Nuoruus on seikkailu – entä eläkeikä?

Mie ja miun mopo silloin joskus.

Katselin juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina Katri Helenan televisiokonserttia. Oli sellainen kesän hieman viivähtävä hetki, jossa juhannuksen valo tuntui vielä olevan läsnä, vaikka päivä oli jo kääntymässä toisenlaiseen rytmiin. Televisioruudussa Katri Helena lauloi laulun Elämä on seikkailu, jonka alkuperäinen sävelmä voi olla joillekin tuttu ranskankielisenä euroviisukappaleena Tu te reconnaîtras.

Kuuntelin laulua ihastuneena, mutta en vain ihastuneena. Kuuntelin sitä myös haikeana, hiljaisena ja sisäisesti liikutettuna. Ehkä jopa hieman silmäkulma kosteana. Laulu avasi jotakin sellaista, mikä oli ehkä ollut minussa pitkään suljettuna tai ainakin taka-alalla. Se vei ajatukseni omaan nuoruuteeni, niihin vuosiin ja vuosikymmeniin, jolloin elämä tuntui olevan vielä avoin maisema, laaja tie, joka jatkui silmänkantamattomiin.

Nuoruureni oli varmasti monipolvinen. Se oli minut tuntevasta pohtijasta riippuen, ehkä myös mielenkiintoinen. Siihen mahtui elämää, tapahtumia, suuria käänteitä, vahvoja tunteita, kiivaita mielipiteitä, onnistumisia, pettymyksiä, iloa, eroja, eksymistä ja etsimistä. Nuoruus oli aikaa, jolloin ihminen luulee joskus ymmärtävänsä paljonkin, vaikka vasta myöhemmin huomaa, miten paljon silloin oli vielä kesken. Mutta juuri siinä keskeneräisyydessä oli myös oma kauneutensa. Elämä ei silloin ollut valmis, eikä sen tarvinnutkaan olla. Se sai olla seikkailu.

Ehkä voimakas tunnereaktioni tuohon lauluun johtui kuitenkin vielä enemmän omasta tämänhetkisestä tilastani kuin itse laulusta. Tai ehkä laulu vain osui siihen kohtaan, joka oli jo valmiiksi arka. Nuoruuden henkiset siteet, todellinen fyysinen voima, vahvat mielipiteet, tieto, kokemus ja kyky tarttua asioihin suoraan ja viivyttelemättä tuntuvat nyt joiltain osin haalistuneilta tai ainakin muuttuneilta. Ne eivät ehkä ole kokonaan kadonneet, mutta niiden väri ei ole enää sama. Niissä on ajan patinaa, ehkä myös väsymystä.

Se tekee mielen haikeaksi. Ei välttämättä katkeraksi, mutta haikeaksi. Ihminen voi hyväksyä elämänsä kulun ja silti tuntea surua siitä, että jokin vaihe on jäänyt taakse. Nuoruus ei palaa. Se ei tule enää takaisin sellaisena kuin se kerran oli. Se elää vain muistoissa, valokuvissa, lauluissa, tietyissä tuoksuissa ja mauissa, sanoissa ja hetkissä, jotka äkkiä avaavat oven menneeseen.

Entä sitten eläköityminen? Jos kuuntelee muita, miten sitä kuvataan, vastaan tulee paljon sanoja vapaudesta. Eläkeikä esitetään usein ikään kuin pitkän työrupeaman jälkeisenä palkintona. Ei enää herätyskelloa aamuisin, ei pakollista kalenteria, ei kiireisiä lähtöjä, ei jatkuvia velvollisuuksia, ei työn sanelemia aikatauluja. On enemmän aikaa nukkua, lukea, liikkua, matkustaa, hoitaa itseään, tavata ystäviä, olla lasten ja lastenlasten kanssa ja tehdä asioita omassa tahdissa.

Eläke kuvataan usein uutena alkuna, ei elämän päätepisteenä. Se nähdään mahdollisuutena aloittaa jotakin sellaista, mikä työelämän vuosina jäi tekemättä. Joku ryhtyy opiskelemaan uutta kieltä, toinen matkustaa paikkoihin, joista on aina haaveillut, kolmas aloittaa uuden harrastuksen, neljäs omistautuu puutarhalle, mökille, lukemiselle, vapaaehtoistyölle tai lapsenlapsille. Tällaisissa kuvauksissa eläkeikä näyttäytyy valoisana, avarana ja jopa nuorekkaana elämänvaiheena.

Toinen näkökulma on se, ettei eläkeiän hyvä elämä synny vain työn loppumisesta. Pelkkä vapautuminen velvollisuuksista ei vielä riitä. Tilalle tarvitaan mielekäs elämänrytmi, ihmissuhteita, tekemistä ja jonkinlainen tunne siitä, että omalla elämällä on edelleen merkitys. Eläkeiässäkin ihminen tarvitsee aamun, johon herätä, päivän, jossa on jokin suunta, ja illan, jossa voi tuntea, ettei päivä valunut kokonaan tyhjyyteen.

Samalla muistutetaan, että eläkkeellä oleminen on muutakin kuin passiivista olemista. Vapaus voi olla lahja, mutta se voi olla myös vaikea lahja. Jos ympärillä oleva sosiaalinen verkosto kapenee, jos työelämän yhteydet häviävät eikä uusia tule tilalle, arki voi alkaa tuntua autiolta. Päivät voivat muuttua pitkiksi, hiljaisuus painavaksi ja oma koti liian suureksi tilaksi yhdelle ihmiselle ja hänen ajatuksilleen.

Näin varmasti on. Eläkeiän ihanuus näyttää siis monen mukaan olevan vapautta, kiireettömyyttä, omaa aikaa ja mahdollisuutta elää omannäköisesti. Parhaimmillaan se on juuri sitä. Mutta vapaus tarvitsee rinnalleen sisältöä, ettei se muutu yksinäisyydeksi tai tyhjyydeksi. Kiireettömyyskin voi olla kaunista vain silloin, kun sen sisällä on jotakin, joka kantaa. Muuten se voi muuttua pelkäksi odottamiseksi.

Jos ihmisellä ei ole kunnollista sosiaalista verkostoa, eläkkeellä olemisesta saattaa tulla piinaavaa yksinäisyyttä. Miten sitten omalla kohdallani? Sen arvioiminen ei ole helppoa. Olen kenties sekoitus sosiaalista ihmistä, vilkkaiden karjalaisten jälkeläistä ja samalla erakkoa. Viihdyn seurassa, mutta viihdyn myös yksin. Nautin ihmisistä, seurasta, keskusteluista, yhteydestä ja siitä, että saan olla osa jotakin yhteistä. Samalla tarvitsen myös yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Välillä minun on päästävä olemaan yksin, jotta voin toipua sosiaalisesta paineesta ja kerätä itseni uudelleen kokoon.

Tällaisia asioita olen viime aikoina miettinyt, kun elämäni on ohjautunut uusille urille. Tai ehkä olisi rehellisempää sanoa, että elämäni on työnnetty uusille urille. En ole itse valinnut kaikkia niitä muutoksia, joiden keskellä nyt elän. En ole suunnitellut tätä vaihetta näin. En ole laatinut sille ohjelmaa enkä aikataulua. Silti siinä olen. Voinko silti jatkaa entistä elämäntyyliäni? Pitääkö minun muuttua? Ja jos pitää, mihin suuntaan? Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun hänen liikkumisensa, voimansa ja mahdollisuutensa kapenevat?

Kun peilaan muiden antamaa kuvaa eläkeiän ihanuudesta, vapaudesta ja matkustelusta omaan todellisuuteen, huomaan eläväni aivan toisenlaista seikkailua. Minulle eläke ei ole enää uusi, juuri alkanut vapauden huumaus, vaan jo vuosia elettyä arkea. Se ei ole enää lupaus rajattomista mahdollisuuksista, vaan elämänvaihe, jonka sisällä on jo paljon koettua, nähtyä, menetettyä ja vastaanotettua. Mutta se uusi ura, jolle elämäni on hiljattain pakotettu, se ei kysynyt minulta lupaa.

Viime kuukaudet ovat olleet matka, joka hakee vertaistaan. Sairaalajakson jälkeen kotiin palaaminen ei ollut vain paluuta entiseen. Se ei ollut tavallinen kotiutuminen, jossa ihminen palaa tuttuihin huoneisiin ja jatkaa siitä, mihin ennen sairastumista jäi. Se oli astumista aivan uudenlaiseen elämään. Koti oli sama, mutta minä en ollut enää aivan sama. Seinät olivat tutut, esineet paikoillaan, mutta oman kehon rajat, voimat ja mahdollisuudet olivat muuttuneet.

Kun netissä puhutaan eläkeläisen liikkumisesta ja matkustamisesta, minun maailmani on tällä hetkellä kaventunut ainakin joksikin aikaa oman kodin seinien sisäpuolelle. Liikkumiseni on sidottu rollaattoriin. Aikaisemmin matka saattoi tarkoittaa kaupunkia, kylää, kirkkoa, ystävän luo lähtemistä, pitkää ajomatkaa tai uutta maisemaa. Nyt matka voi olla jonkin aikaa kulkemista huoneesta toiseen. Se voi olla keittiöön pääseminen, tuolilta nouseminen, peseytyminen, pieni askel, joka vaatii enemmän keskittymistä kuin ennen kokonainen päivä. Mutta suunnitelmissa on toki jo kahvilla käynti torikahvilassa.

Tämä elämänjakso on opettanut nöyryyttä. Se on opettanut aivan uudenlaista hitauden rytmiä. Hitaus ei ole enää vain kaunis ajatus, jota voi ihannoida kiireisen elämän keskellä. Se on todellisuutta, johon on suostuttava. On opittava, ettei kaikkea voi tehdä heti. On opittava lepäämään ennen kuin väsyy liikaa. On opittava kuuntelemaan kehoa, vaikka mieli haluaisi jo mennä edellä. On opittava hyväksymään, että pienikin askel voi olla suuri saavutus.

Tässä kohtaa ajatukseni palaavat myös lapsiin ja lastenlapsiin. Ennen seurasin omien poikieni elämän kulkua. Seurasin heidän kasvamistaan, heidän askeleitaan maailmaan, heidän valintojaan, ilojaan, vaikeuksiaan ja aikuistumistaan. Isänä sitä kantaa sydämessään lastensa elämää tavalla, jota on vaikea selittää. Heidän onnistumisensa tuntuvat omilta iloilta, heidän huolensa omilta huolilta, heidän tiensä jollakin tavalla myös omalta tieltä, vaikka jokaisen ihmisen on lopulta kuljettava oma elämänsä.

Nyt huomaan katseeni siirtyneen yhä useammin lastenlapsiin. Heidän elämänsä kulku on tullut minulle suureksi ja tärkeäksi asiaksi ja iloksi. Siinä missä ennen seurasin poikieni matkaa lapsuudesta aikuisuuteen, nyt saan seurata uuden sukupolven kasvua, heidän ilmeitään, sanojaan, toimiaan, kysymyksiään, nauruaan ja ihmettelyään. Mutta myös pyytetöntä rakkautaan tätä vaivaista ugia kohtaan. Lastenlapset tuovat elämään sellaista valoa, jota ei voi oikein verrata mihinkään muuhun. Heissä on tulevaisuus, mutta myös muistutus omasta menneisyydestä. Heissä näkee jotakin tuttua ja samalla jotakin aivan uutta.

Lastenlasten merkitys ei ole vain siinä, että he tuovat iloa. He tuovat myös jatkuvuutta. He muistuttavat siitä, ettei elämä pääty siihen, mitä itse jaksaa tai ei jaksa tehdä. Heidän kauttaan elämä jatkuu eteenpäin, uusiin koteihin, uusiin kouluihin, uusiin ystävyyksiin, uusiin kysymyksiin ja sellaisiin päiviin, joita minä en ehkä enää koskaan näe. Se ei tee minua surulliseksi, vaan jollakin syvällä tavalla kiitolliseksi. Olen saanut olla osa ketjua, joka ei ala minusta eikä pääty minuun.

Lastenlapsia katsellessa ymmärtää myös jotakin vanhuuden erityisestä tehtävästä. Nuorena ihminen rakentaa, juoksee, yrittää, taistelee, etsii paikkaansa ja kantaa vastuuta. Vanhempana tehtävä voi muuttua. Ehkä silloin ei enää rakenneta samoilla voimilla ulkoista maailmaa, mutta voidaan kantaa mukana muistoa, rukousta, siunaavaa katsetta ja hiljaista rakkautta. Vanhan ihmisen tehtävä ei ole enää olla kaiken keskellä, vaan olla läsnä toisenlaisella tavalla, syvemmällä ja hiljaisemmalla tavalla.

Monet varoittavat sosiaalisen verkoston kapeutumisesta, ja se on todellinen riski. Mutta tässä uudessa, hauraassa tilassani olen saanut huomata, että kaikkein tärkeimmät verkostot kantavat silloin, kun omat voimat loppuvat. Ihmisen ympärillä ei tarvitse olla suurta joukkoa, jotta hän ei olisi yksin. Joskus riittää muutama ihminen, kun heidän rakkautensa on aitoa, uskollista ja pyyteetöntä.

Lähipiirin pyyteetön rakkaus on pohjaton kaivo, josta voi ammentaa voimaa paljon enemmän kuin osaa etukäteen kuvitella. Se ei ole sellaista rakkautta, joka kysyy ensin, mitä se saa takaisin. Se ei mittaa, laske, vaadi eikä pidä kirjaa. Se tulee lähelle silloin, kun ihminen ei enää itse jaksa tulla vastaan. Se nostaa, tukee, kantaa, muistuttaa, rohkaisee ja pysyy vierellä. Sellainen rakkaus on ihmeellinen voima. Se ei poista sairautta eikä tee rollaattoria tarpeettomaksi, mutta se muuttaa sen, millaiseksi elämä tuntuu sairauden ja rollaattorin kanssa.

Mieleeni nousevat yhä uudelleen poikani Petjan vahvat sanat sairaalapedin äärellä, kun olin jossain tämän maailman ja Mikä Mikä -maailman rajoilla:

”Taistele, isä. Taistele!”

Poikieni sanat ja teot eivät olleet vain sanoja. Ne olivat kuin käsiä, jotka ojennettiin pimeässä. Ne olivat kuin ääniä, jotka kutsuivt takaisin elämään silloin, kun valo oli vähissä ja oma voima hiipui. Niissä sanoissa oli poikieni rakkaus isäänsä kohtaan, mutta myös aikuisen miehen voima, huoli ja päättäväisyys. Ne eivät antaneet minun vajota. Ne käskivät pysymään kiinni elämässä.

Ne sanat muistuttavat minua siitä, että vaikka sosiaalinen piiri olisi minkä kokoinen tahansa, sen laatu ja rakkaus ovat se, mikä pitää meidät pinnalla. Ihminen voi olla monien keskellä ja silti yksinäinen. Toisaalta ihminen voi olla fyysisesti paljon yksin, mutta silti syvästi kannettu, jos hänen ympärillään on rakkautta, joka ei väisty vaikean hetken tullen.

Kotona olemisen ihme on nyt toistaiseksi minun seikkailuni. Se ei vaadi lentolippuja, hotellivarauksia eikä suuria suunnitelmia. Se ei näy matkakuvina eikä karttaan piirrettyinä reitteinä. Seikkailuni on se, että herään aamulla omassa kodissani. Että löydän hitaasti uuden rytmin. Että opin kulkemaan sen matkan, jonka tänään kykenen kulkemaan. Että opin iloitsemaan siitä, mikä ennen olisi tuntunut itsestään selvältä.

