13.11.18

KK 1 – Mielenkiintoista odottelua

Olen jo useamman vuoden ajan tavalla jos toisella seurannut ja kertonut Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen työskentelystä joko paikan päällä tai muualta.
Vuoden 2017 kirkolliskokous (sama kuin tänä vuonna) ryhmäkuvassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kuusi vuotta kerroin tapahtumista itse yhtenä kirkolliskokousedustajana 2000-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä ja siitäkin viimeiset kolme vuotta vielä sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Ihan hyviä näköalapaikkoja tarkkailla, mutta silloinkaan kaikki eivät pitäneet siitä, että kommentoin asioita julkisuudessa. Syytä en tiedä – jotkut kai vetosivat salassapitovelvoitteiseen, jota ei kuitenkaan suurimmaksi osaksi ollut. Vain valiokuntatyöskentely ei ole julkista. Itse epäilin, että nuo jotkut pelkäsivät, että kirkolliskokousedustaja jakaa ja saa liikaa tietoja ja mielipiteitä kentälle / kentältä, seurakuntalaisilta, kirkon jäseniltä ja niiden tietojen valossa sitten vaikeuttaa kokouksen tai kirkon keskushallinnon työntekijöiden työskentelyä. Mene ja tiedä! Eivät nuo samat ”vastustajat” taida edelleenkään pitää "liiasta" tiedottamisesta, mutta onneksi jotkut sitä vastoin pitivät ja pitävät ilmeisesti yhä.

Nyttemmin olen kertonut näkemyksiä ja näkemiäni noista myöhemmistä, oman edustajakausien jälkeisistä (2013 ->) kokouksista ihan tällaisena tavallisena, hieman kirkolliskokouskokemusta omaavana ja kenties asioita ainakin ajoittain kriittisestikin katsovana eläkeläisinä. Siitäkään ei tosin aina pidetä. Kumma kyllä.

Kaksi pitkää useampivuotista kautta kirkolliskokouksessa opettivat jonkin verran sen ”sielunelämää” ja kokouksen vaikeaa ja monimutkaista mekanismia. Aloittaessani noita hommia kokouskäytännöissä tapahtui juuri suuri muutos ja kokous alkoi joillain tavoin noudattaa mm. eduskunnan työskentelytapoja lähetekeskusteluineen, valiokuntatyöskentelyineen ja useine saman asian ”käsittelyrumbineen” eri istunnoissa. Alkuun se ei oikein sujunut, vaikea sanoa sujuuko oikeastaan vieläkään. Melko kankea asioiden käsittelymuoto pienelle kirkolle, jonka hallinnon pääperiaatteisiin ei oikeastaan koskaan ole kuulunut niinkään demokraattisuus kuin mieluumminkin synodaalisuus.

Mutta noin se nykyisin menee, sujuu se tai ei. Itselleni muodostui noiden muutamien vuosien aikana kirkolliskokouksessa istuessani kuitenkin kuva ”tietynlaisesta” tarkoituksellisesta sujumattomuudesta, osan edustajien melkoisesta asioista tietämättömyydestä ja aivan mahdottomasta kankeudesta, jotka joillain tavoin auttoivat kenties tuota synodaalisuuttakin, mutta se – päätöksenteko tai jopa -tekijät – eivät silti aina kohdistuneet siihen oikeaan ja asian kannalta tarkoituksenmukaiseen osaan ortodoksista kirkkoa, jolle se ehkä synodaalisuuden perusteella olisi pitänyt kohdistua ja joka oikeasti olisi hyödyttänyt kirkkoa.

Marraskuun 2018 lopulla on taas tulossa uusi kirkolliskokous, kuten aina marraskuun lopussa. Aiemmin kokous kokoontui muistaakseni kolmen vuoden välein eräänlaisena kumileimasimena keskustelemaan ja päättämään asioista osin etu- ja osin jälkikäteen, nykyisin vuosittain ja tarvittaessa nopeamminkin ja tiheämminkin, jos asiat sitä vaativat. Toistaiseksi eivät ole ilmeisesti suuremmin vaatineet.

Tunnelma alkaa kuitenkin selvästi tiivistyä: huhut hörräävät ja tarinat lentelevät. Jos kaiken sen uskoisi, mitä maailmalta kuulee, olisi varmaan mielenkiintoinen kokous tulossa. Mutta mikä on sitten totta ja mikä tarkoituksellista disinformaatiota, tarkoitettu vain sekoittamaan asioita, mene ja tiedä.


Se, onko kokouksen rooli muuttunut vanhasta kumileimasimesta johonkin päin, onkin sitten oma kysymyksensä, jota varmaan tulen tänä vuonna erityisesti seuraamaan. Hieman epäilyttää ennakkotietojen valossa, että varmaankin jälleen jotain ennakoimatonta häikkää ilmenee. Miten, missä asioissa ja missä laajuudessa – en tiedä vielä? Kuten en sitäkään, tuleeko tuollainen asioiden käsittely viemään kirkolliskokouksen ns. arvovaltaa ja merkitystä yhä alemmaksi, huonommaksi kirkon jäsenten silmissä. Sekin nähtäneen tarkemmin piakkoin. Tosin juuri kuulin eräältä  asoita seuraavalta väittämän, ettei se enää paljon alemmaksi voine mennä. Toivottavasti sanoja oli väärässä.

Kokouksen etukäteen mielenkiintoisimmiksi asioiksi noussevat hallinnonuudistus eli seurakuntarajojen tarkistaminen ja seurakuntien yhdistäminen suuremmiksi yksiköiksi ja tietysti uuden metropoliitan valinta nimeltään ihka uuteen Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan. Kummankin asian tiimoilta on tyypilliseen ortodoksiseen tapaan kuplinut pinnan alla ja näemme myöhemmin, millaista kaasuuntumista kuplat ovat aiheuttaneet: onko tulos hyvän hajusta vai haisevaa. Mielenkiitoiseksi tuon kuplinnan tekee tietysti sekin, että vain todella pieni osa kirkolliskokouksen jäsenistä on edes tietoinen koko kuplinnasta, ja mahdollisissa junttakokouksissa käsitellyistä asioista, niistä tietää vielä pienenpi ryhmä. Ja mikä ”mukavinta” jos näin todella on kuplinnan aiheuttajat lienevät jälleen alueelta, jolla ei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä asian kohteena olevan alueen pastoraalisiin asioihin. Kysymys lienee enemmän ”ihmisen sopivuudesta” pienen klikin nykyisiin ja etenkin jatkotarpeisiin vaikkapa aikanaan vääjäämättä tulevaa arkkipiispan valintaa ajatellen. Katsotaan nyt, onko näin vai maalailenko turhaan pöpöjä seinille jaetun disinformaation perusteella.

Yritän kirjoitella näitä pohdintojani – joita muuten ainakin omasta mielestäni osuvasi nimitin yhdessä vanhassa blogissa jupinoiksi – tällä kertaa lyhyemmin ja mahdollisesti useammin. Näin saatan jopa minäkin – vanha mies – jaksaa tämän urakan loppuun. Edessä kun on tällä kertaa ilmeisesti normaalia pidempi kokous ja mitä ilmeisimmin jälleen melkoista ”suhmurointia” niin etukäteen, ennen kokousta, kuin sitten kokouksessakin. Mutta katsotaan, mitä ”pääsen” kokemaan ja näkemään ja miten siitä osaan ja voin – tai jopa saan – kertoa muille, teille.

Tarkoitus on kirjoitella näitä jupinoita (sic!) sen verran kuin jaksan ennen kokousta ja kokouksen aikana ja mahdolliseti joku jälkeenkin ja niiden välissä kuvata videota joko suorana netti-tv-lähetyksinä tai sitten nauhoitettuina. Kaiken tämä joudumme tekemään omin avuin ja ilman suurempaa ulkopuolista tukea varsin pienellä ja iäkkäällä "henkilökunnalla", omilla välineillä ja ilman minkäänlaista budjettia. Suurin tukemme tässäkin on jälleen Valamon luostari ja luostarin igumeni, arkkimandriitta Sergei, joka suhtautuu myönteisesti tällaiseen "diakoniatyöhömme" ja lupakin alustavasti on jo saatu niin häneltä kuin kirkolliskokouksen puheenjohtajaltakin tulla kokoukseen ja kuvata siellä, kuten aikaisempinakin vuosina. Perästä kuuluu – katsotaan tällä kertaa hyvää vai haisevaa!
Vuoden 2018 kirkolliskokous pidetään Valamossa kuten edellinenkin vuoden 2017 kokous.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jos haluat seurata näitä jupinoita ja katsella videoita suorina tai ”väärinä” eli nauhoitteina, lienee parasta liittyä pikaisesti jo nyt pariin Facebookin-ryhmään, joissa nuo molemmat onnistuvat: toisessa keskustelu ja toisessa katselu. Ohjeet liittymiselle löytynevät Facebookista, joten ei enää mainosteta niitä täällä. Tervetuloa kuitenkin mukaan!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

11.11.18

Apua, VARAS!

Eikös sitä jotenkin noin huudettu ennen, kun varas jäi rysän päältä kiinni. Ja sitten ei kun kimppuun. Nykyisin ei enää huudeta, se toteutetaan elektronisesti ja kuljettuasi kaupan tai jonkun muun laitoksen portista, siitä alkaa kuulua: piip, piip, piip. Ja pian on vartija kimpussasi.
Lappu kainalossa.
(Kuva © H@P)
Näin kävi minulle äsken, kun kävin ruokakaupassa. Onhan siellä tosin paljon muutakin tavaraa tietokoneista vaatteisiin, joten ei se ihan pelkkä ruokakauppa ole. Joten varastettavaa varmaan riittää niille, joilla moinen aikomus on. Minulla ei ole eikä ollut.

Tässä muutama päivä sitten havaitsin kauppaan mennessä, että jossain piippasi. En silloin kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota, koska omatuntoni oli puhdas enkä uskonut minun aiheuttaneen millään tavalla piippausta. Tänään piippasi jälleen kauppaan mennessä. Mielenkiintoista siinä on se, etten tietenkään taaskaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, sillä olin samassa vaatetuksessa käynyt äskettäin samassa kaupassa ilman piippausta viime päivinä ja mikään ei siinä välissä ollut tuon suhteen muuttunut. Suunnilleen samoissa vaatteissa alusvaatteita lukuun ottamatta kuljeskelin.

Mutta nytpä piippasi kaupasta lähtiessä kassallakin. Ja sekös on mukavaa. Mukavaa seurata ihmisten ilmeitä: taas saatiin varasteleva eläkeläinen kiinni, vieläpä entinen rehtori. Jo on aikoihin eletty! Oma itsetuntoni ja pokkani kuitenkin pitivät ja sanoin, että tutkitaanpa asia. Sain kuitenkin maksaa ja pakata tavarani kassiin, nehän eivät olleet piipanneet varashälyttimessä, minä sen sijaan olin. Ja ei kun odottelemaan vartijaa.

Leveäharteinen tummiin pukeutunut vartija sumutteineen ja käsirautoineen ja kumihanskoineen saapui paikalle ja totesi, että mennäänpä tuonne tarkastuskoppiin. Näin tehtiin ja aloin riisua päällysvaatteita tarkastusta varten.

Ei päästy toista vaatetta pitemmälle – vaatetta, josta totesin, ettei ainakaan sen taskussa ole mitään, koska se oli huppari, jota pidin talviliivin alla, enkä pitänyt taskuissa mitään. Mutta sehän se juuri piippasikin. Hupparin kainalosta löytyi lappu, josta on ohessa kuva. Vartija totesikin heti, että tuttu tapaus. En minä, vaan tuo Tokmannista ostettu vaate.

Heillä kuulemma arviolta noin puolet ns. vääristä hälytyksistä aiheutuu juuri Tokmannin tuollasista vaatteista, joista ihmiset – kuten minäkin – unohtavat poistaa tuon hälyttimen. Ei tosin muuten myyjät tai kassa Tokmannillakaan asiasta mitään ostaessani maininnut, koska mitä ilmeisimmin tuon hälyttimen pitäisi kai piipata sielläkin ja se pitäisi oston yhteydessä joko poistaa tai deaktivoida. Eikä tullut oston jälkeen tutkittua vaatettakaan mahdollisten hälytyksen aiheuttajien varalta. Miksi olisin tutkinut, kun kerran menin kassasta läpi Tokmannilla?

Hauskaa tässä on ollut sekin, etten suinkaan ostanut tuota hupparia Tokmannilta ihan äsken. Siitä taitaa olla jo kohta vuosi ja monet ovat ne varasportit, joista tuon hupparin kanssa olen kulkenut. Ja vasta nyt se sitten päätti aiheuttaa hälytyksen. Hyvä kun nyt, olisi voinut kenties olla nolompikin paikka varkausepäilylle kuin oma ruokakauppa.

Vartijan mukaan erilaiset asiat vaikuttavat siihen, että piippaus tapahtui: kaupan laitteiden herkkyys, säätila ja sen mukanaan tuoma staattinen sähkö, ja se kävelenkö kauppaan vai tulenko autolla, muiden muassa.

Sain toki pitää ostamani ja maksamani ruuat ja jatkaa matkaa vapaana miehenä. Muutama samaan aikaan kassalla ollut taisi kuitenkin vielä vilkaista suuressa eteishallissa perääni päätä pudistellen ja mahdollisesti ajatellen, että on ne eläkkeet pieniä nykyään, kun saa ihan siististi pukeutuneet ihmisetkin tekemään tuollaisia! Heh!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

8.11.18

Kriisitiedottaminen – vaikea taitolaji

Kun puhutaan kriisitiedottamisesta, se ainakin minun sanavarastossani tarkoittaa tiedottamista kriisin keskellä eli siis tiedottamista kriisin aiheuttamista toimista ja seurauksista. Minun sanavarastoon ei millään istu se ajatus, että kriisitiedottaminen tarkoittaisi kriisiytymistä, joka aiheutuu tiedottamisesta tai sen puutteesta.

Ortodoksisen kirkon kriisitiedottaminen on mielenkiintoinen taitolaji – ainakin Suomessa – mutta mitä ilmeisimmin sillä on pitkät juuret ja perinteensä niin Bysantissa kuin slaavilaisessa perinteessä.

Yksi syy tiedottamisen muotoutumiseen ortodoksisessa kirkossa lienee kirkon hierakinen rakenne, joka jo omalla tavallaan estää ainakin osittain nykyaikaisen tiedottamisen, jossa mm. some – sosiaalinen media nopeine välineineen – on varsin oleellisessa roolissa. Ja koska näin on, silloin kirkonkin tiedottamiselta vaaditaan sekä tarkkuutta että nopeutta.

Muistini lokeroista nousee esille eräs vanha sanonta, jonka aikanaan kuulin erään ortodoksisen piispan sanoneen. Totta vai ei - sitä en tiedä, mutta sanonta kuului: ”No news, best news.”

Toinen tiedottamisen laatuun vahvasti vaikuttava tekijä ovat tietysti ammattitaito ja tiedotusta tekevien ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet ja sosiaalisuus. Itse en ole tiedottaja ja siksi voin lausahdella näistäkin asioista melkein mitä vain, omia mielipiteitä, ”musta tuntuu”, niin kuin usein teenkin. Mutta olen kuitenkin elämäni varrella erilaisissa tehtävissä myös joutunut pakosta tai vapaaehtoisesti tiedottamaan monenlaisista asioista – kriiseistäkin – ja jossain vaiheessa silloinen työnantajani ja myös ammattiliittoni koulutti minua asiaan jossain määrin. Mutta tiedottajaksi en itseäni kuitenkaan edelleenkään katso. Tällä hetkellä olen vain aktiivinen eläkeläinen, varmaan kauhistuttava asia monille, koska minulla on kyky ja mahdollisuus, mutta ei riittävää harkintakykyä ja taitoa, kuten niillä vapaudesta nauttivilla juopuneilla ja naisen-/miehenkipeillä eläkeläistanssijoilla Ruotsin laivoilla.

Yksi merkittävä etu minulla on ollut tässä omassa ”harrastuksessani”, tiedottamisessa tai pitäisi kai enemmänkin sanoa asioista kertomisessa. Olen osannut verkottua sopivasti asiaan hyvin sopivien ihmisten kanssa. En kuitenkaan ole osannut ja jossain vaiheessa en edes pyrkinyt yksipuolisesti verkottumaan sellaisten ihmisten kanssa, joilta joka tapaamisessa tuli iskut molemmille poskille tai he yrittivät kampittaa joka käänteessä. Sellainen ei ole mukavaa, se on kiusallista.

Tämän mainitsen siksi, että valitettavasti olen huomannut samantapaisia itsekkäitä ajatuksia ja toimia virallisen kirkon tiedotuksen puolella suhteessa vaikkapa minuun. Siellä sen minun mielestäni ei pitäisi olla mahdollista. Jos tiedottaminen on sitä, että joitakin autetaan ja joillekin jaetaan tiedotteita ja joillekin ei, joitakin ymmärretään, joitakin ei, joiltakin pyydetään, joiltakin ei, olemme suunnilleen samassa tilassa kuin Trump ja hänen hallintonsa tiedottaminen eilen, kun Trump suuttui CNN:n toimittajalle ja haukkui hänet julkisesti.

Lienen tässä mielessä omine juttuineni – varsinkin näiden blogijuttujen kautta – joidenkin mielestä eräänlainen feikkien kertoja, jonka tarinat ovat – ainakin heidän mielestään – vaihtoehtoista totuutta (fake news). Tuo sana kuulostaa kaiken kauheuden keskeltä houkuttelevaltakin – kerron siis vaihtoehdon totuudesta, joka toisaalla on joko jäänyt kertomatta, pimitetty tai kerrottu hieman pehmeästi.

Miksi tällainen purkaus? No siksi, että äskettäin – en tiedä tarkasti, kun en siellä yhtenään hyppää – kirkon sivuilta poistettiin uutinen, joka ei ollut kaikkein mairittelevin kirkolle, mutta se oli totta ja tulee varmasti aiheuttamaan suurta paikallista ja mahdollisesti laajempaakin huolta kirkon piirissä.

Ja kuten kaupallisen mainos-TV:n kaiken maailman rihkaman kauppaajat sanovat enemmän tai vähemmän typerissä mainoksissaan: ”Eikä vielä siinä kaikki, samalla kun ...” Tässäkin samaan aikaan sattui toinenkin seikka, joka nostatti ainakin minun kulmakarvani. Se oli uutinen, jota ei kerrottu meille suomeksi, mutta kerrottiin kuitenkin venäjäksi. Miksi?

En ryhdy nyt pohtimaan vastausta tuohon miksi-kysymykseen, se tapahtunee muutenkin laajemmallakin areenalla. Halusin vain tässä aamutuimaan miettiä, näyttääkö eräs puu kierolta vai onko vika silmissäni.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


EDIT klo 12.05: Tämän julkaistuani löytyi samaan aikaan Helsingin ortodoksisen seurakunnan sivuilta uutinen suomeksikin:
https://hos.fi/ukrainan-paamies-tapasi-arkkipiispa-leon/

7.11.18

Skandaalista toiseen

Nykymaailma mässäilee mielellään skandaaleilla. Asiantilalle on jo annettu sellainenkin nimi kuin mediaporno, tarkoittaneekohan se juuri tätä, vai onko siinä mukana muitakin elementtejä. Some on suuressa määrin lisännyt tämän ”pornon” käyttöä ja kulutusta. Mutta joka tapauksessa skandaaleja on, ja niitä on myös kirkon piirissä viime aikoina riittänyt – ihan riippumatta kirkosta, kirkkokunnasta.

Kai noita samantapaisia asioita on aina ollut, mutta aiemmin ne ovat usein kirkon piirissä lakaistu maton alle. Kirkolla kun yleensä on ollut suuri vaikutus ihmisten elämässä ja se on aina ollut melkoinen auktoriteetti. Näin etenkin katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa.

Ehkä juuri tuosta ylikorostuneesta auktoriteettiasemasta ja siitä syntyneiden tilanteiden vuoksi kirkko on joissain tapauksissa joutunut noihin skandaaleihin, joissa etenkin roomalaiskatolinen kirkko on nyt viime vuosina rypenyt kaulaansa myöten. Heillä saattaa tosin ongelman ytimessä olla muitakin syitä, vaikkapa pappien naimisiinmenokielto. Näin voisi päätellä ainakin hieman siitä, että noita ongelmia on katolisessa kirkossa ilmennyt juuri siinä ns. läntisessä osassa kirkkoa, jossa tuo kielto on voimassa, ja siellä siis kyseiseen asiaan jotenkin liittyvissä asioissa. Itäisen riituksen mukaisissa roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluvissa ns. kreikkalaiskatolisissa kirkoissa (joka ei siis ole sama kuin itäinen ortodoksinen kirkko, ja joista käytetään joskus myös nimitystä uniaatit) tuota samaa ongelmaa ei liene ollut ollenkaan samassa määrin, koska siellä pääsääntöisesti papit ovat naimisissa – naisen kanssa.

Suomessa ei onneksi tuo katolisen kirkon kauhistuttava ongelma ole ollut oikein millään tavalla pinnalla, johtuen varmaan myös tuosta samasta asiasta – meidän kansallisissa kirkoissa papit ovat yleensä naimisissa. Meillä tosin on mahdollista nykyään Suomessa, että pappi on naimisissa miehen kanssa, koska protestanttisessa kirkossa on myös naispuolisia pappeja.

Ortodoksisessa kirkossa tuo naimisiinmenoasia on hieman monimutkaisempi. Pääsääntöisesti ortodoksiseen perinteeseen kuuluu, että pappi on naimisissa naisen kanssa. Näin hänen oletetaan tuntevan paremmin niiden ihmisten ja perheiden elämää, joista hänen tulee seurakunnassaan huolehtia pastoraalisesti.

Joitakin vuosia sitten kirkkoomme tuli erään piispamme myötävaikutuksella paljon ns. ”poikamiespappeja”, joista hieman virheellisesti on käytetty nimitystä selibaattipappi. ”Poikamiespappi” on pappeuteen vihitty mies, joka ei ennen pappeuteen vihkimystä ole mennyt naimisiin ja ei enää vihkimyksen jälkeen voi – ilman että menettää pappeutensa – mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan ole antanut ns. selibaattilupausta, kuten munkit antavat.

Ortodoksisessa kirkossa on kahdenlaisia pappeja: alempaan papistoon kuuluvia ja ylempään papistoon kuuluvia. Alempaan papistoon kuuluvat Suomessa pääsääntöisesti vain ns. alidiakonit, joita nimitetään myös joskus ipodiakoneiksi ja lukijat. Ylempään papistoon vastaavasti kuuluvat sitten diakonit, papit ja piispat. Joissain ortodoksisissa maissa myös kanttorit kuuluvat alempaan papistoon, mutta ei enää Suomessa.

Vihkimyskin on hieman erilainen kummassakin pappeudessa. Alempaan papistoon vihitään toimituksessa, jota nimitetään heirotesiaksi ja ylempään heirotoniassa. Paikka, missä se kirkossa tapahtuu, vaihtelee pappeuden asteen mukaan kirkkosalista alttariin. Mitä ylempi pappeuden aste, sitä lähempänä alttaria. Ortodoksisen kirkon elämä kun on täynnä tällaisia symbolisia tapahtumia.

Ilmeisesti lukijaksi vihittäessä voi vielä harkita naimisiin menoa, mutta jo alidiakoniudessa siitä pitänee olla jonkinlainen varmuus – meneekö naimisiin vai ei ja missä vaiheessa. Niin ja ortodoksisen käytännön mukaan papin (tai diakonin) aviopuolison – siis naisen, vaimon – on oltava myös ortodoksisen kirkon jäsen. Tämä – vaikka sekin sääntö on ehdoton – on ollut Suomessa myös sellainen sääntö, että eräät ovat senkin kiertäneet ja rikkoneet kanonista ohjetta pappeutta menettämättä.

Ja vastaavasti piispalla ei voi olla vaimoa. Piispaksi vihittävän tulee olla joko munkki tai leski. Piispaksi vihittävä "ei-munkki", joka ei siis ole naimisissa, vihitään yleensä ensin munkkeuden eri asteisiin ja sitten vasta piispaksi.


Joten tällaisten prosessien ja pohdintojen jälkeen Suomeen ja muuallekin ortodoksiseen maailmaan on tullut toisinaan noita kirkollemme hieman vieraita ns. ”ei-munkki-selibaattipappeja”. Kirkossammehan on ihan oikeasti myös noita ”oikeita” selibaatti- eli naimattomuuslupauksensa antaneita pappeja, he ovat munkkeja, jotka yleensä elävät luostareissa, mutta meillä Suomessa löytyy myös siitä – siis munkkien tai nunnien asuinpaikasta – monia poikkeamia. Meillä on muutama ns. maailmassa elävä ja normaalissa työssä käyvä munkki tai nunna kuin myös yksin, omassa erakkolassaan elävä ns. erakkomunkki.

Jotta tuo ortodoksisen kirkon pappeusasia olisi vielä vaikeampi käsittää, pitää muistaa, että ortodoksisessa kirkossa on vain miespuolisia pappeja, mutta luostareita on sekä miehille että naisille ja luostarielämään vihkiytyneissä on sekä miehiä että naisia. Suomessa he asuvat aina erikseen, eri luostareissa, ei koskaan samassa.

Ja ”kirkollisen diversiteetin” laajuutta osoittaa sekin, että maailmassa elää muutamia nunnia ja munkkeja, joilla ei ole omaa luostaria, vaan he ovat kirkollisessa mielessä suoraan hiippakunnan piispan alaisia ja saattavat käydä myös – koska elävä maailmassa – jopa normaalissa ”leipätyössä”.


Vaikka kirjoitan noista enemmän tai vähemmän selibaatintapaisessa elämässä elävistä papeista tässä blogijutussa, se ei sellaisenaan vielä kerro, että asia välttämättä olisi ongelma tai ainakaan suuri ja näkyvä ongelma. Tosin esimerkiksi Venäjällä kerrotaan, että siellä olisi otettu ns. takapakkia tuollaisten pappien vihkimisessä, sillä heidän katsottiin elävän jonkinlaisessa "välitilassa", maailman ja luostarin puolivälissä, ilman luostarin ohjausta. Siksi kerrotaan, että noiden ns. selibaattipappien olisi pitänyt liittyä jonkun lähellä olevan luostarin veljestöön ja ohjaukseen ja he näin olisivat sitten saaneet jatkaa pappina seurakunnissa.

Tuollainen käytäntöhän on kovinkin yleistä monissa ortodoksisissa maissa, että luostaripapisto toimii seurakuntapappeina, jopa niin, että he suurimman osan ajasta elävät myös maailmassa, eivät siis omassa luostarissaan. Tällaista käytäntöä löytyy laajemmin mm. Kreikasta, mutta sitä on myös Suomessa.

Enemmänkin suomalaisessa ortodoksisessa kirkossa ongelmia aiheuttavat taloudelliset asiat tai alkoholi kuin noiden jonkinlaisessa selibaatissa tai ei ollenkaan selibaatissa elävien pappien elämä. Niitäkin ongelmia kai joitain saattaa olla, mutta niitä ei yleensä käsitellä julkisuudessa.

Viime vuosina joistain seurakunnista on melkein tasaisin välein kantautunut erilaisia taloudellisia väärinkäytöksiä tai ainakin löysää ja tuhlailevaa, kontrolloimatonta rahankäyttöä, joskus jopa kavalluksiakin. Aina ei suinkaan syyllinen ole ollut pappi, vaikka useimmiten, hän – siis vaikkapa kirkkoherra – vastaa seurakunnan johtajana seurakunnan varoista ja on siksi ainakin välillisesti vastuullinen toistenkin tekemisistä. Hän on siis valvontavelvollinen, joka sitten tuollaisessa tilanteessa mahdollisesti on laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan ja siten syyllistynyt johonkin.

Tällainen tapaus on jälleen tullut esille Suomessa ja kyseessä on huhujen mukaan useiden satojen tuhansien eurojen summa, joka usein varsinkin pienessä seurakunnassa on todella suuri taloudellinen ongelma ja aiheuttaa seurakunnan perustoiminnalle suurta haittaa. Syyllisiä ei suinkaan ole tarkoitus etsiä tälläkään kirjoituksella, sen tekevät viranomaiset, mutta lienee kuitenkin hyvä kertoa jonkinlaisista ”pelisäännöistä”, koska monenlaiset huhut vellovat ja saattavat vahingoittaa myös aivan täysin syyttömiä.

Pääperiaate on aina kaikessa oikeudenkäynnissä – kirkonkin piirissä – että ihminen on syytön niin kauan, kunnes hänet syylliseksi todetaan. Siksi ei ole oikein osoitella ketään sormella, mutta ei ole oikein sekään, että kaikesta vaietaan, varsinkin jos mukana tässä "verkossa", koko prosessissa, on tavalla tai toisella – syyttömänä tai syyllisenä – hieman normaalia suurempi ”kala”. Ketään ei pidä syyttä suojella asemansa perusteella, jos joku asia on mennyt väärin. Tietysti ei pidä syyttääkään, ennen kuin on syylliseksi todettu.

Kyse ihmisten mielenkiinnosta asiaan pulppuaa tällaisissakin asioissa varmaan uteliaisuuden ja pahansuopaisuuden lisäksi huolesta, miten seurakunta selviää tuosta tilanteesta ja kenties siitäkin, joutuvatko ihan oikeasti kaikki syylliset vastuuseen teoistaan, vai onko isompia ja pienempiä syyllisiä, joista joku pääsee, kuten sanalasku sanoo, ”kuin koira veräjästä”. Kyse on myös usein luottamuksen murenemisesta seurakunnassa tai sen hallinnossa toimiviin, millä on sitten omat vaikutuksensa ihmisten välisiin kanssakäymisiin ja ihmissuhteisiin.

Tässäkin asiassa ovat jo nyt ne, jotka ovat asiasta puhuneet tai kirjoittaneet julkisuudessa, leimattu helposti kivittäjiksi ja sormella osoittajiksi ja välillä tuntuu, että suuremmiksi syyllisiksi kuin itse tekijät tai vastuulliset. Mutta odotellaan nyt rauhassa. Josko se siitä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

3.11.18

Pirulla pitää kiirettä

Tuo otsikon lausahdus jäi eka kertaa mieleen, kun eräs tuttuni oli pyrkimässä papin tehtävään. Tässä tapauksessa vieläpä luterilaiseen kirkkoon. Hän aloitti vaalisaarnansa siteeraamalla tuota lausahdusta sanoen: ”Nyt pitää pirulla kiirettä, kun on samaan aikaan maalismarkkinat ja papinvaali.”

Lausahdus nousi mieleeni, kun meilläkin alkaa lähestyä kirkollinen vaali. Nyt ei tosin papinvaali vaan piispanvaali. Marraskuun lopussa Suomen ortodoksinen kirkko valitsee uuden metropoliitan Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan, ensimmäisen laatuaan, sillä aiempi piispa kyseisessä hiippakunnassa oli arkkipiispa, joka siirtyi Helsinkiin ja on nyt Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa.

Aiemmin kyseisessä Karjalan hiippakunnassa toimivan piispan titteli oli Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa, mutta nyt arkkipiispan muutettua pois hiippakunnan nimikin muuttui pienen väännön jälkeen. Siitä piti alkuun tulla Kuopion hiippakunta, mutta karjalaiset nostivat melkoisen hulabaloon ja nimeksi tuli sitten ”kirkko keskelle kylää” tyyliin, Kuopion ja Karjalan hiippakunta ja metropoliitta kantaa siis arvonimeä Kuopion ja Karjalan metropoliitta. Ei sitten kuitenkaan koko Karjalan.

Samoihin aikoihin tai oikeastaan hieman aiemmin Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous linjasi aloitteen innoittamana, että piispan vaalista pitää tulla avoimempi. Mitä se sitten tarkoittaakaan ortodoksisessa kirkossa, sitä voi vain arvailla.

Ortodoksi.netin perussivuilla julkaistiin jokin aika sitten mielenkiintoinen arkkimandriitta Vasilios Bakojanniksen kirjoitus piispojen valinnasta, missä hän pohti valintaa ihan ortodoksisesta näkökulmasta, mikä meille melko tuoreille ortodokseille, suomalaisille, on hieman oudompi. Me kun tuppaamme kaikessa kirkollisessakin (ortodoksisessa) olemaan niin demokraattisia, niin demokraattisia ja lisäksi suomalaisia. Mallia otetaan melkein kaikkeen – sokeripalasta alkaen – lähinnä tuosta toisesta kansallisesta kirkosta.

Mutta tuossa arkkimandriitan kirjoituksessa oli paljon hyvää, sellaista, mikä pani ainakin minut ajattelemaan ja toivottavasti sen lukisi mahdollisimman moni valintaan osallistuva ja hekin ajattelisivat. Siinä viitattiin meillä Suomessakin juuri keskusteltavaan piispan valintatapaan, kun arkkimandriitta toteaa osaltaan (ja Kreikkaa koskien): ”Jos jonkin pitää muuttua, se on ajattelutapa, valitsijoiden mielenlaatu, sillä siinä on tämä ongelma.” Tuosta olen täsmälleen samaa mieltä täällä Suomessakin.

Puuttumatta kovinkaan syvälle viimeiseen piispanvaaliin, sanon kuitenkin, että sen teki itse asiassa melko pieni klikki ja lisäksi sellaiselta alueelta, jota valinta ei millään tavalla kirkollisesti ja hengellisesti koskenut. Kauhistuttavinta lienee sekin, että liian usein tällaisissa valinnoissa on tullut karulla tavalla esille sanojen άξιος (aksios/kelvollinen) ja ανάξιος (anaksios/kelvoton) merkitys tai merkityksettömyys todellisuudelle, sille tilanteelle, valinnalle ja realismille, missä piispa joutuu toimimaan. Se ei ole ollenkaan helppo homma, jonka voi hoitaa tuosta noin vasemmalla kädellä. Siinä on syytä olla todellakin άξιος.

Arkkimandriitta Vasilios siteeraa tekstissään Kreikan aiempaa arkkipiispa Jeronymosta, jonka suuhun hän laittaa seuraavat sanat: ”… kuinka tarpeellista on, että piispat valitaan niistä papeista, joilla on ennen kaikkea ethos (ήθος, moraali, hyvät tavat, elämäntapa ja kasvatus yhteisön elämässä), mutta myös, että ne ovat oikeasti oppineita ja ovat osoittaneet kykynsä ja ovat työskennelleet hyödyttävästi kirkon eteen.” Tuota ei viime valinnassa ilmeisen kovastikaan pohdittu ja voihan olla, että sitä satoa saadaan vielä korjata. Joskus on tuntunut siltä, että enemmän klikki ehkä ajatteli, miten valinta hyödyttää klikkiä, ei niinkään kirkkoa.

Uuden valinnan lähetessä ilmapiiri selvästi sähköistyy. Aiempien päätösten tai oikeastaan kai tässä vaiheessa vielä ehdotusten valossa metropoliittakandidaattien oli tarkoitus olla jotenkin esillä julkisuudessa jo reilusti ennen valintaa marraskuun loppua. Näin kai tapahtui, kun esillä oli pari varteenotettavaa nimeä, hyviä vaihtoehtoja kumpikin. Perinteistä muualla ortodoksisessa maailmassa olevaa ”listaa uusista tulevista mahdollisista piispoista” meillä ei kuitenkaan ole ja julkisuudessa esitetty varsin puutteellinen ja kenties osin asenteellinenkin ”lista” oli vain sellainen, jossa nimen perässä oli maininta: kieltäytynyt.

Olen kuullut, että muualla päin ortodoksista maailmaa on tapana jollakin tavalla listata ne todella potentiaaliset ehdokkaat, joista sitten aikanaan voidaan valita uusi piispa, kun siihen tulee tarve. Listalla voi olla lyhyen aikaa tai vuosikymmiä ennen varsinaista valintaa, mutta siitä kuitenkin näkee ja sillä voi spekuloida, kuka voi tulla mahdollisesti valituksi. Tuo ”kieltäytynyt kunniasta”-lista kuulostaa hieman epäortodoksiselta, varsinkin jos listalla on vaikkapa munkki, joka on astunut kirkon palvelukseen eräällä tavalla ehdoitta ja kokonaan ja antanut kuuliaisuuslupauksen kirkolle. Piispuudesta tai edes ehdokkudesta ei silloin kieltäydytä.

Samoin jos listalle laitettiin muutama ”poikamiespappi”, joista hieman virheellisesti meillä käytetään nimitystä selibaattipappi, vaikka he eivät ole mitään selibaattilupausta antaneet, miksi niitä laitettiin listalle vain muutama, miksi ei kaikkia. Oliko ”listantekijällä” jotain hampaankolossa poisjätettyjä vastaan, vaan listasiko hän jo vain omasta mielestään άξιος-tyypit ja jätti heti pois omasta mielestään ανάξιος-tyypit. Mutta olisiko tämäkin niin suomalaista, demokraattista, että …

Kaiken kaikkiaan suomalainen ortodoksinen piispan valinta ei ole ollenkaan niin yksioikoinen juttu, kun voisi luulla. Meillä ei kuitenkaan osa äänistä jää Espoon postiin, koska kaikki äänestäjät ovat vaalihetkellä paikalla ja jos joku puuttuu äänestyksestä, hänen ääni jää yksinkertaisesti vain pois. Meillä hieman luterilaisen kirkon tyyliin saavat kuitenkin maallikotkin jollain tapaa osallistua vaaliin eli se vaikuttaa näin demokraattiselta. Paitsi sitten, että jotkut alueet ilmeisesti ovat demokraattisempia kuin toiset, koska heitä on enemmän ja tuo demokraattisuus menee jopa niin pitkälle, että tuossa valinnassa ei ole väliä sillä, tuleeko piispa tuolle alueelle vai sille pienemmälle, kunhan on isommalle sopiva.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com