Mihin olet menossa, Opetushallitus?

 

Aksios-ortodoksisen uskonnon oppikirjasarja

Opetushallituksen kaavailemat muutokset ortodoksisen uskonnon Aksios-oppikirjasarjaan herättävät vakavan kysymyksen: mihin suomalainen oman uskonnon opetus on oikein menossa?

Kyse ei ole enää vain yksittäisistä sanamuodoista. Kyse on paljon suuremmasta asiasta. Kyse on siitä, saako ortodoksinen lapsi koulussa enää oppia omaa uskontoaan omana uskontonaan — vai pitääkö hänen oppia tarkastelemaan sitä ulkopuolisena, varovasti, etäännytettynä ja jatkuvasti ehdollistettuna ilmiönä. Ikäänkuin vitriinissä olevaa outoa kohdetta.

Jos oppikirjasta poistetaan rukoustekstit siksi, että ne muka “velvoittavat” lasta rukoilemaan, ollaan jo hyvin oudolla tiellä. Rukous kuuluu ortodoksiseen uskoon. Ei rukouksen näkeminen oppikirjan sisäkannessa pakota ketään rukoilemaan. Ei rukouksen lukeminen tee koulusta kirkkoa. Eikä rukouksen olemassaolo oppimateriaalissa ole tunnustuksellista painostamista. Se on oman uskonnon tuntemista.

Vielä huolestuttavampaa on se, jos oppimateriaalissa ei enää saisi sanoa yksinkertaisesti: “Jumala loi maailman”, vaan se pitäisi muuttaa muotoon “kirkko opettaa” tai “Raamatun mukaan”. Tietenkin uskonnonopetuksessa voidaan kertoa, mitä kirkko opettaa ja mitä Raamattu sanoo. Mutta jos kaikki uskon sisältö pitää muuttaa varovaiseksi ulkopuoliseksi tarkkailuksi, silloin oman uskonnon opetus muuttuu vähitellen oman uskonnon museokierrokseksi.

Ortodoksinen lapsi ei ole museovieras omassa uskossaan.

Samalla tavoin on outoa, jos ilmaisu “ortodoksit tekevät ristinmerkin” katsotaan ongelmalliseksi. Mitä ortodoksisen uskonnon oppikirjassa sitten saisi sanoa? Saako sanoa, että ortodoksit käyvät kirkossa? Saako sanoa, että ortodoksit viettävät pääsiäistä? Saako sanoa, että ortodoksit osallistuvat liturgiaan? Saako sanoa, että ortodoksit uskovat Kristuksen ylösnousemukseen?

Vai pitääkö kaikki muuttaa muotoon: “joissakin ortodoksisissa yhteyksissä voidaan ajatella, että eräät ihmiset mahdollisesti tekevät näin”?

Tällainen kielen varovaisuus ei ole enää neutraaliutta. Se on uskonnollisen kielen tyhjentämistä.

Oman uskonnon opetuksessa lapsella pitää olla oikeus tunnistaa oma uskonsa. Hänen pitää saada kuulla siitä kielellä, joka ei häpeä eikä piilottele. Jos oppikirjassa ei saa sanoa “oma uskontoni”, vaan se pitää muuttaa muotoon “uskonto koulussa ja perheessä”, kysymys kuuluu: miksi sana “oma” on vaarallinen? Onko ortodoksina oleminen lapselle sallittua vain yksityisesti, mutta ei enää koulun oppimateriaalissa?

Suomessa on pitkään puolustettu ajatusta oman uskonnon opetuksesta. Se ei ole ollut sattuma eikä virhe. Se on ollut osa vähemmistöjen oikeuksien turvaamista. Ortodoksit ovat Suomessa pieni uskonnollinen vähemmistö. Juuri siksi oman uskonnon opetus on ollut tärkeää. Se on antanut ortodoksisille lapsille mahdollisuuden oppia omaa perinnettään, juhliaan, rukouksiaan, pyhiään, kirkkoaan ja elämäntapaansa.

Nyt näyttää siltä, että tätä oikeutta kavennetaan hallinnollisen varovaisuuden, poliittisen paineen ja käsitteellisen epäselvyyden vuoksi.

Tässä yhteydessä on kysyttävä myös toinen, hyvin konkreettinen kysymys: onko samanlaista tarkastelua tehty myös luterilaisissa oppikirjoissa? Onko niistä yhtä tarkasti poistettu kaikki sellainen kieli, joka voisi kuulostaa oppilaan omalta uskonnolliselta kieleltä? Onko luterilaisen uskonnon kirjoissa käyty samalla tavalla läpi rukoukset, virret, kirkolliset tavat, kaste, ehtoollinen ja seurakuntaan kuuluminen?

Entä onko vastaavaa tarkastelua tehty muissa oppiaineissa, esimerkiksi historian oppikirjoissa? Miten niissä puhutaan kristinuskosta, ortodoksisuudesta, luterilaisuudesta, vähemmistöistä, Venäjästä, Karjalasta, evakoista, Ruotsin ajasta, reformaatiosta tai Suomen kansallisesta identiteetistä? Jos ortodoksisen uskonnon oppikirjan yksittäisetkin ilmaisut arvioidaan näin herkästi, samalla herkkyydellä olisi arvioitava myös sitä, miten vähemmistöistä puhutaan koko koulun oppimateriaalissa.

Vai onko niin, että ortodoksisen vähemmistön oma kieli on helpompi siivota pois kuin enemmistön vakiintuneet kulttuuriset oletukset?

Tähän liittyy myös opetusministeri Anders Adlercreutzin vastuu. Hän on sekä RKP puheenjohtaja että opetusministeri. RKP on perinteisesti puolustanut ruotsinkielisen vähemmistön oikeuksia, kieltä, kulttuuria ja identiteettiä. Juuri siksi on aiheellista kysyä: aikooko opetusministeri puuttua samalla vakavuudella myös siihen, miten muista vähemmistöistä puhutaan suomalaisissa oppikirjoissa?

Jos ortodoksisen lapsen oma uskonnollinen kieli pitää koulun nimissä etäännyttää, millä perusteella ruotsinkielisen lapsen oma kieli, kulttuuri ja identiteetti saavat näkyä myönteisesti ja omasta näkökulmastaan? Jos sana “oma” on ongelmallinen ortodoksisen uskonnon oppikirjassa, olisiko se ongelmallinen myös silloin, kun puhutaan omasta äidinkielestä, omasta kulttuurista tai omasta vähemmistöasemasta?

Tuskin kukaan hyväksyisi sitä, että ruotsinkielisistä lapsista puhuttaisiin koulukirjoissa vain etäännytetysti, ulkopuolisina tarkastelun kohteina, varoen kaikkea sellaista, mikä voisi vahvistaa heidän omaa identiteettiään. Miksi sama olisi hyväksyttävää ortodoksisten lasten kohdalla?

Kukaan vakavasti ajatteleva ortodoksi ei vaadi, että koulussa pakotetaan lapsia rukoilemaan, osallistumaan jumalanpalveluksiin tai liittymään seurakunnan toimintaan. Se ei ole koulun tehtävä. Mutta aivan eri asia on opettaa, mitä rukous on, mitä liturgia on, mitä ehtoollinen on, mitä ristinmerkki merkitsee ja miten ortodoksinen kristitty elää uskoaan.

Jos tätä ei saa opettaa elävänä perinteenä, mitä silloin enää opetetaan?

Erityisen hämmentävää on se, että kysymykset kuten “Miten pääsee seurakunnan jäseneksi?” tai “Miten voit olla mukana seurakunnan toiminnassa?” katsotaan sitouttaviksi. Miksi? Eikö lapsi saa tietää, miten hänen oma kirkkonsa toimii? Eikö oman uskonnon opetuksessa saa kertoa, mitä seurakuntaelämä tarkoittaa? Eikö vähemmistökirkon lapsella ole oikeutta ymmärtää yhteisöään?

Tämä ei ole sitouttamista. Tämä on perustietoa.

Opetushallitukselta on nyt kysyttävä suoraan: millaisia arvoja suomalaisessa koulussa saa opettaa? Saako opettaa vain sellaisia arvoja, jotka on riisuttu kaikesta uskonnollisesta sisällöstä? Saako lapselle kertoa ympäristövastuusta, yhdenvertaisuudesta, ihmisarvosta ja osallisuudesta vahvasti ja myönteisesti, mutta ei siitä, että hänen omassa uskossaan rukous, kirkko, ehtoollinen ja ristinmerkki ovat todellisia ja merkityksellisiä asioita?

Miksi juuri uskonnollinen vakaumus muuttuu koulussa niin helposti epäilyttäväksi?

Tässä kohdassa on uskallettava sanoa ääneen myös se, mitä moni ehkä ajattelee hiljaa: eikö tällainen toiminta ala jo lähestyä jonkinasteisen syrjinnän muotoja? Jos yhden pienen uskonnollisen vähemmistön oppimateriaalista ryhdytään järjestelmällisesti poistamaan sen omaa kieltä, omaa sisäistä näkökulmaa ja omaa hengellistä todellisuutta, kyse ei ole enää vain pedagogisesta hienosäädöstä. Kyse voi olla vähemmistöidentiteetin kaventamisesta.

Syrjintä ei aina tarkoita avointa kieltoa tai suoraa pilkkaa. Se voi olla myös sitä, että vähemmistön oma ääni muutetaan hyväksyttäväksi vasta sitten, kun se on riittävästi laimennettu. Se voi olla sitä, että ortodoksinen lapsi saa kyllä kuulla ortodoksisuudesta, mutta ei enää ortodoksisuuden omalla kielellä. Se voi olla sitä, että vähemmistön perinne saa olla koulussa esillä vain, jos siitä on ensin poistettu sen elävä sydän.

Ortodoksinen usko ei ole lapselle vaara. Rukous ei ole lapselle vaara. Ristinmerkki ei ole lapselle vaara. Liturgia ei ole lapselle vaara. Se, että lapsi tunnistaa olevansa ortodoksi, ei ole demokraattiselle yhteiskunnalle vaara.

Päinvastoin: lapsen oman uskonnollisen identiteetin kunnioittaminen on osa todellista moniarvoisuutta.

Jos koulun nimissä ryhdytään poistamaan uskonnollisesta opetuksesta sen oma kieli, oma ääni ja oma sisäinen näkökulma, ei rakenneta neutraalia koulua. Silloin rakennetaan koulua, jossa uskonnollinen perinne saa olla olemassa vain etäisenä tarkastelukohteena, pikanttina kuriositeettina, ei elävänä todellisuutena.

Se olisi vakava virhe.

Opetushallituksen pitäisi nyt pysähtyä. Sen pitäisi kuunnella ortodoksisen uskonnon opettajia, kirkon asiantuntijoita, perheitä ja ennen kaikkea niitä lapsia, joita asia koskee. Oman uskonnon opetusta ei pidä muuttaa varovaiseksi katsomustiedoksi takaoven kautta. Jos Suomessa todella halutaan säilyttää oman uskonnon opetus, sen on saatava olla oman uskonnon opetusta myös sisällöltään, kieleltään ja hengeltään.

Samalla opetusministeriltä on syytä odottaa selkeää vastausta: puolustetaanko Suomessa kaikkien vähemmistöjen oikeutta omaan kieleen, omaan perinteeseen ja omaan identiteettiin — vai vain joidenkin vähemmistöjen?

Muuten on sanottava rehellisesti, että kyse ei ole enää oman uskonnon opetuksesta, vaan sen vähittäisestä purkamisesta.

Ja silloin kysymys kuuluu entistä vakavammin:

Mihin olet menossa, Opetushallitus?

Onko ortodoksisella lapsella Suomessa yhä oikeus oppia omaa uskoaan omana uskona — vai pitääkö hänen jo alakoulussa oppia häpeämään sitä, etäännyttämään se ja puhumaan siitä kuin se ei oikeastaan kuuluisi hänelle lainkaan?

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja / ortodoksi
nettihoukka@gmail.com