Iltarusko Pääjärvellä Lammilla, Panagia-luostarikeskuksessa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)
... oikeesti
Mitä
jää jäljelle?
Ajatus omasta kuolemasta on aina jollain tavoin hämmentävä, jopa pelottava. Viime aikoina, siis tässä tapauksessa vuoden 2025 loppupuolella tätä kirjoittaessani, se on kuitenkin hiipinyt mieleeni yhä useammin ja voimakkaammin. Ehkä iän myötä, ehkä terveyden muistuttaessa hauraudesta, ehkä siksi, että elämä on alkanut näyttää rajansa selkeämmin kuin ennen. Ja kun sen äärelle pysähtyy, nousee esiin kysymys, jota ei voi enää ohittaa: mitä minusta jää jäljelle?
Ensimmäisenä mieleeni nousee väistämättä valtava ortodoksinen kirjakokoelmani. Vuosikymmenten aikana kerätyt teokset, pyhien isien kirjoitukset, liturgiset tekstit ja teologiset pohdinnat. Jokainen kirja on ollut kuin askel polulla, joka on muovannut minua, ei vain lukijana, vaan ihmisenä. Ne ovat olleet peilejä, ikkunoita, karttoja. Ne ovat rakentaneet identiteettiäni hiljalleen, kerros kerrokselta. Mutta kuka niitä lukee sitten, kun minua ei enää ole? Löytävätkö ne uuden kodin, uudet kädet, jotka avaavat ne samalla kunnioituksella? Vai jäävätkö ne hiljaisiksi, pölyttyviksi todistajiksi elämästä, joka kerran oli?
Mutta kirjatkaan eivät ole koskaan olleet vain minun. Ne ovat eläneet keskusteluissa, kysymyksissä, jaetuissa hetkissä. Ne ovat olleet taustalla ehkä silloinkin, kun olen yrittänyt sanoittaa maailmaa pojilleni, kun olen etsinyt sanoja arvoille, uskolleni ja epäilyilleni. Ehkä osa niistä on kulkeutunut eteenpäin huomaamatta, ei sivuina vaan asenteina, tapana katsoa elämää ja ihmistä.
Sitten ovat lukuisat ortodoksiset matkakuvani. Kotimaan pyhät paikat, Euroopan kirkot ja luostarit. Jokainen kuva on pysäytetty hetki, ei vain maisema, vaan sisäinen liike, rukous, hiljainen oivallus. Ne kertovat etsinnästä ja löytämisestä, siitä tavasta, jolla olen kulkenut kohti Jumalaa ja itseäni. Mutta kenelle nämä kuvat aikanaan puhuvat? Näkevätkö muut niissä muutakin kuin kauniita rakennuksia? Ymmärtävätkö he, että ne ovat osa sitä, miten olen tullut siksi, joka olen?
Ehkä tärkeämpää kuin se, kuka kuvia katsoo, on se, ketkä ovat kulkeneet vierellä. Ne ystävät, läheiset, joiden kanssa on jaettu matkaa, arkea, juhlaa ja huolta. Poikani, joiden kasvuun oma elämäni on kietoutunut tavalla, jota mikään esine ei voi tallentaa. Vunukkani, siis lapsenlapseni, joissa jokin minusta jatkuu tavalla, joka ei ole sanojen eikä tavaroiden varassa. Heissä on liikettä eteenpäin, tulevaisuutta, jota en itse enää näe, mutta jonka olemassaolo tekee luopumisesta hieman kevyempää.
On myös kaikki se, mitä ei ole tallennettu kirjoihin tai kuviin. Paperit, kortit, kirjeet. Pienet, haurailta tuntuvat sillat menneisiin hetkiin. Jokainen niistä on side johonkin ihmiseen, johonkin tunteeseen, johonkin aikaan, joka ei enää palaa. Ja vielä syvemmällä ovat ne muistot, tunteet ja ajatukset, jotka elävät vain minun sisälläni. Ne katoavat, kun minä katoan, elleivät ne ole jo siirtyneet eteenpäin eleissä, sanoissa ja hiljaisissa valinnoissa, joita läheiseni tekevät tietämättäänkin.
Ja sitten on se hieman vaivaannuttavakin aihe: krääsä. Se loputon, sodanjälkeisen sukupolven perintö, joka opetti, ettei mitään saa heittää pois, koska koskaan ei tiedä, milloin jotakin vielä tarvitaan. Niinpä nurkat, komerot ja kellarit ovat täynnä esineitä, joilla ei ehkä ole käyttöä, mutta joilla ainakin osalla on oma tarinansa. Pieniä muistoja, pieniä identiteetin palasia. Tuo krääsäskin on osa minua yhtä lailla kuin kirjat ja kuvat. Ne kertovat ajasta, arvoista, tavasta selviytyä. Ne kertovat siitä, mistä tulen.
Mutta ehkä niidenkin todellinen merkitys avautuu vasta suhteessa ihmisiin. Siihen, kuka ne löytää, kuka kysyy, kuka muistaa. Ehkä joku niistä on joskus ollut kädessäni samaan aikaan, kun joku lapsistani on ollut lähellä. Ehkä joku esine kantaa mukanaan hetkeä, jota en itse enää muista, mutta jonka toinen muistaa puolestani. Osa hetkistä on ollut onnellisia, mutta varmasti mukana on hetkiä, jolloin surin, itkin tai muuten olin onneton.
Mitä tälle kaikelle tapahtuu, kun minun aikani tulee jättää ne? Jaetaanko kirjat uusille lukijoille? Löytävätkö valokuvat katsojia, jotka pysähtyvät niiden äärelle? Entä paperipinot ja pienet esineet ? Ne, jotka minulle ovat merkityksellisiä, mutta muille ehkä vain joutavaa tavaraa? Voiko joku nähdä niissä sen, minkä minä näin: pienen, mutta todellisen osan minua?
Olen alkanut pohtia näitä asioita aiempaa vakavammin. Ehkä olisi aika käydä läpi elämän varrella kertynyttä materiaalista ja henkistä perintöä. Kertoa tarinoita ennen kuin ne katoavat. Avata merkityksiä, jotka muuten jäisivät arvoituksiksi. Ehkä myös kuunnella niitä, jotka jatkavat matkaa minun jälkeeni ja nähdä, mitä he jo kantavat mukanaan, ilman että olen sitä edes huomannut. Ehkä ihan oikeasti jotain voisi jo hylätä, laittaa pois, jopa roskiin.
Kuolema ei ole vain loppu, vaan myös siirtymä. Ehkä tätä kaikkea pitäisi ajatella eräänlaisena testamenttina. Ei vain omaisuudesta, vaan identiteetistä. Siitä, mikä teki minusta minut. Kirjoista, jotka ovat muovanneet ajatteluani. Kuvista, jotka ovat kantaneet rukouksiani. Esineistä, jotka ovat kertoneet tarinoita ajasta ja elämästä. Ja ennen kaikkea ihmisistä, joiden kautta kaikki tämä on saanut merkityksen.
Jos jokin näistä jatkaa elämäänsä minun jälkeeni, jos joku avaa kirjan, katsoo kuvaa, pysähtyy pienen esineen äärelle tai tunnistaa itsessään jotakin, minkä tietää tulleen minulta, ehkä juuri siinä on vastaus kysymykseen: mitä minusta jää jäljelle, kun minä kuolen?
Ei
vain tavaraa.
Vaan jälki sielusta.
Jälki tarinasta.
Jälki
uskosta, joka kantoi minut läpi elämän.
Hannu
Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
(Tämäkin blogi julkaistaan vuoden 2026 puolella kaiken varalta ajastettuna.)
