 |
| Ortodoksisen kirkon sisäkaton (kupolin) ikonikoristelua. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Ortodoksinen kirkko ja sen perinteet ovat vanhaa perua. Me ortodoksit itse kehuskelemme usein sanomalla omaa kirkkoamme ensimmäiseksi ja vanhimmaksi kirkoksi maailmassa, joka perustettiin kristinuskon alkutaipalella ensimmäisten vuosikymmenien aikana, ensimmäisenä helluntaina, kirkon syntymäpäivänä.
Suomessa ortodoksinen kirkko ja usko ovat huomattavasti nuorempia. Ihan juuri äsken marraskuussa 2018 vietettiin ensimmäisen Suomessa kirkkoamme koskevan asetuksen 100-vuotispäivää. Mutta osaamme me suomalaisetkin retostella ortodoksisella uskonnolla luterilaisessa maassamme, jossa historiankirjat ja siinä ohessa oppikirjatkin yhteen aikaan kertoivat kristinuskon tulleen Suomeen joskus 1200-1300-luvuilla lännestä. Oikaisimme kertojia, että kyllä se usko idästä tuli jo 1000 luvun taitteessa, oli ortodoksista kaiken lisäksi ja ulottui jo varhain melko pitkälle Suomen sisäosiinkin asti kauppiaiden ja munkkien sinne viemänä.
Nuo retostelut tosin ovat aika nuorta perua, sillä oli aika ennen ja jälkeen sotia, jollain asia ei oikein mitenkään ollut framilla. Olimme tyytyväisiä jo siihen, että saimme edes olla olemassa luterilaisessa Suomessa. Ei siinä oikein enää auttanut ryhtyä retostelemaan sillä, että olimme muuten täällä ekana, jos katsoo asiaa uskonnon kannalta.
Viime sotien jälkeen tilanne oli vaikea. Suurin osa ortodoksisen kirkon omaisuudesta jäi Neuvostoliiton puolelle ja Suomessa liikkui eri puolilla maata suuri määrä ortodokseja, jotka tunsivat olonsa kirkollisessa mielessä kovinkin orvoiksi: ei ollut seurakuntia, kirkkoja ja papitkin olivat vähissä ja harvoin käsille saatavissa.
Varmaan silloin tai jo sodan aikana alkoi ensimmäinen luterilaistuttamisen kausi, jota voisi vaikka verrata joskus ennen itsenäisyyttä Suomessa vallinneisiin venäläistyttämisen kausiin. Molemmilla oli loppujen lopuksi sama tarkoitus, vaikka keinoissa oli ehkä hieman eroja.
Suomen valtion tavoite oli yhtenäistää kansa sodan jälkeen suomalaiseksi kansaksi ja siksi se varmaan lähti mukaan tukemaan ortodoksisen kirkon jälleenrakennusprojekteja. Tosin joillakin oli jo silloin varmaan ”ketunhäntä kainalossa”, kuten olemme sittemmin saaneet lukea useista nykyisin tehdyistä tuota aikaa käsittelevistä akateemisista opinnäytetöistä ja väitöskirjoista.
Osa oletti ortodoksisuuden elävä vain jonkin aikaa ja siksi kaikki, mitä heidän eteensä tehtiin, tuli ainakin heidän mielestään palvella lopullista tavoitetta – yhtenäistä luterilaista kansaa. Jälleenrakennuskauden kirkot rakennettiin sellaisiksi, että ne olisi helppo muuttaa myöhemmin luterilaisiksi kirkoiksi tai muuhin käyttöön. Ortodoksisia perinteisiä liekkikupoleita (ns. sipulikupoleja) ja perinteistä ortodoksista kirkkorakennustapaa ei oikein hyväksytty, koska ne muistuttivat liikaa jostain – mistä? Joillekin venäläisyydestä, joillekin ehkä jostain muusta torjuttavasta asiasta.
Painostus ortodokseja kohtaan oli hienostunutta ja osin piilevää. Maassa oli runsaasti ns. seka-avioliitossa eläviä aviopareja ja uusia syntyi tiuhaan tahtiin. Molemmissa ryhmissä kato kävi erityisesti ortodoksien kohdalla, sillä joissain suku ei hyväksynyt perillisen puolisoksi ortodoksia, ”ryssää”, kuten se kauheimmillaan joillekin sanottiin. Tapahtui paljon kirkosta eroamisia ja liittymisiä luterilaiseen kirkkoon, sosiaaline paine oli suuri ortodokseja kohtaan.
Sama nähtiin kastettavien lasten kohdalla, vaikka sääntö oli kauan sodan jälkeen, että lapset kastettiin perinteisesti isän ja isän suvun uskon mukaan, ne kastettiin silti usein luterilaiseksi, oli isä mitä uskoa tahansa. Pian koko lakikin muuttui niin, että kastettiinkin äidin mukaan ja tietysti pääasiassa luterilaisiksi. Kouluissa oli vaikeuksia saada oman uskonnon opetusta ja monella tapaa elämä tehtiin tässä uskontoasiassa vaikeaksi.
Painostusta oli monella taholla niin maallisessa elämässä, mutta myös papistoon kohdistuvana. Papit olivat tottuneet liikkumaan mustat viitat päällä ja ortodoksisen papin mukaisissa vaatteissa. He erottuivat katukuvasta juuri pukeutumisensa suhteen ja usein heillä oli lisäksi pitkä parta. Pian alettiin olettaa, että hekin ajavat ”epäsiistin” partansa ja esiintyvät parrattomina, pukeutuneina pukuun ja kaulasta löytyy luterilaiselle papille tuttu ”sokeripala”, josta selvisi, että kyseessähan on pappi – pastori, kuten haluttiin sanoa, ei ortodoksisesti: isä – uskonto ei tosin aina ollut itsestään selvää eikä niin tarpeenkaan.
Itse sain lapsesta asti kuulla nimityksiä ja haukkumista uskontoni vuoksi ja näin oli monien muidenkin kohdalla. Kaikki eivät sitä kestäneet, vaan luopuivat isiensä uskosta. Useimmat liittyivät luterilaiseen kirkkoon, jotkut eivät enää mihinkään.
Kaikki tämä edellä lueteltu palautui jälleen mieleeni, kun luin äskettäin uutisen ensimmäisistä suomalaisista kanonisoiduista pyhistä – toinen tosin Tverin Karjalassa syntynyt ja sittemmin suomalaistunut ja Suomen kansalaisuuden omannut Valamon luostarissa loppuelämänsä viettänyt ja Heinävedellä kuollut skeemaigumeni Johannes, toinen ihan supisuomalainen, tuupovaaralainen marttyyri ja tunnustaja Johannes Karhapää, josta nyt kuitenkin enemmän tai vähemmän väkisin on tehty ilomantsilainen. Kuulostanee komeammalta.
Kun sata vuotta sitten rakennettiin Suomen ortodoksista kirkkoa lainsäädäntötasollakin pian kansalaissodan jälkeen – jossa muuten toinen noista uusista pyhistä tapettiin uskonsa tähden – ei silloin ilmeisesti suuremmin ajateltu, että Suomestakin saattaisi tulla joku pyhä kanonisoitavaksi. Mutta näin vain kävi ja nyt varmaan sitten pohditaan, mitä laki sanookaan, kun ortodoksisen kanonisointiperinteen mukaisesti näiden kahden haudat – toinen Heinäveden Valamossa, toinen Ilomantsissa – pitäisi avata ja sieltä ottaa reliikit, pyhäinjäännökset, jotka sitten talletettaisiin tiettyihin paikkoihin, yleensä kirkkoihin. Ja hankalinta siinä varmaan on suomalaiselle lainsäätäjälle myöntää ensin lupa haudan avaamiseen ko. tarkoituksessa, antaa ottaa sieltä reliikit, mutta ennen kaikkea se tuottanee ongelmia, että noita reliikkejä jaetaan sitten ympäri maata eri paikkoihin.
Siinä sitä lienee ongelmaa kyllikseen luterilaisessa Suomessa. Saan nähdä kuinka onnistuu ja mistä asti lupa pitää hankkia, vai joudummeko jopa asioiden muuttuessa melkoisesti sadan vuoden takaisista ajoista, laatimaan noilta osin uuden säädöksen lakeihin ja asetuksiin, mikä mahdollistaisi jatkossakin samanlaisen teon. Todennäköistähän on, että pyhiä alkaa ilmaantua vielä lisääkin Suomeenkin, kun nyt pää saatiin auki.
Nyt saattaisi muuten olla muutenkin hyvä ajankohta pohtia muitakin koko suomalaista yhteiskuntaa koskettavia asioita, jotka olisi ehkä hyvä saattaa ajan tasalle ortodoksien kohdalla. Yksi vaikeimmista asioista lienee pääsiäisen ajankohta, jonka osalta Suomen ortodoksinen kirkko on globaalissa ortodoksisessa maailmassa melko yksinäinen joukko, joka viettää pääsiäistä eriaikaan kuin muut ortodoksit. En puutu nyt asian siihen puoleen, onko muutos järkevä, tieteelliseen totuuteen perustuva tai muu vastaava, vaan ainoastaan siihen, että tällainen oman ortodoksisen kirkon välinen ”sisäinen ekumenia” on tuolta osin varsin puutteellinen, kun joissain päin maailmaa suomalaisia ortodokseja ei tuon asian vuoksi pidetä edes oikeina ortodokseina.
Mutta ortodoksina olo umpiluterilaisessa Suomessa on vieläkin, sadan vuoden lainsäädännön jälkeenkin, mielenkiintoista. Olemme yhä jonkinlaisia noin 2000 vuotta vanhoja etnisiä kummajaisia muutaman sata vuotta nuoren kansan keskuudessa ja hyvä ettei päivittäin törmää asioihin, joissa ns. valtaväestö ihmettelee milloin mitäkin – milloin vanhojen sotilaskirkkojen purkamista, milloin pyhiksi julistamista – kukin arvomaailmansa mukaan.
Mutta muutos on vaikea ja viimeisin huomioni asian vaikeudesta juuri Suomessa oli marraskuun lopulla pidetystä kirkkomme kirkolliskokouksesta Valamon luostarista, jossa – sikäli kun nyt omilta touhuiltani oikein kuulin ja oikein ymmärsin – puhuttiin jopa siitä, että Suomen oloissa on välttämätöntä ja ilmeisesti oikein, että länsimainen demokratia jyrää joissain tilanteissa perinteiset kanoniset säännöt. Olen hieman eri mieltä asiasta ja välillä tuntuukin, että elämä tällaisessa luterilaisessa ortodoksisessa kirkossa on eräänlaista oman uskonnonvapauden hienovaraista ja jatkuvaa sekä yhteiskunnan hyväksymää rajoittamista, mikä tällaisessa maallistuneessa yhteiskunnassamme joskus ihan pelottaa.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti