On asioita, joita ei haluta muistella. On asioita, joita muistetaan väärin. On asioita, joita kaunistellaan tai kauhistellaan – kukin aivan omien tarkoitusperiensä mukaan ja jollain tietyllä kenties uskontoon, politiikkaan, arvoihin perustuvalla painotuksella. Asioita siis muistellaan oman muistin ja arvojen varassa.
Silti nuo hatarat muistitiedot, suullinen historia, kansanomainen historia, muistelot, ovat arvokkaita ja antavat meille mahdollisuuden edes jollakin tavalla tutkiskella ja selvitellä oman menneisyytemme asioita ja kenties myös sen saloja. Ne auttavat meitä ymmärtämään paremmin tuon ajan ihmisiä, vanhempiamme, isovanhempiamme ... mutta ne kenties auttavat myös meitä purkamaan omia traumojamme.
On olemassa aivan oikeita perinteentutkijoita, historiantutkijoita, kulttuurintutkijoita, joille tällainen muistitieto on keskeistä ja tärkeää tutkimusaineistoa. Ja sitten on olemassa tällaisia meikäläisiä, jotka ovat vain kiinnostuneet historiallisista asioista, haluavat selvitellä niitä itselleen ja kertoa siinä ohessa niistä edelleen toisillekin. On sitten ns. oikeiden tutkijoiden asia selvittää, mikä tarinoissa on totta ja mikä on tarua. Selvästikin tällaisten kaltaisteni ”suakkunoiden” kertojien tarinat, kokemukset ja kirjoitukset ovat lisääntyneet ja täten omalla tavallaan ehkä myös auttaneet historian tutkimusta, mutta samalla se on tuonut mukanaan uusvanhan ongelman, jonka nimi on lähdekritiikki.
Samasta lähihistoriassamme tapahtuneesta asiasta saattaa olla kaksi tai jopa useampia erilaisia kertomuksia. Kumpi tai mikä on totta – siinäpä kysymys. Monesti noiden erilaisuuksien syynä saattoi – ja saattaa yhä – olla ihmisten oma heikko tai vahva itsetunto, ja tässä ”meikäläisten” tapauksessa esimerkiksi juuri uskonnollinen, ortodoksinen itsetunto ja identiteetti. Se oli johonkin aikaan meillä suomalaisilla, sodasta evakkoon joutuneilla ja heidän jälkeläisillään kovin heikko. Me jopa häpesimme olla ortodokseja ja näyttää sitä ulospäin. Monet meistä vaihtoivat kirkkokuntansa valtakirkkoon, kastoivat lapsensa luterilaisiksi, menivät mukaan valtavirtaan, jotta ei suuremmin ”erottuisi tapetista”, vaan häviäisi tasapaksuun massaan. Ja mikä tärkeintä: ei enää haukuttaisi ryssiksi.
Oma isäni ja sukuni ei suostunut tuollaisiin muutoksiin. Voin omalta kohdaltani sanoa, että joutuminen tuollaiseen ”kultturilliseen mankeliin” ja uskonnolla, alkuperällä, syntyperällä kiusaamiseen, se ei minua silloin 1960-luvulla koettuna lannistanut, vaan päinvastoin vahvisti vielä skarpimmaksi ja vahvemmaksi ortodoksiksi.
Mm. tällaisten syiden vuoksi niin minun, kuin itse asiassa monen muunkin ortodoksin suullisissa ja joskus jopa kirjallisissa muisteluissa tulee ottaa huomioon se kerrontatilanne, missä se tuodaan esille. Jos vaikka kyselet sukulaisiltasi, tutuiltasi, asioita viime sotien ajalta Raja-Karjalasta ja Aunuksen Karjalasta, siellä asuneiden alkuperäisten karjalaisten asukkaiden ortodoksisesta uskonnollisesta kasvatuksesta, saat monenlaisia vastauksia. Tuo kasvatushan ns. ”suomalaisten valloittajien” toimesta suurimmaksi osaksi silloin kiellettiin. Saat siksi varmasti erilaisia mielipiteitä erilaisilta ihmisiltä, varsinkin, jos he jollakin tavalla liittyivät tuohon aikaan ja paikkaan oman sukunsa kautta.
Kaikkea tuota, mitä siihen aikaan 1930- ja 1940-luvuilla karjalaiset, ja osin venäläiset, joutuivat kokemaan suomalaisten taholta, voi aivan hyvin vertailla niihin tämän päivän tapahtumiin ja vastaavanlaisiin toimiin, joita nyt vuorostaan venäläiset harrastavat ukrainalaisia kohtaan valloittaamillaan alueilla. Silloin Karjalassa oli suomalaistamisessa enemmänkin kysymys uskonnosta ja uskonnollisesta kulttuurista ja sen tukahduttamisesta ja uskonnon yhdenmukaistamisesta. Nyt Ukrainassa tapahtuvilla vastaavanlaisilla toimilla tarkoitetaan hieman laajempaa kokonaisuutta – ei niinkään uskontoa, joka molemmilla on nyt "lähes" sama.
Kaikella tällä tekstilläni yritän kai hieman selitellä omia aiempia ja etenkin tulevia kirjoituksiani, joissa myös kerronta on toisinaan tiukastikin sidoksissa erilaisiin nykyisiin, mutta myös menneisiin tapahtumiin sukuni ja tietysti myös oman elämäni historiassa. Jos ja kun joku etsii sieltä totuutta ja totuudellisuutta, kaikki se, mitä kerron, on tietysti jollain tavalla totta, mutta se pitää aina suodattaa – sikäli kun se on mahdollista – kertojan oman, suvun ja yhteisön elämäntilanteen ja kokemusten, maailmankuvan, arvojen ja siinä ohessa varmaan koko sen hetkisen poliittisen maailmantilanteen läpi.
Niin tämä minun, kuin myös sinun tai jonkun muun yksilön kokemus, on myös historiaa ja totta. Ja kertomus on dokumentti siinä missä moni muukin. Mutta kuten edellä olen yrittänyt selittää: kaikkeen kerrontaan – kirjalliseen tai suulliseen, minun tai sinun, tutkijan tai tavallisen ihmisen – kannattaa aina suhtautua tarkkaavaisesti, vaikka joskus lievästi epäillen ja pohdiskella sen esittämiä asioita omien arvojensa kautta.
Minun piti tässä blogikirjoituksessani kirjoittaa eräästä Suomen ortodoksisen historian henkilöstä ja tämän tarinan piti olla vain edelliseen juttuun jatkoa. No – nyt ei ihan niin käynyt, koska tällainen teksti pyrki väkisin ulos ennen sitä seuraavaa, joka toivottavasti on ulostullessaan mahdollisimman "hannumaisen totuudenmukainen" kertomus siitä toisesta pappismunkista, josta se nyt jäi vielä kertomatta.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html
Varsinaiset jatko-osat tulevat julki sitten myöhemmin.
Huomaa monikko!
Tässä seuraava osa:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti