Vanha höppänä

Alan olla jo se ikäinen, että tuollaisenkin kommentin voin kuulla tai ainakin moni saattaa ehkä niin ajatella minut harmaassa, liian pitkässä parrassani nähdessään tai joskus jopa toimiessani kanssani. Sellainen alan pikku hiljaa toki ollakin ja päivä päivältä ilmeisen höppänempi.

Omalla tavallaan hauskoja tapahtumia tuossa mielessä ovat olleet mm. erilaiset nykyaikaisten vempaimien ostotapahtumat, jossa toisena osapuolena – myyjänä siis – on usein nuori nörtti tai ainakin osaavaksi itsensä tunteva ja katsova. Osaavia he ovat – epäilemättä – oma vunukkani, iältään noin kymmenenvuotias, lupasi opettaa minulle, miten 360-kuva saadaan YouTubeen. Ymmärrän silti toki niitäkin, jotka nyt tämän luettuaan sanovat, mikä vunukka, mikä 360 ja mikä Tube. Mutta aina en välttämättä ymmärrä niitä nörttimyyjiä, jotka alkavat selittää jotain tietoteknistä asiaa olettaen, etten tiedä asiasta yhtään mitään. Ja toisinaan sillä verukkeella yrittävät sitten jopa myydä minulle melkein mitä moskaa tahansa tai ainakin sellaista, mitä en missään nimessä tarvitse.

Itse olen touhunnut tavalla jos toisella tietokoneiden kanssa noin reilut kolmisenkymmentä vuotta. Ensioppini sain joskus 80-90-luvuilla ns. lerppukoneelle silloin varmaan 12-13-vuotiaalta oppilaalta nimeltään Ville, joka nyt huitelee maailmalla – viimeksi kuulin hänen työskentelevän Cayman-saarilla – hän on nyt tekniikan tohtori. Ei siis ihan kuka tahansa "opettaja" ollutkaan.

Sittemmin opettelin itsekin ohjelmoimaan alkuun html-kielellä, jolla silloin tehtiin nettisivuja. Opin, ja siinä ohessa omat pikkupoikanikin kotona opettelivat sen. Kohtaloa tai ei, toinen on nykyään media-alalla toinen IT-alalla ja – tosin täydennettynä monilla muilla moderneimmilla tiedoilla – käyttävät noita oppimiaan tietoja nykyään omassa työssään. Itse jäin heistä melko pian alkusuoralla jälkeen, vaikka toki yrittelin jonkin aikaa pyristellä javascripitin ja muiden silloisten kummallisuuksien maailmassa. Mutta onneksi tekniikka sitten kehittyi siihen suuntaan, että kone teki jo paljon itsekin, eikä tarvinnut kaikkea ohjelmointia osatakaan. Kunhan hahmotti kokonaisuuden.

Siksi katson, että nytkin vielä tällaisena iäkkäänä – vanhana höppänänä – osaa kyllä vielä hieman, vaikka ilmiselvästi ainakin toisesta laidasta alkaa jo tietoa tippua pois muistista. Tai ainakin ihmisten nimiä tippuu vauhdilla, kenties muutakin siinä samalla menee. Mutta onni on siinä, että kohdatessani sellaisen tilanteen, jota en ymmärrä tai josta en selviä, minulla ovat poikani. Soittamalla tai käymällä he hellästi opastaen – ”kuulehan isäpappa, homma on noin” – selittävät asiaa minulle, jolloin ainakin yritän siinä nyökätä edes hieman oikeissa paikoissa. Aina se ei kuitenkaan onnistu, se nyökkääminenkään.

Olen samalla huomannut, että tätä omaa vanhenemisprosessia edesauttaa vahvasti sekin, että ympärillä olevat kaveritkin alkavat vanheta. Ja mikä kummallisinta, heissä sen huomaa heti, kun taas minä en ilmiselvästi vanhene ihan tuolla tavalla ja noin nopeasti. 😊 Tässä vanhenemisen seuraamisessa nykyaikainen some – tämä ihmeellinen sosiaalinen media – on oiva väline. Se melko pettämättömästi osoittaa – ainakin meille muille – että joku ihminen, Facebook-kaveri, vanhenee, kuka milläkin tavalla. Ja moni meistä kertoo ja näyttää sen selkeästi ja yksityiskohtaisesti netissä. Monesti haluamattaan tai ainakaan ilmeisesti tarkoittamatta sitä.

Tässäkin some-vanhenemisessa on monenlaisia asteita niin kvaliteetissa kuin kvantiteetissa. Jotkut peittävät sen tarkoituksella, jotkut eivät osaa peittää edes tarkoituksella. Joskus on lähes tuskallista seurata jonkun vanhenemista ja ajatella, mitenkähän minä aikanaan selviän itse tuosta samasta vaiheesta.

Itselläni on kuitenkin – kuten tässä joku aika sitten siitä kirjoitin – ainakin mahdollisuus ladata vanhenemispattereita käymällä vunukoitteni, lapsenlapsieni, luona. Tosin sekin alkaa oman köpsyyden, kömpelyyden ja kompuroinnin vuoksi selvästi vähetä, sillä vanhalle miehelle ei ole enää helppoa lähteä kylään, nukkua vieraassa sängyssä, kiivetä rappusia monta kerrosta ja elää toisten aikataulujen mukaan sekä mikä pahinta, jättää päikkärit ottamatta.

Tähän vanhenemiseen kun kuuluu kai sitten ihan luonnollisena osana ne hemmetin erilaiset sairaudet ja vaivat, joita alkaa päivä päivältä olla yhä enemmän ja enemmän. Itse olen pettyneenä saanut huomata viime aikoina, että joudun muuttamaan omia matkasuunnitelmiani jo liian usein vaivojeni vuoksi. Onhan se toki samalla oiva tekosyy, jos ei huvita lähteä. Sanoo vain, ettei jaksa ja täydestä menee – itsellekin. Mutta usein kuitenkin taustalla ovat ihan oikeat syyt, vanhuus ja väsymys. Kun tai jos matkaan sitten lähtee, alkaa hygienia-, lääke- ja hoitokassin suuruus olla kohta samanmoinen kuin vaatteiden osuus matkalaukussa.

Mutta eteenpäin mennään niin kuin se kuuluisa mummo lumessa, niin kauan kuin se on fyysisesti ja psyykkisesti mahdollista. Joskus hitaammin, usein liikaten, huohottaen, hikoillen ja silloin tällöin leväten, kun siihen tarjoutuu oiva mahdollisuus. Ja mikä mukavinta, kun lähden, huomaan silloin kuitenkin virkistyväni ja kivut ja vaivat ovat taka-alalla – ainakin matkan ajan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Mistä Ukrainassa on oikeastaan kyse?

Lokakuun kokouksessaan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin piispainkokous, Pyhä synodi, palautti Ukrainan autokefalian (täyden itsenäisyyden) etenemisprosessiin liittyen maan sisällä sijainneista kolmesta erillisestä ortodoksisesta kirkosta kahden päämiehille heidän kirkollisen asemansa, jonka he olivat aikojen saatossa menettäneet ja näin jääneet ortodoksien kirkkoyhteisön ulkopuolelle ns. skismaattisina kirkkoina.

Ns. Kiovan patriarkaatin (UOK-KP) päämies, Kiovan patriarkka Filaret oli toinen ja Ukrainan autokefalisen ortodoksisen kirkon (UAOK) päämies, metropoliitta Makari toinen. Tällä todennäköisesti pohjustettiin tulevan uuden Ukrainan ortodoksisen kirkon perustuksia.

Maan kolmas ortodoksinen kirkko – ainoa, jonka muut paikalliskirkot ovat tunnustaneet kanoniseksi kirkoksi – Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko (UOK-MP), ei ole hyväksynyt tehtyjä ratkaisuja ja ko. kirkon ”venäläinen päähallinto” Moskovan patriarkaatti on ilmoittanut yksipuolisesti ehtoollisyhteyden katkaisemisesta Konstantinopolin kanssa.

Eräiden melko luotettavien tietojen mukaan suurin näistä kolmesta kirkosta on UOK-KP, jossa on noin 8,7 miljoonaa jäsentä (12,8 % kansasta). Toiseksi suurin on UOK-MP 3,8 miljoonalla jäsenellään. UAOK on selvästi pienin, sillä jäseniä on vain noin 80 000, mutta yhdessä UOK-KP:n kanssa ne edelleen ovat selvästi suurin ortodoksinen kirkko Ukrainassa, joiden jäsenillä ei tähän saakka ole ollut ns. kanonista asemaa maassaan. He ovat siis olleet eräässä mielessä kirkollista paarialuokkaa, jota muut ortodoksiset kirkot eivät ole omakseen tunnustaneet.

Taustalla on monenlaisia syitä, miksi näin on tapahtunut ja yhdeksi merkittäväksi syyksi voinee sanoa entisen Neuvostoliiton ja sen toimeenpaneman kirkollisen käytännön, johon pahimmillaan kuului massiivinen joukkomurha, Holodomor, jossa vuosina 1932-33 tapettiin nälkään tai muulla tavalla eri arvioiden mukaan 3-14 miljoonaa ukrainalaista. Tuon kauhistuttavan tapahtuman jälkeenkin Ukrainaa on kohdeltu kirkollisessa mielessä muutoinkin kaltoin, eikä Moskova pyynnöistä huolimatta myöntänyt sille autokefaliaa, mikä sitten aiheutti jonkin aikaa locum tenesinä Moskovan patriarkaattiakin johtaneen patriarkka Filaretin eroamisen ja oman kirkon perustamisen.

UOK-KP erosi UOK-MP:stä, koska se ei saanut autokefaliaa ja kirkko perustettiin 1992. Moskovan patriarakaatti julisti patriarkka Filaretin anateemaan, eräänlaiseen kirkolliseen eroon kaikesta kirkon yhteydestä. Patriarkka Filaret johtaa kuitenkin edelleen UOK-KP:tä.

UAOC:n historia liittynee enemmän vallankumoukseen ja sen jälkiseurauksiin, jolloin UAOC perustettiin ja jossain vaiheessa se siirtyi pois Ukrainasta, mutta palasi sittemmin kovastikin heikenneenä takaisin, eikä se enää saavuttanut suurtakaan suosiota.

UAK-KP:llä on 34 hiippakuntaa ja hieman yli 4800 seurakuntaa, UOK-MP:llä vastaavasti 54 hiippakuntaa ja hieman yli 12 000 seurakuntaa sekä UAOC:llä 14 hiippakuntaa ja hieman yli 1000 seurakuntaa. (Lähde: Razumkov Center, Religious Information Service of Ukraine, Department in religious and national affair of the Ministry of Culture of Ukraina)

Ukrainalaisista on sanottu, että noin 72 % kansasta eli noin 30 miljoonaa uskoo Jumalaan ja noin 20 miljoonaa katsoo itsensä ortodoksiksi, ja heistä siis osa (noin 7,5 miljoonaa) ei edes kuulu mihinkään noista kolmesta kirkosta. Tähän tilanteeseen Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti halusi muutoksen: sen mukaan Ukrainan kansalla on oikeus itsenäiseen, Moskovasta riippumattomaan kirkkoon. Taustalla varmasti vaikutti myös Krimin laiton valtaus ja Itä-Ukrainan kapinointi Moskovan piilotetulla ja ei-tunnustamalla johdolla ja sen tuella ja jopa aseilla.

Historiallisilla faktoilla ja tilanteilla on ollut oma vaikutuksensa. Mongolien hyökkäykset edesauttoivat muinaisen Kiova-Rus-valtakunnan tuhoa ja Ukraina jakaantui kahteen osaan Moskovan ja Liettua-Puolan kanssa ja myöhemmin 1400-luvulla Konstantinopolin ollessa vaikeuksissa ottomaanien kanssa ja ns. ”heikossa hapessa”, Moskova irtosi omalla päätöksellään Konstantinopolista, joka myönsi asian vasta saavuttaessa 1500-luvun lopulle, jolloin Konstantinopoli antoi Moskovan kirkolle oikeuden hoitaa tietyin edellytyksin Kiovan metropolikuntaa.

Tämä kirkko on nykyinen Moskovan patriarkaatin Ukrainan autonominen kirkko, jota nykyään johtaa metropoliitta Onufri ja joka kuuluu siis Moskovan jurisdiktioon eli on alisteinen Venäjän kirkolle.

UAOK perustettiin Kiovassa 1921, minkä jälkeen bolševikkihallinto murskasi sen ja kirkko muodostettiin uudestaan maastapaon jälkeen 1990 Ukrainassa ja kirkkoa johtaa nykyisin metropoliitta Makari.

Nyt pitää koko ajan muistaa, että kaikki kolme kirkko noudattavat yhtä ja samaa ortodoksista dogmatiikkaa ja perinteitä. Erot kirkkojen välillä ovat olleet minimaalisia hallintoon ja vaikkapa kirkolliseen muisteluun liittyviä ja tietystikään niillä ei ole ollut ehtoollisyhteyttä. Ne ovat olleet kolme erillistä hallintoyksikköä ja esimerkiksi muualta tullut ortodoksinen turisti ei pystynyt erottamaan, mikä kirkko kuului kenellekin. Se selviää vain kysymällä.

Tätä kirjoitettaessa (16.10.2018) tiedämme, että Ukraina kirkko saa autokefalian, mutta emme tiedä tarkasti, milloin. Ekumeeninen patriarkaatti (EP) on vanhojen asiakirjojen ja päätösten perusteella ottanut Ukrainan alueen jälleen omaksi ortodoksiseksi yksiköksi, josta ainakin aiemmin käytettiin nimitystä Stavropegion. EP mukaan edes 1600-luvulla tuota yksikköä ei luovutettu Moskovalle, joka omin päätöksin se itselleen kanonien vastaisesti hankki. Siksi EP katsoo edelleen omistavan tuon oikeuden hallita tuotakin yksikköä.

Palauttamalla kahdelle Moskovan patriarkaatin skismaattisiksi nimeämille piispoille heidän kirkolliset asemansa, EP pohjusti uuden kirkon syntymistä, joka tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se syntyisi UOK-KP:n ja UAOK:n yhteenliittymästä. Moskova ei varmasti päästä UOK-MP:tä käsistään, mutta on sitten eri asia, kuinka paljon kanssa liikkuu kirkosta toiseen.

Moskovan kirkon kannattajat ovat sitä mieltä, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka on harhaoppinen ja päätösten seurauksena kaikki liittyvät UOK-MP:hen. Ukrainan kirkon kannattajat taas vastaavasti ovat luonnollisestikin eri mieltä asioista ja siirtymisistä. Käytetty dialogin kieli on ollut Moskovan puolella väliin lähes ala-arvoista, Konstantinopolin puolella maltillisempaa ja asioita on perusteltu historiallisilla dokumenteilla, joita on tuotu julkisuuteen.

Konstantinopoli käyttää sille alkukirkon jälkeisen ajan ns. ekumeenisissa eli yleisissä kirkolliskokouksissa myönnettyjä privilegioita, etuoikeuksia, joita on aikaisemmin historian saatossa käytetty huomattavasti enemmän kuin nykyään käytetään. Siksi asia tuntuu uusista patriarkaateista, joista osa on syntynyt varsin kyseenalaisin kanonisin keinoin, oudolta. Välistä tuntuu jopa siltä, ettei siellä edes haluta ymmärtää kanoneja. Taustalla on varmasti monia noiden kirkkojen syntyyn vaikuttaneita nationalistisia asioita, koska noiden kirkkojen syntyyn vaikutti Euroopan nationalistinen kiehuminen ja uusien kansakuntien ja sitä myötä paikalliskirkkojen syntyminen molemmin puolin 1900-luvun alkua. Taustalla on varmasti myös jonkin verran historiallista taakkaa Neuvostovallan ajoilta, jolloin moni maa oli melko suuresti taloudellisesti ja aatteellisesti sidoksissa kommunistiseen Neuvostoliittoon, sen ajatusmaailmaan ja sitä kautta sen edustamaan kirkkopolitiikkaan. Neuvostoliiton ajattelun mukaan kirkko ei saanut tehdä itse päätöksiä, vaan kaikki suodatettiin valtion kautta. Missä määrin tuohon ajattelukantaan on nyky-Venäjällä palattu, lienee arvailujen ja erilaisten mielipiteiden varassa.

Mielenkiintoiseksi ja samalla melko ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että tästäkin vaikkapa Ukrainan asiasta olisi voitu keskustella äskettäin Kreetalla kokoontuneessa Pyhässä ja suuressa synodissa, jonka valmisteluun myös Venäjän kirkko osallistui, mutta joka sitten vetäytyi kokouksesta melko vähäpätöisten, enemmän kirkko- ja valtapoliittisin syin. Samalla Venäjä sai aikaan sen, että Ukrainan asia vedettiin pois kokouksen asialistalta.

Nyttemmin joku paikalliskirkoista ilmeisen yhteistyössä Venäjän kanssa olisi halunnut kokoontua uuteen suureen synodiin keskustelemaan tuosta asiasta, joka jätettiin pois asialistalta ja josta he eivät saapuneet kokoukseen keskustelemaan. Venäjän kirkko on sittemmin aivan äskettäin tehnyt yrityksen pitää ilmeisesti Valko-Venäjällä Minskissä uusi synodi Konstantinopolin päätösten vuoksi.

Mielenkiintoista on nyt nähdä, miten muut paikalliskirkot asioihin reagoivat. Oletettavasti ns. vanhat patriarkaatit ja autokefaliat, joiden juuret ovat Jerusalemissa ja Lähi-idässä sekä bysanttilaisessa kulttuurissa pysyvät jollain tavalla ”ruodussa”. Miten asiaan suhtautuvat ns. uudet jossain määrin slaavilaiseen kulttuuriin perustuvat patriarkaatit, onkin sitten suurempi arvoitus, mutta rehellisesti sanottuna, mikäli paikalliskirkot hajottavat tällaisella syyllä koko ortodoksisen kirkon, se tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta. Tällä hetkellä vain Serbian kirkko on antanut suurimman tukensa Moskovalle pitkälti omista sisäpoliittisista kirkollisista syistä (Makedonian kirkko) johtuen.

Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän valtiolliset aggressiivisiksi koetut toimet maailmalla heikentävät myös Moskovan patriarkaatin asemaa ja uskottavuutta ja se koetaan monella taholla joko heikoksi tai ohjailtavaksi yksiköksi, jolla ei loppupelissä ole paljoakaan sanottavaa.

Miten kehittyykään tämä asia, johon on nyt ottanut kantaa myös Venäjän presidentti Vladimir Putin kutsumalla koolle kansallisen turvallisuus- ja puolustusneuvoston ylimääräisen kokouksen keskustelemaan Ukrainan kirkon tilanteesta. Taustalla on pelko, että Ukrainaan ei tule ”venäläistä kirkkoa”, vaan ukrainalainen kirkko.

Suuri kriisi on joka tapauksessa edessä ja tulokset selviävät joko piakkoin tai sitten, jos historiasta etsii kiinnekohtia, muutaman sadan vuoden kuluttua. Todennäköisesti muut paikalliskirkot säilyttävät suhteensa lähes normaaleina Konstantinopolin kanssa ja se aiheuttaa samalla oma efektinsä Venäjän kirkolle. Mitään suuren skisman kaltaista ei ole ilmassa Venäjän väitteistä huolimatta ja kuten uskontotieteilijä Vjatcheslav Horshkov on Moskovan patriarkaatista ja Venäjästä sanonut:

"Viime aikoina he eivät ole antaneet teologisia argumentteja Konstantinopolin tekoja vastaan. Jos he joutuvat skismaan, he marginalisoivat itsensä. Katsotaan, kuinka kauan he kestävät. Mitään "suurinta skismaa sitten vuoden 1054" ei ole ja vertaus on riittämätön. Moskova yrittää osoittaa, että se on ortodoksinen maa, mutta todellisuudessa se ei ole. Hengellisyys on konkreettinen asia, jota voidaan mitata. Sitä on ennen kaikkea ihmisten keskinäisen rakkauden mittarit. Ja kaikki tietävät, miten Moskova kohtelee ihmisarvoa."

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Vunukat – pahan olon poistajina

Minulta on parina yönä ja päivälläkin jäänyt – kuten sanonta kuuluu – ”hihna päälle”. Näin kävi taas viime yönä, kun koko yön – näin ainakin minusta tuntui – kirjoitin blogijuttua ja käsittelin valokuvia. Se oli kovin todellista, mutta aikaisin aamulla, ihan äsken, kun heräsin, minulla ei enää ollutkaan kuvaa siitä, mistä ihan konkreettisesti olinkaan muka kirjoittanut ja mistä nuo kuvat olivat ja tulivat. Niitä kun ei enää aamulla ollut, ei tietokoneen kovalevyllä eikä päänikään kovalevyllä. Tuossa jälkimmäisessä vai jotain rippeitä, jotka koko ajan valuivat pois – unohduksiin.

Siksi istuin heti tietokoneen ääreen, koska vielä muistin jotain ja kirjoitin tuosta oudosta unesta – vai mikä etiäinen se sitten olikaan.

Selvästi, näin hereillä ollessani ja asiaa pähkäiltyäni, tarina ja kuvat liittyivät jotenkin vajaa viikko sitten tapahtuneeseen oman seurakuntani kirkkopaloon, vaikka eivät sieltä olleetkaan. Kuvat olivat jostain muualta, minulle läheisestä paikasta, josta en nyt osaa kuitenkaan sanoa, mistä. Jotenkin tarina ja kuvat liittyivät kuitenkin kirkkooni ja siihen elämään, mitä siellä elän.

Pääni selvittyä yhä enemmän tapahtuneesta, pohdin, mitä muita syitä minulla mahtaa olla tuon tarinan syntyyn kuin tuo kirkkopalo. Palon aikoihin ja sen jälkeen on ollut eläkeläisellä vauhdikas viikko. Tein monta ”kuvaraporttia” tuosta palosta ja muistakin aiheista – jos niitä nyt tällaisen harrastuksen kyseessä ollen voi tuollaisiksi kutsua. En uskalla nimittää niitä uutisiksi, etteivät oikeat toimittajat tai musiikkitoimittajat hermostu liikaa. Kohta tuon massiivisen tapahtuman jälkeen alkoi valmistautuminen seuraavaan raporttiin – suoraan, interaktiiviseen, live-lähetykseen – jonka toteutin jälleen alan harrastelijana uuden, minulle ennestään tuntemattoman, mutta todella mukavan ihmisen kanssa. Vaikka sen itse sanonkin, tuokin onnistui mukavasti.

Sitten puuhastelin erään kirkkoamme koskevan epämiellyttävän maailmanlaajuisen aiheen parissa. Luin vieraskielisiä uutisia ja yritin saada niistä kiinni, jotta ymmärtäisin jotain, jota voisin sitten kertoa eteenpäin. Tuo globaali asia eteni vääjäämättömästi kohti ”tuhoaan” – vaikeaa ja outoa lopputulosta – josta sitten kerroin netissä aivan välittömästi sen tapahduttua.

Välillä, eilen, pakenin vunukoitteni – lapsenlapsieni – hoiviin, sillä he ovat oman elämäni parhaita psykologeja ja terapeutteja. Aitoja, rehellisiä ihmisiä, joilta saa sen oikean palautteen omasta, oikeasta, tästä oikeasti elämästäni elämästä. He eivät kieroile, kadehdi, valehtele (kuin korkeintaan leikillään), tai puhu sellaista pahaa ihmisistä, mitä me aikuiset helposti teemme. He eivät ole kateellisia siitä, jos onnistun, he eivät panettele ja puhu pa**aa selän takana. Heidän kanssaan on helppo elää ja hengittää. He rakastavat aidosti. Siksi varmasti menin sinne ja tapasin heidät heti koulupäivän jälkeen ja ajoin sitten takaisin illaksi kotiin.

Tuo tapaaminen varmasti auttoi, sillä viime yönä – ihan äsken – nuo erilaiset vaikeat asiat vyöryivät ylitseni ja samalla kuitenkin ohitseni melko turvallisesti. Se oli kyllä jollain tavalla pelottavaakin, mutta kun heräsin, tiesin sen olevan ohi ja jonkun ajan kuluttua tiesin myös, että se oli vain unta. Nyt en enää edes muista niitä kuviakaan. Kiitos vunukat. Rakastan teitä!

Nyt keitän kahvit.


Ukki

Hierarkit kiukuttelevat

Olen parissa aiemmassa blogijutussani kirjoittanut Ukrainan ortodoksisen kirkon autokefalia-asiasta ja myrskyn merkeistä, jotka siihen liittyvät. Asian on viime aikoina saanut monenlaisia käänteitä.

Vaikuttaa kovin selvältä, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti oikeutensa ja velvollisuutensa tuntien myöntää joka tapauksessa autokefalian aikanaan ja etenee nyt asiassa määrätietoisesti askel kerrallaan hätäilemättä ja tietoisena oikeuksistaan.

Sen sijaan joku muu paikalliskirkko ei ilmiselvästi ole oikein kartalla noiden kanonien kanssa ja lisäksi jotkut niistä ovat jopa sortuneet melko härskiin, kirkolle ja kirkonmiehille sopimattomaan kielenkäyttöön. Myös Suomesta on löytynyt noitten omituisten ajatusten myötäilijöitä ja ainakaan en itse kaikilta osin ymmärrä, miksi.

Kun tällaisesta asiasta käytävässä keskustelussa oma patriarkkamme halutaan – jopa Suomessa – leimata suunnilleen murhaajaksi, kirkkojen takavarikoijaksi tai moneksi muuksi tuollaiseksi, silloin on jokin pahasti pielessä. Ja se pielessä oleminen ei suinkaan ole Konstantinopolissa, vaan vaikkapa juuri täällä Suomessa, kun tai jos tuollaisia lauotaan jonkun toisen kiistan osapuolen härskiin propagandaan vedoten.

Otetaan esille yksi esimerkki. Joitakin aikoja sitten ihan tuossa lähimenneisyydessä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka järjesti ns. yleisen kirkolliskokouksen, suuren ja pyhän synodin, Kreetalla. Alku sujui kohtuullisesti ja suunnilleen kaikki paikalliskirkot olivat mukana valmisteluissa ja jopa lupailivat tulla paikallekin. Mutta toisin kävi. Kalkkiviivoilla eräs paikalliskirkoista ilmoitti jäävänsä pois kokouksesta ja sitä seurailivat jotkut tuon paikalliskirkon eräänlaiset satelliitit.

Tuollainen käytös on kummallista eikä kuulu kirkkomme perinteisiin. Vuosisatojen saatossa on ollut selviö, että kutsun tullessa suureen synodiin kaikki osallistuvat. Nyt tuli peliin valtapolitiikka. Perustelut ja syyt poisjäämiselle eivät olleet ”vedenpitäviä”, enemmän sellaisia hätävalheita. Poisjäänti ja sitä seurannut polemiikki kertoivat suoraan siitä, että kanonien ja perinteen tuntemus ei ollut oikein kohdallaan ja nationalistinen ajattelu jylläsi. Kertaalleen kirkolliskokouksessa harhaoppina tuomittu fyletismi, oppi etnisestä kansalliskirkosta, nostaa päätään.

Ko. Kreetan kokouksen listalla oli alkuaan myös mm. tämä Ukrainan kirkon tilanne ja toisen riitapukarin toiveesta se poistettiin. Mitä tekevätkään nyt tuon ryhmittymän paikalliskirkot – ne poisjääjät tai sympatiseeraajat? Vaativat nyt koolle uutta synodia päättäämään juuri tuosta listalta poistetusta asiasta, josta olisi voinut keskustella ja jopa päättää Kreetan kokouksessa. Keitähän mahtaa nyt tulla paikalle?

Sanankäytön härskiyttä kuvaa juuri äsken lukemani erään paikalliskirkon päämiehen lausunto, jossa Konstantinopolin ekumeenista patriarkkaa nimitettiin kaikkien terroristien päälliköksi. Huh, huh! Jos keskustelu taso on tuota, en ihmettele, ettei siellä jossain "sylttytehtaalla" todellakaan tunneta ortodoksisen kirkon kanoneja eikä ilmeisesti oppiakaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Skisma olisi helppo ratkaisu – mutta väärä

Edellisessä blogijutussani ennustin 200-300 miljoonaiselle maailmanlaajuiselle ortodoksiselle yhteisölle myrskyä, joka mahdollisesti saapuukin lähiaikoina. Merkit ovat melko selvät, mutta aina on mahdollista toki muukin. Myrskyn silmässä on Ukraina ja sen piakkoin julistettava täysin itsenäinen eli autokefalinen kirkko.

Ortodoksinen maailmanlaajuinen kirkko ei ole hallinnollisesti yksi ja yhtenäinen kirkko-organisaatio, kuten paavin johtama roomalaiskatolinen kirkko, vaan muodostuu vajaasta 20 itsenäisestä autokefalisesta kirkosta sekä muutamasta hieman vähemmän itsenäisestä eli autonomisesta kirkosta. Alkuaan kirkko muodostui viidestä vanhasta patriarkaatista (merkittävyysjärjestyksessä): Rooma, Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem, mistä ryhmästä Rooma sitten ns. suuren skisman (eron) aikoihin 1000-luvun alkuvuosikymmeninä ja lopullisesti ilmeisesti vasta ristiretkien seurauksen erkani omaksi roomalais-katoliseksi kirkokseen.

Tuossa yhteydessä, kun Rooma menetti asemansa ensimmäisenä ja tärkeimpänä ortodoksisena paikalliskirkkona, vuoden 381 yleisen kirkolliskokouksen päätöksen mukaan kakkoseksi nimetty ”Uusi Rooma”, Konstantinopoli, josta alettiin 500-luvulla käyttää nimitystä ekumeeninen patriarkaatti, nousi ”ensimmäiseksi vertaistensa joukossa” eli eräänlaiseksi paikalliskirkkojen puheenjohtajaksi, patriarkaatiksi, jolle kirkolliskokoukset myönsivät erilaisia privilegioita, etuoikeuksia tai ehkä pitäisi sanoa velvollisuuksia suuressa laumassa toteuttaa kirkon yhtenäisyyttä. Tätä ei joku uusista paikalliskirkoista halua kaikilta osin myöntää todeksi.

Jokaisella paikalliskirkolla on kirkon ja oman alueensa sisällä itsehallinto ja toiset kirkot eivät – ainakaan periaatteessa – saa käyttää kirkollista valtaansa toisen kirkon kanonisella alueella, jurisdiktiossa. Siitä on siis nytkin Ukrainassa kyse. Moskovan patriarkaatti väittää aluetta omakseen – koska siellä on kaikkien paikalliskirkkojen hyväksymä kanoninen ja Moskovan alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko (UOK). Ekumeeninen patriarkaatti on kuitenkin tuonut esille asiakirjoja, jotka todistavat muuta. Eli sen, ettei alue ole koko aikana eronnut virallisesti ja kanonisin päätöksin Konstantinopolista ja siksi Konstantinopoli katsoo sillä olevan oikeuden määrätä kirkolle autokefalia, joka oikeus sille ylipäätänsä muutenkin on aikaisemmilla ekumeenisten (yleisien) kirkolliskokousten päätöksillä säädetty.

Jotta asia ei olisi suinkaan helppoa, kokonaisuuteen liittyy vino pino muita ”ongelmia”. Kursoorisesti lueteltuina mm. se, että Venäjän kirkon 1400-luvulla tapahtunut itsenäistyminen ei ilmeisesti tapahtunut ihan oikeassa järjestyksessä ja esimerkiksi Konstantinopoli vahvisti sen – ilmeisen pitkin hampain – vasta 1500-luvun lopulla. Syy noihin tapahtumiin oli mm. siinä, että turkkilaisvallan (osamannien) vyöryessä Konstantinopoliin, se heikkeni ja joutui taipumaan sekavissa olosuhteissa ja tilanteessa monessa asiassa. Toinen asiaan vahvasti vaikuttava asia lienee nykyinen Ukrainan ja Krimin kriisi, missä Ukrainalla ja etenkin sen siviilihallinnolla lienee ymmärrettävästi suuri halu irtaantua kaikesta Moskovan ohjauksesta – myös kirkon osalta.

Jos ongelmia asian ympäriltä listaa lisää, yksi sellainen – ja vieläpä merkittävä – on Ukrainan kirkon jäsenmäärällinen ja laadullinen osuus Moskovan patriarkaatissa. En tiedä nykyisiä tarkkoja lukuja, mutta ukrainalaisten osuus Moskovan patriarkaatissa lienee hieman yli kolmannes noin 90 miljoonan jäsenen Venäjän kirkosta. Lisäksi Ukrainan autonomisen kirkon ainakin sanotaan olevan ehkä kaikkein tervein osa koko yhteisöstä. Ukrainan lähdettyä jäsenmäärä romahtaa valtavasti ja jäljelle jäävät huomattavasti pienemmät alueelliset kirkot: Viro (sen venäläinen kirkko), Latvia, Moldova (sen venäläinen kirkko), Japani ja tietysti emämaan Venäjän ortodoksit, jotka yhdessäkään eivät täytä kaikilta osin syntynyttä suurta aukkoa.

Eli ongelmia on runsaasti ja aineksia myrskyyn, mikä on viime päivinä näkynytkin Venäjän hallinnolle kovinkin tutussa hybridisodankäynnissä, mikäli nyt noin voidaan tässä asiassa sanoa, kun kyseessä on kristillinen kirkko ja paikalliskirkkojen välinen konflikti. Kuten edellisessä blogissani kirjoitin, Moskova on lobannut jo pitkään muita paikalliskirkkoja ja niiden johtajia. Sillä on hyvät suhteet moniin niistä ja aika moni on jollakin tavalla myös riippuvuussuhteessa Moskovaan, kuka mistäkin historiallisesta tai muusta syystä.

Lukuisat ortodoksisten kirkkojen päämiehet tai muutkin Venäjän kirkosta tavalla tai toisella riippuvaiset ”kellokkaat” ovat – kumma kyllä – ilmoittaneet jonkinlaisen tukensa Venäjän pyrkimyksille hajottaa ortodoksinen kirkkoyhteisö. Mitä se tuki sitten käytännössä onkaan ja miten se sitten konkretisoituukaan, selvinnee lähiaikoina. Hyvää se ei ainakaan lupaa Suomen ortodoksiselle kirkolle, jolla on lähi- ja rajanaapurinaan Venäjän kirkko ja alueellamme vaikuttaa - vaikkakin jälleen kanonien vastaisesti - muutama Moskovan patriarkaatin seurakunta. Lisäksi keskinäiset henkilökohtaiset suhteet kirkon piirissä ovat runsaita ja vilkkaita sekä erittäin hyviä Suomen ja Venäjän kirkon edustajien ja rivijäsenienkin välillä.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos vieraili lokakuun alussa (2018) Kreetalla ja antoi siellä lausunnon asiasta, missä hän mainitsi tuon otsikossakin hieman siteeratun ajatuksen: ”Schism is an easy solution for those without ecclesiastically and canonically valid arguments.”
eli ”ne, joilla ei ole kelvollisia kirkollisia ja kanonisia argumentteja, turvautuvat ristiriitoihin, helppoon ratkaisuun, skismaan”.

Tuota ristiriitailmiötä olemme saaneet nähdä – onneksi tosin varsin vähäisessä määrin – myös Suomessa ja sen ortodoksisen kirkon piirissä. Meiltäkin löytyy ihmisiä, jotka ”erään dosentin” tavoin haluavat kylvää eripuraa ja jakavat vääristynyttä ja usein virheellistä, todellisiin tosiasioihin perustumatonta ja omasta mielihaluista ja ”muka oikeista” ajatuksista pulppuavaa informaatiota, ja uutta historiankirjoitusta, siis pelkkää toisen osapuolen negatiivissävytteistä propagandaa, jossa pahimmillaan omasta patriarkastamme tehdään murhaorganisaation päämies tai mukamas mahdollisesti tehtävien pakkolunastuksien siunaaja ja suojelija ja koko ortodoksisen kirkon hajottaja. Pelotellaan asioilla, joilla ei ole mitään tekemistä autokefalian myöntämisen kanonisen asiasisällön kanssa, ja joka on pelkkää toisen osapuolen luomaa viholliskuvaa maassa ja maasta, missä taistellaan ihan oikeasti – kirkon siunaamin aseinkin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com