KK6 – Painu pois Jack …

Siinä taisi Valamon vierellä oleva Juurikkasalmikin jäätyä kirkolliskokouksen tunnelmoidessa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Muistatteko Four Catsin esittämän laulun 1960-luvulta … ”painu pois Jack, sä tänne et tulla saa, et saa. Painu pois …". No, eivät ehkä nuorimmat lukijat ole kenties kuulleetkaan koko laulua, mutta meille vanhemmille se on kyllä monelle tuttu. Tänään monella tapaa samaistin itseni tuohon Jack-parkaan.

Olin kolmatta päivää samassa paikassa kuvaamassa, missä olen kuvannut jo muutamana vuonna kirkolliskokouksia. Viime vuotisella ja tämän kertaisella vierailulla minulle on annettu varsin konkreettisesti tuta, että voisin ihan hyvin painua Jackin lailla hemmettiin.

Minulla tosin on kuvaamiseen ja striimaamiseen lupa – tai oikeammin kutsu luostarin taholta ja luonnollisesti siis myös lupa, mutta myös arkkipiispan lupa kuvata suoria lähetyksiä. Arkkipiispa toimii myös kirkolliskokouksen 1. puheenjohtajana. Joku kyselikin minulta sosiaalisessa mediassa, keneltä minun olisi vielä pitänyt saada lupa. Ei varmaan keneltäkään. Kyseessä oli enemmän samaa tehtävää suorittavien omat henkilökohtaiset mielipiteet ja hieman myös muidenkin organisaatiossa työskentelevien, joiden kanssa on joskus ollut jotain sanaharkkaa ja nyt on aika ilmeisesti maksaa ”potut pottuina”. No – koska oli tarvittavat luvat, en sitten poistunut kuitenkaan.

Villit ja vapaat toimijat / toimittajat - Ari "Simeon ja Hanna"-verkkolehdestä ja blogisti itse Valamon Trapesassa kaappaamansa työtöydän ääressä.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen, kuvan otti munkkidiakoni Viktor)

Tämän kertaisen kirkolliskokouksen piirteisiin kuului nyt kuitenkin useampi ns. salainen istunto, salainen ja suljettu kokous, josta ajettiin pois kaikki ylimääräiset kokousedustajia ja kokouksen virkailijoita (sihteeristöä) lukuun ottamatta. Ja kun asia tuli esille, katseet ainakin ihan siinä lähellä itseäni istuvien kohdalta, kohdistuivat heti minuun ja silmistä oli luettavissa, jos ei nyt kuitenkaan ihan huulilta tullut, että ”hopi, hopi – pidähän poika kiirettä”. Se ei aina onnistunut sekunnissa, kun piti samalla nuo rensselit purkaa ja ottaa mukaansa pois salista.

Mutta nyt se on melkein ohi taas ja ihan kohtuullisestihan se kuitenkin meni, vaikka itse sanonkin. Pitkälti on syy myös omassa paksunahkaisuudessani, johon jo entisessä leiptyössäni sain tottua, eikä pienet tällaiset episodit suuremmin haitanneet. Hieman ne kuitenkin aina ahdistavat ja tekevät tilanteen ja tunnelman oudoksi ja kenties painostavaksikin.

Piispa oli tämänkin kokouspäivän puheenaihe numero yksi. Muut aiheet hieman haittasivat jälleen tämän aiheen käsittelyä, sillä ne – siis ne muut aiheet – kuuluvat ns. lakisääteisiin, pakollisiin asioihin, jotka kirkolliskokouksen pitää hoitaa kuitenkin kuntoon. Tulihan ne hoidettua, kun valiokunnat kokoontuivat todennäköisesti melkein yötä myöten, tiedä häntä.

Salissa asioista ei sitten suuremmin keskusteltu ensimmäisen päivän lähetekeskustelua lukuun ottamatta. Ja sehän onkin se paikka, missä pitää keskustella. Kyllä sielläkin joitain sellaisia kohtia oli, joka tällaista entistä "kokousnuokkujaa" harmitti, mutta eipä noille enää mitään mahda. Kenties seurakuntien kannattaisi hieman enemmän peräänkuuluttaa omien edustajiensa toimia ja kysellä, mitä he ihan oikeasti siellä tekivät muuta, kuin sanoivat muutaman kerran päivässä: paikalla.

Olo alkaa ihan oikeasti olla vanhalla miehellä se kuuluisan osuuskaupan hoitajan kaltainen, mutta onneksi uni on tullut hyvin ja nukkunut olen kohtuullisesti. Hieman tänä aamuna mietitytti herätessäni, missä olen ja miksi, mutta onneksi vielä suhteellisen nopsaan selvisivät nuokin ja saatoin vain harmitella tuuriani.

Valamon kirkko vielä kerran yhdestä kulmasta kuvattuna iltavalaistuksessa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Huomenna aamulla alkaa kirkossa klo 9 liturgia ja sen jälkeen siellä suoritetaan uuden Kuopion ja Karjalan hiippakunnan metropoliitan vaali. Ehdokkaita on kolme – tai niin kuin savolaiset sen sanovat: ko-lo-me. Jos eka äänestyskierroksella ei joku saa enemmän kuin puolet äänistä, kaksi eniten ääniä saanutta jatkaa toiselle kierrokselle, jonka voittaja sitten ”kruunataan” lopulta hiippakuntapiispaksi.

Edessä on ”puukkojen yö”, jonka itse aion nukkua kaikessa rauhassa ja mennä sitten aamulla kirkkoon katsomaan, mitä minä tänään saan tehdä ja mitä en ja häiritsenkö minä tälläkin kertaa jonkun mielenrauhaa olemalla mukana kirkossa, jossa minulla muuten on myös lupa olla ja kuvata.

Kirkolliskokous päättyy torstaina 29.11.2018 pidettävään piispanvaaliin ja voi olla, että torstai-iltana en oikein löydä kotona riittävästi motivaatiota kirjoittaa vielä yhtä blogijuttua. Siksi tämä saattaa olla viimeinen KK-juttu tällä kertaa, mutta viisainta kuitenkin muistaa, ettei koskaan saa sanoa ”ei koskaan” tai tässä tapauksessa ”ei enää”.

Kaikesta huolimatta kiitos matka- ja kokousseurasta, hymyillään kun tavataan. Kokouksesta kotiin päästyäni alkaa noin viikon kuluttua kohdallani taas tapahtua – jos Luoja niin suo – ja niistä tapahtumista voit halutessasi lukea ns. matkablogistani, jonka nimi on ”H@P matkalla jonnekin”. Matkan aihe on kaikesta huolimatta varsin ortodoksinen, mutta koska se on kuitenkin matkajuttu ja jos vain jaksan kirjoittaa, laitan sen tuohon matkablogiin, en tänne. Matkalta tai matkalla mahdollisesti tehdyt videot tai striimaukset laitan aikanaan näkyville Ortodoksi.netin Fb-sivuille, koska niiden aihe tulee olemaan varsin ajankohtainen ja ortodoksinen. Joten nähdään tarvittaessa niissä merkeissä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK5 – Piispa pohdinnassa

Kirkolliskokouksen toinen päivä on melkein pulkassa ja kyllä se on ollut oikeastaan koko päivä pohdintaa siitä, kenestä mahdollisesti tehdään uusi piispa, Kuopion ja Karjalan metropoliitta.

Valamon kirkko yövalaistuksessa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Päivä alkoi sillä, että me sivulliset emme päässeet enää osallistumaan kirkolliskokouksen tarkkailuun ja vain viralliset edustajat sekä sihteeristö istuivat suljettujen ovien takana, kun kirkolliskokous teki oman ehdotuksen piispainkokoukselle piispaehdokkaista.

Kokous ei ollut kovin pitkä, mutta omalla tavallaan se oli yllätyksellinen. Alkuaan tiesimme, että ns. lähes varmoja ehdokkaita on kaksi, KS Joensuun piispa Arseni ja Valamon luostarin igumeni, arkkimandriitta Sergei. Piispa Arseni hoitaa tällä hetkellä Kuopion ja Karjalan hiippakuntapiispan tehtävää väliaikaisesti siihen saakka, kunnes uusi valitaan. Yllätysmomentti oli se, jota jo jossakin aiemmassa blogijutussa uumoilin, ns. musta hevonen – uusi piispaehdokas.

Kaksi ehdokasta on jo selvinnyt työhönottohaastattelusta - arkkimandriitta Andreas ja piispa Arseni ja kolmas on vielä "grillattavana".
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Kirkolliskokouksen suljetun täysistunnon jälkeen selvisi, että siellä oli todellakin ehdotettu kolmanneksi ehdokkaaksi uutta ehdokasta, tällä hetkellä Lintulan luostarissa arkkimandriitta Hermanin apuna jumalanpalveluksia toimittava arkkimandriitta Andreas (Larikka). Tieto hänen ehdolle tulostaan otettiin vastaan käytävillä ja etenkin sosiaalisessa mediassa monenlaisin tuntein, koska hänen työhistoriassaan on ollut erilaisia mutkia ja suoria, jotka mitä ilmeisimmin vaikuttivat näiden mielipiteiden muotoutumiseen.

Tämän jälkeen alkoikin sitten ”pelin politiikka”, jonka termin muistaakseni entinen SMP:n perustaja ja monessa mukana ollut värikäs ja sananvalmis poliitikko Veikko Vennamo lienee lanseerannut maailmalle. Lukuisia kysymyksiä ja ihmetyksiä lensi ilmoille ja joku arvelikin, että se – hämmingin aiheuttaminen – lienee ollut tarkoituskin. En tiedä – ehkä.

Tässä sisäsiittoisessa ortodoksisessa mediahuumassa unohtui ehkä osin se, miksi ihmiset ovatkaan täällä – Suomen ortodoksisessa kirkolliskokouksessa linjaamassa hallintoa, taloutta ja siinä ohessa myäs valitsemassa uutta piispaa. Piispan valinta kaappasi vapaan tilan ja pian vaikutti siltä, ettei täällä mitään muuta pohditakaan. ”Tavallisten asioiden” täysistunnot menivät ohi muutamassa minuutissa ja aikaa kului entistä enemmän käytävä- ja kabinettikeskusteluihin. Pitihän siinä joidenkin valiokuntien yrittää hieman työskennelläkin ja saada asioita valmiiksi.

Kirkolliskokouksen jälkeen kokoontui piispainkokous, jossa istui jäävätyn piispa Arseni sijalla eläkkeellä oleva Helsingin entinen metropoliitta Ambrosius. Arkkipiispa Leo ja metropoliitta Elia jatkoivat entiseen malliin jäseninä. Kokous istui hartaasti ja pitkään ja käytävillä levisi huhu, että kokouksen jälkeen saadaan piispojen tekemä ehdokasasettelu – kuinka monta asetetaan ehdolle ja missä järjestyksessä.

Samalla levisi tieto niin sosiaalisen median kuin käytäväkeskustelujen kautta jostain yhtä henkilöä koskevasta juridisesta vai liekö ihan kanonisesta ongelmasta tai ainakin kysymyksestä, joka pitää ensin ratkaista ja vasta sitten voidaan suorittaa ehdollepano. Emme siis saaneet julkisuuteen mitään uutta tietoa, mitä ei olisi jo tiedetty.

Seuraava episodi ajoi jälleen meidät sivulliset ulos kirkolliskokouksesta, kun siellä suoritettiin ehdokkaitten ”grillaus” - työhönottohaastattelu. Jokainen kolmesta ehdokkaasta vietti aikaansa yksitellen kirkolliskokouksen edessä varmaan vajaan tunnin kukin, ja heille esitettiin ilmeisesti kysymyksiä ja mitä sitten esitettiinkään – siitä me sivulliset emme tiedä mitään.

Jälleen odotimme ehdollepanoa, sillä tuon tilaisuuden jälkeen jälleen piispainkokous jatkoi omaa kokoustaan ja kirkolliskokousedustajat vapautettiin valiokuntatyöhön. Näin sitten jatkettiin piispojen kesken välillä syöden, välillä kokoustaen aina iltamyöhään saakka erilaisten asiantuntijoiden hypätessä välillä kuultavina kokouksessa. Jossain kuuden, seitsemän maissa illalla kokous päättyi ja kabinetista tuli pois hiljaisia, ehkä hieman ärtyneiltä vaikuttavia, hieman punottavia piispoja, joilta ei oikein herunut sanaakaan. Sen verran selvisi, ettei päätöstä ole ainakaan annettavaksi julkisuuteen. Mitä se sitten tarkoittaneekaan?

Samaan aikaan käytäväkeskustelut kiihtyivät ja erilaiset salaliittoteoriat alkoivat sinkoilla. Yhden sellaisen mukaan, kun ehdokkaina ovat A, B ja C, yksi heitä on mukana varmistamassa toisen valituksi tulemisen. Kuka tai ainakin kenen pääsemisen tai millä menetelmällä, se vaihteli hieman kertojasta riippuen.

Vaalihan, joka muuten suoritetaan torstaina 29.11.2018 heti kirkossa toimitetun liturgian jälkeen, lienee sellainen, että mikäli ehdokkaita on kolme, kaksi eniten saanutta – ellei joku ole heti saanut yli puolta äänistä – asetetaan vastakkain toisessa äänestyksessä. Mikäli piispankokouksen esittämiä ehdokkaita on vain kaksi – joka sekin on täysin mahdollista ja piispain asia – asia on simppelimpi: eniten ääniä saanut valitaan. Ja tietysti on vielä olemassa sekin mahdollisuus ainakin teoreettisesti, että ehdokkaista olisikin vain yksi, jolloin valinta lienee kovinkin yksinkertainen.

Mutta tuo ”pelin politiikka” ja sen yhteydessä esitetyt erilaiset vaihtoehdot tuntuivat varsin monimutkaisilta ja sanoisinko myös jollain tavalla mielenkiintoisilta. Henkilövaalihan on aina henkilövaali, jossa ehdokkaina on ihmisiä, joista joku pitää ja joku ei. Miten erilaiset henkilöön käyvät odotukset, pelot ja muut krumeluurit kohtaavat ja natsaavat, se ratkaisee lopulta valinnan. Ja kuten joku aika viisaasti sanoikin, että tällainen peli tarjoaa Pyhälle Hengelle oivan paikan vaikuttaa valintaan entistä voimakkaammin.

Huomenna asiat ehkä selviävät jälleen yhden askeleen verran: ketkä sitten ihan oikeasti ovat ehdolla, keistä siis valitaan uusi piispa. Asioiden selvittelyyn on varattu koko aamupäivä ja erään tiedon mukaan julkisuuteen saatetaan uutta tietoa mahdollisesti vasta klo 13 alkavassa kirkolliskokouksen täysistunnossa.

Vielä siis on täysin mahdollista, että kirkolliskokous – jopa piispojen suosiollisella avustuksella – aiheuttaa jonkinmoisen arvokriisin kirkolliskokouksen omalle arvovallalle ja toiminnalle, mikäli kaikista hurjimmat huhut ja arvelut edes jossain määrin toteutuvat. Toivottavasti näin ei käy. Nyt jos milloinkaan toivoo todella, että Pyhä Henki alkaisi vaikuttaa hieman vahvemmin, jotta mekin ihan sivulliset epäuskoiset saisimme edes jonkinlaista uskonvahvistusta tämän kaaoksen keskelle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK4 – avointa tiedottamista ja muuta häslinkiä

Kirkolliskokous alkoi maanantaina 26.11.2018. Johan sitä tässä vanha mies on odottanutkin, ajatuksella, mitenkähän siitä selviän fyysisesti. Yllätyksekseni minua koetellaan muuten tässä kuviossa myös psyykkisesti.

Vuoden 2018 kirkolliskokousedustajat ja toimitsijoita ryhmäkuvassa Valamon kirkossa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Kuten aiemmin kirjoitin, kirkolliskokouksen työtahti on lähes tappava. Tunnen melkein sääliä edustajia kohtaan, kun he ryntäilevät täysistunnosta valiokuntiin ja taas täysistuntoon ja välillä pitäisi syödäkin ja hörpätä kahvit. Aikaisesta aamusta iltamyöhään.

Mutta kyllähän se nuoremmilta sujuu, tällaiselta vanhalta ei enää sujuisi, enkä muuten edes haluaisi mennä tuohon oravanpyörään enää. Mutta liekö maine rankoista kokouksista kaikunut seurakuntiin, kun kokousedustajina on paljon sellaisia, jotka – kuten edustaja Veikko Halonen eräässä haastattelussa mainitsi – ainoina sanoinaan kokousväelle sanovat joka päivä muutaman kerran täysistuntojen alussa: paikalla. Heille kokous on osin helppoakin, kävellä vain paikasta toiseen ja kuunnella, kun toiset puhuvat ja itse saa palkaksi kokouspalkkion ja matkakulujen lisäksi hienon kangaskassin ja kirkkokalenterin. Mutta ei se taida olla edustajien varsinainen ja ainoa tehtävä kirkolliskokouksessa.

Hieman helpotti itseäni, kun Veikko tuon asian toi esille haastattelussa, koska itse ajattelin aina joskus hieman saman suuntaisesti ja luulin olevani ainoa ajattelija. Toivottavasti tulevan kevään 2019 kirkolliskokousvaalissa tehdään jämäkämpiä ratkaisuja ja ”kauneuspilkku” poistuu.

Kirkolliskokous on Valamon kultturikeskuksessa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Noiden ratkaisujen tekeminen on kuitenkin vaalijärjestelmän monimutkaisuuden vuoksia vaikeaa, ellei ihan mahdotonta meille vaalikarjalle. Vaaliin ei pääse kuka vain ehdokkaaksi tai jos pääseekin, aika vaikea on edetä, ellei ole seurakunnan tukea ehdokkuudelle. Ensin valitaan ehdokkaat tekemällä vaaliliittoja ja sitten ehdokkaat ovat vaalissa, jossa kirkolliskokousedustajat valitaan – yllätys, yllätys, - tietyn alueen seurakuntien neuvostojen (vai oliko se valtuustojen) valitsemien valitsijamiesten ja -naisten toimesta.

Olen muutaman kerran ollut noissa kekkereissä ja sanon suoraan, että sieltä on minun mielestäni tuntemani demokratia kaukana. Mutta siitä joskus toisen kerran enemmän.

Blogijuttuni otsikossa viittaan tiedottamiseen, jota jollain tavalla olen itsekin Valamossa tekemässä. En suinkaan tunge sinne ihan omasta halustani (jota ei oikeasti tässä tapauksessa taida enää edes ollakaan), vaan minut on viime vuosina, luovuttuani itse edustajuudesta, pyydetty ensin kuvaamaan ja sitten striimaamaan kokouksen kulkua.

Pyyntö ei suinkaan ole tullut kirkon viralliselta organisaatiolta, koska siellä oma tiedottaja hoitaa hommat. Minun pyyntöni takana on kirkolliskokousta lähellä oleva ortodoksinen taho, Valamon luostari, joka tarjoaa minulla mahdollisuuden tehdä tätä tiedottamista. Luvan tekemisiini olen aina myös pyytänyt ja saanut arkkipiispalta.

Kokouksen jumalanpalvelukset pidetään Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkossa.
(Kuva (C) Hannu Pyykkönen)

Jo useampana vuonna omat tekemiseni ovat olleet jonkinlaisella törmäyskurssilla kirkon tiedottamisen kanssa. Mahdollisesti minut koetaan kilpailijaksi ja ainakin aiemmin, tuottamani tiedotusmateriaali – lähinnä videot ja myöhemmin LIVE-striimaukset – ovat yleensä olleet ainakin jollakin tavalla ilmeisesti mielenkiintoisempia, vähemmän kapulakielistä ja enemmän maanläheistä, joista on myös tykätty kohtuullisen paljon.

Jo viime vuonna minut yritettiin karkottaa kuvaamasta kokousta, mutta arkkipiispa totesi, että lupa on myönnetty ja Pyykkönen kuvaa. Samaa ilmapiiriä oli tänäkin vuonna. Virallisen organisaation taholta ilmoitettiin, että olen väärässä paikassa kuvaamassa. Olin muuten ihan samassa, missä olen aina ennenkin kuvannut. Minua kehotettiin siirtymään taaemmaksi. En siirtynyt, sillä olin jo rakentanut työpisteen siihen rensseleineen, johtoineen ja kaikkine välineineen. Pöytää en enää saanut itselleni kuten ennen, vain pelkän tuolin, jonka jouduin itse hakemaan. Tätä on siis kirkon – tai ainakin nyt joidenkin sen organisaation jäsenten – suhtautuminen vapaaseen tiedonvälitykseen, avoimeen tiedottamiseen.

Kyllähän nuo torjujat saavat varmaan piakkoin voiton, sillä vanhenen, turhaannun – aivan kuten Veikko kertoi omalta kohdaltaan tuossa haastattelussa – ja sitten jään vain pois näistäkin hommista. Uusia ei taida olla tulossa, vaikka kirkko joku aika sitten etsi ihan ilmoituksella vapaaehtoisia tiedotuksen apulaisia tai joitain sellaisia. En kuitenkaan ilmoittautunut. En tiedä, millainen jono lienee kirkon oven takana. Saattavat tosin hämmästyä sitten lopputulosta.

Kirkko on aloittanut myös striimausken, mikä on hyvä asia ja kirkon käytössä on kaikki kokouksen tuottama materiaali, jota se ei sitten kuitenkaan modernina sähköisen tiedottamisen aikakautena jaa meille muille. Nytkin kokouksessa oli minun lisäksi yksi muukin tällainen vapaan ortodoksisen tiedottamisen pioneeri, Simeonin ja Hannan Ari. Kyllä kaikki, mitä kokouksesta on tiedotettavaa, täytyy meidän hankkia itse tai kuten kerran, kun sitä kysyimme, saimme vastauksen: Lukekaa kirkon nettisivuilta.

Kaiken kaikkiaan kokouskäytäntöihin – onpa kyseessä sitten varsinainen kokous ja siellä toimiminen tai vaikka tämä tiedottaminen – pitää tulla muutoksia. Ei tällainen ole ns. avointa tiedottamista, se on salailua ja mustasukkaista tai jotain muuta häijyilyä. Syy saattaa tietysti löytyä meistäkin, mutta silti – kyseessä on verovaroin toimiva organisaatio, johon salalilun ilmapiiri ei kuulu. Taitaa tosin mennä tovi, ennen kuin joku saa siihen muutoksen.

Toinen muutos pitää tulla edustajien toimintaan. Ei riitä, että kuullessaan kritiikkiä omasta passiivisesta toiminnasta, joku sanoo, että minä kyllä puhun ja toimin valiokunnissa. Ihme olisi, jos ei näin tekisi, mutta uskon siitäkin asiasta kokemukseni perusteella hieman toisin. Kyllä edustajan pitää toimia niin, että toiminta näkyy ja toivottavasti myös tuntuu.

Tämän päivä kokouksessa puhui kourallinen ihmisiä ehkä kolmesta, neljästä seurakunnasta, suurin osa samasta seurakunnasta. Hyvä näin, mutta muidenkin pitää tormistautua. Kun yksi näihin edellisiin puhujiin verrattuna aivan toisesta suunnasta tullut edustaja, jota ihan selvästi oli omassa seurakunnassa briifattu ja ohjeistettu puhumaan, astui estraadille, oli lähellä, ettei hänen annettu puhua, kun kuulemma puhui aidan seipäistä, kun olisi pitänyt puhua aidasta. Sai kuitenkin puhua joidenkin vinosti hymyillessä, että tuollaista puhuu. Huh, että nousi verenpaine. Asia oli aktuelli tuossa seurakunnassa ja kirkolliskokousedustaja toi – aivan kuten pitääkin – kokoukselle tiedoksi seurakunnan huolen. Sitä varten hän on siellä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


P.S. Jos muuten haluat lukea tuon Halosen Veikon haastattelun se onnistuu, jos sinulla on Facebook-profiili ja liityt sillä (oikealla nimelläsi ja vastaamalla yhteen kysymykseen) Facebookissa olevaan LIVE-stream-sivustoon. Siellä se on ja ryhmä löytyy osoitteesta: Ortodoksi.net LIVE.

H@P

KK3 - Juhlaa ja arkea kirkolliskokouksen edellä

Valamon kuuluisa kuusikuja (jonka päässä muuten nyt on uusi luostain portti) hehkui kauniina aurinkoisessa syyssäässä, joka hieman helpotti muuten ajoittain ahdistavaa oloa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Vuoden 2018 Suomen ortodoksisen kirkolliskokouksen alussa oli juhlahetki, eräänlainen oman kirkkomme itsenäisyyspäiväjuhla. Sata vuotta sitten 26.11.1918 hyväksyttiin Suomen Senaatissa ensimmäinen omaa kirkkoamme koskeva lakisäädös – silloin vielä termien ollessa hieman vielä vakiintumattomia – asetuksen nimi oli asetus Suomen kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta. Nykyisin termi ”kreikkalais-katolinen” on täsmentynyt oikeaksi: ”ortodoksinen” ja kirkkokunta-sanastakin käytetään nykyään muotoa kirkko.

Uusi luostariportti iltavalaistuksessa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kreikkalais-katolinen on jäänyt merkitsemään ns. uniaatteja eli bysanttilaista riitusta noudattavia kirkkoja, jotka kuitenkin kuuluvat roomalaiskatolisen paavin käskyvallan alle. Muodot ja ulkoiset olemukset toki näyttävät melkolailla samanlaisilta, mutta tuo ”pieni” ero, paavi, erottaa ryhmät toisistaan.

Valamossa juhlittiin hillitysti ja varsin ortodoksisesti, vaikka kyllä siihen kuului – sainosiko epäortodoksimaisia piirteitäkin. Lauantai-iltana oli juhlan tiimoilta Valamon kirkossa vigilia (iltajumalanpalvelus) ja sunnuntaina vastaavasti liturgia (päivä- ja ehtoollisjumalanpalvelus).

Jumalanpalvelusten lisäksi kirkossa oli Johannes Teologin Laulajien juhlakonsertti, jossa he esittivät Ivan Moodyn teoksen ”Passion and Resurrection” kuorolle, solisteille, jousiyhtyeelle sekä putkikelloille. Tuo konsertti sisälsi sitä ”epäortodoksimaista” ainesta, sillä perinteisesti ortodoksisessa kirkossa ei käytetä yleensä milloinkaan soittimia.

Asia ei suinkaan ole ”kiveen kirjoitettu”, mutta silti se närkästytti joitakin perinteistä kiinni pitäviä ihmisiä. Tässäkin tapauksessa tarjolla olisi ollut aivan kirkon vieressä suurempi konserttisali, joka ei olisi aiheuttanut samanlaista purnausta, mutta jostain syystä se esitettiin kirkossa ja siihen oli saatu arkkipiispalta lupa.

Ortodoksinen kirkko ei suuremmin eroa toisesta kansallisesta kirkostamme, kun puhutaan ongelmista ja ongelmien henkilöitymisestä. Yleensä kaikki ongelmat henkilöityvät johonkin ihmiseen ja silloin sitä ilmeisesti on helpompi käsitellä, kun ongelma ei ole kirkon vaan henkilön ongelma. Ja tätä tietysti tapahtuu kirkossa kaikilla tasoilla, ylhäältä alas, piispoista maalikkoihin.

Tätä tapahtuu siis meillä ortodokseillakin ja itse asiassa melko runsaasti. Itse olen eräänlainen malliesimerkki, mallinukke, tuosta monellakin tapaa. Vaikkapa tiedottamisessa, jota itse harrastan eräänlaiselta vapaaehtoispohjalta. Kun kirkon tiedotusta moititaan – mihin valitettavan usein on ollut jopa oikeasti syytä – on niin helppo purkaa kiukkuaan ja siirtää ongelma vapaaehtoiseen toimijaan. Muuten juuri sellaiseen, joita kirkko tässä muutamana päivänä etsi avukseen parantamaan omaa tiedotustaan.

Itse olen omaa vapaaehtoistiedotusta tehdessäni törmännyt moniin tuollaisiin ”henkilöityneisiin ongelmiin” pitkin matkaa jo kauan aikaa, joten varmaan minussakin joku vika pitää olla. Sitä ei vain omasta "täydellisyydestään" aina niitä vikoja löydä. Mutta onneksi on noita kirkon työntekijöitä tai muita "pilkun nykyttäjiä" niitä osoittamassa. Kun vain tekisivät sitä kuitenkin ilman haitantekoa, jota sitäkin joskus olen saanut kokea.

Maanantaina alkaa neljän päivän kokousputki, jonka omasta muutaman vuoden takaisesta kokemuksestani tiedän olevan lähes tappava. Muistan joskus valiokunnan puheenjohtajana väsähtäneeni niin, että piti pyytää varapuheenjohtajaa johtamaan seuraava valiokunnan kokous. Sellainen kypsytti melko nopsaan, mutta ainakin silloin auttoi paljon, kun ympärillä oli osaavia ja taitavia, muita tukevia valiokunnan jäseniä.

Nyt alkavassa tämänvuotisessa kirkolliskokouksessa on listalla parikin suurta asiaa ja muuatama pienempi. Suurissa asioissa toisessa yritetään linjata, millaisia ovatkaan lähitulevaisuuden hiippakunnat, kun ne nyt ovat kovinkin ”eriparisia” vaikka vain kolme niitä vain onkin.

Valamoon ilmestyi kesken juhlinnan viisi poliisia täydessä sotisovassaanTrapesaan, luostarin ravintolaan. Kun jotkut kyselivät, mikä heidät tänne toi ja pahimmat irvileuat epäilivät vierailun liittyvän jotenkin tulevaan piispanvaaliin, saivat he yksinkertaisen vastauksen: "Täällä ruoka on parempaa kuin ABC:ssä".
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Toinen suurempi asia onkin sitten henkilökysymys, sillä uudelleen nimettyyn Karjalan hiippakuntaan, nykyiseltä nimeltään Kuopion ja Karjalan hiippakunta, ollaan valitsemassa ihan kautta aikain ensimmäistä metropoliittaa. Aiemmin hiippakunnan (joka alueena on täsmälleen sama kuin ennen) oman piispan arvonimi oli arkkipiispa, joka asui Kuopiossa ja jossa keskushallinto yhä sijaitsee.

Arkkipiispa muutti Helsinkiin ja Kuopioon valitaan siis metropoliitta. Kuka valitaan, se onkin oma mielenkiintoinen kysymyksensä, joka ratkeaa tiistaina 27.11. Eteläsuomalaiset heittivät täkynä ilmaan huhun ”mustasta hevosesta”, jota itse tällä hetkellä pidän enemmän hajottavana ja epäsopua kylvävänä huhuna kuin totena. Mutta olen minä senkin oppinut matkan varrella omasta kirkostani, että meillä on kirkossa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tietävät, missä mennään ja niitä, jotka luulevat tietävänsä, mutteivät tiedäkään.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK2 – Turhauttavaa vai ei

Melkein tasan kuusi vuotta sitten istuin viimeistä kertaa Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokousedustajana ja silloin lisäksi sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Kirjoitin siitä silloin Nettihoukan harhan – millä nimellä silloisia blogijuttuja nimitin. Tuosta jutusta on nyt kuusi vuotta ja yhä siitä on aistittavissa melkoinen turhautuminen ja väsyminen. Harhan nimikin on kuvaava ”Hämärän rajoilla”.

Tätä uutta blogijuttuani – josta mieluusti käyttäisin toista näille jutuilleni antamaa kuvaavaa nimitystä: jupinaa – kirjoittaessani on enää pari, kolme päivää vuoden 2018 kirkolliskokouksen alkuun ja ajatus on – kumma kyllä – yhä mennä sinne tekemään joku juttu kirkolliskokouksesta aivan kuten olen tehnyt melkein joka vuosi sen jälkeen, kun itse kokousedustajuuden vapaaehtoisesti jätin.

Tuo päätös jättää edustajuus oli lopulta helppo, vaikka sitä varmaan jonkin aikaa mietinkin. Olin pari vuotta aiemmin jäänyt eläkkeelle ja koin, ettei minulla enää ollut samaa paloa asioiden äärelle, kuin aiemmin. Se ei myöskään ollut enää oikeastaan millään lailla kivaa, ei edes oikein mielekästäkään. Liian usein turhaannuin byrokratiaan ja toimimattomuuteen ja kirkolliskokouksen ohi johtamiseen tai ainakin ohipäättämiseen sellaisissakin asioissa, jotka yksiselitteisesti kuuluivat kirkolliskokouksen päätösvaltaan.

Nyt kuusi vuotta myöhemmin jostain kumman syystä olen taas tai yhä menossa kokousta raportoimaan. Viime aikoina olen miettinyt aika ajoin, miksi ihmeessä, löytämättä kuitenkaan sellaista vastausta tuohon kysymykseen, jonka ihan aikuisen oikeasti voisin tänne kirjoittaa loukkaamatta joitain kirkollisia tahoja. Syyt siis varmaan ovat ehkä muualla kuin kokouksen turhauttamisvaikutuksessa, joka sillä varmaan yhä kuitenkin on.

Kokous sinänsä ei enää turhauta minua samalla tavalla, kun en enää ole kokousedustaja, joka ajattelee toimivansa ja vaikuttavansa jotenkin. Se, kun aikanaan oli yksi suurista ongelmista. Jos et osallistunut juttaukseen ja ajattelit omilla aivoilla, ja halusit – ainakin omasta mielestä – kirkon parasta, etkä omaa tai oman klikin etua, oli aika vaikeaa saada asioita etenemään. Pienet klikit pohtivat etukäteen asioita ja tekivät omia linjauksiaan, joista merkittävin oli ajatus: ”jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan”.

Myöskään maallikkojen yhteistyö ei aikanaan toiminut ja epäilen, ettei toimi vieläkään. Papisto teki ryhmäpäätöksiä, maallikot eivät. Maallikot eivät edes ymmärtäneet, että he ryhmänä voisivat kokoontua asioista keskustelemaan ja päätöksiä linjaamaan. Ryhmien välillä vallitsi jonkinlainen nimellinen rauha, status quo, jota tarvittaessa voi toki järkyttääkin, jos asia sitä vaati.

Papisto oli melko hyvin perillä, mitä kirkossa tapahtui, olivathan he töissä kirkon palveluksessa. Maallikoista ei kaikista valitettavasti voinut silloinkaan sanoa samaa. Moni oli saanut edustajapaikkansa jonkinlaisena palkintona monivuotisesta vaikenemisesta valtuustoissa ja neuvostoissa tai he kokivat tämän yhtenä askeleena omalla puoluepoliittisella urallaan kansanedustajaksi – tai mihin nyt kukakin hamusi – ja eivät he siksi olleet haalineet suurtakaan tietämystä eräästä tärkeästä asiasta: missä mennään ortodoksisessa kirkossa ja sen hallinnossa.

Osa kokousedustajiksi valituista oli ihmisiä, jotka oli tavalla tai toisella saaneet meriittinsä muualta kuin kirkon piiristä ja se valitettavasti näkyi ja tuntui. Etenkin kun ne muut, jotka tunsivat kirkollisen ”hörripelin” säännöt, tunkivat omien asemiensa turvin ja tietämyksellään häpeilemättä näitä "oikeasti-asioista-tietämättömiä-mutta-suuresti kiinnostuneita-lakeijoitaan" merkittäviin asemiin turvaamaan omien mielipiteiden ja ajatusten etenemisen hallinnossa. Merkit tästäkin toiminnasta alkanevat jo hiljalleen näkyä ja tuntua seurakunnissakin ja niiden hallinnossa ja etenkin taloudessa ja kenties myös ihmissuhteissa.

Tätä kirjoittaessani huomaan jälleen pyöriväni samaa ympyrää kuin aiemmin, pääsemättä ulos tuosta kehästä. Ja se kyllä, jos mikä – ihan oikeasti – turhauttaa yhä ja saa minut tuntemaan voimakkaasti, ettei tämä ihan aikuisen oikeasti ole enää oikein kivaa.

Saa nähdä, teenkö jälleen saman päätöksen tämän kokouksen jälkeen kuin pari, kolme vuotta sitten, etten enää mene tekemään edes juttuja kokoukseen ja sitten teen taas ”väyryset” ja pyörrän päätökseni ja menen kuitenkin. Taisi kuitenkin jo yksi kokous jäädä pari vuotta sitten väliin ja siitä en raportoinut. Eli siitä voi jatkaa ja alkaahan tuo ikäkin vaikuttaa, jos ei pelkästään touhuamista hidastavasti, niin saa se ainakin ajattelemaan asioita vakavammin ja etsimään tekemistään tai tässä tapauksessa raportoimistaan asioista jotain järkeä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Vanhan moderaattorin mietteitä

Olen itse sodan jälkeinen, 1950-luvun alun tuote. Silloin – elämäni alkuvuosikymmeninä – ei ollut montaa nykyajan ”hömpötystä”, kuten vaikka tietokoneita tai älypuhelimia. Älyä ehkä kuitenkin oli ja puhelimiakin, mutta ne olivat johdolla kiinni seinässä – siis ainakin puhelin – ja puhelimen kyljessä oli kampi, jota piti veivata soittoa aloittaessa ja lopettaessa. Nykyisin veivataan ihan muuta kun kampea, yleensä jotain turhanpäiväistä asiaa ylös ja alas, puoleen ja toiseen, ihan uuvuksiin asti netissä.

Kampipuhelin ja vieressä sen ajan tekstintuottoväline, kirjoituskone.

Tuo yhdistelmä 1940-50- tai jopa 1960-luku ja nykyajan ”hömpötykset” saattavat ajoittain olla vaarallinen yhdistelmä. Kun me tuon ajan ihmiset pidämme kynsin hampain kiinni tuon ajan arvoista, ajatuksista ja tavoista ja samalla yritämme hyödyntää noita ”hömpötyksiä”, saattaa joko katastrofi tai ainakin jonkinlainen kaaos olla toisinaan uhkaavan lähellä.

Jonkinlainen pienimuotoinen kaaos tai ainakin hämminki syntyy lähinnä useimmiten siitä, että vastapuolella kuuntelijana tai jonkinlaisena muuna kohteena on nykyihminen, jonka arvot ja elämä ja siinä ohessa odotukset toisista ja hirmuinen määrä kaikkea muuta ovat ihan toisenlaisissa kantimissa kuin meikäläisen ikäpolven ihmisten. Jompikumpi ei vain ymmärrä toista tai jos ymmärtää, ymmärtää yleensä väärin.

Ette voi arvata, kuinka usein netin moderaattorina törmään tuohon ongelmaan ja lukuisiin muihinkin ongelmiin, jotka usein johtuvat ikäpolvien erilaisuudesta ja tottumuksista, tavoista, mutta myös ikäihmisten tottumattomuudesta uusiin välineisiin ja uudenlaiseen mediaan ja sen mukanaan tuomaan erilaiseen "vapauteen", usein ihan erilaiseen kulttuuriin.

Tähänkin sopii hyvin se joskus aiemmin esittämäni vertaus hieman juopuneista eläkeläisistä ruotsinlaivan päivätansseissa: heillä on kyky tehdä kaikenlaista tallella, muttei oikein enää taitoa hallita sitä... vai oliko se toisin päin!

Itse lienen jonkinlainen friikki, kun minussa kuitenkin jollakin tavalla yhdistyvät – ainakin omasta mielestäni – nuo kaksi vastakkaista maailmaa usein melko hyvin, ehkä kuitenkin ja onneksi – ei aina. Olen pienen ikäni – myös vanhuudessa – opiskellut tietotekniikkaa ja uusien välineiden ja ohjelmien käyttöä ja toiminut paljon niiden kanssa. Tuolla asennepuolella ovat lapseni ja etenkin kohta myös lapsenlapseni, vunukkani, toimineet oivallisina opettajina.

Senkin olen tuossa moderaattorina toimiessani huomannut, että ilmiö, joka sopii niin vanhoihin kuin nuoriinkin – tosin vanhoilla ehkä laajemmin – tuo kalvava yksinäisyys – on hankala tekijä moderointitehtävässä. Netistä on tullut liian monelle yksinäiselle ainut paikka purkaa mieltään ja elää edes jonkinlaisessa yhteisössä, kun perhe, lapset ovat hävinneet, kaverit kuolleet ja jalat huonossa kunnossa, ettei oikein minnekään pääse. Muistikin alkaa heiketä ja lisäksi yöt menevät valvoessa vaivojen ja vanhuuden kanssa.

Kun tuohon sitten yhdistää tuon aiemmin edellä mainitsemani arvomaailman erilaisuuden, alkaa soppa olla kohta valmis. Vanhuus lisää samalla ihan selvästi – omasta kokemuksesta sen voin sanoa – itsesuojelun ja itsekontrollin vähenemistä, hölösuisuutta ja tarvetta kertoa kaiken maailman omat ja vieraiden asiat kaikille maailmaan, tutuille ja tuntemattomille netissä, etenkin siinä paljon puhutussa somessa. Ja jälleen moderaattori huokailee.

Kirkollisia kuuntelupalveluja ja nettipappikin löytyy netistä.

Joskus ajateltiin nykytekniikan tuovan ihmisille kaiken mahdollisen autuuden. Ei tainnut mennä ihan kuin Strömsössä. Äsken oli mediassa uutinen, joka kertoi lasten koulutulosten ja oppimisen vaikeutuneen ja huonontuneen uuden tekniikan ja välineiden vuoksi. Samaa odotettiin aikanaan vanhustenhoidossa. Ajateltiin, että uusi tekniikka tuo lääkärin, hoitajan ja vaikka papin ruutuun milloin vain ja missä vain. Ei tainnut tuoda ja jos toikin, melko kylmänä koneena, ei oikein edes ihmisenä. Nyt vanhuksille suunnitellaan jo omia robottejakin.

Kuunteleeko lääkäri sinua netin kautta stetoskoopilla?

Koneista ja erilaisista vempeleistä huolimatta vanhat ihmiset unohtuvat ja kuolevat koteihinsa tai kuka mihinkin erilaisten onnettomuuksien ja vahinkojen seurauksena, jotka olisi ehkä ollut vältettävissä ihmiskontaktien avulla. Koneesta on kyllä kuuntelijaksi, muttei seurustelijaksi, jollaista vanha ihminen tarvitsee. Ja kun kone, on se sitten tietokone, "somekone", älypuhelin, robotti, sitten ihmisen puuttuessa ottaa sen paikan, joka kuuluisi ihmiselle, läheiselle, hoitajalle, kenelle nyt kuuluisikaan, alkaa alamäki ja sen päässä häämöttää katastrofi tai joku muu hämminki, ellei jotain piakkoin tehdä. Olisiko sille nyt jo vihdoin aika!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

KK 1 – Mielenkiintoista odottelua

Olen jo useamman vuoden ajan tavalla jos toisella seurannut ja kertonut Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen työskentelystä joko paikan päällä tai muualta.

Vuoden 2017 kirkolliskokous (sama kuin tänä vuonna) ryhmäkuvassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kuusi vuotta kerroin tapahtumista itse yhtenä kirkolliskokousedustajana 2000-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä ja siitäkin viimeiset kolme vuotta vielä sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Ihan hyviä näköalapaikkoja tarkkailla, mutta silloinkaan kaikki eivät pitäneet siitä, että kommentoin asioita julkisuudessa. Syytä en tiedä – jotkut kai vetosivat salassapitovelvoitteiseen, jota ei kuitenkaan suurimmaksi osaksi ollut. Vain valiokuntatyöskentely ei ole julkista. Itse epäilin, että nuo jotkut pelkäsivät, että kirkolliskokousedustaja jakaa ja saa liikaa tietoja ja mielipiteitä kentälle / kentältä, seurakuntalaisilta, kirkon jäseniltä ja niiden tietojen valossa sitten vaikeuttaa kokouksen tai kirkon keskushallinnon työntekijöiden työskentelyä. Mene ja tiedä! Eivät nuo samat ”vastustajat” taida edelleenkään pitää "liiasta" tiedottamisesta, mutta onneksi jotkut sitä vastoin pitivät ja pitävät ilmeisesti yhä.

Nyttemmin olen kertonut näkemyksiä ja näkemiäni noista myöhemmistä, oman edustajakausien jälkeisistä (2013 ->) kokouksista ihan tällaisena tavallisena, hieman kirkolliskokouskokemusta omaavana ja kenties asioita ainakin ajoittain kriittisestikin katsovana eläkeläisinä. Siitäkään ei tosin aina pidetä. Kumma kyllä.

Kaksi pitkää useampivuotista kautta kirkolliskokouksessa opettivat jonkin verran sen ”sielunelämää” ja kokouksen vaikeaa ja monimutkaista mekanismia. Aloittaessani noita hommia kokouskäytännöissä tapahtui juuri suuri muutos ja kokous alkoi joillain tavoin noudattaa mm. eduskunnan työskentelytapoja lähetekeskusteluineen, valiokuntatyöskentelyineen ja useine saman asian ”käsittelyrumbineen” eri istunnoissa. Alkuun se ei oikein sujunut, vaikea sanoa sujuuko oikeastaan vieläkään. Melko kankea asioiden käsittelymuoto pienelle kirkolle, jonka hallinnon pääperiaatteisiin ei oikeastaan koskaan ole kuulunut niinkään demokraattisuus kuin mieluumminkin synodaalisuus.

Mutta noin se nykyisin menee, sujuu se tai ei. Itselleni muodostui noiden muutamien vuosien aikana kirkolliskokouksessa istuessani kuitenkin kuva ”tietynlaisesta” tarkoituksellisesta sujumattomuudesta, osan edustajien melkoisesta asioista tietämättömyydestä ja aivan mahdottomasta kankeudesta, jotka joillain tavoin auttoivat kenties tuota synodaalisuuttakin, mutta se – päätöksenteko tai jopa -tekijät – eivät silti aina kohdistuneet siihen oikeaan ja asian kannalta tarkoituksenmukaiseen osaan ortodoksista kirkkoa, jolle se ehkä synodaalisuuden perusteella olisi pitänyt kohdistua ja joka oikeasti olisi hyödyttänyt kirkkoa.

Marraskuun 2018 lopulla on taas tulossa uusi kirkolliskokous, kuten aina marraskuun lopussa. Aiemmin kokous kokoontui muistaakseni kolmen vuoden välein eräänlaisena kumileimasimena keskustelemaan ja päättämään asioista osin etu- ja osin jälkikäteen, nykyisin vuosittain ja tarvittaessa nopeamminkin ja tiheämminkin, jos asiat sitä vaativat. Toistaiseksi eivät ole ilmeisesti suuremmin vaatineet.

Tunnelma alkaa kuitenkin selvästi tiivistyä: huhut hörräävät ja tarinat lentelevät. Jos kaiken sen uskoisi, mitä maailmalta kuulee, olisi varmaan mielenkiintoinen kokous tulossa. Mutta mikä on sitten totta ja mikä tarkoituksellista disinformaatiota, tarkoitettu vain sekoittamaan asioita, mene ja tiedä.

Se, onko kokouksen rooli muuttunut vanhasta kumileimasimesta johonkin päin, onkin sitten oma kysymyksensä, jota varmaan tulen tänä vuonna erityisesti seuraamaan. Hieman epäilyttää ennakkotietojen valossa, että varmaankin jälleen jotain ennakoimatonta häikkää ilmenee. Miten, missä asioissa ja missä laajuudessa – en tiedä vielä? Kuten en sitäkään, tuleeko tuollainen asioiden käsittely viemään kirkolliskokouksen ns. arvovaltaa ja merkitystä yhä alemmaksi, huonommaksi kirkon jäsenten silmissä. Sekin nähtäneen tarkemmin piakkoin. Tosin juuri kuulin eräältä  asoita seuraavalta väittämän, ettei se enää paljon alemmaksi voine mennä. Toivottavasti sanoja oli väärässä.

Kokouksen etukäteen mielenkiintoisimmiksi asioiksi noussevat hallinnonuudistus eli seurakuntarajojen tarkistaminen ja seurakuntien yhdistäminen suuremmiksi yksiköiksi ja tietysti uuden metropoliitan valinta nimeltään ihka uuteen Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan. Kummankin asian tiimoilta on tyypilliseen ortodoksiseen tapaan kuplinut pinnan alla ja näemme myöhemmin, millaista kaasuuntumista kuplat ovat aiheuttaneet: onko tulos hyvän hajusta vai haisevaa. Mielenkiitoiseksi tuon kuplinnan tekee tietysti sekin, että vain todella pieni osa kirkolliskokouksen jäsenistä on edes tietoinen koko kuplinnasta, ja mahdollisissa junttakokouksissa käsitellyistä asioista, niistä tietää vielä pienenpi ryhmä. Ja mikä ”mukavinta” – jos näin todella on – kuplinnan aiheuttajat lienevät jälleen alueelta, jolla ei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä asian kohteena olevan alueen pastoraalisiin asioihin. Kysymys lienee enemmän ”ihmisen sopivuudesta” pienen klikin nykyisiin ja etenkin jatkotarpeisiin vaikkapa aikanaan vääjäämättä tulevaa arkkipiispan valintaa ajatellen. Katsotaan nyt, onko näin vai maalailenko turhaan pöpöjä seinille jaetun disinformaation perusteella.

Yritän kirjoitella näitä pohdintojani – joita muuten ainakin omasta mielestäni osuvasi nimitin yhdessä vanhassa blogissa jupinoiksi – tällä kertaa lyhyemmin ja mahdollisesti useammin. Näin saatan jopa minäkin – vanha mies – jaksaa tämän urakan loppuun. Edessä kun on tällä kertaa ilmeisesti normaalia pidempi kokous ja mitä ilmeisimmin jälleen melkoista ”suhmurointia” niin etukäteen, ennen kokousta, kuin sitten kokouksessakin. Mutta katsotaan, mitä ”pääsen” kokemaan ja näkemään ja miten siitä osaan ja voin – tai jopa saan – kertoa muille, teille.

Tarkoitus on kirjoitella näitä jupinoita (sic!) sen verran kuin jaksan ennen kokousta ja kokouksen aikana ja mahdolliseti joku jälkeenkin ja niiden välissä kuvata videota joko suorana netti-tv-lähetyksinä tai sitten nauhoitettuina. Kaiken tämä joudumme tekemään omin avuin ja ilman suurempaa ulkopuolista tukea varsin pienellä ja iäkkäällä "henkilökunnalla", omilla välineillä ja ilman minkäänlaista budjettia. Suurin tukemme tässäkin on jälleen Valamon luostari ja luostarin igumeni, arkkimandriitta Sergei, joka suhtautuu myönteisesti tällaiseen "diakoniatyöhömme" ja lupakin alustavasti on jo saatu niin häneltä kuin kirkolliskokouksen puheenjohtajaltakin tulla kokoukseen ja kuvata siellä, kuten aikaisempinakin vuosina. Perästä kuuluu – katsotaan tällä kertaa hyvää vai haisevaa!

Vuoden 2018 kirkolliskokous pidetään Valamossa kuten edellinenkin vuoden 2017 kokous.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jos haluat seurata näitä jupinoita ja katsella videoita suorina tai ”väärinä” eli nauhoitteina, lienee parasta liittyä pikaisesti jo nyt pariin Facebookin-ryhmään, joissa nuo molemmat onnistuvat: toisessa keskustelu ja toisessa katselu. Ohjeet liittymiselle löytynevät Facebookista, joten ei enää mainosteta niitä täällä. Tervetuloa kuitenkin mukaan!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Apua, VARAS!

Eikös sitä jotenkin noin huudettu ennen, kun varas jäi rysän päältä kiinni. Ja sitten ei kun kimppuun. Nykyisin ei enää huudeta, se toteutetaan elektronisesti ja kuljettuasi kaupan tai jonkun muun laitoksen portista, siitä alkaa kuulua: piip, piip, piip. Ja pian on vartija kimpussasi.

Lappu kainalossa.
(Kuva © H@P)

Näin kävi minulle äsken, kun kävin ruokakaupassa. Onhan siellä tosin paljon muutakin tavaraa tietokoneista vaatteisiin, joten ei se ihan pelkkä ruokakauppa ole. Joten varastettavaa varmaan riittää niille, joilla moinen aikomus on. Minulla ei ole eikä ollut.

Tässä muutama päivä sitten havaitsin kauppaan mennessä, että jossain piippasi. En silloin kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota, koska omatuntoni oli puhdas enkä uskonut minun aiheuttaneen millään tavalla piippausta. Tänään piippasi jälleen kauppaan mennessä. Mielenkiintoista siinä on se, etten tietenkään taaskaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, sillä olin samassa vaatetuksessa käynyt äskettäin samassa kaupassa ilman piippausta viime päivinä ja mikään ei siinä välissä ollut tuon suhteen muuttunut. Suunnilleen samoissa vaatteissa alusvaatteita lukuun ottamatta kuljeskelin.

Mutta nytpä piippasi kaupasta lähtiessä kassallakin. Ja sekös on mukavaa. Mukavaa seurata ihmisten ilmeitä: taas saatiin varasteleva eläkeläinen kiinni, vieläpä entinen rehtori. Jo on aikoihin eletty! Oma itsetuntoni ja pokkani kuitenkin pitivät ja sanoin, että tutkitaanpa asia. Sain kuitenkin maksaa ja pakata tavarani kassiin, nehän eivät olleet piipanneet varashälyttimessä, minä sen sijaan olin. Ja ei kun odottelemaan vartijaa.

Leveäharteinen tummiin pukeutunut vartija sumutteineen ja käsirautoineen ja kumihanskoineen saapui paikalle ja totesi, että mennäänpä tuonne tarkastuskoppiin. Näin tehtiin ja aloin riisua päällysvaatteita tarkastusta varten.

Ei päästy toista vaatetta pitemmälle – vaatetta, josta totesin, ettei ainakaan sen taskussa ole mitään, koska se oli huppari, jota pidin talviliivin alla, enkä pitänyt taskuissa mitään. Mutta sehän se juuri piippasikin. Hupparin kainalosta löytyi lappu, josta on ohessa kuva. Vartija totesikin heti, että tuttu tapaus. En minä, vaan tuo Tokmannista ostettu vaate.

Heillä kuulemma arviolta noin puolet ns. vääristä hälytyksistä aiheutuu juuri Tokmannin tuollasista vaatteista, joista ihmiset – kuten minäkin – unohtavat poistaa tuon hälyttimen. Ei tosin muuten myyjät tai kassa Tokmannillakaan asiasta mitään ostaessani maininnut, koska mitä ilmeisimmin tuon hälyttimen pitäisi kai piipata sielläkin ja se pitäisi oston yhteydessä joko poistaa tai deaktivoida. Eikä tullut oston jälkeen tutkittua vaatettakaan mahdollisten hälytyksen aiheuttajien varalta. Miksi olisin tutkinut, kun kerran menin kassasta läpi Tokmannilla?

Hauskaa tässä on ollut sekin, etten suinkaan ostanut tuota hupparia Tokmannilta ihan äsken. Siitä taitaa olla jo kohta vuosi ja monet ovat ne varasportit, joista tuon hupparin kanssa olen kulkenut. Ja vasta nyt se sitten päätti aiheuttaa hälytyksen. Hyvä kun nyt, olisi voinut kenties olla nolompikin paikka varkausepäilylle kuin oma ruokakauppa.

Vartijan mukaan erilaiset asiat vaikuttavat siihen, että piippaus tapahtui: kaupan laitteiden herkkyys, säätila ja sen mukanaan tuoma staattinen sähkö, ja se kävelenkö kauppaan vai tulenko autolla, muiden muassa.

Sain toki pitää ostamani ja maksamani ruuat ja jatkaa matkaa vapaana miehenä. Muutama samaan aikaan kassalla ollut taisi kuitenkin vielä vilkaista suuressa eteishallissa perääni päätä pudistellen ja mahdollisesti ajatellen, että on ne eläkkeet pieniä nykyään, kun saa ihan siististi pukeutuneet ihmisetkin tekemään tuollaisia! Heh!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kriisitiedottaminen – vaikea taitolaji

Kun puhutaan kriisitiedottamisesta, se ainakin minun sanavarastossani tarkoittaa tiedottamista kriisin keskellä eli siis tiedottamista kriisin aiheuttamista toimista ja seurauksista. Minun sanavarastoon ei millään istu se ajatus, että kriisitiedottaminen tarkoittaisi kriisiytymistä, joka aiheutuu tiedottamisesta tai sen puutteesta.

Ortodoksisen kirkon kriisitiedottaminen on mielenkiintoinen taitolaji – ainakin Suomessa – mutta mitä ilmeisimmin sillä on pitkät juuret ja perinteensä niin Bysantissa kuin slaavilaisessa perinteessä.

Yksi syy tiedottamisen muotoutumiseen ortodoksisessa kirkossa lienee kirkon hierakinen rakenne, joka jo omalla tavallaan estää ainakin osittain nykyaikaisen tiedottamisen, jossa mm. some – sosiaalinen media nopeine välineineen – on varsin oleellisessa roolissa. Ja koska näin on, silloin kirkonkin tiedottamiselta vaaditaan sekä tarkkuutta että nopeutta.

Muistini lokeroista nousee esille eräs vanha sanonta, jonka aikanaan kuulin erään ortodoksisen piispan sanoneen. Totta vai ei - sitä en tiedä, mutta sanonta kuului: ”No news, best news.”

Toinen tiedottamisen laatuun vahvasti vaikuttava tekijä ovat tietysti ammattitaito ja tiedotusta tekevien ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet ja sosiaalisuus. Itse en ole tiedottaja ja siksi voin lausahdella näistäkin asioista melkein mitä vain, omia mielipiteitä, ”musta tuntuu”, niin kuin usein teenkin. Mutta olen kuitenkin elämäni varrella erilaisissa tehtävissä myös joutunut pakosta tai vapaaehtoisesti tiedottamaan monenlaisista asioista – kriiseistäkin – ja jossain vaiheessa silloinen työnantajani ja myös ammattiliittoni koulutti minua asiaan jossain määrin. Mutta tiedottajaksi en itseäni kuitenkaan edelleenkään katso. Tällä hetkellä olen vain aktiivinen eläkeläinen, varmaan kauhistuttava asia monille, koska minulla on kyky ja mahdollisuus, mutta ei riittävää harkintakykyä ja taitoa, kuten niillä vapaudesta nauttivilla juopuneilla ja naisen-/miehenkipeillä eläkeläistanssijoilla Ruotsin laivoilla.

Yksi merkittävä etu minulla on ollut tässä omassa ”harrastuksessani”, tiedottamisessa tai pitäisi kai enemmänkin sanoa asioista kertomisessa. Olen osannut verkottua sopivasti asiaan hyvin sopivien ihmisten kanssa. En kuitenkaan ole osannut ja jossain vaiheessa en edes pyrkinyt yksipuolisesti verkottumaan sellaisten ihmisten kanssa, joilta joka tapaamisessa tuli iskut molemmille poskille tai he yrittivät kampittaa joka käänteessä. Sellainen ei ole mukavaa, se on kiusallista.

Tämän mainitsen siksi, että valitettavasti olen huomannut samantapaisia itsekkäitä ajatuksia ja toimia virallisen kirkon tiedotuksen puolella suhteessa vaikkapa minuun. Siellä sen minun mielestäni ei pitäisi olla mahdollista. Jos tiedottaminen on sitä, että joitakin autetaan ja joillekin jaetaan tiedotteita ja joillekin ei, joitakin ymmärretään, joitakin ei, joiltakin pyydetään, joiltakin ei, olemme suunnilleen samassa tilassa kuin Trump ja hänen hallintonsa tiedottaminen eilen, kun Trump suuttui CNN:n toimittajalle ja haukkui hänet julkisesti.

Lienen tässä mielessä omine juttuineni – varsinkin näiden blogijuttujen kautta – joidenkin mielestä eräänlainen feikkien kertoja, jonka tarinat ovat – ainakin heidän mielestään – vaihtoehtoista totuutta (fake news). Tuo sana kuulostaa kaiken kauheuden keskeltä houkuttelevaltakin – kerron siis vaihtoehdon totuudesta, joka toisaalla on joko jäänyt kertomatta, pimitetty tai kerrottu hieman pehmeästi.

Miksi tällainen purkaus? No siksi, että äskettäin – en tiedä tarkasti, kun en siellä yhtenään hyppää – kirkon sivuilta poistettiin uutinen, joka ei ollut kaikkein mairittelevin kirkolle, mutta se oli totta ja tulee varmasti aiheuttamaan suurta paikallista ja mahdollisesti laajempaakin huolta kirkon piirissä.

Ja kuten kaupallisen mainos-TV:n kaiken maailman rihkaman kauppaajat sanovat enemmän tai vähemmän typerissä mainoksissaan: ”Eikä vielä siinä kaikki, samalla kun ...” Tässäkin samaan aikaan sattui toinenkin seikka, joka nostatti ainakin minun kulmakarvani. Se oli uutinen, jota ei kerrottu meille suomeksi, mutta kerrottiin kuitenkin venäjäksi. Miksi?

En ryhdy nyt pohtimaan vastausta tuohon miksi-kysymykseen, se tapahtunee muutenkin laajemmallakin areenalla. Halusin vain tässä aamutuimaan miettiä, näyttääkö eräs puu kierolta vai onko vika silmissäni.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

EDIT klo 12.05: Tämän julkaistuani löytyi samaan aikaan Helsingin ortodoksisen seurakunnan sivuilta uutinen suomeksikin:
https://hos.fi/ukrainan-paamies-tapasi-arkkipiispa-leon/

Skandaalista toiseen

Nykymaailma mässäilee mielellään skandaaleilla. Asiantilalle on jo annettu sellainenkin nimi kuin mediaporno, tarkoittaneekohan se juuri tätä, vai onko siinä mukana muitakin elementtejä. Some on suuressa määrin lisännyt tämän ”pornon” käyttöä ja kulutusta. Mutta joka tapauksessa skandaaleja on, ja niitä on myös kirkon piirissä viime aikoina riittänyt – ihan riippumatta kirkosta, kirkkokunnasta.

Kai noita samantapaisia asioita on aina ollut, mutta aiemmin ne ovat usein kirkon piirissä lakaistu maton alle. Kirkolla kun yleensä on ollut suuri vaikutus ihmisten elämässä ja se on aina ollut melkoinen auktoriteetti. Näin etenkin katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa.

Ehkä juuri tuosta ylikorostuneesta auktoriteettiasemasta ja siitä syntyneiden tilanteiden vuoksi kirkko on joissain tapauksissa joutunut noihin skandaaleihin, joissa etenkin roomalaiskatolinen kirkko on nyt viime vuosina rypenyt kaulaansa myöten. Heillä saattaa tosin ongelman ytimessä olla muitakin syitä, vaikkapa pappien naimisiinmenokielto. Näin voisi päätellä ainakin hieman siitä, että noita ongelmia on katolisessa kirkossa ilmennyt juuri siinä ns. läntisessä osassa kirkkoa, jossa tuo kielto on voimassa, ja siellä siis kyseiseen asiaan jotenkin liittyvissä asioissa. Itäisen riituksen mukaisissa roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluvissa ns. kreikkalaiskatolisissa kirkoissa (joka ei siis ole sama kuin itäinen ortodoksinen kirkko, ja joista käytetään joskus myös nimitystä uniaatit) tuota samaa ongelmaa ei liene ollut ollenkaan samassa määrin, koska siellä pääsääntöisesti papit ovat naimisissa – naisen kanssa.

Suomessa ei onneksi tuo katolisen kirkon kauhistuttava ongelma ole ollut oikein millään tavalla pinnalla, johtuen varmaan myös tuosta samasta asiasta – meidän kansallisissa kirkoissa papit ovat yleensä naimisissa. Meillä tosin on mahdollista nykyään Suomessa, että pappi on naimisissa miehen kanssa, koska protestanttisessa kirkossa on myös naispuolisia pappeja.

Ortodoksisessa kirkossa tuo naimisiinmenoasia on hieman monimutkaisempi. Pääsääntöisesti ortodoksiseen perinteeseen kuuluu, että pappi on naimisissa naisen kanssa. Näin hänen oletetaan tuntevan paremmin niiden ihmisten ja perheiden elämää, joista hänen tulee seurakunnassaan huolehtia pastoraalisesti.

Joitakin vuosia sitten kirkkoomme tuli erään piispamme myötävaikutuksella paljon ns. ”poikamiespappeja”, joista hieman virheellisesti on käytetty nimitystä selibaattipappi. ”Poikamiespappi” on pappeuteen vihitty mies, joka ei ennen pappeuteen vihkimystä ole mennyt naimisiin ja ei enää vihkimyksen jälkeen voi – ilman että menettää pappeutensa – mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan ole antanut ns. selibaattilupausta, kuten munkit antavat.

Ortodoksisessa kirkossa on kahdenlaisia pappeja: alempaan papistoon kuuluvia ja ylempään papistoon kuuluvia. Alempaan papistoon kuuluvat Suomessa pääsääntöisesti vain ns. alidiakonit, joita nimitetään myös joskus ipodiakoneiksi ja lukijat. Ylempään papistoon vastaavasti kuuluvat sitten diakonit, papit ja piispat. Joissain ortodoksisissa maissa myös kanttorit kuuluvat alempaan papistoon, mutta ei enää Suomessa.

Vihkimyskin on hieman erilainen kummassakin pappeudessa. Alempaan papistoon vihitään toimituksessa, jota nimitetään heirotesiaksi ja ylempään heirotoniassa. Paikka, missä se kirkossa tapahtuu, vaihtelee pappeuden asteen mukaan kirkkosalista alttariin. Mitä ylempi pappeuden aste, sitä lähempänä alttaria. Ortodoksisen kirkon elämä kun on täynnä tällaisia symbolisia tapahtumia.

Ilmeisesti lukijaksi vihittäessä voi vielä harkita naimisiin menoa, mutta jo alidiakoniudessa siitä pitänee olla jonkinlainen varmuus – meneekö naimisiin vai ei ja missä vaiheessa. Niin ja ortodoksisen käytännön mukaan papin (tai diakonin) aviopuolison – siis naisen, vaimon – on oltava myös ortodoksisen kirkon jäsen. Tämä – vaikka sekin sääntö on ehdoton – on ollut Suomessa myös sellainen sääntö, että eräät ovat senkin kiertäneet ja rikkoneet kanonista ohjetta pappeutta menettämättä.

Ja vastaavasti piispalla ei voi olla vaimoa. Piispaksi vihittävän tulee olla joko munkki tai leski. Piispaksi vihittävä "ei-munkki", joka ei siis ole naimisissa, vihitään yleensä ensin munkkeuden eri asteisiin ja sitten vasta piispaksi.

Joten tällaisten prosessien ja pohdintojen jälkeen Suomeen ja muuallekin ortodoksiseen maailmaan on tullut toisinaan noita kirkollemme hieman vieraita ns. ”ei-munkki-selibaattipappeja”. Kirkossammehan on ihan oikeasti myös noita ”oikeita” selibaatti- eli naimattomuuslupauksensa antaneita pappeja, he ovat munkkeja, jotka yleensä elävät luostareissa, mutta meillä Suomessa löytyy myös siitä – siis munkkien tai nunnien asuinpaikasta – monia poikkeamia. Meillä on muutama ns. maailmassa elävä ja normaalissa työssä käyvä munkki tai nunna kuin myös yksin, omassa erakkolassaan elävä ns. erakkomunkki.

Jotta tuo ortodoksisen kirkon pappeusasia olisi vielä vaikeampi käsittää, pitää muistaa, että ortodoksisessa kirkossa on vain miespuolisia pappeja, mutta luostareita on sekä miehille että naisille ja luostarielämään vihkiytyneissä on sekä miehiä että naisia. Suomessa he asuvat aina erikseen, eri luostareissa, ei koskaan samassa.

Ja ”kirkollisen diversiteetin” laajuutta osoittaa sekin, että maailmassa elää muutamia nunnia ja munkkeja, joilla ei ole omaa luostaria, vaan he ovat kirkollisessa mielessä suoraan hiippakunnan piispan alaisia ja saattavat käydä myös – koska elävä maailmassa – jopa normaalissa ”leipätyössä”.

Vaikka kirjoitan noista enemmän tai vähemmän selibaatintapaisessa elämässä elävistä papeista tässä blogijutussa, se ei sellaisenaan vielä kerro, että asia välttämättä olisi ongelma tai ainakaan suuri ja näkyvä ongelma. Tosin esimerkiksi Venäjällä kerrotaan, että siellä olisi otettu ns. takapakkia tuollaisten pappien vihkimisessä, sillä heidän katsottiin elävän jonkinlaisessa "välitilassa", maailman ja luostarin puolivälissä, ilman luostarin ohjausta. Siksi kerrotaan, että noiden ns. selibaattipappien olisi pitänyt liittyä jonkun lähellä olevan luostarin veljestöön ja ohjaukseen ja he näin olisivat sitten saaneet jatkaa pappina seurakunnissa.

Tuollainen käytäntöhän on kovinkin yleistä monissa ortodoksisissa maissa, että luostaripapisto toimii seurakuntapappeina, jopa niin, että he suurimman osan ajasta elävät myös maailmassa, eivät siis omassa luostarissaan. Tällaista käytäntöä löytyy laajemmin mm. Kreikasta, mutta sitä on myös Suomessa.

Enemmänkin suomalaisessa ortodoksisessa kirkossa ongelmia aiheuttavat taloudelliset asiat tai alkoholi kuin noiden jonkinlaisessa selibaatissa tai ei ollenkaan selibaatissa elävien pappien elämä. Niitäkin ongelmia kai joitain saattaa olla, mutta niitä ei yleensä käsitellä julkisuudessa.

Viime vuosina joistain seurakunnista on melkein tasaisin välein kantautunut erilaisia taloudellisia väärinkäytöksiä tai ainakin löysää ja tuhlailevaa, kontrolloimatonta rahankäyttöä, joskus jopa kavalluksiakin. Aina ei suinkaan syyllinen ole ollut pappi, vaikka useimmiten, hän – siis vaikkapa kirkkoherra – vastaa seurakunnan johtajana seurakunnan varoista ja on siksi ainakin välillisesti vastuullinen toistenkin tekemisistä. Hän on siis valvontavelvollinen, joka sitten tuollaisessa tilanteessa mahdollisesti on laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan ja siten syyllistynyt johonkin.

Tällainen tapaus on jälleen tullut esille Suomessa ja kyseessä on huhujen mukaan useiden satojen tuhansien eurojen summa, joka usein varsinkin pienessä seurakunnassa on todella suuri taloudellinen ongelma ja aiheuttaa seurakunnan perustoiminnalle suurta haittaa. Syyllisiä ei suinkaan ole tarkoitus etsiä tälläkään kirjoituksella, sen tekevät viranomaiset, mutta lienee kuitenkin hyvä kertoa jonkinlaisista ”pelisäännöistä”, koska monenlaiset huhut vellovat ja saattavat vahingoittaa myös aivan täysin syyttömiä.

Pääperiaate on aina kaikessa oikeudenkäynnissä – kirkonkin piirissä – että ihminen on syytön niin kauan, kunnes hänet syylliseksi todetaan. Siksi ei ole oikein osoitella ketään sormella, mutta ei ole oikein sekään, että kaikesta vaietaan, varsinkin jos mukana tässä "verkossa", koko prosessissa, on tavalla tai toisella – syyttömänä tai syyllisenä – hieman normaalia suurempi ”kala”. Ketään ei pidä syyttä suojella asemansa perusteella, jos joku asia on mennyt väärin. Tietysti ei pidä syyttääkään, ennen kuin on syylliseksi todettu.

Kyse ihmisten mielenkiinnosta asiaan pulppuaa tällaisissakin asioissa varmaan uteliaisuuden ja pahansuopaisuuden lisäksi huolesta, miten seurakunta selviää tuosta tilanteesta ja kenties siitäkin, joutuvatko ihan oikeasti kaikki syylliset vastuuseen teoistaan, vai onko isompia ja pienempiä syyllisiä, joista joku pääsee, kuten sanalasku sanoo, ”kuin koira veräjästä”. Kyse on myös usein luottamuksen murenemisesta seurakunnassa tai sen hallinnossa toimiviin, millä on sitten omat vaikutuksensa ihmisten välisiin kanssakäymisiin ja ihmissuhteisiin.

Tässäkin asiassa ovat jo nyt ne, jotka ovat asiasta puhuneet tai kirjoittaneet julkisuudessa, leimattu helposti kivittäjiksi ja sormella osoittajiksi ja välillä tuntuu, että suuremmiksi syyllisiksi kuin itse tekijät tai vastuulliset. Mutta odotellaan nyt rauhassa. Josko se siitä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com