To be or not to be – that’s the question

Siinäpä todella kysymys, jota olen miettinyt melko pitkän ajan, monta kertaa ja jälleen nyt varsin intensiivisesti. Kysymys ei ole millään lailla eksistentiaalinen, eikä minulla suinkaan nyt ole minkäänlaista olemassaolon kriisiä oman itseni suhteen. Olemassaolo tässä tapauksessa liittyy – kuten se on liittynyt melko monena aiempanakin vuotena – siihen, kuinka paljon minä istun tietokoneen ääressä ja kuinka paljon minä käytän aikaa tietokoneen kanssa.

En osaa tarkasti sanoa, milloin minulla tämä ”tietokoneharrastus” alkoi. Kun muistelen jotain aiempia käyttämiäni ohjelmia, niin ensimmäinen sähköposti oli minulla suomalainen freenet-loppuinen, ilmainen sähköposti, joka ymmärtääkseni alkuaan tehtiin kai jossain määrin esimerkiksi koululaisten käyttöön. Se oli silloin 1990-luvun alkuvuosina ihan toimiva sähköposti, vaikkakin toisia – joilla siis olisi ollut myös sähköposti – oli alkuun melko vähän.

Ensimmäinen kännykkäni

Ensimmäisen kännykkäni, joka silloin oli ns. NMT-kännykkä – merkiltään Ericson – sain myös joskus 1990-luvun alussa. Hinnaltaan se oli aivan tolkuton, eikä minulla itselläni olisi ollut varaa sitä ostaa. Eikä myöskään työnantajani, kaupunki, sitä olisi minulle silloin hankkinut. Se tuli aivan toista kautta, toisenlaisten ”harrastusten” piiristä.

NMT – siis aluksi NMT 450 ja sitten NMT 900 – oli yhteispohjoismainen analoginen radiopuhelinverkko, joka oli käytössä siihen asti, kun GSM-puhelimet tulivat. Myöhemmin NMT sai sitten tehdä tilaa uudempien digitaalisten matkapuhelinjärjestelmien tieltä ja NMT-verkot suljettiin.

Henkilökohtaisissa tietokoneissa (PC) oli myös monenlaisia vaiheita. Ensimmäinen käyttämäni tietokone – aikansa PC – oli koululle lahjoituksena eräältä sen ajan "Pelle Pelottomalta" saatu ns. lerppukone, jonka muisti noissa taipuisissa, ohuissa lerpuissa oli mitätön. Lerpuissa eli ns. kalvolevyissä oli muistia alkuun jotain sadan kilotavun luokkaa. Lerppuja oli kahta eri tuumakokoluokkaa ja niitä seurasi kovemman kuoren omaavat, pienemmät, 3,5 tuuman ns. korput, joissa pikkuhiljaa muistikapasiteetti alkoi hiljalleen vuosi toisensa jälkeen nousta. Tietokoneitten kovalevytkin olivat nykyisiin verrattuina aivan kääpiömäisen pieniä.

Lerppu ja korppu

Jostain tuollaisista se kaikki kohdallani silloin alkoi. Olin alusta alkaen melko innokas tietokoneiden ja kännyköiden käyttäjä, ja olen sitä yhä. Monet tietokoneissa ja kännyköissä olevat ominaisuudet, joita nyt pidämme itsestäänselvyyksinä, alkoivat vasta tuolloin kehittyä ja niitä tuli pikkuhiljaa vuosien saatossa lisää.

Jossakin vaiheessa Internet ja omat nettisivut alkoivat tulla kuvioon mukaan. Työnanjakin oli hankkinut käyttöömme pari Nokian MikroMikko- tietokonetta. Itselläni nettisivuihin lähtölaukauksen antoi Sami Köykän kirja ”HTML-ohjelmointi”, joka taito tuli itseopiskeluna silloin hankittua.

2000-luvulle siirryttäessä tietokoneet alkoivat pikkuhiljaa olla lähes korvaamattomia työvälineitä. Itselleni tosin vuosituhansien vaihteessa oli sellainen elämänvaihe, että koin tarvitsevani jonkinlaista ”breikkiä” ja siirryin siksi ns. vuorotteluvapaalle, jonka aikana sitten asuin kolmessa eri maassa: Ruotsissa kuukauden, Sveitsisssä neljä ja Kreikassa seitsemän kuukautta. Ostin verovapaan auton ja huristelin sen kanssa Eurooppaan läppäri ja printteri mukanani.

Lähtövalmiina kraka kaulassa.

Tietokoneosaamisestani oli suuresti hyötyä tuon vuoden aikana. Silloin ei vielä tunnettu nykyisiä blogeja edes nimenä, mutta laitoin alusta alkaen nettiin läheisilleni tiedotuksena, mutta samalla kaikkien luettavissa olevan eräänlaisen matkapäiväkirjan, jota päivitin melko usein tuon vuoden aikana. Ongelmana vain usein oli se, että kaikkialla ei ollut internetyhteyksiä. Tuohon aikaan hyödynnettiin ns. internetkahviloita, joissa maksua vastaan sai käyttää Internetiä ja joissa minäkin sitten korppujen avulla siirsin tekstejä ja kuvia tuohon matkapäiväkirjaani.

Sveitsissä aivan kotini naapurissa Celignyssä Richard Burtonia ja Alistair MacLeania tapaamaassa

Sveitsissä asuessani tilanne oli hieman parempi, koska asuin silloin Geneven lähellä Bosseyn ekumeenisessa instituutissa, jonka mainiossa kirjastossa oli internetkone, jota saatoin käyttää mihin vuorokauden aikaan tahansa. Minulla oli kirjastoon avain ja joskus tuli työskentelyä siellä jopa myöhään iltaisin, koska alkuillasta monesti ainut kone oli varattu, sillä instituutissa oli paljon ulkomaalaisia teologian opiskelijoita.

Sveitsin kotini Petit Bossey.

Kreikassa vastaavasti tilanne oli täysin toisenlainen, sillä asuin siellä noin 20 kilometrin päässä Ateenasta, Palio Pendelin kylässä olevassa Pendelin luostarissa, Moni Pendelissä. Käytössäni oli siellä pieni samanlainen kelja, kuin munkeilla. Keljassa tosin oli sähköt, joten voin käyttää tietokonetta siellä, mutta nettiyhteyttä siellä ei ollut. Kännykälläkään ei nettiyhteyksiä siihen aikaan käytetty jo pelkästään sen vuoksi, että pelkät puhelutkin suomalaisella puhelinliittymällä olivat tosi suolaisen hintaisia. Ja lähin internetkahvila sijaitsi Ateenan keskustassa, jonne matkustaminen busseilla kesti joskus jopa tuntikausia ruuhka-aikaan. Oman auton oli tuolloin jättänyt kaiken varalta säilöön Sveisiin.

Kreikan kotini Μονή Πεντέλης της Κοιμήσεως της Θεοτόκου

Mutta tarinoita syntyi runsaasti matkapäiväkirjaan ja ne olen sitten myöhemmin siirtänyt tällaiseen nykyaikaiseen blogiin muistoksi tuosta mielenkiintoisesta ja elämääni rikastuttaneesta vuodesta.

Kreikassakin verkostoiduttiin

Palattuani sitten vuonna 2001 takaisin leipätyöhöni rehtoriksi, alkoi tuon edellisen vuoden kokemuksien siivittämänä syntyä ajatus laittaa jotain matkalla ortodoksisuudesta oppimaani myös Internetiin, joka tuohon aikaan koki monenlaisia uudistuksia ja muutoksia, ja josta pikkuhiljaa alkoi muodostua melkoinen foorumi myös opetusalalle.

Niinpä sitten muutaman vuoden kehittelyn ja pohdiskelun jälkeen avasimme yhdessä poikieni Petjan ja Iljan ja miniäni Sonjan kanssa ortodoksisen tietosivuston: www.ortodoksi.net pääsiäisena vuonna 2005.

