 |
| Äitini lapsena ollessani sänkyni päätyyn laittama pieni taulu suojelusenkelistä. |
Miten talvikausi opettaa sisäistä hereilläoloa
Talvi ei ole ortodoksisessa kirkollisessa kokemuksessa vain vuodenaika vaan se on myös eräänlainen hengellinen tila. Se on elämän hidastamisen, kuuntelemisen ja sisäisen kokoamisen aikaa. Etenkin tällaiselle vanhalle miehelle. Luonto vetäytyy, äänet vaimenevat ja valo vähenee, mutta juuri tämä ulkoinen hiljaisuus paljastaa jotakin olennaista ihmisen sisäisestä elämästä. Talvi opettaa, ettei hengellinen kasvu synny kiireessä eikä jatkuvassa nettimaailman luomassa ärsyketulvassa, vaan tilassa, jossa ihminen uskaltaa olla läsnä itselleen ja Jumalalle.
Tämä ei ole vain kirkon kalenteriin sidottu ajatus, vaan kokemus, joka voi tulla kenelle tahansa ihmiselle hyvin konkreettisena elämäntilanteena. On aikoja, jolloin ihminen joutuu odottamaan. Ei vain hetken, vaan pitkään. Odottamaan jotakin ratkaisevaa, tietämättä tarkalleen, millaiseksi elämä sen jälkeen asettuu. Odotus voi olla raskasta, ja tunteet saattavat vaihdella päivittäin "lattiasta kattoon": välillä mieli on tyyni, välillä pelko nousee pintaan. Erityisesti näin iän myötä ihminen tiedostaa selvemmin oman haavoittuvuutensa. Vanhan miehen odotus ei ole enää levotonta ryntäilyä, vaan hiljaista, joskus vapisevaakin pysähtymistä elämän ja kuoleman todellisuuden äärelle.
Ortodoksinen teologia ei ymmärrä hiljaisuutta tyhjyytenä. Hiljaisuus on tila, jossa Sana voi tulla kuulluksi. Pyhät isät puhuvat hesykhiasta, sydämen rauhasta, joka ei ole vain ulkoista vaikenemista vaan mielen ja ajatusten hiljentymistä Jumalan edessä. Etenkin minulla juuri tämä talvi tukee tätä kilvoitusta luonnollisella tavalla. Se riisuu kaiken ylimääräisen, pakottaa yksinkertaistamaan ja kutsuu ihmistä sisäiseen valvomiseen, silloinkin kun mieli ei välttämättä pysy tasaisena vaan huojuu epävarmuuden keskellä.
Talveen liittyvä pimeys ei ortodoksisessa traditiossa ole uhka eikä merkki Jumalan poissaolosta. Päinvastoin pimeys nähdään usein ikään kuin kohtuna, suojaavana tilana, jossa uusi elämä saa muotonsa. Suojeluspyhäni Johannes Teologin kirjoittama evankeliumi sanoo tämän yksinkertaisesti ja voimakkaasti:
“Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa” (Joh.1:5).
Pimeys ei ole vastavoima Jumalalle, vaan tila, jossa ihminen joutuu luopumaan omasta hallinnan tunteestaan ja oppii turvautumaan johonkuhun itseään suurempaan.
Kristuksen syntymä tapahtuu yössä, maan alla olevassa luolassa, ja kirkon rukouksessa pimeys on usein juuri se tila, jossa Jumalan kirkkaus tulee näkyviin. Tämä ajatus kantaa myös kirkon talvikauden hengellistä rytmiä. Loppiaisesta eteenpäin katse alkaa vähitellen kääntyä kohti valmistautumista, kohti mielen kirkastamista ja sydämen puhdistumista ennen suurta paastoa. Kristus itse on sanonut:
“Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh. 8:12).
Valon seuraaminen ei tarkoita sitä, ettei pelkoa olisi, vaan sitä, ettei ihminen jää pelkonsa vangiksi.
Jumalanpalveluselämä heijastaa tätä siirtymää hienovaraisesti. Iloinen loppiaisen juhla ei katkaise sisäistä kokoamista, vaan asettaa sen oikeaan suuntaan. Kristus ilmestyy maailmalle, ja juuri siksi ihmistä kutsutaan vastaamaan tähän ilmestymiseen valveutuneella sydämellä. Talvikauden teksteissä korostuvat teemat valvomisesta ja hengellisestä tarkkaavaisuudesta.
Pyhät isät puhuvat usein sydämen lämpenemisestä. Se ei ole ohimenevä tunne, vaan merkki siitä, että rukous alkaa kantaa myös silloin, kun ajatukset poukkoilevat ja mieli ei löydä levollista asentoa. Talven kylmyys tekee tästä kielikuvasta erityisen puhuttelevan suomalaisessa kokemuksessa. Ulkoinen kylmyys ja sisäinen pelko voivat yhdessä ohjata etsimään lämpöä sieltä, mistä sitä ei voi itse tuottaa. Mielen kirkastaminen ei ole äkillinen oivallus, vaan päivä päivältä etenevä suostuminen siihen, että elämä on lopulta Luojan käsissä.
Talvikausi kutsuu katsomaan rehellisesti myös omaa pelkoa, ei kieltämällä sitä, vaan tuomalla sen rukoukseen.
Jumalanäidin suojeluksen alla
Kun ihminen joutuu odottamaan jotakin suurta ja pelottavaa, oma usko ei aina kanna samalla tavalla kuin ennen. Silloin ortodoksinen perinne ohjaa katsomaan myös Jumalanäitiä, joka seisoo hiljaa, suojelevasti ja horjumatta niiden rinnalla, jotka eivät enää jaksa seisoa yksin. Jumalanäidin suojelukseen turvautuminen ei ole pakoa todellisuudesta, vaan syvää luottamusta siihen, että ihminen saa olla heikko toisen kannettavana.
Vanhan miehen rukous ei aina ole pitkiä sanoja. Usein se on vain huokaus, joskus vain ristinmerkki, joskus pelkkä hiljainen lohdutus. Päivä päivältä edetään eteenpäin, Luojaan luottaen, vaikka tuleva leikkaus pelottaa ja mieli vaihtelee toivon ja ahdistuksen välillä. Jumalanäidin esirukous muistuttaa siitä, ettei tämä odotus ole yksinäinen. Läheiset kantavat, Kirkko kantaa, rukous kantaa, ja Jumala itse varjelee, silloinkin kun ihminen ei tunne olevansa vahva.
Talvi opettaa odottamista. Se muistuttaa, ettei kaikkea voi pakottaa kasvamaan heti. Ortodoksinen kirkko ei pelkää tätä odotusta, vaan näkee sen hengellisenä lahjana. Hiljaisuudessa ihminen oppii kuulemaan oman sydämensä lisäksi Jumalan äänen, joka ei huuda vaan kutsuu. Ja joskus tämä kutsu avaa oven siihen, että edessä on jotakin täysin uutta. Elämä, jos se jatkuu, ei ole vain entisen jatkumoa, vaan toisenlaista elämää, joka syntyy juuri tämän hiljaisuuden, pelon ja luottamuksen keskellä.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti