Nil sub sole novum

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous on jo keskiviikkona 27.11.2019 melkein päätöksessään ja lienee aika kirjoittaa toinen – toivottavasti viimeinen –  blogijuttu kokouksesta, josta voinee pitkällä kokemuksella sanoa tuon maineikkaan lausahduksen Raamatusta Saarnaajan kirjasta : Nil sub sole novum! (Saarnaaja 1:9)

Uusi sivistysvaliokunnan puheenjohtaja

(Kuva © Aristarkos Sirviö)

Olen itse kokenut ja katsellut aktiivisesti Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksia suunnilleen kohta koko tämän 2000-luvun joko tarkkailijana tai jonkin aikaa myös kokousedustajana ja valiokunnan puheenjohtajana. Tähän seikkaan siis perustuu nämä lausahdukseni kokouksista ja etenkin taas tästä vuoden 2019 kirkolliskokouksesta. Toki olen kai osoittanut jonkinlaista ortodoksista aktiivisuuttani muuallakin.

Odotusarvo oli tänä vuonna normaalia korkeammalla, koska kokousedustajina oli kuitenkin aika monta uutta ja ajattelin – ehkä kuitenkin sitten liian toiveikkaana – heidän pystyvän uudistamaan kokousta ja käytäntöjä. Nyt tuntuu siltä, että erehdyin aika pahasti.

Syy ei tosin pelkästään ole kokousedustajissa, syyt löytyvät varmaan koko organisaation ja tuon toimielimen rakenteista. Koko kokous on alun alkuaan rakennettu jollekin suomalaiselle eduskuntamallille, missä asioiden käsittely on tehty mahdollisimman vaikeaksi monine käsittelyineen (täysistuntoineen) ja valiokuntineen.

Tässäkin kokouksessa kirkon lakimiehen piti jossain vaiheessa vääntää rautalankamalli uusille ja ehkäpä jopa joillekin vanhoille, miten kokouksessa asioita esitetään ja toimitaan. Yleensä tuollaisissa tilanteissa hyväkin ja eteenpäin vietävissä oleva asia silloin helposti hukkuu byrokratiaan ja koneiston rattaisiin tai jää esittämättä proseduurin vaikeuden tai vaikka edustajan ujouden tai tottumattomuuden tähden.

Toinen silmään ja korvaan pistävä asia olivat yllättävän monet lakitekniset tai jopa ihan juridiset ongelmat, joita kirkkomme piirissä on ollut toki kautta aikain monella sektorilla ja tasolla. Kirkkomme piirissä on keskusteltu tähän aihepiiriin liittyen runsaasti etenkin seurakunnissa tapahtuvista käräjöinneistä ja pisteenä iin päällä viimeaikaisesta kirkon ylimmän päällikön käräjöinnistä entistä (tai oikeastaan tietyllä tavalla nykyistäkin) alaista kohtaan, jossa häntä (siis tässä henkilökohtaisessa, mutta ilmeisesti kirkon maksamassa) prosessissa (siis kirkon työntekijää kohtaan) avustaa juridisissa kysymyksissä kirkon henkilöstöpäällikkö. Aika erikoinen yhtälö!

En ota sen suuremmin kantaa kenenkään syyllisyyteen tai syyttömyyteen – mutta siitä saattaa saada jotain osviittaa toki kirkolliskokouksen eräästä päätöksestä, joka koski ko. seurakuntia ja niissä syntyneitä suuria taloudellisia ongelmia ja niistä selviämistä. Tai sitten ei, sillä jokainen katsoo asiaa oman väristen silmälasien läpi ja asiaa haittaa aina suuresti kirkossamme jonkun – onpa hän sitten piispa tai pappi – jalustalle nostaminen. Se saa liian usein lähes sairaita palvonnan piirteitä. Haluan kuitenkin osaltani nyt vain kiinnittää huomion asiaan, joka tuli konkreettisesti esille monessa puheenvuorossa kirkolliskokouksessa. Kirkon ja seurakuntien lakiasian hoitamiseen. Siellä mitä ilmeisimmin on jotain parannettavaa, mikäli on uskomista vaikka lakivaliokunnan puheenjohtajaa, rikos- ja prosessioikeuden professoria, joka herrasmiehenä ei kuitenkaan mitenään yksilöinyt tai henkilöinyt ongelmaa.

Hänen johtamansa valiokunta esittikin muistaakseni vajaan vuoden pestiä uudelle lakityöryhmän sihteeriksi palkattavalle juristille, joka toivottavasti hallitsee hallinto-oikeuden ja oman kirkollisen säädöstömme – mukaan lukien jonkin verran kanonejakin – paremmin kuin erilaiset yksityisoikeudelliset avioliittoasiat ja erot sun muut.

Kirkon talousasioissa olen aina ollut melko pessimistinen. Monesti on ollut niin, että vaikka kirkolliskokous olisi päättänyt mitä vaan, toimihenkilöt toteuttivat budjettia oman mielensä mukaan ja ylityksistä ei suurempaa purinaa tullut. Ja jos tuli, sellainen joutui pian joko kilometritehtaalle tai ei tullut enää valituksi luottamustehtävään, jossa purisi. Hieman on yhä tuollainen tunne, mutta toivon hartaasti (sic!) olevani väärässä.

Entisenä kirkolliskokouksen sivistysvaliokunnan puheenjohtajana sydämeni läikähti, kun uuden valiokunnan uusi puheenjohtaja esitteli mietintöä ja kertoi siinä, että kirkon pitää tukea myös vapaaehtoisten toimintaa. Uusi läikähdys – entistä suurempi – tuli, kun hän puhui kirkon velvollisuudesta digitaalisesti tallentaa erilaisia asioita, palveluksia, videota, monenlaisia muita asioita. Läike sen kun lisääntyi, kun puhe siirtyi kirkon sosiaalisen median tehokkaamman käytön lisäämiseen ja sydän meinasi pysähtyä, kun kuulin puhuttavan laadukkaasta kasvatuksesta ja opetuksesta ja vapaaehtoisesti toteutettavan erään sivuston – jonka nimen kai ihan tahtomattani kuulin kuitenkin väärin – taloudellisesta tukemisesta. Sivustosta, joka on kasvun ja opetuksen apuväline kodeille, kerhoille ja opetukseen. Olin silloin jonkin aikaa jopa ylpeä, kunnes uudelleen kuuntelu palautti minut takaisin maanpinnalle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Salaliitto ja eripura

Olen jo vuosia saanut tai joutunut – tai sitten pitää vielä etsiä joku muu kuvaavampi verbi – seuraamaan Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen, toimintaa. Alkuun seurasin sitä melko kauan kokousedustajana ja väsyttyäni siihen totaalisesti ja jäätyäni pois tehtävästä, tein kokouksista nettijuttuja – suoria srtiimauksia, nettilähetyksiä ja blogijuttuja. Siihenkin alan nyt taas hiljalleen väsyä, tai oikeammin tympääntyä.

Muistan hyvin, kun läsnäoloani kameran takana kirkolliskokouksessa hyljeksittiin suuresti. Minut haluttiin pois kokouksesta tiedottamasta tai ehkä pitää sanoa kertomasta omanlaistani totuutta julkisuuteen. Se kun ei kai sopinut joidenkin kirkossa toimivien omiin ajatuksiin.

Lienen jossain blogijutussani pohtinutkin, miksi he noin toimivat. Nyt kun vettä on riittävästi virrannut Vantaa-joessa ja jokunen osallinenkin on siirtynyt muihin tehtäviin, voisi kai rehellisesti sanoa, että joku nyt ainakin pelkäsi, että tämä tiedottaminen paljastaa jotain sopimatonta, mitä kirkko ei ole voinut tai osannut tiedottaa. Mitä se oli, sitä voi jokainen jutun jälkeenkin vielä arvioida.

Muistan erään kokousedustajan suuttuneen minulle, kun kuvasin suorana puheenvuoroja. Hän teki kaikkensa, että tuo striimaaminen loppuisi. Tuotakin silloin ja myöhemmin mietin, miksi ihmeessä. Muuta en ole löytänyt kuin epämääräisen arvelun siitä, että kuvaamiseni ehkä antoi hänestä erilaisen "kuvan" seurakunnalle ja hänen tutuilleen, minkä hän oli heille muutoin siellä ”luonut”. Hän siis ehkä jäi ”kiinni rysän päältä” - puhui kokouksessa muuta kuin kotiseurakunnassa. Mene ja tiedä!

Mutta kovin on ihmiset ja ajatukset muuttuneet. Nyt nuo, jotka ajoivat striimajaa ulos kokouksesta, tekevät kaikkensa sen eteen, että he voivat nyt striimata. Niin muuttuu maailma, Eskoseni! Vai miten se meni.

Vuoden 2019 kirkolliskokous oli ennakko-odotuksiltaan mielenkiintoinen. Kokous koostui uusista edustajista, joissa on paljon ”untuvikkoja” ja paljon ”konkareita”. Miten konkarit ottavat kokouksen käsiinsä ja untuvikot ihmettelevät maailman menoa. En paljoa ole ehkä erehtynyt päivän pari kokousta seurattuani.

Samat konkarit, jotka vuosi toisensa jälkeen ovat nousseet puhujapönttöön, puhuvat edelleen ja ainuttakaan untuvikkoa ei siellä näkynyt. Papisto puhui runsaasti – ja yllätyksekseksi piispatkin puhuivat, siitä kohta enemmän – mutta maallikkoja taisi pöntössä käydä kolme, neljä – kaikki konkareita.

Suurin osa puhui ennalta valmistetun puheenvuoronsa, vaikka toinen olisi just ennen häntä puhunut saman asian. Mutta se kuvaa hyvin jonkun alueen valmistautumista kokoukseen ja muiden valmistautumattomuutta. Aiemminkin puhuttiin siitä, että joku alue järjesti junttakokoukset ja sitten varsinaisessa kokouksessa junttasi asiat mielensä mukaan. Samasta oli joitain haikuja toki jäljellä, vaikka muutoksia lienee hieman tapahtunut.

Mahdollisesti joidenkin härski toiminta tuli hiljalleen julki ja muutoksia alkoi hieman tapahtua, mutta varmaan syitä on monia, ei pelkästään nuo. Toiminnan jäljet ehkä pelottivat. Seurakunnissa on viime vuosina touhuttu monenlaisten rahaa vievien turhien ”projektien” kanssa – käräjöinti, kavallukset, riitely, mitä niitä lieneekään – ja rahaa on niihin palanut niin, että nyt pitää myydä omaisuutta, jottei katastrofi tulisi. Samaan aikaan väki vähenee, ihmiset eroavat kirkosta, eivät kastata lapsiaan ja verotulotkin vähenevät. Osin syynä lienee maallistuminen, osin kirkon omakin törttöily.

Törttöilyyn ovat lahjakkaasti osallistuneet myös kirkkomme korkeimmat hengelliset johtajamme. Se tosin ei liene mitään uutta. Männä vuosina lienee maallisessa mediassa ollut enemmän uutisia törttöilyistä kuin mukavista kirkollisista asioista. Oma kirkkomme ei ehkä enää ole se ikonien ja kauniin kirkkolaulun mystillinen suitsutussavun täyttämä organisaatio, vaan monen mielestä jo aivan jotain muuta. On jopa huomattu, että suitsukkeetkin ovat osin halpatuotteita ja joillekin jopa vaarallisia, epäterveellisiä, hyvä ettei myrkyllisiä.

Piispojen asema on myös kokenut muutoksen ja syynä ei ehkä ole niinkään ympäristö kuin ehkä enemmänkin ihmisten omat henkilökohtaiset ominaisuudet ja tarkoitusperät. Jossain vaiheessa piispojen valinta oli enemmän pienten piirien juttu, ja jälki myös näkyi laadussa. Edelleen se toki on tietyssä mielessä pienten piirin juttu, mutta keskustelu on jo aavistuksen verran vapaampaa ja julkisempaa. Valintaan voi osallistua jo suurempi joukko, vaikka lopullisen valinnan tekee yhä kovin peni piiri.

Olemme suurella rytinällä siirtyneet viime sotien jälkeisestä ajasta nykyaikaan myös kirkossa, jolla aina on ollut suuri rooli ortodoksien elämässä. Entisistä sydänverellään työtään tehneistä kutsumuspapeista on tullut nykyajassa ”kahdeksasta neljään” -pappeja, jotka kammoksuvat ajatusta työaikaseurannasta – tai kuten se huumorimielessä kirkolliskokouksessa ilmaistiin ”työajattomien työaikaseurannasta”. Kun kutsumus on vaihtunut ajatukseen palkan suuruudesta tai työn mukavuudesta ja vapaa-ajan riittävyydestä, voisi ehkä jopa olla paikallaan moinen seuranta. Minusta ainakin.

Piispojen osalta asia on monimutkaisempi. Viime vuosina on tapahtunut liikaa huonoja asioita ja liian vähän hyviä – etenkin juuri näissä ”piispa-asioissa”. Henkilökohtaisuudet ovat saaneet valtaa liiaksi ja eripuraa on aivan turhistakin asioista. Ikä alkaa vaivata työntekoa ja samalla taitaa joillakin nousta nestetasapaino päässä.

Luin juuri erään vanhemman rovastin puheenvuoron, jossa hän kertoi aikanaan esittäneen vanhaa ortodoksista tapaa, että piispoille luostariasukkaina, munkkeina, maksetaan palkka-asteikon pienintä palkkaa ja heidän ylläpidostaan huolehtii hiippakunta. Eläkkeelle siirryttyään he palaavat takaisin luostariin. Näin kai tapahtuu joissain ortodoksisissa maissa. Voisi olla mielenkiintoista nähdä, miten toimisi Suomessa!

Nyt kirkon – ovatpa sitten kyseessä piispat, papit, seurakunnat, kirkon työntekijät – toiminta vaikuttaa liiaksi maallistuneiden ihmisten ajatteluun ja toimintaan. Kirkosta erotaan ihmisten takia, pelastuksella ei niin väliä. Kirkkoa tai ihmistä hehkutellaan ihmisten usein epäoleellisten asioiden tai toiminnan myötä. Medialle kerrotaan – paremman puutteessa – aidan kukittamisesta, kun ei omasta toiminnasta ole oikein mitään myönteistä kerrottavaa. Tai ainakaan sellaista, joka menisi mediassa läpi.

Mutta lienemme muutosten edessä ja jos hommat etenevät tähän malliin, kohta varmaan jollain tavalla rysähtää. Ja se koskee - koskee kovasti. Missä ja miten – kuka ja miksi? Katsotaan nyt. Salaliittoteoriat elävät ja Fanari-pelkoiset tai "naapurimieliset hyödylliset idiootit" maalaavat mielenkiintoisia kuvia seinille maailmalaajuisesta ortodoksian kriisistä. Mikä on totta ja mikä sepitettyä tai peräti oman mielen kuvittelua? Saadaankohan sitä selville koskaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Kadonneita hautoja, kadonneita ihmisiä

On melkoisen vaikuttavaa tutkia hautaa, jonka hautakivessä ei ole haudassa lepäävien nimiä eikä mitään päivämääriä. Ainakin minulla tuollainen saa aikaan reaktion tutkia lisää ja enemmän. Näin kävi taas.

Viime blogijutussani kirjoitin ”löytämästäni” haudasta, jonka hautakivessä luki pelkästään: ”Tähän haudattiin 23 Neuvostoliiton sotilasta”. Tuollainen ei yleensä minulle riitä, vaan haluan siitä lisää tietoja. Jotain sain, kun menin hautausmaan toimistoon: listan haudassa olevista, mutta vain 14 nimeä, joista sittemmin joku on mahdollisesti hieman väärä tai väärin kirjoitettu.

Loput yhdeksän oli merkitty tuntemattomiksi ja sellaisiksi ne ainakin vielä ovat jääneetkin, vaikka olen saanut haltuuni laajan nimilistan tuohon aikaan teloitetuista desanteista ja muista jonkinlaisen sotarikkomuksen tehneistä. Listalla nuo tuntemattomatkin varmaan ovat, mutta heidän poimiminen sieltä onkin sitten ihan eri juttu.

Mitä ilmeisimmin tuossa haudassa lepää 23 desanttia, ei siis sotilaskarkureja tai muita suomalaisia sotilaita, joita myös teloitettiin erilaisista syistä sodan aikana. Desantti-nimityksellä on Suomessa hieman kalsea kaiku. Wikipedian mukaan Suomessa desantti-nimitystä käytetään erityisesti toisen maailmansodan aikaan selustaan, rintamalinjojen taakse, siviilien keskuuteen, vakoilua tai sabotaasia varten lähetetyistä laskuvarjomiehistä ja -naisista ja varsinkin neuvostoliittolaisista vakoilijoista, jotka lähetettiin tällä tavalla Suomeen.

Wikipedia kertoo myös, että he olivat muuttaneet Neuvostoliittoon Suomen sisällissodan jälkimainingeissa tai 1930-luvun alussa vanhempiensa mukana, maahan, jossa uskottiin löytyvän paremmat elämisen mahdollisuudet. Taustansa ja kielitaitonsa vuoksi heidät painostettiin tai jopa pakotettiin vakoilutehtäviin entistä isänmaatansa vastaan. Toki osa ryhtyi varmasti tehtävään myös omasta halustaan. Toinen merkittävä ryhmä muodostui inkeriläisistä. Nämäkin pakotettiin usein vakoilutehtävään kielitaidon perusteella. Kohtalona oli lähes aina kuolema suomalaisen teloituskomppanian edessä. Kolmas merkittävä ryhmä olivat amerikansuomalaiset. Suuri osa heistä oli muuttanut vanhempiensa mukana 1930-luvulla Yhdysvalloista rakentamaan sosialistista ihannevaltiota.

Jos jotenkin yrittäisi soveltaa noita tuon ajan desantteja nykyaikaan, heitä voisi – kuten eräs ystäväni sanoi – nimittää myös terroristeiksi. Ei liene kovinkaan kaukaa haettua verrata noita desantteja vaikkapa Isis-järjestön riveissä taistelleisiin vierastaistelijoihin.

Kun tuota haltuuni saamaa nimilistaa olen tutkiskellut, edellä oleva pitää varamaan paikkansa. Moni listan ihmisistä oli juuri inkeriläisiä tai muita tuossa mainittuja etnisiin ryhmiin kuuluvia. Ja todellakin, kohtalona oli kuolla jossain kaukana lähiomaisistaan teloitusryhmän edessä ja tulla haudatuksi melkein nimettöminä joukkohautaan.

Edellisen blogikirjoituksen johdosta sain muutamia yhteydenottoja sähköpostitse. Mielenkiintoinen oli sieltä saamani tieto, että melko moni tuolla listalla olevista löytyy 2008 Ajatus-kirjat kustantamon julkaisemasta ja työryhmän: Jukka Kulomaa & Jarmo Nieminen toimittamasta kirjasta ”Teloitettu totuus” - kesä 1944.

Tuolta kirjassa olevalta Jukka Lindstedtin laatimalta listalta selvisi mm. tuon edellisessä jutussani mainitseman naisen koko nimi ja syntymäaika. Hän oli siis Matro (Matreona, vai liekö Matrona) Jonintytär Seredina, s. 13.3.1922 ja hänet teloitettiin heti kenttäoikeuden päätöksellä. Muittenkin osalta selvisi tarkempia tietoja heidän nimestään ja syntymäajoistaan. Mm. listalla ollut Jullinen olikin mahdollisesti Yllönen ja kenties Juho Ilkka olikin Juho Paavonpoika Ikko. Sellaiset sukututkijat, jotka hakevat sukulaisiansa noista teloitetuista, kannattaa varmaan hankkia kirja joko kirjastosta tai antikvariaatista. Itse sain sen nettiantikvariaatista kotiin toimitettuna alle 15 eurolla, mutta kirjastostakin se löytyi.

Sekin, mihin ryhmään teloitettuja nuo ihmiset kuuluivat, vahvistui kirjan tietojen perusteella. He eivät olleet maanpetoksesta, valtiopetoksesta tai sotapetoksesta tuomittuja tai vihollisen puolelle karanneita eivätkä Neuvostoliiton armeijassa palvelleita Suomen kansalaisuuden omaavia eivätkä sellaisia suomalaisia tai neuvostoliittolaisia henkirikoksiin syyllistyneitä tavallisia kansalaisia, vaan nimenomaan vakoilijoita, desantteja, joita ei kansainvälisten säädösten mukaan pidetä ”oikeina” sotilaina, koska heiltä puuttuu mm. oman maansa armeijan tunnukset (arvon osoittava merkki tai kokardi).

Tässä on mielenkiintoinen ristiriita suomalaisten ja venäläisten sotahistorioitsijoiden kesken, sillä Venäjällä heitä pidetään usein sankareina, monilla mitaleilla ”uroteoistaan” palkittuina partisaaneina ja Suomessa kaikkea muuta kuin tuollaisina ”sotilaina”. Muutoinkin tuon kirjan lukeminen avasi silmät siitä, kuinka kiistanalaista onkaan tuo tutkimus ja eri ryhmien käsitykset noista ihmisistä tai vaikkapa suomalaisten osuudesta vaikkapa juuri teloituksiin.

Molemmin puolin rajaa tapahtui varmaan hirveitä asioita ja niistä on vuosikymmeniä vaiettu, niistä on kerrottu huhuja ja monenlaisia tosia tai keksittyjä tarinoita ja yhä edelleen joittenkin ihmisten keskuudessa – jälleen molemmin puolin rajaa – elää valtava katkeruus ja jopa viha tehdyistä hirveyksistä ja usein se saattaa kohdistua jopa aivan syyttömiin tai jopa koko kansakuntaan. Kummankaan valtion – Suomen tai Venäjän – toimet eivät aina mitenkään helpota noiden asioiden selvittämistä, vaan yhä edelleen on voimassa jonkinlainen propagandan henki, joka lietsoo yhä uudestaan ja uudestaan tuota vihaa ja katkeruutta.

Moni omaankin elämääni liittyvä asia saa uusia ulottuvuuksia noita asioita tutkiessa. Mm. suomalaisten viha ortodokseja kohtaan, jossa jollain tavalla tiivistyi perisuomalainen ryssäviha aivan syyttömään ihmisryhmään. Ja kumma kyllä tuolla vihalla on yhä jonkinlaisia elonmerkkejä ja ilmentymiä nyky-Suomessa. Siitä on hyviä esimerkkejä vaikkapa ystäväni Sirpan kirjottamassa blogijutussa, joka kertoo ortodoksisista opettajista.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma tuli juuri tätä blogia kirjoittaessani, kun toinen hyvä ystäväni soitti ja keskustelimme asiasta. Hän sanoi, että edelleen meillä on tuollaisia ”desantteja” olemassa nykyisessä maailmassakin. Jotkut heistä saattavat olla niitä kuuluisia ”pieniä vihreitä miehiä”, muka ”vapaaehtoisia” kohteena olevan kansan keskuudesta vastarintaan nousseita kansalaisia, joista meillä on esimerkkejä eripuolilta maailmaa aivan viime ajoilta.

Toinen nykyisen ”desanttiuden” muoto voisi olla vaikka jonkinlainen tietokonemaailmassa ilmenevä ”kyberdesanttius”, jossa vieras valta yrittää murentaa toisen valtion laillista järjestelmää ja vaikuttaa valtion asioihin kyberhyökkäyksin ja kyberhenkilöiden tai joidenkin ”hyväntahtoisten hölmöjen” voimin. Tämä jos mikä on sitä nykyaikaa – nykyisten desanttien temmellyskenttää – jossa me kaikki syyttömätkin joudumme kärsimään jonkin verran samalla tavalla kuin sodan aikana. Nykyisin ei enää kuitenkaan niinkään kuolemalla, vaan enemmänkin tietokoneiden toimimattomuudella tai muilla yhteiskunnan häiriöillä, joskus myös henkilökohtaisella häirinnällä.

Mutta tuo on sitten jo ihan uutta asia- ja aihekokonaisuutta, johon ei osaamiseni ja tietoni riitä, joten yritän pysyä hieman maanläheisemmissä asioissa, vaikka näissä historian desanteissa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Kiehtovat hautausmaat

Ilmeisesti silloin, kun hautapaikka on lähempänä omassa elämässä kuin äidin kohtu, hautausmaat alkavat kummasti kiinnostaa. Tai sitten minua kiinnostaa asiat vain niiden historialliselta kannalta, mene ja tiedä. Mutta viime aikoina olen viettänyt kummasti aikaani myös hautausmailla.

Olen tehnyt oman ortodoksisen seurakuntani Fb-sivuille pientä lyhyiden tietoiskujen sarjaa kaupunkimme ortodoksisesta historiasta ja nyt nimenomaan hautojen kautta. Oman kaupungin hautausmailta löytyy niin Donin kasakkojen hautoja, tšaarin venäläisten sotilaiden hautoja kuin venäläisiä ja ukrainalaisia aristokraatteja – yksi ihan oikea ruhtinatarkin. Lisäksi hautausmaalla lepää monia muitakin, joilla olisi ja on paljon kerrottavaa.

Hautakivi Harjun luterilaisella hautausmaalla Mikkelissä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Etsiessäni eräitä tšaarin Venäjän sotilaiden hautoja, jotka tiesin täällä olevan, löysin erään toisen haudan, jossa luki venäjäksi:

”десь погребено 23 советских военнослужащин”

Alkuun menin tuolle haudalle, koska eräs ystäväni kertoi haudan olevan juuri se, jota etsin, erään tšaarin armeijassa palvelleen everstiluutnantin hauta, Ei se ollut, sillä tuo teksti suomeksi on:

”Tähän haudattiin 23 Neuvostoliiton sotilasta”.

Haudalla ollut komea seppele, jonka kerrottiin ilmestyneen sinne jossain toukokuussa, se ei oikein sopinut kuvioon. Seppele vaikutti kovin ”viralliselta” vaikka muovia ja paperia olikin. Mitään tekstejä ei siitä kuitenkaan löytynyt ja hautausmaan toimistosta alkoi sitten viimein selvitä enemmän. Tuo toukokuun päiväkin selkiintyi lähelle ns. Voiton päivää, joka on useissa toisessa maailmansodassa liittoutuneiden puolella taistelleissa maissa juhlapäivä, jota vietetään natsi-Saksasta 8. toukokuuta 1945 saadun voiton kunniaksi. Näin etenkin Venäjällä, missä juhla on todella mahtipontinen.

Hautausmaan toimistosta selvisi, että kyseessä on viime sotien neuvostoliittolaisten sotavankien hauta. Haudassa makaavien vainajien nimistä on selvinnyt neljätoista, melkein kaikkien kaikkien nimet ovat varsin ”suomalaisia”: Ahonen, Lintunen, Kekkonen, Jullinen, Olkkonen, Susi, Matikainen. Ilkka. Joukossa viisi hieman vierasperäisempää sukuniemä: Raikkerus, Seredina, Woronzow, Setschenko, Haugas.

Uutinen Neuvosto-Karjala lehdessä 2.4.1991

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muista lähteistä – mm. vuoden 1991 Neuvosto-Karjala lehdestä – selvisi, että kyseessä ovat mahdollisesti vuosina 1941-1945 Suomessa kiinniotetut neuvostoliittolaiset sotavangit, joista suurin osa on teloitettu vakoojina eli desantteina. Tuolloin 1991 Neuvosto-Karjalassa etsittiin mahdollisia noiden ihmisten sukulaisia. Ei ole tiedossa löytyikö.

Itse laitoin ko. nimet ja tiedossa olevat syntymävuodet asuinpaikkakunnat ja piirin näkyville myös parille kolmelle sukututkimussivulle, joissa tuollaisia asioita pohditaan. Ihan mielenkiinnosta katsoin samalla, löytyykö ketään heistä maailmanlaajuisesta Geni-sukututkimusohjelmasta netistä. Taisi ainakin pari tärppiä olla.

Kovinkaan paljoa en ole vielä saanut lisätietoja noista ihmisistä, mutta katsotaan, josko löytyisi jotain. Yhden mielenkiintoisen tiedon löysin. Se on haudassa makaavasta M. Seredinasta, josta en edes tiedä, onko tuo Seredina suku- vai etunimi.

Seradina on joka tapauksessa ilmeisesti nimeltä tiedossa olevista ainoa nainen. Hänelle jouduttiin tuomaan teloittaja muualta – mistä, sitä ei kerrota – sillä paikalliset telottajat olivat kieltäytyneet teloittamasta naista.

Mikkelihän sodanaikaisena Päämajakaupunkina oli varsin suuren mielenkiinnon kohteena neuvostovakoojille, joita silloin taidettiin ainakin täällä nimittää desanteiksi. Sotilaiksi heitä ei kai joidenkin sääntöjen mukaan voisi nimittää, koska suurin osa – elleivät kaikki – olivat täällä toimiessaan siviiliasussa, ei siis sotilaspuvussa. Jos oikein muistan, tällainen siviiliasussa liikkuva vakooja oli mahdollista teloittaa vaikka löytöpaikalla ja ilmeisesti niin joissain tilanteissa kävikin. Näin tarinat kertovat. Suurin osa heistä kuitenkin otettiin kiinni ja kuulusteltiin ja siksi tuossa 23 ihmisen haudassa on ainakin noin neljätoista nimeltä tiedettyä. Loput yhdeksän ovat tuntemattomia ja mahdollisesti siis pidätettäessä ammuttuja. En tiedä.

Venäjällä kunnioitetaan edelleen suuresti näitä vakoojia, desantteja, joita siellä useinkin kutsutaan partisaaneiksi. Ehkä siitä syystä haudalle tuodaan vuosittain seppele ja joidenkin kertomusten mukaan se voisi olla Venäjän suurlähetystön tai jonkin lähiseudulla olevan Venäjän konsulaatin tehtävä. Asiasta ei kuitenkaan ole varmaa tietoa, ainoastaan huhupuhetta.

Suomessa vastaavasti näillä partisaaneilla on ainakin joillakin seuduilla – mm. Kainuussa ja Kuhmossa – huono maine raakoina lapsien ja naisten tappajina ja kotien polttajina. Myös Mikkelin seudulla desantteihin on suhtauduttu ja yhä edelleen suhtaudutaan melko varautuneesti.

Joka tapauksessa – siellä he nyt makaavat suomalaisella luterilaisella hautausmaalla. Oletettavasti joillakin, ellei kaikilla on jonkinlainen kristillinen taustansa, joillakin mahdollisesti ortodoksinen. Neuvosto-armeijassa vain ei tainnut olla sallittua suuremmin olla uskonnollinen tai ainakaan kertoa siitä muille. Nimien perusteella on arveltu näiden teloitettujen olleen sekä karjalaisia kuin ehkä inkeriläisiä, mahdollisesti myös virolaisia, joilla ainakin parilla Geni-tausta viittasi hieman siihen suuntaan.

Mutta näin vain jälleen kerran sain huomata, että hautausmaat kätkevät sisäänsä paljon tarinoita. Osan niistä saattaa löytyy jostain dokumenteista, osa pitää kuvitella itse. Tämänkin tarinan voi jokainen kuvitella loppuun.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka
P.S. Ohessa tuossa haudassa makaavien ihmisten tiedot sellaisina, kuin ne on saamassani dokumentissa ilmoitettu. Kaikista ei ole tietoja ja joista vain joku tieto. Syntymäaika, jos se on tiedossa, on tähän laitettu vain vuotena, suurimmalla osalla se oli ihan tarkka päivämäärä. Nimen ja vuoden perässä on kylä, jossa ihminen on asunut ja sen perässä piiri(kunta).
* Ivan Adanovits Raikerus, s. ?
* M. Seredina (nainen), ?
* Mihail Semenovits (Mikko) Woronzow, s. 1915, Vinokoly, Lihoslaviskij
* Eino Semenovits Ahonen, s.1921, Agatalovo, Vsevolozhskij 
* Georgij Setschenko, s. ?
* Toivo Potapovits Lindunen (Lintunen), s. 1922, Pangolovo, Krasnoselskij
* Ivan (Juho) Ivanovits Kekkonen, s. 1920, Vartemägi, Pargolovovski
* Stepan (Tahvo) Adamovits Jullinen, s.1916, Zavody, Krasnoselskij
* Mihail (Mikko) Mihailovits Olkkonen, s.1907, Rohma, Pargolovo
* Aleksandr Eduardovits Haugas, s.1912, Leningrad
* Aleksandr Mihajlovits Susi, s.1915, Gaikolovo, Slutskij
* Toivo Abramovits Matikainen, s.1915, Innilovo, Krasnoselskij
* Vilje (Viljam) Ivanovits Matikainen, s. 1917, Innolovo, Krasnoselskij
* Juho Ilkka, ?

H@P

Hannun pyjamavlogi, osa 1

Turhautuminen ja laiskottelu purkautuvat joskus oudoilla tavoilla.
Tässä yksi tapa: 

Pyjamavlogi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com