Sivusto oli alun alkaen tarkoitettu lähinnä ortodoksiselle uskonnon opettajille, mutta vielä tuohon aikaan useiden opettajien – olipa he sitten minkä aineen opettajia tahansa – tietokonetaidoissa oli aika paljon puutteita ja osaaminen vielä vähäistä. Siksi asia ei ottanut oikein tuulta siipiensä alle ja päätimme tehdä sivuston hieman laajemmalle joukolle, siis kaikille ihmisille, jotka halusivat tietoa ortodoksisuudesta ja ortodoksisesta uskonnosta.

Olen siis tavalla tai toisella touhunnut tietokoneiden – ja oikeastaan myös tietokoneavusteisen opetuksen parissa – jostain sieltä 1990-luvun alkuvuosista tähän päivään asti, eli reilut 30 vuotta. Joten voisihan tuota varmasti ihan aikuisen oikeasti hieman harkita, josko tuota toimintaa näin eläkeläisenä hieman vähentäisin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Elämänsirkuksessa

Heräsin aamulla tai oikeastaan aamuyöllä 3-4 aikaan kilinään ja kolinaan. Yöllä oli taas satanut lunta ja auraustraktori herätti minut jälleen normaalia aikaisemmin. Tai sitten se ei ollut traktori, vaan jokin muu minun sisälläni, joka vaan herätti minut ja käski istumaan läppärin taakse ja kirjoittamaan.

Tällaisia tapahtumia on ollut elämässäni viime vuosina enemmän kuin koskaan aiemmin. Ei minulla työssä ollessani kovinkaan usein tullut mieleeni kirjoittaa jotain tällaista. Enemmän se oli sitä, että minun piti lukea paljon monenlaisia asiakirjoja ja selvityksiä ja tuottaa itse samanlaisia. Nykyisin tilanne on muuttunut ja minulle on selvästi tullut tarve kirjoittaa oikeita asioita.

Toisinaan näitä pohtiessani tulee mieleen, mitkä ovat ne syyt, jotka saavat minut tällaiseen "moodiin" – kirjoittamistilaan. Aivan pelkällä kyökkipsykologiallakin lienee selvää, että menneen päivän – ja ehkä pidemmänkin ajan tapahtumilla – on suurikin vaikutus niihin uniin, joita yöllä näen. Etenkin jos nuo tapahtumat ovat vaikuttavia joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä.

Aika ajoin nuo tapahtumat tai sitten jotkut muut minulle vielä tuntemattomat seikat ovat aiheuttaneet mm. sellaisia reaktioita, että olen kirjoittanut vaikkapa Jerusalemissa jalkaisin käyneestä suutari Simeon Tuiskusta tai Neuvostoliiton vankileireilta papiksi Ranskaan menneestä salmilaisesta pappismunkki Johanneksesta, joista en koskaan aiemmin ollut kuullut mitään, ja joita en millään tavalla ole tuntenut, ja jotka ovat ihan oikeasti eläneet joskus lähimenneisyydessä. Mutta silti minun on pitänyt kirjoittaa heistä jotain blogijuttuja. Miksi? Sitä en tiedä.

Viime yönäkin näin taas unta, jonka yhä muistan. Touhusin monenlaista jonkun epämääräisen sirkuksen kanssa. En ihan varmaksi osaa sanoa, johdinko tuota sirkusta, vai olinko osa työntekijöistä. Oletan, että jollakin tavalla johdin, koska jouduin antamaan jollekin taholle selvityksiä ihmisistä. Mukana oli ainakin yksi vanha venäläinen nainen, jonka nimi oli vielä aamulla muistissa. Hänen nimensä oli Maria Neva. Mitä hän teki sirkuksessa, oli minulle aamulla hieman epäselvä. Tätä kirjoittaessani epäilin, että hän oli kenties ennustajaeukko. En tiedä, oliko. Saattoi olla trapetsitaiteilijakin.

Varmasti monenlaisilla edellisen illan ja edellisten päivien tapahtumilla on oma vaikutuksensa uniini. En vain osaa useinkaan yhdistää, millainen tuo vaikutus on. Kun pohdin, mitä tuollaisia asioita voisi olla tapahtunut, sieltä löytyy varmasti monenlaista. Hyvä monikymmenvuotinen ystäväni kuoli joulupäivänä. Toinen ystäväni, entisen kollegani vaimo ja ihminen, joka oli samassa työpaikassa kuin minä, on saattohoidossa.

Myönteisistä kokemuksista viime päiviltä voisi mainita vaikka joulun, joka taas kerran oli vanha kunnon joulu. Ns. vanha klaani eli laajennettu perheemme oli koolla Lappeenrannassa. Jopa nuorimmaiseni, joka näihin aikoihin tapaa olla töissä jossain kaukana ulkomailla, oli tullut kanssamme joulunviettoon Ateenasta ja Milanosta.

Vunukkani – lapsenlapseni – olivat totuttuun tapaan ihania ja niin kovin erilaisia toisiinsa verrattuna. Kumpikin joko itketti tai nauratti minua, mutta hyvällä tavalla. D itketti, kun hän antoi minulle joululahjaksi kirjan, jonka nimi on ”Isoisä – kerro minulle”. Se on siis kirja, joka minun tulee täyttää ja antaa takaisin täynnä muistojani elämäni varrelta. Toinen vunukkani J antoi minulle lahjaksi muutaman sentin paksuisesta oksasta leikatun ja halkaistun, noin 5 cm pitkät hiotut puupalaiset, joilla voin tarvittaessa lyödä rytmiä ja viihdyttää itseäni, kun minulla on pitkästyttävä olo. Näin hän kertoi lahjaa antaessaan.

Kaksi ihanaa teiniä ja niin erilaista ihmistä. Toinen taiteellinen, tarinoita, ideoita ja mielikuvitusta täynnä oleva tyttö. Ja toinen nörtti, kielitaitoinen, osaava insinöörityyppi. Mutta kuitenkin niin samanlaisia ihastuttavia ja rakastettavia nuoria ihmisiä.

Näillä kaikilla myönteisillä kuin myös kielteisillä tapahtumilla on varmasti oma osuutensa minun uniinikin. Myönteiset asiat vahvistavat itsetuntemustani ja kielteiset asiat tuovat lähemmäksi jotain ehkä epätoivoa tai muuta sellaista asiaa. Oma vanhuuteni ja vaivaisuuteni muistuttavat myös aika ajoin omasta kuolemastani. Sekään kun ei varmasti ole kovinkaan kaukana.

Toisinaan uniini tavalla tai toisella vaikuttaa myös vaikkapa joku elokuva, jonka edellisenä iltana olen katsonut. Se voi olla elokuva tai dokumentti tai melkeinpä mikä vain, joka aiheuttaa erilaisia tunteita – myönteisiä tai kielteisiä. Olen usein sanonut vunukoilleni, että ukki on sellainen television ja elokuvien katselija, että jopa uutisia tai säätä katsellessani saatan itkeä jotain asiaa ihan kyynelehtien. Joskus tuo herkkä kyynelehtiminen on minulle jopa kiusallista ja jopa noloa, mutta en mahda sille mitään. Sellainen minä olen.

Kun nyt aamulla pohdin sitä, mitä tuli katsottua edellisenä iltana: puolalaista upeaa elokuvaa muistinsa menettäneestä aivokirurgista, joka viidentoista vuoden ajan etsii tytärtään. Sattuman tai ehkä kenties Kohtalon ohjaamana tämä mies – muistinsa ja perheensä menettätyt, tyttären isä – operoi hankalissa maalaisolosuhteissa myllyssä, alkeellisin välinein, tieämättä kenet leikkaa, tyttärensä kallovamman ja pelastaa hänen henkensä.

Tuota elokuvaa katsoessani minä – jokin aika sitten oppimani sanonnan mukaan – ”pesin oikein kunnolla sieluni puhtaaksi”, siis itkin oikein kunnolla. Elokuvalla lienee ollut oma vaikutuksensa uneeni, kuten myös sillä, että eilen nuorimmaisenit taas lähti työntekoon ulkomaille – nyt Maltalle.

Jos en lie työ- ja ruuhkavuosinani jaksanut olla hirveän huolehtivainen isä lapsilleni, niin olen kai nyt sitten eläkevuosinani sellainen. Otanko sitten takaisin jotain aiemmin menetettyä vai mitä tämä lie, mutta edelleen huolehdin tai ainakin kannan huolta lapsistani – sitä tosin heille kertomatta. Näin, vaikka molemmat alkavat kohta lähestyä viittäkymmentä vuotta. Tuota huolehtimista kuvaa minun usein hokemani sanonta, että ”kyllä se elämäni tästä helpottaa, kunhan lapset pääsevät vanhainkotiin, niin siellä hoitotädit sitten niistä huolehtivat”.

Mikkelissä, 15.1.2024 klo 05:33

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com<

Vankileiriltä Ranskaan papiksi

Vuonna 1946 jouluna tapahtunut luvaton Neuvostoliiton rajan ylitys vei siis pappismunkki Johanneksen vankeuteen. Hän ei nyt ollut suomalainen sotavanki, joka olisi jäänyt vangiksi sodan aikana, vaan eräänlainen siviilivanki, joka oli ylittänyt rajan laittomasti rauhan aikaan.

Syitä rajan laittomaan ylittämiseen olen pohtinut edellisessä blogijutussani. Siitä ei ole oikeastaan aivan täyttä varmuutta. Hänen ns. oma narratiivinsa oli, että hän haluaa mennä töihin Venäjän kirkon palvelukseen ja velipojan arvelu sen sijaan oli, että hän meni hakemaan Neuvostoliitosta sodan jälkeen sinne pakolla takaisin vietyä naisystäväänsä Taisiaa. Niin tai näin – joka tapauksessa pm Johanneksen aikeet eivät toteutuneet, vaan vankilan tai oikeammin vankileirin, gulagin, portti kolahti ja TT Juha Riikosen (JR) väitöskirjan mukaan tuomio oli 15 vuotta.

Johanneksen paluusta takaisin Suomeen on myös kerrottu eräänlaisia sankaritarinoita. Erään tarinan mukaan hän oli kainalosauvojen kanssa hoippunut rajalle, ylittänyt rajan ja päästyään Suomen puolelle heittänyt kainalosauvat menemään ja sanonut, että nyt saa ”nuo kaverit” (kainalosauvat) mennä menojaan ja kävellyt hyväkuntoisena itse perille ilman sauvoja.

Tarinassa lienee joitain osia ihan tottakin, sillä vankileirillä ollessaan hän ilmeisesti oman kertomansa perusteella – Suomeen palaamisensa jälkeen Supon (Suojelupoliisin) kuulusteluissa – kertoi yrittäneensä paeta vankileiriltä. Hänet saatiin kuitenkin kiinni ja häntä oli sittemmin pahoinpidelty niin, että hän sai kertomansa mukaan jonkilaisen vamman. Vamman vuoksi hän sai käyttöönsä kainalosauvat ja niiden käytön vuoksi hän sitten oli jossain määrin vapautettu rankimmista työtehtävistä vankileirillä. Nuo pahamaineiset vankileirithän (gulagit) olivat eräänlaisia pakkotyöleirejä, joissa käytettiin vankeja ilmaisena orjatyövoimana erilaisten valtion suunnitelmien ja monenkirjavien viisi-vuotis-suunnitelmien toteuttamiseen. Silti tämän selvityksen edetessä olen pikkuhiljaa alkanut epäillä lähes kaikea hänen antamiaan ”virallisia” selvityksiä ja luulen, että tuossa vamman määrittelyssäkin oli jonkin verran ”extralisää”.

Varsinaisia oikeita sotavankeja oli alettu palauttaa melko pian sodan päätyttyä 1945, mutta kaikista neuvostoliittolaisten väitteistä huolimatta, melkoinen osa vangeista jäi silloin vielä Neuvostoliittoon, josta heitä sitten tipotellen palautettiin ilmeisesti aina vuoteen 1954-55 saakka. Supon kuulustelupöytäkirjojoista päätellen pm Johannes eli Pekka Matsi palautettiin Suomeen elokuussa 1955.

JR kirjoittaa väitöskirjassaan, että Suomeen palattuaan Johannes Matsia kuulusteltiin Vainikkalassa ja Helsingissä Supon toimesta. Kuulustelupöytäkirjoissa hän kuvaa kohtaloitaan Neuvostoliitossa, mistä hän antoi selvityksen myös arkkipiispa Hermanille. Hän itse piti Neuvostoliittoon lähtemistä pitkälti arkkipiispan syynä. Tuo katkeruus jatkui hänellä kauan vielä paluun ja ulkomaille oleskelunkin aikana ja hän usein kirjeessään sukulaisille purki tuota katkeruutta arkkipiispa Hermania ja Suomea ja tietysti Suomen ortodoksista kirkkoa kohtaan. JR kirjoittaa väitöskirjassaan, että Neuvostoliiton vankileireiltä Suomeen palannut pappismunkki Johannes hakeutui ensin Konevitsan luostariin Keiteleen Hiekkaan. Ortodoksinen kirkollishallitus ei kuitenkaan hyväksynyt Matsia palvelukseen ja kielsi häneltä jumalanpalvelusten toimittamisen. Kirkollishallitus uhkasi myös turvautua virkavaltaan, jollei pappismunkkia saada muulla tavoin pois luostarista Keiteleeltä. Kaikki tämä kertoi pahasti solmuun menneistä väleistä pm Johanneksen ja ortodoksisen kirkon hallinnon välillä.

Niinpä Johannes pyysi arkkipiispalta uuden erokirjan 13.10.1955 ja muutti Ranskaan venäläisen emigranttikirkon palvelukseen.

Pappismunkki Johanneksen 1959 sukulaisilleen lähettämä joulukortti.
(Kuva.: Tuula Iljinin kokoelmasta)

Seuraaava elonmerkki Johanneksesta löytyy hänen kummipojalleen Suomeen lähettämästä joulukortista, joka oli lähetetty Ranskasta paikalsta nimeltä Rozay-en-Brie. Se sijaitsee vajaan 50 km päässä Pariisista länsi-kaakkoon. Kortiin hän on kirjannut nimemsä ranskalaisittain Jean-Peter Matsiksi. Katkeruus kokemaansa kohtaan välittyy yhä tuohon korttiin laittamastaan tekstistä. ”Kiitos Jumalalle kun pääsin lähtemään pois käärmeenpesästä”.

Korttiin merkityssä asuinosoitteessaan sijaitsi ”Paroisse de Rozay et des Environs” eli Rozayn ja sen lähialueen seurakunnan tiloja. Nykyisin Googlen mukaan talossa on ainakin taitelijoiden toimipiste ja muuta toimintaa.

Pappismunkki Johanneksen asuinositteessa sijaitsee Google Mapsin mukaan nykyisin mahdollisesti taiteija-ateljee.
(Kuva: Google Maps)

Seuraava elonmerkki löytyy vuodelta 1959 ja silloinkin joulukortista, joka oli tullut paikkakunnalta nimeltä Colombelles, joka on kunta Calvadosin departementissa. Paikka sijaitsee noin 5 km päässä Caen kaupungista itä-koilliseen. Sieltä löytyy ortodoksinen emigranttikirkko nimeltä Église Orthodoxe Saint-Serge et Saint-Vigor eli Pyhien Sergiuksen ja Vigorin ortodoksinen kirkko. Ainakin tällä hetkellä ko. kirkko kuulunee Ranskan metropoliittakunnan (Métropole grecque orthodoxe de France) alaisen Sainte Marie de Paris et Saint Alexis d’Uginen (eli Pyhän Maria Pariisilaisen ja Aleksis Uginealaisen) vikariaatin ja siis ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Mikä lie ollut tilanne silloin 1950-luvulla? Kirkon sivujen mukaan kirkko on ollut sodan jälkeen jokatapauksessa venäläisten emigranttien kirkko, joka alkuaan Venäjän vallankumouksen jälkeen lienee kuulunut hiippakuntaan, joka koostui alun perin seurakunnista, jotka olivat olleet Venäjän valkoisen emigranttipiispa Eulogius Georgijevskin (Евло́гий, syntyisin Vasily Semyonovich Georgiyevsky / Васи́лий Семёнович Гео́ргиевский, [1868-1946]) hallinnon alaisia. Mutta jo 1930-luvulla se liittyi Konstantinopolin patriarkaattiin. Ranskan ortodoksien historia sen jälkeen on ollut varsin vaikeasti hahmotettavaa.

Johanneksen Colonbellesin osoitteessa sijaitsee yhä Pyhän Sergiuksen kirkko
(Kuva: Google Maps)

Seuraava elonmerkki on syyskuussa 1960 sukulaiselle Suomeen lähetetystä kirjeestä, joka löhtöpaikka oli Le Creusot, itäisessä Ranskassa melko lähellä Sveitsin rajaa. Paikkakunnalla on Église Saint-Alexandre-Nevsky eli Pyhän Aleksanteri Nevskin ortodoksnen kirkko. Pm Johanneksen kirjessä oli mukana kuva toisesta kirkosta, joka sijaitsi kauempana Le Creusotista, Belfortissa, edelleen Ranskassa, mutta melkein Sveitsin suuren kaupungin Baselin vieressä. Belfordissa sijaitsi L'église orthodoxe de la Sainte-Résurrection-du-Christ eli Kristuksen Pyhän ylösnousemuksen ortodoksinen – ainakin silloin vielä venäläinen – kirkko. Toimiko hän sielläkin, ei vielä ole selvinnyt. La Creusotin kirkon hallinnon kohdalla on merkintä vuodelta 2022: Archevêché des églises orthodoxes de tradition russe en Europe occidentale eli suomeksi suunnilleen Venäjän ortodoksisten kirkkojen arkkihiippakunta Länsi-Euroopassa, joka koostuu useista Venäjän ortodoksisista seurakunnista eri puolilla Länsi-Eurooppaa. Kirkollinen tilanne Ranskassa on edelleen hieman sekava ja kirkon tai seurakunnan suuntautuminen joko Moskovaan tai Konstantinopoliin ilmeisesti vaihtelee suuresti.

Le Crausotin kirkko sisältä nykyään.
(Kuva ko. seurakunnan sivuilta ja alakuva Google Maps))

Tällä hetkellä käytössäni olevan kirje- ja korttimateriaalin perusteella minulla ei vielä ole muuta tietoa pappismunkki Johanneksen oleskelusta Ranskassa, kuin mitä edellä olen kirjoittanut. Mahdollisesti hän eli ja vaikutti muuallakin. Minulla ei myöskään ole vielä tietoa siitä, milloin ja missä hän mahdollisesti kuoli, ja mihin hänet on haudattu. Hautakivestä on tarinan mukaan olemassa valokuva, joka olisi kuvattu aivan jostakin muualta, kuin edellä mainituista paikoista. Mutta kuva ei ainakaan vielä ole löytynyt. Myöskään ei vielä ole selvinnyt pappismunkki Johanneksen yhteys useissa eri tarinoissa olevaan ranskalaiseen kaupunkiin nimeltä Nizza, jossa hänet on kuvattu Nizzan kuuluisan kirkon, Cathédrale Orthodoxe Saint-Nicolas de Nice eli venäläisen Pyhän Nikolaoksen katedraalin rappusilla munkin asussa.

Pappismunkki Johannes Nizzassa venäläisen Pyhän Nikolaoksen katedraalin rappusilla
(Kuva: Maria Matsin kokoelmista)

Nizzan Pyhän Nikolaoksen katedraali on on historiansa aikana ollut monenlaisen rieputuksen kohteena. Se rakennettiin aikanaan tsaarin Venäjän aikana ja pitkälti myös tsaarin tai hänen sukunsa toimesta. Kirkko oli Venäjän vallankumouksen jälkeen emigranttien käytössä ja jossain vaiheessa myös Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisena. 2000-luvulla pitkällisten vuosikymmeniä kestäneiden oikeustaisteluiden jälkeen tämä ranskalainen historiallinen kansallinen monumentti todettiin kuitenkin kuuluvan nykyisen Venäjän federaatiolle ja sitä kautta siis Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.

Kuva Nizzan katedraalin rappusilta 2020-luvulta.
Vertaa edelliseen kuvaan - sama paikka.
(Kuva: osasuurennos / Wikipedia)

Oma arvaukseni on, että oheisen tälläkin sivulla nähtävän kuvan mukana syntynyt kertomus, narratiivi, siitä että pappismunkki Johannes olisi ollut tuon komean katedraalin kirkkoherra tai edes pappi, ei liene mahdollista. Kun nyt tätä selvitystä tehdessäni olen tutkinut niitä kirkkoja ja seurakuntia, joissa pappismunkki Johannes oli palvellut, ei ole mielestäni mitenkään mahdollista, että hän olisi päässyt piispan kirkon, katedraalin, papiksi.

Nizzan Pyhän Nikolaoksen katedraali
(Kuva: Wikipedia)

Paikkakuntien ja kirkkojen perusteella sanoisin mieluummin, että Johannes oli pienten maalaiskaupunkien ja maalaisseurakuntien pappi sellaisilla Ranskan laajoilla alueilla, minne venäläiset emigrantit ensin Venäjän vallankumouksen jälkeen ja myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen emigroituivat Venäjältä tai oikeammin Neuvostoliitosta.

Väiteelle, että pm Johannes olisi ollut Ranskassa ns. uniaattikirkon eli paavin vallan alla olevan, itäistä riittiä noudattavan kreikkalaiskatolisen kirkon palveluksessa, en ole löytänyt mitään todisteita.

Kevään 2024  aikana minulla on mahdollisesti vielä lisää materiaalia tutustua pm Johanneksen kirjeenvaihtoon suomalaisten sukulaistensa kanssa. Saan tuon materiaalin käyttööni vasta myöhemmin keväällä ja palaa silloin asiaan, jos ja kun sieltä löytyy lisää tietoja Johanneksen Ranskan ajalta. Alustavasti tiedossa on ainakin yksi paikkakunta lisää, missä pm Johannes on vaikuttanut. Samalla seuraavassa ko. aihetta käsittelevässä blogijutussa julkaisen ennen julkaisemattomia kuvua Johanneksesta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tämä on toistaiseksi kevääseen asti viimeinen pm Johannesta käsittelevä blogijuttu. Seuraava tai seuraaavat ilmestyvät mahdollisesti kevään 2024 aikana.
Jos haluat aloittaa koko sarja lukemisen esimmäisestä jutustra aloita sivulta:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html
ja jatka sitten tähän viimeiseen aina sivun lopussa olevan seuraavan jutun linkin kautta.

Viimeinen blogiartikkeli, joka sisältää keväällä 2024 läpikäydyn uusimman kirjemateriaalin mukanaan tuomaa tietoa ja uusia ennen julkaisemattomia kuvia pm Johanneksesta julkaistaan siis materiaalin käsittelyn jälkeen myöhemmin.
Tähän tulee aikanaan linkki artikkelin valmistuttua:
OSA VII