Teologian tohtori Juha Riikonen (JR) kertoo väitöskirjassaan, että pappismunkki Johannes oli toiminut armeijakomennuksensa aikana myös sotilaspastorina Itä-Karjalassa Äänısniemessä. Vuonna 1944 hänet siirrettiin sielunhoitajaksi sotavankileirille Seinäjoelle, ja siellä hän mm. tutustui venäläisiin valvontakomission upseereihin, majuri Jepihiniin (Епихин) ja luutnantti Morozoviin (Моро́зов), jotka olivat valvomassa venäläisvankien kotiuttamista. Heidän kanssaan oli kuulemma "puheltu kirkkoasioistakin". Se selviää suojelupoliisin tekemistä kuulusteluista ja pöytäkirjoista, mutta niistä kenties hieman lisää myöhemmin.
Muutto Itä-Karjalasta sotavankileirin sielunhoitoon saattoi kenties aiheutua myös siitä, että pm Johannes sairastui 1943 vakavasti lavantautiin ja joutui sen vuoksi olemaan sairaalassa pitkän ajan. Isä Erkki Piiroinen kertoo noista ajoista kirjassaan "Tsasounien Karjalassa" laajalti. Kirjan kertomusten mukaan isä Erkki oli melko paljon Itä-Karjalan aikoina tekemisissä pm Johanneksen kanssa, hän mm. siunasi isä Erkin tuolloisen kodin siellä.
Armeijasta kotiuttamisen jälkeen pappismunkki Johannes meni periaatteessa takaisin Konevitsan luostarin veljestöön, mutta hän ei kuitenkaan enää viihtynyt siellä. Luostari oli muuttanut Laatokan saarelta evakkoon Keiteleen Hiekkaan. Jo vajaan kuukauden kuluttua kotiuttamispäivämäärästä joulukuun alussa 1944 hän ilmoitti eroavansa luostarin jäsenyydestä.
JR:n mukaan Johannes alkoi kiinnostua työstä Venäjän kirkon, siis Moskovan patriarkaatin, palveluksessa. Kun hän oli lähtenyt Konevitsasta, hän toimi jonkin aikaa pappina Helsingin seudun ortodoksien keskuudessa, missä hän usein korosti, että Suomen kirkon todellinen Äitikirkko oli Venäjän kirkko. Noihin aikoihin hän melko aktiivisesti ahkeroi mm. munkki Juvianin ja erään Petter Nortamon kanssa Venäjä suhteiden hyväksi. Munkki Juvian (siviilinimeltään Ivan Krasnoperov, 1880 - 1957) oli Valamon luostarin munkki ja vanhan eli ns. juliaanisen kirkkokalenterin kannattaja ja ko. asian aatteellinen johtaja luostarissa. Tämä Petter Nortamo on myös omalla tavallaan mielenkiintoinen tapaus. Alkuaan hänen nimensä oli Kusti Pekka Tiihonen, mutta hän sitten myöhemmin muutti sukunimekseen Nortamo. Meille tämän päivän suomalaisille tuo sukunimi tuo monelle mieleen Simopekka Nortamon, joka oli aikanaan Helsingin Sanomain päätoimittaja. Simopekka Nortamo oli tämän tarinassa mainitun Pekka Nortamon poika.
 |
| Isä Pietari potretissa (Kuva Ortodoksi.netin ja tekoälyn yhteistyötä) |
Pekka Nortamo oli jossakin elämänsä vaiheessa saanut pappisvihkimyksen Moskovan patriarkaatista, missä hän käytti nimeä Pietari Nortamo. Kuten edellä mainittiin, hän melko aktiivisesti ahkeroi toisten kaltaistensa kanssa Venäjä-suhteiden hyväksi. Pappismunkki Johanneksesta Nortamo sai JR:n mukaan hyvän yhteistyökumppanin ja eräänlaisen suojatin. JR:n väitöskirjan mukaan isä Pietari ilmeisesti toi mielipiteitään julki lehdistössä, kun sen sijaan pm Johannes ei suuremmin esitellyt näkemyksiään tällä tavoin, vaan toimi taustalla. Joka tapauksessa Nortamo sai pm Johanneksesta oivallisen avun, koska Johannes osasi venäjää. Helsingissä ollessaan Johannes asui Nortamon luona. Internetin sukututkimusohjelman mukaan Kusti Pekka Nortamo, siis isä Pietari, oli eronnut vaimostaan Vieno Elinasta (os. Leino) ja heillä oli kolme lasta. Silti hänet oli kuitenkin vihitty Moskovan patriarkaatin alaiseen Helsingissä sijaitsevaan seurakuntaan ortodoksiseksi papiksi.
 |
| Pekka Nortamon eli isä Pietarin kuolinilmoitus vuonna 1949 |
Yhteistyö Nortamon kanssa oli kuitenkin varsin lyhyt, Nortamo kuoli sittemmin kesällä 1949 ja sitä ennen – jo vuonna 1945 – pm Johannes pyysi arkkipiispalta suosituskirjettä ulkomaille muuttoa varten. Kaiken kaikkiaan tällainen ”ei-kenenkään käskyvaltaan” kuulunut ”villi munkki” oli jonkilainen ongelma Suomen kirkolle. Munkki, jolla ei ollut omaa luostaria eikä omaa esimiespiispaakaan. Kun hän sen lisäksi ilmeisesti ja kuuleman mukaan oli joidenkin mielestä hieman hankala persoona, henkilöstä muodostui varmasti jonkinmoinen taakka arkkipiispa Hermanille, joka kuitenkin myönsi erokirjan ja lupasi sitten tarvittaessa tiedottaa asiasta muuton kohteena olevan maan kirkollisille johdolle, ettei kyseinen pappismunkki ollut ”piispan kiellon alainen”.
Lieneekö Johanneksella jo siinä vaiheessa ollut jonkinlaiset suunnitelmat tulevaisuudestaan, sillä tuolla tavalla elävälle munkille, ei edes pappismunkille, jokapäiväinen toimeentulo sodan jälkeisessä Suomessa ollut ollenkaan helppoa eikä turvattua.
Mitä ilmeisimmin hänellä oli jo varsin varhaisessa vaiheessa ajatuksena lähteä jonnekin aivan kuten nuorempana, mutta nyt ilmeisesti Neuvostoliittoon. Syitä on sitten arveltu jälkeenpäin ja ehkä jopa keksitty jotakin. Kuka sitten todella tietääkään, mikä on todellisuutta. Julkisuuteen hän antoi ymmärtää, että hän suunnitteli pappisuraa Neuvostoliitossa. Asiaa edisti myös hänen veljensä, joka selvitteli jopa valvontakomission kanssa, voisiko Johannes saada työluvan Neuvostoliittoon. Ei saanut.
Tässäkin tapauksessa vanha sanonta – ”kaiken takana on nainen” – saattaa jopa pitää paikkansa. Eräiden kertomusten mukaan pappismunkki Johanneksella oli Itä-Karjalassa toimiessaan naisystävä nimeltään Taisia Safanova (Таисия Сафонова), jonka hän sodan päättyessä toi mukanaan Suomeen ja esitteli tuttavilleen, mutta jonka Suomen viranomaiset sitten luovuttivat takaisin Neuvostoliittoon 1945. Näiden kertomusten mukaan Johanneksen pääasiallinen tarkoitus saattoikin olla Taisian saaminen takaisin Suomeen.
Tuohon toiseen kertomukseen pappisurasta Neuvostoliitossa saattaa liittyä sellainen seikka, että Pekka Nortamolle oli tarjottu pappisvihkimyksen lisäksi papin tehtävää Neuvostoliitossa ja Johannes ajatteli, että hänellä olisi samat mahdollisuudet. Ja näin samalla hän voisi kenties häivyttää tuohon todellisen ja oikean syyn – Taisian takaisin Suomeen hakemisen – tämän pappistarinan taakse.
JR Kertoo väitöskirjassaan, että suunnitelmien mennessä näin pieleen, Johannes uskoutui Nortamolle ja kertoi hänelle aikovansa ylittää Suomen ja Neuvostoliiton valtakunnan rajan laittomasti. Niinpä Johannes matkusti Haminaan ja hankkii siellä paikallisen seurakunnan papin, itsekin aikanaan kohua ja oikeustoimia mahdollisella Neuvostoliiton vakoilutoimintaa avustaneella toiminnallaan aiheuttaneen, rovasti Vladimir Tsvetkovin, avustuksella rajalla liikkumisluvan ja kesäkuussa 1946 hän sitten ylitti rajan ja antautui neuvostoliittolaisille rajavartijoille ilmoittasamalla haluavansa päästä Leningradin metropoliitta Grigorin puheille (Григо́рий, siviilinimeltään Никола́й Кири́ллович Чу́ков / Nikolai Kirillovitsh Chukov, 1870-1955).
Mutta suunnitelmat jatkoivat pieleen menemistaan entistä pahemmin. Edes yhteistyö toisten Venäjä-aktivistien kanssa Suomessa ei taannut Johannekselle minkäänlaista kunnon mahdollisuuksia Neuvostoliitossa. Luvattoman rajan ylittämisen yhteydessä hänet vangittiin, syytettiin vakoilusta lännen hyväksi ja joulupäivänä 1946 tuomittiin 15 vuodeksi vankileirille.
Miten elämä tästä sitten jatkuikaan, siitä kerron sitten seuraavassa – samalla ilmeisesti tällä erää viimeisessä tai sitten toiseksi viimeisessä – tämän sarjan blogikirjoituksessa.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Tarina jatkuu vielä. Edellisen osan löydät tarvittaessa tästä:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/seminaarista-luostarien-kautta-armeijaan.html
ja seuraava osa - taitaa olla jo kuudes - löytyy täältä linkkinä myöhemmin:
OSA VI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti