Suru, viha, ahdistus

Kuulun siihen ikäpolveen, jolle sota ja sodan kauhut ovat olleet tuttuja jo lapsesta alkaen. Synnyin heti sodan jälkeen - en siis itse ole kokenut varsinaista sota-aikaa – isäni, enoni ja muita sukulaisia oli sotimassa sodassa. Sodan kauhut olivat silti konkreettisesti läsnä vielä kauan sodan jälkeenkin. En luonnollisesti aivan pienenä ymmärtänyt kaikkia asioita, mutta jo varsin pian ymmärsin, miksi naapurin Väinöllä ei ollut toista jalkaa, miksi Paavo riehui humalassa aivan päättömäsi ja miksi Heikillä oli musta silmälappu. Sota traumatisoi sen kokeneita ihmisiä – niin miehiä kuin naisiakin – ja traumat näkyivät ja tuntuivat koko kylässä ja sen elämässä pitkään.

Siksi sota Ukrainassa on tuntunut jälleen pahalta ja olen selvästi voinut pahoin niin psyykkisestsi kuin melkeinpä fyysisestikin. Suru ja samalla viha on tuntunut koko ruumiissa. Itkukin on ollut herkässä.

Surua ja huolta lisäsi sekin seikka, että Kiovassa oli ystäviä sodan keskellä ja huoli heistä oli suuri. En saanut alkuun mitään yhteyttä heihin. Sitten sain netin kautta tiedon, että olivat hengissä, mutta en vielä tiennyt, missä. Eilen soitin ja sain lyhyeksi aikaa yhteyden, mutta puhelu katkesi kesken. Soitin myöhemmin uudestaan ja kuulin, että ovat turvassa koko perhe Länsi-Ukrainassa. Itkin ilosta surun keskellä.

Olen seurannut sodan etenemistä ehkä liian intensiivisesti netistä ja televisiosta. Nykyinen moderni sota tulee jo aamiaispöytäänkin ja kotisohvalle. Siksi varmaan ahdistus ja henkinen pahoinvointi lisääntyy meillä kaikilla entisestään ja pysyy tiukasti ja koko ajan kiinni vartalossa. Nyt päätin siksi vähentää sodan katselua, jotta olo paranisi ja keskittyä muihin, mukavampiin asioihin.

Samalla on vaikea olo muustakin. Ukrainalaisten lisäksi minulla on myös tuttuja venäläisiä. Kesti jonkin aikaa ymmärtää kaiken vihan ja surun keskellä, etteivät he suinkaan ole syyllisiä sotaan – aivan päinvastoin – hekin kärsivät siitä. Siksi olen vakuutellut itselleni: älä syyllistä syyttömiä.

Ja jotta elämä ei olisi niin helppoa, samalla tupsahtaa näyttöruudulle viesti yhdeltä venäläiseltä, joka ylistää maansa presidenttiä ja aloitettua natsijoukkojen eliminointia Ukrainassa ja moittii minua siitä, että seuraan vääriä tietolähteitä. Lisäksi lyhyt vierailu netissä tuo eteeni videon, jossa venäläinen panssarivaunu ajaa Ukrainan kadulla täysin satunnaisesti syyttömän siviiliauton romuläjäksi ja auton sisässä oli ihminen tai ihmisiä.

Silloin huomaan, etten ole vielä saanut nujerrettua sitä sisälläni riehuvaa vihaa, joka pyrki taas uudelleen esille lähes väkisin. Jaoin videon nettisivulleni ja itkin.

Hetken rauhoittumisen jälkeen poistin videon, aloin purkaa ahdistustani kirjoittamiseen, tähän blogijutuun ja päätin, että lähden hieman kävelylle. Herra armahda!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Oi, Ukraina, oi, Ukraina

Torstaiaamu 24.2.2022 oli kauhea. Heti aamulla herättyäni ja katsottuani puhelimeeni tulleita viestejä, sain tietää, että diktaattori on määrännyt hyökkäyksen Ukrainaan alkavaksi. Ensireaktio kauhun jälkeen oli ajatus, kuinka ystäväni Viktor ja Liudmyla voivat, missä he ovat ja ovatko he turvassa.

Pian noiden ajatusten jälkeen seurasivat valtaisat vihan tunteet ja kohteet vaihtelivat. Syyllistin melko pian myös kaikki venäläiset tapahtuneesta.

Alkoi herkeämätön television seuraaminen. Jälleen kerran moderni sota eteni reaaliajassa televisiossa ja netissä minun juodessa aamukahviani - kammottavaa. En liene ainut suomalainen, joka moisesta ahdistui. Tunteet heittelehtivät puolelta toiselle. Onneksi oli Erkka Mikkonen, joka jossain raportissaan kertoi tavallisten venäläistenkin olevan melken shokissa tapahtuneesta, jota he eivät propagandasta huolimatta uskoneet tapahtuvan. Se sai ajattelemaan hieman tarkemmin asiaa ja lauhduin hieman suhteessa muihin venäläisiin.

Seuraava vihastukseni kohde oli Venäjän ortodoksinen kirkko, jonka on kerrottu myötäilleen Putinia ja nyt tehtyä päätöstä. Tuo vihastus ei ole vieläkään laantunut ja yritän nyt koko ajan vakuuttaa itselleni, etteivät suinkaan kaikki venäläiset ortodoksit ajattele noin. On siellä hyviäkin ihmisiä.

Tuotakin liennyttävää ajatusta häiritsivät tosin tutuilta tulleet tiedot, joissa he kertoivat venäläisten tuttujensa ajatuksia, noiden tavallisten venäläisten: todella suuri määrä heistä hurrasi Putinin teolle ja syyttivät viesteissään meitä ahdasmielisiksi, jotka katsevat ja kuuntelevat aivan vääriä medioita. Tuli tunne siitä, että aivopesu oli tominut, vaikka kyseessä oli jopa sellaisia muka fiksuja ihmisiä, jotka ovat ”oikeasti” näneet laajemminkin maailmaa tai jopa asuneet kauan Suomessa.

Koko päivä on mennyt murehtiessa ja ajatukset ovat Ukrainassa Viktorin ja Liudmylan luona. Iltapäiväll uutisvirta alkoi taas hiljeä ja odotus on kauheinta tällaisessa tilanteessa. Sain viimein viestini läpi netissä ja hieman lohdullisia tietoja: he ovat hengissä, mutta en vielä tiedä, missä.

Paikallisen ortodoksisen kirkonkin osalta on kuultu monelaisia viestejä, joista ei aina tiedä, mikä on totta, mikä valetta. Valehtelua kun tässä tapauksessa on ollut jo riittämiin, melkein kaikki aiemmat puheet ova olleet valetta. Joku kehuu Ukrainan moskovalaisen kirkon johtajaa Onufria, että hän on rohkeasti tullut esiin ja kirjoittanut Ukrainaa puolustavia lausuntoja. Voisiko hän oikeasti muuta tehdäkään? Kysyn vain. Paitsi, että jotkut kertovat hänen olleen ensimmäisiä, jotka pakeniva maasta ennen invaasiota. Mikä on totta, mikä ei? Siinäpä kysymys.

Siitä olen tällä hetkellä melko varmaa, että tämä Kirillin siunaama Putinin invaasio oli jonkinlainen niiti tuolle moskovalaiselle kirkolle Ukrainassa. Sen verran isänmaallisia ukrainalaiset mielestäni kuitenkin ovat. Tilanne voi toki muodostua muuksikin, jos Ukraina miehitetään ja kuten Putin sen puheessa sanoi: ”puhdistetaan natseista ja laitetaan rikolliset oikeuteen”. Silloi kirkon tilanne muodostuu samanlaiseksi kun se oli Neuvostoliitossa Stalinin aikaan ja vainot alkavat.

Jo nuo lausunnot natseista, oikeustapauksista ja siitä, että nämä Putinin ”rauhanturvajoukot” menivät muka estämään venäläisten kansanmurhan murhaamalla ukrainalaisia, on aivan absurdia ja niin vahetta kuin voi olla. Tuntuu ihmeelliseltä, että jotkut todella siihen vielä uskovat. Toivottavasti eivät pitkään, vaan heräisivät nopsaan todellisuuteen, oikeaan elämään.

Hannu Pyykkönen
elämämatkaaja
nettihoukka@gmail.com