava myös uskonnollisessa työssä

25.1.17

Pappia kyydissä

(Kuva © Juhart)
Tuo otsikon sanonta syntyi kai ”virallisesti” heinäkuussa 1948, muutama vuosi sotien jälkeen, kun Suomessa eläminen alkoi tasaantua ja palautua lähemmäksi normaalia. Lontoossa pidettiin silloin XIV olympialaiset, johon osallistui myös nyrkkeilijä Olli Lehtinen ja hänen mahdollisuuksiaan kisassa piti toinen nyrkkeilijä, myöhemmin ammattilainen Yrjö Piitulainen – muuten kolmannen ammattinyrkkeilijän Harri Piitulaisen isä – hyvinä ja Helsingin Sanomissa 23.7.1948 kirjoitettiin: "Yrjö Piitulainen piti Olli Lehtisen mahdollisuuksia Lontoon olympialaisten nyrkkeilykilvassa hyvinä, koska hän ei ole ensi kertaa pappia kyydissä." Todennäköisesti sanontaa oli silti viljelty puhekielessä laajemminkin. Myöhemmin sanonta tuli tutuksi MTV:n 1998 esitetystä suomalaisesta mm. Pertsa Reposen viimeiseksi työkseen kirjoittamasta TV-sarjasta.

Pappi oli yleisen mielipiteen perusteella – ainakin ennen autoaikaa – arvokas kyyditettävä, kun heitä vietiin seurakuntalaisten luo tai muualle yleensä hevosella ja reellä ja tuota tehtävää ei yleensä annettu ensikertalaiselle. Nykyisin taitavat olla pappien vierailut vähentyneet ja pappia näkee useimmiten vain kirkossa, konttorissa ja perhetilaisuuksissa.

Tammikuun lopulla eteläisessä Suomessa valittiin erääseen suureen seurakuntaan pappia. Nyt tuo paikka annettiin valinnassa jälleen ensikertalaiselle. En ollenkaan purnaa valintaa, mutta tiedän, että se aiheutti ennen ja aiheuttaa jälkeen valinnan paljon porinaa seurakuntalaisten keskuudessa ja kenties laajemminkin.

Vaalissa oli mielenkiintoinen asetelma – kuten nykyään yleensä monissa ortodoksisen kirkon papinvaaleissa, piispanvaaleista nyt puhumattakaan. Papin tointa haki neljä henkilöä, joista kolme laitettiin ns. ehdokassijoille ja yksi heitettiin ”yli laidan”, jätettiin ulkopuolelle koko valinnasta hiippakuntapiispan ”mahtikäskyllä”.

Tämä aiheutti ensimmäiset porinat. Poisjätetty olisi ollut monelle mieleinen ja hänen syrjäyttämisensä aiheutti suuttumusta ja jopa kirjelmän seurakunnanvaltuustolle. Kirjelmässä syrjäyttämistä pidettiin perusteettomana. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että hakijoiksi lähes tarkoitushakuisesti haalittiin henkilöitä, jotta saataisiin yksi pullautettua pois valittavista.

Samalla jotkut varmaan miettivät, millainen viesti sisältyikään piispan tekemään valintalistaan, johon hän asetti tointa hakeneet henkilöt jonkinlaiseen ”paremmuusjärjestykseen”.

Yksi hakijoista oli iältään jo eläkeiässä tai ainakin melkein ja hän oli saanut pappeutensa takaisin jokunen aika sitten, menetettyään sen aikanaan muutamia vuosia sitten omien henkilökohtaisten syittensä vuoksi. Aiemmin, monia vuosia sitten, hän oli toiminut jonkin aikaa toisena pappina eräässä toisessa seurakunnassa.

Toinen hakijoista oli myös pappina toiminut ja omien ratkaisujensa ja henkilökohtaisten päätöksiensä vuoksi siirtynyt vakinaisesta toimesta vapaalle, jossa hän sitten hoiti useita erilaisia papillisia tehtäviä eri puolilla Suomea.

Kolmannella hakijalla ei ollut vihkimystä papiksi, vaikka hänellä oli kyllä vaadittava teologinen tutkinto ja alemman asteen pappisvihkimys ja laaja kokemus kirkolliselta uralta. Hän oli diakoni, mutta tuon ensimmäisen lähes eläkeiässä olevan papin kanssa saman kohtalon kokenut: menettänyt pappeutensa (diakonisuutensa) muutama vuosi sitten ja saanut sen äskettäin takaisin.

Kaiken kaikkiaan asetelma oli – etten sanoisi: herkullinen – ainakin valitsijoiden osalta ja monesta syystä:
  • Ehdollepano oli piispan vahva kannanotto siihen, kuka pitäisi valita. Sen näki selvästi ehdollepanosta, kun katsoi sitä ”oikeanlaisten lasien” läpi.
  • Kukaan virallisesti ehdolle pannuista ei ollut ilmeisesti ainakin jollain mittarilla mitattuna ”putipuhtoinen”, kellä oli ikää kohtuullisesti, ettei olisi kauaa toimessa viihtynyt, kellä noita pappeuden peruutuksia ja kellä mitäkin mahdollisesti valitsijoiden haitaksi kokemia asioita tai ominaisuuksia. Rannalle jätetystäkään ei taida olla täyttä varmuutta, josko hänenkin joku toiminta olisi aiheuttanut hankauksia valitsijoiden kanssa.
  • Ulkopuolinen painostus oli ilmeisen kovaa, siitä kertoi omaa sanomaansa vaalin peruuttamisesta ja pöydälle jättämisestä tehty ”kansalaiskirjelmä” kuin varmaan omalla tavallaan myös koko ehdokasasettelu.
Kun samaan aikaan ainakin jotkut valitsijat olivat aikaisemmissa kannanotoissaan, vaikkapa sosiaalisessa mediassa, olleet vahvasti ja kovaäänisesti jonkun puolella, harvemmin kai kuitenkaan jotain vastaan, sekin aiheutti omat ristiriitansa ja odotuksensa.

Aika monella takki kääntyi monta kertaa, milloin mistäkin syytä. Kuka oli kenenkin kaveri tai oman läheisen ihmisen puoliso tai muuten vain tavalla tai toisella ”läheinen”. Asioista ei voinutkaan puhua oikeilla nimillään, vaan piti yrittää pysyä kaverina tai sukulaisena. Siksi odotukset olivat korkealla – ainakin joillakin – ja lopputulos oli sitten lopulta osalle suurikin yllätys, osalle – myös minulle – se ei ollut ollenkaan yllätys.

Tämän tyyppisissä hengellisen työntekijän valinnassa liikkuu valtavasti huhuja ja tarinoita, joilla halutaan vaikuttaa jotain vastaan ja jonkun puolesta. On sekä oikealta tuntuvaa informaatiota, kuin myös disinformaatiota, harhaanjohtavaa tietoa. Niin nytkin. Kun samaan aikaan sijoittui vielä kauan odotettu tieto siitä, että valintasijalle laittaja, hiippakuntapiispa, jää jonkin ajan kuluttua eläkkeelle, se lisäsi erilaisia spekulaatioita ja pelin pelaamista.

Samoin tämäkin valintaprosessi liittyy jollakin tavalla koko ortodoksisen kirkon problemaattiseen tilanteeseen, jossa huonoilla henkilösuhteilla, vallan hamuamisella ja ”demokraattisella diktatuurilla” on oma osansa tässäkin kirkon kannalta surkuhupaisassa näytelmässä. Valta on keskittynyt joidenkin mielestä – mm. minun – turhan pienelle joukolle, joka on jossain määrin elitistynyt ja unohtanut massat, kirkkorahvaan. Kavereita ja sukulaisia jopa seurakunnan työntekijöitten lähipiiriä on valittu päättäjien paikalle ja näin aiheutettu toisenlaisia ongelmia, joista osaa on sitten jouduttu setvimään oikeussaleja myöten.

Kalliit oikeustapaukset, joille ei näytä loppua tulevan, ovat maksaneet hirvittävästi ja seurakuntatyöhön tarkoitetut varat ovat osin huvenneet niihin ja osin myös jokin aika sitten tehtyihin varsin omituisiin ja kohtuuttoman suuriin ylimääräisiin paikallisiin (siis ei valtakunnallisesti sovittuihin) palkankorotuksiin, joita sai tosin vain osa henkilökunnasta, ei kaikki. Siksi toimintaa on jouduttu pohtimaan aivan uudessa taloudellisessa tilanteessa ja elämään ”suu säkkiä myöten”, minkä seurauksena joitain toimintoja on jouduttu sopeuttamaan huomattavastikin ja henkilöstöllä ei liene ollut mitenkään helppoa elää noidenkaan ongelmien kanssa.

Kun samaan aikaan väki vähenee seurakunnissa, verotulot pienenevät ja ongelmat sen kun kasvavat ja uudet sikiävät, lienee melko hankalaa elää tuollaisessa olotilassa, onpa sitten työntekijä tai seurakuntalainen. Johtamisessakin lienee omat mutkansa, kun joku johtajista on ilmeisen usein poissa ja sijainen hoitaa – ilman todellista vastuullisuutta ja pitkäjännitteisyyttä – organisaation peräsintä. Aiemmat henkilöstöratkaisut siirtoineen, tehtävämuutoksineen ja muine kommervenkkeineen, jopa erottamisineen, näkyvät yhä nykyisinkin työhyvinvoinnissa. Ulkopuolisena ajoittain on ollut havaittavissa jonkinlaista pinnan alaista toimintaa, jonka ainakin itse luokittelisin ihan kapinahengeksi.

Joten helppoa ei tule olemaan. Ovella kolkuttaa jo uusi oikeustapaus, seuraavatkaan eivät liene suuria yllätyksiä, jos vaikka niitäkin tulisi lisää. Ryhtiliikettä kaivattaisiin kovasti, samoin asiallista, oikeudenmukaista ja taloudellisesti – ja ajoittain jopa opillisesti – järkevää toimintaa, joka ajattelee koko kirkkoa ja sen etua, ei vain yhden ryhmän, yhden seurakunnan tai edes yhden hiippakunnan etua.

Mutta papinvaali saatiin suoritettua ja äänin 12 – 6 – 1 tuli yksi valituksi selvin äänin, onnittelut hänelle, mutta kaksi tai oikeastaan kolme jäi rannalle. Toivottavasti heillekin löytyy töitä ja erityisesti – toivottavasti he nyt toiminnallaan osoittavat, että he hakivat paikkaa ihan tosissaan ja jatkavat aktiivista toimintaansa seurakunnan ja kirkon hyväksi jossain muussa tehtävässä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

18.1.17

Onko someraivo kritiikkiä

Pere Borrel del Caso: "Pakeneva arvostelu" (1874)
Viime aikoina olen toisinaan katsellut maailmaan ihmetyksen sormi kummastuksen suussa (vai menikö se nyt toisin päin). Liikemies Sipilää viedään mediassa kuin ”vierasta sikaa” ja pääministeri vikisee. Samaan aikaan liikemies Trump tekee suunnilleen samaa – tosin hieman suuremmalla volyymilla – mutta samat kritisoijat ei ainakaan suuremmin puhu siitä, kun hänen kohdallaan on ilmeisesti muita, suurempia ja oikeasti ongelmallisia puheenaiheita. Lisäksi Trump on kaukana meren takana ja tuollaiset suomalaisten täältä heitetyt somepuheet olisivat samanlaista tyyliä kuin aikanaan Vietnamin sodan aikoina, kun "Taka-Hikiän sosialidemokraattiset naiset ry" paheksui USA:n osuutta Vietnamissa ja vaati kapitalistien välitöntä maasta postumista".

Itselleni on selvästi muodostunut käsitys – ilman, että kuulun kyseiseen pääministerin tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen – että taustalla on mitä ilmeisimmin joillakin jonkinlainen agenda: ajaa pääministeri pois tuoliltaan. Mukaan tähän leikkiin on lähtenyt aika moni valtamedia jopa siinä määrin, että ainakin minua se alkaa jo haitata, tai sanoisin että tympiä. Olen noin yleensä ja tietyissä rajoissa pitänyt lehdistöä kuitenkin useimmissa asioissa neutraalina uutisten kertojana. Nyt monesta niistä on tullut selvästi poliittisen pelin ja ajojahdin osapuolia ja uutisten tekijöitä, joskus kait ihan uutisten keksijöitä.

Hieman samanlainen tunne tuli jo jokin aika sitten monesta ammattiliitosta, joista yhtäkkiä vaalien jälkeen tuli joidenkin puolueiden etäispäätteitä ja ”hännän heiluttajia”. Samalla ropisi – kuten nyt noiden joidenkin median edustajien kohdalla – kunnioitukseni ja arvostukseni niitä kohtaan melko alas. Toimin itse aikanaan omassa ammattiliitossani aktiivisesti, olin jopa pitkän aikaa Akavan pääluottamusmies. Jos olisin vielä töissä, eroaisin kenties tuollaisesta ammattiliitosta niiden tällaisen toiminnan vuoksi, mutta kun en enää ole, pelkästään suosittelen harkitsemaan asiaa.

Sosiaalisessa mediassa vaaleissa hävinneet ovat raivonneet hurjasti. Jopa siinä määrin, että välillä olen harkinnut laittavani sellaiset some-kaverit ”hyllylle lepäämään” ja rauhoittumaan, ketkä tuollaista informaatiota minunkin sivuilleni levittävät ja jakavat. Minusta nuo räyhääjät ovat vain huonoja häviäjiä ja tuollaisten viestien levittely ei kerro mielestäni kovin suuresta elämän viisaudesta.

Olen joissain blogijutuissani jo aikaisemmin kirjoittanut, että tietyt kulttuurilliset ja "muka-sivistyneet" tahot ovat olleet eturintamassa, kun kohteena on perussuomalaisen puolueen haukkuminen. Itselläni on selkeä ja lahjomaton mittari tähän: jos henkilö käyttää kirjoituksissaan ja sanomisissaan ”persu”-sanaa, katson hänen olevan tuon "muka-sivistyneen" ja selvästikin eugenistisen ryhmän puhtaaksi pesty jäsen, joka ei kaikessa suvaitsevaisuudessaan hyväksy sitä, että neljännes äänestäjistä on äänestänyt jonkun puolueen eduskuntaan tai kunnanvaltuustoon ja ilmeisesti haluaisi kastroida heidät kaikki.

Jostain syystä – ilmeisesti vaalien lähestyessä ja perussuomalaisten kannatuksen hiipuessa (mm. em. syistä) – perussuomaiset ovat vaihtuneet nyt keskustalaisiksi ja kohteena ovat nyt nämä, ja heidän yhtenä ”sijaiskärsijänään” pääministeri tai joku muu kieltämättä ainakin jonkin verran ärsyttävistä ministereistä. Puoluepolitikoinnin ohella vaikuttimena on myös ihan selvästi perisuomalainen kateus. Kun joku pärjää elämässään ainakin taloudellisessa mielessä hyvin ja saa aikaan tulosta ja omaisuutta ja osaa päättää asioista, häntä kadehditaan.

Olen usein pohtinut, että jos olisin diktaattori, laittaisin nuo räyhääjät ja someraivoajat itse tekemään päätöksiä. Nähtäisiin mihin nämä kaiken tietävät ja osaavat some-nerot ja uuninpankkopojat aikuisen oikeasti pystyisivät. Yhdysvaltojen väistyvä varapresidentti Joe Biden sanoin äskettäin TV-haastattelussaan viestinä presidentiksi valitulle Trumpille: ”Kasva aikuiseksi”. Saman haluaisin sanoa noille turhanpäiväisille someraivoajille.

Minusta tuollaisen typerän someraivoon sisällytetty ns. kritiikki ei ole oikeasti edes kritiikkiä. Kreikan sana, josta tuo krittiikki-sana [kritiki (κριτική)] ehkä muodostuu, voisivat olla krino (κρίνω), arvioida, arvostella tai diakrino (διακρίνο), havaita, joilla tarkoitetaan myös tarkastelua. Sanan mukaisesti kritiikissä on siis tarkoituksena arvioida, selvittää asian arvoa tarkastelemalla sitä, pohtimalla ja määrittelemällä. Toki kritiikki voi olla positiivista, rakentavaa, jonka tarkoitus on kehittää asiaa tai arvoa, mutta kritiikillä on tapana toisinaan myös vähätellä asiaa.

Kritiikki on aina kantaa ottavaa sosiaalista toimintaa ihmiseltä ihmiselle, organisaatiolta organisaatiolle. Se on myös kommunikaatiota – yksilöllistä tai kollektiivista. Joidenkin mukaan kritiikkiä voisi muka estää tai jopa hallita. No – näitäkin yrittäjiä on ollut ja yleisin tapa torjua lienee sitten varmaan tiedonjulkaisemisen estäminen ja sensuuri tai toisinaan jopa pelon lietsominen, joista ensimmäisenä tulee enemmän mieleen ihan muut maat kuin Suomi tai USA.

Minusta mieletön – ja sanoisin – jopa järjetön someraivo ei ole kritiikkiä. Se on jotain lähes animaalista, eläimellistä pahanolon purkamista mahdollisesti heikommaksi tai vastutukseen kykenemättömäksi koettuun osapuoleen tai riittävän kaukana olevaan tai hieman omalta kannalta epämääräiseen kohteeseen. Toinen puolue ja sen edustaja ovat varmaan tässä mielessä hyviä kohteita someraivolle. Henkilöön kohdistuvaa hyökkäävää ja perustelematonta, asioiden todellisesta ja oikeasta laidata tietämätöntä ja usein aivan mutu-tuntumaan perustuvaa someraivoa pidän iljettävänä, varsinkin jo se tehdään "selän takana" vaikkapa jossain suljetussa someryhmässä.

Koska poliitikko ei voi vastata tuollaiseen tekoon aina samalla tavalla kuin ”tavallinen” kansalainen, hän joutuu kärvistelemään tuossa kritiikkihelvetissä vaikka kuinka kauan tai sitten luovuttaa ja poistua näyttämöltä, mikä onkin tuollaisen someraivon tarkoitus. Tässä jyllää ns. Junckerin laki, EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin kenties eniten siteerattu lausehan kuuluu: ”Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleenvalituksi, jos teemme sen.”

Kun seurasin keskustalaisen pääministerin someraivohelvettiä hänen lastensa omistuksista, keksin hyvän ratkaisun tuleville ajoille. Aina, kun maassa on huonoksi "koettu" pääministeri tai muu ministeri tai muu päättäjä, viisainta on ostaa ja lahjoittaa hänen lapsilleen tai muille lähisukulaisille ilmaiseksi pieni siivu – puoli tai vaikka vain yksi prosentti – jostain yrityksestä. Näin kannattaa tehdä etenkin kaikkien tuon ko. yritysten kilpailijoiden, näin he jääväävät kyseisen kilpailevan ja mahdollisesti hyvin pärjäävän yrityksen ulos kaikesta, mikä liittyy bisnekseen valtion tai kunnan kanssa. He eivät pääse mukaan vienninedistämiseen, ei valtion ja sen laitosten tai kuntien tarjouskilpailuihin ja voiton vie aina se toiseksi paras tai jopa huonompi.

Näin ei myöskää kukaan päättäjä pääse "elvistelemään" sillä, että Suomeen on saatu 100 miljoonan kauppa, joka työllistää suuren joukon ihmisiä ja joka tarjoaa siten hyvinvointia ja toimeentuloa vaikkapa nyt julkisuudessa olleessa tapauksessa Pohjoisen alueen ihmisille. Unohtamatta sitä, että tuohan se myös verotuloja niin valtiolle kuin kunnallekin. Vaihtoehtohan esimerkiksi tuollaisessa ulkomaille tehdyssä miljoonakaupassa ei suinkaan ole se, että kauppa ilman erilaisia viennin edistämiskommervenkkejä menisi jollekin toiselle suomalaiselle yritykselle. Ei
se menee jollekin ulkomaiselle yritykselle.

Ja maa ja somaraivoajat makaavat tämän jälkeen tyytyväisenä: pääministeri tai muu silmäätekevä menettävät "kansalta ryöstettyä" rahaa, häviävät kilpailuja ja jäävät nuolemaan näppejään. Tosin näin taitaa käydä aikanaan noille väärintoimijoillekin, median tai somen raivoajille – jos ei heti, niin ainakin aikaa myöten. Minä en ainakaan äänestä sellaisia, enkä osta sellaisesta yrityksestä mitään ja pidän tuollaiset tahot niin kaukana itsestäni, kuin vain mahdollista.
Eläköön sananvapaus ja demokratia!



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com