Elämä kantaa

 Sain hyvältä ystävältäni viestin.

Siinä oli mukana pari merkittävää sanaa, mutta joskus pari sanaa riittää enemmän kuin pitkä puhe.

Elämä kantaa.

Jäin katsomaan niitä sanoja. En vain lukemaan, vaan oikeastaan maistelemaan. Elämä kantaa. Kyllä. Niinhän se tekee. Sen olen näiden viikkojen ja kuukausien aikana saanut kokea niin konkreettisesti, ettei sitä oikein osaa enää pitää vain kauniina ajatuksena tai lohduttavana sanontana.

Elämä todella kantaa.

Mutta ei se kanna tyhjästä. Tai ehkä kantaa sittenkin, Jumalan armosta. Ihmisen puolelta se tarvitsee kuitenkin ympärilleen jotakin. Se tarvitsee käsiä. Ääniä. Rukouksia. Vierellä seisovia ihmisiä. Hoitajia, lääkäreitä, läheisiä, ystäviä ja niitä pieniä lauseita, jotka tulevat juuri silloin, kun ihminen itse ei enää oikein tiedä, missä on.

Minulle yksi näistä kantavista asioista on ollut ortodoksinen uskoni.

Se ei ole ollut mikään näyttävä asia. Ei mitään suurta hengellistä sankaruutta. Ei mitään sellaista, mistä voisi tehdä juhlapuheen tai kiiltokuvan. Enemmän se on ollut hiljaista kiinni pitämistä. Tai ehkä paremminkin sitä, että joku muu on pitänyt kiinni minusta silloin, kun minä en itse ole pystynyt pitämään kiinni juuri mistään.

Tämän sairaalajakson aikana oma uskoni on ollut myös koetuksella. Totta kai on ollut. Olisi outoa väittää muuta.

Olen miettinyt monta kertaa, miksi minulle kävi näin. Miksi juuri nyt? Miksi tällä tavalla? Miksi ihmisen pitää mennä näin lähelle rajaa ennen kuin hän ymmärtää, miten haurasta kaikki on?

Vastausta ei ole tullut.

Ehkä sitä ei tule koskaan.

Ehkä sen ei tarvitsekaan tulla.

Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, vaikka ihminen mielellään haluaisi. Joskus riittää, että saa hengittää seuraavan hengityksen. Joskus riittää, että saa avata silmänsä ja huomata olevansa vielä tässä maailmassa. Joskus riittää, että joku todellakin sanoo: elämä kantaa.

Ja se kantaa.

Lapsena opittu usko, iltarukous, ristinmerkki ja kirkon hiljainen turva ovat tulleet minulle entistä tärkeämmiksi. Sellaiset asiat, joita ihminen kantaa mukanaan ehkä huomaamattaan vuosikymmenestä toiseen, nousevatkin yhtäkkiä pintaan, kun kaikki muu katoaa ympäriltä. Kun ei jaksa ajatella suuria ajatuksia, voi ehkä vielä rukoilla lyhyesti Jeesuksen rukousta. Kun ei jaksa puhua, voi ehkä sisimmässään huokaista hiljaisen rukouksensa Jumalan puoleen.

Ja uskon, että se huokaus kuullaan.

Pahimmassa vaiheessa en pystynyt puhumaan. Makasin vuoteessa ja tuijotin kattoa. Välillä olin tässä maailmassa, välillä jossakin aivan muualla. Ehkä siellä Peter Panin "Mikä-Mikä-maassa", ehkä jossakin sellaisessa paikassa, jolle ei ole nimeä. Aika ei kulkenut. Se ei edes seisonut. Se vain katosi.

Näin hirvittäviä harhoja. Kohtasin kuolleita. Kiersin maailmaa, ainakin omassa päässäni, Norjasta jonnekin Etelä-Eurooppaan ja sieltä taas ties minne. Välillä en ollut lainkaan tietoinen tästä maailmasta, vaikka silmäni olivat auki. Se on kummallista aikaa. Ihminen voi katsoa, mutta ei silti nähdä tätä todellisuutta. Voi kuulla jotakin, mutta mieli rakentaa siitä kokonaan toisen maailman.

Ja sitten kun tajunta alkoi vähän kirkastua, en siltikään pystynyt puhumaan.

Kaulani ympärillä oli lääketieteellinen laite, joka esti äänihuulten normaalin toiminnan. Läheisteni käydessä pystyin kommunikoimaan vain kirjoittamalla. Mustalla tussilla paperille. Lyhyitä lauseita. Ei mitään kaunokirjallisuutta. Ei pitkiä pohdintoja. Vain sen verran kuin jaksoin ja pystyin.

Otin nuo paperit talteen.

Muistoksi siitä elämänvaiheesta, jolloin puhe oli poissa, mutta elämä ei ollut poissa.

Suuren osan ajasta tuijotin kattoa. Tai olin jossakin, missä lie. Ajankäsitys oli täysin hämärtynyt. Ei ollut väliä, olinko siinä tilassa tunnin vai päivän. Vai useamman päivän. Todennäköisesti useammankin. Leikkauksen jälkeen olin Kuopiossa kolme viikkoa. Sen jälkeen siirryin Mikkeliin teho-osastolle, jossa olin kuukauden.

Tuohon ajanjaksoon mahtuu paljon.

Liikaa yhdelle muistille.

Osa siitä on kadonnut. Osa palaa mieleen välähdyksinä. Osa on kerrottu minulle jälkikäteen. Osa on sellaista, etten vieläkään tiedä, oliko se totta, unta, harhaa vai jotakin niiden väliltä.

Mutta yhden asian tiedän.

En ollut yksin.

Ennen leikkausta Kuopiossa isä Harri kävi tuomassa minulle ehtoollisen. Mikkelissä pyysin isä Mikon, ja hänkin toi minulle ehtoollisen teholle. En osaa selittää sitä lääketieteellisesti, eikä minun tarvitsekaan. Olen varma, että noilla hetkillä oli suuri merkitys paranemisessani.

Ehtoollinen ei ollut minulle silloin vain kirkollinen toimitus tai tuttu tapa. Se oli Kristuksen läsnäoloa siinä tilanteessa, jossa oma elämä oli riisuttu melkein kaikesta. Se oli lohdutusta, voimaa ja yhteyttä silloin, kun ruumis oli heikko ja mieli kulki hämärillä poluilla.

Kunnia Jumalalle siitä.

Koko ajan minulla oli myös vahva tunne siitä, että olen jonkin korkeamman varjeluksessa. Tai sanotaan suoraan niin kuin itse ajattelen: Jumalan varjeluksessa. Minun ei ollut tarkoitus vielä lähteä, vaikka lähellä kävinkin. Kun suljin silmäni, näin usein sänkyni vieressä valkoiseen asuun pukeutuneen hahmon. Kun avasin silmäni, siinä ei ollut ketään. Kun suljin silmäni uudelleen, hahmo seisoi siinä yhä.

Kuka tai mikä tuo hahmo oli?

Sen saa jokainen päätellä itse mielessään.

Minulla on siitä oma käsitykseni.

En tee siitä oppilauselmaa enkä suurta todistusta. Kerron vain sen, mitä koin. Sairaalasängyssä, kuoleman ja elämän rajamailla, ihminen ei aina tarvitse selityksiä. Joskus hän tarvitsee vain sen tunteen, että joku on vierellä. Että ei ole hylätty. Että pimeässäkin on valo, vaikka sitä ei silmillä näkisi.

Läheisilläni on ollut tässä kaikessa valtavan suuri merkitys.

Sitä ei voi sanoa liian monta kertaa.

He kävivät katsomassa minua joka päivä. He toivat mukanaan palasia tavallisesta elämästä. Kertoivat, mitä maailmassa tapahtuu. Mitä kotona tapahtuu. Mitä kuuluu ihmisille, paikoille ja asioille, jotka minulle ovat tärkeitä. He toivat sairaalahuoneeseen sen elämän, josta minut oli hetkeksi revitty irti.

He toivat toivoa.

He toivat elämänhalua.

He toivat muistutuksen siitä, että minulla on syitä palata.

Paraneminen ei ole vain lääkkeitä, leikkauksia, mittauksia ja fysioterapiaa. Ne ovat tietenkin välttämättömiä, ja olen äärettömän kiitollinen kaikille hoitajille ja lääkäreille. Mutta paraneminen on myös sitä, että ihminen haluaa parantua. Että hänellä on jokin syy yrittää nostaa jalkaa, vaikka se tuntuu lyijyltä. Jokin syy opetella uudelleen asioita, jotka ennen olivat itsestään selviä. Jokin syy kestää vielä yksi päivä ja sen jälkeen ehkä toinenkin.

Minulle nuo syyt ovat olleet hyvin konkreettisia.

Jumala. Usko. Rukous. Ehtoollinen. Läheiset. Lapset. Lapsenlapset. Ystävät. Koti. Kirjoittaminen. Se oma pieni maailma, jossa on vielä paljon keskeneräistä.

Minulla on vielä asioita tehtävänä.

Tuo ajatus on noussut monta kertaa mieleen. Ei suurena uhoamisena eikä minään mahtipontisena ohjelmajulistuksena. Vain hiljaisena toteamuksena. Minulla on vielä asioita tehtävänä. On vielä ihmisiä, joita haluan nähdä. Sanoja, joita haluan kirjoittaa. Kiitoksia, joita en ole vielä ehtinyt sanoa. Rukouksia, joita en ole vielä rukoillut.

Ja on elämää, jota haluan elää.

Ehkä juuri siinä on tämän kaiken luoma vahva motivaatio. Ei se ole pelkkää sisua, vaikka sitäkin ehkä vähän tarvitaan. Ei se ole pelkkää jääräpäisyyttä, vaikka sitä minussa lienee riittävästi. Se on jotakin syvempää. Se on kiitollisuutta siitä, että sain vielä jatkoaikaa. Se on rakkautta niitä kohtaan, jotka ovat seisseet vierellä. Se on luottamusta siihen, että Jumala ei ole jättänyt minua yksin edes silloin, kun minä en itse tiennyt, missä olin.

Elämä kantaa.

Nyt nuo sanat eivät ole minulle vain ystävän viestin kaunis lopetus.

Ne ovat kokemus.

Elämä kantaa hoitajan käsissä, kun hän nostaa ja kääntää. Elämä kantaa lääkärin rauhallisessa äänessä. Elämä kantaa papin tuomassa ehtoollisessa. Elämä kantaa läheisen katseessa, pojan sanoissa, ystävän viestissä, iltarukouksessa ja siinä hiljaisessa valossa, joka ei katoa, vaikka huone olisi kuinka hämärä.

Elämä kantaa, koska Jumala kantaa.

Ja ihmiset siinä mukana.

Kiitos, kun olette olemassa.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com