Eläköitymisen tai vanhuuden ihanuus ei omalla kohdallani ole sitä, että voisin tehdä mitä tahansa. Se ei ole rajatonta vapautta, huolettomia matkoja tai päivien täyttämistä uusilla elämyksillä. Se on jotakin vaatimattomampaa, mutta ehkä juuri siksi syvempää. Se on sitä, että voin pysähtyä tähän hetkeen. Se on kiitollisuutta jokaisesta aamusta. Se on hiljaista rukousta, hidasta hengitystä ja luottamusta siihen, että jokaiselle päivälle riittää Jumalan armoa.

On myös opeteltava katsomaan uudelleen sitä, mitä omassa kodissa on. Ennen koti saattoi olla paikka, josta lähdettiin maailmaan ja johon palattiin. Nyt koti on yhä enemmän maailma itse. Siinä maailmassa on tuoli, johon voi istahtaa, sänky, jossa voi levätä, ikkuna, josta valo tulee sisään, pöytä, jonka ääressä voi olla hiljaa, puhelin, jonka kautta rakkaat ihmiset tulevat lähelle, ja muistot, jotka eivät kysy, kuinka nopeasti ihminen pystyy liikkumaan.

Tällaisessa elämässä lasten ja lastenlasten merkitys kasvaa entisestään. He ovat kuin pieniä ikkunoita tulevaan. Heidän olemassaolonsa kertoo, että elämä ei ole vain menneiden muistelemista, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Heidän kauttaan saan olla yhteydessä huomiseen. Saan seurata, miten elämä puhkeaa heissä esiin uudella tavalla. Saan iloita heidän kasvustaan, vaikka oma askeleeni olisi hidas. Saan kantaa heitä rukouksessa, vaikka en aina jaksaisi olla fyysisesti mukana kaikessa.

Ehkä juuri tämä on yksi vanhuuden suurista salaisuuksista. Kun oma elämä ulkoisesti kapenee, leikattu sydänkin voi silti laajeta. Kun liikkuminen vähenee, rakkauden piiri voi silti olla suuri. Kun voimat hupenevat, kiitollisuus voi kasvaa. Kun ihminen ei enää kykene kaikkeen siihen, mihin ennen kykeni, hän voi alkaa nähdä selvemmin sen, mikä lopulta kantaa.

Kuten laulussa sanotaan, nuoruus on nousussa auringon. Nuoruudessa on aamun voimaa, valon lisääntymistä, lupauksia, jotka vasta etsivät muotoaan. Mutta ehkä vanhuus ja muuttunut elämä ovat ilta-auringon lempeää valoa. Sellaista valoa, joka ei enää häikäise eikä pakota juoksemaan. Se ei ole yhtä kirkas kuin keskipäivän aurinko, mutta siinä on pehmeyttä, lämpöä ja syvyyttä. Se valaisee toisin. Se paljastaa sen, mikä elämässä on kaikkein arvokkainta.

Ehkä se paljastaa hiljaisuuden arvon. Kodin turvan. Rakkaiden ihmisten merkityksen. Lasten ja lastenlasten elämän jatkumisen ihmeen. Lähipiirin pyyteettömän rakkauden, joka on kuin pohjaton kaivo vaikeiden päivien keskellä. Sen, että ihminen ei elä vain omista voimistaan, vaan myös siitä rakkaudesta, jota hän saa vastaanottaa.

Nuoruus oli seikkailu. Sitä se todella oli. Mutta ehkä myös eläkeikä, vanhuus, sairauden jälkeinen kotiin palaaminen ja rollaattorin kanssa opeteltu arki ovat seikkailu. Ei sellainen seikkailu, josta nuorena haaveillaan, mutta seikkailu kuitenkin. Se on matka hitauteen, nöyryyteen, kiitollisuuteen ja rakkauden uudelleen löytämiseen.

Ja ehkä juuri siksi voi vielä sanoa, hiljaa mutta toiveikkaasti:

Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com