Olen monesti ihmetellyt noita pilkunviilaajia. Heitä, jotka uppoavat kirjoitettuun tekstiin kuin villakoira uima-altaaseen, mutta eivät suinkaan etsiessään sen ydintä, vaan räpiköimään ja etsimään niitä pieniä, ärsyttäviä karvoja, jotka sojottavat väärään suuntaan. Heille varsinaisen asian, koko tekstin, sisältö on toissijaista, jopa täysin yhdentekevää. Oleellista on löytää se ainut, väärin sijoitettu karva: väärin sijoitettu pilkku, hieman liian pitkä yhdyssana tai muu kammottava kirjoitusvirhe, joka saa heidät hyrisemään tyytyväisyydestä.
Heidän maailmassaan teksti ei ole ajatusten, tunteiden tai tiedon tulkki. Ei suinkaan! Se on virheiden aarreaitta, odottamassa kärsivällistä saalistajaansa. He ovat kuin kirjoitetun tekstin roskakuskeja, sananlakaisijoita tai siivoojia, jotka eivät välitä elämästä, vaan ainoastaan siitä, että näkyvillä ei ole muruja tai roskia ja pölyhiukkaset on pyyhitty pois.
Minulla on ollut toisinaan myös ilo saada palautetta teksteistäni juuri tällaisilta siivoojilta. He eivät koskaan kommentoi esitettyjen argumenttien vahvuutta, ideoiden omaperäisyyttä tai tekstin sanomaa. Ei, heidän huomionsa kiinnittyy ainoastaan pintaan. "Tuossa on ylimääräinen välilyönti!" he huudahtavat riemusta. "Ja tässä verbi on väärässä aikamuodossa!" he korjaavat antaumuksella.
Olen joskus yrittänyt ohjata heidän huomiotaan tekstin sisältöön. Olen kysynyt heidän mielipidettään esitettyihin ajatuksiin tai herättänyt keskustelua tekstin teemasta. Mutta se on kuin yrittäisi keskustella villakoiran kanssa kvanttifysiikasta. Koira kääntelee päätään sivulta toiselle ja näyttää iloiselta ja kiinnostuneelta, mutta se ei välitä oikeasti muusta kuin rapsutuksista ja siitä, onko sen turkki kammattu oikeaan suuntaan.
Tämä pilkunviilaajien intohimoinen omistautuminen yksityiskohdille voi toisinaan olla toki hyödyllistäkin, sillä onhan selvää, että selkeä ja virheetön teksti on muille miellyttävämpää lukea. Mutta jos fokus siirtyy kokonaan pois sisällöstä, menetetään jotain olennaista. Tekstin ydin, se syy, miksi joku on sen alun perin kirjoittanut, hukkuu virheiden ryteikköön.
Minulle kirjoittaminen on usein ajattelun prosessi, yritys jäsentää omaa maailmaani ja jakaa osia siitä toisille, mutta samalla siinä ohessa myös ymmärtää paremmin omia näkemyksiäni. Kirjoitusvirheet ovat inhimillisiä, ne lipsahtavat mukaan ajatuksen nopeudella – etenkin näin vanhetessa. Ne ovat kuin villakoiran satunnaisia kiharoita, jotka eivät kuitenkaan muuta koiran perusolemusta.
Uusi sukupolvi kriitikoita: Tekokuvien metsästäjät
Mielenkiintoista on ollut huomata, että perinteisten tekstin pilkunviilaajien rinnalle on noussut aivan uusi tyyppi: "tekokuvien" eli tekoälyllä tuotettujen kuvien etsijät. Heillekään ei riitä, että teksti on virheetön; en ole varma, lukevatko he edes koko tekstiä, kun lienevät kai tottuneet katselemaan vain sarjakuvia. Heidän katseensa porautuu vain kuviin etsien merkkejä tekoälyn luomuksista. He saattavat unohtaa "villakoiran", eli tekstin syvällisemmän sanoman, ja keskittyvät epäolennaiseen – siihen, onko kuva ihmisen vai koneen luoma. Tämäkin on eräänlaista pilkunviilausta, jossa muoto ja alkuperä ohittavat sisällön merkityksen.
Villakoiran sydän
Siksi olenkin alkanut suhtautua näiden selektiivisesti lukutaidottomien ”sarjakuvasukupolven” pilkunviilaajien palautteeseen hieman huvittuneena. He etsivät villakoiran ydintä sen karvoista. He tutkivat yksittäisiä sanoja, välimerkkejä ja kuvien alkuperää kuin ne olisivat koko totuus. Mutta todellinen ydin piilee syvemmällä, siellä missä ajatukset muotoutuvat ja sanoma syntyy.
Jatkossakin pyrin toki kirjoittamaan mahdollisimman selkeästi ja virheettömästi. Mutta en anna pilkunviilaajien varastaa huomiotani tekstini todelliselta tarkoitukselta. Annan heidän mielellään etsiä niitä sojottavia karvoja ja tekokuvien jälkiä. Itse keskityn villakoiran ytimeen – sanomaan.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti