Pysäyttävä hetki

Elämässä on hetkiä, jotka pysäyttävät. Ne voivat olla suuria tai pieniä, mutta jokainen niistä jättää omanlaisensa jäljen. Kuinka monta tällaista hetkeä ihminen kohtaa elämänsä aikana? Vastaus riippuu varmasti sekä ihmisestä itsestään että hänen ympäristöstään – perheestä, ystävistä ja niistä olosuhteista, joissa hän elämäänsä elää.

Kun katson omaa elämääni taaksepäin lähes kahdeksankymmenen vuoden taivalta, huomaan pysäyttäviä hetkiä kertyneen yllättävän monia. En tosin silloin, kun noita hetkiä elin, kokenut niitä ehkä samalla tavalla kuin nyt arvioidessani niitä elämäni pysäyttäviksi hetkiksi. 

Lapsuuden idyllinen maalaismaisema Tuupovaaran kirkonkylässä oli pieni ja tuttu, turvallinenkin, ja varmasti monella tapaa ajatellen täynnä pysäyttäviä hetkiä, joita ei vain silloin ymmärtänyt sellaisiksi. Jälkeen päin ajatelllen siihen tuli muutos, kun kymmenvuotiaana astuin aivan toisenlaiseen maailmaan: pääsin opiskelemaan Joensuun lyseoon. Olikohan se elämäni ensimmäinen pysäyttävä hetki? En tiedä, ehkä.

Se oli varmaan ainakin yksi ensimmäisistä, jonka näin jälkeenpäin sellaiseksi koen. Pienen lapsen elämässä varmasti suuri pysäyttävä hetki. Astuin suuren, kaikuvan koulun käytäville. Yksin. Tunsin koko koulusta vain oman isoveljeni. Koulurakennus tuntui jättimäiseltä, kuin omalta pieneltä kaupungilta. Mutta se opetti selviytymään, tutustumaan toisiin, sosiaalistumaan ja löytämään oman paikan tuon ajan maailmassa, sodan jälkeisessä Suomessa. Sisäänpääsy oppikouluun, opiskelumahdollisuus, avarsi maailmaani enemmän kuin osasin silloin ymmärtääkään ja loi varmasti perustan monille myöhemmillekin pysäyttäville hetkille.

Seuraava suuri pysäyttävä hetki oli ylioppilaaksi pääseminen vuonna 1969. Sen jälkeen elämä kuljetti armeijan kautta yliopistoon, ja valmistuin opettajaksi vuonna 1973. Jokainen näistä toimi kynnyskivenä kohti seuraavaa, mutta todellinen elämän kulkua muuttava pysähdys tuli pian sen jälkeen: avioituminen vuonna 1975.

Isyyteen liittyy kuva, jota en unohda. Olin valmentautunut olemaan mukana synnytyksessä, mutta esiin nousseet ongelmat estivät sen. En jäänyt oventaakse odottelemaan, vaan kuljin Mikkelin satamaan ja potkin pikkukiviä järveen, katselin tumman veden väreilyä ja kuuntelin heräävän aamun outoa hiljaisuutta. Se oli epätietoisuuden ja pyhyyden hetki yhtä aikaa. Lopulta kaiken käytyä hyvin ymmärsin, kuinka paljon isyys jo ensimmäisellä hetkellään voi ihmistä muuttaa. Hiljainen ranta ja veden syvyys jäivät mieleeni kuin vertauskuvana elämän arvoituksellisuudelle.

Työelämä toi mukanaan omat pysäyttävät hetkensä. Vuonna 1990 minut valittiin Mikkelin Keskuskoulun rehtoriksi, ja pian sen jälkeen sain kunnian toimia ensimmäisenä Päämajakoulun rehtorina. Ne olivat tehtäviä, jotka lisäsivät vastuuta mutta antoivat suunnattomasti merkitystä ja kasvattivat minua ihmisenä.

2000-luvun alussa ulkomailla eletty vuosi, lastenlasten syntymät ja monet muut odottamattomat tilanteet muodostivat elämän varrelle yhä uusia pysäyttämisen paikkoja, pieniä ja suuria, kaikki omalla tavallaan merkittäviä ja jälkensä jättäviä. Kun eläkepäivät alkoivat lähestyä vuonna 2010, ajattelin niiden olevan seuraava suuri pysäyttävä hetki – ehkä jopa viimeinen. Mutta elämä ei kuitenkaan koskaan mene aivan odotetusti.

Tavaroihin liittyy yksi oma erityinen pysäyttävä hetki. Aikoinaan niitä kertyi ympärille liikaakin – jopa neljän autotallin verran. Niiden keskellä yksi kokoelma on ollut toista tärkeämpi: ortodoksinen kirjakokoelmani. Se ei ole vain hyllymetrejä tai tuhansien kansien pinoja, vaan kuva ortodoksisesta elämästäni, identiteetistäni ja henkisestä kasvustani. Ortodoksinen kirkko on muovannut minua aikuisiällä varmasti enemmän kuin mikään muu; se on tuonut edes joskus arkeen rukouksen rytmin, juhlan merkityksen ja lohdutuksen hetket. Siksi kirjakokoelma on minulle kuin peili – se näyttää polun, jota olen kulkenut. Sen kohtalo on yhä avoin kysymys, ehkä siksi että sen merkitys elämässäni on ollut enemmän matkassa kuin määränpäässä.

Ja lopulta tuli se hetki, jota olin joskus hiljaa aavistellut, ehkä jopa hieman pelännytkin: mahdollinen kohtaaminen viimeisen pysäyttävän hetken kanssa. Edessä oli suuri operaatio, joka ”yleensä meni hyvin”, mutta sisälsi riskinsä. Silloin ymmärsin pysäyttävän hetken todellisen luonteen: sen, jolloin elämä todella pysähtyy ja kaikki muu katoaa taustalle.

Pysäyttävä hetki on se, jolloin aika tuntuu pysähtyvän ja ihminen näkee elämänsä kirkkaana, kuin veden pinnasta heijastuvan kuvan. Mitä sen jälkeen tapahtuu – sen näyttää vain aika.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Olen joulua odotellessa 16.12.2025 ajastanut tämän blogijutun ilmestymään 21.5.2026. Tuo päivä on eräs elämääni pysäyttänyt päivänä vuodelta 1978. En tiedä ajastushetkeä valitessani tulevaisuudestani yhtään mitään varmaa. Sen tällä hetkellä tiedän, että olen menossa Kuopioon KYS:iin suureen sydänleikkaukseen, ja se vuoksi jokin aika sitten kirjoitin tämänkin ja nyt kaiken varalta,
mutta samalla Luojaani luottaen, ajastin ilmestymään toukokuussa.
Toivottavasti luen aikanaan myös mahdollisia kommentteja!
Jos en, elämälle ja Jumalalle kiitos!
HAP

 

Kun mä kuolen ...

Iltarusko Pääjärvellä Lammilla, Panagia-luostarikeskuksessa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

... oikeesti

Mitä jää jäljelle?

Ajatus omasta kuolemasta on aina jollain tavoin hämmentävä, jopa pelottava. Viime aikoina, siis tässä tapauksessa vuoden 2025 loppupuolella tätä kirjoittaessani, se on kuitenkin hiipinyt mieleeni yhä useammin ja voimakkaammin. Ehkä iän myötä, ehkä terveyden muistuttaessa hauraudesta, ehkä siksi, että elämä on alkanut näyttää rajansa selkeämmin kuin ennen. Ja kun sen äärelle pysähtyy, nousee esiin kysymys, jota ei voi enää ohittaa: mitä minusta jää jäljelle?

Ensimmäisenä mieleeni nousee väistämättä valtava ortodoksinen kirjakokoelmani. Vuosikymmenten aikana kerätyt teokset, pyhien isien kirjoitukset, liturgiset tekstit ja teologiset pohdinnat. Jokainen kirja on ollut kuin askel polulla, joka on muovannut minua, ei vain lukijana, vaan ihmisenä. Ne ovat olleet peilejä, ikkunoita, karttoja. Ne ovat rakentaneet identiteettiäni hiljalleen, kerros kerrokselta. Mutta kuka niitä lukee sitten, kun minua ei enää ole? Löytävätkö ne uuden kodin, uudet kädet, jotka avaavat ne samalla kunnioituksella? Vai jäävätkö ne hiljaisiksi, pölyttyviksi todistajiksi elämästä, joka kerran oli?

Mutta kirjatkaan eivät ole koskaan olleet vain minun. Ne ovat eläneet keskusteluissa, kysymyksissä, jaetuissa hetkissä. Ne ovat olleet taustalla ehkä silloinkin, kun olen yrittänyt sanoittaa maailmaa pojilleni, kun olen etsinyt sanoja arvoille, uskolleni ja epäilyilleni. Ehkä osa niistä on kulkeutunut eteenpäin huomaamatta, ei sivuina vaan asenteina, tapana katsoa elämää ja ihmistä.

Sitten ovat lukuisat ortodoksiset matkakuvani. Kotimaan pyhät paikat, Euroopan kirkot ja luostarit. Jokainen kuva on pysäytetty hetki, ei vain maisema, vaan sisäinen liike, rukous, hiljainen oivallus. Ne kertovat etsinnästä ja löytämisestä, siitä tavasta, jolla olen kulkenut kohti Jumalaa ja itseäni. Mutta kenelle nämä kuvat aikanaan puhuvat? Näkevätkö muut niissä muutakin kuin kauniita rakennuksia? Ymmärtävätkö he, että ne ovat osa sitä, miten olen tullut siksi, joka olen?

Ehkä tärkeämpää kuin se, kuka kuvia katsoo, on se, ketkä ovat kulkeneet vierellä. Ne ystävät, läheiset, joiden kanssa on jaettu matkaa, arkea, juhlaa ja huolta. Poikani, joiden kasvuun oma elämäni on kietoutunut tavalla, jota mikään esine ei voi tallentaa. Vunukkani, siis lapsenlapseni, joissa jokin minusta jatkuu tavalla, joka ei ole sanojen eikä tavaroiden varassa. Heissä on liikettä eteenpäin, tulevaisuutta, jota en itse enää näe, mutta jonka olemassaolo tekee luopumisesta hieman kevyempää.

On myös kaikki se, mitä ei ole tallennettu kirjoihin tai kuviin. Paperit, kortit, kirjeet. Pienet, haurailta tuntuvat sillat menneisiin hetkiin. Jokainen niistä on side johonkin ihmiseen, johonkin tunteeseen, johonkin aikaan, joka ei enää palaa. Ja vielä syvemmällä ovat ne muistot, tunteet ja ajatukset, jotka elävät vain minun sisälläni. Ne katoavat, kun minä katoan, elleivät ne ole jo siirtyneet eteenpäin eleissä, sanoissa ja hiljaisissa valinnoissa, joita läheiseni tekevät tietämättäänkin.

Ja sitten on se hieman vaivaannuttavakin aihe: krääsä. Se loputon, sodanjälkeisen sukupolven perintö, joka opetti, ettei mitään saa heittää pois, koska koskaan ei tiedä, milloin jotakin vielä tarvitaan. Niinpä nurkat, komerot ja kellarit ovat täynnä esineitä, joilla ei ehkä ole käyttöä, mutta joilla ainakin osalla on oma tarinansa. Pieniä muistoja, pieniä identiteetin palasia. Tuo krääsäskin on osa minua yhtä lailla kuin kirjat ja kuvat. Ne kertovat ajasta, arvoista, tavasta selviytyä. Ne kertovat siitä, mistä tulen.

Mutta ehkä niidenkin todellinen merkitys avautuu vasta suhteessa ihmisiin. Siihen, kuka ne löytää, kuka kysyy, kuka muistaa. Ehkä joku niistä on joskus ollut kädessäni samaan aikaan, kun joku lapsistani on ollut lähellä. Ehkä joku esine kantaa mukanaan hetkeä, jota en itse enää muista, mutta jonka toinen muistaa puolestani. Osa hetkistä on ollut onnellisia, mutta varmasti mukana on hetkiä, jolloin surin, itkin tai muuten olin onneton.

Mitä tälle kaikelle tapahtuu, kun minun aikani tulee jättää ne? Jaetaanko kirjat uusille lukijoille? Löytävätkö valokuvat katsojia, jotka pysähtyvät niiden äärelle? Entä paperipinot ja pienet esineet ? Ne, jotka minulle ovat merkityksellisiä, mutta muille ehkä vain joutavaa tavaraa? Voiko joku nähdä niissä sen, minkä minä näin: pienen, mutta todellisen osan minua?

Olen alkanut pohtia näitä asioita aiempaa vakavammin. Ehkä olisi aika käydä läpi elämän varrella kertynyttä materiaalista ja henkistä perintöä. Kertoa tarinoita ennen kuin ne katoavat. Avata merkityksiä, jotka muuten jäisivät arvoituksiksi. Ehkä myös kuunnella niitä, jotka jatkavat matkaa minun jälkeeni ja nähdä, mitä he jo kantavat mukanaan, ilman että olen sitä edes huomannut. Ehkä ihan oikeasti jotain voisi jo hylätä, laittaa pois, jopa roskiin.

Kuolema ei ole vain loppu, vaan myös siirtymä. Ehkä tätä kaikkea pitäisi ajatella eräänlaisena testamenttina. Ei vain omaisuudesta, vaan identiteetistä. Siitä, mikä teki minusta minut. Kirjoista, jotka ovat muovanneet ajatteluani. Kuvista, jotka ovat kantaneet rukouksiani. Esineistä, jotka ovat kertoneet tarinoita ajasta ja elämästä. Ja ennen kaikkea ihmisistä, joiden kautta kaikki tämä on saanut merkityksen.

Jos jokin näistä jatkaa elämäänsä minun jälkeeni, jos joku avaa kirjan, katsoo kuvaa, pysähtyy pienen esineen äärelle tai tunnistaa itsessään jotakin, minkä tietää tulleen minulta, ehkä juuri siinä on vastaus kysymykseen: mitä minusta jää jäljelle, kun minä kuolen?

Ei vain tavaraa.
Vaan jälki sielusta.
Jälki tarinasta.
Jälki uskosta, joka kantoi minut läpi elämän.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

(Tämäkin blogi julkaistaan vuoden 2026 puolella kaiken varalta ajastettuna.)