Maailmani on muuttunut melkoisesti kahdessa kuukaudessa.
Kun pari kuukautta sitten vielä kuljin sinne ja tänne, hoidin asioita, tapasin ihmisiä, kirjoitin, suunnittelin ja elin monella tavalla varsin aktiivista eläkeläisen arkea, nyt elämä on toisenlaista. Teot ovat vähäisempiä. Liikkuminen on rajoitetumpaa. Pienetkin lähtemiset vaativat valmistelua, harkintaa ja joskus myös rohkaisua.
Elämä on muuttunut paljon siitä, mitä se oli kaksi kuukautta sitten.
Sanotaan, että ihminen tottuu kyllä kaikkeen. Ehkä niin on. Ainakin ihminen oppii vähitellen elämään myös sen kanssa, mikä ensin tuntuu oudolta, hankalalta ja joskus jopa kohtuuttomalta. Mutta ei siihen tottuminen tapahdu aina nopeasti eikä kivuttomasti. Tiukalle tämä on ottanut. Ja ottaa yhä, ainakin ajoittain.
Moni sellainen asia, jonka pystyin tekemään vielä vähän aikaa sitten lähes huomaamatta, ei nyt tule kuuloonkaan. Torille kahville lähteminen on tällä hetkellä sen verran suuri operaatio ja samalla mukava tavoite, että sitä pitää valmistella muutama päivä. Ennen se oli tavallinen pieni arjen hetki. Nyt se on melkein retki, päämäärä ja kuntoutuksen välietappi.
Juuri tällaiset yksinkertaiset, jokapäiväiset asiat näyttävät parhaiten, miten paljon elämä on muuttunut. Ihminen ei aina huomaa arkensa helppoutta ennen kuin se helppous katoaa. Vasta sitten ymmärtää, miten suuri asia on nousta, lähteä, kävellä, istua kahvikupin ääreen ja palata kotiin ilman, että koko tapahtumaa täytyy suunnitella kuin pientä pyhiinvaellusta.
Samalla olen tässä pohtinut, mitä sairaus ja leikkaus todella tekivät minulle. Mitä ne jättivät jälkeensä? En tarkoita vain pitkää haavaa jalassa ja rinnassa, vaikka nekin ovat tietenkin näkyviä muistutuksia tapahtuneesta. Tarkoitan sitä, mitä jäi mieleen, ruumiiseen ja ihmisen sisäiseen maisemaan.
Todennäköisesti jotain jäi. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu.
Lähimuisti on ehkä heikentynyt. Eilinen ja toissapäivä on yhtä kaukana kuin viime viikko. Ainakin muisti tuntuu ajoittain tahmealta ja epävarmalta. Jos en kirjoita jotakin tärkeää asiaa heti muistiin, en välttämättä aina muista sitä myöhemmin. Se on kiusallista. Se myös ärsyttää. Ihminen, joka on tottunut luottamaan päähänsä ja muistamaan asioita melko hyvin, joutuu yhtäkkiä opettelemaan uutta nöyryyttä. Kaikkea ei voikaan pitää mielessä. Kaikkea ei voi hallita. Kaikkea ei voi hakea muistista juuri sillä hetkellä, kun haluaisi.
Usein asiat kyllä palautuvat mieleen, kun niitä pohtii rauhassa. Kun antaa aikaa. Kun ei pakota. Mutta mukamas kiireisenä ihmisenä tähän ei aina tunnu olevan kärsivällisyyttä. Vastauksien pitäisi tulla heti, kuin apteekin hyllyltä. Nimi, asia, sovittu aika, lääkkeenotto, tehtävä, ajatus, tekstin alku. Kaiken pitäisi olla valmiina.
Mutta pää ei enää toimi aivan samalla tavalla kuin ennen. Tai ehkä oikeammin: se toimii, mutta eri rytmissä. Se toimii edelleen kohtuullisen hyvin. Ja mielikin toimii, vaikka siinäkin on välillä omat mutkansa. Mutta kaiken keskellä huomaa, että ihminen ei ole pelkkä tahto. Ei riitä, että päättää parantua, virkistyä, muistaa, jaksaa ja palata entiseen. Ruumiilla on oma aikataulunsa. Mielellä on oma aikataulunsa. Toipumisella on oma hiljainen logiikkansa.
Se on ehkä ollut yksi tämän ajan opetuksista. En voi pakottaa elämää palaamaan heti entisiin uomiinsa. Voin vain kulkea sitä kohti vähän kerrallaan.
Kuntoutuminen kuitenkin etenee. Se etenee mukavaa vauhtia, vaikka vauhti ei aina tunnu malttamattoman ihmisen mielestä riittävältä. Päivä päivältä tunnen olevani paremmassa kunnossa. Jokin pieni asia onnistuu tänään helpommin kuin eilen. Jokin askel on varmempi. Jokin liike tuntuu vähemmän raskaalta. Jokin hetki kotona on jo aivan tavallinen.
Ja lähtö torille kahville lähestyy selvästi.
Kotiympäristö on kuntoutuksen kannalta ollut minulle selvästi parempi kuin sairaalaympäristö. Sairaalassa saa hoitoa, apua ja turvaa, ja siitä olen syvästi kiitollinen. Mutta koti on koti. Täällä on omat tavarat, oma tuoli, oma rytmi, omat äänet ja hiljaisuudet. Täällä elämä ei ole enää pelkkää sairastamista ja toimenpiteistä toiseen siirtymistä. Täällä elämä alkaa vähitellen muistuttaa taas elämää.
Minua käy katsomassa yhdestä kolmeen, joskus ehkä neljäkin kertaa päivässä hoitajia ja fysioterapeutteja. He pitävät minusta monella tavalla hyvää huolta. He katsovat, että lääkkeet tulevat otetuiksi. He seuraavat vointia, haavoja, liikkumista ja arjen sujumista. He varmistavat, että ruokailu, pukeutuminen ja monet muut pienet mutta välttämättömät asiat ovat kunnossa.
Yksin elävälle toipilaalle tällainen apu tuo valtavasti turvallisuutta. Se ei ole pelkkää hoitamista teknisessä mielessä. Se on myös sitä, että joku tulee, näkee tilanteen, kysyy vointia ja huomaa, jos kaikki ei olekaan aivan kohdallaan. Se antaa tunteen siitä, ettei tässä tarvitse selviytyä täysin yksin.
Olen varmasti jo monta kertaa kirjoittanut, että Suomessa on hyvä terveydenhoito. Sanon sen silti vielä kerran, sillä se todella on sitä. Minun kohdalleni on osunut paljon ihmisiä, jotka tekevät työtään ammattitaidolla, rauhallisesti ja ystävällisesti. Yhtään pahantuulista hoitajaa tai fysioterapeuttia en ole kotona nähnyt, vaikka täällä on käynyt jo lukuisia eri ihmisiä. Useimmista voi huoletta sanoa, että he ovat omalla alallaan.
Sellainen näkyy ihmisestä. Se näkyy tavassa tulla huoneeseen. Tavassa kysyä. Tavassa odottaa, kun toinen liikkuu hitaasti. Tavassa neuvoa ilman, että toista nöyryytetään. Tavassa tehdä tavallisesta hoitokäynnistä pieni turvallinen kohtaaminen.
Kaiken tämän keskellä huomaan myös, miten paljon toipuminen opettaa odottamista. Odottaminen ei ole minulle helppoa. Haluaisin jo kulkea vapaammin. Haluaisin hoitaa asioita omin voimin. Haluaisin lähteä torille kahville niin kuin ennenkin. Haluaisin, että elämä olisi taas normaalia.
Mutta ehkä normaali ei palaudu yhdellä kertaa. Ehkä se rakentuu uudelleen pienistä asioista. Siitä, että pääsee omin avuin vähän pidemmälle kuin eilen. Siitä, että muistaa kirjoittaa asiat ylös. Siitä, että hyväksyy avun eikä pidä sitä epäonnistumisena. Siitä, että osaa iloita kahvikupillisesta jo ennen kuin se on edes torilla edessä.
Nyt yritän malttamattomana keskittyä siihen, että kuntoutan itseäni ja normalisoin elämääni vähitellen. En ehkä aivan niin nopeasti kuin haluaisin, mutta kuitenkin varmasti eteenpäin.
Ja kun lopulta pääsen omin avuin torille kahville, se ei ole vain torikahvi. Se on pieni merkki siitä, että elämä jatkuu. Se on askel takaisin arkeen, mutta ehkä myös vähän uuteen arkeen. Sellaiseen, jossa tavalliset asiat eivät olekaan enää aivan tavallisia, vaan lahjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti