Muistamaton normaali

Kirjoitin edellisessä blogijutussani ”sivistyneestä hullusta”, joka ei ymmärrä sairautensa vuoksi olevansa ”hullu”. Entäs kun ei alkavan tai jo päällä olevan muistisairauden vuoksi ei enää muista olevansa normaali.

Dementia on nykyisin yhä useammin monen perheen ”uusi perheenjäsen". Oma isä tai äiti dementoituu, milloin mistäkin syystä – useimmiten Alzheimerin taudin vuoksi, mutta muitakin syitä on. Näin oli mm. oman äitini kohdalla.

Äitini muistisairauden syyksi kerrottiin vuosia sitten erilaiset multi-infarktit, jotka vaurioittivat aivoja pikkuhiljaa, ei siis yhtä suoraviivaisesti kuin mahdollisesti se Alzheimer. Taudin alku ja kulku lienee kuitenkin olut tavanomainen: se alkoi kukkaron etsimisestä.

Äitini hävitti alkuun siis usein rahakukkaronsa ja sitten he etsivät sitä isäni kanssa. Usein se löytyi heti, koska isä tiesi, että äidin tapana oli jättää kukkaro kirjahyllylle kirjojen päälle talteen. Alun hauskuus meni kuitenkin pian aivan muuksi, kun äidin mielestä kukkaron häviäminen oli isän syytä: isä oli hänen mielestään ottanut sen, varastanut rahat.

Tuo taudin kulun osa on hirvittävä asia avioliitossa. Se todella koettelee sitä. Isän ja äidin kohdalla evakkouden ja sotien jälkeen syntynyt liitto kesti kaikesta huolimatta, vaikka isä oli usein kovinkin väsynyt ja jopa turhautunut ja valmis vaikka eroamaan.

Nyt asiasta on jo kauan ja olen voinut seurata erilaisten tuttujeni kohdalla samojen oireiden ilmaantumista ja puolison tai lähipiirin suhtautumista tapahtuneisiin. Vaikka lääketiede on kehittynyt ja lääkkeet auttavat jo jonkin verran sairauden oireisiinkin ja etenkin etenemiseen, samanlaisia tuntemuksia olen ollut havaitsevani puolisoissa ja joskus sairastuneen ystävissäkin.

Tieto sairauden vaikutuksista ja oireista on lisääntynyt, mutta silti ne aina suurimmaksi osaksi yllättävät läheiset. Vaikka sanotaan, että esimerkiksi Alzheimer alkaa kehittyä jo monia, monia vuosia aikaisemmin, sitä ei useinkaan heti havaita ja aina se silloin yllättää ainakin vierellä kulkevan lähipiirin.

Hieman tietysti persoonasta itsestään on kiinni, havaitaanko muutoksia helposti vai ei. Jos on jo valmiiksi räiskyvä luonne, helposti hiiltyvä, epävakaa tai jotain vastaavaa, asian huomaaminen saattaa kestää. Sen sijaan meillä vakailla ja jäyhillä suomalaisilla, tapoihimme juurtuneilla ihmisillä sen saattaa havaita aikaisemmin outona käytöksenä.

Maailmalle lähteneet lapset, joka aikuisina näkevät vanhempiaan harvoin silmäkkäin, eivät aina erota tapausta, vaikka se olisi jo melko pitkällä. Usein lähellä ja melkein päivittäisissä tai ainakin viikottaisissa yhteyksissä olevat ystävät näkevät sen ensimmäisinä.

Mistä sen sitten huomaa? En ole asiantuntija tuohon vastaamaan, mutta joitain kokemuksia minullakin toki on ja niiden perusteella voisin arvailla. Monesi sairaudesta kertovat oireet jäävät tavallisten vanhuudesta kertovien oireiden taakse tai niitä siis pidetään vain vanhuuden aiheuttamina höperöitymisinä, ei muistisairautena.

Vanhuuteen liitetään usein lähes normaalisuutena kärttyisyys tai jopa ilkeilyn lisääntyminen. Mutta kun niiden oheen tulee mukaan kateutta, katkeruutta ja henkilöön menevää ilkeyttä, pitäisi hälytyskellojen ehkä soida. En ole oikea ihminen kertomaan, mitä silloin pitäisi tehdä, mutta itse – jos vielä olisin siinä tilanteessa – soittaisin terveydenhoidon ammattilaisille, joita nykyään on jo muistisairauksienkin osalta runsaasti.

Itse elin noita kokiessani ruuhkavuosia ja urakehitystä eläen ja kaikki piti kestää itse ilman mitään tai kenenkään neuvoja. Osin jopa oman äidin sairastuminenkin oli hyvä ettei salassa pidettävä ja hävettävä asia, jonka tiesivät vain harvat.

Hoitokodista, jossa äitini oli, en saanut mitään apua tai neuvoja. Usein äidin luota lähdettyäni – äiti oli kahden tunnin ajomatkan päässä kotoani – ensin itkin autossani parkkipaikalla rauhoittuakseni tapaamisen tuskasta ja surusta ja vasta sitten lähdin ajamaan kotiin. Silti yhdellä paluumatkalla ajoin auton tieltä osin liukkauden ja sohjon sekä väsymyksen vuoksi, mutta varmasti tapaamisen tuottamalla tunteella oli oma osansa. Tahallani tai tarkoituksella sitä en silti tehnyt, vahinko se oli ja melkein uusi auto meni lunastukseen.

Kun nyt olen seurannut sivusta joidenkin ystävieni kipuilua omien ystäviensä sairauksista, joita ei kuitenkaan ole vielä diagnostisoitu sairauksiksi ja siksi tilanne on terveen ystävän osalta hirveä. Edelleenkään tiedon lisääntymisestä huolimatta meillä ei ole aina eväitä suhtautua asiaan oikein eikä etenkään toimia jotenkin ystävää auttaen, hänen terveyttään ja elämäänsä parantaen ja siinä ohessa omaakin elämää kohentaen.

Itse kaiken edellä mainitun kokeneena en vieläkään osaa neuvoa tarpeeksi hyvin toista, mitä tämän tulisi tehdä. Asia on edelleen kipeä ja vaikea minullekin ja yhä usein palaan ajatuksissa äitini huoneeseen, jossa yhdellä käynnillä olen hänen poikansa, toisella käynnillä hänen puolisonsa ja kolmannella käynnillä tuiki tuntematon – joku vain. Silti joka kerta hänen luonaan vieraillessani kerroin kuulumiseni perhestäni, lapsistani ja lapsenlapsistani ja olen vahvasti sitä mieltä – vaikka joku toisin väittäisi – että osa viesteistäni meni perille. Ja se lohdutti ja lohduttaa yhä.

Hannu Pyykkönen
elämän makaaja
nettihoukka@gmail.com

Sivistynyt hullu (lue: outo)

Aika erikoinen sanapari. Voiko siis olla sekä sivistynyt ja hullu (lue: outo). Takuulla voi, sillä olen nähnyt sellaisia.

Ensimmäinen muistikuva jonkinlaisesta tämän tyypin edustajasta lienee opiskeluajoilta, jolloin opiskelemani aineen yhteen osa-alueeseen kuului vierailu B-mielisairaalassa. Kävelimme ryhmänä rakennuksessa ja yhtäkkiä eteeni tuli hyvin puettu ”sivistyneeltä hullulta” vaikuttava ihminen. Mies tervehti minua kohteliaasti ja tuttavallisesti ja kysyi vielä teititellen: ”Kuinka isänne voi?” Kesti hetken, ennen kuin osasin hämmennykseltäni vastata: ”Kiitos hyvin!”

Toinen muistikuva on sitten jo myöhempää ja ei ihan suora oma kokemus, vaan kollegan kokema. Paikkakunnalla oli opettajan sijaisena korkeasti oppinut ihminen, ihan tohtoriksi koulutettu, mutta jolla jokin ”palikka” oli hieman loksahtanut kohdiltaan ja hänen antamansa biologian opetus oli todennäköisesi osalle oppilasta todella mielenkiintoista, mutta osalle kauhistuttavaa. Näin siis etenkin seksuaalisuutta käsittelevissä aiheissa.

Niinpä sijaisopettajan esimiehen oman esimiehensä kanssa piti mennä kertomaan tälle omakotitalon ullakolla  yksin elävälle ihmiselle, että hänet on erotettu tehtävästään. Siinä paikalle mennessä he sopivat, että ollaan varovaisia sanoissa ja teoissakin. Sisälle päästyä ja rappuset kiivettyään, esimiehen esimies ei saanut saksalaismallista metsästäjän huopahattua päästään, kun hän kohdatessa tuon ihmisen, silmiä räpytellen totesi, että ”nythän on niin, että te olette hullu”. Eipä siinä tämän ihmisen lähimmällä esimiehellä ollut enää paljon muuta tehtävää, kuin yrittää huudon keskellä poistua asunnosta vaivihkaa.

Vaikea oikeastaan sanoa tuossa tilanteessa, kuka oli mitäkin, kuka hullu, kuka jotain muuta. Mutta melkoisen jatkokertomuksen tuo tilaisuus kuitenkin sitten hallinnossa aiheutti ja käsittelyyn tuli pinoittain A4-paperia eri instansseille niin mahdolliselta hullulta kuin esimiehen esimieheltäkin ja taisi esimieskin saada urakasta osansa.

Näillä kahdella esimerkillä yritin kuvata sitä, kun sivistyneen, osaavan, hyvin tai jopa korkeasi koulutetun ihmisen mielenterveys järkkyy, mitä siitä saattaa seurata. Hän itse ei omaa tilaansa näe eikä koulutuksesta huolimatta ymmärrä, puhumattakaan, että ymmärtäisi toimivansa hullusti. Vastaavasti ympärillä olevat sen hyvinkin näkevät ja mahdollisesti jopa erilaisin tavoin kokevat.

Samalla korkea koulutus antaa eväät naamioida tai häivyttää ongelmaa älykkään keskustelun, osallistumisen ja osaavan toiminnan taakse, kuitenkaan perusongelmaa hävittämättä. Se on ja voi hyvin kaiken aikaa ja aiheuttaa omat ongelmansa.

Aikanani leipätyössäni kohtasin tuonkin tyyppisiä ihmisiä ja onneksi tuon ensimmäisen esimerkin ohessa ilmaistu opiskelu ja saavutettu ohutkin tieto-taito edes hieman auttoivat asiaa kohdallani. Olin saanut oppia, miten suhtautua tuollaiseen ihmiseen, miten mahdollisesti käsitellä asiaa hänen kanssaan tai omassa päässäni, tapahtumahetkellä ja etenkin sen jälkeen.

Tuollaiset työtehtävät olivat melko lailla kuluttavia ja väsyttäviä, mutta onneksi niitä oli tuiki harvoin. Nyt eläkkeellä käytännön osaaminen ja siinä ohessa näköjään myös eräänlainen tuollaisten asiain sietäminen on huonontunut melkoisesti, kun ei ole tarvinnut tällaisten kanssa toimia. Jos tuollainen ihminen on osunut polkuni varrelle ja hän ei ole ollut läheinen, asian on voinu tyylikkäästi tai tyylittömästi – ihan miten vain – ohittaa.

Nyt kuitenkin viime aikoina on eräässä toisessa omimassani ”tehtävässä” tullut taas vastaan mahdollisesti tällainen ”tapaus”. Oman hataran arvioni mukaan kyseessä on kenties ihminen, joka on elämässään ja etenkin avioliitossaan pettynyt, myöhemminkin ilmeisesi työssään ja jopa harrastuksissaan, mahdollisesti jopa muunkin vapaa-aikansa piirissä kaltoin kohdeltu. Ja mikä huolestuttavinta – ilmeisesti jäänyt ilman tukea ja hoitoa, terapiaa. Nyt iän karttuessa älylliset käyttäytymisesteet poistuvat, älyllinen osaaminen on ainakin osin tallessa ja ongelmat vyöryvät erilaisina outoina käyttäytymisinä kaiken kansan keskelle ja siksi kai myös osittain minäkin niitä kohtaan.

Asian kohtaaminen ei ole minulle mieluisaa ja siksi välttelen kaikkea siihen liittyvää ja yritän sulkea niitä pois omalta polultani. En vain enää jaksa kiinnostua ja ryhtyä ”hoitamaan” minulle kuulumatonta asiaa millään tavalla. Haluan irti asiasta.

Sitä tässä pohdin ja siksi tämän kirjoitan, sillä asia ei ole helppo. Kaikkien meidän pitäisi olla lähimmäisiä toisillemme, mutta missä kulkee raja silloin, kun toinen ei ongelmaansa ymmärrä, ei näe sitä, ei osaa pyytää apua ja toimii niin kuin ennenkin, mutta hullun lailla. Ja hulluudellaan saa jopa minunkin mielenterveyteni uhan alle.

Enpä tässä oikein jaksa muutakaan tehdä, kuin joko toimia tuon alussa mainitsemani esimiehen esimiehen lailla: pidän kipparilakkini päässä ja totean:
”Nythän on niin, että te olette hullu!”
tai kuten kollegani teki: liukenen minäkin maisemista vähin äänin.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seniorisome

Minun oli alkuaan tarkoitus kirjoittaa tämän niminen loppujuttu aiemmille mummo- ja pappasomejutuille, mutta ajateltuani asiaa riittävän kauan totesin sen aivan turhaksi. Kirjoitan nyt sen sijaan joitain arkisia ajatuksia, joita olen kokenut vanhetessani – etenkin kun tuo vauhti vanheta on viime aikoina senkin vain kiihtynyt ja erilaiset aiemmat digitaaliset "lelut" ovat enemmänkin vaihtuneet elämää ylläpitäviksi hoitolaitteiksi.

Vanheneminen ei kaiketi ole kivaa, näin luulen monien meidän vanhenevan ajattelevan. Aika vähän taitaa olla niitä asioita, joka paranevat vanhetessaan – me vanhukset kun emme ole viinejä. Runsaasti sen sijaan löytyy niitä asioita, jotka ovat entistä huonommin iän karttuessa.

En nyt puutu niihin lukuisiin remppoihin ja liikkumisongelmiin sun muihin enemmän fyysisiin ja ruumiillisiin sekä terveydellisiin ongelmiin, joita putkahtaa meille vanhuksille eteemme hyvä ettei joka päivä joku uusi. Keskityn tässä jutussa muunlaisiin ongelmiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin, joita myös ilmaantuu melko lailla usein eteemme.

Kaikille lienee jo selvinnyt – jos ei muualta niin mediasta – se seikka, että monet vanhukset kärsivät yksinäisyydestä. Muistan vuosien takaa erään minua huomattavasti vanhemman, sodan kokeneen Päämajan upseeriystäväni, joka sitten kuoli yli ysikymppisenä. Menetettyään vaimonsa kuolemalle ja sen jälkeen kavereitaan, muistan hänen usein sanoneen, että on jäänyt tänne maailmaan melkein kuin vahingossa – yksikseen, unohtunut. Kaverit ja lähisuku – lapsia hänellä ei ollut – olivat kuolleet kaikki. Siksi vietimme mahdollisimman usein toisen vanhan ystäväni kanssa ns. triumfiraatin kokouksia milloin missäkin tätä yksinäisyyttä torjuen.

Itse en ainakaan vielä ole kärsinyt kovasti yksinäisyydestä. Se johtunee siitä, että minulla on lapsia ja lapsenlapsia ja hyviä kavereitakin, jotka ainakin ajoittain vierailevat luonani tai muuten pitävät yhteyttä minuun digitaalisilla laitteilla tai puhelimella. Todennäköisesti olen myös ainakin hieman jonkilainen erakkoluonne ja jossain määrin viihdyn yksinkin.

Viimeaikaisia ilojani on silti ollut mm. pojanpoikani, joka sai myytyä minulle keräämiään mustikoita hyvään hintaan. Iloani ja riemuani lisäsi tieto siitä, että hän oli onnistunut masinoimaan toisen mummonsa puhdistamaan ne keräämänsä ja myymänsä mustikat, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan maksanut tuosta työstä mummolle. En tosin tiedä, saiko mummo mustikoita halvemmalla. Kauppiaan, siis yksityisyrittäjän, poikana, iloitsin, että jospa isäni ja ukkini ja aika monen muun esi-isäni ja sukulaiseni ammatti jollakin tavoin jatkuisi tulevaisuudessakin.

Yksinäisyys saattaa kai toisinaan olla – tai se saatetaan kokea – eräänlaisena yksin jättämisenä, tai joskus jopa ihan hylkäämisenä. Sitä en onneksi ole kokenut lähisukuni taholta sen suuremmin, mutta välillä on tuntunut, että joissain muissa vanhoissa tai tuoreemmissa ystävissäni merkkejä jostain tuollaisesta on ilmassa. Voihan tietysti olla, että vanhuksena taas kuvittelen ja pelkään vain pahinta, sen olematta se suuremmin totta, mutta …

Silti – edellä mainitut henkilökohtaiset reunaehdot huomioiden – on mielestäni joiltain osin selviä merkkejä, että minusta on alkanut tulla joillekin ystävilleni jos ei nyt ihan jäteongelma niin ainakin jotenkin muuten vain olen muuttunut tarpeettomaksi, hyödyttömäksi ja kenties jopa joksikin muuksikin ongelmaksi ja yhteydenpito on alkanut haalistua ja osin jopa loppunutkin. Muuttunut ainakin yksipuoliseksi, yksisuuntaiseksi.

Tuo on asia, joka todella on välillä tuntunut jopa pahaltakin. Siinä ikään kuin havahtuu huomaamaan olleensa itse väärässä jonkun ihmisen suhteen tai hänen suhteestaan minuun. Tulee melkein väärinkäytetyn, hyväksikäytetyn tuntuma, vaikka sana lienee hieman yliampuva.

Mutta näin lienee ollut maan sivu. Joillakin on ystäviä ja ”ystäviä” – toiset ovat vain ystävinä ns. hyödyllisiä hölmöjä, toiset jostain muusta syystä "ystäviä", joskus ehkä jopa sukusiteiden vuoksi pakollisia ystäviä. Mutta joka tapauksessa hylkäämisen tai torjumisen kohteeksi joutuminen satuttaa aina hieman tai enemmän – suhteen laajuudesta ja pituudesta sekä syvyydestä riippuen. Tulee mietittyä, miksi en huomannut tuota asiaa aiemmin. On siis hieman höynäytetyn olo.

Onhan noita satunnaisia ystäviä toki kadonnut matkan varrella ajoittin, kuka mistäkin syystä, mutta on olemassa joukko ihmisiä, joita ihan oikeasti on luullut hyväuskoisena ystävikseen, mutta mitä sitten lienee tapahtunutkaan. Tietysti mietityttää myös se, miten itse olen kenties syyllinen asiaan?

Onneksi tuo joukko ei ole – ainakaan vielä – kovin suuri ja siksi ei kai ainakaan vielä kovin suuri ongelmakaan. Mutta pahoittanut se on silti mieleni jossain määrin. Nyt kun vanhuksena – ja etenkin koronakaranteessa – on ollut kaiketi liiaksi aikaa ajatella ja pohtia syntyjä syviä – tällaisiakin.

En ryhdy nyt sen suuremmin pohtimaan – miksi näin tapahtuu. Se lienee suurempikin kysymys, tiedä häntä. Mutta osasyyllinen löytyy varmasti itsestänikin. Vanhenemiseni on heikentänyt varmasti myös omia sosiaalisia taitojani ja toimintaani, kenties sietokykyänikin. En ole ollut itse yhteydessä heihin riittävästi ja jos olenkin, olenko ollut joissain asioissa – vanhuuttani ja vaivojeni vuoksi – liian tyly, kieltäytynyt auttamasta, kohtaamasta tai jotain muuta vastaavaa. Mene ja tiedä!

Joten syytä löytyy varmaasi kuten sanonta kuuluu ”niin syystä kuin sepästäkin”. Siksi asiaa ei kai kannata kovinkaan perusteellisesti surra ja vaipua voivottavaan itsesääliin. Paras tapa välttyä pettymyksiltä on varmaankin olla edellyttämättä mitään keltään.
Näin kai se elämä vain menee!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pappasome - osa II

Enpä nyt tällaisena tyypillisenä pappana tajunnut, että edellisen blogijuttuni otsikkokin saattaisi aiheuttaa suuremman kolahduksen, mutta niin näytti kumma kyllä käyneen. Tosin käyttämäni sana ”suurempi” on tietysti suhteellinen tässäkin tapauksessa. Mutta – käytin mummo-sanaa hieman samassa mielessä kuin on vaikkapa pappa sanassa ”pappamopo” – siis ilman suurempaa sukupuolisidonnaisuutta, kuvaamaan vain tiettyä ikäpolvea, siis enemmän ikäsidonnaisesti.

Mie ja miun mopo.

Tosin asiayhteys, johon sanan sijoitin, oli ehkä enemmän feminiiniselle tunnepuolelle sijoittuvaa ja siksi kai valinta oli tuo, mikä oli. Mutta menköön nyt tämä toinen juttu toisella kenties makuliisimmalla nimellä, mutta edelleen ilman sukupuolisidonnansuutta mihinkään tiettyyn sukupuoliryhmään sen kummemmin liitymättä.

Mutta sanon vielä senkin, että ymmärrän hyvin, että ihminen – pappa tai mamma – älähtää usein tällaisen kalikan häneen kalahtaessa. Oletettavasti minäkin tein nyt juuri niin.

Tässä edellisen jutun eräänlaisessa jatko-osassa keskityn nyt hieman ehkä enemmän tiettyyn asiaosaamiseen, enkä siis suinkaan tarkoita taaskaan sitä, että se yksinomaan olisi pappojen ongelma, ellei nyt joku halua väkisin väärinymmärtää.

Näin meistä arveltiin 2010-luvulla. Miten lie nyt!

Some on tehnyt meistä somessa riehuvista ihmisistä helposti ”kaikkien tieteitten tohtoreita”. Onpa kyseessä sitten vaikka hevostenhoito tai kanoninen oikeus, meiltä löytyy kaikkeen vastaus, joka tietenkin on se ainoa oikea. Muistelen nähneeni joskus jonkun ihmisen some-esittelyssä tekstin: "aina oikeassa". Huumoria tai ei, ainakin ajan kuvaa.

On tietysti erittäin hyvä asia – ainakin tiettyyn rajaan saakka – että ollaan oikeassa. Raja lienee jossain tapauksissa sitten oikean ja väärän, toden ja valheen, kuvitelman ja realismin välissä. Ja samalla on sanottava, että mielestäni tämäkin kovin häilyvä oikeudentaju on usein seurausta nykyisestä sosiaalisen kulttuurin avoimuudesta tai ainakin luullusta avoimuudesta ja sen eritoten väärinkäytöstä.

Minulle kovinkin rakas aihe ”ortodoksisuus” on hyvä esimerkki tästä. Enpä koskaan entisessä elämässä uskonut, että somesta voi löytyä niin valtava määrä kanonisen oikeuden tai vaikkapa dogmatiikan huippuasiantuntijoita.

Tietääkseni on olemassa somesivuja, jossa vaikuttaa useita tällaisia eri alojen huippuja. Sieltä saa varman vastauksen vaikka siihen, ja onko jonkun alueen saama autonomia tai vaikka autokefalia pätevä vai ei ja onko sen myöntäneellä taholla moiseen oikeus ja millä perusteella myöntäjä voidaan lukea skismaatikoksi. Samoin siellä on vaikuttanut olevan runsasti erilaisten persoonallisuuksien – kuten vaikkapa "antikristuksen" – tunnistajia. Minun mielestäni oikeasti asiansa osaava Merja Merras kirjoittaakin eräässä blogijutussaan osuvasti tätäkin asiaa hieman sivuten puhuttaessa protestanttisista evankelistoista, että tällainen evankelista "opettaa raamattua oman käsityksensä mukaisesti, mitä milloinkin mieleen juolahtaa."

"Oikea tieto vs. valheellinen tieto" asiana näinä aikoina sivuaa hieman sellaistakin aihepiiriä, josta me kaikki olemme viime aikoina saaneet monenlaisia – sanoisin jopa karmaisevia – esimerkkejä. Vaikkapa siitä, että saman perheen jäsenetkään eivät näe asioiden oikeellisuutta tai edes tekojen oikeutusta samalla tavalla. Miksi toinen hyökkää ja tappaa toisia – onko se oikein vai väärin – oikeutettua vai syntiä? Mielenkiintoista on samalla tässä asiassa, että ”oikealla mielipiteellä” voi huoleti syrjäyttää toisen omaan arvomaailmaan liittyvän ja sieltä pulppuavan asian oikeellisuuden ja tehdä väärää asiaa mukamas oikein perustein.

Kun pohtii omasta mielestään oikeita syitä tuollaiseen arvojen jakautumiseen, voisi varmaan samalla miettiä, päteekö sama lainalaisuus mielipiteen ilmaisuun somessa.

Tuon asian perussyy eli jonkinasteinen aivopesu, vahva vaikuttaminen, on varmaan kaikessa mukana tavalla tai toisella. Ja juuri uskonto – eritoten ortodoksisuus – on oivallinen kasvualusta moiselle. Asiaa auttaa vielä, mikäli taustalla eli vaikuttamisen kohteena olevilla ihmisillä on normaalia matalampi koulutustaso. He eivät suuremmin vaikkapa vanhuuden takia seuraa maailman tapahtumia tai ovat kyllästyneitä huonoihin uutisiin, sotauutisiin. Lisäksi joillakin heistä saaattavat informaatiokanavat olla vähäisiä ja rajoitettuja ja vaatisi kenties syvemmälle päästäkseen jonkinlaisia uusia digitaitoja.

Silti olen itse vahvasti sitä mieltä, että ainakin tällaisissa tapauksissa kovinkin helposti noin yleisimminkin meistä somen käyttäjistä tulee melkoisessa määrin tyhmempiä kuin oikeasti ehkä olemmekaan. Usein vain laiskuuttaan, joskus ehkä edellä mainituista muistakin syistä johtuen.

Kun tuohon soppaan sitten sekoittaa sopivasti erilaisia monille meistä ikääntymisen mukanaan tuomia usein negatiivisia luonteenpiirteitä, kuten kärttyisyys ja ilkeilyn halu sekä "mukamas iän tuoma" oikeassa olemisen pakko, lienee soppa valmis.

Aika pian saamme lukea joltain somesivulta aivan uudenlaista dogmatiikkaa ja neo-ortodoksisuutta, joka suvaitsee kaiken ja vielä hieman enemmän. Teki tosin mieleni lisätä tuohon neo-ortodoksisuuden aiheuttajalistaan vielä yksi mieleeni tullut asia, mutta varovaisuuttani ja aikaisemman kirjoituskokemukseni mukaan sen pois jättäminen ja nimeämättä jättäminen tässä tapauksessa tällaisena ns. ”äidinmaito-ortodoksina” lienee viisaampaa.

Mutta tuossakin tapauksessa lienee taustalla tietty elämään ja vanhenemiseen liittyvä yleismaailmallisempi, jopa kenties geriatrinen syykin. Sitä voisi verrata vaikkapa joidenkin ruotsin-suomalaisten ihmisten kokemuksiin eräissä ruotsalaisissa vanhainkodissa:
Ihmiset ovat aikanaan muuttaneet kuka mistäkin syystä toiseen maahan, toisenkieliseen ympäristöön ja opetelleet siellä uuden tavan elää ja uuden kielen. Vanhetessaan ja sairauksista johtuvien älyllisten toimintojen heiketessä he unohtavat pahimmassa tapauksessa noissa vieraan maan vanhainkodeissa uuden kielensä ja puhuivat vain enää alkuperäistä äidinkieltään, kieltä, jonka ovat lapsena oppineet ja ikänsä käyttäneet, loppuaikana tosin toisen kielen ohessa. Näin voinee käydä, jos kielen tai kaiketi minkä tahansa asian oppii lapsuuden jälkeen aikuusuuden keskellä vain pinnallisesti vaikkapa pakon (muutto maahan, elämäntilanne) vuoksi.

Tilannetta huonontaa myös se, jos uusi, tuo toinen kieli tai uusi idea, aate on alkuaan huonosti ja pinnallisesti opiskeltu, ilman kielen tai aatteen syvimpien nyanssien tuntemista ja ilman tietoa kieli- tai aateopillisista hienouksista ja ilman sen kokoaikaista, kokonaisvaltaista kielessä tai aatteessa ja sen hienouksissa elämistä ja sen jatkuvaa harjoittamista. Vanha aate tai kieli pullahtaa kaiken uuden ja opitun ohi pinnalle kuin ongen koho syrjäyttäen uuden ja aiheuttaen yleensä jonkin verran hämminkiä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmai.com

PS. Katsotaan nyt, saisinko kirjoitettua vielä yhden osan ja sen nimeksi voisi sitten jo laittaa sen suositellun hajuttomamman ja neutraalin seniorisomen.

H@P

Mummosome - osa I

"Give me five"

Olen viime aikoina huomannut usein ajattelevani, millaiseksi onkaan tuo aikanaan ihan mukavaksi kokemani some, sosiaalinen media, muodostunut viime vuosina. Yritin etsiä jonkinlaista kuvaavaa sanaa sille ja tuo otsikossa oleva lienee paras tämän asti löytämistäni.

Sosiaalisen median suosittuja ja helpoimmin käytettäviä alustoja (Facebook, Instagram, Twitter) on alkanut pikkuhiljaa valloittamaan suurten ikäpolvien huonotaitoiset vanhukset. Nuoriso on hakeutunut jo kauan sitten muille alustoille. Vanholta alustoille jääneiltä puutuu usein digiosaamisen jalo taito, mutta heillä yhä on taito roikkua jossain määrin ajassa mukana. Tai ainakin heillä on suuri halu roikkua siinä mukana. Digiosaamisen ohessa toki moni muukin mediataito – mukaan lukien liian usein lukeminen ja kirjoittaminenkin – ovat osalta pahasti hukassa tai mahdollisesti unohtuneet.

Netissä julkaistavaa tekstiä ei jakseta lukea, teksti on liian pientä tai sitä on liikaa. Katsellaan pelkästään kuvia ja tehdään mielipiteen muodostus sillä (kuvien) perusteella. Ja yleensä metsään menee. Samalla kun siinä on siis tuo jalo lukutaito rapistunut, se alkaa näkyä myös kirjoituksen poisjäämisenä ja teksti korvataan tyhmillä GIF-kuvilla tai muilla hymiöillä, joiden merkitystä ja käyttötarkoitusta ei edes täysin tunneta. Käytetään, miten käytetään, kun halutaan olla muka freesejä.

Hyvänä esimerkkinä ”give me five” eli ”heitetäänpä vitoset” hymiön käyttö rukoilemista tarkoittavana kuvana. Melko irvokas kommentti vaikkapa toisen sairauteen tai kuolemaan – heitetäänpä siis vitoset asian johdosta ja ollaan siis tyytyväisiä ja pidetään hauskaa - niinkö. Miten olisi, jos kuvan korvaisi vaikka huokauksella ”Herra armahda!”

Jotenkin on väkisin tullut tunne, onko vanhoista ihmisistä tosiaan tullut vanhetessaan hölmömpiä kuin ovatkaan. Oikeasti en haluaisi näin uskoa. Uskoisin, että vanhuksilla on elämänkokemusta ja osaamista, mutta ehkä ”väärällä sektorilla” nykyaikaa ja nykymediaa ajatellen.

Kun katselee nykyisin asiapitoista jotain somekanavaa, jonka tarkoitus on levittää tietoa jostain erityisestä tai tietysstä aiheesta, huomaa helposti noita vanhusten ”mediatiivisia oireita”. Julkaistua tekstiä ei lueta alkua pidemmälle, ei edes katsota onko aiheesta kirjoitettu jotain jo aiemmin tai jopa julkaistu sama juttu jo kertaalleen. Joten julkaistaanpa siis taas uudestaan.

Mielenkiintoinen tekstiuutinen ei herätä kiinnostusta, ellei siihen laita raflaavaa kuvaa. Ennen sanottiin, että luettava teksti ei koskaan saa ylittää yhtä A4-sivua. Nyt tuo hymyilyttää, kun yläraja lienee viidessä kuudessa rivissä. Joskus jopa pelkkä otsikko on tarpeeksi ellei jopa liikaa.

Pitänee tässä välissä myös sanoa ennen kuin tämän blogijutun kirjoittaja manataan syvimpää manalaan, ettei tämä kritisoimani käyttäytyminen suinkaan koske kaikkia vanhoja ihmisiä. Kyse on siis suurista ikäpolvista, laajoista ihmisjoukoista, jonne mahtuu monenlaisia ihmisiä.

Edelleen on tiukasti ja tyylillä ajassa mukana olevia vanhuksiakin – ja sanoisin että enemmän kuin ennen, mikä lienee normaalia, kun vanhustenkin määrä on kasvanut. Mutta paljon on myös sellaisia turhaantuneita, väsähtäneitä, yksinäisiä vanhuksia, joille netti tai tarkemmin ehkä some on jonkinlainen viihdyke, seuralainen ja kavereiden korvike tai joillekin jopa jälkipätemisen paikka, jossa voi näytää muille yhteiskunnan hänessä hukkaan heittämää, eläkkeelle siirretyn vanhuksen osaamista. Tällaiset vahukset eivät kuitenkaan usein suuremmin ole kehittäneet itseään vanhuuden aikana nykyisin vaadittavissa taidoissa, eivät osaa käyttää kunnolla erilaisia älylaitteita ja ovat kenties niitä, jotka muutama vuosi sitten vielä töissä ollessaan sanoivat, etteivät koskaan käytä tietokonetta, vaan pärjäävät kyllä ”vanhoilla konsteilla”.

Heistä alkaa tulla osa jonkinlaista ”diginiroitunutta massaa”, joka helposti määrittee kohta kaikki vanhuksille tarkoitetun informaation laadun, mediatarjonnan. Usein kuulee, kuin sanotaan, etteivät suuret joukot vanhuksia osaa käyttää laitteita, heillä ei ole laitteita tai he eivät halua käyttää laitteita – ja !!! mikä oudointa - heille pitää tuottaa kaikki media ja informaatio vanhoilla ja ajastaan jälkeen jääneillä konsteilla, yleensä paperilehdillä ja muutenkin kalliisti paperille painettuina ja kotiin kannettuina, ja joita he eivät sitten kuitenkaan osaa sen paremmin hyötykäyttää ja valittavat, kun se pitää ajoittain kantaa lehtiroskikseen. Eli hukkaan menee kallis ja aikaa sekä rahaa ja materiaalia nielevä homma.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Jatkan seuraavassa blogijutussa aihetta hieman toiseltakin näkökannalta.

Somen välitestamentti

Some- ja sotaväsymys yhdistettynä iän mukanaan tuomaan vanhenemiseen, vaivojen lisääntymiseen ja voimien heikkenemiseen, mutta toivottavasti kenties myös ajan myötä selkeentyneenpään elämänkokemukseen, on syynä siihen, että allekirjoittanut alkaa nyt jälleen – varmaan sadannen kerran – jäähdytellä toimintaansa julkisessa somessa ja yleisemminkin netissä.

Noin parin vuoden koronavankeuden jälkeen on tulossa taas kesä, yksi niistä harvoista jäljellä olevista, jotka voin vielä elää ja nauttia melko terveenä tai ainakin liikuntakykyisenä. Sen voi varmaan käyttää paremminkin kuin istumalla tietokoneen ääressä.

Olen ollut mukana ortodoksisen tietosivuston Ortodoksi.netin toiminnassa sen alusta alkaen eli 2000 luvun alkuvuosilta. Varsinainen ensimmäinen nettisivu avattiin 2005, mutta olihan sitä jonkinlaista pöhinää toki jo ennen sitäkin. Eli kaksikymmentä vuotta nettitoimintaa – voi olla että – riittänee minun kohdallani ja voin ansaitusti ainakin vähän hellittää. Näin yritän uskotella itselleni.

Tämä ei tarkoita suinkaan Ortodoksi.netin loppumista tai lopettamista. Ei todellakaan, se ei ole edes minusta kiinni. Varsinainen perussivusto ja siellä oleva materiaali osoitteessa www.ortodoksi.net on ja säilyy ja kenties jopa lisääntyy turvallisessa ympäristössä ja meidän ulkopuolella, mutta ystävällisen yhteistyötahon palvelimella. Toimintaa sosiaalisessakin mediassa säilyy jonkin verran, mutta joitain rönsyjä on pakko leikata. Kaikkeen ei ylläpitäjien – tai tässä tapauksessa ainakaan minun – aika ja energia enää riitä – eikä oikein halukaan. Mutta onneksi on muitakin ylläpitäjiä kuin minä ja he jatkavat ja toiminta jatkuu, joskin ei ehkä ihan yhtä tiiviinä kuin ennen.

Somen sivuista väheneminen näkyy ensin lähinnä allekirjoittaneen huolta pitämissä Twitterissä ja Instagramissa. Nuo mediat ovat kumpikin aika lailla erilaisia. Noin ihan ”puskista otetulla” ja tarkoituksellisesti hieman hurtilla arviolla sanoen, Twitterissä olevat yrittävät olla enemmän ”akateemisia hifistelijöitä” ja Instagramissa enemmän ”sarjakuvien lukijoita”. Molempien ryhmien palveleminen on aika iso juttu ja ei välttämättä toimi samalla sapluunalla.

Twitterin vaste eli lukijoiden reaktiot tuotettuun materiaaliin eivät ole oikein vastanneet odotuksia ja siihen käytettyä aikaa ja energiaa. Ei siis ilmeisesti oltu tarpeeksi akateemisia. Instagramissa ongelma – jos nyt sellaiseksi voisi asiantilaa nimittää – on hieman toisenlainen. Lukijoiden mielenkiinto on enemmän – jälleen hieman ronskisti sanottuna – ”sarjakuvatasoa”, kun ylläpito sen sijaan haluaisi tuottaa sivulle enemmän asiaa. Kauniit kuvat ”myyvät” enemmän kuin kuvien sisällöt ja selitystekstit. Osittain asiaa vaikeutti vielä koko alustan julkaisutekniikan puutteet. Siksi sielläkin on syytä tasapainottaa vapaaehtoispohjalta tapahtuneen tuottamisen ja siihen käytetyn ajan ja energian suhdetta. Instagramissa – sen käyttöliittymän ”köpsyydestä” johtuen, käyttäjien netin osaamistaso vaikuttaa myös enemmän lukijamääriin.

Koko somehistorian ajan ainakin allekirjoittanutta on haitannut jatkuvasti vanhenevan netin käyttäjäkunnan passiivisuus ja jonkinlainen näköalattomuus uuden median funktiosta sekä osin ehkä meidän vanhojen ihmisten – tai ainakin suuren osan meistä – nettiosaamattomuudesta johtuva toiminta. Liian suuri joukko ei osaa käyttää nettiä ja eritoten somea riittävän monipuolisesti ja keskustelu – jos sitä nyt jotenkin saadaan aikaiseksi – on enemmän ”kuvakorttitasoa”, erilaisten hymiöiden ja gif-kuvien postittelua kauniiden suomalaisten sanojen sijaan.

Viestejäkin toki kirjoitetaan, mutta liian suuri osa kirjoittajista ei osaa korjata mahdollisesti viestiin luiskahtaneita kirjoitusvirheitä, saati sitten jotenkin muuten editoida viestiään, jos siihen syytä ilmenee. Jopa oman viestin poistaminen (jos siihen ilmenee syytä) on joillekin joskus ylivoimainen toimitus.

Nettiä pidetään liian usein Avun, Seuran tai jopa Seiskan ilmaisena korvikkeena, josta käydään hakemassa ilman sen suurempaa kritiikkiä täytettä lisääntyneelle vapaa-ajalle, lueskelemista jouten olon oheen. Sen merkitys monelle on kaikesta huolimatta enemmän viihteellinen kuin asiapitoinen. Siitä on tullut monelle enemmän viihdyttäjä, ei enää asiatiedonjakaja. Jakaja tosin siinä mielessä, että sivuilta on mukava jakaa viestejä ja asioita omalle sivulle jakolähdettä mainitsematta ja näin näyttää viisaammalta ja osaavammalta. Efekti on suunnilleen samanlainen kuin käytäisiin maitokaupassa näyttämisen halusta naapurin Teslalla eikä omalla pikku-Fiiulla.

Suomalainen somekeskustelu on myös ajoittain omituista. Tuo edellä mainittu addiktinomainen "kirotusvirheiden" korjaaminen liittyy myös siihen. Asiasisällön sijaan muutamat kyttäävät netissä enemmän sitä, onko pilkku oikeassa paikassa ja sana oikein kirjoitettu. Tämä aiheuttaa tietysti paineita joissain lukijoissakin kirjoittaa mitään vastauksia viesteihimme, ettei joutuisi heti ”pilkunnykyttäjien” hampaisiin. Sama efekti saattaa vaikuttaa toki joskus meihin karaistuneisiin sisällöntuottajiinkin.

Tällaisille ”nykyttäjille” suosittelen fb-ryhmää ”Aristoteleen kantapää” – sieltä löytyy vino pino kaltaisianne ja saatte pitää siellä hauskaa ihan keskenänne.

Samalla on kyllä sanottava sekin, että kirjoittamisen taito on myös taantunut, virheitä tehdään – joko ihan itse tai puhelimen automaattisen tekstin tunnistamisen avulla – ihan "älypuhelimen oikeasti" ja useasti viestin asiasisältö on joskus melko ”kryptinen” eikä julkaiseminenkaan aina katso sitä ympäristöä, mihin se kirjoitetaan. Piispan valintauutisen kommenttiin voidaan kertoa ilo lapsen silmälasien saamisesta. Iloinen asia todella, mutta kenties väärä paikka ilmaista tuota iloa. Jos ei ole luontevia paikkoja tuollaisten asioiden, ilojen, surujen ilmaisuun, eikä kykyä luoda sellaisia tai edes etsiä, näin helposti käy ja se on kiusallista jokaiselle – etenkin ylläpidolle.

Vihapuhetta olemme onnistuneet sivuillamme melko hyvin torjumaan, mutta emme perisuomalaisia älyttömyyksiä. Ne lienevät sitä aitoa suomalaisuutta, josta joku käyttää nimitystä ”suomalainen suoruus”. Turhan usein niissä näkyy melkoinen tahdittomuus ja jopa tahallinen tai ymmärtämätön ilkeys ja jonkinlainen älyttömyys vai olisiko se joskus vain oman pahanmielen purkamista – mene ja tiedä.

Hanna Vuorinen kirjoitti tuossa jo edellä kehutussa ”Aristoteleen kantapää” -sivustolla asiasta mukavan osuvasti:

”Väärään asiaan kommentointi vain sanomisen ilosta”
... Jos siis kirjoitan kokkikeskusteluun, että "kertokaa paras maito/kermapohjaisen lohikeiton resepti" niin heti joku vastaa: "Itse teen keiton aina veteen". Siis mitä hemmettiä? Tai toinen: "Mitä kivoja ja nättejä talvikenkiä suosittelisitte ekaluokkalaiselle tytölle?" Ja vastaus: "Mun pojalla on Kuomat." Paras oli ehkä se, kun joku kysyi nopeaa apua: "Miten sanotaan espanjaksi: toivottavasti myrsky laantuu yöksi" ja joku ehätti kommentoimaan: "Itse osaan vain saksaa, englantia ja vähän venäjää". Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Tuollaisessa kovin perisuomalaisessa somemaailmassa siis elämme. Lienen viimeiset viisi vuotta jo silloin tällöin – vähintään kerran vuodessa – kertonut siksi halustani lopettaa, mutta sitten aina vain jatkanut kuitenkin jollakin tavalla toimintaa. Nyt yritän enemmän ja paremmin ja todella pyrin vähentämään toimiani netissä ja keskittymään enemmän muihin mukaviin asioihin, joita onneksi vielä on ja joita vielä tiedostan. Etenkin haluan tehdä näin, koska viimeiset pari vuotta olen istunut kotona ”vapaaehtoisessa koronavankilassa” ja on ollut liiaksikin aikaa nettityöskentelyyn. Nyt voisin tehdä ihan eläkeläisen oikeasti jotain muutakin.

Yksi syy aikaisempiin jatkuviin uudelleen jatkamisiini lienee ollut myös se, että en ole ollut tyytyväinen oman ortodoksisen kirkkoni (siis ei ortodoksikirkkoni) tekemään viestintään, jota normaalisti tapahtuu vain arkisin ma-pe klo 9-15 pois lukien (hieman häijysti sanottuna): aurinkoiset päivät, lasten juhlat, lounasaika, kahvitauot, avantouinnit ja muut rupatteluhetket. Viikonloppuisin, pyhinä ja juhlina, jolloin kirkko oikeasti elää, ei viestitä yleensä mitään yleensä teknisesti huonotasoisia, joskus jopa äänettömiä striimauksia lukuun ottamatta ja niitäkin tehdään täysin koordinoimatta, yhtenä pyhänä viisi, toisena ei yhtään.

Ehkä juuri siksi olen itse yrittänyt tuoda Ortodoksi.netin julkisessa viestinnässä esille mahdollisuuksien mukaan, että ortodoksinen kirkkomme (ei siis ortodoksikirkkomme) on globaali vaikuttaja maailmassa ja muuallakin kuin Suomessa tapahtuu ortodoksisessa maailmassa ja oikeastaan tapahtuu joka päivä – viikonloppuisinkin – paljon enemmän ja mielenkiintoisia asioita, joista on syytä kertoa myös suomalaisille. Hyvä esimerkki on nyt tapahtunut ortodoksinen sota kahden ortodoksisen valtion välillä. Kovin ovat olleet vähäisiä ne viestit tai piispojen tai patriarkan tai muiden kannanotot, joita kirkon virallisen viestinnän tai edes kirkon oman epävirallisemman someviestinnän kautta sodasta on meille välitetty.

Vaikea sanoa syytä tuohon, mutta arvailla voi – ja se sitten joko osuu tai ei. Viestinnän keskittyminen ja keskittäminen harvojen, eliitiksi itseään luulevan ”kirkollisen nomenklatuuran” monopoliksi liian vähäiselle henkilömäärälle – jopa pahimmillaan vain yhdelle – on suuri virhe ja liian usein sellainen haitta, joka karkottaa muut talon sisässä asiasta kiinnostuneet osaajat muualle puuhastelemaan muuta. Samalla tämän ainoan viestijän väsymisen ja turhautumisen osuus näkyy ja tuntuu ja vaikuttaa selvemmin. Viestinnän toteuttaminen ”muka muinaisten journalistisin” periaattein ("eihän tämä kuulu kirkolle") on joissain tapauksissa mielestäni enemmän laiskuuden peittelyä ja yliherkkää reagoimista mahdolliseen palautteeseen kuin oikeata asiaa. Se voi olla myös sumuverho jollekin muullekin – mutta mille? Siinäpä pulma!

Jo pelkästään itsepäinen hyvälle paperille painetun ”pressitiedottamisen” korostaminen ja innokas halu satsata siihen nykyisenä digiaikana kirkkomme vähäisiä ja hupenevia varojemme, osoittaa joko sen, ettei joko osata digitiedottamista ja on puutteita työajan järkevässä käytössä tai sitten on jotain muuta osaamisvajetta, jota näin peitellään. En tiedä mitä – kunhan arvailen joutessani ja harmissani. Sillä ihan eläkeläisen oikeasti: harmittaa!

Kirkon viestinnän yhteistyö ns. vapaaehtoispohjalta tapahtuvan kirkon ulkopuolisen someviestinnän kanssa on ollut vuosia täysin ala-arvoista ja asenteellista sekä henkilöön käypää. Siltoja on menneinä vuosina poltettu kuin Ukrainassa nykyään, ja aiheutettu sellaisia ”jumeja”, ettei niistä enää voi oikein selvitä näillä henkilöillä. Henkilökemia ei vain toimi ja ennustekin on huono. Siksikin ainakin minun on syytä astua syrjään.

Kuluneiden vuosien aikana on mennyt ja tullut niin somessa kuin muillakin erilaisilla alustoilla monenlaisia sosiaalisen median foorumeja, joista suurin osa on kuollut melko alkumetreillä. Useimmiten syynä on ollut keskusteluun osallistuneiden heikot sosiaaliset valmiudet ja asiaosaaminen ortodoksisuudesta keskusteluissa tai myös ylläpidon moderoinnin puute, ortodoksisen kirkon asioiden tai jopa netin syvimmän olemuksen osaamattomuus tai asenteellisuus, jopa joskus varmaan myös väsymys jankkaamiseen. Ryhmään ängenneet häiriköt, äärimmäisyysajattelijat, trollit, muutokseen kykenemättömät käännynäiset ja muut vastaavat, ovat melko pian tuhonneet keskusteluryhmän ”hengen” ja saaneet aikaiseksi ko. median loppumisen. Esimerkiksi kirkollemme tyypillinen ajattelu ”venäläisvastaisuus vai -myönteisyys” on jakanut somekansaa ja jakaa yhä jopa erilaisia keskustelufoorumeita ja valitettavasti myös niiden ylläpitäjiä.

Foorumeilla on usein ollut sama efekti nähtävillä kuin TV:n "Sana on vapaa" ohjelmassa ollut Ruben Stiller sen sanoi suunnilleen näin: "Nopeat tai kovaäänisimmät syövät hitaat ja hiljaiset!"

Toinen erottava tekijä niin tässäkin, samoin kuin joidenkin mukaan koko Suomen ortodoksisessa kirkossa, on jako ”Joensuu-ortodokseihin” ja ”muihin oikeisiin ortodokseihin” ja hännänhuippuna vielä niihin "mahdollisiin muihin ortodokseihin". Mitä tuo sitten oikeasti tarkoittaneekaan, sitä en tässä oikein uskalla julkisesti ryhtyä pohtimaan, koska tietoni tämän asian ”villakoiran ytimestä” lienevät vaillinaisia, epä-älyllisiä ja ilmeisesti vähemmän akateemisia – niin arvelen. Aiheesta olen tosin kuullut usein ”isojen poikien” paljonkin keskustelevan heidän mennessään nurkan taa tupakalle.

Parinkymmenen vuoden aikana noissa monissa muissa somekeskusteluissa jollakin tapaa mukana olleena on hiljalleen oppinut erottamaan jollain tavoin ”jyvät akanoista” ja tunnistamaan suurimmaksi osaksi ns. häiriköt tai vastaavat, joiden määritteleminen tosin lienee varsin henkilökohtainen ja siksi vaikea ja kentis jopa kiistanalainen asia. Ortodoksi.netin linja onkin tässä asiassa ollut tiukka. Jossain ryhmässä aiemmin häiriköineellä ei yleensä ole ollut asiaa ryhmiimme tai jos on päässyt sisälle ja jatkanut samanlaista laajemmin negatiiviseksi koettua toimintaa, henkilö on poistettu ryhmästä melko nopsaan. Riitely, ”bannaaminen” ja välien katkaiseminen jonkun ylläpitäjän kanssa on varmasti johtanut väliaikaiseen tai pysyvämpään nettiryhmästä erottamiseen, sillä silloin ylläpitäjä ei yleensä ole pystynyt moderoimaan tuon poistettavan henkilön viestejä bannauksen vuoksi.

Siitäkin huolimatta, että tällainen toiminta on aiheuttanut syytöksiä diktatoorisesta sensuroinnista, keskustelun rajaamisesta ja mielipide- ja sananvapauden rajoittamisesta, katsomme sen onnistuneen nykyisessä keskusteluryhmässämme tosi hyvin ja tuottaneen odotettua tulosta. Ryhmissämme ei suuremmin riidellä, ei panetella toisia ja käytös on ollut yleensä melko hyvää. Kritiikki toki sallitaan, mutta ei riitelyä eikä repivää ”eipäs-juupas”-keskustelua. Ja mikä tärkeintä, ylläpitoa ei suuremmin ole laitettu ”hirteen” tällaisesta toiminasta – enemmätkin päinvastoin.

Tämä tosin vaati alkuun melkoisen rajaamisen siitä, kuka saa aloittaa keskustelun ryhmässä. Pitkään oli niin, että sen voivat tehdä vain ylläpitäjät, nyt sen voivat tehdä kaikki, kunhan harkitsevat, mitä sinne ihan oikeasti saa ja voi laittaa ja mitä ei. Ei vihapuhetta, ei riitelyä, ei mainoksia, ei panettelua, ei asian vierestä olevaa henkilökohtaista, ortodoksisuudesta kaukana olevaa asiaa, jne. Samoin on viisasta välttää liian henkilökohtaisia purkauksia oman elämän vaiheista, suruista, murheista ja joskus ilostakin. Ne eivät oikein varsinaisesti ole yleisen – tässä tapauksessa ortodoksisuutta käsittelevän – ryhmän asioita, vaan ne on viisainta jättää omille sivuillensa ja keskustella niistä siellä omien nettituttujensa kanssa. Niin ja kannattaa tietysti seurata, mistä ryhmässä yleensäkin keskustellaan, jottei sitten laita samoja asioita taas uudelleen keskusteluun, vaan jatkaa jo aiemmin ko. asiasta aloitettua keskusteluketjua.

Joka tapauksessa näin mennään taas siihen asti, kun se toimii. Sitten kun ei toimi, hengissä olevat ylläpitäjät toimivat asian vaatimalla tavalla ja moderoivat.

Kiitoksia kaikille joka tapauksessa yhteistyöstä. Omat yhteystietoni ovat ennallaan ja tekemäni yhteistyö- ja avunantosopimukset eri ihmisten kanssa ovat edelleen voimassa ja ryhmän toiminta jatkuu kohdaltani hieman erilaisessa moodissa, mutta se jatkuu – osaltani ainakin jonkin aikaa, jos Luoja suo elinpäiviä ja voimia. 

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


P.S.
Jutusta tuli hieman liian pitkä, mutta sekin on sitä itteäni ja voi olla että tällaisetkin vähenevät, tekstit lyhenevät tai jopa loppuvat ajan kanssa.

H@P

Minun maailmani

Olen surullisena seurannut tätä viimeisintä ”etnistä sotaa” tai millä nimillä sitä nyt nimittäisinkään, joka tapauksessa veristä sotaa, jossa erilaisten keksittyjen ja melkoisten ”huu-haa-teorioiden” pohjalta on käyty nytkin jonkinlaista ”puhdistussotaa”. Samalla tavoin kuin joskus kahdeksankymmentä vuotta sitten. Nyt tosin moderneilla tuhoaseilla, jotka ovat muuttaneet kauniita ukrainalaisia kaupunkeja ja kulttuurikohteita sora- ja tilliläjiksi. Ja samalla uhataan vielä kauheammilla, joilla voitaisiin tuhota vaikka koko planeetta.

Surulliseksi minut on etenkin tehnyt tietoisuus siitä, että oman kirkkoni eräät venäläiset edustajat ovat olleet nyt vuorostaan tuon ”modernin gestapon” miehiä, joka silmittömästi ja raakalaimaisesti ovat pommittaneet siviilejä ja siviilikohteita – jopa sairaaloita, kouluja, päiväkoteja ja rakennuksia, joissa selvästi on ilmoitettu olevan sisällä turvassa lapsia.

Suruani ei suuremmin ole lieventänyt tietoisuus siitä, että suunnilleen kaikki muut ortodoksiset maat ovat tuomineet sodan ja hyökkäykset. Ilahtuneena olen huomaannut, että oman kirkkoni päämies – niin täällä Suomessa – arkkipiispa Leo, kuin Konstantinopolissa – patriarkka Barthlomeos, ovat selkeäsanaisesti tuominneet niin sodan maalliset aloittajat kuin myös sen kirkolliset ”sponsorit” ja myötäilijät.

Asioiden vaikeutta ja herkkyytä kuvastaa se, että suurin osa ortodoksisten kirkkojen päämiehistä on tuominnut sodan, mutta ei ole esimerkiksi nimennyt kirkon piirissä olevaa tai olevia syyllisiä eikä tuominut heitäkin selkeäsanaiesti – aivan kuten oma arkkipiispamme sen teki.

Hieman on myös pohdituttanut roomalaiskatolisen kirkon päämiehen, paavin, suhtautuminen ja lausunnot asian tiimoilta. Eivät ole kaikilta osin minua miellyttäneet eivätkä tyydyttäneet. Olisin kyllä ehkä odottanut jotain voimakkaampaa kannan ottamista ja ulostuloa.

Toinen asia, jota olen katsellut mediasta ja siinä ohessa miettinyt paljon, on tuo ukrainalaisten sotapakolaisuus. Jotenkin se on evakkojen lapsena koskettanut vahvasti ja repinyt auki vanhoja haavoja, kun on televisiosta ja netistä nähnyt, keitä nuo pakolaiset nyt suurimmaksi osaksi ovat: naisia ja lapsia sekä vanhuksia, koska miehet ovat omaa maataan puolustamassa. Tulijat ovat siis juuri niitä, joita olisin aikaisemmiltakin pakolaisaalloiltakin odottanut enemmän kuin riskejä nuoria miehiä.

En muista olisiko menneiden vuosien pakolaisissa ollut montaakaan pakolaista, joka tuli maahamme silmät itkusta punaisina tai nallekarhua käsissään riiputtaen tai sitä rintaansa vastaan painaen. Taisi aiemmin tulijoilla nallen korvata kallis älypuhelin.

Monta muutakin asiaa on toisin näiden uusien pakolaisten osalla. He haluavat heti töihin ja lapset kouluun tai päiväkotiin. He haluavat palata kotiin heti, kun se on mahdollista. He eivät ensimmäisenä ole menossa sosiaaliluukulle, vaikka heillä olisi siihen oikeus ja kenties tarvekin. Tuntuu häijyltä sanoa, mutta tällainen asenne minusta on oikealla pakolaisella, joita ainakin minä ja kuten olemme huomanneet suurin osa kansastamme haluaa mielellään auttaa. Emme siis ole mitään pakolaisvastaisia. Varmasti samalla asenteella on toki tultu aiemminkin maahamme pakolaisena, mutta valtavirta on ehkä ollut toisinaan jotain muuta.

Surullista on samalla huomata toisen naapurissa sijaitsevan kulttuurikansan tilanne, joka median kertomien uutisten mukaan alkaa yhä enemmän muistuttaa Pohjois-Koreaa. Saa nähdä milloin sielläkin kielletään nauraminen, viitteitä ilmeisesti jo on, ettei kaiken värisiä – etenkään sini-keltaisia – vaatteita oikein hyväksytä ja jossa vankilassa voi vanki näköjään tehdä kavalluksen ja saada lisävuosia istuttavakseen, mutta jossa samalla ihmisoikeuksista puhuminen katsotaan suureksi rikokseksi, josta voi saada vuosia vankilaa. Häpeällistä ja surullista.

Luin äskettäin mielenkiintoisen artikkelin, jonka oli kirjoittanut kreikkalainen Petros Vassiliadis, joka on Thessalonikin Aristoteles-yliopiston teologian laitoksen emeritusprofessori, osaamisaloina mm. ekumenia, missiologa ja ympäristötutkimus.

Hän lainasi tekstissää toisen maailmansodan aikaisten juutalaisvainojen tilanteita ja rinnasti ne tähän päivään. Hän kehotti vain muuttamaan joitakin ajatuksia nykypäivään. Vassiliadis oli löytänyt evankelisen pastori Martin Niemöllerin tuolta toisen maaailmansodan ajalta peräisin olevan tekstin, joka tähän hetkeen sovellettuna – kuten sanotaan – osui ja upposi:

”Ensin he tulivat hakemaan kommunisteja, enkä puhunut ääneen, koska en ollut kommunisti.

Sitten he tulivat hakemaan juutalaisia, enkä puhunut, koska en ollut juutalainen.

Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysjäseniä, enkä puhunut ääneen, koska en ollut ammattiyhdistysaktivisti.

Sitten he hakivat katolilaisia, enkä puhunut edelleenkään ääneen, koska olin protestantti.

Sitten he tulivat hakemaan minua, eikä enää ollut ketään, joka olisi puhunut puolestani."

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Natsi-Saksa vs. tämän päivän ortodoksinen maailma

Olen usein pohtinut mielessäni, mikä sai aikanaan melkein koko Euroopan tai ainakin suuren osan siitä hyväksymään ne hirmuteot, joita Hitlerin Saksassa tehtiin. En ole osannut oikein päästä lopulliseen päätökseen asiasta ja se vaivannee minua lopun elämän.

Tai niin luulin. Nyt kun Ukrainan sotaa on käyty jo melko pitkä aika, on asia kummasi palautunut pohdiskeluihini. Pohdiskeluja ovat vahvistaneet ja kenties edistäneetkin jotkut analyysit tästä uudesta sodasta. Usein tosin on vaikeaa erottaa, mikä on sotapropagandaa ja mikä ei. Olen myös kaikin tavoin yrittänyt olla höyrähtämättä erilaisiin salaliittoteorioihin tai vastaaviin. Tiedä sitten, olenko onnistunut siinä.

Kaksi erillististä analyysia on saanut minut pohtimaan ihan tosissaan, millainen sota on oikeastaan käynnissä. Tuota pohditaa on vauhdittanut uutiset, joiden mukaan sotaa käydään siviileistä ja siviiliuhreista – olivat he sitten lapsia, aikuisia, raskaanaolevia, vanhuksia tai sairaita, keitä vain – huolimatta, suurin tappioin puolin ja toisin. Sota on väkisin näyttäytynyt hulluna, järjettömänä, ikään kuin mielipuolen tekosena.

Ensimmäisiä analyysejä, jotka laitoivat minut todella ajattelemaan, mitä oikeastaan on tapahtumassa, oli nykyisin lännessä asuvan arkkimandriitta, PhD, Cyril (oikeammin Kirill) Hovorunin, ukrainalaissyntyisen teologin kirjoittama analyysi, joka muuten löytyy suomeksi referoimanani Ortodoksi.netin sivuilta osoitteesta:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Venäläinen_maailma

Kirjoittaja on jossain vaiheessa ollut merkittävässä asemassa Moskovan patriarkaatissa ja Ukrainan kirkossakin ja ymmärtääkseni jonkinlaisen välirikon jälkeen hän lähti opiskelemaan länteen ja toimii nyt monissa yliopistoissa opettajana ja luennoitsijana sekä mm. mediassa kommentaattorina. Suomessakin hän on käynyt luennoimassa mm. ortodoksisen papiston päivillä.

Hänen analyysinsa mukaan kyseessä on eräänlainen Putinin ”pyhä sota” länttä vastaan. Hovorunin mukaan vastakkain ovat "pyhä Venäjä" ja "jumalaton länsi". Hovorun rinnastaa nyt käydyn sodan länttä vastaan 1800-luvulla ortodoksisissa kirkolliskokouksissa tuomittuun kansallisuusperiaatteeseen, fyletismiin, josta käytetään joskus myös nimitystä etnofyletimi (kreikaksi ἔθνος / etnos "kansa" ja φυλετισμός / fyletismos "tribalismi", heimokuntaisuus). Sen mukaan – ”hieman mutkia oikoen” – kirkon sanotaan perustuvan kansallisiin ja kielellisiin periaatteisiin, ei siis pelkkään paikalliseen omaan kirkkoon.

Joka tapauksessa yleisortodoksinen synodi (kirkolliskokous) tuomitsi tuon opin 1872 Konstantinopolissa harhaopiksi. Sellaisena Hovorun pitää myös tätä Putnin oppia ”venäläisestä maailmasta”. Samaa mieltä ovat laajasti useat teologit kautta maailman ja he ovatkin antaneet asiasta oman julkilausumansa, joka senkin löytyy jo suomeksi netistä, Suomen ortodoksisen kirkon omilta sivuilta osoitteesta:
https://www.ort.fi/uutishuone/2022-03-15/teologiryhman-julistus-venalainen-maailma-russkij-mir-opetuksesta

Koko tämä kohlaaminen liittyy myös varsin läheisesti viime vuosien aikana käytyyn Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien skismaan, välirikkoon, Ukrainan kirkon asemasta syntyneessä tilanteessa. Riita sai jo ennen sotaa rumia ja epäkanonisia, kirkon oppien vastaisia, piirteitä. Näin jälkikäteen olen todella tyytyväinen oman patriarkaattini johtajan, Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeoksen, ennaltanäkökykyyn ja viisauteen asiassa. Hänen arvostuksensa nousi silmissäni ja ajatuksissani hetkessä suuresti.

Toinen analyysi, jonka äskettäin luin ja myös omille Facebook-sivuilleni referoin oli pitkäaikaisen Euraasian etnisten ja uskonnollisten kysymysten asiantuntijan, Paul Goblen, laatima. Siinä analyysiään hän mm. sano, että ”Putinin sota Ukrainassa on "vain osa hänen maailmanlaajuista sotaansa valtioiden välisten sivistyneiden suhteiden perusperiaatteita vastaan", ja tämä tarkoittaa, että mikä tahansa sopimus hänen kanssaan, joka hyväksyy minkä tahansa hänen vaatimuksensa, merkitsee lännen ja sen luoman maailman loppua.”
Kylmäävää tekstiä.

Goble kirjoittaa mm. erästä venäläistä ihmisoikeusaktivisia siteeraten, että ”Putin käy sotaa "uuden maailmanjärjestyksen" puolesta, joka laillistaa hänen "oikeutensa" sanella tahtonsa" Venäjän naapureille ja maailmalle.”

Sinänsä tuo Goblen analyysi on kylmäävä siltäkin osin, että se maalaa väkisin kuvan syntyvästä ”kolmannesta maailmansodasta”, joka alkaa tai pahimmillaan: on jo alkanut. Suosittelen lukemaan tuon analyysin. Se löytyy Fb-kavereilleni suomeksi sivuiltani ja englanniksi se löytyy euromaidanpress.com-sivustolta tai hänen blogistaan osoitteesta:
http://windowoneurasia2.blogspot.com/2022/03/any-concessions-to-putin-on-ukraine.html
lisäksi hänenkin artikkelejaan on myös laajalti netissä.

Hannu Pyykkönen
elämänmakaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
En antanut selkeää vastausta esittämääni kysymykseen, mutta hieman ajateltuani, päätin kuitenkin kirjoittaa sen:
"Näin tapahtui, koska kansa vaikeni, pelkäsi eikä puuttunut epäkohtiin, vääryyteen ja vihaan."

Suru, viha, ahdistus

Kuulun siihen ikäpolveen, jolle sota ja sodan kauhut ovat olleet tuttuja jo lapsesta alkaen. Synnyin heti sodan jälkeen - en siis itse ole kokenut varsinaista sota-aikaa – isäni, enoni ja muita sukulaisia oli sotimassa sodassa. Sodan kauhut olivat silti konkreettisesti läsnä vielä kauan sodan jälkeenkin. En luonnollisesti aivan pienenä ymmärtänyt kaikkia asioita, mutta jo varsin pian ymmärsin, miksi naapurin Väinöllä ei ollut toista jalkaa, miksi Paavo riehui humalassa aivan päättömäsi ja miksi Heikillä oli musta silmälappu. Sota traumatisoi sen kokeneita ihmisiä – niin miehiä kuin naisiakin – ja traumat näkyivät ja tuntuivat koko kylässä ja sen elämässä pitkään.

Siksi sota Ukrainassa on tuntunut jälleen pahalta ja olen selvästi voinut pahoin niin psyykkisestsi kuin melkeinpä fyysisestikin. Suru ja samalla viha on tuntunut koko ruumiissa. Itkukin on ollut herkässä.

Surua ja huolta lisäsi sekin seikka, että Kiovassa oli ystäviä sodan keskellä ja huoli heistä oli suuri. En saanut alkuun mitään yhteyttä heihin. Sitten sain netin kautta tiedon, että olivat hengissä, mutta en vielä tiennyt, missä. Eilen soitin ja sain lyhyeksi aikaa yhteyden, mutta puhelu katkesi kesken. Soitin myöhemmin uudestaan ja kuulin, että ovat turvassa koko perhe Länsi-Ukrainassa. Itkin ilosta surun keskellä.

Olen seurannut sodan etenemistä ehkä liian intensiivisesti netistä ja televisiosta. Nykyinen moderni sota tulee jo aamiaispöytäänkin ja kotisohvalle. Siksi varmaan ahdistus ja henkinen pahoinvointi lisääntyy meillä kaikilla entisestään ja pysyy tiukasti ja koko ajan kiinni vartalossa. Nyt päätin siksi vähentää sodan katselua, jotta olo paranisi ja keskittyä muihin, mukavampiin asioihin.

Samalla on vaikea olo muustakin. Ukrainalaisten lisäksi minulla on myös tuttuja venäläisiä. Kesti jonkin aikaa ymmärtää kaiken vihan ja surun keskellä, etteivät he suinkaan ole syyllisiä sotaan – aivan päinvastoin – hekin kärsivät siitä. Siksi olen vakuutellut itselleni: älä syyllistä syyttömiä.

Ja jotta elämä ei olisi niin helppoa, samalla tupsahtaa näyttöruudulle viesti yhdeltä venäläiseltä, joka ylistää maansa presidenttiä ja aloitettua natsijoukkojen eliminointia Ukrainassa ja moittii minua siitä, että seuraan vääriä tietolähteitä. Lisäksi lyhyt vierailu netissä tuo eteeni videon, jossa venäläinen panssarivaunu ajaa Ukrainan kadulla täysin satunnaisesti syyttömän siviiliauton romuläjäksi ja auton sisässä oli ihminen tai ihmisiä.

Silloin huomaan, etten ole vielä saanut nujerrettua sitä sisälläni riehuvaa vihaa, joka pyrki taas uudelleen esille lähes väkisin. Jaoin videon nettisivulleni ja itkin.

Hetken rauhoittumisen jälkeen poistin videon, aloin purkaa ahdistustani kirjoittamiseen, tähän blogijutuun ja päätin, että lähden hieman kävelylle. Herra armahda!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Oi, Ukraina, oi, Ukraina

Torstaiaamu 24.2.2022 oli kauhea. Heti aamulla herättyäni ja katsottuani puhelimeeni tulleita viestejä, sain tietää, että diktaattori on määrännyt hyökkäyksen Ukrainaan alkavaksi. Ensireaktio kauhun jälkeen oli ajatus, kuinka ystäväni Viktor ja Liudmyla voivat, missä he ovat ja ovatko he turvassa.

Pian noiden ajatusten jälkeen seurasivat valtaisat vihan tunteet ja kohteet vaihtelivat. Syyllistin melko pian myös kaikki venäläiset tapahtuneesta.

Alkoi herkeämätön television seuraaminen. Jälleen kerran moderni sota eteni reaaliajassa televisiossa ja netissä minun juodessa aamukahviani - kammottavaa. En liene ainut suomalainen, joka moisesta ahdistui. Tunteet heittelehtivät puolelta toiselle. Onneksi oli Erkka Mikkonen, joka jossain raportissaan kertoi tavallisten venäläistenkin olevan melken shokissa tapahtuneesta, jota he eivät propagandasta huolimatta uskoneet tapahtuvan. Se sai ajattelemaan hieman tarkemmin asiaa ja lauhduin hieman suhteessa muihin venäläisiin.

Seuraava vihastukseni kohde oli Venäjän ortodoksinen kirkko, jonka on kerrottu myötäilleen Putinia ja nyt tehtyä päätöstä. Tuo vihastus ei ole vieläkään laantunut ja yritän nyt koko ajan vakuuttaa itselleni, etteivät suinkaan kaikki venäläiset ortodoksit ajattele noin. On siellä hyviäkin ihmisiä.

Tuotakin liennyttävää ajatusta häiritsivät tosin tutuilta tulleet tiedot, joissa he kertoivat venäläisten tuttujensa ajatuksia, noiden tavallisten venäläisten: todella suuri määrä heistä hurrasi Putinin teolle ja syyttivät viesteissään meitä ahdasmielisiksi, jotka katsevat ja kuuntelevat aivan vääriä medioita. Tuli tunne siitä, että aivopesu oli tominut, vaikka kyseessä oli jopa sellaisia muka fiksuja ihmisiä, jotka ovat ”oikeasti” näneet laajemminkin maailmaa tai jopa asuneet kauan Suomessa.

Koko päivä on mennyt murehtiessa ja ajatukset ovat Ukrainassa Viktorin ja Liudmylan luona. Iltapäiväll uutisvirta alkoi taas hiljeä ja odotus on kauheinta tällaisessa tilanteessa. Sain viimein viestini läpi netissä ja hieman lohdullisia tietoja: he ovat hengissä, mutta en vielä tiedä, missä.

Paikallisen ortodoksisen kirkonkin osalta on kuultu monelaisia viestejä, joista ei aina tiedä, mikä on totta, mikä valetta. Valehtelua kun tässä tapauksessa on ollut jo riittämiin, melkein kaikki aiemmat puheet ova olleet valetta. Joku kehuu Ukrainan moskovalaisen kirkon johtajaa Onufria, että hän on rohkeasti tullut esiin ja kirjoittanut Ukrainaa puolustavia lausuntoja. Voisiko hän oikeasti muuta tehdäkään? Kysyn vain. Paitsi, että jotkut kertovat hänen olleen ensimmäisiä, jotka pakeniva maasta ennen invaasiota. Mikä on totta, mikä ei? Siinäpä kysymys.

Siitä olen tällä hetkellä melko varmaa, että tämä Kirillin siunaama Putinin invaasio oli jonkinlainen niiti tuolle moskovalaiselle kirkolle Ukrainassa. Sen verran isänmaallisia ukrainalaiset mielestäni kuitenkin ovat. Tilanne voi toki muodostua muuksikin, jos Ukraina miehitetään ja kuten Putin sen puheessa sanoi: ”puhdistetaan natseista ja laitetaan rikolliset oikeuteen”. Silloi kirkon tilanne muodostuu samanlaiseksi kun se oli Neuvostoliitossa Stalinin aikaan ja vainot alkavat.

Jo nuo lausunnot natseista, oikeustapauksista ja siitä, että nämä Putinin ”rauhanturvajoukot” menivät muka estämään venäläisten kansanmurhan murhaamalla ukrainalaisia, on aivan absurdia ja niin vahetta kuin voi olla. Tuntuu ihmeelliseltä, että jotkut todella siihen vielä uskovat. Toivottavasti eivät pitkään, vaan heräisivät nopsaan todellisuuteen, oikeaan elämään.

Hannu Pyykkönen
elämämatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Keleinonunnat ja -munkit Suomessa

Törmäsin jälleen otsikossa mainittuun termiin ”keleino” selvitellessäni joitain vanhoja valokuvia. Yritin ensin ilman kirjoja tutkiskella, mitä netti tietää aiheesta. Ainakaan suomeksi ei löytynyt mitään tai sitten vain en osunut oikeaan ”suoneen”.

Kyselin seuraavaksi asiaa tutuilta ortodoksisilta ”käveleviltä tietopankeilta” ja tuloksena oli oikeastaan kahdenlaisia vastauksia hieman karrikoiden sanottuna: pikkasen hymistellen annettuja ja jossain määrin ylistäen annettuja, molemmat kuitenkin hyviä ja asiallisia vastauksia. Asia rupesi kiinnostamaan entistä enemmän. Asiaa mahdollisesti käsitteleviin kirjoihin asti en suuremmin ole vielä päässyt, mutta pikasilmäyksellä ei paljoa ole ainakaan vielä löytynyt. Väitöskirjasta "Valamo - karjalaisten luostari" on löytynyt joitain viitteitä asian olemassaoloon.

Yritän jälleen selvitää asiaa itselleni tutulla tavalla, kirjoittamalla tämän blogijutun siitä, mitä oikein tarkoitan, kun vaaikkapa kirjoitin edellä nuo kaksi erilaista vastausta kuvaavaa sanaa: hymistelevän ja ylistävän. Minulla ei ole tarvetta eikä edes haluakaan kirjoittaa aiheesta akateemisesti, sen tehkööt jotkut nuoremmat joskus – toivottavasti kuitenkin joku tekisi.

Väitöskirjassaan ("Valamo - Karjalaisetn luostari") TT Hannu Kilpeläinen on laittanut ko. sanan (muodossa kelejno) lopussa olevaan termioppaaseen ja kertoo tällaiseen salaiseen vihkimykseen osallistuneiden olleen sellaisia Suomessa asuvia ilman Suomen kansalaisuutta olevia, joita ei ainakaan silloisen laisäädännön mukaan voitu vihkiä munkeiksi tai nunniksi.

Itselläni on käsitys, että noita salanunnia lienee ollut Suomessa enemmän kuin salamunkkeja. En äkkisiltään nyt muista kuulleeni Suomesta ainuttakaan salamunkkia, mutta syy voi tosin olla myös ikäni ja huonon muistin. Salanunniin olen sen sijaan tärmännyt joissain erilaisten "projektieni" kääneissä. Viimeisin rypäs oli ns. ”Valamon nunnat”, joista aikalailla yleistettynä on käytetty myös nimitystä ”pyykkärinunnat” ja joista jotain jo aiemmin pohdiskelinkin joissain blogijutuissani.

Valamohan ei ole naisluostari, eikä edes ns. sekaluostari. Siksi siellä ei siis voi olla naispuolisia ”nunnia”, siis noita Valamon nunnia. Mutta kun vaan oli, ainakin joissain yhteyksissä tuohon nimeen – Valamon nunnat – asiakirjoissa ja muissa teksteissä törmäsin. Näiden omien vähäisten kokemuksieni perusteella heitä oli kahta eri sorttia. Toisesta voisi toisaan käyttää tuota jo edellä mainittua nimitystä ”pyykkärinunnat”, vaikka heidän tehtävinään oli paljon muutakin: ruuanlaittoon, ompelimoon, kasvihuoneisiin, siivoukseen ja kaikkiin ns. naistentöihin liityvät toimet miesluostarissa, Valamossa.

Asiakirjoista mm. selviää, että Valamon luostarin väen (eli veljestöön kuuluneet sekä työväki ja muut luostarissa asuneet) joukossa olleista ns. Valamon nunnista seuraavat nunnavihkimyksen (tai ainakin nunnanimen omanneet) kuolivat Kannonkoskella ja ovat sinne haudatut:

* nunna Nina (siviilinimeltään Natalia Jakovlevna Nikolajeva, 1859/1863-1943)
* nunna Anonina (siv. Anna Sergejevna Maljuškina, 1861-1945)
* nunna Valentina (siv. Vassa Vasilievna Djatsihina, 1870-1945)
* nunna Fotina (siv. Juliana Jakovlevna Varganova, 1861-1947)

Heidän lisäkseen Kannonkosken mullissa lepäävät seuraavat samaan ryhmään kuuluneet naiset ilman nunnanimeä:

* Aleksandra Petrova Antrušina (1871-1940)
* Agripina Ivanova Ivanova (1861/1866 - 1942)
* Matrona Ušanova (1884-1943)

Näiden lisäksi asikirjoissa sanotaan pappismunkki Savvan tuoneen mukanaan Kannonoskelta Heinäveden Valamoon heinäkuussa 1947 seuraavat naiset:

* nunna Taisia (siv. Tatjana Vasilijevna Vasilijevna, 1883-1959)
* Evgenia Komylina (1883-1949)
* Marfa Jeršova (ei synt. tai kuolintietoja)
* Justina Ševeleva (ei tietoja)

Näiden naisten lisäksi lienee Valamossa ollut vielä muitakin sekä nunnavihkimyksen saaneita että siviinimellä eläviä naisia, joista joidenkin nimiin olen joissain muissa yhteydessä törmännyt (mm. nunnat Sofia, Maria ja Melania).

Tuntemattomaksi jäänyt nunna.
Valokuvan takana teksti: Valamon nunna.
(Kuva: VLKA / ON)

Toisen salanunnien "ryhmän" nimeksi olen tässä vaiheessa antanut hieman tuota ensimmäistä nimitystä vastakkaisesti mukaillen ”ylimystönunnat”, sillä he todellakaan eivät olleet pyykkäreita tai ompelijoita. Tämän ryhmän edustajista olen tässä vaiheessa projektiani oppinut tuntemaan ja hieman jotain tietämäänkin vasta kahdesta: nunna Mariasta ja nunna Sergiasta. Erotuksena "pyykkärinunnista" he eivät asuneet Valamossa.

Nunna Maria eli Anna Vyrubova
(Kuva yksityissestä kokoelmasta)

Toinen heistä oli Venäjän tsaarin hovin ja tsaarittaren hovineito, joka kantoi siviilissä nimeä Anna Aleksandrovna Vyrubova, os. Tanejeva ja josta olen myös jossain vaiheessa jo aiemmin kirjoittanut ihan oman blogijutunkin yhteen näistä monista blogeistani: ”Anna Virubova, keisarinnan hovineiti”.

Hänen elämänvaiheitaan selviää tarkemmin tuosta blogikirjoituksesta ja siksi en siihen enää täällä sen suuremmin palaa. Hauta löytyy Helsingin ortodoksiselta hautausmaalta samoin kuin tuon seuraavankin salanunnan, nunna Sergian.

Nunna Sergia
(Kuva VLKA / ON)

Nunna Sergia, siviilinimeltään – jota muuten hänkin käytti kuitenkin enemmän kuin nunnanimeään – oli Antonina Komarov tai ilmeisesti tuon ajan mukaisesti Komaroff. Hänen isänä Matfei lienee ollut kauppias – näin tarina kertoo.

Antonina Komaroff siviiliasussa (vas.), keskellä tuleva Laatokan piispa Markus.
(Kuva VLKA / ON)

Nunna Sergia oli kerrotun mukaan ollut aiemmin oopperalaulaja, kaunisääninen altto, jonka voimakas ääni myös ortodoksisen kirkon kuorossa, joissa hän myös mm. Uspenskin katedraalissa  lauloi, soi kuuluvasti, mutta ei kuulemma häiritsevästi. Tarina kertoo, että hän lopetti laulamisen oopperassa, kun hänen rippi-isänsä sanoi sen olevan sopimatonta, kentis hän on käyttänyt jopa sanaa ”syntiä”.

Tuo rippi-isä, Valamon luostarin laajalti kuuluisuutta saanut skeemapappimunkki Jefrem, liittyy kumpaankin salanunnaan, sillä hän on vihkinyt heidät nunniksi.

Skeemapappismunkki Jefrem
(Kuva: VLKA / ON)

Munkiksi vihkimisen voi tietämäni mukaan tehdä joko piispa tai luostarin johtaja, usein igumeni arvoltaan. Nunnavihkimyksen voi tehdä pappikin, siis vihittävän oma rippi-isä ja sen voi tehdä salaisesti, ”keleino” – sana tarkoittanee suomeksi jotain sellaista kuin "salaisesti" tai ”kahden kesken”. Kumpikin nainen on vihitty tiettävästi nunniksi Valamossa, mutta he eivät siis kuitenkaan kuulu Valamon ”sisaristoon” tai edes ole kirjoilla luotariseurakunnassa, kuten eräät ns. Valamon nunnat olivat. Sen lisäksi vihkimystä ei yleensäkään ole rekisteröity mihinkään viralliseen paikkaan – luostariin tai seurakuntaan eli siitä ei välttämättä ole olemassa mitään kirjallista dokumenttia.

Antonina Komaroffin kuolinilmoitus
oli siviilinimellä.

Ilmeisesti kumpikin näistä salanunnista käytti siviilissä normaalia, sein tummaa siviiliasua, joka ei siis ollut ”virallinen” nunnan asu. Nunnan viittaan ja muihin asuun kuuluviin asusteisiin he pukeutuivat vieraillessaan luostarissa – useimmiten juuri Valamossa, jossa ainakin nunna Sergia vietti kesäisin pari viikkoa tai joskus pidemmänkin ajan auttaen erilaisissa töissä kaupassa, kirkossa, kuorossa, jne. Tämä tosin tapahtui aikana, jolloin alkoivat jo kaikki vanhan Laatokan Valamon munkit olla kuolleita, sillä suurelle osalle heistä tällainen olisi ollut jopa kauhistus.

Yhden "Valamon nunnan", tgarinan mukaan pyhiinvaellusretkellä Laatokan Valamoon vallankumouksen pyörteissä jumiin jääneen valkovenäläisen Serafima Zhukin, myöhemmin keleinonunnaksi eli ns. salanunnaksi vihityn Sofian hauta Heinäveden Valamon veljestön hautojen joukossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuohon edellä mainittuun ensimmäiseen – pyykkärinunnien – ryhmään kuului enemmän naisia, joiden kohtalosta yhden, valkovenäläisen nunna Sofian eli Serafima Zhukin kohtalosta olen kirjoittanut ainakin yhteen blogijuttuun jotain: ”Valamon nunnat 4/4”.

Kun ainakin toisen edellä mainitun keleinonunnan haudasta on muodostunut lähes – tai oikeastaan jo täysin – eräänlainen pyhiinvaelluskohde, vastaavasti noiden jälkimmäiseen ryhmään kuuluvien nunnien kohtaloista ei sitten tiedetä paljoakaan. Vielä jokunen vuosi sitten evakossa Kannonkoskella kuolleiden nunnien ja muiden naisten haudalla ei ollut edes merkkiä ja miten lienee nykysin, tiedetäänköhän edes, missä hauta sijaitsee.

Jos vielä lyhyesti tuosta ”ylimystönunnien” nunnaksi vihkijästä, skeemapappismunkki Jefremistä. Hän tuli laajalti Venäjällä tunnetuksi jo ollessaan ns. tavallinen pappismunkki – siis ennen suureen skeemaan vihikiytymistään. Isä Jefrem, siviilinimeltään Grigori Hrobostov (1875-1947) oli silloin nimeltään pappismunkki Georgi ja hän toimi mm. joidenkin tsaariperheen ja hovin jäsenien ”omana rippi-isänä” ja tätä kautta sai runsaasti mainetta ja samalla myös mitä ilmeisimmin maallista mammonaa lahjoina tsaariperheeltä – mm. keisarillisten rippilasten isä Georgille teettämän Fabergen valmistaman koruristin vuonna 1915. Tuon ajan keisarillinen ”käytäytymiskoodisto” lienee jäänyt jollain tavalla ”päälle” tasavaltalaisessa Suomessakin sodan jälkeen tänne evakkoon siirtyneelle rukoukseen keskittyneelle skeemamunkille ja hän jatkoi noita venäläisten emigranttien tapaamisia ja siihen liittyviä toimia aktiivisesti täälläkin.

Jottei tämä ääneen kirjoittaminen/ajattelu tulisi liian pitkäksi, vielä lyhyesti muutama sana tästä päivästä. Onko vielä nykyään salanunnia, keleinonunnia tai -munkkeja. Kenties, mutta jos on, luulen, ettei heistäkään samalla tavalla ole olemassa mitään rekisteriä, jos heitä siis todella on. Maailmassa eläviä munkkeja ja nunnia toki löytyy enemmänkin, mutta heistä ei ehkä voi käyttää sanaa keleino. He elävät maailmassa eli poissa mahdollisesta luostaristaan – jos sellaista nyt edes on – toisaalta melko tavallisen näköistä elämää, jos sitä vertaa muihin maailmassa eläviin ihmisiin  ja toisaalta melkolailla erilaista elämää luostariasukkaisiin verrattuna. Pitänee kuitenkin samalla sanoa, että tuo "oikea tai väärä" näkemys perustuu siihen kuvaan, mikä meillä mahdollisesti siitä on omissa mielikuvissamme muodostunut. Heidän pukeumisensa riippunee paljon tilanteesta, missä kulloinkin ovat. Kuulin, että eräs – luvan saaneena – normaalissa töissä käynyt keleino pukeutui siviiliasuun töissään, mutta pääasiassa muutoin luostariasuun. Näin lienee suurimman osan kanssa, pukeudutaan tilanteen tai tehtävän mukaan.

Mielenkiintoinen yksityikohta heidän kohdallaan on oman luostarin "kirjavuus”, jollakin se on toisessa maassa, jollakin erakkola, jollakin aiempi luostainomainen yhteisö, jota ei enää ole, joillakin nykyinen luostari, mutta jonka veljestöön tai sisaristoon he eivät kuitenkaan enää virallisesti kuulu, jne. Luostarissa heillä ei ole omaa keljaa, kotia, vaan he asuvat omassa kodissaan "siviilimaailmassa". Pääsääntöisesti he ovat kirkollisessa mielessä yleensä oman alueensa (hiippakunnan) piispan alaisia, toisinaan jopa heidän vihkimiään.

Kuten sanottu – aiheesta olisi paljonkin tutkittavaa. Kunhan vain joku sen tekisi. Toivotaan, että Itä-Suomen yliopisto tai miksei joku muukin yliopisto, jossa valmistuu teologeja, ottaisi aiheen työn alle ja omakseen vaikka sitten alemman tason pro-gradu-tutkimuksissa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com